Seikkailu suuressa maailmassa

Ei tarvitse kuin lähteä keski-Eurooppaan muistaakseen, miten pieni paikka Suomi ja jopa tämä näennäisen iso citymme Helsinki on. Ei siis sillä, että koskaan kuvittelisin tämän pienen mutta pippurisen kotini olevan maailmanluokan metropoli, mutta jotenkin sitä aina reissujen välissä unohtaa, miten paljon enemmän ja isompaa tuolla muualla on. Noin niinkuin yleisesti ottaen. Laajemmin pensselivedoin vedeltyä.

Tytärpuoleni, siis pian kahdeksantoistavuotiaan keskimmäisen nuoremme, tyttöystävä on muutaman viikon vaihdossa eräässä pienessä ranskalaisessa kylässä. Koska asiat menivät kuten menivät, emmekä päässeet häntä sinne tapaamaan, vaikka niin oli alunperin tarkoitus, jääköön sen kylän nimi mainitsematta. Kaminin musavideon Marly-Gomont antanee aika hyvän kuvan paikasta, joka alkujaan oli kohteemme. Siellä ei siis itsessään ollut mitään nähtävää. Olisimme yhtä hyvin voineet matkustaa vaikkapa Orimattilaan.

Vaikka olin kovin pahoillani tyttöjen puolesta, kun eivät treffit onnistuneetkaan, en oikeastaan ole pahoillani siitä, miten matkamme lopulta kävi, sillä oli oikeasti hirveän kiva viettää pitkä viikonloppu ihan vain kaksistaan teinin kanssa. Lennot Lyoniin meillä jo oli ostettuina; hotellit olin kaukaa viisaana vain varannut ihan juuri siksi, että voimme muuttaa suunnitelmia, jos suunnitelmat muuttuvat. Kun ne näin muuttuivat, peruin varaukset ensimmäistä lentokenttähotelliyötä lukuunottamatta ja varasin pari yötä hotellista Bouziguesista. Tai siis näin luulin.

Torstaina 16.5. noin siinä vähän ennen puolta päivää lähdimme kotoa kohti lentokenttää. Matkalaukku oli puoliksi tyhjä, sillä vaikka tuliaiset lähtivätkin tyttöystävälle postitse edellisenä päivänä, oli varsin tärkeää varata riittävän kokoinen laukku paluumatkaa ajatellen. Vaikken lähtisi vasiten shoppailemaan, tiedän tuliaisia ja ostoksia vaan kertyvän jotenkin mystisesti.

Matkalla kentälle kännykkäni piippasi. Lufthansa ilmoitti lentomme olevan noin 15 minuuttia myöhässä. Olimme muutenkin varsin ajoissa liikkeellä, joten kentällä meillä oli vähän ylimääräistä aikaa. Shoppailtiin Dutyfreestä vettä ja matkaeväitä lennoille ja istahdettiin portin lähistölle kahvilaan syömään bagelit lounaaksi. Kyllähän se aika siinä kului, ja lopulta päästiin koneeseen. Lento oli lopulta kokonaista puoli tuntia myöhässä.

Meillä oli tunnin mittainen vaihto Frankfurtissa. Jatkolentomme lähti ajallaan ja saavuimme Lyoniin suunnitelmien mukaisesti noin kuudelta illalla. Seisoskelimme matkalaukkukarusellin luona odottelemassa laukkuamme, turhaan. Intuitioni siinä jo sanoi, ettei sitä sieltä tule – tunti ei Frankfurtissa ihan riitä laukkujen siirtoon koneesta toiseen – mutta katsottiinpa laukkuruljanssi toiveikkaina loppuun saakka, ja kun kävi selväksi, ettei laukkumme ollut saapunut kanssamme, etsittiin baggage service.

