Koiraa on karvoihin katsominen

Latu ylittää kävelytien. Isä ja nuori lapsi, jota isä selvästi opettaa hiihtämään, lähestyvät ylitystä samaan aikaan kun minä kahden koirani kanssa lähestyn kohtaa. Hiihtäjät pysähtyvät keskelle kävelytietä, tuijottelevat kaukaisuuteen. Pysähdyn koirineni muutaman metrin päähän – he pelkäävät sauvoja. Isä huomaa meidät ja ottaa suksillaan askeleen, kaksi kohti reunaa, latua, sukset vielä reippaasti yli kävelytien puolenvälin. Lapsi huomaa meidät ja hiihtää siihen isänsä viereen.
Huokaisen ja otan koirien hihnat tiukalle, ohitan hiihtäjät toista reunaa hipoen, miettien miksei isä opeta lapselleen, ettei siihen keskelle sovi jäädä kävelytietä tukkimaan. Ainiin, kun ei isä ymmärtänyt sitä itsekään.
Muistetaan huomioida muutkin liikkujat, vaikka olisikin sukset jalassa!

Kirjoitin näin Facebookin kaupunginosaryhmään ja ihan odotetusti sain niskaani kommenttiryöpyn alkaen siitä, että olisi pitänyt avata oma suuni päättyen siihen, ettei olisi ainakaan Facebookkiin kaiken kansan nähtäväksi pitänyt tällaista mennä kirjoittamaan. Ilmeisesti on liikaa odottaa, että kanssakulkijat tuolla ymmärtäisivät olla tukkimatta kulkureittejä, pysähtelemättä haaveilemaan keskelle risteyksiä.

Ai miksen sanonut mitään? No kas kun sellainen pieni juttu kuin sosiaalinen ahdistuneisuus/sosiaalisten tilanteiden pelko piti suuni kiinni (kyllä, minulla on siitä ihan diagnoosi, vaikkei sitä aina huomaakaan, sillä työrooli peittää sen alleen).

Oli kuka oli väärässä oikeassa teki hölmösti ei tehnyt hölmösti, ei sillä tässä kohdin väliä. Eräs kommentinkommentti siellä kirvoitti mieleni miettimään tätä ja monta muutakin tilannetta. “Mutta kun ne koirat pelkää sauvoja!!!” Niin, niin pelkää. Mutta tietääköhön kommentoija ollenkaan, mitä se tarkoittaa, että koira pelkää? Se tarkoittaa sitä, että se saattaa käyttäytyä agressiivisesti ja jos ohitan hiihtäjät siitä heidän suksiensa päältä, on todennäköistä, että toinen tai molemmat alkavat räkyttää tai murista ja jopa hihnoissaa syöksähdellä kohti hiihtäjiä. Ja sitten saan kuulla, että minulla on agressiiviset huonosti käyttäytyvät koirat. Juu, välillä ne ovat, erinäisistä syistä.

Jäin tätä pohtimaan ja sitä, miten paljon puhutaan nykyään koirien inhimillistämisestä. Siis siitä, että koirille annetaan ihmisten piirteitä, tunteita, jne. ja unohdetaan, että ne ovat eläimiä. Omasta kokemuksestani käsin väitän, että kovin harva koiranomistaja (niitä Fluffien omistajia lukuunottamatta) näin tekee. Se, että koira on perheenjäsen, karvavauva, jonka tunnetiloja ja käytöstä omistajat – koiravanhemmat – tulkitsevat ehkä vähän ihmismäisesti, mutta koiransa tuntien, ei vielä tee inhimillistämisestä vahingollista. Harva “koiravanhempi”, ainakaan vastuullinen sellainen, silti unohtaa koiransa olevan eläin, jolla on eläimen vaistot. Päinvastoin. Siksi koiria koulutetaan. Siksi ne kulkevat kontrolloituina.

