Pihapihlajien katveessa, ja muita kesäisiä tarinoita

Lunta, hiekkaa ja kivitorneja

Helatorstaina – kyllä, jo pari kuukautta sitten – pakattiin autoon koirat ja muutama rätti ja suunnattiin auton nokka kohti Kerimäkeä. Oli lämmin päivä, suorastaan helteinen, ja auton ulkolämpömittari näytti matkalla parhaimmillaan, jossain siellä Imatran seuduilla, 29,5 astetta. Siellä jossain pysähdyimme syömään savulohileivät ja jätskit ennen kuin jatkoimme matkaa Punkaharjun harjualueen kautta perille Kerimäelle.

Olimme vuokranneet mökin sieltä golf-kentän takaa, sellaisen kivan sopivan kokoisen mökin, johon koiratkin olivat tervetulleita. Asetuimme taloksi ja lähdimme etsimään järvenrantaa, siitä noin parinsadan metrin päästä. Koirat kirmasivat innoissaan ja onnessaan vapaina, minäkin nappasin flipflopit jalasta ja tallustin paljain varpain hiekkarannalle, jonka keskellä vielä nökötti pieni lumikasa. Kasa oli siinä vielä sunnuntaina, kun lähdimme ajamaan kotia kohti.

Perjantaina ajoimme Savonlinnaan, mutta silloin satoi. Lämmin kesäinen sää oli muuttunut syksyiseksi viileydeksi yhdessä yössä, keskellä kevättä. Melkein iski kiukku, sillä meidän oli ollut tarkoitus olla vain kaksi yötä ja ajaa kotiin heti lauantaina, mutta mies tavoitti mökin omistajan ja sovimme lisäyöstä. Lauantaiksi oli nimittäin taas luvattu kesää. Jätimme siis Savonlinnan sillä erää ja ajelimme tutkimaan Kerimäkeä sen sijaan.

Lauantai tosiaan aukeni jälleen kirkkaana ja lämpimän aurinkoisena. Parkkeerasimme auton rannan tuntumaan Savonlinnassa ja kävelimme rantaa pitkin katsomaan Olavinlinnaa. Arvatahan se piti, että koirat eivät linnaan olleet tervetulleita, joten lopulta mies jäi koirien kanssa ulkopuolelle, minun käydessäni kuvailemassa linnaa sisäpuolella, sen verran mitä nyt ilman lippua ja opastuksia saattoi. Ja ostamassa ukonvaajan. Jonkinmoinen keskiaikainen taikakalu se on, en minäkään enempää muista, vaikka sen autossa wikipedioin.

Jätimme sen jälkeen linnan taaksemme ja kävelimme sen sijaan rantaviivaa pitkin aina torille saakka, sinne sillan kupeeseen, mistä näkyy joku iso kirkko. Siellä teimme uukäännöksen ja palasimme samaa tietä takaisin autolle. Siinä oli meille riittävästi retkeä sille päivälle ja palasimme mökkiin grillaamaan ruokaa, lämmittämään saunaa ja saunomaan, sekä kävelemään jälleen koirien kanssa rantaan lumikasaa katsomaan.

Nokka ruttuun ja menoksi

Helatorstain jälkeen sää muuttui taas alkukeväisen viileäksi, muuttuakseen kertaheitolla lämpimäksi siinä kesäkuun alun tienoilla. Oli ylioppilailla komea juhlasää, ainakin eteläisessä Suomessa! Niin oli minulla kesäisen hyvä fiilis, että kun siinä sitten about viikko ylppäriviikonlopun jälkeen olin menossa firman liikuntapäivään, en huomannut edellä ajaneen pysähtyvän suojatielle, ennen kuin oli liian myöhäistä.

Siinä sitä meni sitten mersun nokka ruttuun ja matka katkesi kuin seinään. Ainakin toviksi. Yli kaksi tuntia siinä vierähti, kun ensin odottelin, että mies tuli paikalle (mies, armas mieheni, joka haluaa kaiken hoitaa ihan tietyllä tavalla, on tehnyt minusta ihan uusavuttoman 😀 ), ja sen jälkeen, että hinuri tuli paikalle. Minua vitutti ja sapetti ja kaikkea sitä, mutta mies lohdutti, että se oli vain peltiä. Minä, hänen korvaamaton vaimonsa, sentään selvisin naarmuitta.

Hinurin vietyä auton korjaamolle – missä se yhä odottelee varaosia sun muuta – mies lähti taksilla kotiin, mutta minä lampsin jalkapatikalla viimeiset vajaat kolme kilometriä määränpäähäni. Siinä kävellessä, lämpimän tuulen lempeässä syleilyssä, haihtui vitutukseni ja saatoin viettää iltaa työkavereiden kanssa hyvillä mielin, tietäen, että kyllä kaikki järjestyy ja autoja saa uusia.

Uhkasi nimittäin mennä meidän kesäkuun suunnitelmat vallan uusiksi, autonpuutteessa. Niinpä mies ryhtyi tuumasta toimeen ja etsi meille toisen auton. Siinä vaiheessa ei vielä tiedetty edes, meneekö vanha auto lunastukseen vai korjaukseen, mutta päätettin yhtä kaikki ostaa kakkosauto. Siis sellainen ei niin järkevä menopeli kuin urheiluauto. Ja niin meille, keski-ikäisille, tuli talouteen toinen mersu. AMG-mersu. CLS63 eli 6.2litrainen V8-mersu. 15 vuotta vanha mersu, mutta aivan huikea menopeli, joka syö bensaa kuin bulli nappuloita.

Niin on nätti auto, ja niin on sillä seksikäs perä! Ei enää tarvitse laulaa, että “I’m too sexy for my car”. Ja Teboililta odotan joulukinkkua ensi jouluna.

Kirjaa kirjan perään

Ensimmäinen reissu, johon uudella autolla lähdettiin, oli viikonlopuksi landelle, ei sen pitemmälle. Jos olikin jo ollut lämmin muuten, alkoi siinä vaiheessa vasta nyt muutamaksi päiväksi tauolle lähtenyt hellejakso. Hakeuduttiin järven rantaan. Koirat pääsivät jälleen juoksemaan vapaina, joskin päivien kuumimmat hetket Ace vietti mökin viileimmässä huoneessa. Timmy ja Meggie the espanjalaiset siirtyilivät varjoisan ja aurinkoisen makuupaikan väliä.

Meidän landella tosin aurinkoinenkin spotti muuttuu yleensä noin puolessa tunnissa varjoisaksi, auringon kulkiessa metsäisen rinteen takana. Vasta iltapäivästä se poistuu metsän siimeksestä ja antaa täyden paisteensa mökkirantaan, kunnes painuu vastapäisen metsän taakse, järven toisella puolen.

Minä siirtyilin kirja kädessäni auringon perässä tuolista toiseen. Jo perjantai-iltana luin parvekkeella ilta-auringossa loppuun kirjan Masquerades (Forgotten Realms). Lauantaina avasin seuraavan, kotoa mukaan ottamani Murakamin After Dark. Sen viimeiset sivut luin sunnuntaiaamuna, minkä jälkeen lukaisin vielä kirjan Anopinhammas, jonka löysin hyllystä sänkyni vierestä, siellä landella siis. Meillä on siellä(kin) loputtomasti luettavaa, joten ei hätää, jos omat kirjat loppuu kesken.

Lauantai olikin niin kuuma päivä, että auringon paahtaessa korkeimmillaan, pulahtelin järveen tuon tuosta siinä lukemisen lomassa. Iltasella oli saunan aika ja saunan jälkeen istuin jälleen parvekkeella lukemassa, kunnes aurinko painui metsän taa, eikä valo enää riittänyt lukemiseen.

Olisihan sinne jäänyt pitemmäksikin aikaa, mutta työt vielä kutsuivat kotiin, joten sunnuntaina iltasella, kunhan olin saanut Anopinhampaan viimeiset sivut luetuksi, oli aika suunnata auton nokka takaisin kohti kotia.

Hyttysten ruokana

Toinen reissu, joka uhkasi jäädä tekemättä, jos autottomuus olisi ollut pysyvää (kyllä me vuokra-autoakin toki harkittiin), oli Juhannus Vesannolla. Pikkuserkkuni nuorimmainen pääsi ylioppilaaksi ja juhlia vietettiin juhannus-viikonloppuna, mistä saimmekin kimmokkeen viettää koko juhannus Savossa.

Torstaina aatonaattona jo pakkasimme auton ja lähdimme matkaan. Kummallakin oli vielä työpäivä, noin periaatteessa, mutta minä hoitelin päivystystä autosta käsin ja Kerkonkoskella mies piti yhden palaverin. Onneksi työt voi järjestellä monella tapaa. Ainakin satunnaisesti.

