Stories from Lapland

On the road

It was four thirty in the morning and while the sun was already up, my eyes were barely open. We had packed the car already in the evening to avoid extra hassle in the morning, so it was pretty much a brush teeth, get dressed, walk dogs (to the end of the driveway and back), pack food in travel fridge and off we went. Me, husband, dogs and the youngest of our teens. Teen went to sleep in the back seat, I tried to get some shuteye too, while husband, who is quite often awake in the wee hours of dawn anyway, drove.

By the time we stopped for the first time, the backseat was on blankety tumble. Dogs and teen were jumbled together, curled up and sleeping like a proper pack. They stirred up enough to have a snack and the dogs even had a little walk around the small patch of greenery, like every time we stopped. Couple more hours and another stop. “How come you need to pee so often? You’re stopping, like, all the time!” complained the teen. Less than five hours and we were in Oulu. And yeah, already stopping for the second time!

Couple hours later we were in Rovaniemi. Usually we have done the biggest part of our shopping there in a Prisma, but this time husband decided to go in only for a tomahawk or two and maybe something else we couldn’t probably get from Sodankylä. He returned from the store in record time – the weather was bad, it was a Saturday and the place was packed. He did get those tomahawks (cowboy stakes), though, which we grilled during our stay in Vuotso.

On the road again and next stop Sodankylä. That was the big grocery shopping stop. I got out of the car with the dogs, and tried to get teen to join me for a walk. “Come on, we’ll walk to the ice cream stand by the other store and get some ice creams,” I tried. “Nah, I don’t need any,” she replied and put the ear plugs back in. Okay then. I walked there with the dogs, got ice creams for myself and them and walked back to the car when those were eaten. Husband was still in the store. No surprise there.

When all the Lidl and K-store business was finally done, it was an hour and a half to Vuotso. We were racing against a thunder storm – or so we thought – that was due in Vuotso at about seven or so. We made it to Vuotso by five thirty. Eleven hours with (minimal) stops. Back home we drove two hours longer. There was way more traffic then and we stopped for longer times since we weren’t in such a hurry.


First day at the cabin husbandtook out the bigger one of out new inflatable kayaks and pumped it up. Teen was actually revived enough from the long day of sleeping in the car and eager enough to try out all that cool gear we had with us, that she came out to the canal to do a bit of testing of the kayak/canoe. It was in canoe configuration, since we hadn’t taken the kayak tops with us, having the idea that we could have the dogs with us in the boat. The sky was a bit ominous and the canal way shallow there where our cabin was, so we didn’t do much more than a couple test paddlings.

Later on, since there still was no rain despite the dark clouds roaming the skies, we did some target shooting with the bb-gun in the yard. Teen was dying to try the bow and arrow, but we didn’t have a target setup for that yet. So the next day we set out to figure out that target issue, just husband and me. Teen volunteered to stay behind with the dogs.

Probably it was best for everyone that way, for it would’ve been a rather boring day for them in the car while we scoured the stores of Ivalo, trying to come up with something. Besides, once we finally did, we couldn’t have transported the stuff, had the backseat of the car been taken, for we ended up buying three 10cm thick 100x120cm styrofoam insulation boards.

We were still fifty kilometers from the cabin, when due to some intuition I sent teen a wapp message asking if everything is ok at the cabin. She called me in a few minutes, telling me that she’d been out shooting some bb-gun when rain had started to drizzle down. She’d gone inside with the dogs and then it started raining sideways. She called me when thunder was right on top of them cracking and crashing and booming like she was in a warzone. All was well, though, she just wanted to know if she needed to do anything special because of the thunder, like unplug anything or so.

It really was one hell of a thunder front! It caught up with us on our way to the cabin – at the time of the phone call, I still had a sunny sky above my head! – and husband had to pull over to a P spot to let the rain pass before continuing. By the time we got back to the cabin, it was only drizzling there again. Looking at the lighting radar, the whole of eastern Lapland was like a red warzone.

When the rain stopped altogether, teen and husband taped them together into a proper target for some archery practise. We all got our chance that evening, taking turns at shooting arrows, until I went to prepare some dinner with a bruised arm – I had some learning curve there to not hit my upper arm with the bow… – and husband took over the sauna warming operation from teen and allowed her to shoot arrows as long as she wished. She’s a natural! She was thwacking away, all the while gossiping on the phone with her friend and hitting the target real good.


Eleven in the morning is an inhuman time to get out of bed, let alone leave the cabin for a road trip. Parents who try to get their teens moving at that god-early hour might get reported to Amnesty for violation of teen rights (if the teen somehow musters the energy to google their contact info and actually make a report). So, after a bloody fight (read: yelling back and forth), the teen stayed in the cabin while I packed sandwiches and snacks and got into the car with husband and dogs, for a nice road trip of our favorite haunts in Lapland.

We started with Kakslauttanen, trying to drive down to see the igloo cabins, but realizing that they well are protected from nosy tourists like us by forbidding driving anywhere close to them (unless you have a pass, I’m sure). We continued to Saariselkä, in hopes of seeing at least one reindeer, for they had successfully eluded us during the trip so far, except a few that we passed on our way to Ivalo the previous day. No reindeer in Saariselkä, though. Only a dead crooked tree and a pop-up clothes booth and a new dress. The dead tree totally unrelated to the clothes booth and dress.

From Saariselkä we climbed up to Kaunispää – in the car naturally, since there’s a road going all the way to the top. Husband went to the souvenir shop to look for a magned for this magnet spot in the car (probably it had been a phone stand) and I walked with the dogs down to the place where people have built all these little towers from rocks, trying to avoid this akita that was visiting Kaunispää with it’s humans too.

After a lunch of a sandwich each we hopped back into our car and drove down towards the main road again. While we were roaming Kaunispää, a flock of reindeer ahd made its way to the hillside and was gradually crossing the road in twos and threes. We wanted to see some reindeer, we got it! I opened the window to get better photos, but soon enough the dogs curled up in the back seat got a whiff of reindeer and Meggie started letting out these high pitch hunting barks that nearly break one’s eardrums. Had to close the window and hold the dog down until we were safely past the reindeer.

Two years ago on our first trip to Lapland, I read an article about this remote village called Nellim, that has become a major tourist attraction for especially Chinese arctic lights tourists. “Tourist attraction” is generally a red light for me, but since the tourism mostly happens in winter time and the village was painted as a quaint oldfashioned place in itself, I wanted to visit it. So we drove all the way there to look around. There’s not much to look at – a church on a hilltop, a rather cute burial ground, bit of rapids and a remote bay of Lake Inari.

Somehow I just loved the place and so did husband. We even played around with the idea of moving up there, not to the village but somewhere between Nellim and Ivalo, when we retire or otherwise are able to live where ever. Last year we didn’t visit Nellim, but this summer we wanted to go back, so that we did.

We drove that 40km of poor road – some paved, most not, new road under construction and obscuring the old just a bit, also making it muddy and bad to drive – just to sit at the hotel terrace and have a drink in the Nellim sun. Two years ago it was the warmest day of the summer and Nellim the warmest place in Finland when we went there, with 28C in the shade. Now it was “only” 25C and already cooler than several days this summer.

They say Finns don’t talk to strangers. No, we don’t, not much, not often.  When teen and I encountered other Finns in Lisbon in May, we shut up or spoke English so they wouldn’t know that we’re Finns and start talking to us, because many Finns do like to talk to other Finns while being abroad. I don’t (but then again, I talk to strangers right here in Finland).

In a place like Nellim, the atmosphere of Nellim is just so relaxed, that people just chat. That first time there, on that same terrace, we chatted with another couple and I learned of Riitta Lehvonen and her books; this encounter lead me to buy those books and read amazing stories about Lappish people and Lapland. This time we chatted with this family – a granpa, dad, mom and daughter – who’d come there for and ice cream. They told us there had been a total (mobile) communication outage in Ivalo the previous day, due to that thunder.

We were back at the cabin at around seven in the evening and I found the teen in bed with her phone. There were telltale signs of some eating activities on the dining table – an empty plate and cocoa mug – but otherwise everything was exactly the same as when we left. “So, what did you do all day here?” I asked the teen. “Ate and watched Netflix,” was the flat answer. “You didn’t cook any food though?” “Didn’t feel like it. Just ate those carelian pies. Mom, could you make me some food, please.” Smells like teen spirit.