There’s a first for everything ja tälläkin matkalla niitä ensimmäisiä oli jokunen. Matkasta jäänyt laukku oli ensimmäinen ensimmäinen. Hämmentävää kyllä sitä ei ole minulle ennen tapahtunut. Toisaalta, menen aika usein (etenkin vaihtolennoilla) pelkkien käsimatkatavaroiden kanssa. Täyttelin palvelupisteellä lomakkeeseen osoitteet – kotiosoitteen ja hotellin – ja kuvailin matkalaukun virkailijalle.

Saimme overnight-pouchit, joista löytyi hygieniatarpeita, pyykinpesuainetta ja XL-kokoinen teepaita, sekä lupauksen, että matkalaukku toimitetaan hotellille vielä saman illan aikana; laukku oli saapumassa Lyoniin seuraavalla lennolla Frankfurtista, kymmenen jälkeen.

2019-05-16 23.23.18

Pussukat kourassa astelimme ulos terminaalin aulaan. Yritin kurkistella, mistä löytyisi autovuokraamot tai opasteet niiden tykö, tuloksetta, joten kävelimme sen sijaan aulan keskiössä tönöttävän infopisteen luo. Täti tiskin takana opasti nousemaan PR3-shuttleen ja jäämään ensimmäisellä pysäkillä pois. Kiitimme ja astuimme ulos vilpoisaan kevätilmaan etsimään PR3-shuttlen pysäkkiä.

Pysäkin infotaulu kertoi shuttlen kulkevan 7 minuutin välein ja pysähtyvän kummallakin terminaalilla, PR3-parkkialueella sekä kahdella pysäkillä autovuokrausfirmojen luona. Nuolien perusteella Sixt oli pysäkin 2 tuntumassa, neljäs pysäkki ykkösterminaalilta. Reitin viimeinen, ei ensimmäinen. Ei sen väliä. Pääsimme Sixtin luo ja saimme auton – Peugeot 2008 automaattivaihteistolla ja navigaattorilla – ja ajoimme hotellille, missä söimme illallista, odottelimme tietoja laukusta ja menimme nukkumaan.

Aamusella heräsin uneen, josta saatoin vain silmiä pyöritellen todeta “talk about anxieties…” Vilkaisin puhelintani: ei uusia viestejä matkalaukusta. Herätin tyttärenkin yhdeksän aikaan ja matkalla aamupalalle kysäisin respastakin laukun perään. “Nope, sorry!” Huoneeseen palattuamme soitin lentokentältä saamani kuitin ilmoittamaan infonumeroon kyselläkseni laukun perään. Olimme lähdössä hotellista än yy tee nyt. Sain delivery-firman numeron, mutta eihän se edes toiminut! Lopulta laitoin LYSin lostandfoundiin meiliä ja lähdimme ajamaan kohti Part-Dieun kauppakeskusta.

Auton saaminen parkkiin oli kivuttomampaa kuin olisin uskaltanut odottaakaan. Laitoin navigaattoriin googlemapsäämäni Part-Dieun aseman parkkihallin ja sinnepä auton tyrkkäsin. Kävelimme aseman läpi ihmetellen rynkyin aseistettuja sotilaita, ja sitten kauppakeskus jo häämöttikin kadun toisella puolen. Listallamme oli KIKO ja Desigual, sen lisäksi että tarvitsin pari teepaitaa, alushousuja ja sukkia, kun ei ollut tietoa matkalaukkumme kohtalosta. Tytär oli kantanut omansa repussaan. Fiksu tyttö. KIKO löytyi, mutta Desigual oli enää vain pahviseinä. Oli perkule sitten kokonaan suljettu.

Kauppakeskuksessa vähän disorientoituina haahuillessamme tarkistin meilit kännykästä ja sieltäpä löytyi vastaus viestiini. Matkalaukku oli menossa hotellillemme aamun loppuun mennessä; jos olette lähteneet, ilmoittakaa uusi osoite. Vastasin, että olemme ajamassa Bouziguesiin, mutta vielä Lyonissa, joten jos saan vahvistuksen, että laukku on hotellilla, ajamme hakemaan sen. Soitto tuli, kun ajoimme ulos parkkihallista. Saimme matkalaukun ja poistuimme Lyonin alueelta kohti etelää.

