Sananvapaudesta ja -vastuusta

Pride-kuukausi on ohi, mutta näin sen jälkimainigeissa en malta olla muutamaa sanasta kirjoittamatta minäkin. En itse Pridestä – siitä ja sen syistä on kirjoitettu paljon ja hyvin (ks. vaikka tämä Paula Tiessalon kirjoitus ja tämä Amnestyn artikkeli, vaikket mitään muuta aiheesta lukisikaan) – vaan vähän sananvapaudesta ja siihen liittyvästä vastuusta. Itse asiassa yhtä paljon LGBT-aihepiirin kuin Jussi Halla-ahonkin innoittamana.

Nimittäin, tämän ajanhetken suurin kuuma peruna on suvaitsevaisuus. Heittäisin mieluusti itse koko sanan roskikseen turhana, sillä jos ihmiset pitäisivät huolen omistaan ja suvaitsisivat toisiaan ja erilaisuutta per se, ei koko sanaa oikeastaan tarvittaisi mihinkään. Se on olemassa vain suvaitsemattomuuden vastakohtana.

Suvaitsevaisuuden hankala haaste on, että jos minun mielestäni ei ole oikein syödä suklaata, mutta jonkun toisen mielestä se on ok ja jonkun kolmannen mielestä suklaa on suorastaan välttämätön ihmiselle, voimmeko me elää sulassa sovussa ja suvaita toisemme? Kuvitellaan keskustelu.

Minä kohtaan suklaafanaatikon patukka kädessä ja puuskahdan: “Sinä saatanallinen ällötys! On luonnotonta syödä suklaata!”

Suklaafanaatikko älähtää: “Ilman suklaata elämäni on valhetta! Mikä sinä olet sanomaan, mitä minä saan syödä?”

Suklaasuvakki (sic. vihaan sanaa suvakki) kuulee keskustelun ja alkaa sovitella: “Eihän se sinulta ole pois, että toinen syö suklaata. Anna fanaatikon syödä ja syö sinä niitä kumikarkkejasi ihan rauhassa.”

Minä: “Ahaa! Minua ei siis suvaita, vain siksi, että minulla on ‘väärä’ mielipide, kun sanon suklaan olevan pahasta.”

Tähänhän se kilpistyy. Asioiden vastustajat martyrisoituvat “kyllä sitä niin suvaitaan, mutta meitä ei suvaita! Meille sanotaan, että ajattelemme väärin!” Kysehän ei ole siitä, että jonkun mielipide olisi vähäpätöisempi tai väärempi kuin jonkun toisen. Kyse on asenteesta. Kyse on halusta kontrolloida ja päättää muiden puolesta. Suklaansyönti voi minusta olla luonnotonta (heh, so not!), mutta se ei tarkoita sitä, että minulla olisi oikeus vaatia kaikkia muitakin lopettamaan suklaansyönnin. Ei, vaikka käskyn lopettaa suklaansyönti olisi antanut itse Ukko Ylijumala.

Jos kunnioittaisin toista ihmistä ihmisenä, jolla on yhtä suuri valta tehdä itseään koskevat valinnat itsenäisesti kuin minullakin, koko edellä esitettyä keskustelua ei edes käytäisi. Ohittaisi suklaansyöjän ja sillä hyvä. Kukaan ei pahoittaisi mieltään, sillä suklaafanaatikko ei yrittänyt tunkea suklaataan minun kurkustani alas, enkä minä yrittänyt kammeta suklaata hänen kädestään, eikä “suvakin” tarvinnut oikaista minua, toisen tuomitsijaa.

Siinä se tuli, se tuomitseminen. Rumasti sanottuna mielipide on kuin persreikä, meillä jokaisella on sellainen. Ja mielipide on fine. Kukaan ei voi sitä kieltää, eikä sanoa sitä vääräksi, vaikka sitäkin tässä maailmassa yritetään, milloin mihinkin suuntaan. Olennaista on ymmärtää, mikä on yksilön oma asia, mikä ehkä ei enää olekaan. On ookoo suojella yhteiskuntaa uhalta, mutta mikä on uhka, mikä on ratkaisu ja mikä on piintynyt ennakkoluulo?

Tämä meni siis nyt vähän sinne maahanmuutonkin puolelle, tämä ajatus. Joitakin satoja vuosia sitten eräät kiivasluonteiset kristityt vallan tavoittelemisen nimissä pyyhkäisivät (vähän ehkä liian agiili termi kuvaamaan tapahtumien oikeaa kulkua, mutta yksinkertaistetaan tämän verran) Ukon kumppaneineen tieltään ja aika väkivaltaisesti pakottivat suomalaiset heimot a) kristinuskon arvoihin (joiden paremmuudesta edellisiin verrattuna en osaa sanoa mitään) ja b) omaan hallintaansa noin maallisestikin.

Vähän myöhemmin samoin aikein ja tavoittein maasta pyyhkäistiin kaikki Mariat ja muut pyhimykset uuden puritaanisemman uskonnon tieltä. Nyt olemme vähän kerrassaan ja pienin askelin vapautumassa tuon jälkimmäisen ikeestä. Sillä uskonnolla ja valtiollahan ei ihan aikuisten oikeasti ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Varsin ahdasmielinen ja pelottelulla saavutettu puritaaninen yhteiskuntakoodi murenee individualismin alle. Minun järkeeni se käy paljon paremmin kuin se, että joku joskus vuosisatoja sitten päätti, miten minun pitäisi elää.