“You’ll have to wait for the cheese burgers were grilling soon.”

Airing out the teen spirit

Most of our week in Lapland was nice and warm, even hot. One day out of them all was cool, the temperature only rising to a high of 18C all day, while most days were partly or mostly sunny and 22-25C. Only one day was downright hot. That day we had planned (husband is a weather app addict ;) ) to go out kayaking all together, but when the day came, it was windy. Way too windy for any nice smooth kayaking for beginners (or longinners, i.e. last paddled a kayak 20 years ago).

After spending the first part of the day just slouching about, reading and whatnot we decided in the afternoon to at least go try it out a bit. We packed the kayaks in the car, got into our swimming wear and drove a few kilometers to this beach by the Vuotso bridge where the water was deeper. The wind still came and went in gusts so we only pumped up one of the kayaks, the single one only husband and I had tried so far. We took turns doing rounds there in the canal and were quite unanimous about not filling up the other one.

Our plan of taking dogs on kayak trips was put to the test too, and we came to the conclusion that our idea of kayaking with our dogs is an illusion: Timmy refused to come anywhere near the water and the wee carry-on Meggie scrambled out of the boat and swam to the shore as soon as she figured it was safe. Nope, no kayak-dogs those dogs of ours.

Teen took a turn paddling around the canal too, but somehow I got the idea that she wasn’t too impressed. She might be, once we take the kayaks for some real trips, down some lakes and rivers or even the sea here in Helsinki. When we have a plan and a destination to reach. That had been our goal in Lapland too, but the waters there are not exactly suitable for our purposes, plus as we noted, the dogs can’t be taken with.

We had a nice afternoon there with the kayak, though, the teen in a rather good mood too. She was looking after the dogs while we were setting up the kayak and paddling and participating in action. After her own turn she went for a swim and got bit by a fish. Husband and I went swimming, too, once we were done with the kayak too. Lovely warm water!

After all that activity, teen was ready to crash with some Netflix again, and I was unable to lure her out to shoot arrows with me that evening, as well as the day after or the day after. Nor did she touch the bb-gun anymore, but I did. I shot did a fai amount of target practise, hitting the bullseye enough to rip the target in the middle.


As mentioned, by the third or fourth day in Lapland, we had barely seen a few by the roadsides. That all changed on the really hot day. The Internet had a blast with a photo of reindeer swimming with people on a beach in Rovaniemi and YLE ran an article about a group of reindeer harrassing the Vuotso K-store (well, really just chilling there but obviously the poop and pee and stuff, you know…).

Photo credit: Pekka Niinivaara

We saw no reindeer swimming anywhere, but that day they did come out. No way could we keep the dogs untied in the yard anymore, for they came trotting down the road by the cabin, back and forth several times a day. At some point inside the cabin, huband pulled the curtains and put barricades in front of them, because the dogs were going crazy over the reindeer outside. First time in our three times there have they come down that road like that.

It just so happened that the reindeer group was chilling by the store on the day we went to get some milk and such, so got to say hi to those bucks there. Next day there was only one lonely reindeer left, and when we drove past the store on our way home early Saturday morning, the storefront was free of reindeer. We saluted Vuotso, “until next year!” like we told the owners of the rental cabin. They promised to store our archery target for us.

Home sweet home

It was a long drive home, but it’s kinda nice to make the trip in one day instead of spending a night somewhere. It’s a long day of travel, but at least it’s only one long day of travel instead of two, and free of the extra commotion caused by needing some separate overnight bags and carrying fridges and whatnot to the one-night accommodations. Especially when returning home. As we say in Finnish Swedish: borta bra men hemma bäst – away is good but home is best. Dogs were happy to be home too!

The weather here is a bit tropical right now, though, so when we first opened the car doors, a blast of tropical hot weather blew into our nicely AC:d car. Teen sighed: “Can we go back? The weather was nicer in Lapland.” Yes, it was. Still, it’s good to be home. Tomorrow I start work again and next week husband and the next week teen is back to school. Slowly but surely moving towards the regular routines of normal everyday life.

[Photos in Flickr]

Jos jotain Lissabonista

Välillä tuntui, ettei matkamme syntynyt onnellisten tähtien alla. Lentojen varaus oli ihan fiasko: syystä, jota en kyennyt ymmärtämään, täyttyivät lennot sellaista vauhtia, että pari kuukautta ennen aiottua matkaa, olivat liki kaikki järjelliset (hinnan, lähtöajan, matka-ajan ja välilaskukentän suhteen) lennot täynnä. Kalliiden lentojen menolento oli suora aamulento, oikein hyvä. Paluulento lähti viideltä. Jaiks! Pari päivää ennen matkaa minulle selvisi, että olin valinnut ajankohdaksi Euroviisuviikonlopun ja kohteeksi siis Lissabonin, joss viisut veisattiin.

Hotellin varaus oli tämän matkan valmisteluiden helpoin osuus, niin paljon kuin sitä yleensä vihaankin. Arvuuttelua ja kommenttien lukemista, googlemapsin selaamista ja kuvien katselua, metrokarttojen kaivamista ja hintavertailua, ja hyvällä tsägällä käy hyvä tsägä ja valittu hotelli on oikeasti hyvä. Silti onnistuin senkin sössimään valitsemalla Double-roomin, koska kuvan perusteella kuvittelin parisängyn koostuvan kahdesta sängystä – kunnes juuri ennen matkaa luin, että sängyn leveys on 130-155cm. Sen sain kuitenkin respassa vaihdettua Twin-bedsiksi saapuessamme.

Lähdin siis reissuun nyt 15-vuotiaan tosikoisen kanssa. Olimme kumpikin matkasta innoissamme – minäkin siitä huolimatta, että jokin kaiken suunnittelun haasteellisuudessa näggäsi tosi pahasti. Jotenkin myös hivenen jännitti matkustaa liki aikuisen lapseni kanssa. Korjaan, kaikesta tekemisestäni kriittisen teinin kanssa. Tiesin olevani suurennuslasin alla jatkuvasti ja vieraassa ympäristössä se aiheutti lievähköä ahdistusta ensi alkuun ja ärsytystä loppua kohti.

Aiemmin, lasten ollessa pieniä, reissasin heidän kanssaan paljonkin. Viime vuosina en ole kuitenkaan heidän kanssaan päässyt yhtään minnekään, erinäisistä syistä. Isänsä kanssa tosikoinen on ollut reissussa ainakin pari kertaa viimeisten vuosien aikana. Sen huomasi. Lasteni isä on insinööri ja pikkutarkka suunnittelija. Minä ole impulsiivinen ja spontaani enkä osaa suunnitella mitään. Kuvaavaa on, että kun en viiden minuutin sisällä saanut selvitettyä lentokenttäbussiasiaa netistä, jätin sen silleen ja tuumasin, että mennään taksilla, jollei saada busseista tolkkua kentällä.

No, saatiin busseista tolkku kentällä kyllä. Ehkä osittain siksi, että tosikoinen käski minun käydä infosta kysymässä. Samaa toisteli muutaman muunkin kerran, mm. metro/bussi-lippuja ensi kertaa ostaessamme, mutta silloin tuumasin, että kyllä minä helevetti tästä edes selviän kysymättä! Bussi siis löytyi ja pääsimme hotelliin ehkä ihan samalla hinnalla, kuin minkä taksi olisi kustantanut. Tai ehkä just pari euroa halvemmalla.

Checkattiin itsemme sisään hotelliin, missä emme tietenkään heti sitä (vaihdettua) huonetta saaneet – kellohan ei ollut vielä yhtätoista aamulla! – joten jätimme matkalaukun respaan ja lähdimme metroasemalle ihmettelemään lippujen ostoa. Tavasin laitteen ohjeita, mutta siitä huolimatta, että ne olivat englanniksi, ostin tajuamattani kaksi vuorokautta aikaa lippuihin aikomani yhden sijaan. Ei sillä, se toimi lopulta oikein hyvin! Onnellinen sattuma siis, vaikka sillä hetkellä, “mokani” tajutessani tunsin itseni täysin toopeksi.

