Koivut vilisee silmissä

Haukkaan aamupalaleipääni ja hörppään kahvimukista välttävää suomalaista litkua au lait. Siirrän katseeni takaisin ohi vilistäviin koivuihin ja yritän ignoroida täpötäyden junanvaunun ja vieressä istuvan ihmisen. Kaivan käsilaukusta kuulokkeet ja avaan Spotifysta Muse-soittolistani. “You are offline”, ilmoittaa Spotify. No ttu. Fine, Foo Fighters sitten; se on ladattu offlineksi.

Töitä en tässä ainakaan voi tehdä, toisen istuessa vieressäni, suora näköyhteys screeniini – en nimittäin siedä niitä näkösuojakalvoja, joten ei minulla sellaista ole edes tarjolla. Kirja on aina vaihtoehto, mutta tämä tilanne junassa houkuttaa kirjoittamaan. Every so often nostan kuitenkin katseeni ruudusta ja vilkaisen ulos ikkunasta.

Heräsin aamulla viittä vaille kuusi, viisi minuuttia ennen kelloni soittoa. Otin kännykän käteeni ja käperryin miestä vasten odottamaan herätystä ja pakkoa nousta. Viisi minuuttia oli ohi aivan liian pian. Sipaisin herätyksen pois ja puristin silmäni kiinni vielä minuutiksi, kunnes pakotin itseni heilauttamaan jalkani sängyn laidan yli. Varpaat osuivat pehmoiseen mattoon, mutta ilma makuuhuoneessa tuntui kylmemmältä kuin se todellisuudessa oli.

Raahustin hampaidenpesun kautta valmistamaan aamucappucinoja, mikä sujuikin varhaisesta aamusta huolimatta rutiinilla ja ilman katastrofeja. Eilen aamulla melkein pudotin kanelisirottimen kahvimukiini; se lensi voltin ilmassa, mutta sain kuin sainkin sen kiinni. Tänään ei olisi moisille havereille ollut aikaakaan. Maidon vaahdottuessa valmistin itselleni voileivän evääksi junaan. Kuudelta en vielä voinut kuvitellakaan syöväni mitään, mutta tiesin nälän iskevän oltuani hereillä pari tuntia tai noin.

Hipsin kahvimukien kanssa takaisin pilkkopimeään makuuhuoneeseen. Napsautin pienen pöytävalon päälle ja asetin miehen mukin yöpöydälle. “I made you a coffee”, sanoin. Ei reaktiota. Mies oli yhä syvässä unessa. Kumarruin halaamaan koiraa, joka oli yhtä syvässä unessa über-fluffyn peittoni uumenissa ennen kuin kävelin oman kahvini kanssa takaisin kylppäriin hoitamaan aamutoimiani.

Pukeuduttuani puoliksi pimeässä makuuhuoneessa käännyin miehen puoleen: “Well honey, I’m about to leave now.” Miehen silmät rävähtivät auki hänen käännähtäessään selälleen. “Smooch!” Kumarruin antamaan suukon ja sammutin valon. “Have a safe trip”, mies mumisi perääni. “Sure, if I can find my way out of this bedroom first. I can’t see shit here”, vastasin tunnustellessani tietäni kohti ovea. Minullahan on tapana törmäillä.

Löysin tieni yläkertaan, missä ensi töikseni vaihdoin sidospaketin peukalooni. Eilen nimittäin leipää voidellessani mitään ajattelematta yritin pyyhkäistä jotain voiveitsestä, joka vetäisi melkoisen vekin peukaloni tyveen, halkaisten peukalon pääverisuonen. Siitä muuten tuli sitä verta! Opinpahan, että uudet Fiskarsin voiveitset ovat vaarallisempia kuin ne muoviset, joita meillä ennen oli. *eyeroll*

Tilasin taksin Taksi Helsingin appillä ja aloin vetää kenkiä jalkaa ja takkia päälleni. Tietenkin toinen hanskani oli hukassa, jossain siellä pimeässä takkikomerossa. Otin taskulampu tuulikaapin naulasta ja etsin hetken ja löysin. Vilkaisu puhelimeen kertoi, että taksi oli sinä aikana ehtinyt jo talomme luo. Nappasin käsilaukun, repun ja kännykän, ja viime hetkellä vielä kotiavaimetkin (jotka toivon mukaan laitoin takkini taskuun enkä pudottanut taksin penkille) ja syöksyin ovesta ulos. Siellähän se taksi peruutteli pihatiellemme.

Saavuin Pasilan asemalle, hain Ärrältä seuraavan cappucinon ja kävelin kohti laituria. Siinä laskeutuessani portaita huomasin jonkin pienehkön poukkoilevan sinne tänne portaiden edessä ja ensimmäinen ajatukseni oli: “Oho, ne on laittaneet maassa kulkevan kamerabotin valvomaan laituria. Aika erikoista!” Parin askeleen päästä tajusin, että puluhan se siinä tietenkin poukkoili, eikä mikään botti. What was I thinking?!

Sytytin tupakan siinä junaa odotellessani. Hetken kuluttua kuulin viereltäni äänen: “Anteeksi, mun on pakko kysyä.” Käännyin ääntä kohti ja näin jonkin verran itseäni vanhemman naisen – minulla on ongelma: en osaa enää kutsua noin kuusikymppistä vanhaksi, tai edes vanhahkoksi – joka halusi tietää, onko varmasti oikealla laiturilla. See! En ole ainoa neuroottinen tässä maailmassa!

Juttelimme hetken, kunnes juna oli saapumassa ja nainen lähti kohti laiturin toista päätä, minä toista. Nousin junaan etsimään extra-luokkaa ensimmäisestä vaunusta, kunnes lipun katsastus muistutti, että extrahan on intercityissä kakkosvaunun yläkerta, ei ykkösen. Löysin paikkani, käytäväpaikka vaunussa, jonka tiesin tulevan täyteen, sillä kun toissapäivänä ostin lippuni, oli extrassa paikkoja jäljellä enää joku viisi.

Asetuin silti ikkunapaikalle arvellen, että jos ja kun se toinen henkilö tulee junaan myöhemmin, on helpompaa, että olen siellä perällä kuin reunassa kaikkine kamoineni, asettuneena. Tikkurilasta junaan tulikin sellainen Alec Baldwiniä muistuttava mies, joka asteli penkkirivini viereen, tuijotti minua ja sanoi vain: “Seiskytseitsemän.” “Sopisiko sulle, että istut siinä [seiskytkasilla]? Istuin tänne reunaan, kun ajattelin, että on helpompi näin.” “Ei kun tuon mä varasin”, sanoi mies. Pyöräytin mielessäni silmiäni, aloitin tavaroideni keräämisen ja mumisin: “No, asiat voi tehdä helposti tai vaikeasti”, jolloin mies: “No mä voin istua tässä.”

Pyysin häntä nostamaan takkini laukkutelineelle pois tieltä ja sen hän tekikin ennen kuin lykkäsi laukkunsa penkille ja meni hakemaan kahvia.

Nostan katseeni ja tuijottelen taas koivuja. Vanajavesi katkaisee koivujen ketjun ja Hämeen linna tulee näkyviin, heijastuen komeana peilikirkkaan järven pinnasta. Näyttää olevan tyyni aamu, tuulenvirekään ei häiritse veden pintaa. Harmittelen, etten voi pysäyttää junaa enkä aikaa sen vertaa, että ehtisin ottaa linnasta kuvan. Ajatuksen myötä linna on jo kadonnut näköpiiristä.

Tampereelle on matkaa enää puolisen tuntia. Päätän lukea sen ajan Mma Ramotswea, kirjaa, jota en meinaa jaksaa lukea, sillä se on kuin lapsille kirjoitettu. Rasittavan sieluton kirja, jonka Botswanan kuvaus on mielenkiintoista, mutta puuduttavalla tavalla pinnallista. En halua jättää sitä kesken kuitenkaan. Yritän kahlata sen loppuun ennen kuin siirryn ehkä toivottavasti mielenkiintoisempiin kirjoihin, jotka minua Kindlessäni odottavat.