Ensimmäinen hämmentävä tietulli tuli vastaan A7:lle tullessamme. Lyonin alueella oli jo muutamaan otteeseen ehtinyt työntää luottokorttia laitteeseen ja maksaa pari euroa ihan siitä ilosta, että sain ajaa paikasta aa paikkaan bee. Tuijotin ikkunasta lippulaitetta ja yritin työntää korttiani slotiin, joka hylki sitä ihan huolella. Missään ei lukenut muuta kuin Ticket ja pohdin jo, olinko erehtynyt ihan väärään jonoon, olisiko minun pitänyt olla muualla. Lopulta nykäisin slotista roikkuneen lipukkeen ja kappas kun portti avautui.

Seuraava tulli taisi sitten olla siinä kun poistuimme motarilta etsiäksemme ruokaa Valencesta. Kesti hetken, että tullilogiikka selvisi minulla ja ymmärsin työntää edelliseltä koneelta ottamani lipun laitteeseen ja johan se otti korttinikin. Noissa laitteissa voisi olla vähän vaikka tekstiä, edes ranskaksi, sillä pelkät ikonit eivät avautuneet hämmentyneelle mielelleni järin tehokkaasti. Tai vaikka pieni crash course, kun vuokraat auton Ranskassa. Säästyisi monelta häkellykseltä!

Valencessa ajoimme ensin toispuolelle jokkee, sinne ei keskustan puolelle, missä oli rauhallisempaa. Vähän kuin zombie apocalypsin jälkeistä rauhallista suorastaan. Eikä ravintolan ravintolaa avoinna. Käveltiin pikkuisen keveässä tihkusateessa ja palattiin autolle. Joen toisella puolen Valencen keskustassa olisi ollut ravintolaa avoinna vieri vieressä, mutta parkkipaikat aika kiven alla. Vissiin kirjaimellisesti, mutta hogasin parkkihallin sisäänkäynnin vähän liian myöhään.

Luovutimme. Ajoin takaisin kohti motaria ajatuksella “snäkätään sitten näitä meidän keksejä ja karkkeja ja syödään perillä”, kunnes tytär bongasi KFC:n mainoksen. “Please, take me to KFC!” Ei minua paljon tarvinnut suostutella. Annoin tytölle kännykkäni käteen, käskin kaivaa KFC:n googlemapsista ja sitten laittaa osoitteen navigaattoriin. Sen piti olla 5 minuutin ajomatka valotaululta. Harhauduimme kuitenkin matkalla kaiken säätämisen kanssa motarille takaisin kohti Lyonia. Mitvit!!

Onneksi Valence Nord oli vain 7km päässä ja koko tietulli-lipuke-maksu hässäkkä valkeni minulle oikein täydellisesti kun poukkoilin motarille ja motarilta pois, liikenneympyrästä ympäri ja takaisin motarille ja taas pois eteläliittymästä! KFC:lle päästyämme olin jo tupakan tarpeessa. Vakavasti. Ja paistetun kanan. Poltin tupakan ja tilasin kanaa. Vedettiin kooäfseetä vatsat täyteen ja lähdettiin jatkamaan matkaamme kohti Bouziguesia.

Matkan varrella madeltiin pari pientä ruuhkaa – yksi peräänajo (vaikka liikenneilmoitus näyttikin katolleen kääntynyttä autoa) ja yksi tietyö – mutta muuten ajo sujui niin kuin nyt vain motariajo sujuu. Sujuvasti. Jossain siellä noin Montpelierin kohdilla ojensin jälleen kännykkäni tyttärelle, nyt OneNote avoinna sivulle, jossa oli hotellimme osoite ja pyysin naputtelemaan sen navigaattoriin. Miten mahtava keksintö se onkaan! Samaan aikaan kuin aivan kökkö. Nimittäin isojen karttojen tutkailussa on puolensa: on helpompi lähteä ajelemaan sivuteille, kun näkee kokonaisuuden.