Menimme metrolla satamaan saakka ja lähdimme kävelemään vanhan kaupungin halki, Eurovision Villagen ohi, kohti respan keskustaksi merkitsemää aluetta. Syötiin lounasta eräässä katukahvilassa – TAP suorastaan tarjoili koneessa aamupalan, mutta olihan siinä jo nälkä! – ja tehtiin ensimmäiset pienet shoppailut. ALE HOP kuulosti jotenkin suomalaiselta suorastaan, tai jos käänsi aivot englanniksi, olutkaupalta. Sellainen Tiger of Copenhagenin tapainen halpakauppa se oli. Siellä oli kaikenlaista hassua ja hauskaa.

Pyörähdettiin H&M:ssä, ostettiin katukauppiaalta mansikoita, bongattiin (tai minä bongasin) Hard Rock Cafe ja kellon ollessa puoli kolme, palattiin metrolla hotellille. Huoneessa tosikoinen, joka oli juuri ennen matkaa ollut vähän flunssainen, nukahti päikkäreille – paikannettuaan ensin lähimmän Lidlin ilmoitettuani lähteväni etsimään ruokakauppaa jotta saadaan huoneeseen vettä. Nuoret ja googlemaps! Mitä seikkailua se sellainen on, että tietää minne menee? ;P

Tosikoisen nukkuessa huoneemme mukavallä sängyllä, minä kävelin kolmisen sataa metriä Lidliin ostamaan sitä vettä. Matkalla bongasin Seaside-nimisen kenkäkaupan sekä Hua-jotakin kiinakaupan. Tein mental notet kummastakin, mutta jatkoin matkaani Lidliin. Noukin sieltä mukaani 5,4l vesitankin ja katselin punaviinejä toivoen, että olisin pakannut mukaan korkinavaajan. Ei siellä mitään kierrekorkillisia pulloja ollut!

Palasin hotelliin vesitankin kanssa ja joskus viiden maissa herättelin tosikoisen ajatuksena mennä jonnekin vähän syömään vielä jotain. Ensin kuitenkin poikettiin Seasideen, mistä lopulta palattiin hotelliin viemään ostokset huoneeseen ennen kuin käveltiin kiinakaupalle saakka. Sieltä löytyi korkinavaaja ja pullon sulkija ja sen vierestä ruokakauppa, josta ostin kuin ostinkin pullon paikallista viiniä, arvottuani ensin pullon. Sillä hetkellä arvostin Alkon lappusia.

Syötiin lopulta kaupasta ostettuja eväitä hotellihuoneessa ja mentiin ajoissa nukkumaan. Seuraavana aamuna, aamupalan jälkeen, lähdimme Lissabonin eläintarhaan. Kierrettiin eläintarha kolmeen kertaan: jalan, kaikkea rauhassa katsellen; köysiradalla, mistä oli mainiot näkymät myös koko kaupungin yli; maisemajunalla, ihan vain aikaa tappaaksemme ennen delfinaarioesitystä, johon olimme vierailumme päättämässä. Delfiinien jälkeen syötiin päivän ateria eläintarhan Mäkissä, krokotiilien uiskennellessa muovisermin toisella puolen.

Huomasin siinä matkalla, että meillä on kummallakin omat bucket-listimme matkoja varten. Minä haluan jokapaikassa tutustua paikalliseen metroon, käydä Desigualissa (jos sellainen löytyy), syödä kerran Hard Rock Cafessa ja nähdä paikan yöaikaan. Haluan joka reissulta ostaa jääkaappimagneetin ja shottilasin (sellaiset myös nuoriso tuo meille yleensä reissuiltaan, ainakin sen magneetin). Tosikoinen taas ostaa avaimenperän ja mukin ja ehkä magneetinkin, haluaa ainakin tsekata missä on Lidl ja käydä paikallisessa Mäkissä.

Desigualia ei Lissabonin keskustassa ole, mistä olin suunnattoman yllättynyt. Lähimmät viralliset kaupat ovat Almadassa ja Amadorassa, joihin kumpaankin olisi ollut yli tunnin bussimatka. Tyydyin siis El Corte Inglesin Desigual-nurkkaan, jonka valikoima oli melko suppea. Sieltä kuitenkin lähti mukaan uusi rotsi kummallekin. El Cortesta ostin myös itselleni mageen Caminattan lompakon. Caminatta on myös espanjalainen brändi ja sen lompakot ja laukut ovat tosi kivoja!

Käveltyämme kahtena päivänä ihan riittämiin, päätettiin kolmas matkapäivä viettää vähän vähemmän jaloillamme ja hypätä Hop On Hop Off -bussin kyytiin. Selvittelin iltasella netistä sightseeing-reittejä, Castelo Sao Jorge mielessäni väikkyen, mutta koko homma tuntui jotenkin epäselvältä. Sen verran netistä ymmärsin, että olipa linja mikä tahansa, se lähtee Marque de Pombalilta, joten sinne aamupäivällä suuntasimme kulkumme. Reitit olivat aivan eri, kuin mitä olin netistä lukenut, mutta ei sen väliä. Ostin meille combon Belem ja Castelo.

Hypättiin ensin Belem-reitin bussiin ja jäätiin Belemin linnakkeella pois kyydistä. Käveltiin linnaketta katsomaan ja rantaa pitkin löytöretkeilijöiden muistomerkille, jonka luona oli seuraava reitin pysäkki. Ei palattu bussilla ihan Pombalille saakka, vaan käveltiin Parque Edward VII:n läpi ennen kuin noustiin pikkubussiin ajatuksena nousta siitä Castelolla, pyöriä siellä hetki ja tulla sitten bussilla Hard Rock Cafelle syömään illallista.

Tosikoista alkoi siinä istuessa jo väsyttää, ja kun liikenne seisoi ja seisoi ja takkusi, tyttö nukahti olkaani vasten. Siellä oli jäätävä iltapäiväruuhka sen lisäksi, että  reitin läpi meni joku diplomaattikuljetuskin, jonka takia liikenne seisoi pitkään. Bussimatka Castelolle, jonka piti kestää puolisen tuntia, kesti hyvän matkaa toista tuntia. Siellä vuoren huipulla soi livemusa, maisema oli upea ja tunnelma jotenkin suorastaan festive, mutta bussimatka oli täysin puuduttanut meidät. Yhteisestä päätöksestä jatkoimme vain matkaa alas ja kohti ruokaa.

Bussi oli reippaasti myöhässä aikataulustaan, eikä vaivautunut pysähtymään enää missään päästyään alas ja pois ruuhkista. Päädyttiin siis takaisin Pombalille, parin metrovälin päähän Hard Rock Cafesta. Hetken jo meinasimme palata vain hotelliin, mutta, ruoka houkutti ja mentiin kuin mentiinkin Hard Rock Cafeehen. Se oli tosikoiselle ensimmäinen HRC-kokemus ja ensimmäinen kommentti sisään astuttuamme oli “äiti MINNE sä olet mut tuonut?!”. Ruoka oli taatun hyvää ja luulen, että alkushokin jälkeen tytärkin lämpeni ravintolalle.

Viimeisen kokonaisen Lissabon-päivämme vietimme Columbuksen kauppakeskuksessa. Primark ja paljon butiikkeja, Promod, ja Continente, josta löytyivät tuliaisjuomat ja paljon kuivattua kalaa (jota en ostanut) ja vähän iltapalaa. Muutaman tunnin ostoskeskuksessa pyörimisen jälkeen olimme aivan valmiita palaamaan hotelliin, joten sen teimme. Pakkailtiin kamojamme, punnittiin matkalaukkua ja jännitettiin yöheräämistä. Tosikoinen jossain vaiheessa nukahti, minä en niinkään.

Puoli kolmen aikaan checkattiin itsemme ulos hotellista ja noustiin hotellin järjestämään lentokenttäkuljetukseen, joka oli fancystä nimestään huolimatta ihan normaali taksi, ja oltiin kentällä jo kolmen aikaan. Selvittyäni vaivoin lentoselvitysautomaatista, joka ei huolinut pankkikorttia ruumalaukkua maksaessani, tiputettiin laukku baggage dropiin. Huomattavasti nopeampi toimitus kuin mennessä, jolloin edellämme oli lauma portugalilaisia eläkeläisiä, jotka säätivät ylimääräisten laukkujensa kanssa ihan huolella.