Valtaosa huomautuksista, jotka suustani tuolla ulkona kulkiessani saan (ja nekin hetket kun EN saa), ei ole tarkoitettu suojelemaan koirieni tunteita vaan suojelemaan koiriani itseltään, ihmisiä koiriltani. Kun kehotan lasta olemaan heilumatta keppinsä kanssa koiran läheisyydessä, kun kehotan meidät takaa päin koiraa hipoen ohittanutta olemaan tekemättä niin toiste, kun pyydän hiihtäjiä siirtymään sivuun kävelytien keskeltä (tai toivon heidän itse ymmärtävän antaa tilaa), kun odotan että äidillä on lapsi hallinnassa ennen kuin ohitamme, kun pyydän Fluffyn omistajaa ohittamaan meidät, jotta mekin voimme jatkaa matkaa, se on kaikki riskien hallintaa.

Kokemukseni mukaan pahimpia koirien inhimillistäjiä ovat ne, joilla ei koiraa olekaan. Oletetaan, että koska koira elää ihmisen kanssase myös käyttäytyy kuin ihminen. Väistää nätisti tien sivuun, ei säikähdä syöksähtävää lasta, ymmärtää sellaisia asioita kuin mekastavat lapset tai heiluvat sauvat tai ihoa hipovat takaa tulevat ohittajat. Vielä pahempia ovat koirien esineellistäjät, jotka olettavat, että koiraa voi lähestyä miten vaan, koska “sehän on vaan koira”.

Aikoinaan ollessani lukioikäinen, meillä oli kaksi kania. Minun Jeri ja siskoni Jami, suunnilleen samanikäisiä poikia kumpainenkin. Ensimmäiset kuukaudet sujuivat hyvin, mutta sitten ne alkoivat tapella. Jeri oli noista kahdesta vahvempi ja terveempi, ja olisi varmaan Jamin tappanut, jos olisi saanut tilaisuuden. Kanit erotettiin. Erään kerran Jeri, joka kanssani oli ihan sylivauva, oli sylissäni, kun siskoni tuli vähän liian lähelle. Jeri yritti hyökätä, mutta onnistuikin vain tarttumaan minua poskesta. Toisen kerran sisko yritti usuttaa Jeriä huoneeseeni, jotta pääsi itse keittiöön tekemään välipalaa. Jeri puri siskon jalassa olleeseen kumisaappaaseen reiän.

Eläimet – niin koirat, kissat, kanit kuin muutkin – ovat eläimiä eläinten vaistoin. Koulutettukin koira voi purra pelästyessään tai kipua kokiessaan; eläinlääkäritkin tarjoavat kuonokoppaa, jos pitää tehdä koiralle toimenpide tämän ollessa hereillä. Ihmisten ei koskaan pidä olettaa, että koira EI voisi purra. Omistajalla on vastuu pitää koiran ympäristö sellaisena, että kimmokkeita ei tule tai ne ainakin minimoidaan, ja koira on kontrollissa. Omistajalla on vastuu suojella koiraansa ihmisiten ajattelemattomuudelta ja ihmisiä koiran vaistoon pohjautuvalta käytökseltä.

Välillä tuntuu vaan olevan liikaa vaadittu, että muut ihmiset tekisivät oman osuutensa ja esimerkiksi huolehtisivat siitä, että heidät pääsee ohittamaan, vaikka he jossain seisoskelisivatkin. Tietenkin sama koskee myös koirien kanssa kulkevia. Ainiin, ja pyäräilijät voisivat hiljentää vauhtiaan ja muistaa soittaa sitä kelloa riittävän ajoissa sen sijaan että yrittävät viuhahtaa ohi tai jarrutavat selän takana. Meinaan vaan, että koirat pitää saada kunnolla sivuun ja hallintaan – sillä vain hetki sitten ei missään ollut ketään, joten hihnat saattavat olla löysemmällä, mikä aiheuttaa taas yhden vaaratilanteen.

Niin sitä minä vaan, että kun sanon koireini pelkäävän sauvoja, en inhimillistä koiraani. Sen sijaan se, joka vähättelee tuota lauselmaa, tekee niin ajatellessaan sen olevan sama kuin että pieni lapsi pelkää sauvoja. Ei se siis kovin vakavaa voi olla, koiran omistaja siinä taas lässyttää, voi hellantuuteli sentään.

Sitä minä vaan, jotta jos me kaikki vaivauduttaisiin vähän enemmän katsomaan asioita myös muiden silmin, olisi kaikkien helpompi kulkea. Kun näet minun vetävän koirani hihnan tiukalle, älä anna omasi lähestyä. Minäkin osaltani huolehdin siitä, että sinulla on riittävästi tilaa ohittaa ja toivon samaa sinulta, oli sinulla koiria mukanasi tai ei.