Seikkailu suuressa maailmassa

Ei tarvitse kuin lähteä keski-Eurooppaan muistaakseen, miten pieni paikka Suomi ja jopa tämä näennäisen iso citymme Helsinki on. Ei siis sillä, että koskaan kuvittelisin tämän pienen mutta pippurisen kotini olevan maailmanluokan metropoli, mutta jotenkin sitä aina reissujen välissä unohtaa, miten paljon enemmän ja isompaa tuolla muualla on. Noin niinkuin yleisesti ottaen. Laajemmin pensselivedoin vedeltyä.

Tytärpuoleni, siis pian kahdeksantoistavuotiaan keskimmäisen nuoremme, tyttöystävä on muutaman viikon vaihdossa eräässä pienessä ranskalaisessa kylässä. Koska asiat menivät kuten menivät, emmekä päässeet häntä sinne tapaamaan, vaikka niin oli alunperin tarkoitus, jääköön sen kylän nimi mainitsematta. Kaminin musavideon Marly-Gomont antanee aika hyvän kuvan paikasta, joka alkujaan oli kohteemme. Siellä ei siis itsessään ollut mitään nähtävää. Olisimme yhtä hyvin voineet matkustaa vaikkapa Orimattilaan.

Vaikka olin kovin pahoillani tyttöjen puolesta, kun eivät treffit onnistuneetkaan, en oikeastaan ole pahoillani siitä, miten matkamme lopulta kävi, sillä oli oikeasti hirveän kiva viettää pitkä viikonloppu ihan vain kaksistaan teinin kanssa. Lennot Lyoniin meillä jo oli ostettuina; hotellit olin kaukaa viisaana vain varannut ihan juuri siksi, että voimme muuttaa suunnitelmia, jos suunnitelmat muuttuvat. Kun ne näin muuttuivat, peruin varaukset ensimmäistä lentokenttähotelliyötä lukuunottamatta ja varasin pari yötä hotellista Bouziguesista. Tai siis näin luulin.

Torstaina 16.5. noin siinä vähän ennen puolta päivää lähdimme kotoa kohti lentokenttää. Matkalaukku oli puoliksi tyhjä, sillä vaikka tuliaiset lähtivätkin tyttöystävälle postitse edellisenä päivänä, oli varsin tärkeää varata riittävän kokoinen laukku paluumatkaa ajatellen. Vaikken lähtisi vasiten shoppailemaan, tiedän tuliaisia ja ostoksia vaan kertyvän jotenkin mystisesti.

Matkalla kentälle kännykkäni piippasi. Lufthansa ilmoitti lentomme olevan noin 15 minuuttia myöhässä. Olimme muutenkin varsin ajoissa liikkeellä, joten kentällä meillä oli vähän ylimääräistä aikaa. Shoppailtiin Dutyfreestä vettä ja matkaeväitä lennoille ja istahdettiin portin lähistölle kahvilaan syömään bagelit lounaaksi. Kyllähän se aika siinä kului, ja lopulta päästiin koneeseen. Lento oli lopulta kokonaista puoli tuntia myöhässä.

Meillä oli tunnin mittainen vaihto Frankfurtissa. Jatkolentomme lähti ajallaan ja saavuimme Lyoniin suunnitelmien mukaisesti noin kuudelta illalla. Seisoskelimme matkalaukkukarusellin luona odottelemassa laukkuamme, turhaan. Intuitioni siinä jo sanoi, ettei sitä sieltä tule – tunti ei Frankfurtissa ihan riitä laukkujen siirtoon koneesta toiseen – mutta katsottiinpa laukkuruljanssi toiveikkaina loppuun saakka, ja kun kävi selväksi, ettei laukkumme ollut saapunut kanssamme, etsittiin baggage service.

There’s a first for everything ja tälläkin matkalla niitä ensimmäisiä oli jokunen. Matkasta jäänyt laukku oli ensimmäinen ensimmäinen. Hämmentävää kyllä sitä ei ole minulle ennen tapahtunut. Toisaalta, menen aika usein (etenkin vaihtolennoilla) pelkkien käsimatkatavaroiden kanssa. Täyttelin palvelupisteellä lomakkeeseen osoitteet – kotiosoitteen ja hotellin – ja kuvailin matkalaukun virkailijalle.

Saimme overnight-pouchit, joista löytyi hygieniatarpeita, pyykinpesuainetta ja XL-kokoinen teepaita, sekä lupauksen, että matkalaukku toimitetaan hotellille vielä saman illan aikana; laukku oli saapumassa Lyoniin seuraavalla lennolla Frankfurtista, kymmenen jälkeen.

2019-05-16 23.23.18

Pussukat kourassa astelimme ulos terminaalin aulaan. Yritin kurkistella, mistä löytyisi autovuokraamot tai opasteet niiden tykö, tuloksetta, joten kävelimme sen sijaan aulan keskiössä tönöttävän infopisteen luo. Täti tiskin takana opasti nousemaan PR3-shuttleen ja jäämään ensimmäisellä pysäkillä pois. Kiitimme ja astuimme ulos vilpoisaan kevätilmaan etsimään PR3-shuttlen pysäkkiä.

Pysäkin infotaulu kertoi shuttlen kulkevan 7 minuutin välein ja pysähtyvän kummallakin terminaalilla, PR3-parkkialueella sekä kahdella pysäkillä autovuokrausfirmojen luona. Nuolien perusteella Sixt oli pysäkin 2 tuntumassa, neljäs pysäkki ykkösterminaalilta. Reitin viimeinen, ei ensimmäinen. Ei sen väliä. Pääsimme Sixtin luo ja saimme auton – Peugeot 2008 automaattivaihteistolla ja navigaattorilla – ja ajoimme hotellille, missä söimme illallista, odottelimme tietoja laukusta ja menimme nukkumaan.

Aamusella heräsin uneen, josta saatoin vain silmiä pyöritellen todeta “talk about anxieties…” Vilkaisin puhelintani: ei uusia viestejä matkalaukusta. Herätin tyttärenkin yhdeksän aikaan ja matkalla aamupalalle kysäisin respastakin laukun perään. “Nope, sorry!” Huoneeseen palattuamme soitin lentokentältä saamani kuitin ilmoittamaan infonumeroon kyselläkseni laukun perään. Olimme lähdössä hotellista än yy tee nyt. Sain delivery-firman numeron, mutta eihän se edes toiminut! Lopulta laitoin LYSin lostandfoundiin meiliä ja lähdimme ajamaan kohti Part-Dieun kauppakeskusta.

Auton saaminen parkkiin oli kivuttomampaa kuin olisin uskaltanut odottaakaan. Laitoin navigaattoriin googlemapsäämäni Part-Dieun aseman parkkihallin ja sinnepä auton tyrkkäsin. Kävelimme aseman läpi ihmetellen rynkyin aseistettuja sotilaita, ja sitten kauppakeskus jo häämöttikin kadun toisella puolen. Listallamme oli KIKO ja Desigual, sen lisäksi että tarvitsin pari teepaitaa, alushousuja ja sukkia, kun ei ollut tietoa matkalaukkumme kohtalosta. Tytär oli kantanut omansa repussaan. Fiksu tyttö. KIKO löytyi, mutta Desigual oli enää vain pahviseinä. Oli perkule sitten kokonaan suljettu.

Kauppakeskuksessa vähän disorientoituina haahuillessamme tarkistin meilit kännykästä ja sieltäpä löytyi vastaus viestiini. Matkalaukku oli menossa hotellillemme aamun loppuun mennessä; jos olette lähteneet, ilmoittakaa uusi osoite. Vastasin, että olemme ajamassa Bouziguesiin, mutta vielä Lyonissa, joten jos saan vahvistuksen, että laukku on hotellilla, ajamme hakemaan sen. Soitto tuli, kun ajoimme ulos parkkihallista. Saimme matkalaukun ja poistuimme Lyonin alueelta kohti etelää.