Pääsimme perille Vesannolle iltapäivästä joskus neljän maissa. Pikkuserkkuni lähti saattamaan meitä mökille, jonka saimme hänen ystävältään lainaan viikonlopuksi. Kun astuimme autosta ulos, hyttysparvi saartoi meidät. Suihkuttelimme OFFia nahkaan ja vaatteisiin ja yritimme kiireellä saada kamat autosta mökkiin, ilman miljoonaa hyttystä. Sangen hyvin lopulta onnistuimmekin, yhden oven taktiikalla. Siis että ovia on vain yksi auki kerrallaan, ja silloinkin vain niin lyhyen aikaa kuin suinkin.

Paikka oli todella kiva ja kaunis, ja ainoa harmituksemme olikin, ettei ulkona paljon viihtynyt, hyttysten syötävänä. Niinpä mökillä chillailun sijaan ajeltiin juhannusaattona Kuopioon Kallaveen rantaa dallaamaan, minkä jälkeen istuttiin pikkuserkun tuvassa jutustelemassa rauhassa ennen seuraavan päivän juhlahulinoita.

Myöhemmin, auringon käännyttyä jo laskuun, kävelin parin kilometrin matkan mökiltä järvenrantaan, hyttysiä uhmaten – mennessä niitä ei juuri näkynytkään, mutta palatessa taisin saada kaikki rannan hyttyset perääni ja kutsuivat vielä kaveritkin karkeloihin.

Juhannuspäiväkin valkeni vallan komeana, oli pikkuserkun pojalla hieno sää juhlistaa valkoista lakkiaan. Nostettiin ylioppilaan malja mustaherukanlehtisimalla ja viivyttiin tuokio juttelemassa pikkuserkun äidin ja muidenkin vieraiden kanssa.

Sunnuntaina, kotimatkalla, rankkasade löysi meidät Suonenjoella ja piiskasi autoa hyvän tovin. Vaajakoskelle mennessä sade oli jo jäänyt kauas taakse, ja vaikutti siltä, ettei missään muualla satanut ollutkaan.

Hangon keksit

Miehellä alkoi loma heinäkuun alusta, minun vielä pakertaessa töiden ääressä puolitoista viikkoa ennen omani alkua. Hanko tuntuu kuuluvan eteläisen suomalaisen kesäpakkoihin, ja mekin kävimme sen suorittamassa miehen oltua lomalla muutaman päivän, lauantaina kun minullakin oli töistä vapaata. (Ei minua suinkaan sapettanut olla töissä miehen jo lomaillessa 😀 )

Olihan se upea päivä sekin! Siitäkin huolimatta, että Hanko oli täynnä ihmisiä etsimässä koronaa, vaikka regatan alkuun oli vielä viikko. Terrierilaumamme piti huolen siitä, ettei kovin kummoisiin ruuhkiin eksytty, vaan syötiin sardiinivoileivät lounaaksi pienessä Satamakonttorin kahviossa, tai täsmemmin ottaen sen pihalla. Sinne on koiratkin tervetulleita, ja ihmisiä on aina melko vähän, sillä se on vähän syrjässä.

Hangosta ajoimme Fiskarsiin, mistä luulin löytäväni vanhan ruukin, mutta löydettiinkin vain kylä, jonka joka nurkka oli jotain käsityöläisiä tai taidetta täynnä. Päivällistä oli tarkoitus nauttia Fiskarsin kai ainoassa ravintolassa, mutta käveltyämme aluetta hieman pettyneinä ihmettelemässä, olin jo niin hangry, siis kiukkunälkäinen, että lopulta söimme lihikset nakeilla torikahvilassa. Hyvin nekin maistuivat nälkäisille! Edellisistä sellaisista olikin jo aikaa. Väitän, että maistui suorastaan paremmalta selvin päin ;P

Mies ja loma = projekti jos toinenkin

Miehellä ei ollut lomaa kestänyt kuin muutaman päivän, kun pesukoneemme hajosi. Vanha ja pitkään palvellut, kuutisentoista vuotta suorastaan. Nyt se tuli tiensä päähän ja oli aika ostaa uusi. Samaan aikaan aikoinaan ostettu kuivuri hyytyi jo pari vuotta aiemmin. Mieheni ei olisi se, joka on, jos ei tästä olisi seurannut projekti. Koska loogisesti uusi pesukone = kylpppäriremontti.

Rehellisyyden nimissä kylppäriremppa on vain odottanut tekemistä. Se(kin) oli alkuperäisessä kunnossaan (lukuunottamatta 70-luvulla uusittua lattialaatoitusta), ahdas ja epäkäytännöllinen, ja peffani paineli kuivurin nappeja aina ohi kävellessäni (jostain syystä hipaisunapit tottelevat paremmin lantiotani kuin sormiani).

Yhtenä kauniina aamuna, minun vielä tehdessäni töitä studiossani, lähti siis kylppäristä pihalle kaikki vanhat kaapit. Mies hommasi apujoukkoja ja niin lähti myös vanha pesukone sorttiasemalle ja iltapäivästä terassille ilmaantui uusi. Seuraavien parin viikon aikana homma vähän eskaloitui ja pihalle läks niin amme kuin suurin osa seinälaatoistakin (tosikoinen kävi urakoimassa ne irti). Uudet laatat odottavat laittoa, katto odottaa maalausta, ammenurkka odottaa lattialaattoja ja valeseinää, putki- ja sähkötyöt odottavat tekijöitä, ja mies tekee minkä ehtii.

Muilta projekteiltaan meinaan.

Nimittäin kun kesä ja kaunis sää on niin hyvä hetki tehdä, niin sitten pitää olla monta rautaa tulessa. Kuten ovien ja ikkunoiden maalaustyö (josta suurimman osan kai tekee joku muu, mutta kun jollain muulla ei ollut tarpeeksi pian aikaa tulla tekemään, aloitti mies senKIN homman itse). Lisäksi meillä on tehty täyssiivous (jonka teki enimmäkseen siivousfirma, minä pysyttelin poissa jaloista koirien kanssa, mutta mies hääräsi mukana työnjohtajana.

Niin, ja olisihan tuossa muutama muukin keskeneräinen asia. Miehellä on pikkuisen taipumusta poukkoiluun. Työssään kyllä asettaa selkeät linjat, mutta kotona tekee vähän yhtä ja vähän toista ja vähän lisää jotain muuta ja viettää tuntikausia rautakaupassa. Kaikki tulee yleensä lopulta (melkein) valmiiksi, joten ei kai siinä. Viimeiseen silaukseen voi mennä vuosi tai pari, mutta kyllä ne aina siitä.

Ihan pihalla tai ainakin terassilla

Tänä kesänä ollaan oltu pihalla harvinaisen vähän siitä huolimatta, että helteet on hellineet. Osasyy on ollut rikkinäinen työläppärinnäyttö, jolla ei päivänvalossa ole paljon tehnyt; olen siis luolassani työskennellyt ulkoisen näytön kanssa, uuden hienon HDR-näyttöni kanssa. Kieltämättä se on muutenkin kivampi tapa tehdä töitä, isolla näytöllä, vaikken aina kahta näyttöä käytäkään.

Lomani alkoi sitten viimein heinäkuun ensimmäisen täyden viikon jälkeen, jolloin pakkasin työkoneeni pakettiin ja UPSin kundi kävi noutamassa sen kuljetukseen. Viikkoa myöhemmin sain paluupostissa uuden koneen. Loman jälkeen ensimmäinen työpäivä kulunee siis uuden koneen laitossa. Siihen on kuitenkin vielä kolme viikkoa aikaa. Vielä, enää, whatever.

Piha on siis ollut normaalia vähemmällä käytöllä tänä kesänä, tai ainakin oli kunnes vielä siinä ennen lomani alkua mies kävi ostamassa meille uuden hot tubin. Viime kesä vielä sinniteltiin sillä edellisellä, jonka ei ikänsä puolesta olisi ollenkaan vielä kuulunut olla huonossa kunnossa, mutta olin sitten ajattelemattomuuksissani sen laitoihin pumpannut lisää ilmaa edellisekesän loppumetreillä tyhjentämättä allasta ensin. Saumahan siitä silloin ratkesi.

Lomani alettua viikko sitten, on piha taas ollut enempi olohuoneena. Paljuilua, grillausta, muurikkalättyjä, lukemista. Tosikoinenkin lillui altaassa nautinnolla hikoiltuaan laattojenpoistourakassa tuntitolkulla. Eilen aloitettiin päivä pihalta, ensin lojuttiin hot tubissa, sitten paistettiin muurikkalättyjä, sitten syötiin niitä ja juotiin jääkahvit, ennen kuin kello oli edes kymmentä. Olin nukkunut huonosti ja ylhäällä jo seitsemän aikaan.

Pihapihlajien katveessa

Lomani alettua olen viettänyt enimmän aikani pihalla riippumatossa lukemassa. Tai ainakin niin paljon kuin olen ehtinyt ja pystynyt. Kuulostaa ankealta sanoa lomalla “ehtinyt”, mutta tosiasia on, että vaikka mies tekee remppa- ja siivoushommat enimmäkseen itse tai apujoukkojen kanssa, on se kaivannut minunkin huomiotani jonnin verran. Kuten nyt vaikka uusien laattojen valitsemista ja koirien pitämistä poissa siivouksen jaloista ja mitä nyt kaikkea.