Muistatko ajan menneen?

“Nykyajan lapset osaavat käyttää iPadia kaksivuotiaana. Kun minä olin kaksi, söin hiekkaa.” “Onneksi elin lapsuuteni ajalla ennen kännyköitä ja nettiä.” “Kyllä ennen oli kaikki paremmin” Paitsi rasismi ja ihmisoikeudet, mutta onneksi kirjoistakin siivotaan ne nykyään pois.”

Lienee se ihan inhimillistä muistella kaiholla omaa lapsuutta, ja kuvitella sen olleen jotenkin parempi kuin “nykykakaroilla”, koska laitteet. Ilmeisesti Gen-X uskoo olevansa joku superlapsuuden huipentuma ennen kuin kaikki lähti taas alamäkeen (milleniaalit ja Gen-Y)? Nimittäin jos nyt mietitään lapsia pula-ajalla (meidän X-genejen vanhemmat) tai lapsia sota-ajalla (niiden vanhemmat) tai lapsia, jotka pistettiin töihin heti kun kynnelle kykenivät (niiden vanhemmat), minusta on varsin selvää, että ennen ei kaikki ollut paremmin.

Mutta ei minun oikeastaan pitänyt kirjoittaa sukupolvista ja paremmuuksista, muuten kuin että pääosin mielestäni maailma liikkuu parempaan, inhimillisempään suuntaan. Ainakin länsimaissa. Lienen pahimman luokan liberaali individualisti, kun en oikeastaan usko mihinkään muuhun moraalisääntöön kuin siihen, ettei toista ihmistä (tai eläintä) satuteta. Muuten saa kukin olla kuin Ellun kana, ihan sitä mitä on ja elää niinkuin parhaaksensa näkee. Niin minäkin teen.

Maailma ei vielä kuitenkaan ole valmis. Epäkohtia on yhä paljon, mutta ainakin niistä puhutaan ja niitä korjataan ja ihmisoikeuksia ulotetaan kristillisen valkoisen heteronormatiivisen cis-kansan ulkopuolelle, siis ihmisille kuten pitääkin. Kaikille ihmisille. Ihminen on ihminen ja ansaitsee samat oikeudet kuin naapuri, ihon-, hiusten- ja silmienväriin katsomatta, seksuaalisesta suuntatumisesta riippumatta, sukupuolesta tai -puolettomuudesta huolimatta. Uskonnosta, rodusta, asuinpaikasta, lemmikkieläimestä, lempiväristä, pukeutumistyylistä… riippumatta.

Luin vastikään Alix E. Harrown kirjan The Once and Future Witches, joka herätteli muistamaan, että edes vielä sata vuotta sitten naisilla ei kaikkialla ollut äänioikeutta tai muutenkaan tasavertaisia oikeuksia miesten kanssa. Kirjan tarina asettuu hitusen 1800-luvun puolelle, käsittelee noitatarinan keinoin sekä tasa-arvokysymystä että rotusortoa (kevyesti). Nyky-yhteiskunnallisen trendin mukaisesti kirjassa on myös seksuaalinen erilaisuus huomioituna, toisaalta inhimillisenä asiana, kuten nykyihminen sen näkee, toisaalta sen ajan moraalikäsityksen mukaisena kauhistuksena.

Tänä päivänä otamme itsestäänselvinä asioita, joiden puolesta ihmiset taistelivat vielä ihan vastikään. Niinkin vastikään kuin tässä ihan 2000-luvulla. Ehkei niitä tosin vielä osaa ottaa itsestäänselvyytenä sinänsä, mutta hieman minua modernia ihmistä hätkähdytti nähdä Helsinki Pride Weekin postaus, jossa kerrottiin, että transvestisuus luokiteltiin sairaudeksi vielä vuonna 2011. Kakstuhattaykstoista?! Siis vaivaiset kymmenen vuotta sitten!