Nukuin ensimmäisen lennon Lissabonista Amsterdamiin, join Schipholissa aamulatten ja katselin toisella lennolla uusimman Shadowhunter-jakson, jonka olin ladannut Kindleen hotellissa. Kotomaassa odotti kuuma ihana kesäpäivä ja merikrotti, josta tehtiin iltasella vartaat. Suomessa oli koko matkamme ajan lämpimämpää kuin Lissabonissa, mutta onnistuin minä silti polttamaan nenäni ja käsivarteni sightseeing-bussin katolla istuessa.

Shoppailujen, eläintarhan apinoiden ja kirahvien, sekä sightseeingin ohella matkan oleellisin anti oli ehdottomasti se, mitä opin niin tosikoisesta kuin itsestänikin (tosikoisen ystävällisellä avustuksella):

Pros and cons of traveling with your teen:
– you can see a glimpse of the wonderful competent adult they are about to become
– you get to spend time with the best company in the world, your own offspring
– you will never think too highly of yourself for their critizism is bound to keep you humble
– you get to understand how utterly stupid and lame you are
– you have the best authority in style and any other possible matter always beside you, ready to give their assessment to you
– you have a pal to banter with and quarrel with while knowing they aren’t going anywhere even if you fight
– you get to practise saying no (or risk exceeding your bank account)

[Kuvia matkalta Flickrissä]

Impressions of Dublin

Sitting at the Dublin airport, waiting to fly home. Deaf ear is ringing like a bastard after a week of continuous noise . I loved Dublin, but I’m so ready to be back home again! I miss my kids, my dogs, my husband. I miss my own bed, I miss the quiet. I don’t miss the rain  and the cold – the weather here was not too much warmer, but it was pleasant this week.

Between the conference and two evening parties, my week was pretty busy. Still, I did manage to do a little bit of shopping too, and saw a nice slice of the city by walking almost everywhere. I saw Dublin in the dawn, I saw Dublin in dusk, in daytime and even late at night – inside a 3km radiuis from my hotel next to the Christ Church, that is. It seems that I picked my hotel from an excellent location, though, right there at the edge of Temple Bar, with the conference center, Jameson Bow St, Guinness Storehouse and both north and south Dublin shopping areas within that radius. Patted myself on my back for that!

My first morning in Dublin I woke up early. I’m not an early riser as it is, but still I somehow managed to wake up by 6am, which is 8am at home; that is of course already half an hour later than my usual wake-up time on weekdays. I tried to idle in bed for some time, but gave up by 7:40, took a shower and was out of the hotel by 7:20, and in search of a nice little coffee shoppe t0 have breakfast in.

There’s no shortage of coffee shops in Dublin, I noticed. However, not all of them are open that early. I had my cappucino and some bacon and eggs in a cozy little coffee shop and continued my walk towards the conference center as the sun was slowly rising behind some cranes at a “skyscraper” (maybe 20 stories high, which is tall for a low city like Dublin, or Helsinki for that matter) construction site.

The first thing I noted about Dublin was the colors. The city is in many ways very similar to Helsinki, very homey in that way for me, but there are some significant differences, the biggest one being the colorful storefronts. I absolutely loved those painted wood fronts that were further decorated with flowers, flags, decorative paintings and the elegantly crafted or painted business names. Temple Bar pub is obviously the most iconic one of them all, but really, the same theme goes all around!

That first day we had drinks at the conference center and after that there were some sponsor parties to choose from. I went to this one at Jameson Bow St, where we got to do the distillery tour. Not exactly in the distillery, but a tour of the distilling process in the old distillery. After that and the Leprechaun museum experience, I was just amazed by the Irish’ ability to tell a story craft a tour. Pretty amazing tours! Guinness Storehouse tour was no exception either, without the narration, though (since I did not take the headphones).

Last night was my last one in Dublin. After the conference ended, I took yet a different route back to my hotel, walking through the main shopping street on the northern side of the river, as I still wanted to visit the Arnotts once more. I also popped into the H&M in Ilac center (cringe, but it was my best bet for a hoodie for my youngest teen) and returned to my hotel for a little rest while plotting my dinner plans.

Decided on Hard Rock Cafe which was not too far from the hotel, but far enough for me to imagine that I might find an ATM on the way. Turns out ATM’s aren’t really any easier to find in Dublin than they are in Helsinki (or most other places for that matter), even though you need cash for such things as taxis and bus fares. I ran into some Anmesty facers, told them I’m already a donator (which I am), highfived them and asked about an ATM. They pointed me to the closest one, which just happened to be one block away from the Hard Rock Cafe.

I had a local specialty – Guinness Bacon Burger – and a strawberry mojito and bullshitted a bit with a young Samuel L. Jackson lookalike waiter. One of the best damned burgers I’ve ever had! Slight bit on the sweet side with the Jameson marmelade and dark Guinness sauce, but absolutely wonderful tasting burger! I left the restaurant totally satisfied and stuffed and started my walk back through the rather crowded Temple Bar. I mean, there is no such time or place in Helsinki. Not ever, not anywhere!

Walking past the actual Temple Bar pub I decided that stepping in for a drink was an absolute must – as it happens, it was the only pub I visited. At that moment, just like at the Guinness Storehouse, I really wished that I could drink beer. Since that is not an option for me, I just got a Bacardi cola and stood in the crowd for the time it took me to sip my drink, listening to the live band play that gay Irish folk music. Listening to that music, I really don’t even wonder why leprechauns can’t resist dancing. I think I’m part leprechaun.

The first thing i noticed about Ireland, as the aircraft was circling towards the runway, was the patchwork of fields, with rows of identical houses lined up neatly in between. Each row was unique, but none of the houses were unique on the outside. Even the mansions on their bigger lots were placed one next to the other, identical with each other, facing the same way. Quite different than the city itself.

One of the Irish curiosities that caught my eye while walking around the city was this interesting fashion of shorts paired with a winter jacket. Another one was the exterminator. I mean, I have never ever in my life seen an actual exterminator, in full suite and with the tank proppen on his back and all that. Only in the movies. And in Dublin.

There’s a whole lot of bicyclists in Dublin. Perhaps because in a city like Dublin it seems to be way faster to ride your bike around than drive your own car or take the bus. Bicycling culture in Helsinki is quite aggressive, with bicyclists rarely taking heed of red lights and whizzing by pedestrians, slower bikes and dogs with warping speed. I’ve been grazed by bikes, leapt to safety from out of their way, frantically pulled my dogs to safety before. Here, the bicyclists are no better. Actually, I think they’re worse if possible. Yep, nope. There’s no love on my side towards bicycling Dubliners, either.

Apart from the bicyclists, I absolutely loved Dublin. The very best thing about the city? Te bookstores! There’s so many of them! Some big, some small, some new books only, some used books only, some both. I visited at least five or six different bookstores during the week and at the end of my stay, I packed several kilos of books in my suitcase. Eight books in total. Also a couple cd’s and a BlueRay, from the big Tower Records on Dawson Street, on the other side of the street form the wonderful Hodges Figgis multiple story bookstore.

This morning I woke up too early, again. Not finding the opening time for the hotel breakfast bistro, I walked in through the open door of the room at 7:2o. A waitress there informed me that the kitchen won’t open until 7:30, but offered to bring me coffee. Before the kitchen opened, two other ladies walked in too, and to my utter surprise, they too were Finns. So there we were, three Finnish women, waiting for the kitchen to open.

I got my breakfast eggs and toast (and such), ate in peace and returned to my room to gather my stuff. I hauled my heavy luggage out, paid and took the bus to the airport. Aerofort. I’d love to learn Irish (Gaelic)! It’s somehow a totally cool language. It’s kinda useless, like Finnish is useless on a global level, but it seems like a total hoot.

[More photos of Dublin in Flicr]

Kirkonkellojen kolkatessa

Edellisestä ulkomaanmatkastani onkin jo melko tarkkaan vuosi. Silloin olin Wienissä SharePoint-konferenssissa. Nyt olen Dublinissa samoilla asioilla.

En eilen edes osannut oikein ajatella lähtemistäni. Pakkasin laukkuni joskus siinä iltasella ja kuvittelin pakanneeni kaiken, todeten samalla itseksni vanhan viisauden, että jos jotain jäi kotiin, sen voi ostaa paikan päältä. Aamulla iski ihan pieni matka-ahdistus. Sellainen “on joo kiva lähteä, mutta mieluummin jäisin kotiin”. Lienee introverteille tai ainakin epävakaille tyypillistä, että asioita suunnitellessa niistä on paljon innostuneempi kuin silloin kun pitäisi oikeasti mennä ja lähteä.