Eräänä päivänä lojuin kaikessa rauhassa riippiksessä lukemassa, auringon valon siivilöityessä pihapihlajien läpi niin ettei päivän kuumin paahde käy päälleni, vaikken ihan suoranaisesti varjossa olekaan, aloin yhtäkkiä kuulla kummaa raakkunaa. Ei sellaista, mitä varikset pitävät, vaan sellaista, mitä pitää joku pienempi lintu hädässä. Aloin katsella ympärilleni, syyllistä etsien, ihmetellen, mikä linnulla on hätänä.

Frodo ja kumppanit olivat juuri tapelleet susien kanssa, ja musta lintuparvi oli lentänyt heidän ylitseen, kun kohotin katseeni viereiseen koivuun. Siellä istui kanahaukka, kaikessa rauhassa, pienempien lintujen pitäessä hätähuutoa yllä. Kaivoin kännykkää riippiksen taskusta ottaakseni kuvan, mutta juuri sillä hetkellä haukka lensi tiehensä.

Olkaa vaan hyvät, linnut! Kaikki kaikkoaa, kun kaivan kameran/kännykän esiin. Jopa Ace lopettaa mitä ikinä onkan tekemässä, kun meinaan kuvata.

Sittemmin ei ole haukkoja näkynyt, eikä muutakaan tavallisuudesta poikkeavaa. Linnut pitävät konserttiaan, rusakko loikkii toisinaan pihan poikki, oravaa on näkynyt tänä kesänä varsin harvoin, ja koirat ovat olleet enimmäkseen sisällä. Kahdesta syystä: on ollut niin kuuma että niiden on parempi olla sisällä, ja ne ei oikein pärjää naruissa pihalla, vaan ovat aika solmussa niiden narujen kanssa.

Bilbo, Frodo ja kumppanit

Tänä kesänä tovereinani ovat miehen ja koirien lisäksi Frodo ja muut Sormusten Herran tyypit. Aloitin jo ennen lomaa Hobitista, ja jatkoin siitä loman alettua Sormusten trilogiaan. Ensimmäisen viikon aikana luin The Fellowship of the Ringin, nyt on menossa The Two Towers, noin puolessa välissä.

Tilasin eilen myös Hobitti-trilogian blu-rayna, Sormusten herrat löytyy kaapista ennestään, joten suunnittelin paria leffamarathon-päivää kirjojen perään. Sitten on LOTR-sivistysaukkoni tilkitty ihan huolella.

Yritin aloittaa LOTRia joskus kauan sitten teininä. Se oli ilmeisen väärä hetki minulle, sillä en päässyt alkua pitemmälle, kun jo kyllästyin. Osa syy voi myös olla ollut sen ympärillä silloinkin pyörinyt hype, josta sain vähän näppyjä. Juuri nyt hype tuntuu vähän laantuneen, vaikkei se kai koskaan kokonaan katoa, ja oma kiinnostukseni lukea kirjat on herännyt. Ostin siis koko sarjan itselleni, Alan Leen kuvittaman kauniin setin, jota nyt luen ja olen ihan tarinan lumoissa!

Elokuviakin yritin kerran tai pari alkaa katsoa, mutta ennakkoasenteeni lienee ollut se suurin este niiden katsomiselle. Jo valmiiksi koko tarina ärsytti minua, enkä oikein antanut sille edes mahdollisuutta. Nyt on tarina vienyt mennessään, joten mielenkiinolla odotan leffojenkin katsomista!

[Kesän kuvakavalkadi Flickrissä]

Koivut vilisee silmissä

Haukkaan aamupalaleipääni ja hörppään kahvimukista välttävää suomalaista litkua au lait. Siirrän katseeni takaisin ohi vilistäviin koivuihin ja yritän ignoroida täpötäyden junanvaunun ja vieressä istuvan ihmisen. Kaivan käsilaukusta kuulokkeet ja avaan Spotifysta Muse-soittolistani. “You are offline”, ilmoittaa Spotify. No ttu. Fine, Foo Fighters sitten; se on ladattu offlineksi.

Töitä en tässä ainakaan voi tehdä, toisen istuessa vieressäni, suora näköyhteys screeniini – en nimittäin siedä niitä näkösuojakalvoja, joten ei minulla sellaista ole edes tarjolla. Kirja on aina vaihtoehto, mutta tämä tilanne junassa houkuttaa kirjoittamaan. Every so often nostan kuitenkin katseeni ruudusta ja vilkaisen ulos ikkunasta.

Heräsin aamulla viittä vaille kuusi, viisi minuuttia ennen kelloni soittoa. Otin kännykän käteeni ja käperryin miestä vasten odottamaan herätystä ja pakkoa nousta. Viisi minuuttia oli ohi aivan liian pian. Sipaisin herätyksen pois ja puristin silmäni kiinni vielä minuutiksi, kunnes pakotin itseni heilauttamaan jalkani sängyn laidan yli. Varpaat osuivat pehmoiseen mattoon, mutta ilma makuuhuoneessa tuntui kylmemmältä kuin se todellisuudessa oli.

Raahustin hampaidenpesun kautta valmistamaan aamucappucinoja, mikä sujuikin varhaisesta aamusta huolimatta rutiinilla ja ilman katastrofeja. Eilen aamulla melkein pudotin kanelisirottimen kahvimukiini; se lensi voltin ilmassa, mutta sain kuin sainkin sen kiinni. Tänään ei olisi moisille havereille ollut aikaakaan. Maidon vaahdottuessa valmistin itselleni voileivän evääksi junaan. Kuudelta en vielä voinut kuvitellakaan syöväni mitään, mutta tiesin nälän iskevän oltuani hereillä pari tuntia tai noin.

Hipsin kahvimukien kanssa takaisin pilkkopimeään makuuhuoneeseen. Napsautin pienen pöytävalon päälle ja asetin miehen mukin yöpöydälle. “I made you a coffee”, sanoin. Ei reaktiota. Mies oli yhä syvässä unessa. Kumarruin halaamaan koiraa, joka oli yhtä syvässä unessa über-fluffyn peittoni uumenissa ennen kuin kävelin oman kahvini kanssa takaisin kylppäriin hoitamaan aamutoimiani.

Pukeuduttuani puoliksi pimeässä makuuhuoneessa käännyin miehen puoleen: “Well honey, I’m about to leave now.” Miehen silmät rävähtivät auki hänen käännähtäessään selälleen. “Smooch!” Kumarruin antamaan suukon ja sammutin valon. “Have a safe trip”, mies mumisi perääni. “Sure, if I can find my way out of this bedroom first. I can’t see shit here”, vastasin tunnustellessani tietäni kohti ovea. Minullahan on tapana törmäillä.

Löysin tieni yläkertaan, missä ensi töikseni vaihdoin sidospaketin peukalooni. Eilen nimittäin leipää voidellessani mitään ajattelematta yritin pyyhkäistä jotain voiveitsestä, joka vetäisi melkoisen vekin peukaloni tyveen, halkaisten peukalon pääverisuonen. Siitä muuten tuli sitä verta! Opinpahan, että uudet Fiskarsin voiveitset ovat vaarallisempia kuin ne muoviset, joita meillä ennen oli. *eyeroll*

Tilasin taksin Taksi Helsingin appillä ja aloin vetää kenkiä jalkaa ja takkia päälleni. Tietenkin toinen hanskani oli hukassa, jossain siellä pimeässä takkikomerossa. Otin taskulampu tuulikaapin naulasta ja etsin hetken ja löysin. Vilkaisu puhelimeen kertoi, että taksi oli sinä aikana ehtinyt jo talomme luo. Nappasin käsilaukun, repun ja kännykän, ja viime hetkellä vielä kotiavaimetkin (jotka toivon mukaan laitoin takkini taskuun enkä pudottanut taksin penkille) ja syöksyin ovesta ulos. Siellähän se taksi peruutteli pihatiellemme.

Saavuin Pasilan asemalle, hain Ärrältä seuraavan cappucinon ja kävelin kohti laituria. Siinä laskeutuessani portaita huomasin jonkin pienehkön poukkoilevan sinne tänne portaiden edessä ja ensimmäinen ajatukseni oli: “Oho, ne on laittaneet maassa kulkevan kamerabotin valvomaan laituria. Aika erikoista!” Parin askeleen päästä tajusin, että puluhan se siinä tietenkin poukkoili, eikä mikään botti. What was I thinking?!

Sytytin tupakan siinä junaa odotellessani. Hetken kuluttua kuulin viereltäni äänen: “Anteeksi, mun on pakko kysyä.” Käännyin ääntä kohti ja näin jonkin verran itseäni vanhemman naisen – minulla on ongelma: en osaa enää kutsua noin kuusikymppistä vanhaksi, tai edes vanhahkoksi – joka halusi tietää, onko varmasti oikealla laiturilla. See! En ole ainoa neuroottinen tässä maailmassa!