Ai mitäkö tällä on tekemistä tämän kaiken kanssa? Sitä siis, että kyllä, yhteiskuntaamme pitää suojella islamisaatiolta. Ja yhteiskunnan jäseniä rikollisuudelta. Keinot ovatkin sitten eri asia. Halla-aho sanoo, ettei maahanmuuttoa saa kritisoida. Kritisoiminen itsessään on lähes yhtä pöhkö ajatus kuin suvaitsevaisuuskin. Mitä hyötyä on kritisoimisesta, jos ei ole antaa mitään rakentavaa ratkaisua.

Viime kädessä kyse on retoriikasta. Rakentavasta retoriikasta versus hajottavasta retoriikasta. Vapauteen kuuluu aina myös vastuu. Sananvapaus ei tarkoita tuomitsemisvapautta ja se tuntuu olevan aika vaikea asia monelle, sillä jos minun mielipiteeni on, että sinun uskontosi on paska, harjoitanko sen sanoessani sananvapautta vai tuomitsemista? Onko todella sana vapaa vailla vastuuta? Otetaanpa jälleen esimerkki.

Harjoitan jokamiehenoikeutta ja kuljeksin yksityisesti omistetussa metsässä, välittämättä kummemmin siitä, kenelle se kuuluu. Noukin mustikoita, viheltelen iloisesti tallustellessani. Satunpa metsän siimeksessä nuotiopaikalle, jota vartioi puusta veistetty patsas. “Onpa se ruma!” huudahdan ja hakkaan sen kirveellä polttopuiksi. Jos vaan kiinni jään, joudun vastuuseen omaisuuden tuhoamisesta.

Tuleepa pian metsäpolulla vastaan nainen, läheisen talon emäntä. “Perse on kuin levinuuni ja naamakin niin ruma, että ihme on jos ei ukkos käy vieraissa!” tölväisen, sillä onhan minulla sananvapaus ja siten saan mielipiteeni vapaasti ilmaista. Kenties rikon jotain naisen sisältä, mutta kukapa sitä tietäisi tai siitä välittäisi. “Kasvata kovempi nahka!” Yhtäkkiä vastuu onkin vastaanottajalla ja minä mulkero pääsen kuin koira veräjästä. “En minä ole vastuussa sinun tunteistasi!” huikkaan itkemään jääneen naisen perään.

Time out! Kyllä me jokainen olemme vastuussa sanoistamme. Poliittinen korrektius on yksi niistä asioista, jotka ovat jo menneet överiksi, mutta sellainen terve maalaisjärki on kadonnut kyllä siitä toisestakin päästä. “Jos et osaa sanoa mitään kaunista, älä sano mitään”, opetti äitini minulle aikoinaan. Samaa oppia olen yrittänyt omille lapsilleni opettaa. Ei meillä ole mitään oikeutta tieten tahtoen tölviä ja loukata ihmisiä, vain koska meillä on mielipide. Ulkonäköesimerkille on helppo nyökkäillä, mutta jostain syystä vaikkapa tuo Pridessa marssiva seksuaalivähemmistöväki onkin yhtäkkiä vapaata riistaa. Koska poikkeavat valtaväestön normista.

Retoriikka on vaikea laji, mutta sillä MITEN asiat esittää on vähintään yhtä suuri merkitys kuin sillä MITÄ sanoo. Rakentava puhe vie eteenpäin, tuomitseva pysäyttää ihmiset jankkaamaan. Avoimesti kuunteleva keskustelu tuottaa ratkaisuja, yksipuolinen “minä olen oikeassa” -paasaus synnyttää kiukkureaktioita yksissä ja hurmosta toisissa.

Siis, jos minusta uskontosi on paska, miten sen sanon? Pitkästi sanottuna: “Sinulla on oikeus uskoa kuten haluat, mutta sinulla ei ole oikeutta yrittää muuttaa minun elämääni oman uskosi mukaiseksi tai satuttaa sen nojalla ketään.” Lyhyesti: “En pidä uskoasi totena ja minusta se loukkaa ihmisarvoja.” Summa summarum silti, yhtä vähän kuin sen “paskan uskon” kannattaja saa muuttaa minun uskojani ja elämääni, on minulla valtaa muuttaa hänen.

Näillä meidän abrahamistisilla uskonnoilla on taipumus olla aika agressiivisia, etenkin näillä myöhäisherännäisillä kuten kristinuskolla ja islamilla, jotka molemmat uskovat käännyttämiseen. Yhteiskuntaamme pitäisi suojella molemmilta, ei pelkästään islamilta. Uskokoon jokainen siten kuin tahtoo. Olkoon kuitenkin tuomitsematta sitä, joka ei usko samoin. Jos muistat, ei Jeesuskaan tuominnut. Päin vastoin.

Naistenpäivän mietteitä

Idealisti minussa toivoo, että Naistenpäivä olisi tarpeeton. Ettei kenenkään tarvitsisi erikseen juhlia sitä, että on nainen, mutta ennen kaikkea ettei kenellekään tarvitsisi muistuttaa, että nainenkin on ihminen ja ansaitsee samat oikeudet kuin mies. Ettei olisi tarvetta auttaa nimenomaan tyttöjä tai ajaa naisten asiaa, vaan riittäisi silkka ihmisoikeuksista puhuminen. Sama koskee tietenkin kaikkea ihmisten jaottelua.

Jotenkin on totaalisen nurinkurista, että naisesta syntynyt mies pitää naisia itseään vähempiarvoisena. Vähän niinkuin on totaalisen nurinkurista, että mies, joka raiskaa naisen because he can, on valmis tappamaan sen miehen, joka kehtaa koskea hänen omaan äitiinsä tai siskoonsa samalla tavoin tai vaikka vähän vähemminkin.