Ensimmäinen hämmentävä tietulli tuli vastaan A7:lle tullessamme. Lyonin alueella oli jo muutamaan otteeseen ehtinyt työntää luottokorttia laitteeseen ja maksaa pari euroa ihan siitä ilosta, että sain ajaa paikasta aa paikkaan bee. Tuijotin ikkunasta lippulaitetta ja yritin työntää korttiani slotiin, joka hylki sitä ihan huolella. Missään ei lukenut muuta kuin Ticket ja pohdin jo, olinko erehtynyt ihan väärään jonoon, olisiko minun pitänyt olla muualla. Lopulta nykäisin slotista roikkuneen lipukkeen ja kappas kun portti avautui.

Seuraava tulli taisi sitten olla siinä kun poistuimme motarilta etsiäksemme ruokaa Valencesta. Kesti hetken, että tullilogiikka selvisi minulla ja ymmärsin työntää edelliseltä koneelta ottamani lipun laitteeseen ja johan se otti korttinikin. Noissa laitteissa voisi olla vähän vaikka tekstiä, edes ranskaksi, sillä pelkät ikonit eivät avautuneet hämmentyneelle mielelleni järin tehokkaasti. Tai vaikka pieni crash course, kun vuokraat auton Ranskassa. Säästyisi monelta häkellykseltä!

Valencessa ajoimme ensin toispuolelle jokkee, sinne ei keskustan puolelle, missä oli rauhallisempaa. Vähän kuin zombie apocalypsin jälkeistä rauhallista suorastaan. Eikä ravintolan ravintolaa avoinna. Käveltiin pikkuisen keveässä tihkusateessa ja palattiin autolle. Joen toisella puolen Valencen keskustassa olisi ollut ravintolaa avoinna vieri vieressä, mutta parkkipaikat aika kiven alla. Vissiin kirjaimellisesti, mutta hogasin parkkihallin sisäänkäynnin vähän liian myöhään.

Luovutimme. Ajoin takaisin kohti motaria ajatuksella “snäkätään sitten näitä meidän keksejä ja karkkeja ja syödään perillä”, kunnes tytär bongasi KFC:n mainoksen. “Please, take me to KFC!” Ei minua paljon tarvinnut suostutella. Annoin tytölle kännykkäni käteen, käskin kaivaa KFC:n googlemapsista ja sitten laittaa osoitteen navigaattoriin. Sen piti olla 5 minuutin ajomatka valotaululta. Harhauduimme kuitenkin matkalla kaiken säätämisen kanssa motarille takaisin kohti Lyonia. Mitvit!!

Onneksi Valence Nord oli vain 7km päässä ja koko tietulli-lipuke-maksu hässäkkä valkeni minulle oikein täydellisesti kun poukkoilin motarille ja motarilta pois, liikenneympyrästä ympäri ja takaisin motarille ja taas pois eteläliittymästä! KFC:lle päästyämme olin jo tupakan tarpeessa. Vakavasti. Ja paistetun kanan. Poltin tupakan ja tilasin kanaa. Vedettiin kooäfseetä vatsat täyteen ja lähdettiin jatkamaan matkaamme kohti Bouziguesia.

Matkan varrella madeltiin pari pientä ruuhkaa – yksi peräänajo (vaikka liikenneilmoitus näyttikin katolleen kääntynyttä autoa) ja yksi tietyö – mutta muuten ajo sujui niin kuin nyt vain motariajo sujuu. Sujuvasti. Jossain siellä noin Montpelierin kohdilla ojensin jälleen kännykkäni tyttärelle, nyt OneNote avoinna sivulle, jossa oli hotellimme osoite ja pyysin naputtelemaan sen navigaattoriin. Miten mahtava keksintö se onkaan! Samaan aikaan kuin aivan kökkö. Nimittäin isojen karttojen tutkailussa on puolensa: on helpompi lähteä ajelemaan sivuteille, kun näkee kokonaisuuden.

Motarilta poistuessamme olimme luonnollisesti jälleen tietullilla. Työnsin luottavaisesti lipukkeeni laitteeseen, olinhan jo ihan pro. Laite kuitenkin ilmoitti: “Votre billet est refusé” ja sylki lipun ulos. Varmuuden vakuudeksi vaihdoin laitteen kieleksi englannin ja yritin uudestaan. Kyllä vaan! “Your ticket is refused.” Painoin Help!-nappia ja mietin kuumeisesti, miten tästä pikkelssistä nyt selvitään. Perässäni oli jono.

Lopulta kuulin selkeän englanninkielisen “Good evening, how can I help you”:n ja parahdin, että lippuni ei kelpaa. “Where did you take it?” “Valence, South, I think it was.” Kahden sekunnin hiljaisuus. “Okay, you can pay now.” Ja kappas vaan, tosiaan, luottokorttislotin yläpuolelle oli ilmestynyt hinta (jestas, 20€!). Maksoin tietullin, pyörittelin silmiäni ja jatkoin kohti määränpäätämme.

Kaupungin halki ajaessamme ihmettelimme, miten suurelta se näytti, kun olimme netistä lukeneet Bouziguesin olevan noin kahdentuhannen asukkaan kylä. Paikka oli ennemminkin pieni kaupunki, sanotaanko vaikka sellainen Rauman tai Kokkolan kokoinen. Väsyneinä kohautimme harteitamme ja etsimme hotellin ja autolle parkin ja lysähdimme sängyillemme uupuneina mutta tyytyväisinä.

Heräilin pitkin yötä tunteeseen, että allani kytee pieni tuli, joka hiostaa minua alta päin liimaten minut patjaan kiinni. Aamulla tutkin sänkyä tarkemmin ja lakanan alta paljastui juuri se, mitä pelkäsinkin: muovitettu patjasuojun. “Kinda makes sense for a hotel”, tuumasi tytär. Eh, kinda, mutta ei.

Teinin pukiessa vaatteita päälleen – minähän olin jo kerennyt käydä siirtämässä auton ilmaiselle parkkipaikalle ennen yhdeksää, oltuani hereillä jostain puoli kahdeksasta – tutkailin vähän hotellin esitteen karttaa ja googlemapsiä kännykästäni, pohtien, mitä päivän aikana tehtäisiin. Siinä karttoja katsellessani sen viimein tajusin. “Eh, kiddo, like Ford Prefect says in Hitchhiker’s Guide to the Galaxy: we may not have ended up where we intended to be, but I think we have ended up where we were supposed to be. We are not in Bouzigues, we are in Sète!”

Makustelimme tietoa hetken ja tulimme siihen tulokseen, että olemme tyytyväisiä siihen missä olemme. Hotellia vastapäätä kohoavalla vuorentapaisella oli esitekartan mukaan parikin näköalapaikkaa – toinen piskuisessa luonnonpuistossa ja toinen luostarin vieressä – ja kaupungin keskusta pienine putiikkeineen oli houkutellut jo ajaessamme siitä läpi edellisenä iltana. Hyvillä mielin ja päiväämme plänäillen siis tassuttelimme aamupalalle hotellin aamiaishuoneeseen.

Aamupala tässä pienessä kahden tähden hotellissa nimeltä Sables D’Or oli lähes uskonnollinen kokemus. Ei siksi, että se olisi ollut jotain ennennäkemätöntä tai käsittämättömän hienoa, vaan tunnelmansa takia. Pöytiin oli katettu pieniä marmeladipurkkeja sekä lautanen ja kulho. Pöytään istuttuamme tarjoilija toi korillisen tuoreita patonginpaloja sekä croissantteja, kupillisen voinappeja, appelsiinimehua, sekä kummallekin jugurtin ja palan juustoa. Café au lait sekoiteltiin kahdesta termarista kulhoon. Pienellä sivupöydällä oli lisäksi tarjolla kirsikoita, mansikoita ja muroja.