Olen huomannut (somessa) melkoista sateenkaariväsymystä viime aikoina, tässä Pride-kuukauden aikana. “Onko sitä sateenkaarta pakko tunkea joka paikkaan?” “Kyllä tästä asiasta on jo jauhettu tarpeeksi.” “Milloin järjestetään hetero-Pride?” Hetero ei tarvitse Pridea. Heterolla on jo voittajakortit käsissään. Etenkin jos on valkoinen cis-hetero. “Enää ei saa olla rauhassa valkoinen cis-heterokaan.” “Heti tulee turpiin jos valkoinen cis-hetero avaa suunsa.” No jos ylemmyydentunnosta suunsa avaa, niin varmaan tulee joo. Jos vähättelee “niiden muiden” oikeuksia ja oikeutta vaatia oikeuksia, varmaan tulee turpiin joo.

Itsehän olen valkoinen cis-jotakin. Pan/bi(-seksuaali) ja poly(amorinen), vaikka elelenkin klassisesti avioliitossa valkoisen cis-heteromiehen kanssa. Pienestä asti olen toivonut, että olisin syntynyt tummaihoiseksi. Ihan vain siksi, että se on minusta niin kaunista. Kasvoin jonkinlaisessa kuplassa, jossa en oppinut syrjimään ketään mistään syystä. Olin tosin itse syrjitty, kun en ollut alipainoinen. Tai ehkä sittenkin vain siksi, että olen oudoksi syntynyt.

Idealistina yhä haaveilen maailmasta, jossa jokainen saisi olla sitä mitä on. Jossa kukaan ei kokisi tarvetta nostaa itseään painamalla toista. Poikani sanoin: “Mitä se kenenkään peppua kutittaa, mitä jollain muulla on jalkojen välissä tai kenen kanssa se panee.” Haaveilen maailmasta, jossa edes yhteiskunta, laki, olisi kaikille yhdenvertainen. Haaveilen maailmasta, jossa Pride on turha, jossa #blacklivesmatter on turha.

Nämä asiat menevät syvälle ihmisen olemukseen ja minuuteen. Ne ovat herkkiä ja arkoja asioita asianosaisille. Niitä puolustamaan nousseet kokevat joutuvansa taistelemaan kynsin ja hampain, kuin Ranskan vallankumoustaistelijat ikään. Ei siis ihme sinänsä, että homma luiskahtaa helposti myös vähän liian pitkälle. Itsekin älähdän hyvin kärkkäästi, kun puhutaan transsukupuolisuudesta, koska se osuu lähelle, perheeseen. Toisaalta, niin osuu myös samansukupuolisten parisuhteiden oikeudet. Eivät vaan ihan yhtä konkreettisesti (vielä). Mitä henkilökohtaisempi aihe, sitä voimakkaampi reaktio.

Silti minusta ei ole okei syynätä vanhoja telkkarisarjoja ja alkaa sensuroida niitä, koska vitsit eivät enää tänä päivänä ole korrekteja. Ei ole oikein alkaa sensuroida kirjoja ja uudelleenkirjoittaa niistä pois rasismia ja muuta. Ei ole okei uudelleenkirjoittaa ja sensuroida historiaa tai historiallista fiktiota. Ne ovat tapahtuneet, ne ovat aikansa kuva, niistä voi ja pitää oppia, niitä voi kauhistella, niiden kautta voi ymmärtää mistä on tultu ja minne ollaan menossa.

Ja poliittinen korrektius? Sanat ovat sanoja ja vaikka olen itse ollut nuoresta pitäen jonkinlainen poliittisen korrektiuden kannattaja, ei lopultakaan ole väliä, mitä sanoja käyttää, jos ne sanotaan halveksuvasti. Poliittisesti korrektin puheen sijaan tarvitaan rakkautta ja inhimillisyyttä ja empatiaa. Sen vuoksi sana toisensa jälkeen päätyy kieltolistalle. Ne saavat halveksuvan konnotaation, koska niitä käytetään halveksuvasti. Kyse ei ole sanasta. Kyse on sanojasta.

Haaveilen maailmasta, jossa kukaan ei kokisi tarvetta puhua toisesta halveksuvasti, jossa erilaisuus ei olisi jotain, mitä suvaitaan tai ei suvaita, vaan joka vaan on. Jossa erilaisuus ymmärrettäisiin rikkautena ei uhkana. Haaveilen.