Ylipäänsäkin on typerää ajatella, että joku toinen on sinua alempiarvoinen syystä X. Sillä syy X, olipa se sitten sukupuoli, ihonväri, ikä, taloudellinen status, yhteiskunnallinen status, seksuaali- tai sukupuoli-identiteetti tai ihan mikä tahansa ominaisuus, ei tee siitä toisesta sen huonompaa kuin sinä. Et ole yleisinhimillinen normi, et vaikka ympärilläsi olisi “samanlaisia” silmänkantamattomiin. Sillä nekin “samanlaiset” ovat samanlaisia vain valittujen ominaisuuksien puitteissa – esim. valkoisia heteromiehiä (sic ;) ).

Sori. On helppo hairahtua yleisen suvaitsevaisuuden paatokseen, kun naisista piti kirjoittamani. Se nyt vaan sattuu olemaan silleen pikkuisen sama asia, kuin mikä tahansa ihmisten määrittäminen yhden ominaisuuden perusteella. Sillä niin yhteiskunnallisesti määrittävä kuin sukupuoli onkin, ja lajin jatkumisen kannalta välttämätön, on se silti vain yksi ihmisen ominaisuus.

Sinänsä mielenkiintoista on, että samalla kun varhaiskasvatuksessa pyritään sukupuolineutraaliuteen, aikuisten maailmassa naisille jaetaan ruusuja Naistenpäivänä. Valitettavasti sille on kuitenkin vieläkin perustansa, sillä sukupuoli on yhä aivan turhan korostuneessa asemassa maailmassa ja nurinkurista kyllä, Naistenpäivän ainakin alkuperäinen tarkoitus on ollut muistuttaa, ettei naisten oikeudet vieläkään ole itsestäänselvyys. Se ei siis ole ruusun ja suklaan päivä, vaikka toki ne aina ilahduttavat (psst! ruusun voi vaihtaa pulloon shampanjaa ;) ).

Ainiin, muuten, sukupuolineutraaliudessa ei ole kyse sukupuolten kieltämisestä vaan sukupuoliroolien de-kliseistämisestä. Tytön ei tarvitse leikkiä barbeilla vaan autot ja transformerit on ihan ookoo. Poikien ei tarvitse leikkiä autoilla, jos bratzit on hauskempia. Tyttöjen ei tarvitse alkaa leikkiä autoilla, jos nukkejen hoivaaminen kiinnostaa enemmän. Poikien ei tarvitse leikkiä teekutsuja, jos puumiekoilla taisteleminen houkuttelee enemmän.

Tai siis näinhän sen pitäisi olla. Jokaisen yksilön, oli sitten tyttö tai poika > nainen tai mies, tulisi voida vapaasti ja turvallisesti valita ne leikit, opiskelut ja työt, jotka itseä kiinnostavat, ilman että joku ulkopuolelta tulee sanomaan, ettei se tai tämä ole oikein ja sopivaa koska olet nainen/mies/jotain muuta.

En rehellisesti sanoen itse ymmärrä, mikä siinä on niin vaikeaa. En ymmärrä tarvetta kertoa pojalle, ettei hoiva-ala sovi hänelle, koska se ei ole tarpeeksi miehinen. Tai tytölle, ettei tekinen ala sovellu, sillä ei naisen ajattelu toimi siinä. Toisaalta en ymmärrä sitäkään, että väen vängällä pitäisi yrittää saada enemmän naisia teknisille aloille ja miehiä hoiva-aloille. Paljon tärkeämpää olisi auttaa nuoria löytämään tiensä – opojen ja vanehmpien pitäisi aidosti kuunnella nuoria pystyäkseen auttamaan heitä ymmärtämään, mikä kiinnostaa ja missä vahvuudet piilevät.

Kirjoittelin pari viikkoa sitten firman blogiin artikkelin tasa-arvoisesta työpaikasta ja kokemuksistani naisena miesvaltaisella alalla. Kirjoitin oman sydämen kuuntelemisesta näin:

Mitäkö yritän sanoa? No sitä, että arvon tytöt ja naiset! Meitä on jo IT-alalla paljon, emme yleisesti ottaen ole väheksyttyjä tai aliarvostettuja, eikä ne naisten kykyjen epäilijät yleensä löydy IT-kollegoista vaan niistä, jotka naisia väheksyvät muutenkin. Jos IT-ala kiinnostaa, hakeudu ihmeessä opiskelemaan tai vaikka suoraan töihin, jos taidot riittävät. Jos taas teet mieluummin jotain muuta, tee sitä. Tärkeää on olla itselleen uskollinen ja löytää paikkansa maailmassa sitä kautta.

Samat terveiset teille, pojat ja miehet! Vähemmistöisyyttä ei kannata pelätä eikä ujostella. Hyvässä työyhteisössä sitä ei edes huomaa. Jonain päivänä sen sijaan saattaa tajuta, ettei entinen vähemmistö enää ole vähemmistö ollenkaan.

Olen työskennellyt IT-alalla parikymmentä vuotta, siitä monen monta vuotta osastoni/työpaikkani ainoana naisena, eikä se koskaan menoa häirinnyt. Poikani opiskelee naisvaltaisella alalla, hevostaloutta, eikä se tiettävästi häntä häiritse. Mielenkiintoistahan on, että aika usein sellaisilla aloilla, joissa naiset tai miehet ovat selkeä vähemmistö, löytyvät ne huiput juurikin sieltä vähemmistöstä. Veikkaanpa, että siksi että heillä draivi päästä tekemään on ollut niin suuri, että on ollut täysin toisarvoista välittää siitä, että on ainoa tai osa pientä vähemmistöä alalla.