2019-05-18 09.04.50

Aamupalan jälkeen piipahdimme lähikauppaan matkalla autolle. Ei voi todellakaan sanoa, että olisimme menneet kauppaan nälkäisinä, mutta silti sieltä tarttui mukaan niin paljon kaikkea kivaa, että viimeiset jätin kentällä penkille jollekin nälkäiselle tai janoiselle. Siis puolentoista litran pullon vettä ja rasiallisen kirsikoita. Mietin, tekeekö joku ehkä niistä pian pommivaroituksen, mutta siihenpä jäivät. Kehoitin lähellä istuineita popsimaan kirsikat vaan pois.

Siinä pilvisenä lauantaiaamuna Sètessä vielä kuitenkin onnellisena kannoin kirsikkarasiaani autoon muiden eväiden muassa valmiina uuteen päivään ja uusiin seikkailuihin. Käänsin auton nokan kotin vuoria, tai siis kukkulaa ja nousimme jonninmatkaa melko jyrkkää rinnettä ylös. Siis todella jonninmatkaa, mitähän sitä olisi ollut, kaksi kilometriä? Kurvasimme luonnonpuiston parkkialueelle, parkkeerasin auton palmun alle ja lähdimme kävelemään puiston hiekkatietä pitkin ihaillen niin maisemia kuin puiston rehevää kasvillisuutttakin.

Sieltä puiston toiselta laidalta näkyi myös Bouzigues ja sen osteriviljelmät. Niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana! Olin aamulla katsonut googlemapsistä kauanko olisi kestänyt ajaa sinne; 20 minuuttia, sillä tie tietenkin kiertää osterilammikon. Kysyin tyttäreltä pitäisikö ajella sinne ihan isänsä iloksi, mutta olimme yhtä mieltä siitä, että emme aja.

Jatkoimme sen sijaan luonnonpuistolta vielä vähän vuorenrinnettä ylöspäin, St. Clairen luostarille, jonka vieressä on näköalatasanne sekä -torni. Jätimme auton parkkipaikalle, jolta oli kyltti Panoramiquelle. Kävelytie näytti päättyvän alaspäin johtaville portaille, mutta kääntyikin 90 astetta oikealle. Tuumasimme, että näköalatasanne tuskin on alhaalla, joten jatkoimme tietä pitkin loivasti ylämäkeen. Sieltä löytyi niin luostari Jeesus-patsaineen ja Saint Clair -patsaineenkin kuin iltaisin valaistuine risteineen, sekä näköalatasanteet.

Kiipesimme ensimmäiseksi torniin katseleman maisemia luostarin kattotasanteen yli. Tornista laskeuduttuamme kurkistin varovasti luostarin kappeliin, mutta siellä oli menossa messu, joten vedin pääni oviaukosta ja suljin oven hiljaa. Kuvailin hetken Sèteä näköalatasanteelta, kunnes lähdimme kävelemään takaisin autolle.

Luostarilta tie lähti viettämään takaisin alaspäin. Olin noustessa ääneen tuumannut tyttärelle, että tällaisten nousujen ja laskujen kanssa manuaalivaihteisto olisi oikeastaan parempi. Samalla muistin, että olihan siinäkin autossa manuaalivaihtoehto, joten tuon rinneajon ajan napsuttelin vaihteita manuaalisti kakkos- ja kolmosvaihteen väliä ja mietin, onko lopputulema sittenkään sama kuin autoissa, joissa on manuaalikytkin. Ei minun ainakaan tarvinnut paljon jarrua käyttää, kyllä moottori sen hoiti nätisti.

Pysähdyimme rinteen sivuun pari kertaa ottamaan vähän kuvia vanhasta rinteellä seisovasta majakasta, vanhasta marin-hautausmaasta ja rinteellä kovin yksinäisenä seisovasta muistomerkistä ennen kuin ajoimme auton parkkiin majakan parkkialueelle. Hotellin respatyttö oli kertonut siinä olevan vapaata pysäköintä, mutta kovasti näytti maksulliselta. Kävin katsomassa hintoja ja totesin voivani jättää auton siihen vaikka maanantaiaamuun saakka parilla eurolla. Melkein ilmaista siis! Ilmaisetkin paikat löytyivät sitten vähän pitemmältä, lähempänä majakkaa.

Eipä siinä majakassa oikeasti itsessään paljon katsomista ollut, kun ei sinne sisällekään päässyt – missattiin se mahdollisuus noin kymmenellä minuutilla – mutta olihan sitä kiva käydä katsomassa ja kuvaamassa Sète siitäkin vinkkelistä. Onhan se ko. kaupungin the maamerkki ja sen luona on myös kaupungin häshtäg. Aikamme niitä ihmeteltyämme kävelimme takaisin kapeaa maakaistaletta katsellen meren tyrskimistä rantakiviin, ja suuntasimme askeleemme keskustaan.

Poikkesimme pieniin putiikkeihin aina kun mielenkiintoinen osui silmiin. Meillä ei ollut kiire minnekään (paitsi ehkä crêpejä syömään), joten nautittiin kävelystä vilpoisassa kevätilmassa. Aurinko lämmitti ihanasti, mutta varjossa oli viileää ja tuulista, ehkä joku 18 astetta parhaimmillaan päivän aikana. Keskustasta löytyi crêpe-ravintola, johon asetuimme syömään makeaa lounastamme. Olihan siellä menussa vaikka mitä suolaisiakin vaihtoehtoja, mutta hypimme niiden yli suoraan makeisiin.

Tytär valitsi kaksi: Nutellalla ja lemon curdilla. Minä valikoin listalta crème de marronsin, vaikken edes tiennyt mitä se oli (eikä kännykän data toiminut jostain syystä sisällä ravintolassa), espsesson sekä pitcherin tummaa artesaanisiideriä. Ranskalaiset tekevät hyvää siideriä! Ja hyviä crêpejä. Ja hyvää kastanjahilloa – sillä siksi se crème de marrons osoittautui, kun kadulla pääsin googlaamaan. Päätin etsiä purkillisen sitä kotiinkin.

Pitkään ei tarvinnut etsiä, kun erään pienen kenkäkaupan jälkeen menimme artesaanisuklaapuotiin, joka myi myös hilloja ja yrttipussukoita. Sieltähän sitä hyllystä löytyi, pieni purnukka crème de marronsia. Sekä erilaisia seksiin suoraan tai epäsuoraan viittaavia suklaita kuten vaginoita, peniksiä ja käsirautoja, ja ihan vaan kaikenlaisia käsintehtyjä erikoissuklaita.

Kiersimme vielä muutamat kaupat ja löysin vähän tuliaisia teineille kotipuolessa. Kun jalkoja alkoi väsyttää, istahdimme torille penkille huilaamaan ja katselemaan ohikulkijoita ja kahvilapöydissä istujia. Aurinko paistoi varsin lämpimästi, mutta paikallinen väki – oletan – kulki kevyttoppiksissaan ja nahkarotseissaan.

Palasimme autolle kanavan vartta kävellen, vielä muutamat matkamuistot mukaan poimien ja yhden kesämekonkin siitä löysin ohikulkeissani. Pyrähdimme autolla puolentoista kilometrin matkan hotellille, hetkeksi hengähtämään rauhassa (wifin päässä ;) ), kunnes oli aika sonnustautua illalliselle. Olimme ohi kulkeissamme varanneet meille illallispöydän pienestä paikallista cuisinea tarjoilevasta ravintolasta nimeltä Chez Fred.

Kuten sitten saimme todeta, pöytävarauksemme kello seitsemän illalla oli vähintäänkin hätävarjelunliioittelua. Olimme ainoat asiakkaat ainakin ensimmäiset puoli tuntia. Sitten sinne alkoi vähän valua väkeä. Siinä vaiheessa me emme vielä olleet saaneet alkupalojammekaan, hyvä kun olimme selvinneet tärkeästä päätöksestä, mitä oikein syömme. Käänsin ruokalistaa tyttärelle, joka ei ranskaa puhu ja samalla pohdin omia ruokiani.