#PrideInProgress

*Featured Image: Amnesty International

A masked society

After staying at home for several days, waiting for Husband’s Covid-19 test result, today he finally got his result: negative. It was a relief, obviously, and makes life a lot easier. Already we’d had to rely on our youngsters for help: my daughter went to the store for us, for some immediate need groceries, and my son took Timmy to the vet with an Ace-bite that looked like it was infected. Lucky to have those kids who’re not living with us anymore. Not so lucky that we had to cancel the visit of my step-daughter due to this stuff.

Today, we had groceries to get and pharmacy stuff to do, so when the freeing test result came, off we went to the local mall to take care of our business. I had read in the news only this morning that while the Corona case numbers are soaring and restrictions have been set in order to diminish the crowds, people are actually flocking to the stores in bigger crowds than since this pandemic shit started. We noticed. Even the pharmacy was packed.

This holiday season is a difficult time for people to stay at home. They want to go Christmas shopping and stuffs, but still that really doesn’t explain the rush into the pharmacy, grocery store, or coffee shop. Not at a local little mall anyway, where the only businesses besides the aforementioned are basically a liquor store, couple of small boutiques, a bookstore, a pet equipments store, and a couple of hair salons. Hardly your place for Christmas gift shopping!

I was puzzled, but then again, I was there too. Maybe it was just this collective moment where everybody and their dog (erhm, we had Ace with us too) decided to go take care of some very mundane stuffs at the same moment. Go figure.

The one thing I did notice was the masks. Half a year ago me and my daughter were the only ones, save one dude, wearing a mask at this same local mall, which actually was way more empty at that point too. Now, while masks are still a recommendation, not an enforced obligation, 90% of the people were wearing one. When the recommendation was given in August, at first only concerning public transportation, it was a mere 10% wearing one.

These are very strange times we live in. A CEO talking to their employees has the background music of a baby crying. Never before. People excuse themselves from online meetings to go let the plummer in or receive a post package. Never before. Babies crying, toddlers fussing, dogs lapping water and barking have suddenly become a regular and normal thing in business meetings. Never before.

And when people go out to public, they wear a mask. Forget any burkha discussions. We’re all hidden behind a mask now and suddenly it’s not an issue anymore. Suddenly an unmasked person is the odd one out.

Masks revealed to me how much I actually rely on reading people’s lips. First time in the metro with a friend after the mask recommendation was given, we sat opposite from each other as usual and I realized I couldn’t hear him in the noisy metro. It hadn’t been an issue before. The only thing that had changed was that he was wearing a mask, and thus I couldn’t see his lips when he was talking.

For me the solution was easy: I simply moved to sit next to my friend with my hearing ear on his side. Many have struggled with this much more than me. At least one of my ears hears well enough that I can tilt my head towards the shop clerk or whoever I need to hear and I’m good. For many others, this is a real issue in a mask wearing society.

However, people have made a whole lot more noise about the smile hiding feature of the mask. That, in my opinion, is not a real issue. It’s more like a blessing. Not that I don’t like to see smiles, or smile a lot myself – I do – but it reveals fake smiles. In my opinion, if a smile is not visible in a person’s eyes, it’s not a real smile at all. Actually, I look at the eyes much more anyway. Lips are secondary in a smile, really. Masks make it impossible to even try to fake smile. No one will see your smile if it doesn’t reach your eyes.

It is interesting how masks have become a part of my attire already. I have a colorful Desigual mask (in the pic above), a simpler black mask, a black Apulanta mask, and a tiger snout mask – all with KN95 filters inside. I choose which mask to wear according to my mood and clothing. It’s become part of my style when in public.

It is also interesting to see how people are kind of devided into three categories when it comes to mask wearing. Those more or less like me, who choose a cloth mask – maybe out of style or maybe just due to eco thinking – and there are thos who wear the simple disposable paper masks – like I occasionally do too, when e.g. just popping downstairs to get food or smtg. while at the office – and those who use KN95/FP3 masks or even gas masks to protect themselves too, not only others – which I actually do too, just hidden inside my stylish cloth masks.

And then there are those who refuse to wear a mask. Due to health issues – not being able to breathe through the mask or something else. Issue may be physical or mental, but an issue all the same. Or due to stupidity issues – Covid-19 still is not real to some. Some people still refuse to acknowldge it as anything more than a “regular flu”. Due to just simple ignorance.