Miesvaltaisella alalla työskentelystä huolimatta naiseus on minulle jotain, mitä en voisi enkä edes haluaisi piilottaa minnekään. Mitä naiseus sitten minulle tarkoittaa? Sitä, etten yritä olla muuta kuin mitä olen. Identiteetiltään miehelle mieheys toivottavasti tarkoittaa samaa – olla oma itsensä. Tehdä sitä, mistä tykkää. Pukeutua siten kuin haluaa. Olla sitä mitä luontaisesti on. Noukkia tästä meitä väkisinkin jollakin tapaa määrittävästä kulttuurista ne elementit, jotka istuvat omaan minuuteen.

“Hieno nainen ei tuoksu kuin korkeintaan hajuvedeltä.” – Aira Ruishalme (mummini)

“Miksei poikia enää kiinnosta hevoset ja ratsastaminen, vaikka ennen vanhaan ratsastaminen oli varsinkin ritarien hommaan?” kysyi esikoinen 9-vuotiaana. Hemmetin hyvä kysymys. Vastaus taitaa löytyä hevoset syrjäyttäneistä autoista.

Minun viestini tänä Naistenpäivänä on, että sinä, juuri SINÄ! olet arvokas ihmisenä, sukupuoleen, ihonväriin, ikään, silmien muotoon, pikkusormen kokoon ja mihinkään muuhunkaan sen sellaiseen katsomatta. Sinä päätät, millainen olet ihmisenä. Sinä päätät olla ystävällinen ja hyvä tai ilkeä tai välinpitämätön. Sinä päätät seuraatko sydäntäsi vai annatko muiden määrittää sinut. Sinä päätät ja sinun päätöksesi vaikuttaa niin omaan hyvinvointiisi kuin ympärilläsi olevien hyvinvointiin.

kind

Lentokerosiinista rättikauppaan

Hei, olen ilmastopassiivi. Olen lihansyöjä (tai oikeammin sekasyöjä, sillä syön kasviksiakin oikein mielelläni, vege-nuortani monipuolisemmin). Juon ice latteni ja gin tonicini muovipillillä. Ajelen C-SUV mersullamme ja ostan vaatteita ruotsalaisista rättikaupoista (jos kohta muualtakin). En hyvitä lentopäästöjäni rahalla, sillä minulle ei tule huonoa omaatuntoa lentämisestä, ja vaikka tulisikin, ei minun rahalahjani niitä päästöjä miksikään muuttaisi.

Olen eettisesti arveluttava syntinen. Olen kuluttajansyyllistyskriittinen. Meren muovisaaste ei vähene sillä etten käytä pillejä, sillä minun pillini poltetaan Vantaalla savuksi ilmaan (hengitänkö siis mikromuovia sen takia? sitä en tiedä). Lentokoneet lentävät, vaikken minä lentäisi niiden mukana. Junat ja laivat kuluttavat erinäisiä energialähteitä niinikään ja kulkevat valinnoistani riippumatta. Karjaa kohdellaan niinkuin kohdellaan söin minä sitä lihaa tai en.

Kuulen sanottavan, että kun riittävän moni kuluttaja äänestää jaloillaan, jokin muuttuu. Ehkä muuttuu, ehkä ei. Tuliko McDonaldista parempi firma sillä, että ihmiset jonkin aikaa boikotoivat sitä, kunnes unohtivat syynkin ja palasivat hampurilaisten ääreen? Tuskin. Jos lakkaamme syömästä broileria, aletaanko niitä kohdella inhimillisemmin? Tuskin.

En yritä sanoa, etteikö kuluttajalla olisi eettistä vastuuta. Olen kuitenkin lopen kyllästynyt yksityishenkilöiden syyllistämiseen siinä missä vastuun kuuluisi olla palvelun tai tuotteen tuottajalla. Moni yritys on ainakin sloganiinsa lisännyt jotakin vastuullisuudesta ja eettisyydestä ja pieni ihminen ostaa reilun kaupan kahvia luullen tekevänsä hyvän teon. Oikeasti sekin on vain markkinakikka, sillä reilusta kaupasta on reiluus useimmiten kaukana.

On helppo sysätä vastuu kuluttajien syliin ja väittää, että vain kulutuskäyttäytymistä muuttamalla yrityksetkin muuttuvat. Tosiasassa tämä on hallitusten ja valtaapitävien vastuunpakoilua. “Katsotaan onko kansa tosissaan ja muutetaan mainoslauseita sen mukaan, mikä eniten aiheuttaa huutoa.” Sieltä valtaistuimilta nimittäin löytyvät myös ne, jotka yritysmaailmassa vaikuttavat. Sieltä taustalta löytyvät ne verkostot, joilla yritykset pyörivät. Ne, joiden pitäisi kantaa vastuu eettisestä tuotannosta ja päästöongelmista.

Kaiken takana on tietenkin se sama vanha raha. Oravannahat ja kultakolikot ja muut sen sellaiset, joita ihminen haluaa haalia itselleen. Raha tätä maailmaa pyörittää. Ymmärrän, että tästä on melko helppo vetää suora viiva kuluttajaan ja sanoa, että jos kuluttaja valitsee kenelle rahansa antaa ja mitä rahallaan tekee, joutuvat häviäjäyritykset miettimään uudemman kerran toimintatapojaan.

Ongelmaksi muodostuu pakko. Ihmisen on pakko syödä. Pakko pukeutua. Pakko olla puhdas ja siisteissä vaatteissa töissä – sikäli mikäli sattuu olemaan sellaisessa työssä. Pakko päästä töihin. Pakko matkustaa työn puitteissa, työstä tietenkin riippuen. Pakko saada rahansa riittämään tähän kaikkeen, joten valintoja varsin usein ohjailee yksinkertainen matematiikka: miten saan eniten sillä rahalla, mikä minulla on käytettävissä. Siitäkin huolimatta, että aina on joku ilmasto- tai etiikkakohu joka jollakin tavalla itse kunkin valintoja koskettaa.