Tilasin taksin Valopilkulla, kävelin kadunvarteen ja nousin taksiin. Kuskilla soi autossa Helmi, the nostalgiaradioasema. Peter Gabriel (Sledgehammer), Bocart Co (Princess I’ll always love you!) ja muutama muukin kasaribiisi, joita en enää muista. Tänään on muutenkin kasari soinut kaikkialla, minne olen mennyt. Eurythmicsiä, A-hata, kaikkea kasaria. Ei siinä kai mitään. Parempi kuin joululaulut muutenkin joulukyllästetyssä kauppakeskuksessa.

Lento oli aika puuduttava, joskin sain jopa vähän töitä tehtyä lennon aikana, kiitos kiintolevylle synkronoitujen pilvikansioiden. Minua väsytti aivan kamalasti, vaikka olin nukkunut ihan hyvin. Hörpin lentokoneen melko pahaa kahvia piristyäkseni, mutta se nyt oli aika mitäänsanomaton yritys. Kentällä ensitöikseni (jahka olin kävellyt noin kolme kilometriä portilta passintarkastuksen läpi laukkukarusellille ja saanut laukkuni) haukkasin vähän syötävää. Oli jo nälkä. Melkein meinasin siitä mennä taksijonoon, mutta kurvasinkin pankkiautomaatin kautta.

Puhelias taksikuski toi minut hotellille (tai oikeastaan naapurihotellille, sillä tajusin vasta autosta noustuani, että kuski oli kuullut hotellini nimen väärin), maksoin käteisellä, sillä autossa ei ollut minkäänlaista laitetta taksamittarin lisäksi ja vastoin lentokentän ohjetta otin vastaan käsinkirjoitetun kuitin. Minkäs siinä kohti teit, kun ei kuskilla laitteita kerta ollut? Mietin, tulinko pahastikin ripatuksi off, mutta maksoin ja nousin ja etsin oikean hotellin. Tiesin, etten ollut siitä kaukana kuitenkaan.

Sain huoneeni ja ajattelin tehdä vähän lisää töitä ennen kaupungille lähtöä. Ajattelin ladata vähän kännykkäänikin siinä ensin. Kaivoin laturin repustani, seisoin laturi kädessäni tuijottamassa pistoketta ja naamapalmusin. Se tältä matkalta unohtunut juttu (tai ainakin toistaiseksi ainoa, mikä on tullut vastaan) oli sitten niinkin tärkeä pieni aparaatti kuin pistokeadapteri. Ei siinä sitten töitä, kun koneenkin akku oli lopussa.

Lähdin kävelemään kohti kauppakeskusta, jota taksikuski oli minulle matkalla esitellyt. Valitsin hotellini erinomaiselta paikalta, olen todella tyytyväinen arvontaani! Joki on tuossa ihan vieressä, keskusta on kivenheiton päässä, konferenssikeskukseen on kävelymatkaa 15-20min. ja yksi kaupungin isoimmista nähtävyyksistä näkyy huoneeni ikkunasta. Christ Church Cathedral se kellojansa kilkuttaa ja kolkuttaa tuossa noin kolmesti tunnissa, mutta eipä se minua kamalasti häiritse.

Kun olet vieraassa maassa ilman adapteria muun maan pistokesysteemistä heidän pistokesysteemiinsä, on melko hankalaa löytää adapteri. Elektroniikkaliikkeet myyvät tietenkin adaptereita, joita irlantilaiset tarvitsevat matkustaessaan muualle maailmaan, mutta tällaiselle hajamieliselle matkustajapololle heidän maassaan ei ollut adapteria löytyä. Yksi myyjä yhdestä Carphone-liikkeestä ohjasi minut Argokseen. Sieltä näyttää saavan kaikkea. Mitä Argos ei myy, sitä ei tarvita.

Yritin ihan ensimmäiseksi ymmärtää, miten koko liike toimii. Sitten yritin tutkia asiakaspisteen paksua tuotekirjaa ja löysinkin sivun, jolla oli monenlaista adapteria. Ensin katsoin, että ne ovat kaikki Irlanti/UK-muumaailma-malleja, mutta vihdoin löysin tarvitsemani. Syötin koneeseen tuotekoodin ja laite sanoi minulle, että voin noutaa sen torstaina 16.11. Hiukan myöhäistä! Ystävällinen (ainoa) asiakaspalvelija katsoi muut liikkeet ja varasi minulle adapterin naapurikauppakeskuksen Argoksesta, mistä noudin laitteen.

Ahdistus hellitti heti ja pystyin vähän katselemaan kauppoja ja ajattelemaan muitakin ostoksia. Joku pieni joululahja/tuliainen mukaan jo tarttui, mutta jotain jäi vielä torstai-illalle. Neljältä menin Leprechaun-museoon (mikä se on suomeksi oikeasti? ei ne ole menninkäisiä eikä keijujakaan oikein). Se oli hurjan mainio kierros! Vähän historiaa ja kansantaruja ja kokemuksellisuutta ja sellaista hauskaa.

Tämä Dublin näyttää olevan paitsi Guinnessin ja Jamesonin (jonka distilleryyn pääsen huomenna kierrokselle) kotipaikka, myös pienten kirjapuotien luvattu maa. Piipahdin tuossa kävelylläni kolmeen pieneen puotiin sen lisäksi, että seikkailin hetken Arnottsin kirjaosastolla ja Leprechaun-museon folklore-kirjahyllyjen edessä. Uusia ja käytettyjä kirjoja rinta rinnan. Kauniita rakennuksia ja sieviä puoteja. Ooh! Ostin yhden folklore-kirjan ja yhden muuten vain listallani olleen (käytettynä): Khaled Husseinin A Thousand Splendid Suns. Onneksi laukussani on sekä tilaa, että kiloja to spare.

An der schönen blauen Donau

Bored on board
Somewhere above Europe, Mon 14. November 2016, 10:00 EET

I have a book. The flight’s not even that long. But I’m bored. Too tired to read, yet too awake to nap. I’m not really even able to nap in airplanes (or trains, or buses, or…) unless Im unearthly exhausted and fall asleep despite myself.

Just had my third cup of coffee, together with a blueberry juice. My diet this morning has been rather liquidy. At home, I had a cappucino and a glass of red grapefruit juice. At the airport a cappucino and a blueberry smoothie. And now, well, you already know now. The snack cart is just about to reach me, but I think I’ll save my hunger for later and eat when I get to Vienna.

So I left the snowy Helsinki for a few days again. Last week I spent a couple days in cold but snowless Iisalmi and another couple of days in semi-snowy Heinola and then the weekend at home, trying to avoid needing to go outside or do too much inside either. I was determined to rest, but I AM the mother of a family and I HAD been away for most of the week, so really, dream on.

I did get to sleep in, though. Usually I do. Even our dogs don’t harrass me out of bed until closer to noon; they have quite efficiently adapted to our late and lazy life rhythm. Around one pm on Saturday I shook my teens awake and left the dogs in their care while I slightly reluctantly accompanied my husband to the stores. It was MY dad coming to visit on Sunday, after all.

Looking back on Saturday, I didn’t really do too much after we came back from the store, just the usual: hanging up laundry, cooking for kids, taking dogs out, warming up sauna, going to sauna, etc. Still, I was struggling to get one lousy movie watched from Netflix. Interruption after interruption even though the teens were mostly glued to the TV with Playstation Minecraft. I know, I can’t do the math here either :D

Sunday was Father’s Day. None of our kids were with their own dads for the day. No cards, no Father’s Day gifts, just text messages or a brief phone call to wish their dads a Happy Father’s Day. I had a card a a gift for mine. One I made myself, for that matter: one of my watercolor paintings photographed and then printed on canvas. I told my husband that he’ll probably get a Father’s Day gift from his daughter again, when SHE’s 41 in turn.


The things and people you take for granted. Your parents are supposed to be there always and only after they start passing away, do you realise how precious it is to have them. My grandma was supposed to outlive me (you know, supposed to be invincible and immortal) and my mom’s life was cut quite short. The rest of my grandparents have been fertilizing graveyards for a long time already. It’s only my dad and his wife left anymore for me, of the older generation, that is.