Juttelimme hetken, kunnes juna oli saapumassa ja nainen lähti kohti laiturin toista päätä, minä toista. Nousin junaan etsimään extra-luokkaa ensimmäisestä vaunusta, kunnes lipun katsastus muistutti, että extrahan on intercityissä kakkosvaunun yläkerta, ei ykkösen. Löysin paikkani, käytäväpaikka vaunussa, jonka tiesin tulevan täyteen, sillä kun toissapäivänä ostin lippuni, oli extrassa paikkoja jäljellä enää joku viisi.

Asetuin silti ikkunapaikalle arvellen, että jos ja kun se toinen henkilö tulee junaan myöhemmin, on helpompaa, että olen siellä perällä kuin reunassa kaikkine kamoineni, asettuneena. Tikkurilasta junaan tulikin sellainen Alec Baldwiniä muistuttava mies, joka asteli penkkirivini viereen, tuijotti minua ja sanoi vain: “Seiskytseitsemän.” “Sopisiko sulle, että istut siinä [seiskytkasilla]? Istuin tänne reunaan, kun ajattelin, että on helpompi näin.” “Ei kun tuon mä varasin”, sanoi mies. Pyöräytin mielessäni silmiäni, aloitin tavaroideni keräämisen ja mumisin: “No, asiat voi tehdä helposti tai vaikeasti”, jolloin mies: “No mä voin istua tässä.”

Pyysin häntä nostamaan takkini laukkutelineelle pois tieltä ja sen hän tekikin ennen kuin lykkäsi laukkunsa penkille ja meni hakemaan kahvia.

Nostan katseeni ja tuijottelen taas koivuja. Vanajavesi katkaisee koivujen ketjun ja Hämeen linna tulee näkyviin, heijastuen komeana peilikirkkaan järven pinnasta. Näyttää olevan tyyni aamu, tuulenvirekään ei häiritse veden pintaa. Harmittelen, etten voi pysäyttää junaa enkä aikaa sen vertaa, että ehtisin ottaa linnasta kuvan. Ajatuksen myötä linna on jo kadonnut näköpiiristä.

Tampereelle on matkaa enää puolisen tuntia. Päätän lukea sen ajan Mma Ramotswea, kirjaa, jota en meinaa jaksaa lukea, sillä se on kuin lapsille kirjoitettu. Rasittavan sieluton kirja, jonka Botswanan kuvaus on mielenkiintoista, mutta puuduttavalla tavalla pinnallista. En halua jättää sitä kesken kuitenkaan. Yritän kahlata sen loppuun ennen kuin siirryn ehkä toivottavasti mielenkiintoisempiin kirjoihin, jotka minua Kindlessäni odottavat.

Seikkailu suuressa maailmassa

Ei tarvitse kuin lähteä keski-Eurooppaan muistaakseen, miten pieni paikka Suomi ja jopa tämä näennäisen iso citymme Helsinki on. Ei siis sillä, että koskaan kuvittelisin tämän pienen mutta pippurisen kotini olevan maailmanluokan metropoli, mutta jotenkin sitä aina reissujen välissä unohtaa, miten paljon enemmän ja isompaa tuolla muualla on. Noin niinkuin yleisesti ottaen. Laajemmin pensselivedoin vedeltyä.

Tytärpuoleni, siis pian kahdeksantoistavuotiaan keskimmäisen nuoremme, tyttöystävä on muutaman viikon vaihdossa eräässä pienessä ranskalaisessa kylässä. Koska asiat menivät kuten menivät, emmekä päässeet häntä sinne tapaamaan, vaikka niin oli alunperin tarkoitus, jääköön sen kylän nimi mainitsematta. Kaminin musavideon Marly-Gomont antanee aika hyvän kuvan paikasta, joka alkujaan oli kohteemme. Siellä ei siis itsessään ollut mitään nähtävää. Olisimme yhtä hyvin voineet matkustaa vaikkapa Orimattilaan.

Vaikka olin kovin pahoillani tyttöjen puolesta, kun eivät treffit onnistuneetkaan, en oikeastaan ole pahoillani siitä, miten matkamme lopulta kävi, sillä oli oikeasti hirveän kiva viettää pitkä viikonloppu ihan vain kaksistaan teinin kanssa. Lennot Lyoniin meillä jo oli ostettuina; hotellit olin kaukaa viisaana vain varannut ihan juuri siksi, että voimme muuttaa suunnitelmia, jos suunnitelmat muuttuvat. Kun ne näin muuttuivat, peruin varaukset ensimmäistä lentokenttähotelliyötä lukuunottamatta ja varasin pari yötä hotellista Bouziguesista. Tai siis näin luulin.

Torstaina 16.5. noin siinä vähän ennen puolta päivää lähdimme kotoa kohti lentokenttää. Matkalaukku oli puoliksi tyhjä, sillä vaikka tuliaiset lähtivätkin tyttöystävälle postitse edellisenä päivänä, oli varsin tärkeää varata riittävän kokoinen laukku paluumatkaa ajatellen. Vaikken lähtisi vasiten shoppailemaan, tiedän tuliaisia ja ostoksia vaan kertyvän jotenkin mystisesti.

Matkalla kentälle kännykkäni piippasi. Lufthansa ilmoitti lentomme olevan noin 15 minuuttia myöhässä. Olimme muutenkin varsin ajoissa liikkeellä, joten kentällä meillä oli vähän ylimääräistä aikaa. Shoppailtiin Dutyfreestä vettä ja matkaeväitä lennoille ja istahdettiin portin lähistölle kahvilaan syömään bagelit lounaaksi. Kyllähän se aika siinä kului, ja lopulta päästiin koneeseen. Lento oli lopulta kokonaista puoli tuntia myöhässä.

Meillä oli tunnin mittainen vaihto Frankfurtissa. Jatkolentomme lähti ajallaan ja saavuimme Lyoniin suunnitelmien mukaisesti noin kuudelta illalla. Seisoskelimme matkalaukkukarusellin luona odottelemassa laukkuamme, turhaan. Intuitioni siinä jo sanoi, ettei sitä sieltä tule – tunti ei Frankfurtissa ihan riitä laukkujen siirtoon koneesta toiseen – mutta katsottiinpa laukkuruljanssi toiveikkaina loppuun saakka, ja kun kävi selväksi, ettei laukkumme ollut saapunut kanssamme, etsittiin baggage service.

There’s a first for everything ja tälläkin matkalla niitä ensimmäisiä oli jokunen. Matkasta jäänyt laukku oli ensimmäinen ensimmäinen. Hämmentävää kyllä sitä ei ole minulle ennen tapahtunut. Toisaalta, menen aika usein (etenkin vaihtolennoilla) pelkkien käsimatkatavaroiden kanssa. Täyttelin palvelupisteellä lomakkeeseen osoitteet – kotiosoitteen ja hotellin – ja kuvailin matkalaukun virkailijalle.

Saimme overnight-pouchit, joista löytyi hygieniatarpeita, pyykinpesuainetta ja XL-kokoinen teepaita, sekä lupauksen, että matkalaukku toimitetaan hotellille vielä saman illan aikana; laukku oli saapumassa Lyoniin seuraavalla lennolla Frankfurtista, kymmenen jälkeen.

2019-05-16 23.23.18

Pussukat kourassa astelimme ulos terminaalin aulaan. Yritin kurkistella, mistä löytyisi autovuokraamot tai opasteet niiden tykö, tuloksetta, joten kävelimme sen sijaan aulan keskiössä tönöttävän infopisteen luo. Täti tiskin takana opasti nousemaan PR3-shuttleen ja jäämään ensimmäisellä pysäkillä pois. Kiitimme ja astuimme ulos vilpoisaan kevätilmaan etsimään PR3-shuttlen pysäkkiä.

Pysäkin infotaulu kertoi shuttlen kulkevan 7 minuutin välein ja pysähtyvän kummallakin terminaalilla, PR3-parkkialueella sekä kahdella pysäkillä autovuokrausfirmojen luona. Nuolien perusteella Sixt oli pysäkin 2 tuntumassa, neljäs pysäkki ykkösterminaalilta. Reitin viimeinen, ei ensimmäinen. Ei sen väliä. Pääsimme Sixtin luo ja saimme auton – Peugeot 2008 automaattivaihteistolla ja navigaattorilla – ja ajoimme hotellille, missä söimme illallista, odottelimme tietoja laukusta ja menimme nukkumaan.

Aamusella heräsin uneen, josta saatoin vain silmiä pyöritellen todeta “talk about anxieties…” Vilkaisin puhelintani: ei uusia viestejä matkalaukusta. Herätin tyttärenkin yhdeksän aikaan ja matkalla aamupalalle kysäisin respastakin laukun perään. “Nope, sorry!” Huoneeseen palattuamme soitin lentokentältä saamani kuitin ilmoittamaan infonumeroon kyselläkseni laukun perään. Olimme lähdössä hotellista än yy tee nyt. Sain delivery-firman numeron, mutta eihän se edes toiminut! Lopulta laitoin LYSin lostandfoundiin meiliä ja lähdimme ajamaan kohti Part-Dieun kauppakeskusta.