Jotkut yhteisöt sitten ovat keksineet varsin ovelan tavan saada rahaa lähes tekemättä mitään. “Hyvitä lentopäästösi antamalla meille rahaa niin me kampanjoimme (ehkä) puolestasi ilmastonmuutosta vastaan!” Ehkä kampanjoivat, ehkä eivät. Ehkä istuttavat puun, jota se, jonka peltoalaa se puu pienentää, ei peltonsa laitaan halunnut. Ihminen on ostanut hyvän omantunnon, vähän niinkuin se etävanhempi, joka antaa lapselle ylisuurta kuukausirahaa kompensoidakseen poissaoloaan tämän elämästä.

Olipa kyse sitten vaateteollisuudesta, viljelystä, lihantuotannosta, lentämisestä, laivaliikenteestä, ilmastonmuutoksesta, saasteista, lapsityövoimasta tai mistä tahansa, on vastuu viime kädessä palvelun tai tuotteen tuottajalla, ja yksittäisten ihmisten sijaan pitäisi painostuksen tulla hallituksilta. Niiltä, jotka tekevät laaja-alaisia päätöksiä, ei niiltä jotka miettivät ostaisivatko farkkunsa H&M:stä vai BikBokista. Niiltä, joilla on oikeasti mahdollisuus vaikuttaa asioihin.

Välillä uhkaan vaipua eräänlaiseen epätoivoon. Välillä mietin, oliko maailma sittenkin parempi paikka synkällä keskiajalla, jolloin minäkin luultavasti räpistelisin elantoani jonkun herran ja rouvan kodinhoitajana, jos minua oikein olisi elämässä onnistanut. Kun ei vielä ollut sähköä, eikä öljystä tienneet kuin arabimaiden asukkaat, eivätkä hekään osanneet sitä maasta porata (tai tienneet mitä sillä olisivat tehneet). Olisiko maailma parempi, jos emme mistään mitään ymmärtäisi?

Toisinaan Saarnaajan sanat kaikuvat päässäni. “Turhuuksien turhuus, kaikki on turhaa.” “Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla.” “Missä on paljon viisautta, siellä on paljon huolta, ja joka tietoa lisää, lisää tuskaa.”

“Harva tietää halpavaatteen todellisen hinnan” alkaa otsikko Ylen artikkelissa, jossa kuluttajille kerrotaan, että btw, halpa pikamuoti saatuttaa enemään kuin lentäminen. Hupsis! Ei riitäkään, että sovitan lentosyntinin, nyt saa sitten kantaa syyllisyyttä vaatekaapinkin sisällöstä! Ja muuten, se joka luulee “merkkivaatteita” ja “laatua” ostamalla säästävänsä ilmatilaamme ja vähentävänsä lapsityövoimaa, voisi nostaa päänsä takamuksestaan ja ymmärtää, että ei ne ralflaurenit ja deeänkooyyt ja mitä nyt lie ole yhtään sen eettisempiä yrityksiä kuin henkkamaukat ja ginatrikootkaan.

Voisikohan ehkä joku näistä HS:n artikkelissa mainituista organisaatioista lisätä sivuilleen laskurin “kuinka paljon pitää maksaa jotta saan hyvitettyä viimeisimmän mekko-ostoni ja, ai piru! ne kengätkin!” Siis niille jotka potevat ilmastoahdistusta. Itsehän vain kuljetan mukanani pyyhettä ja odotan Vogoneita räjäyttämään maapallon pois intergalaktisen valtatien tieltä. Paljonkohan niiden avaruusalus muuten saastuttaa?

“Katso: sorrettujen kyynelet!
Ei ole heillä lohduttajaa.
Katso: sortajien väkivalta!
Eikä lohduttajaa ole.”

[Edit: Vaikka minua nyt kyllä hiukan sapettaakin se, että muovipillit (ja monta muuta muoviasiaa) kieltävä laki on juuri hyväksytty EU:ssa ja astuu voimaan vuonna 2021, ainakin se on vastuunotto oikealta taholta. Vaikka minun muovipillini palaakin Vantaalla, ei kaikkialla muualla näin ole. Jospa kertakäyttöastioita valmistavat yritykset NYT alkavat valmistella oikeasti hajoavia luonnonmateriaaleista valmistettuja lautasia jne. Btw. Muovin vähentämiseksi olisi syytä palata aitoihin nahkatuotteisiin, mutta sitten vastassa onkin eläinaktivistit. Ei me täällä voida mitään tehdä tuhoamatta palloa.]

Ollako kielinatsi vai eikö olla

Toisinaan sosiaalisessa mediassa näkee hirvittävän vaikeita tekstejä lukea. Kaikki on kirjoitettu pienellä, ei välimerkkejä, teksti vilisee kirjoitusvirheitä ja outoja sanamuotoja. Toisinaan myös näkee kielioppiryhmissä moisia tekstejä kauhistelevia postauksia. Toisinaan kyseisissä ryhmissä saan itsekin asiallisen kommentin sijaan “opettele kirjoittamaan ennenkuin alat kommentoida” tai “voisit edes oikolukea kommenttisi ensin” -tyyppisiä vastauksia.

Itselläni ei tiettävästi ole lukihäiriötä, mutta silti kirjoitusvirheet putkahtelevat teksteihini tuon tuosta ja vaikka lukisin kommenttini kolmeen kertaan, olen niille sillä hetkellä sokea. Huomaan virheen, jos satun palaamaan vaikka kymmenen minuutin kuluttua uudelleen lukemaan kommentin. Tämä on itse asiassa hyvin tyypillistä. Omalle tekstilleen, omille virheilleen on tuoreeltaan sokea.