“Another knife that doesn’t cut anything. What do the French have against sharp knives?” huokaisi tytär sahatessaan filet mignoniaan tylsällä veitsellä. Totta oli, että yksikään veitsi missään koko matkan aikana ei ollut ollut pätevä siihen tarkoitukseen, johon sitä yritti käyttää. Leikkaamiseen. Olimme selvinneet alkupaloista – grillattuja gambineja tyttärelle, kuusi Bouziguesin osteria minulle – pääruokiin. Minulla oli edessäni grilled seafood -lajitelma sekä pullo rosé-viiniä, ja pienessä lasissakin vähäsen. Ruoka oli todella hyvää!

Ravintolasta poistuessamme oli kummallakin maha täynnä ja mieli tyytyväinen – olimme topanneet ateriamme vielä jälkkäreillä. Keittiöväelle jäi viinipullostani kaksi kolmasosaa, ainakin, ja tytär söi suklaa-soufléeni loppuun. Aikaa oli kulunut yli kaksi tuntia, kuten asiaan kuuluu. Päivä Sètessä sai arvoisensa lopun. Palasimme hotelliin, missä teini vielä wappasi tyttöystävänsä kanssa, mutta minä olin valmista kamaa nukkumaan.

Seuraavana aamuna oli aamupalan jälkeen aika nostaa kytkintä (kuvaannollisesti, vaikka autolla lähdettiinkin) ja suunnata takaisin Lyoniin. Matkalla ulos Sètestä pysähdyin vielä ottamaan muutaman kuvan aurinkoisesta promenaadista, sekä poikkesimme paikalliseen Lidliin, missä ei käynyt käteinen. Nappasin lipukkeen tullimasiinasta ja asetin sen kauas kännykästäni, sillä järkeilin kännykän aiheuttaneen magneettiraidan korruptoitumisen tulomatkalla. Ainoa pysähdys motariosuudella oli vessa-, kauppa-, ja kuvausstoppi Aire de Mornas-les Ardets -rest stopilla. Siitä melkein sai kuvattua Mornasin linnakkeen.

Palautimme auton Sixtille pienen seikkailun jälkeen, kun ei vuokraamon osoitetta tahtonut löytyä mistään ja navigaattorin kodiksi oli määritetty terminaali 1. Matkustimme shuttlella terminaaliin, missä pakkasimme laukut loppuun ja veimme matkalaukun baggage dropiin. Turvatarkastuksesta selvittyämme meillä oli vielä reippaasti aikaa lennon lähtöön – etenkin kun sekin oli jälleen myöhässä – joten maleksimme aikamme TaxFreessä, kunnes istahdimme Starbucksiin, mistä otin kahvin ja ei-Evian-pullot vettä meille. Tuo Saint-Exupéryn T1 on aika köyhä, mitä kauppohin tulee. 

Kotimatkan välilasku oli Münchenissä, missä shuttleiltiin ensin K-terminaaliin ja kulutettiin sitten niinikään aikaa TaxFreessä (jossa oli paljon parempi valikoima), sillä eipä siellä K-terminaalissa paljon muuta ole. Istuttiin illalliselle syömään ihan mukiinmenevää paellaa. Iloinen ylläri kotilentokentällä tunnin verran suunnitellusta myöhässä oli, että laukkumme sentään saapui Suomeen samalla lennolla kanssamme! Kello oli ehkä puoli kaksi, kun nousimme taksista kotitalon luona ja saimme huokaista, että vaikka matka oli mahtava, home sweet home!

[Lisää kuvia Flickrissä]

Hotel Positive

Kello oli noin kolme iltapäivällä, kun tosikoinen tuli koulusta kotiin ja huomattuaan minut kirjastossa, ihmetteli: “Eiks sun pitänyt lähteä tänään?” “Kyllä mä lähenkin, about tunnin päästä”, vastasin ja teini ynähti jotain okein tapaista ja käännähti mennäkseen huoneeseensa. Kutakuinkin tuntia myöhemmin suljin kotioven perässäni ja lähdin ajamaan kohti Uuttakaupunkia. Minulla on täällä työpaja huomenna. Hämmentävää kyllä.

Auton diesel-mittari näytti neljännestankkia ja arvailin, kuinka pitkälle sillä pääsen. Totesin, ettei sitä tarvitse vielä päättää, ehdin sen tehdä matkallakin, kun näen, kuinka paljon motariajo vaikuttaa kulutukseen. Tuo meidän Mersu kuluttaa vielä reippaasti yli satasenkin ajossa aivan hirveän paljon vähemmän kuin kaupunkiajossa. Motarilla tosin tietenkin on vielä talvirajoitukset, mutta jotain yli satasen se ajonopeus kuitenkin.

Asetin auton navigaattoriin hotellini osoitteen, laitoin Spotifyn shuffle-soittamaan Foo Fightersia auton stereoista ja kurvasin motarille. Matka sujui rattoisasti musiikin täyttäessä auton. Mitä nyt joku satunnainen valopää kanssakuski välillä vähän vitutti. Vaivuin ajatuksiini. Vähän ennen Saloa navigaattori sanoi jotain, mitä en ihan erottanut musiikin seasta, jotain liikennetilanteesta. Dismissasin ilmoituksen, mutta kohta se tuli uudestaan. “Reittiä on muutettu liikennetilanteen vuoksi.” Mitä hemmettiä?! Miksi kaikki laitteet yrittävät olla käyttäjää fiksumpia.

Säätelin navigaattorin zoomausta nähdäkseni, mitä se nyt on mennyt tekemään. Se oli vaihtanut valitsemani reitin ihan täysin ja ohjasi nyt jostain sieltä Salon takaa maantietä pitkin suoraan Turun läpi. Pyöräytin silmiäni, peruutin reitin ja tuumasin, että pitäköön navigaattori tunkkinsa. Selviän ainakin Raisioon saakka ilmankin. Veikkailin sitä paitsi navigaattorini kartan olevan vanhentunut Turku-Pori-tien alun osalta, sillä sehän oli rakenteilla vain muutama vuosi sitten ja auton kartta on yli viiden vuoden takaa.

Pysähdyin Raision ABC:lle pakolliselle vessastopille ja hakemaan pork jerkyä snackiksi ja Google-mappasin reitin siitä Uuteenkaupunkiin. Syystä, jota en itsekään osaa selittää, halusin nimenomaan ajaa sitä pienempää tietä pitkin, vaikka se olikin ehkä 5 minuuttia hitaampi. Suuntasin auton nokan kohti Kustavia ja reititin Uudenkaupungin hotellini auton navigaattoriin uudelleen. 25 kilometriä matkaa. Silmiä alkoi jo väsyttää, kun maailma ympärillä alkoi hiljalleen hämärtyä. Kuukausi sitten siihen aikaan olisi jo ollut pilkkosen pimeää.

Ajatukseni harhailivat siellä täällä. Olin jossain siinä noin Raisiosta lähtiessäni vaihtanut Foo Fightersin Maroon 5:een, jota kuuntelin paljon kymmenkunta vuotta sitten. Erilaisia muistoja putkahteli mielen yleensä suljetuista loukoista ja tuumin, etten nuorena mitenkään kyennyt ymmärtämään sitä muistojen merta, jota ihminen kantaa mukanaan vanhetessaan. Väliin myrskyävää, väliin tyyntä loputonta merta, johon jokainen elämän kokemus sataa omat pisaransa vellomaan entisten muistojen mukana.