Auton saaminen parkkiin oli kivuttomampaa kuin olisin uskaltanut odottaakaan. Laitoin navigaattoriin googlemapsäämäni Part-Dieun aseman parkkihallin ja sinnepä auton tyrkkäsin. Kävelimme aseman läpi ihmetellen rynkyin aseistettuja sotilaita, ja sitten kauppakeskus jo häämöttikin kadun toisella puolen. Listallamme oli KIKO ja Desigual, sen lisäksi että tarvitsin pari teepaitaa, alushousuja ja sukkia, kun ei ollut tietoa matkalaukkumme kohtalosta. Tytär oli kantanut omansa repussaan. Fiksu tyttö. KIKO löytyi, mutta Desigual oli enää vain pahviseinä. Oli perkule sitten kokonaan suljettu.

Kauppakeskuksessa vähän disorientoituina haahuillessamme tarkistin meilit kännykästä ja sieltäpä löytyi vastaus viestiini. Matkalaukku oli menossa hotellillemme aamun loppuun mennessä; jos olette lähteneet, ilmoittakaa uusi osoite. Vastasin, että olemme ajamassa Bouziguesiin, mutta vielä Lyonissa, joten jos saan vahvistuksen, että laukku on hotellilla, ajamme hakemaan sen. Soitto tuli, kun ajoimme ulos parkkihallista. Saimme matkalaukun ja poistuimme Lyonin alueelta kohti etelää.

Ensimmäinen hämmentävä tietulli tuli vastaan A7:lle tullessamme. Lyonin alueella oli jo muutamaan otteeseen ehtinyt työntää luottokorttia laitteeseen ja maksaa pari euroa ihan siitä ilosta, että sain ajaa paikasta aa paikkaan bee. Tuijotin ikkunasta lippulaitetta ja yritin työntää korttiani slotiin, joka hylki sitä ihan huolella. Missään ei lukenut muuta kuin Ticket ja pohdin jo, olinko erehtynyt ihan väärään jonoon, olisiko minun pitänyt olla muualla. Lopulta nykäisin slotista roikkuneen lipukkeen ja kappas kun portti avautui.

Seuraava tulli taisi sitten olla siinä kun poistuimme motarilta etsiäksemme ruokaa Valencesta. Kesti hetken, että tullilogiikka selvisi minulla ja ymmärsin työntää edelliseltä koneelta ottamani lipun laitteeseen ja johan se otti korttinikin. Noissa laitteissa voisi olla vähän vaikka tekstiä, edes ranskaksi, sillä pelkät ikonit eivät avautuneet hämmentyneelle mielelleni järin tehokkaasti. Tai vaikka pieni crash course, kun vuokraat auton Ranskassa. Säästyisi monelta häkellykseltä!

Valencessa ajoimme ensin toispuolelle jokkee, sinne ei keskustan puolelle, missä oli rauhallisempaa. Vähän kuin zombie apocalypsin jälkeistä rauhallista suorastaan. Eikä ravintolan ravintolaa avoinna. Käveltiin pikkuisen keveässä tihkusateessa ja palattiin autolle. Joen toisella puolen Valencen keskustassa olisi ollut ravintolaa avoinna vieri vieressä, mutta parkkipaikat aika kiven alla. Vissiin kirjaimellisesti, mutta hogasin parkkihallin sisäänkäynnin vähän liian myöhään.

Luovutimme. Ajoin takaisin kohti motaria ajatuksella “snäkätään sitten näitä meidän keksejä ja karkkeja ja syödään perillä”, kunnes tytär bongasi KFC:n mainoksen. “Please, take me to KFC!” Ei minua paljon tarvinnut suostutella. Annoin tytölle kännykkäni käteen, käskin kaivaa KFC:n googlemapsista ja sitten laittaa osoitteen navigaattoriin. Sen piti olla 5 minuutin ajomatka valotaululta. Harhauduimme kuitenkin matkalla kaiken säätämisen kanssa motarille takaisin kohti Lyonia. Mitvit!!

Onneksi Valence Nord oli vain 7km päässä ja koko tietulli-lipuke-maksu hässäkkä valkeni minulle oikein täydellisesti kun poukkoilin motarille ja motarilta pois, liikenneympyrästä ympäri ja takaisin motarille ja taas pois eteläliittymästä! KFC:lle päästyämme olin jo tupakan tarpeessa. Vakavasti. Ja paistetun kanan. Poltin tupakan ja tilasin kanaa. Vedettiin kooäfseetä vatsat täyteen ja lähdettiin jatkamaan matkaamme kohti Bouziguesia.

Matkan varrella madeltiin pari pientä ruuhkaa – yksi peräänajo (vaikka liikenneilmoitus näyttikin katolleen kääntynyttä autoa) ja yksi tietyö – mutta muuten ajo sujui niin kuin nyt vain motariajo sujuu. Sujuvasti. Jossain siellä noin Montpelierin kohdilla ojensin jälleen kännykkäni tyttärelle, nyt OneNote avoinna sivulle, jossa oli hotellimme osoite ja pyysin naputtelemaan sen navigaattoriin. Miten mahtava keksintö se onkaan! Samaan aikaan kuin aivan kökkö. Nimittäin isojen karttojen tutkailussa on puolensa: on helpompi lähteä ajelemaan sivuteille, kun näkee kokonaisuuden.

Motarilta poistuessamme olimme luonnollisesti jälleen tietullilla. Työnsin luottavaisesti lipukkeeni laitteeseen, olinhan jo ihan pro. Laite kuitenkin ilmoitti: “Votre billet est refusé” ja sylki lipun ulos. Varmuuden vakuudeksi vaihdoin laitteen kieleksi englannin ja yritin uudestaan. Kyllä vaan! “Your ticket is refused.” Painoin Help!-nappia ja mietin kuumeisesti, miten tästä pikkelssistä nyt selvitään. Perässäni oli jono.

Lopulta kuulin selkeän englanninkielisen “Good evening, how can I help you”:n ja parahdin, että lippuni ei kelpaa. “Where did you take it?” “Valence, South, I think it was.” Kahden sekunnin hiljaisuus. “Okay, you can pay now.” Ja kappas vaan, tosiaan, luottokorttislotin yläpuolelle oli ilmestynyt hinta (jestas, 20€!). Maksoin tietullin, pyörittelin silmiäni ja jatkoin kohti määränpäätämme.

Kaupungin halki ajaessamme ihmettelimme, miten suurelta se näytti, kun olimme netistä lukeneet Bouziguesin olevan noin kahdentuhannen asukkaan kylä. Paikka oli ennemminkin pieni kaupunki, sanotaanko vaikka sellainen Rauman tai Kokkolan kokoinen. Väsyneinä kohautimme harteitamme ja etsimme hotellin ja autolle parkin ja lysähdimme sängyillemme uupuneina mutta tyytyväisinä.

Heräilin pitkin yötä tunteeseen, että allani kytee pieni tuli, joka hiostaa minua alta päin liimaten minut patjaan kiinni. Aamulla tutkin sänkyä tarkemmin ja lakanan alta paljastui juuri se, mitä pelkäsinkin: muovitettu patjasuojun. “Kinda makes sense for a hotel”, tuumasi tytär. Eh, kinda, mutta ei.

Teinin pukiessa vaatteita päälleen – minähän olin jo kerennyt käydä siirtämässä auton ilmaiselle parkkipaikalle ennen yhdeksää, oltuani hereillä jostain puoli kahdeksasta – tutkailin vähän hotellin esitteen karttaa ja googlemapsiä kännykästäni, pohtien, mitä päivän aikana tehtäisiin. Siinä karttoja katsellessani sen viimein tajusin. “Eh, kiddo, like Ford Prefect says in Hitchhiker’s Guide to the Galaxy: we may not have ended up where we intended to be, but I think we have ended up where we were supposed to be. We are not in Bouzigues, we are in Sète!”

Makustelimme tietoa hetken ja tulimme siihen tulokseen, että olemme tyytyväisiä siihen missä olemme. Hotellia vastapäätä kohoavalla vuorentapaisella oli esitekartan mukaan parikin näköalapaikkaa – toinen piskuisessa luonnonpuistossa ja toinen luostarin vieressä – ja kaupungin keskusta pienine putiikkeineen oli houkutellut jo ajaessamme siitä läpi edellisenä iltana. Hyvillä mielin ja päiväämme plänäillen siis tassuttelimme aamupalalle hotellin aamiaishuoneeseen.

Aamupala tässä pienessä kahden tähden hotellissa nimeltä Sables D’Or oli lähes uskonnollinen kokemus. Ei siksi, että se olisi ollut jotain ennennäkemätöntä tai käsittämättömän hienoa, vaan tunnelmansa takia. Pöytiin oli katettu pieniä marmeladipurkkeja sekä lautanen ja kulho. Pöytään istuttuamme tarjoilija toi korillisen tuoreita patonginpaloja sekä croissantteja, kupillisen voinappeja, appelsiinimehua, sekä kummallekin jugurtin ja palan juustoa. Café au lait sekoiteltiin kahdesta termarista kulhoon. Pienellä sivupöydällä oli lisäksi tarjolla kirsikoita, mansikoita ja muroja.