Minun typoni ovat aika pieni juttu muutoin ihan hyvin muotoiltujen lauseiden keskellä, kun vertaa monen kirjalliseen “oksennukseen” somessa. Kieltämättä itseänikin häiritsee teksti, jossa ei ole välimerkkejä, ei päätä eikä häntää, ei ainakaan ensilukemalta eikä välttämättä tois- ja kolmoislukemaltakaan. Ensimmäinen ajatukseni yleensä on, että onkohan henkilön äidinkieli muu kuin suomi. Joskus on, joskus ei.

Riippuu aivan tilanteesta, miten sellaiseen tekstiin itse reagoin. Jätänkö tekstin omaan arvoonsa vai annanko sille vähän ekstra-effortia, jotta ymmärtäisin, mitä henkilö yrittää sanoa. Erinäisissä tukiryhmissä pyrin ymmärtämään, median (jonka kielivirheet ovat aivan oma juttunsa ja niiden ruotimiseen Aristoteleen kantapää) postausten kommenteissa yleensä en. Se, mitä en tee, on johtopäätös henkilön älykkyydestä tai ikävän kommentin kirjoittaminen.

Hyvä kirjallinen ilmaisutaito on asia, jota pyritään opettamaan jo peruskoulussa. Osalle se tulee luonnostaan, osa ei siihen ikinä yllä. Osa kirjoittaa joskus hyvin, joskus hyvin huonosti. Syitä on monia. Lukihäiriö ja muut kielelliseen kehitykseen ja kyvykkyyteen liittyvät häiriöt. Kiire. Ahdistus ja maseenus. Rannevaiva. Murtunut sormi. Välinpitämättömyys.

Kiireessä kirjoitettu on lukijan kannalta ikävin tilanne. Olet lukijana eräänlaisessa välimaastossa. Mietit, oletko niin vähäpätöinen, ettei viestiin viitsitty uhrata aikaa, vai oletko sittenkin sen verran arvokas, että viesti kirjoitettiin, vaikkei aikaa oikeastaan olisi ollut. Ehkei asialla oikeastaan ole mitään tekemistä kanssasi, mutta viestinnässä on aina kaksi osapuolta, joten sylkäisyn sijaan olisi aina hyvä muistaa pysähtyä sen verran, että kirjoittaa hyvin. Sen puitteissa kuin itse kykenee.

Sosiaalinen media on siitä hankala paikka, että siellä kirjoittelevat ja keskustelevat ihmiset, jotka eivät oikeastaan tiedä toisistaan mitään. Osa ymmärtää, ettei tiedä, miksi toinen kirjoittaa niinkuin kirjoittaa. Osa tekee johtopäätöksiä kirjoittajasta ja kirjoittelu siirtyy asiasta asiattomuuksiin alta aika yksikön. Joku, joka vain tarvitsisi pari rohkaisevaa sanaa pullautettuaan pahan olonsa ilmoille sanatulvana, saakin kommenteissa vain haukuntaa ja vajoaa entistä syvemmälle.

Aikoinaan ollessani nuori tein äidin apuna oikolukuhommia. En minä siitä palkkaa saanut, mutta tein silti. Minusta se oli kivaa suorastaan! Sitten kun kaverini partiossa julkaisivat partiolehden, lukaisin sen läpi ja ensitöikseni käväisin kertomassa päätoimittajalle kirjoitusvirheistä. Ensimmäiset pari kertaa se oli hänestä mainiota, mutta sitten se alkoi tympiä. Yritin kyllä ehdottaa, että oikolukisin lehden ennen printtausta, mutta minuun oltiin jo tuskastuttu. Kukaan ei tykkää jatkuvasta huomauttelusta.

Ollako siis netin kielinatsi vai ei? Ei olla. Et tunne kirjoittajaa, eikä tekstin hyvyydellä ole tekemistä sen kanssa, että sekin henkilö, joka ei ole taitava kirjoittaja tai ei sillä hetkellä jaksa, haluaa ja ansaitsee saada äänensä kuuluviin ihan siinä missä sinäkin, hyvä kirjoittaja, joka aina odotat viisi minuuttia ja oikoluet jokaisen lyhyenkin kommenttisi ennen postausta (paitsi kun ärähdät siitä yhdys sana virheestä tai pilkun puuttumisesta ivallisesti). Oikeinkirjoitusta paljon tärkeämpää on ystävällisyys. Sitä ihminen tarvitsee, ei ivaa kirjoitustaidoistaan. Sitä ihminen tarvitsee somessakin.

The Philosophies of Merlin (according to T.H. White)

It is really no wonder that my idealistic pacifist mind so loves the legend of King Arthur and his Round Table. Of course, up until now, my take on the legend has been a very feeble one, based on children’s books and the movie “The First Knight”, which actually pictures especially Lancelot in a very different manner than T.H. White in his brick of a pentalogy “The Once and Future King”. Reading this lengthy narrative of silly little Wart becoming the confused Arthur becoming the kind yet troubled king becoming the defeated old King made me hope that these legends are indeed true and that King Arthur will indeed come again and set the world straight.

King Arthur was a king who loved jousting and warring while despising the cruelty of arbitrary Force. He was the king who sought to fight that Force with a righteous Force while building his democratic Round Table. The king who tried to slay the greed for power by equal distribution of power – how could anyone need more when they all had a just amount of power? The little bit too kind hearted king who was betrayed by everyone close to him: his wife, his best friend and first knight, and even his (illegitimate) son. The king who meant well, but was helpless against the brutal realities of humankind.

In the midst of an age, where disputes were solved by duels, King Arthur was a king who loved justice so much that he came up with a nonforcedriven justice system. He valued justice so much that when presented with the undeniable fact of Lancelot’s and Guinevere’s affair – which he was aware of for his whole life but decided to overlook for the love of them both – he saw no other choice but to act justly: he almost burned his wife alive, and was utterly relieved when his dear Lancelot did not fail him nor his Gwen but indeed came to the rescue and rode off with his wife.