I’m so happy my sister and I have been talking regularily lately. Many years passed when we talked only a few times a year, not out of spite or anything, just out of busy lives. Now we have a weekly Skype date and it’s great! This week I probably can’t make that date, though, what with being in Vienna and not knowing if there’s any possibility or even time for it.

An hour to go still, almost. Maybe I’ll try to read some more.

Glühwein, apfelpunsch and the beautiful city of Vienna
On the soft bed in my decadent hotel room, Mon 14. November, 2016, 18:06 CET

The flight came to an end in due time, and I scrambled out of the plane with all those people who seem to have ants in their pants when it comes to getting out of the aircraft (seriously, it would all go so much more smoothly, if everyone would just remain seated until the row in front of them has got their carry-on stuff and is getting out instead of crowding the aisle and pushing forth and whatnot) and made my way to the CAT – the City Airport Train. It took me to the center in 16 minutes exactly, exactly as promised (Helsinki, really, there’s something to learn from here!) and I spent those minutes contemplating between walking and taking the U-bahn.

I was almost heading towards the U at the central station, thinking that I’d probably rather make my detours in the city without my luggage (tiny carry-on roley-poley, but still), get to the hotel as fast as possible to leave the extra baggade behind and actually head to the conference center for this roundtable thing, when my eyes hit the prize. If there is one thing, one single thing that I indulge in on every trip I make outside of Finland, it is allowing myself an approx. 100€ purchase in Desigual. No Desigual in Finland, and I resist the online stores. There was a Desigual there, right there at the central train station, right in front of me.

Luggage or no luggage, I went inside to take a look and immediately saw way too many wonderful things. After some wandering around I selected two dresses for fitting. Right at that moment my phone rang. Call #1 from my youngest teen. There I was, talking on the phone, trying to figure out some school stuff, telling the girl to take care of the school business with her dad or step-dad while I’m away, and holding those dresses in the other hand. The clerk came along to my rescue, taking the dresses to the fitting room for me. I followed soon and tried on the dresses, thinking that they’re both way too nice.

Finally I made my decision with the help of the clerk, bought the dress and a scarf and stepped out of the store and out of the station. Somehow the Desigual had given me such a euphoria that walking seemed like the only reasonable option. I typed the hotel address in googlemaps on my phone and set to walking. I knew my hotel was pretty much in the center, a rock’s throw (couple km) from the central station, but I did not realize my walk would take me through all those nice shopping streets and Weinachtsmarkts and by beautiful churches and all that jazz.

For a while, I was lost in Vienna. Not lost lost, I mean I knew where I was and all, but I was lost in the beauty and the atmosphere and the stores :D Although, I visited only H&M for a shirt (how stupid of me to not have packed a long sleeve other than a hoodie) and “tuliaiset” – gifts – for my teens, and I only stopped once for some apfelpunsch at Stephanplatz (the jul-boot-mug was so cute I had to take it with me!), but I felt like the city was drawing me in and I could just lose myself there.


Finally I wound my way to my hotel, a little past noon. I hadn’t really taken so much time walking there, it just felt to me like time had stopped or something. My room was not ready yet, as I had anticipated, so I left my bag in the luggage room and set off to find my way back to Stephanplatz to take the U to the conference center from there. I thought I had my compass calibrated, but when I checked googlemaps, I was way off. A little detour it was then, but a pretty one. Anyhow, I was at the conference center sometime around 1pm. I registered, got my pass and asked about that roundtable thing but nobody knew anything about it. We looked for it for a while, until I thought to check my emails and, duh, it was canceled.

My whole day plan was kinda cancelled with that and for a while I felt lost in a different way, wondering what to do next. Sightseeing? Back to the hotel to see about my room? Walking a bit? For lack of a better plan, I started walking towards the shores of Donau. The bridge that showed in the map was not there, so I walked to the one where the U1 stops in the middle of the bridge. Donauinsel. Sun was shining sweetly and I already planned to walk all the way back to the hotel. Only three km or so. However, on the other side of Donau, my backpack started to feel a bit heavy on my shoulders and my feet started to feel a bit tired in the boots. I had already walked several kilometers with the extra weight of my backpack. So I hopped on the U again.

Back on Stephansplatz and I was hungry. It’s all kind of fancy there, design stores and modern looking restaurants and bakeries with extravagant chocolate masterpieces on display. I wanted a nice small restaurant, not expensive, no white tablecloths, no pretense and preferably a meal that would keep me happy until tomorrow, or at least late evening. I walked in circles, scanning the shops and restaurants and cafés and finally settled on a simple enough looking place that offered simple Austrian cuisine. I had some schweinkoteletts with fries and a coke (water was expensive there, and I have this principal about how much I’m willing to pay for water) and left happy.

Stopped by the Starbuck’s for a Grande Cappucino (ah, the warm feeling of safety in an international chain when it comes to coffee), visited a couple stores for a little bit of something for the kids and myself too before heading back towards my hotel again. On the way, though, I got lured to another Weinachtsmarkt for some glühwein, and then there was the call #2 from youngest teen.


When I finally made it to the hotel, I was handed my room key along with a “the wifi and minibar are free of charge for the superior room” and the bellhop brought my luggage all the way to the room for me and asked if there was anything else he could do for me before he left me in my room. I had barely settled when the phone rang, the room phone, and in my confusion I lifted the receiver to my deaf ear and wondered for a split second why the sound was so muffled. Switching ears, I heard the lady from reception asking me if everything was good and whether I was lacking anything. Slightly bewildered, I told her everything was just dandy. And it was, still is!

Here I am, feeling like a princess, or something. I mean, it’s not out of this world luxury or anything, but way finer than the Sokos hotel in Iisalmi, let alone that Seurahuone dump I stayed in the first time there. Here I am, exhausted but thrilled to be here, missing my family, but feeling as good about this kind of a trip as one can possibly be. I’m just so happy I’m not staying in any of those colossal hotels closer to the conference center. This here, perfect!


P.S. To my husband, who is probably worried: no, I have not spent hundreds of euros here. Just some very moderate shopping. And Desigual.

Hahtuvavuorten valloitus

HahtuvavuortensalaisuusYksi pikkusiskoni lempikirjoista lapsena oli Hahtuvavuorten salaisuus. Olen sen silloin joskus lukenut itsekin, mutta minulla on vain hataria muistikuvia kirjan tarinasta. Enemmänkin kirjaan liittyy tuntemuksia, tunnemuistoja. Siitä miten siskon kanssa istuttiin meidän jykevän kaapin päällä lukemassa, minä milloin mitäkin (siihen aikaan minulla oli joka päivä uusi kirja luettavana), systeri tuota Hahtuvavuoren salaisuutta. Siitä miten faija luki sitä siskolle ääneen. Niistä satumaisista tunteista, joita tarina herätti.

Muutama päivä sitten, perjantaina, seisoin Seefelder Spitzellä, vuorenhuipulla, auringon pilkistellessä sumun ja alhaalla roikkuvien pilvien lomasta ja muistelin tuota kirjaa. Maisema oli utuinen, vuorenhuiput nousivat pilvenhattaroiden välistä kuin Hahtuvavuoret ikään. Oli voittajafiilis, vaikkei matka tuonne huipulle mikään pitkä ja raskas ollutkaan – junalla ja gondolihissillä melkein perille saakka, vain viimeiset 220m nousua (keuhkot tulessa).

Torstaina työpäivän jälkeen mies vei minut lentokentälle, missä pari työkaveria jo oli suoriutumassa turvatarkastuksesta, loputkin (muutamaa lukuunottamatta) olivat matkalla kentälle. Lennettiin Müncheniin, missä etsiskeltiin väärään terminaaliin ajanutta tilausbussiamme tunnin verran, kunnes viimein kuski ja me yhytimme toisemme. Bussi vei meidät halki pimeiden alppien Itävallan puolelle Seefeldiin, minne saavuimme yhden aikaan yöllä. Hotellissa oli meille tarjolla pientä yöpalaa, “viekää lautaset huoneisiinne, tänne alas ei voi jäädä syömään”.