2019-05-18 09.04.50

Aamupalan jälkeen piipahdimme lähikauppaan matkalla autolle. Ei voi todellakaan sanoa, että olisimme menneet kauppaan nälkäisinä, mutta silti sieltä tarttui mukaan niin paljon kaikkea kivaa, että viimeiset jätin kentällä penkille jollekin nälkäiselle tai janoiselle. Siis puolentoista litran pullon vettä ja rasiallisen kirsikoita. Mietin, tekeekö joku ehkä niistä pian pommivaroituksen, mutta siihenpä jäivät. Kehoitin lähellä istuineita popsimaan kirsikat vaan pois.

Siinä pilvisenä lauantaiaamuna Sètessä vielä kuitenkin onnellisena kannoin kirsikkarasiaani autoon muiden eväiden muassa valmiina uuteen päivään ja uusiin seikkailuihin. Käänsin auton nokan kotin vuoria, tai siis kukkulaa ja nousimme jonninmatkaa melko jyrkkää rinnettä ylös. Siis todella jonninmatkaa, mitähän sitä olisi ollut, kaksi kilometriä? Kurvasimme luonnonpuiston parkkialueelle, parkkeerasin auton palmun alle ja lähdimme kävelemään puiston hiekkatietä pitkin ihaillen niin maisemia kuin puiston rehevää kasvillisuutttakin.

Sieltä puiston toiselta laidalta näkyi myös Bouzigues ja sen osteriviljelmät. Niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana! Olin aamulla katsonut googlemapsistä kauanko olisi kestänyt ajaa sinne; 20 minuuttia, sillä tie tietenkin kiertää osterilammikon. Kysyin tyttäreltä pitäisikö ajella sinne ihan isänsä iloksi, mutta olimme yhtä mieltä siitä, että emme aja.

Jatkoimme sen sijaan luonnonpuistolta vielä vähän vuorenrinnettä ylöspäin, St. Clairen luostarille, jonka vieressä on näköalatasanne sekä -torni. Jätimme auton parkkipaikalle, jolta oli kyltti Panoramiquelle. Kävelytie näytti päättyvän alaspäin johtaville portaille, mutta kääntyikin 90 astetta oikealle. Tuumasimme, että näköalatasanne tuskin on alhaalla, joten jatkoimme tietä pitkin loivasti ylämäkeen. Sieltä löytyi niin luostari Jeesus-patsaineen ja Saint Clair -patsaineenkin kuin iltaisin valaistuine risteineen, sekä näköalatasanteet.

Kiipesimme ensimmäiseksi torniin katseleman maisemia luostarin kattotasanteen yli. Tornista laskeuduttuamme kurkistin varovasti luostarin kappeliin, mutta siellä oli menossa messu, joten vedin pääni oviaukosta ja suljin oven hiljaa. Kuvailin hetken Sèteä näköalatasanteelta, kunnes lähdimme kävelemään takaisin autolle.

Luostarilta tie lähti viettämään takaisin alaspäin. Olin noustessa ääneen tuumannut tyttärelle, että tällaisten nousujen ja laskujen kanssa manuaalivaihteisto olisi oikeastaan parempi. Samalla muistin, että olihan siinäkin autossa manuaalivaihtoehto, joten tuon rinneajon ajan napsuttelin vaihteita manuaalisti kakkos- ja kolmosvaihteen väliä ja mietin, onko lopputulema sittenkään sama kuin autoissa, joissa on manuaalikytkin. Ei minun ainakaan tarvinnut paljon jarrua käyttää, kyllä moottori sen hoiti nätisti.

Pysähdyimme rinteen sivuun pari kertaa ottamaan vähän kuvia vanhasta rinteellä seisovasta majakasta, vanhasta marin-hautausmaasta ja rinteellä kovin yksinäisenä seisovasta muistomerkistä ennen kuin ajoimme auton parkkiin majakan parkkialueelle. Hotellin respatyttö oli kertonut siinä olevan vapaata pysäköintä, mutta kovasti näytti maksulliselta. Kävin katsomassa hintoja ja totesin voivani jättää auton siihen vaikka maanantaiaamuun saakka parilla eurolla. Melkein ilmaista siis! Ilmaisetkin paikat löytyivät sitten vähän pitemmältä, lähempänä majakkaa.

Eipä siinä majakassa oikeasti itsessään paljon katsomista ollut, kun ei sinne sisällekään päässyt – missattiin se mahdollisuus noin kymmenellä minuutilla – mutta olihan sitä kiva käydä katsomassa ja kuvaamassa Sète siitäkin vinkkelistä. Onhan se ko. kaupungin the maamerkki ja sen luona on myös kaupungin häshtäg. Aikamme niitä ihmeteltyämme kävelimme takaisin kapeaa maakaistaletta katsellen meren tyrskimistä rantakiviin, ja suuntasimme askeleemme keskustaan.

Poikkesimme pieniin putiikkeihin aina kun mielenkiintoinen osui silmiin. Meillä ei ollut kiire minnekään (paitsi ehkä crêpejä syömään), joten nautittiin kävelystä vilpoisassa kevätilmassa. Aurinko lämmitti ihanasti, mutta varjossa oli viileää ja tuulista, ehkä joku 18 astetta parhaimmillaan päivän aikana. Keskustasta löytyi crêpe-ravintola, johon asetuimme syömään makeaa lounastamme. Olihan siellä menussa vaikka mitä suolaisiakin vaihtoehtoja, mutta hypimme niiden yli suoraan makeisiin.

Tytär valitsi kaksi: Nutellalla ja lemon curdilla. Minä valikoin listalta crème de marronsin, vaikken edes tiennyt mitä se oli (eikä kännykän data toiminut jostain syystä sisällä ravintolassa), espsesson sekä pitcherin tummaa artesaanisiideriä. Ranskalaiset tekevät hyvää siideriä! Ja hyviä crêpejä. Ja hyvää kastanjahilloa – sillä siksi se crème de marrons osoittautui, kun kadulla pääsin googlaamaan. Päätin etsiä purkillisen sitä kotiinkin.

Pitkään ei tarvinnut etsiä, kun erään pienen kenkäkaupan jälkeen menimme artesaanisuklaapuotiin, joka myi myös hilloja ja yrttipussukoita. Sieltähän sitä hyllystä löytyi, pieni purnukka crème de marronsia. Sekä erilaisia seksiin suoraan tai epäsuoraan viittaavia suklaita kuten vaginoita, peniksiä ja käsirautoja, ja ihan vaan kaikenlaisia käsintehtyjä erikoissuklaita.

Kiersimme vielä muutamat kaupat ja löysin vähän tuliaisia teineille kotipuolessa. Kun jalkoja alkoi väsyttää, istahdimme torille penkille huilaamaan ja katselemaan ohikulkijoita ja kahvilapöydissä istujia. Aurinko paistoi varsin lämpimästi, mutta paikallinen väki – oletan – kulki kevyttoppiksissaan ja nahkarotseissaan.

Palasimme autolle kanavan vartta kävellen, vielä muutamat matkamuistot mukaan poimien ja yhden kesämekonkin siitä löysin ohikulkeissani. Pyrähdimme autolla puolentoista kilometrin matkan hotellille, hetkeksi hengähtämään rauhassa (wifin päässä 😉 ), kunnes oli aika sonnustautua illalliselle. Olimme ohi kulkeissamme varanneet meille illallispöydän pienestä paikallista cuisinea tarjoilevasta ravintolasta nimeltä Chez Fred.

Kuten sitten saimme todeta, pöytävarauksemme kello seitsemän illalla oli vähintäänkin hätävarjelunliioittelua. Olimme ainoat asiakkaat ainakin ensimmäiset puoli tuntia. Sitten sinne alkoi vähän valua väkeä. Siinä vaiheessa me emme vielä olleet saaneet alkupalojammekaan, hyvä kun olimme selvinneet tärkeästä päätöksestä, mitä oikein syömme. Käänsin ruokalistaa tyttärelle, joka ei ranskaa puhu ja samalla pohdin omia ruokiani.

“Another knife that doesn’t cut anything. What do the French have against sharp knives?” huokaisi tytär sahatessaan filet mignoniaan tylsällä veitsellä. Totta oli, että yksikään veitsi missään koko matkan aikana ei ollut ollut pätevä siihen tarkoitukseen, johon sitä yritti käyttää. Leikkaamiseen. Olimme selvinneet alkupaloista – grillattuja gambineja tyttärelle, kuusi Bouziguesin osteria minulle – pääruokiin. Minulla oli edessäni grilled seafood -lajitelma sekä pullo rosé-viiniä, ja pienessä lasissakin vähäsen. Ruoka oli todella hyvää!