Even then he was not done making decicions between love and justice for to make his life as miserable as possible, he still had to wage war on his best friend, the one huddled in a castle in France with his wife. Poor Arthur would have just left them there, for the sake of love and kindness, but Mordred had made sure that there was a feud that forced the King’s hand by way of justice for his own family. In the chaos of the Queen’s rescue, two un-helmeted nephews of the King were slayed. Lancelot swore he did not kill them, but if not he, then who? Cunning. evil Mordred, getting his revenge, setting his stage.

King Arthur was and illegitimate child himself, born of a relationship unjustly forced by the might of war. He was chosen by the magician Merlin to become the great King of England, one who would, with the help of wisdom from the animal world, end wars and human cruelty. It was a noble attempt and definitely something one would’ve hoped for him to achieve, but I guess nobody is surprised that in the end it all failed, even in a legend. Not even the sligthtly goofy Lancelot was able to help King Arthur in the end, for he had been banished for his traiterous sin of being the Queen’s lover.

Sir Lancelot, the Ill-Made Knight, was indeed ill made. Not even so much because of the apparently ugly face (which I had a very hard time picturing after seeing Richard Gere take the form of him in the aforementioned movie and thus in my mind more than two decades ago), but because of his rather feeble character. He was kind to a weakness, soft at heart to a fault, weak enough to absorb King Arthur’s ideas so throughly that he himself almost seized to exist. None of the arrogance of the movie character.

Lancelot was the boy whose only goal in life was to be the best knight in the world, serve King Arthur, and be blessed by being allowed to perform a miracle. Meek, yet strong. Childish, yet powerful. Feared, but not scary – unless you had to fight with him, and not only because he always won, but as much for his unrelentless mercy. Nothing more humiliating to a knight than to be spared by your opponent in addition to being held at his mercy by losing.

Sir Lancelot did indeed become the gratest knight in the wolrd and did perform his miracles, which in the end only served to make him ashamed for he understood that he was not worthy of them; no, for the betrayal of the King whom he loved before he loved the Queen, but did not love enough not to surrender to the love of the Queen, he knew his miracles were only due to the mercy of God and maybe King Arthur. For King Arthur had so much mercy and kindness in him that he let himself be influenced by Mordred and his whole thinking became muddled.

Queen Guinevere then? She was as fickle and fiery as Arthur was stable and solid. She was as feisty as Arthur was calm. She wanted to keep the cake and eat the cake. She did not much plod into her husband’s politics, as was the custom at the time – damsels were helpless and needed to be saved by the chivalrious knights from towers and boiling baths and other such atrocities – but she was active enough in her own court. She was particularily active in keeping the affair with Lancelot going. She would not let poor weak Lancelot go even when he pleaded for his freedom (to serve God).

King Arthur and the knights were at war a lot. There was the total war Britain and wars in France and wars to end all wars and in a way King Arthur was successful enough that he actually destroyed the feudal system and united the kings of Britain if only for his lifetime. When there was no war, there were the quests to fight Might with better Might and when that was done, there was the biggest quest of all: the quest for the Holy Grail. Finally there was the war started by the deceptive Mordred, heir to Arthur’s throne.

Mordred came up with the cunning idea that he’d speed up the succession by claiming that the King was dead, while he really was just on a wild goose chase in France. In the end, that war ended the regime of the Pendragons, as both Mordred and fater Arthur died in the chaos of a misunderstanding in the middle of the peace exchanges. If King Arthur had his pick, I believe he became one of those mentioned wild geese and had a good second life with the tender Lyó-Lyok, who had just accepted goose-Arthur’s proposal when Merlin plucked him back to humanhood.

The legend of King Arthur and his knights, the Orkeney clan (who were actually Arthur’s nephews), of Lancelot and Guinevere and of Merlin is an intriguing story but more than anything it is a story about war and a story about humanity. That White would make it such a (war)-philosophical work is no wonder, when you understand that White wrote the books in the aftermath of the First World War, then the threat of the next one, with Hitler rising already, and finally in the aftermath of the Second World War. To have Merlin live backwards – having lived his youth in the 20th century he was an old dude in Arthur’s time, sort of living in each time at the same time – was a rather clever way of inserting modern day knowledge into his teachings to Arthur.

Merlin was a pacifist from the very beginning of the story. He tried to teach the slightly dense Arthur to think outside of the time box he lived in, and in ways, he did. Merlin taught Arthur – actually Wart in his boyhood – lessons by turning him into different animals and letting the animals teach him. Merlin’s hope was that Arthur would learn how to end wars and maintain peace by experiencing the different lives and lifestyles of different animals. At the end of his life, Arthur finds himself depressed and guilt-ridden for having failed his mission, especially after a rather black-hearted rant by Merlin.

“The Book of Merlin” is the intended fifth book of “The Once and Future King” even though the publisher did not originally include it in the publication. Ironically, this fifth book got sort of lost in the chaos of war and the years of shortage that followed. The pentalogy was published in its intended form for the first time in 1958. “The Book of Merlin” is a sort of revisit to Arthur’s childhood years, to the atmosphere of the first book, where Merlin actively educates Wart with his fables and rants and the visits to the world of animals. In this last book the animals from the first book are all gathered with Merlin to finish Arthur’s education. The weary old King has almost given up, but finally rises up to one more lesson from his tutors.

Not that it matters much to Arthur who dies in the process of making a truce with his son – thought there is something to be said about leaving this world with a peace of mind, especially after being troubled and confused most of one’s life – but maybe we, the readers of the legend, can take something away from this final lesson while pondering Merlin’s ideas on nature and humanity.