Aamulla lähdettiin liikkeelle ennen kymmentä. Haettiin supermarketista vettä ja evästä ja kiivettiin Seefelder Spitzelle kulkevan alppijunan lähtöpaikalle. Juna ei tarjonnut kummoisiakaan maisemia hurjasta hehkutuksestaan huolimatta edes paluumatkalla sumun hälvettyä. Tai no siis, kummoisetkaan maisemat noissa maisemissa on upeita itsessään, mutta ei se juna yksinään vielä mikään suuri kokemus ollut. Gondolihissi kulki siitä ylöspäin jo sellaisessa sumussa, ettei sieltä nähnyt maisemia senkään vertaa.

Ylhäällä ensimmäisellä huipulla silmien eteen avautui Hahtuvavuorten valtakunta. Pilvikumpareita, joiden lomasta törrötti vuorenhuippuja. Sumulautat kulkivat ympäriinsä niin että välillä ne kietoivat meidätkin vaippaansa taivaltaessamme siitä tasaista nousua kohti Spitzeä. Välillä sumu hälveni hieman ja rinteiltä avautui komeat näkymät laaksoon ja Seefeldin kylään saakka. Enimmäkseen kuitenkin siinä vaiheessa vielä maailma oli pumpulia.

Huipulle päästessämme suostui aurinko esiin pilvien ja sumun lomasta ensimmäisen kerran. Näkymät olivat huikaisevat. Aivan siinä huipun tuntumassa oli pieni muistolaattakivi ja tuoreita kukkia. Liekö Bettina Kapitel kuollut pudottuaan siitä alas vuosi sitten kesällä, vaiko läheiset vain tehneet muistopaikan sinne huipulle, kenties Bettinan lempipaikalle. Mene ja tiedä, mutta tuo pieni shrine siinä kielekkeellä toi pienen kirpeänsuolaisen aromin huipunvalloitukselle.


Huipulta lähti muutama jatkamaan matkaa vielä seuraavallekin huipulle, useimpien meistä palatessa samaa polkua takaisin gondolihissille. Olin jo mennessä huomannut muutaman horjahduksen askelissani ja lainannut kaverilta kävelysauvaa. Alaspäin epätasaisella kivisellä polulla kulkeminen tuntui vielä horjuvammalta. Tuntui oudolta, sillä normaalielämässäni en huomaa mitään tasapaino-ongelmia kuin ultra-väsyneenä, mutta tuolla havaitsin kipeästi sen, että tasapainojärjestelmästäni puuttuu pala.

Laskeuduttiin vuorenrinnettä junalle saakka kävellen. Varpaissa alkoi jo tuntua, kun sukat luistivat kengissä. Moni valitteli polviaan. Ei me enää olla nuoria ja vetreitä, ei ainakaan kaikki. Keski-ikäistynyttä porukkaa, jonka kunto ei enää ole kuin parikymppisen. Paitsi niiden, joiden on. Alhaalla intouduttiin kuitenkin laskemaan vähän lasten leikkipaikan mäkeä ennen paluuta junalla alas kylään. Mieli ei ole pysynyt kropan vanhenemisen tahdissa ;)


Sangen mielenkiintoisen eikä niin kovin maukkaan tirolilaisen illallisen jälkeen maistui uni. Nukuin kuin tukki aamuun saakka, vaikka hotellihuoneessa oli vähän liian kuuma ja tyyny oli sellainen höyhenlituska. Aamulla oltiin taas liikkeellä kymmeneen mennessä, suuntana sillä kertaa Leutasch. “Huipputiimi” lähti valloittamaan uutta huippua lumituiskussa, pari lähti Innsbruckiin shoppailemaan vesitihkua pakoon, mutta suurin joukkio matkasi bussilla rotkonseinämäkävelylle Leutaschin Geisterklammiin.

Vettä tihutti taukoamatta, kun taivallettiin ritiläpolkua pitkin huikaisevissa rotkomaisemissa. Alla virtasi kristallinkirkas vesi, välillä kuohuen, välillä vähän seesteisemmin. Vieressä pystyseinä. “Polku” on rakennettu noin puoliväliin seinämää, pudotusta rotkoon on ihan kiitettävästi, mutta seinämää riittää ylöspäinkin paljon. Pari kertaa ritiläsilta ylittää rotkon ja siitä vasta huikeat näköalat avautuikin! Sateesta huolimatta – ainakaan ei ollut sumua, kun vesi oli tiivistynyt sateeksi.


Kävellessämme rotkolta takaisin bussille katselin läheisiä vuorenrinteitä, joilla sumu leijaili puiden välissä tuoden mieleeni elokuvan Sumuisten vuorten gorillat. Gorilloja tosin tuskin tuolta Alpeilta löytyy ;) Peuroja, lehmiä, hevosia, vuohia ja kiipeileviä ihmisiä senkin edestä. Me ei kylläkään kovin paljontuolla Geisterklammin retkellä kiivetty, mitä nyt laskeuduttiin Saksaan ja kiivettiin takaisin Itävaltaan, muutoin mentiin tasaista maata pitkin.


Retken jälkeen ehti vähän kierrellä Seefeldiä (shoppailusta ei siellä voi puhua ellei ole varaa maksaa 300 euroa teepaidasta, mutta muutaman matkamuiston ostin) ja istua hotellin aulabaarissa ennen illan buffet-ateriaa, joka oli huomattavasti parempi kuin se edellisen päivän illallinen. Tykästyin kovasti erityisesti leipänuudeli(tai mitälienuudeleita olivatkaan)-lihaliemeen. Jälkiruoka-suklaamousse vei kielen mennessään. Viini oli korkeintaan välttävää, mutta toisaalta siitä ei tullut pää kipeäksi.

2016-10-08 19.05.04

Sunnuntaiaamuna oli silti olo hivenen hutera aika monen drinkin ja vesipiipun pössyttelyn jäljiltä. Kello kun oli vasta puoli kymmenen porukan siirtyessä keskustaan Casinon alakertaan jatkoille, päätettiin mekin huonekaverini kanssa mennä vähäksi aikaa sinne istumaan vielä iltaa ennen nukkumaanmenoa. Puolilta öin olin jo nukkumassa, mutta aamulla tuntui silti pään sisällä yhtä sumuiselta kuin ympäröivät Hahtuvavuoretkin.

Bussi haki meidät matkatavaroinemme hotellilta kymmenen aikaan ja kyyditsi meidät ensin Schwangauhun, missä luulimme menevämme kierrokselle Neuschwansteinin Prinsessa Ruusus -linnaan, mutta sen kierroksen buukkaaminen ei ollutkaan onnistunut – eikä siihen olisi aikaakaan lopulta ollut. Kävimme syömässä Wiener-snitzelit (ainakin useimmat söi snitzelit) ja tilasin koirankarvaksi radlerin. Itävallan puolella olin juonut niin hyviä radlereita, että pettymykseni oli suuri, kun pyötään tulikin weissbier, jota tarjoilija kutsui radleriksi.

Tilasin tilalle kokiksen ja myöhemmin nautiskelin oluen ulkoisesti, kun työkaveri vahingossa ohikulkiessaan kumosi lasin sisällön syliini (ja onneksi jo tyhjälle lautaselleni ja penkille).

Farkut kuivuivat Hohenschwangaun linnaan kävellessä ja opasta kuunnellessani tuumin, että se taisi itse asiassa olla linnoista se historiallisesti mielenkiintoisempi paikka. Neuschwanstein kun ei edes ollut koskaan valmistunut, saati että siellä olisi kukaan koskaan asunut. Komeahan se on, mutta lähietäisyydeltä ei edes saa niin hyviä kuvia kuin vähän kauempaa.


Siitä lähdettiin väsyneinä, mutta hyvällä mielellä kohti Münchenin lentokenttää ja kotia. Nukahdin jopa bussiin toviksi. Heräsin siihen, kun bussi pysähteli ja nytkähteli taas liikkeelle. Hämmennyksekseni olimme keskellä Starnbergin kylää, missä kylän halki mateleva autojono kulki kaksi kilometriä tunnissa. Jostain syystä olimme joutuneet poistumaan kakkostieltä ja siinä paloi tunti. Vielä kuvittelimme, että kentällä olisi aikaa edes karkkiostoihin, mutta olimme kovin väärässä.