Ravintolasta poistuessamme oli kummallakin maha täynnä ja mieli tyytyväinen – olimme topanneet ateriamme vielä jälkkäreillä. Keittiöväelle jäi viinipullostani kaksi kolmasosaa, ainakin, ja tytär söi suklaa-soufléeni loppuun. Aikaa oli kulunut yli kaksi tuntia, kuten asiaan kuuluu. Päivä Sètessä sai arvoisensa lopun. Palasimme hotelliin, missä teini vielä wappasi tyttöystävänsä kanssa, mutta minä olin valmista kamaa nukkumaan.

Seuraavana aamuna oli aamupalan jälkeen aika nostaa kytkintä (kuvaannollisesti, vaikka autolla lähdettiinkin) ja suunnata takaisin Lyoniin. Matkalla ulos Sètestä pysähdyin vielä ottamaan muutaman kuvan aurinkoisesta promenaadista, sekä poikkesimme paikalliseen Lidliin, missä ei käynyt käteinen. Nappasin lipukkeen tullimasiinasta ja asetin sen kauas kännykästäni, sillä järkeilin kännykän aiheuttaneen magneettiraidan korruptoitumisen tulomatkalla. Ainoa pysähdys motariosuudella oli vessa-, kauppa-, ja kuvausstoppi Aire de Mornas-les Ardets -rest stopilla. Siitä melkein sai kuvattua Mornasin linnakkeen.

Palautimme auton Sixtille pienen seikkailun jälkeen, kun ei vuokraamon osoitetta tahtonut löytyä mistään ja navigaattorin kodiksi oli määritetty terminaali 1. Matkustimme shuttlella terminaaliin, missä pakkasimme laukut loppuun ja veimme matkalaukun baggage dropiin. Turvatarkastuksesta selvittyämme meillä oli vielä reippaasti aikaa lennon lähtöön – etenkin kun sekin oli jälleen myöhässä – joten maleksimme aikamme TaxFreessä, kunnes istahdimme Starbucksiin, mistä otin kahvin ja ei-Evian-pullot vettä meille. Tuo Saint-Exupéryn T1 on aika köyhä, mitä kauppohin tulee. 

Kotimatkan välilasku oli Münchenissä, missä shuttleiltiin ensin K-terminaaliin ja kulutettiin sitten niinikään aikaa TaxFreessä (jossa oli paljon parempi valikoima), sillä eipä siellä K-terminaalissa paljon muuta ole. Istuttiin illalliselle syömään ihan mukiinmenevää paellaa. Iloinen ylläri kotilentokentällä tunnin verran suunnitellusta myöhässä oli, että laukkumme sentään saapui Suomeen samalla lennolla kanssamme! Kello oli ehkä puoli kaksi, kun nousimme taksista kotitalon luona ja saimme huokaista, että vaikka matka oli mahtava, home sweet home!

[Lisää kuvia Flickrissä]

Hotel Positive

Kello oli noin kolme iltapäivällä, kun tosikoinen tuli koulusta kotiin ja huomattuaan minut kirjastossa, ihmetteli: “Eiks sun pitänyt lähteä tänään?” “Kyllä mä lähenkin, about tunnin päästä”, vastasin ja teini ynähti jotain okein tapaista ja käännähti mennäkseen huoneeseensa. Kutakuinkin tuntia myöhemmin suljin kotioven perässäni ja lähdin ajamaan kohti Uuttakaupunkia. Minulla on täällä työpaja huomenna. Hämmentävää kyllä.

Auton diesel-mittari näytti neljännestankkia ja arvailin, kuinka pitkälle sillä pääsen. Totesin, ettei sitä tarvitse vielä päättää, ehdin sen tehdä matkallakin, kun näen, kuinka paljon motariajo vaikuttaa kulutukseen. Tuo meidän Mersu kuluttaa vielä reippaasti yli satasenkin ajossa aivan hirveän paljon vähemmän kuin kaupunkiajossa. Motarilla tosin tietenkin on vielä talvirajoitukset, mutta jotain yli satasen se ajonopeus kuitenkin.

Asetin auton navigaattoriin hotellini osoitteen, laitoin Spotifyn shuffle-soittamaan Foo Fightersia auton stereoista ja kurvasin motarille. Matka sujui rattoisasti musiikin täyttäessä auton. Mitä nyt joku satunnainen valopää kanssakuski välillä vähän vitutti. Vaivuin ajatuksiini. Vähän ennen Saloa navigaattori sanoi jotain, mitä en ihan erottanut musiikin seasta, jotain liikennetilanteesta. Dismissasin ilmoituksen, mutta kohta se tuli uudestaan. “Reittiä on muutettu liikennetilanteen vuoksi.” Mitä hemmettiä?! Miksi kaikki laitteet yrittävät olla käyttäjää fiksumpia.

Säätelin navigaattorin zoomausta nähdäkseni, mitä se nyt on mennyt tekemään. Se oli vaihtanut valitsemani reitin ihan täysin ja ohjasi nyt jostain sieltä Salon takaa maantietä pitkin suoraan Turun läpi. Pyöräytin silmiäni, peruutin reitin ja tuumasin, että pitäköön navigaattori tunkkinsa. Selviän ainakin Raisioon saakka ilmankin. Veikkailin sitä paitsi navigaattorini kartan olevan vanhentunut Turku-Pori-tien alun osalta, sillä sehän oli rakenteilla vain muutama vuosi sitten ja auton kartta on yli viiden vuoden takaa.

Pysähdyin Raision ABC:lle pakolliselle vessastopille ja hakemaan pork jerkyä snackiksi ja Google-mappasin reitin siitä Uuteenkaupunkiin. Syystä, jota en itsekään osaa selittää, halusin nimenomaan ajaa sitä pienempää tietä pitkin, vaikka se olikin ehkä 5 minuuttia hitaampi. Suuntasin auton nokan kohti Kustavia ja reititin Uudenkaupungin hotellini auton navigaattoriin uudelleen. 25 kilometriä matkaa. Silmiä alkoi jo väsyttää, kun maailma ympärillä alkoi hiljalleen hämärtyä. Kuukausi sitten siihen aikaan olisi jo ollut pilkkosen pimeää.

Ajatukseni harhailivat siellä täällä. Olin jossain siinä noin Raisiosta lähtiessäni vaihtanut Foo Fightersin Maroon 5:een, jota kuuntelin paljon kymmenkunta vuotta sitten. Erilaisia muistoja putkahteli mielen yleensä suljetuista loukoista ja tuumin, etten nuorena mitenkään kyennyt ymmärtämään sitä muistojen merta, jota ihminen kantaa mukanaan vanhetessaan. Väliin myrskyävää, väliin tyyntä loputonta merta, johon jokainen elämän kokemus sataa omat pisaransa vellomaan entisten muistojen mukana.

Nuorena kuuntelin isovanhempieni muisteluita kyllästymiseen saakka. Hiljaa mielessäni mietin, eivätkö he mitenkään voisi vain elää tätä päivää. Pakkoko on aina kaivella vanhoja. En minä mitään sanonut, en toki. Kunnioitin ja rakastin heitä suuresti ja ymmärsin – tai ainakin arvelin – että kysymys olisi heitä loukannut. Alan ymmärtää. Mitä suuremmaksi muistojen massa kasvaa, sitä enemmän se puskee aaltojaan aina ja kaikkeen. Se meri ei osaa olla hiljaa, odotella, että haluat pulahtaa siihen. Se nostaa hyökyaaltoja pienimmistäkin tuulenvireistä, jotka tarttuvat sopivaan pisaraan.

Bittersweet memories. Sweet memories. Bitter memories. Painful memories. Soothing memories. Niistä meidät on rakennettu. Niillä elämä meitä muovaa, kuolemaan saakka. Ne puskevat ja pönkeävät ja pyrkivät ulos. Siksi ihmiset kirjoittavat muistelmia. Haluavat tulla nähdyiksi, haluavat muistojensa jäävän elämään senkin jälkeen, kun he itse katoavat tästä elämästä.

Viitisentoista kilometriä ennen Uuttakaupunkia mietteeni katkesivat, kun auto ilmoitti dieselin olevan reservin varassa. Vilkaisin ajotietokonetta; se näytti vieläkin, että pääsisin sillä 116km, joten nou hätä. Olin sitä paitsi himassa googlannut, että Uudessakaupungissa on jopa kolme Teboilia, yksi aivan hotellini lähellä. Siihenpä pysähdyinkin sitten pirssini tankkaamaan, ennen hotellille asti ajamista.

Saavuin hotelliin vähän puoli seitsemän jälkeen. Astuin aulaan, ja näin ensimmäiseksi kyltin “Yökerho – pääsymaksu 10€”. Kallista se on bilettäminen täällä jumalan selän takanakin näemmä. Yläkerran discokin oveen maalatun tekstin perusteella 2€. Löysin respatiskin, jonka takana ei ollut ketään. Seinään kiinnitetyissä koukuissa roikkui avaimia, mistä päättelin Booking.comin valehdelleen kertoessaan huonetta varatessani, että niitä oli jäljellä enää viisi. Luullakseni koko paikassa on lisäkseni yksi hotellivieras.