Be as it may, our wolrd has become a masked society, at least for some time still. Vaccination is on its way, but it’ll take some time before it’s destirbuted to everyone and the world can breathe without masks again.

Kielijuttu

“Kiitos, kiitos. Thank you!” kiitteli minua nainen pyöränsä selästä, käytyämme lyhyen keskustelun siitä, miten hän pysähtyi odottamaan lapsiaan, minun pysähdyttyäni koirien kanssa odottamaan, että hän ajaa ohitsemme. Hetken perästä nainen lähti jälleen liikkeelle ja ohitti meidät lastensa kanssa, joille huikkaili jotain englanniksi.

En kovin usein pysähdy pohtimaan kieliasioita ja kielisyyttäni, vaikka duunijutuissa usein laskenkin leikkiä puolikielisyydestäni, kun en puhuessani ole löytää oikeita sanoja oikealla kielellä (tai millään kielellä). En ole kaksikielinen sanan siinä merkityksessä, että olisin syntynyt eri kielisille vanhemmille, mutta viiden vanhasta saakka olen elänyt kahdella kielellä, vaikkakin välillä vierähti parisenkymmentä vuotta ilman, että englanti oli arjessani mukana puhuttuna kielenä. Kirjoina kyllä.

Jostain syystä jäin tuon lyhyen hassun kohtaamisen jälkeen pohtimaan. Oletusarvoisesti puhun suomea kenelle tahansa kohtaamalleni ihmiselle, riippumatta ihonväristä, etnisestä vaatetuksesta, mistään, ellei henkilö itse aloita muulla kielellä. En myöskään vaihda kieltä ellei toinen pyydä tai vaihda kieltä itse. Kyseessä ei ole mikään kielifanatismi, vaan lähden siitä, että Suomessa suomi on oletusarvoinen yhteinen kieli. Miksi olettaisin toisin?

Kaupoissa myyjät kuulevat minun puhuvan englantia miehen kanssa, ja jotkut heistä vaihtavat silloin kielekseen englannin. Mies yleensä vaihtaa kieleksi suomen, kun taas minä jatkan englanniksi heidän kanssaan. Miksikö? Siksi, että arvostan efforttia. Ja siksi, että muistan kunka mukavaa oli aikoinaan itsekin kaupassa työskennellessäni saada edes silloin tällöin harjoittaa kielitaitoaan. Samasta syystä kuin en automaattisesti vaihda suomea englanniksi ulkomaalaistaustaisen kanssa.

Suhteeni kieleen – kieliin – on mutkaton. Vaikka imin suomen kieliopin aikoinaan äidinmai…tuttipullosta ja opin englanninkin kieliopin koulussa paremmin kuin 90% amerikkalaisista, ja vaikka minussa on lievää kielioppinatsinkin vikaa (kyllä, minua ärsyttää “alkaa tekemään”, “pystyä tehdä”, than/then -sotkeminen, their-there-they’re, sun muut epäkelpoisuudet), oleellista on tulla ymmärretyksi.

Paljon valitetaan tänä päivänä englannin ylivallasta Suomessakin, Helsingissä nyt varsinkin. Valitetaan, ja pelätään suomen katoamista. Jopa kielen tutkijat – tai ehkä juuri he – ovat huolissaan kielen kehityksestä. Minä en ole. Suomi suomena on lopultakin nuori juttu. Satavuotias tai näin. Vielä edellisen vuosisadan vaihteessa venäjällä oli vahva asema etenkin kaupunkilaisten elämässä, eikä ruotsikaan ollut täysin otettaan menettänyt. Ei tietenkään ole vieläkään.

Juu, meillä on Brooklyn Café, jossa henkilökunta puhuu vain englantia. Ei se voi kovin kamalaa olla, kun kerran ihmiset pistivät pystyy kolehdin pitääkseen kahvilan pystyssä sen keikkuessa konkurssin partaalla. Eikä Brooklyn Café ole yksin. On paljon muitakin ravintoloita ja kahviloita, joissa palvelua ei suomeksi saa.

