Joskus tuossa alkukuusta keskimmäinen kysyi mieheltä ja minulta, mitä haluaisimme joululahjaksi. Vaikka sittemmin vastasimme kumpikin esikoiselle samaan kysymykseen ihan konkreettisilla asioilla, keskimmäiselle sanoin, ettei minulla sen kummempia toiveita ole, kuin että saisin koko katraamme meille viettämään joulua (tai esi-joulua, kuten yleensä, sillä joku tai jotkut ovat aina toisaalla aattona).
Sunnuntaina ennen joulua tämä toiveeni toteutuikin, kun – sovitusti – kaikki kolme nuortamme tuli meille, ollakseen meillä iltaa kaikessa rauhassa ja kiireettä. Syötiin perinteistä isoäitini reseptillä valmistamaani lohipiirakkaa, vähän vähemmän perinteistä poropiirakkaa, ja donitseja. Pelattiin Cards Against Disneyä iltamyöhälle, sillä jopa esikoinen jäi yöksi. Kaksi nuorempaa olivat meillä keskiviikkoon saakka, jolloin tosikoinen lähti kotiin, vain tullakseen aattona takaisin. Keskimmäinen lähti äitinsä ja pikkuveljensä kanssa mummilaan perinteiseen joulunviettoon.
Mitään kovin perinteistä ei meidän joulussa olekaan. Minä lienen ainoa, jolla on edes jotain perinteitä joulunajassa. Lauantaina paketoin joululahjat White Christmasin pyöriessä telkkarissa. Aatonaattona kävin faijan kanssa isovanhempieni ja isoisovanhempieni haudalla Espoossa. Avasin partiokalenterin viimeisen luukun aattoaamuna. Keitin riisipuuron, jota miehen kanssa söimme katsellessamme joulurauhanjulistusta Yle Areenalta (suorana toki). Siinä kai se.
Esikoinen ja tosikoinen tulivat meille isänsä kyydillä kahden maissa aattoiltapäivänä. Minun isäni tuli piipahtamaan hetkeksi neljän maissa. Jos ei nyt muuta jouluista niin paistoin kuitenkin joulutorttuja ja keitin glögiä (vaikkei nuo nuoret sitä edelleenkään juokaan) ja faija istui kanssamme tovin ennen kuin lähti kotiinsa varsinaiseen joulunviettoon pari uunituoretta pientä banana nut breadiä mukanaan. Me saatiin vaihdossa pieni taatelikakku, joka katosikin (meille jääneiden neljän pienen banaanileivän tavoin) parempiin suihin seuraavien parin päivän aikana.
Jouluaatto soljui iltaan rauhallisesti – mitä nyt nuo kuopukset välillä aiheuttivat vähän hässäkkää, kuten tavallista. Availtiin paketit, käytiin koirien kanssa ulkona, laitettiin ruoka ja syötiin. Ruoka, tai pikemmin ruoat. Valmistin nuorille lohipastan, jota söivät samalla kun mies ja minä syötiin alkupaloiksi silliä ja mätiä smetanan kanssa. Nuorten vetäytyessä pelaamaan pleikkaa ja hoitamaan koirien iltakävelyä, me valmistettiin meidän pääruoka: surf and turf. Hummeri ja pippurikuorrutettu tomahawk.
Joulupäivänä oli vuorostaan sushi-päivä. Hääräsin keittiössä keskenäni sushia loihtimassa, nauttien keittiön hiljaisesta rauhasta. Olen aina tykännyt sushin tekemisestä (ja tehnytkin sitä itse jo kauan ennen kuin suurin osa suomalaisista tiesi mitä sushi on, aikana jolloin Helsingissä oli tasan kaksi japanilaista ravintolaa), siinä on jotain rauhoittavaa. Leikellä kaloja ja avocadoja siivuiksi, pyöritellä riisiä nigiri-kököiksi, asetella kalaviipaleita riisin päälle, rullailla norirullia. Usein teen myös tamagorulla – munakasrulla – mutta joulupäivänä jätin sen väliin. Sushia tuli ihan tarpeeksi ilmankin.
Esikoinen lähti kotiinsa Tapanina tavaralastinsa kanssa. Joukossa oli mm. uusia tyynyjä, vedenkeitintä, leivänpaahdinta, ja sen sellaista tarpeellista. “Tuntuu kamalan aikuiselta, kun lahjatoiveet on hyötytarpeita”, tuumi poikaseni availlessaan pakettejaan ja todetessaan sekä isän että äidin toteuttaneen kaikki annetut toiveet ja tarpeet. Poika muuttaa tammikuussa ensimmäiseen ikiomaan asuntoonsa ja tarvitsee kaikenlaista, mikä jää nykyiselle kämppikselle.
Tytär on vielä meillä, sillä mitäpä hän siellä yksinäisessä solussaan kavereidenkin viettäessä aikaa kotona, perheen kesken. Huomenna hänkin palailee kuitenkin solukämppäänsä, ainakin joksikin aikaa; en ihmettelisi vaikka vielä saisimme hänet tänne päiväksi muutamaksi ennen koulun alkua, mutta sitä ennen on mahdollisia kaveririentoja ja uudenvuodenaattoa. Korona tosin arveluttaa tytärtäkin noiden menemisten suhteen.
Korona on muuttanut elämää kuluneen vuoden aikana todella paljon. Viisi kuukautta mekin vietettiin lähes puhtaasti lähiperheen kanssa, mitä nyt isääni ja lapsiamme tavattiin satunnaisesti ja enempi ulkona kuin sisällä. Vaikka syksyllä kesäsuvannon jälkeen luvut lähtivät jälleen nousuun, meidän perheessä oli moni asia muuttunut jo radikaalisti, ja omiemme suhteen tiputimme korona-varaukset vallan; nuoremme ovat tänne aina tervetulleita, ja sydämeni iloitsee siitä, että he monien vaikeiden vuosien jälkeen viihtyvät meillä ja viihtyvät yhdessä.
Olen nauttinut joulunajasta perheeni kanssa täysin siemauksin! Tämä korona-aika on ollut minulle oppikirjaesimerkki sanonnasta “ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin”. Katselen valoisin mielin kohti tulevaa vuotta.
System Failure for the Masses 