Soittelin tiskin lehmänkelloa pariinkin otteeseen ennen kuin nuori tyttö, no, ehkä parikymppinen, ilmestyi viimein jostakin palvelemaan minua. Luin häntä odotellessani paikan menun läpi kahteen kertaan ja mietin, pitäisikö mennä pelaamaan biljardia palloja viereisessä salissa yksinään huiskineen ukkelin kanssa. Lopulta sain avaimeni ja kävelin diskoa mainostaneesta ovesta porraskäytävään, joka toi minut huonekäytävälle. Löysin oveni ja astuin sisään vanhanaikaisin lampuin ja mahonginvärisin huonekaluin sisustettuun ihan tavalliseen hotellihuoneeseen, jonka seiniä koristavat positiiviset mietelauseet.

“If you can DREAM it you can DO it!” “Think – Do – Be POSITIVE”

 

2019-03-14 18.53.48.jpg

Odotan mielenkiinnolla huomista aamupalaa ja innolla huomista kotiinpaluuta. That’s thinking positive, right?

Pitkin Aurajoen rantaa

Syliini putosi parin päivän koulutuskeikka Turkuun viime viikolla. Turku kuuluu sille rajamaalle, jolle myös esimerkiksi Tampere kuuluu. Rajamaalle, jolle etäisyys kotoa autolla on puolisentoista tuntia, ehkä vähän reilut. Juuri sen verran, että mieli tekee hotelliyöpymisen sijaan ajella eestaas aamuin illoin, vaikka se vähän aikaisempia aamuja tarkoittaakin. Ja silti aina arvon, jaksanko.

Kohtalo puuttui kuitenkin tällä kertaa peliin lämpimän sään muodossa. Talvirengasfarssimme oli viimein päässyt päätökseen maanantaina, kun mies oli käyttänyt auton huollossa ja vaihdattanut samalla kitkarenkaat vanteille. Ei nimittäin ollut ihan helppo operaatio tuo rengasoperaatio, kun kitkat mies viimein suostui ostamaan. Eturenkaat saapuivat rengasonlinesta asianmukaiseti, mutta takarenkaat eivät. Eikä niitä erikoisen kokoisia renkaita ollut tarjolla oikein missään. Lopulta mies onnistui yhden parin ostamaan käytettynä.

Sen siitä saa, kun ostaa tuollaisen AMG-mersun, jossa etu- ja takavanteet eivät ole samaa kokoa, vannepari maksaa tonnin ja renkaatkin ovat a) vaikeita löytää ja b) pirun kalliita.

Veikkaan, että jos meillä olisi nastat, olisi miehelle ollut ihan ok, että hurruuttelen Turkuun ja takaisin 10 asteen lämpötilassa, mutta uusilla/uusvanhoilla kitkoilla, jotka kiven alta sai kaivaa, ei se käynyt päinsä. Ymmärränhän minä – kitkat kuluvat tuollaisissa lämpötiloissa etenkin moottoritieajossa melkoista vauhtia. Tämä siis teki lopulta elämäni siinä mielessä yksinkertaiseksi, että junalla se oli Turkuun lähdettävä.

Aikainen aamu etenkin marraskuun pimeässä sai minut voimaan pahoin koko junamatkan. Pupelsin eväsleipääni pieni pala kerrallaan melkein koko kahden tunnin matkan ajan, jotta saisin vatsani rauhoittumaan ja verensokerini tasaantumaan. Junalla lähtö tarkoitti sitä, että sen sijaan, että olisin lähtenyt kotoa seitsemältä ajamaan, tilasin jo kuudelta itselleni taksin Pasilaan päästäkseni. Kärsin kuitenkin mieluummin tuon aamun – ainakin suunnitteluvaiheessani – kuin lähdin jo edellisenä iltana matkaan.

Kyllähän se päivä aina siitä, ja vaikka vatsaani kiersi hieman lisää, kun setvin yhtä kommunikaatiohäiriötä juuri siinä junan ollessa Turkuun saapumaisillaan, päivä asiakkaalla meni oikein mallikkaasti kuten aina. Harkitsin päivän päätteeksi taksia hotellille, mutta koska matkaa oli vain pari kilometriä, päätin kävellä. En ajatellut hotelliin päästyäni enää sieltä poistuakaan, mutta pieni happihyppely on aina hyvästä.

Pari kilometriä läppärirepun ja overnight-bagin kanssa on hiukan eri kuin pari kilometriä ilman niitä, muttei ollenkaan mahdoton. Kävelin hämärtyvässä illassa (puoli viiden aikaan) asiakkaalta Aurajoen rantaa ja sitten valitsin googlemapsista reitin, joka kävelytti minua mahdollisimman pitkään rantaa pitkin. Turku ei kuulu suosikkikaupunkeihini, mutta pidän joen rannasta sielläkin. Siinä hämärän laskeutuessa, siltojen ja vanhojen talojen ja joenvarsilaivojen ollessa valaistuja, siellä oli kaunista!

Ylitin Aurajoen Kirjastosiltaa pitkin. Pyöräilijät suihkivat ohitseni kuin Helsingissä ikään ja sain tosissani varoa, etten jäänyt alle, kun yritin epätoivoisesti vähän turisteilla ja ottaa kuvia niin tuosta mahdottoman kivasti valaistusta sillasta kuin Läntisen Rantakadun iltavalaistuista puista ja fasadeistakin.

 

Käännyin sillalta oikealle ja laskeuduin portaat alas joen vallille, valiten sen yksinäisen rauhallisuuden pyöräilijöiden kansoittaman rantatien sijaan. Kopsuttelin mukulakiveystä pitkin kohti Auransiltaa, joka vanhoine kivirakenteineen näytti komealta ja jyhkeältä. Sillan alta meni rautaportein suljettu tunneli, joka sai minut ajattelemaan sillan alle suljettuja hulluja tai muita yhteiskunnan jaloista pois siivottuja entisajan ei-toivottuja. Joku oli kirjoittanut “tyrmän” viereisten portaiden alapäähän “Don’t worry, drik vodka. #muse”. Museilin sitä hetken, sillä se kirvoitti pienen hymynkareen.

 

Jatkoin kävelyäni Kaupungintalon ohi, palaten jälleen jokivallille, kunnes silmiini osui punainen puutalo ja nousin kadulle sitä katselemaan. Talon valkoisena hohtavat portaat ja ikkuinoista ja avoimesta ovesta loistavat valot ja sisältä näkyvät hyllymetrit *jotakin* houkuttelivat lähemmäs katsomaan. Kävelin portaiden luo tutkimaan, mikä tuo talo oikein oli. Kyltissä luki Apteekkimuseo. Ovi portaiden yläpäässä oli kyllä auki, mutta ei siitä sisäänkäyntiä ollut; oviaukossa oli pleksilasi. Taitavasti rakennettu houkutus, joka melkein sai minut astumaan sisälle museoon, mutta viime hetkellä päätin kuitenkin jättää väliin. Hotellihuone houkutteli!

 

Niin houkuttelivat tosin ravintolaivatkin joen toisella rannalla. Eivät ehkä syömään, minua juuri sillä hetkellä, mutta kuvaamaan kyllä. En enää palannut alas vallille, mutta kävelin tien reunaa muurin vieressä ja näpsin kuvia laivoista ja värillisin valoin valaistuista puista niiden takana. Toivoin, että minulla olisi ollut vähän parempi kamera hämäräkuvaamiseen kuin tuo iPhone, sillä sen hämäräkuvat ovat hyviä vain postimerkin kokoisina. Mutta minkäs tein.

 

Viimeinen silta matkallani oli googlemapsin puolelta nimetön punaisten lyhtyjen silta. Silta oli valaistu sekä sivuilta että yltä valoin, jotka vaihtelivat punaisen ja valkoisen välillä. Punaisena se oli kuin suoraan Amsterdamista, valkoisena vähän kotoisampi. Jotenkin pidin erityisesti siitä punaisesta valosta, sillä se loi heti mystisemmän tunnelman.

 

Tuon sillan jälkeen käännyin oikealle kohti hotelliani. Vaikkei ollut kovin kylmä, sen ehkä 9 astetta, sormenpäitäni alkoi jo hieman paleltaa ja kännykkäni akku päätti hyytyä kylmästä. Juuri sopivaan aikaan, otettuani vielä viimeiset kuvat Suojattu kasvu -veistoksesta. Ihmettelin Samppalinnan maauimalan valoja – mietin, mikä stadion siellä korkealla kukkulalla mahtaa olla, kunnes hotellissa tarkistin mapsistä. Suunnistin viimeiset 50 metriä hotellille ilman karttaa, kännykän jo simahdettua.

Miten riippuvaiseksi sitä ihminen itsensä tunteekaan tuosta pienestä laitteesta taskussa!

Hotellista en todellakaan enää poistunut, huoneestanikin vain sen verran, että hain katkarapu-caesar-salaatin huoneeseeni ja nautiskelin kuplivan glögijuoman odotellessani. Vietin illan kirjoittaen kirjaani ja nauttien hiljaisuudesta. Hotelliyössä – tai pikemmin hotelli-illassa, sillä yön nukun kyllä kotona paremmin – silloin tällöin on myös puolensa.