Nuorena kuuntelin isovanhempieni muisteluita kyllästymiseen saakka. Hiljaa mielessäni mietin, eivätkö he mitenkään voisi vain elää tätä päivää. Pakkoko on aina kaivella vanhoja. En minä mitään sanonut, en toki. Kunnioitin ja rakastin heitä suuresti ja ymmärsin – tai ainakin arvelin – että kysymys olisi heitä loukannut. Alan ymmärtää. Mitä suuremmaksi muistojen massa kasvaa, sitä enemmän se puskee aaltojaan aina ja kaikkeen. Se meri ei osaa olla hiljaa, odotella, että haluat pulahtaa siihen. Se nostaa hyökyaaltoja pienimmistäkin tuulenvireistä, jotka tarttuvat sopivaan pisaraan.

Bittersweet memories. Sweet memories. Bitter memories. Painful memories. Soothing memories. Niistä meidät on rakennettu. Niillä elämä meitä muovaa, kuolemaan saakka. Ne puskevat ja pönkeävät ja pyrkivät ulos. Siksi ihmiset kirjoittavat muistelmia. Haluavat tulla nähdyiksi, haluavat muistojensa jäävän elämään senkin jälkeen, kun he itse katoavat tästä elämästä.

Viitisentoista kilometriä ennen Uuttakaupunkia mietteeni katkesivat, kun auto ilmoitti dieselin olevan reservin varassa. Vilkaisin ajotietokonetta; se näytti vieläkin, että pääsisin sillä 116km, joten nou hätä. Olin sitä paitsi himassa googlannut, että Uudessakaupungissa on jopa kolme Teboilia, yksi aivan hotellini lähellä. Siihenpä pysähdyinkin sitten pirssini tankkaamaan, ennen hotellille asti ajamista.

Saavuin hotelliin vähän puoli seitsemän jälkeen. Astuin aulaan, ja näin ensimmäiseksi kyltin “Yökerho – pääsymaksu 10€”. Kallista se on bilettäminen täällä jumalan selän takanakin näemmä. Yläkerran discokin oveen maalatun tekstin perusteella 2€. Löysin respatiskin, jonka takana ei ollut ketään. Seinään kiinnitetyissä koukuissa roikkui avaimia, mistä päättelin Booking.comin valehdelleen kertoessaan huonetta varatessani, että niitä oli jäljellä enää viisi. Luullakseni koko paikassa on lisäkseni yksi hotellivieras.

Soittelin tiskin lehmänkelloa pariinkin otteeseen ennen kuin nuori tyttö, no, ehkä parikymppinen, ilmestyi viimein jostakin palvelemaan minua. Luin häntä odotellessani paikan menun läpi kahteen kertaan ja mietin, pitäisikö mennä pelaamaan biljardia palloja viereisessä salissa yksinään huiskineen ukkelin kanssa. Lopulta sain avaimeni ja kävelin diskoa mainostaneesta ovesta porraskäytävään, joka toi minut huonekäytävälle. Löysin oveni ja astuin sisään vanhanaikaisin lampuin ja mahonginvärisin huonekaluin sisustettuun ihan tavalliseen hotellihuoneeseen, jonka seiniä koristavat positiiviset mietelauseet.

“If you can DREAM it you can DO it!” “Think – Do – Be POSITIVE”

 

2019-03-14 18.53.48.jpg

Odotan mielenkiinnolla huomista aamupalaa ja innolla huomista kotiinpaluuta. That’s thinking positive, right?

Pitkin Aurajoen rantaa

Syliini putosi parin päivän koulutuskeikka Turkuun viime viikolla. Turku kuuluu sille rajamaalle, jolle myös esimerkiksi Tampere kuuluu. Rajamaalle, jolle etäisyys kotoa autolla on puolisentoista tuntia, ehkä vähän reilut. Juuri sen verran, että mieli tekee hotelliyöpymisen sijaan ajella eestaas aamuin illoin, vaikka se vähän aikaisempia aamuja tarkoittaakin. Ja silti aina arvon, jaksanko.

Kohtalo puuttui kuitenkin tällä kertaa peliin lämpimän sään muodossa. Talvirengasfarssimme oli viimein päässyt päätökseen maanantaina, kun mies oli käyttänyt auton huollossa ja vaihdattanut samalla kitkarenkaat vanteille. Ei nimittäin ollut ihan helppo operaatio tuo rengasoperaatio, kun kitkat mies viimein suostui ostamaan. Eturenkaat saapuivat rengasonlinesta asianmukaiseti, mutta takarenkaat eivät. Eikä niitä erikoisen kokoisia renkaita ollut tarjolla oikein missään. Lopulta mies onnistui yhden parin ostamaan käytettynä.

Sen siitä saa, kun ostaa tuollaisen AMG-mersun, jossa etu- ja takavanteet eivät ole samaa kokoa, vannepari maksaa tonnin ja renkaatkin ovat a) vaikeita löytää ja b) pirun kalliita.

Veikkaan, että jos meillä olisi nastat, olisi miehelle ollut ihan ok, että hurruuttelen Turkuun ja takaisin 10 asteen lämpötilassa, mutta uusilla/uusvanhoilla kitkoilla, jotka kiven alta sai kaivaa, ei se käynyt päinsä. Ymmärränhän minä – kitkat kuluvat tuollaisissa lämpötiloissa etenkin moottoritieajossa melkoista vauhtia. Tämä siis teki lopulta elämäni siinä mielessä yksinkertaiseksi, että junalla se oli Turkuun lähdettävä.

Aikainen aamu etenkin marraskuun pimeässä sai minut voimaan pahoin koko junamatkan. Pupelsin eväsleipääni pieni pala kerrallaan melkein koko kahden tunnin matkan ajan, jotta saisin vatsani rauhoittumaan ja verensokerini tasaantumaan. Junalla lähtö tarkoitti sitä, että sen sijaan, että olisin lähtenyt kotoa seitsemältä ajamaan, tilasin jo kuudelta itselleni taksin Pasilaan päästäkseni. Kärsin kuitenkin mieluummin tuon aamun – ainakin suunnitteluvaiheessani – kuin lähdin jo edellisenä iltana matkaan.

Kyllähän se päivä aina siitä, ja vaikka vatsaani kiersi hieman lisää, kun setvin yhtä kommunikaatiohäiriötä juuri siinä junan ollessa Turkuun saapumaisillaan, päivä asiakkaalla meni oikein mallikkaasti kuten aina. Harkitsin päivän päätteeksi taksia hotellille, mutta koska matkaa oli vain pari kilometriä, päätin kävellä. En ajatellut hotelliin päästyäni enää sieltä poistuakaan, mutta pieni happihyppely on aina hyvästä.

Pari kilometriä läppärirepun ja overnight-bagin kanssa on hiukan eri kuin pari kilometriä ilman niitä, muttei ollenkaan mahdoton. Kävelin hämärtyvässä illassa (puoli viiden aikaan) asiakkaalta Aurajoen rantaa ja sitten valitsin googlemapsista reitin, joka kävelytti minua mahdollisimman pitkään rantaa pitkin. Turku ei kuulu suosikkikaupunkeihini, mutta pidän joen rannasta sielläkin. Siinä hämärän laskeutuessa, siltojen ja vanhojen talojen ja joenvarsilaivojen ollessa valaistuja, siellä oli kaunista!

Ylitin Aurajoen Kirjastosiltaa pitkin. Pyöräilijät suihkivat ohitseni kuin Helsingissä ikään ja sain tosissani varoa, etten jäänyt alle, kun yritin epätoivoisesti vähän turisteilla ja ottaa kuvia niin tuosta mahdottoman kivasti valaistusta sillasta kuin Läntisen Rantakadun iltavalaistuista puista ja fasadeistakin.

 

Käännyin sillalta oikealle ja laskeuduin portaat alas joen vallille, valiten sen yksinäisen rauhallisuuden pyöräilijöiden kansoittaman rantatien sijaan. Kopsuttelin mukulakiveystä pitkin kohti Auransiltaa, joka vanhoine kivirakenteineen näytti komealta ja jyhkeältä. Sillan alta meni rautaportein suljettu tunneli, joka sai minut ajattelemaan sillan alle suljettuja hulluja tai muita yhteiskunnan jaloista pois siivottuja entisajan ei-toivottuja. Joku oli kirjoittanut “tyrmän” viereisten portaiden alapäähän “Don’t worry, drik vodka. #muse”. Museilin sitä hetken, sillä se kirvoitti pienen hymynkareen.