Pieni matkalaukkuhässäkkä ja turvatarkastuksen massiiviset jonot ja pilkuntarkka nillitys (“What is the spray bottle in your purse?” “Huh? There’s a spray bottle in my purse?” *Spread out the contents of my purse* “My asthma pipes? The powerbank? My lighter?” “I’ll have to scan it again.” — “Okay, everything’s ok, you can go now.”) ja huomattiin olevamme vasta matkalla porteille vievään shuttlen, kun koneen boarding jo aloitettiin.

Mentiin aika haipakkaa siitä shuttlelta portille ja oltiin kuin oltiinkin siellä ennen kuin koko jono oli edes koneessa. Viimeisetkin selviytyivät koneeseen, kone rullasi kiitoradalle ja kääntyi takaisin. Jotain siellä kuuluttivat matkalaukusta, jonka omistaja ei ollutkaan tullut lennolle ja kaik piti purkaa. Lopulta pääsimme ilmaan noin tunnin myöhässä, ja pienen matkalaukkujännitysmomentin jälkeen saatiin laukkumme ja pääsin taksiin ja kotiin puolen yön tietämissä.

Olihan hieno reissu, ensiluokkainen seura ja mahtavat retket ja maisemat! On onni olla töissä sellaisen porukan kanssa, että yhteiset työmatkat tuntuvat lomareissuilta kavereiden kesken eivätkä “pakkomatkoilta” kollegoiden kanssa.

[Lisää kuvia Seefeldinmatkalta Flickrissä]

#citygirl is not amused

(paitsi että Rosson grillattu lohi, kasvikset ja tattikastike oli erinomaista ja pokemoneissakin piisaa)

Iisalmessa. Täällä on paljon Eeveitä, aivan liikaa liikennevaloja näin pieneen kylään, pari kauppaa ja joki. Saavuin eilen illalla pilvenhattaroiden punertaessa taivaalla. Puuduttavan viiden tunnin junamatkan jälkeen raahauduin kuuden minuutin kävelymatkan asemalta hotelliini viluissani, sillä en jaksanut kaivaa rotsia laukusta lyhyen matkan vuoksi. Stadissa oli 20 astetta lämmintä lähtiessäni iltapäivällä matkaan.

Parempiakin päiviä nähneen hotellin ilta-respa antoi avaimen ja ovikoodilapun ja vannotti pitämään niitä mukanani, jos vielä lähtisin ulos. Kiipesin hissittömän hotellin portaat kolmanteen kerrokseen ja mietin, minne tässä paikassa muka enää kahdeksan jälkeen illalla kukaan lähtisi (anteeksi nyt taas, kaikki pikkupaikkakuntalaiset). Virittelin hotspotin, jahka olin irrottanut tyhjän jääkaapin seinästä, sillä läppärini piuha oli vienyt huoneen ainoan vapaan pistokkeen (sekin jakajassa). Rasia kaipaisi ruuvimeisseliä, mutta kaipa se on ihan ok, kun varovasti irrottelee laitteet.

Netflix-leffa, soitto kotiin ja yritin alkaa nukkua. Uni ei vaan tullut silmään, eikä vähiten siitä syystä, että huoneessa oli pahuksen kuuma. On muuten vieläkin. Eikä mitään ilmastointia, ei mitään lämpötilan säätöää. Patteri ei ole kuin aavistuksen lämmin, mutta vaikka olisi kuumakin, ei sitä hevin säädetä termostaatin pyöriessä tyhjää liki irtonaisena. Ehkä valittaisin respaan, jos arvelisin, että asialle voisi tehdä jotain, tai toinen huone ratkaisisi ongelman, mutten usko. Note to self: ens kerralla (marraskuussa) huone tuosta parin korttelin päästä Sokos Hotellista.

Aamusella menin aamupalalle kaikkine kimpsuineni, sillä oli hiukan vaikea päästä sängystä ylös – nukuin sitten lopulta sikeästi, kun viimein nukahdin. Aamupalan positiiviset: pekoni oli hyvää, samoin karjalanpiirakka, eikä siellä tarjoiltu munajauhepöperöä vaan oikeita paistettuja kananmunia. Kahviakin sain kupillisen, mutta mukaani en sitä saanut pahvimukien puuttuessa. Kahvilasta noin kilsan kävelymatkani varrella en edes haaveillut (eikä sellaista tästä kylästä tosiaan löydykään), mutta ajattelin edes R-kiskalta hakea kupin. Olin kuitenkin liikkeellä liian varhain; ärrä avautui vasta kasilta jolloin minun piti jo olla asiakkaalla.

Citygirl is not amused
#citygirl is not amused

Siellä onneksi oli isoja pahvimukeja ja sain tankattua kofeiinia. Oli sellainen aamu, että suoraan suoneen olisi ollut paras. Oli sellainen päivä suorastaan! Porukka oli mukavaa ja kaikkee, mutta se on kumma, miten joinain päivinä aika kuluu hirveän paljon hitaammin kuin toisina. Tänään oli sellainen päivä. Tuntui että jokainen minuutti kesti tunnin. Lopulta se työpäivä sentään loppui ja nälkäisenä (aamupala jäi ohueksi ja lounas vähän niinkun samoin) lähdin lampsimaan kohti hotellia.

Heitin repun huoneeseen ja totesin, ettei tässä (Iisalmen Seurahuoneen)murjussa näemmä edes siivooja käy huoneissa oleskelun aikana. Sänkyni oli yhtä petaamatta kuin aamullakin. Ei se minua isommin haittaa tosin. Vaihdoin sukkikset ja mekon farkkuihin ja korot Vanseihin ja lähdin takaisin ulos. Käppäilemään, pokemetsälle ja etsimään ruokaa. Välillä vähän tihutti vettä, Eeveitä hyppi nenille, ja ravintolatarjonta lähinnä masensi. Pari kiinalaista, kebabia ja pizzaa. Viimeisenä oljenkortena onneksi se Rosso.

Ensin piti kuitenkin tietenkin tsekata kauppahalli, jonka ohi (ja läpikin) kävelin, mutta ajat on olleet täälläkin paremmat; puolet oli suljettu. Samoin oli kylän ainoan kauppakeskuksen laita. Noin kymmenen paikkaa myymälöille, puolet niistä kiinni. Ajankuluksi kuljeskelin H&M:ssä, mistä ostin tarvitsemani sporttiliivin. Käväisin Kappahlissa ja sovitin muutaman vaatteen Vero Modassa. Tumma harmaa neule vaati päästä mukaan, joten armahdin sitä ja palasin vielä henkkamaukkaankin ostamaan mustan topin (yleensä minulla on aina sellainen mukanani muttei nyt!), jotta voin huomenna laittaa tuon uuden neuletakkini päälleni.

Istahdin Rossoon alussa maintsemalleni illalliselle, joka oli erinomainen! Vatsa siinä täyttyi niin että lähtiessä valitsin suorimman tien sijaan kiertoreitin puistikon kautta, jonka toisessa päässä on luterilainen kirkko ja toisessa ortodoksikirkko. Hotellin lähestyessä poke-sightingeihin ilmaantui Meowth, joka on jo monesti kummitellut minulle ja kerran päässyt karkuunkin. Päätin kerrankin lähteä oikein etsintäretkelle. Kävelin ensin joenrantaan, minne matkalla sightingeihin ilmestyi jo Pikachukin! Kumpaakaan ei rannasta löytynyt, Pika suorastaan katosi. Vaihdoin kulkusuuntaa ja kiersin pienen lenkin, jonka varrelta sain kuin sainkin napattua kumpaisenkin.

Palasin hotelliin hyvillä mielin. Kahvitilanne ei vaikuta yhtään aamuista paremmalta, mutta poketilanne vaikuttaa – tajusin aamulla, että täysin tyhjä PoGoni oli vain jumissa ja vaati restartin.

Huomenna on uusi päivä asiakkaalla, neljän pintaan lähtee juna ja olen himassa kymmenen aikaan illalla. Arvon yhä, viitsinkö raahata pakaasini aamulla asiakkaalle ja iltapäivällä junalle kävellen, vai pitäisikö koittaa googlata paikallisen taksin numero. Aamulla jo meinasin viereen valoihin (mainitsinko, että täällä on niitä ihan liikaa paikan kokoon verrattuna?) napata kuvan taksin ikkunan puhelinnumerotarrasta, kun tajusin, ettei tarrassa suinkaan mainostettu taksia vaan riistatoimituksia. Eyeroll.