Sitähän tietenkin kielifoorumeilla jaksetaan kauhistella. Haluaisin nähdä heidän ilmeensä, jos heidät vietäisiin aikakoneella sanotaan vaikka vuoteen 1890 ja pistettäisiin hakemaan kahvia kahvilasta. Näinköhän olisivat saaneet suffejaan suomeksi tilattua silloinkaan!

Kieli ei ole staattinen asia. Mikään kieli ei ole. Kieli elää elämäänsä puhujiensa joukossa ja koska suurin osa maailman kansoista elää vuorovaikutuksessa edes jonkin toisenkin kieliryhmän kanssa, kielet sekoittuvat. Saavat toisiltaan vaikutteita ja lainasanoja. Usein merkityksen muuttuvat matkan varrella. Otetaan vaikka englannin sana hunt. Sen alkuperä on tiettävästi ruotsin sanassa hund. Metsästys – koira. Lähdetään koiralle, eikun metsälle koirien kanssa.

Minua tavallaan harmittaa, että kielitaitoni rajoittuu enää kahteen pääkieleeni, sillä joskus kauan sitten oli toisin. Puhuin suomen ja englannin lisäksi sujuvasti ranskaa ja ruotsia, osasin saksaa auttavasti, pärjäsin mitenkuten jopa italiassa pienessä kyläkaupassa. Hallitsin latinan, vanhan kreikan ja muinaisen heprean kohtalaisesti.

Ranska yhä palautuu hitaasti mutta varmasti, jos vietän ranskankielisessä paikassa aikaa enemmän kuin päivän tai pari. Espanjallakin pystyn auttavasti toimimaan; se tarttui mutsin, mutta etenkin mutsin kuoleman myötä, kun oli kyettävä toimimaan ihmisten kanssa, jotka eivät englantia osanneet kuin ehkä saman verran kuin minä espanjaa.

Jaarittelen. Minusta on ihanaa olla kaksikielinen. Se on suunnaton rikkaus! Tilanteet, joissa voin sotkea kieliä huoletta samalla tavoin kuin kotonakin, saavat rennoimman minäni esiin. Kun ei edes tarvitse yrittää puhua vain yhtä kieltä, pingottaa ja olla oikeaoppinen kummankaan suhteen. Kun voin päästää suustani sellaisia asioita kuin “it’s räntäing again”, ja kun voin vaihtaa kieltä tarvittaessa kesken lauseen.

Mies, jolta itseltään voi päästä suusta vaikkapa “lait the door kii”, pyörittelee minulle silmiään (“Räntäing is not a word!” “It is now! I just used it!” vastaan), mutta minä vain otan parhaat palat kummastakin kielestä ja sekoitan ne iloiseksi sopaksi. Lienen siis aristoteleen kauhistelevan kantapään kauhu. Kieli on tehty puhuttavaksi, ei museoitavaksi. Ja minähän puhun, kun sille päälle satun!

Makaronia ostoskärryn täydeltä

Tässä koronan muuttaessa arkeamme ja aiheuttaessa paniikki-hamstrausta ja muita lieveilmiöitä, näkyvät meidän näennäisesti luokattoman yhteiskuntamme luokkaerot harvinaisen selvästi. Yksi voi jäädä kotiin etätöihin ja pitää lapsetkin poissa koulusta, toinen toivoo koulujen ja päiväkotien pysyvän auki mahdollisimman pitkään, sillä itsekin on töissä käytävä. Joku hamstraa kotiin sata laatikkoa pastaa, toinen jää nuolemaan näppejään, kun ei ole autoa, jolla lähteä etsimään pastapakettia vähän kauempaa.

Kuulun ryhmään, jota vasemmistolaiset kutsuvat kauniisti kaurakermaperseiksi. Kauramaitoa tai -kermaa en juo, but I get the point. Minulla on mahdollisuus valita. Voin linnoittautua viikoiksi kotiini, jonka pakastin ja kaapit ovat ruokaa täynnä ilman koronaakin; vain maitoa pitää hakea välillä. Vessapaperiakin ostetaan normaalistikin säkki kerrallaan, siis yksi (1) säkki kerrallaan. Voin hoitaa työni kotisohvalta, ainakin enimmäkseen, eikä tulonmenetystä juuri aiheudu. Koirani syövät risottoa, joka kelpaisi hyvin ihmisillekin. Kuulun maan varakkaimpaan yhteentoista prosenttiin ja olen tietotyöläinen.