 

Jatkoin kävelyäni Kaupungintalon ohi, palaten jälleen jokivallille, kunnes silmiini osui punainen puutalo ja nousin kadulle sitä katselemaan. Talon valkoisena hohtavat portaat ja ikkuinoista ja avoimesta ovesta loistavat valot ja sisältä näkyvät hyllymetrit *jotakin* houkuttelivat lähemmäs katsomaan. Kävelin portaiden luo tutkimaan, mikä tuo talo oikein oli. Kyltissä luki Apteekkimuseo. Ovi portaiden yläpäässä oli kyllä auki, mutta ei siitä sisäänkäyntiä ollut; oviaukossa oli pleksilasi. Taitavasti rakennettu houkutus, joka melkein sai minut astumaan sisälle museoon, mutta viime hetkellä päätin kuitenkin jättää väliin. Hotellihuone houkutteli!

 

Niin houkuttelivat tosin ravintolaivatkin joen toisella rannalla. Eivät ehkä syömään, minua juuri sillä hetkellä, mutta kuvaamaan kyllä. En enää palannut alas vallille, mutta kävelin tien reunaa muurin vieressä ja näpsin kuvia laivoista ja värillisin valoin valaistuista puista niiden takana. Toivoin, että minulla olisi ollut vähän parempi kamera hämäräkuvaamiseen kuin tuo iPhone, sillä sen hämäräkuvat ovat hyviä vain postimerkin kokoisina. Mutta minkäs tein.

 

Viimeinen silta matkallani oli googlemapsin puolelta nimetön punaisten lyhtyjen silta. Silta oli valaistu sekä sivuilta että yltä valoin, jotka vaihtelivat punaisen ja valkoisen välillä. Punaisena se oli kuin suoraan Amsterdamista, valkoisena vähän kotoisampi. Jotenkin pidin erityisesti siitä punaisesta valosta, sillä se loi heti mystisemmän tunnelman.

 

Tuon sillan jälkeen käännyin oikealle kohti hotelliani. Vaikkei ollut kovin kylmä, sen ehkä 9 astetta, sormenpäitäni alkoi jo hieman paleltaa ja kännykkäni akku päätti hyytyä kylmästä. Juuri sopivaan aikaan, otettuani vielä viimeiset kuvat Suojattu kasvu -veistoksesta. Ihmettelin Samppalinnan maauimalan valoja – mietin, mikä stadion siellä korkealla kukkulalla mahtaa olla, kunnes hotellissa tarkistin mapsistä. Suunnistin viimeiset 50 metriä hotellille ilman karttaa, kännykän jo simahdettua.

Miten riippuvaiseksi sitä ihminen itsensä tunteekaan tuosta pienestä laitteesta taskussa!

Hotellista en todellakaan enää poistunut, huoneestanikin vain sen verran, että hain katkarapu-caesar-salaatin huoneeseeni ja nautiskelin kuplivan glögijuoman odotellessani. Vietin illan kirjoittaen kirjaani ja nauttien hiljaisuudesta. Hotelliyössä – tai pikemmin hotelli-illassa, sillä yön nukun kyllä kotona paremmin – silloin tällöin on myös puolensa.

Stories from Lapland

On the road

It was four thirty in the morning and while the sun was already up, my eyes were barely open. We had packed the car already in the evening to avoid extra hassle in the morning, so it was pretty much a brush teeth, get dressed, walk dogs (to the end of the driveway and back), pack food in travel fridge and off we went. Me, husband, dogs and the youngest of our teens. Teen went to sleep in the back seat, I tried to get some shuteye too, while husband, who is quite often awake in the wee hours of dawn anyway, drove.

By the time we stopped for the first time, the backseat was on blankety tumble. Dogs and teen were jumbled together, curled up and sleeping like a proper pack. They stirred up enough to have a snack and the dogs even had a little walk around the small patch of greenery, like every time we stopped. Couple more hours and another stop. “How come you need to pee so often? You’re stopping, like, all the time!” complained the teen. Less than five hours and we were in Oulu. And yeah, already stopping for the second time!

Couple hours later we were in Rovaniemi. Usually we have done the biggest part of our shopping there in a Prisma, but this time husband decided to go in only for a tomahawk or two and maybe something else we couldn’t probably get from Sodankylä. He returned from the store in record time – the weather was bad, it was a Saturday and the place was packed. He did get those tomahawks (cowboy stakes), though, which we grilled during our stay in Vuotso.

On the road again and next stop Sodankylä. That was the big grocery shopping stop. I got out of the car with the dogs, and tried to get teen to join me for a walk. “Come on, we’ll walk to the ice cream stand by the other store and get some ice creams,” I tried. “Nah, I don’t need any,” she replied and put the ear plugs back in. Okay then. I walked there with the dogs, got ice creams for myself and them and walked back to the car when those were eaten. Husband was still in the store. No surprise there.

When all the Lidl and K-store business was finally done, it was an hour and a half to Vuotso. We were racing against a thunder storm – or so we thought – that was due in Vuotso at about seven or so. We made it to Vuotso by five thirty. Eleven hours with (minimal) stops. Back home we drove two hours longer. There was way more traffic then and we stopped for longer times since we weren’t in such a hurry.

Thunder! 

First day at the cabin husbandtook out the bigger one of out new inflatable kayaks and pumped it up. Teen was actually revived enough from the long day of sleeping in the car and eager enough to try out all that cool gear we had with us, that she came out to the canal to do a bit of testing of the kayak/canoe. It was in canoe configuration, since we hadn’t taken the kayak tops with us, having the idea that we could have the dogs with us in the boat. The sky was a bit ominous and the canal way shallow there where our cabin was, so we didn’t do much more than a couple test paddlings.

Later on, since there still was no rain despite the dark clouds roaming the skies, we did some target shooting with the bb-gun in the yard. Teen was dying to try the bow and arrow, but we didn’t have a target setup for that yet. So the next day we set out to figure out that target issue, just husband and me. Teen volunteered to stay behind with the dogs.

Probably it was best for everyone that way, for it would’ve been a rather boring day for them in the car while we scoured the stores of Ivalo, trying to come up with something. Besides, once we finally did, we couldn’t have transported the stuff, had the backseat of the car been taken, for we ended up buying three 10cm thick 100x120cm styrofoam insulation boards.

We were still fifty kilometers from the cabin, when due to some intuition I sent teen a wapp message asking if everything is ok at the cabin. She called me in a few minutes, telling me that she’d been out shooting some bb-gun when rain had started to drizzle down. She’d gone inside with the dogs and then it started raining sideways. She called me when thunder was right on top of them cracking and crashing and booming like she was in a warzone. All was well, though, she just wanted to know if she needed to do anything special because of the thunder, like unplug anything or so.

It really was one hell of a thunder front! It caught up with us on our way to the cabin – at the time of the phone call, I still had a sunny sky above my head! – and husband had to pull over to a P spot to let the rain pass before continuing. By the time we got back to the cabin, it was only drizzling there again. Looking at the lighting radar, the whole of eastern Lapland was like a red warzone.

When the rain stopped altogether, teen and husband taped them together into a proper target for some archery practise. We all got our chance that evening, taking turns at shooting arrows, until I went to prepare some dinner with a bruised arm – I had some learning curve there to not hit my upper arm with the bow… – and husband took over the sauna warming operation from teen and allowed her to shoot arrows as long as she wished. She’s a natural! She was thwacking away, all the while gossiping on the phone with her friend and hitting the target real good.