Motarilta poistuessamme olimme luonnollisesti jälleen tietullilla. Työnsin luottavaisesti lipukkeeni laitteeseen, olinhan jo ihan pro. Laite kuitenkin ilmoitti: “Votre billet est refusé” ja sylki lipun ulos. Varmuuden vakuudeksi vaihdoin laitteen kieleksi englannin ja yritin uudestaan. Kyllä vaan! “Your ticket is refused.” Painoin Help!-nappia ja mietin kuumeisesti, miten tästä pikkelssistä nyt selvitään. Perässäni oli jono.

Lopulta kuulin selkeän englanninkielisen “Good evening, how can I help you”:n ja parahdin, että lippuni ei kelpaa. “Where did you take it?” “Valence, South, I think it was.” Kahden sekunnin hiljaisuus. “Okay, you can pay now.” Ja kappas vaan, tosiaan, luottokorttislotin yläpuolelle oli ilmestynyt hinta (jestas, 20€!). Maksoin tietullin, pyörittelin silmiäni ja jatkoin kohti määränpäätämme.

Kaupungin halki ajaessamme ihmettelimme, miten suurelta se näytti, kun olimme netistä lukeneet Bouziguesin olevan noin kahdentuhannen asukkaan kylä. Paikka oli ennemminkin pieni kaupunki, sanotaanko vaikka sellainen Rauman tai Kokkolan kokoinen. Väsyneinä kohautimme harteitamme ja etsimme hotellin ja autolle parkin ja lysähdimme sängyillemme uupuneina mutta tyytyväisinä.

Heräilin pitkin yötä tunteeseen, että allani kytee pieni tuli, joka hiostaa minua alta päin liimaten minut patjaan kiinni. Aamulla tutkin sänkyä tarkemmin ja lakanan alta paljastui juuri se, mitä pelkäsinkin: muovitettu patjasuojun. “Kinda makes sense for a hotel”, tuumasi tytär. Eh, kinda, mutta ei.

Teinin pukiessa vaatteita päälleen – minähän olin jo kerennyt käydä siirtämässä auton ilmaiselle parkkipaikalle ennen yhdeksää, oltuani hereillä jostain puoli kahdeksasta – tutkailin vähän hotellin esitteen karttaa ja googlemapsiä kännykästäni, pohtien, mitä päivän aikana tehtäisiin. Siinä karttoja katsellessani sen viimein tajusin. “Eh, kiddo, like Ford Prefect says in Hitchhiker’s Guide to the Galaxy: we may not have ended up where we intended to be, but I think we have ended up where we were supposed to be. We are not in Bouzigues, we are in Sète!”

Makustelimme tietoa hetken ja tulimme siihen tulokseen, että olemme tyytyväisiä siihen missä olemme. Hotellia vastapäätä kohoavalla vuorentapaisella oli esitekartan mukaan parikin näköalapaikkaa – toinen piskuisessa luonnonpuistossa ja toinen luostarin vieressä – ja kaupungin keskusta pienine putiikkeineen oli houkutellut jo ajaessamme siitä läpi edellisenä iltana. Hyvillä mielin ja päiväämme plänäillen siis tassuttelimme aamupalalle hotellin aamiaishuoneeseen.

Aamupala tässä pienessä kahden tähden hotellissa nimeltä Sables D’Or oli lähes uskonnollinen kokemus. Ei siksi, että se olisi ollut jotain ennennäkemätöntä tai käsittämättömän hienoa, vaan tunnelmansa takia. Pöytiin oli katettu pieniä marmeladipurkkeja sekä lautanen ja kulho. Pöytään istuttuamme tarjoilija toi korillisen tuoreita patonginpaloja sekä croissantteja, kupillisen voinappeja, appelsiinimehua, sekä kummallekin jugurtin ja palan juustoa. Café au lait sekoiteltiin kahdesta termarista kulhoon. Pienellä sivupöydällä oli lisäksi tarjolla kirsikoita, mansikoita ja muroja.