Tänä vuonna 20 täyttävä poikani puolestaan on eri tilanteessa. Poika muutti omilleen syksyllä ja on HUSissa laitoshuollossa töissä. Sieltä ei voi jäädä kotitöihin, ei vaikka kuuluisi astmaatikkona riskiryhmään, kuten hän kuuluu. Samoin kuulumme minä ja kohta 17 vuotta täyttävä tyttäreni. Altistuimme kauan sitten homeelle. Minä kamppailen äidinvaistoni ja äidinvaistoni välillä. Vastakkain ovat halu auttaa poikaa, jos hän sairastuu, ja tarve pitää itseni terveenä toistaiseksi, jotta olen lapsilleni olemassa vielä epidemian jälkeenkin, sillä minulla on paremmat mahdollisuudet selvitä jos sairastun vasta ensimmäisen aallon jälkeen.

Ystävissäni on niitä, joilla ei ole mahdollisuutta kerätä kotivaraa. Rahaa ruokaan on niin niukasti, että päivittäin pitää laskea, minkä verran siihen voi laittaa. Ei paljon naurata, jos lähikaupan hyllyllä on enää kalliita mustekalasäilykkeitä ja ostereita, eikä ole autoa, jolla lähteä merta edemmäs kalaan. Toisen hamstraus voi olla toisen päivittäinen ruoka, kuten ystäväni totesi.

Epätasa-arvoisuus näkyy myös sellaisissa asioissa kuin vaikkapa etäopetus. Varakkaiden Espoo näyttäisi toistaiseksi olevan ainoa kunta, joka ensi viikolla järjestää lukiolaisten opetuksen puhtaasti etänä. Tämän ei luulisi olevan mahdotonta muuallakaan – lukiolainen ei enää tarvitse äitiä tai isää kotiin pitämään kädestä kiinni. Ei yläasteikäinenkään. Ala-aste ja päiväkodit jo vähän eri juttu. Silti Helsingin ja Vantaan lukiolaiset (ja kaikki muutkin koululaiset)  tämän hetken tiedon mukaan tungeksivat taas maanantaina käytävillä ja jakavat pienen ruokasalin lounasaikaan.

Paitsi meidän kermaperseiden lapset, jotka me pahat hyväosaiset pidämme kotona, koska voimme, ja kuormitamme opettajia, jotka joutuvat näin laatimaan etäopiskelutehtäviä niille, jotka eivät kouluun tule. Näin ainakin täällä päin Suomea; ilmeisesti kaikkialla koronaa ei pidetä riittävänä syynä pitää lapsi kotona.

On iso ero siinä, oletko puolen miljoonan Helsingissä, missä suurin osa tartunnoista on, vai Lapissa pienessä kylässä monen sadan kilometrin päässä sieltä, missä se yksi Lapin (nyt jo parantunut) tartuntapotilas oli. On surkeampaa olla työväenluokkalainen Helsingissä kuin vaikkapa Pihtiputaalla (täysin tuulesta temmattu ensimmäinen paikkakunta joka mieleen juolahti). Maaseudulla tartuntavaara on luokasta tai luokattomuudesta riippumatta vähäinen, kaupungissa luokasta riippuen isompi tai pienempi, riskiryhmää tai ei.

Jos nyt tuntuu katkeralta, kun et voi jäädä kotiin turvaan, on hyvä muistaa, että pelkästään jo se, että me jotka niin voimme tehdä, jäämme kotiin. Omalta osaltamme vähennämme ihmisiä liikkeellä. Suomen tartunnat ovat vielä tähänkin saakka olleet ensisijaisesti sellaisilla, jotka ovat matkustaneet ulkomaille viimeisen kuukauden-parin sisällä. Pääsääntöisesti he ovat juuri niitä, jotka pystyvät myös jäämään etätöihin. Toki nyt on jo vähän myöhäistä, sillä kurat ovat tämän viruksen osalta joka tapauksessa housuissa, mutta yksikin tartuttaja vähemmän liikkeellä on kuitenkin juuri sitä: yksi tartuttaja vähemmän liikkeellä riskeeraamassa niitä, jotka eivät voi jäädä kotiin.