Nellim

Eleven in the morning is an inhuman time to get out of bed, let alone leave the cabin for a road trip. Parents who try to get their teens moving at that god-early hour might get reported to Amnesty for violation of teen rights (if the teen somehow musters the energy to google their contact info and actually make a report). So, after a bloody fight (read: yelling back and forth), the teen stayed in the cabin while I packed sandwiches and snacks and got into the car with husband and dogs, for a nice road trip of our favorite haunts in Lapland.

We started with Kakslauttanen, trying to drive down to see the igloo cabins, but realizing that they well are protected from nosy tourists like us by forbidding driving anywhere close to them (unless you have a pass, I’m sure). We continued to Saariselkä, in hopes of seeing at least one reindeer, for they had successfully eluded us during the trip so far, except a few that we passed on our way to Ivalo the previous day. No reindeer in Saariselkä, though. Only a dead crooked tree and a pop-up clothes booth and a new dress. The dead tree totally unrelated to the clothes booth and dress.

From Saariselkä we climbed up to Kaunispää – in the car naturally, since there’s a road going all the way to the top. Husband went to the souvenir shop to look for a magned for this magnet spot in the car (probably it had been a phone stand) and I walked with the dogs down to the place where people have built all these little towers from rocks, trying to avoid this akita that was visiting Kaunispää with it’s humans too.

After a lunch of a sandwich each we hopped back into our car and drove down towards the main road again. While we were roaming Kaunispää, a flock of reindeer ahd made its way to the hillside and was gradually crossing the road in twos and threes. We wanted to see some reindeer, we got it! I opened the window to get better photos, but soon enough the dogs curled up in the back seat got a whiff of reindeer and Meggie started letting out these high pitch hunting barks that nearly break one’s eardrums. Had to close the window and hold the dog down until we were safely past the reindeer.

Two years ago on our first trip to Lapland, I read an article about this remote village called Nellim, that has become a major tourist attraction for especially Chinese arctic lights tourists. “Tourist attraction” is generally a red light for me, but since the tourism mostly happens in winter time and the village was painted as a quaint oldfashioned place in itself, I wanted to visit it. So we drove all the way there to look around. There’s not much to look at – a church on a hilltop, a rather cute burial ground, bit of rapids and a remote bay of Lake Inari.

Somehow I just loved the place and so did husband. We even played around with the idea of moving up there, not to the village but somewhere between Nellim and Ivalo, when we retire or otherwise are able to live where ever. Last year we didn’t visit Nellim, but this summer we wanted to go back, so that we did.

We drove that 40km of poor road – some paved, most not, new road under construction and obscuring the old just a bit, also making it muddy and bad to drive – just to sit at the hotel terrace and have a drink in the Nellim sun. Two years ago it was the warmest day of the summer and Nellim the warmest place in Finland when we went there, with 28C in the shade. Now it was “only” 25C and already cooler than several days this summer.

They say Finns don’t talk to strangers. No, we don’t, not much, not often.  When teen and I encountered other Finns in Lisbon in May, we shut up or spoke English so they wouldn’t know that we’re Finns and start talking to us, because many Finns do like to talk to other Finns while being abroad. I don’t (but then again, I talk to strangers right here in Finland).

In a place like Nellim, the atmosphere of Nellim is just so relaxed, that people just chat. That first time there, on that same terrace, we chatted with another couple and I learned of Riitta Lehvonen and her books; this encounter lead me to buy those books and read amazing stories about Lappish people and Lapland. This time we chatted with this family – a granpa, dad, mom and daughter – who’d come there for and ice cream. They told us there had been a total (mobile) communication outage in Ivalo the previous day, due to that thunder.

We were back at the cabin at around seven in the evening and I found the teen in bed with her phone. There were telltale signs of some eating activities on the dining table – an empty plate and cocoa mug – but otherwise everything was exactly the same as when we left. “So, what did you do all day here?” I asked the teen. “Ate and watched Netflix,” was the flat answer. “You didn’t cook any food though?” “Didn’t feel like it. Just ate those carelian pies. Mom, could you make me some food, please.” Smells like teen spirit.

“You’ll have to wait for the cheese burgers were grilling soon.”

Airing out the teen spirit

Most of our week in Lapland was nice and warm, even hot. One day out of them all was cool, the temperature only rising to a high of 18C all day, while most days were partly or mostly sunny and 22-25C. Only one day was downright hot. That day we had planned (husband is a weather app addict ;) ) to go out kayaking all together, but when the day came, it was windy. Way too windy for any nice smooth kayaking for beginners (or longinners, i.e. last paddled a kayak 20 years ago).

After spending the first part of the day just slouching about, reading and whatnot we decided in the afternoon to at least go try it out a bit. We packed the kayaks in the car, got into our swimming wear and drove a few kilometers to this beach by the Vuotso bridge where the water was deeper. The wind still came and went in gusts so we only pumped up one of the kayaks, the single one only husband and I had tried so far. We took turns doing rounds there in the canal and were quite unanimous about not filling up the other one.

Our plan of taking dogs on kayak trips was put to the test too, and we came to the conclusion that our idea of kayaking with our dogs is an illusion: Timmy refused to come anywhere near the water and the wee carry-on Meggie scrambled out of the boat and swam to the shore as soon as she figured it was safe. Nope, no kayak-dogs those dogs of ours.

Teen took a turn paddling around the canal too, but somehow I got the idea that she wasn’t too impressed. She might be, once we take the kayaks for some real trips, down some lakes and rivers or even the sea here in Helsinki. When we have a plan and a destination to reach. That had been our goal in Lapland too, but the waters there are not exactly suitable for our purposes, plus as we noted, the dogs can’t be taken with.

We had a nice afternoon there with the kayak, though, the teen in a rather good mood too. She was looking after the dogs while we were setting up the kayak and paddling and participating in action. After her own turn she went for a swim and got bit by a fish. Husband and I went swimming, too, once we were done with the kayak too. Lovely warm water!

After all that activity, teen was ready to crash with some Netflix again, and I was unable to lure her out to shoot arrows with me that evening, as well as the day after or the day after. Nor did she touch the bb-gun anymore, but I did. I shot did a fai amount of target practise, hitting the bullseye enough to rip the target in the middle.

Reindeer

As mentioned, by the third or fourth day in Lapland, we had barely seen a few by the roadsides. That all changed on the really hot day. The Internet had a blast with a photo of reindeer swimming with people on a beach in Rovaniemi and YLE ran an article about a group of reindeer harrassing the Vuotso K-store (well, really just chilling there but obviously the poop and pee and stuff, you know…).

Photo credit: Pekka Niinivaara

We saw no reindeer swimming anywhere, but that day they did come out. No way could we keep the dogs untied in the yard anymore, for they came trotting down the road by the cabin, back and forth several times a day. At some point inside the cabin, huband pulled the curtains and put barricades in front of them, because the dogs were going crazy over the reindeer outside. First time in our three times there have they come down that road like that.

It just so happened that the reindeer group was chilling by the store on the day we went to get some milk and such, so got to say hi to those bucks there. Next day there was only one lonely reindeer left, and when we drove past the store on our way home early Saturday morning, the storefront was free of reindeer. We saluted Vuotso, “until next year!” like we told the owners of the rental cabin. They promised to store our archery target for us.

Home sweet home

It was a long drive home, but it’s kinda nice to make the trip in one day instead of spending a night somewhere. It’s a long day of travel, but at least it’s only one long day of travel instead of two, and free of the extra commotion caused by needing some separate overnight bags and carrying fridges and whatnot to the one-night accommodations. Especially when returning home. As we say in Finnish Swedish: borta bra men hemma bäst – away is good but home is best. Dogs were happy to be home too!

The weather here is a bit tropical right now, though, so when we first opened the car doors, a blast of tropical hot weather blew into our nicely AC:d car. Teen sighed: “Can we go back? The weather was nicer in Lapland.” Yes, it was. Still, it’s good to be home. Tomorrow I start work again and next week husband and the next week teen is back to school. Slowly but surely moving towards the regular routines of normal everyday life.

[Photos in Flickr]