2019-05-18 09.04.50

Aamupalan jälkeen piipahdimme lähikauppaan matkalla autolle. Ei voi todellakaan sanoa, että olisimme menneet kauppaan nälkäisinä, mutta silti sieltä tarttui mukaan niin paljon kaikkea kivaa, että viimeiset jätin kentällä penkille jollekin nälkäiselle tai janoiselle. Siis puolentoista litran pullon vettä ja rasiallisen kirsikoita. Mietin, tekeekö joku ehkä niistä pian pommivaroituksen, mutta siihenpä jäivät. Kehoitin lähellä istuineita popsimaan kirsikat vaan pois.

Siinä pilvisenä lauantaiaamuna Sètessä vielä kuitenkin onnellisena kannoin kirsikkarasiaani autoon muiden eväiden muassa valmiina uuteen päivään ja uusiin seikkailuihin. Käänsin auton nokan kotin vuoria, tai siis kukkulaa ja nousimme jonninmatkaa melko jyrkkää rinnettä ylös. Siis todella jonninmatkaa, mitähän sitä olisi ollut, kaksi kilometriä? Kurvasimme luonnonpuiston parkkialueelle, parkkeerasin auton palmun alle ja lähdimme kävelemään puiston hiekkatietä pitkin ihaillen niin maisemia kuin puiston rehevää kasvillisuutttakin.

Sieltä puiston toiselta laidalta näkyi myös Bouzigues ja sen osteriviljelmät. Niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana! Olin aamulla katsonut googlemapsistä kauanko olisi kestänyt ajaa sinne; 20 minuuttia, sillä tie tietenkin kiertää osterilammikon. Kysyin tyttäreltä pitäisikö ajella sinne ihan isänsä iloksi, mutta olimme yhtä mieltä siitä, että emme aja.

Jatkoimme sen sijaan luonnonpuistolta vielä vähän vuorenrinnettä ylöspäin, St. Clairen luostarille, jonka vieressä on näköalatasanne sekä -torni. Jätimme auton parkkipaikalle, jolta oli kyltti Panoramiquelle. Kävelytie näytti päättyvän alaspäin johtaville portaille, mutta kääntyikin 90 astetta oikealle. Tuumasimme, että näköalatasanne tuskin on alhaalla, joten jatkoimme tietä pitkin loivasti ylämäkeen. Sieltä löytyi niin luostari Jeesus-patsaineen ja Saint Clair -patsaineenkin kuin iltaisin valaistuine risteineen, sekä näköalatasanteet.

Kiipesimme ensimmäiseksi torniin katseleman maisemia luostarin kattotasanteen yli. Tornista laskeuduttuamme kurkistin varovasti luostarin kappeliin, mutta siellä oli menossa messu, joten vedin pääni oviaukosta ja suljin oven hiljaa. Kuvailin hetken Sèteä näköalatasanteelta, kunnes lähdimme kävelemään takaisin autolle.

Luostarilta tie lähti viettämään takaisin alaspäin. Olin noustessa ääneen tuumannut tyttärelle, että tällaisten nousujen ja laskujen kanssa manuaalivaihteisto olisi oikeastaan parempi. Samalla muistin, että olihan siinäkin autossa manuaalivaihtoehto, joten tuon rinneajon ajan napsuttelin vaihteita manuaalisti kakkos- ja kolmosvaihteen väliä ja mietin, onko lopputulema sittenkään sama kuin autoissa, joissa on manuaalikytkin. Ei minun ainakaan tarvinnut paljon jarrua käyttää, kyllä moottori sen hoiti nätisti.

Pysähdyimme rinteen sivuun pari kertaa ottamaan vähän kuvia vanhasta rinteellä seisovasta majakasta, vanhasta marin-hautausmaasta ja rinteellä kovin yksinäisenä seisovasta muistomerkistä ennen kuin ajoimme auton parkkiin majakan parkkialueelle. Hotellin respatyttö oli kertonut siinä olevan vapaata pysäköintä, mutta kovasti näytti maksulliselta. Kävin katsomassa hintoja ja totesin voivani jättää auton siihen vaikka maanantaiaamuun saakka parilla eurolla. Melkein ilmaista siis! Ilmaisetkin paikat löytyivät sitten vähän pitemmältä, lähempänä majakkaa.

Eipä siinä majakassa oikeasti itsessään paljon katsomista ollut, kun ei sinne sisällekään päässyt – missattiin se mahdollisuus noin kymmenellä minuutilla – mutta olihan sitä kiva käydä katsomassa ja kuvaamassa Sète siitäkin vinkkelistä. Onhan se ko. kaupungin the maamerkki ja sen luona on myös kaupungin häshtäg. Aikamme niitä ihmeteltyämme kävelimme takaisin kapeaa maakaistaletta katsellen meren tyrskimistä rantakiviin, ja suuntasimme askeleemme keskustaan.

Poikkesimme pieniin putiikkeihin aina kun mielenkiintoinen osui silmiin. Meillä ei ollut kiire minnekään (paitsi ehkä crêpejä syömään), joten nautittiin kävelystä vilpoisassa kevätilmassa. Aurinko lämmitti ihanasti, mutta varjossa oli viileää ja tuulista, ehkä joku 18 astetta parhaimmillaan päivän aikana. Keskustasta löytyi crêpe-ravintola, johon asetuimme syömään makeaa lounastamme. Olihan siellä menussa vaikka mitä suolaisiakin vaihtoehtoja, mutta hypimme niiden yli suoraan makeisiin.

Tytär valitsi kaksi: Nutellalla ja lemon curdilla. Minä valikoin listalta crème de marronsin, vaikken edes tiennyt mitä se oli (eikä kännykän data toiminut jostain syystä sisällä ravintolassa), espsesson sekä pitcherin tummaa artesaanisiideriä. Ranskalaiset tekevät hyvää siideriä! Ja hyviä crêpejä. Ja hyvää kastanjahilloa – sillä siksi se crème de marrons osoittautui, kun kadulla pääsin googlaamaan. Päätin etsiä purkillisen sitä kotiinkin.

Pitkään ei tarvinnut etsiä, kun erään pienen kenkäkaupan jälkeen menimme artesaanisuklaapuotiin, joka myi myös hilloja ja yrttipussukoita. Sieltähän sitä hyllystä löytyi, pieni purnukka crème de marronsia. Sekä erilaisia seksiin suoraan tai epäsuoraan viittaavia suklaita kuten vaginoita, peniksiä ja käsirautoja, ja ihan vaan kaikenlaisia käsintehtyjä erikoissuklaita.

Kiersimme vielä muutamat kaupat ja löysin vähän tuliaisia teineille kotipuolessa. Kun jalkoja alkoi väsyttää, istahdimme torille penkille huilaamaan ja katselemaan ohikulkijoita ja kahvilapöydissä istujia. Aurinko paistoi varsin lämpimästi, mutta paikallinen väki – oletan – kulki kevyttoppiksissaan ja nahkarotseissaan.

Palasimme autolle kanavan vartta kävellen, vielä muutamat matkamuistot mukaan poimien ja yhden kesämekonkin siitä löysin ohikulkeissani. Pyrähdimme autolla puolentoista kilometrin matkan hotellille, hetkeksi hengähtämään rauhassa (wifin päässä ;) ), kunnes oli aika sonnustautua illalliselle. Olimme ohi kulkeissamme varanneet meille illallispöydän pienestä paikallista cuisinea tarjoilevasta ravintolasta nimeltä Chez Fred.

Kuten sitten saimme todeta, pöytävarauksemme kello seitsemän illalla oli vähintäänkin hätävarjelunliioittelua. Olimme ainoat asiakkaat ainakin ensimmäiset puoli tuntia. Sitten sinne alkoi vähän valua väkeä. Siinä vaiheessa me emme vielä olleet saaneet alkupalojammekaan, hyvä kun olimme selvinneet tärkeästä päätöksestä, mitä oikein syömme. Käänsin ruokalistaa tyttärelle, joka ei ranskaa puhu ja samalla pohdin omia ruokiani.

“Another knife that doesn’t cut anything. What do the French have against sharp knives?” huokaisi tytär sahatessaan filet mignoniaan tylsällä veitsellä. Totta oli, että yksikään veitsi missään koko matkan aikana ei ollut ollut pätevä siihen tarkoitukseen, johon sitä yritti käyttää. Leikkaamiseen. Olimme selvinneet alkupaloista – grillattuja gambineja tyttärelle, kuusi Bouziguesin osteria minulle – pääruokiin. Minulla oli edessäni grilled seafood -lajitelma sekä pullo rosé-viiniä, ja pienessä lasissakin vähäsen. Ruoka oli todella hyvää!

Ravintolasta poistuessamme oli kummallakin maha täynnä ja mieli tyytyväinen – olimme topanneet ateriamme vielä jälkkäreillä. Keittiöväelle jäi viinipullostani kaksi kolmasosaa, ainakin, ja tytär söi suklaa-soufléeni loppuun. Aikaa oli kulunut yli kaksi tuntia, kuten asiaan kuuluu. Päivä Sètessä sai arvoisensa lopun. Palasimme hotelliin, missä teini vielä wappasi tyttöystävänsä kanssa, mutta minä olin valmista kamaa nukkumaan.

Seuraavana aamuna oli aamupalan jälkeen aika nostaa kytkintä (kuvaannollisesti, vaikka autolla lähdettiinkin) ja suunnata takaisin Lyoniin. Matkalla ulos Sètestä pysähdyin vielä ottamaan muutaman kuvan aurinkoisesta promenaadista, sekä poikkesimme paikalliseen Lidliin, missä ei käynyt käteinen. Nappasin lipukkeen tullimasiinasta ja asetin sen kauas kännykästäni, sillä järkeilin kännykän aiheuttaneen magneettiraidan korruptoitumisen tulomatkalla. Ainoa pysähdys motariosuudella oli vessa-, kauppa-, ja kuvausstoppi Aire de Mornas-les Ardets -rest stopilla. Siitä melkein sai kuvattua Mornasin linnakkeen.

Palautimme auton Sixtille pienen seikkailun jälkeen, kun ei vuokraamon osoitetta tahtonut löytyä mistään ja navigaattorin kodiksi oli määritetty terminaali 1. Matkustimme shuttlella terminaaliin, missä pakkasimme laukut loppuun ja veimme matkalaukun baggage dropiin. Turvatarkastuksesta selvittyämme meillä oli vielä reippaasti aikaa lennon lähtöön – etenkin kun sekin oli jälleen myöhässä – joten maleksimme aikamme TaxFreessä, kunnes istahdimme Starbucksiin, mistä otin kahvin ja ei-Evian-pullot vettä meille. Tuo Saint-Exupéryn T1 on aika köyhä, mitä kauppohin tulee. 

Kotimatkan välilasku oli Münchenissä, missä shuttleiltiin ensin K-terminaaliin ja kulutettiin sitten niinikään aikaa TaxFreessä (jossa oli paljon parempi valikoima), sillä eipä siellä K-terminaalissa paljon muuta ole. Istuttiin illalliselle syömään ihan mukiinmenevää paellaa. Iloinen ylläri kotilentokentällä tunnin verran suunnitellusta myöhässä oli, että laukkumme sentään saapui Suomeen samalla lennolla kanssamme! Kello oli ehkä puoli kaksi, kun nousimme taksista kotitalon luona ja saimme huokaista, että vaikka matka oli mahtava, home sweet home!

[Lisää kuvia Flickrissä]

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.