When King Arthur was all broken and despaired in his tent on the last night of his life and war, he came up with the notion that the humans are not really homo sapiens, “wise human beings” but rather homo ferox, “ferocious human beings”. Merlin himself had pretty much come to that conclusion as well, with the humans being the only species to kill just for fun and wage war just for fun and sport. For, as Merlin noted, humans seem to have the tendency to get adrenaline depraved and need something utterly dangerous to satisfy their need for excitement and need for some sort of cruelty.

The badger of the story, the wise in its own way, yet totally aloof and absentminded communist of the story, had his own opinions about humans. His first notion was that they are actually homo stultus, stupid, but then thought a bit further and came up with a more intelligent word: homo impoliticus, the non-political human beings. Now, as much as we have politics, one could argue that this hardly is an intelligent option, but if you consider it from the animals’ point of view, ther may actually be a point to it.

People are fighting over this and that – power, territory, imaginary lines between areas, women, men, ideas, you name it – and unable to come up with a unified political order to end the need for war. Apart from ants, basically, people are the only species so wholly unorganised. This, according to Merlin, is highly due to the fact that people have been around for so much shorter time and have yet to establish their system. And this, then, was the main reason for Merlin to inject little Wart into different animal communities; to learn from them and help the world of humans get  organized in a just and reasonable manner.

Merlin and the badger had had Arthur’s life time to banter back and forth about communism and capitalism and all manners of ideologies, still not coming to a full conclusion until Arthur (re)visits his life as an ant and then as a goose. It is only after these experiences which Merlin and the animals carefully watched, that Merlin came to the conclusion that communism, the ultimate state of everyone being a non-individual part of the state machine, was not the way to prevent war; rather it is individualism. The more collective the mind, the stomach, the thinking, the more prone to war the species is, while the more individual the species, the more it is prone to pacifism, was Merlin’s conclusion.

Looking at ants and geese, it seems rather obvious. The ants build their colony, their industry and their fort, where every single ant has its place and duty. In White’s ant colony there are no names, there are numbers. There is no moral system, there is only Done and Not-Done. There are no words for anything other than what the ant colony, the ant state needs. An ant straying into foreign territory, another colony’s territory, is immediately considererd a threat: it has no place here, it does not belong, it will disrupt and take our food and more will come and our system will break!

Where there is no state system, there is nothing that will break. There is no need to be territorial or jealous of land, collective possessions, system, where there are none. The geese fly through the sky without knowing any borders. They fly in flocks, families, and congregate in peace with other flocks and families. They don’t get jealous over a field they happen upon, just because some other geese happen upon the same field. They make their nests and only if that is threatened – the private property of a home – do they feel the need to defend what is theirs.

Anarchy! You might exclaim. Yes, anarchy seems to be what Merlin is after. He even states: “I am an anarchist, like any sensible person.” Merlin’s anarchy is not a destructive one, though, but rather constructive. He tries to find what is good in the world, namely the natural world, learn and teach Arthur what he has learned, in order to bring forth the individual kind of anarchy that would finally end all wars.

However noble the goal, he even concludes himself that it is not exactly achievable. Not because of original sin or any profound evilness of the human mind, but because of the way we are wired. Merlin goes into the anatomy of the brain, explaining that ants only have a corpus striatum, that acts like a one way mirror, while the humans – and geese – also have the neopallium, which is like a two-way mirror. This means, that the ants do not have a sense of themselves, only of the colony, the state, whereas humans and geese gain understanding of their own character through the neopallium, by seeing themselves through the eyes of others.

It is, according to Merlin, the corpus striatum that leads to a proletariat state and humans will never have that because of the neopallium. This double-mirror of neopallium is the doom of any communistic societies in human populations. There is way too much individualism for it to ever succeed. This seems to cotradict the idea of the wars being waged due to collectivism, but now the thing is that the human brain also has the corpus striatum. Thus, the idea of complete individualism is doomed too. While in nature animalscan be completely either, the human beings never will.

Somehow unsurprisingly Merlin and the animals never did solve the issue of warfare, the issue of stopping warring altogether. No, they actually came up with a list of pros and cons of wars. The pros including them being a venting system for the human need for blood or pent up ferocity as Merlin puts it, of wars being a population control system (a poor one, but still), and some more or less overlapping notions ot psychological and physiological needs for fighting. The cons, well, the royal we declares they know them already, so we don’t get a list. I suppose it could all be summed up in one word: misery.

Misery was definitely the state King Arthur found himself in on the last evening of his fight and life. Utter misery of a lifetime of trying to do right, but only ending up failing, being betrayed by everyone he loved and seeing the world no closer to peace than when he started. His misery only deepened when Merlin went into his diatribe of the failings and misgivings of the human nature. When Merlin snatched him from the sweet moment with Lyó-Lyok back to humanity, he broke down into a heap of nothingness.

It is, however, also in the human nature to be able to rise above oneself even from the throws of the deepest despair when needed. It was the urchin, the little overlooked flea-ridden urchin, who took Arthur’s hand and guided him to the spot on the hill, where he sang to Arthur while Arthur once again became the King he was. And not only the King, but England itself. He inhaled the country and his heart swelled in love for his country and countrymen and he returned to Merlin and the animal committee to finish his education. In the end, the student surpassed his teacher.

“Very good. We understand the puzzle,” said King Arthur as he rose from his chair and bid farewell – or Orrevoyer as the urchin said – to Merlin and the animals. Finally, it was mercy that ended his life as well as his son-enemy’s. King Arthur offered half of his kingdom to the rebellious son and he accepted. It was only due to a miserable mistake caused by a snake that the whole peace fell into pieces and both Mordred and Arthur died. Maybe from each other’s swords, maybe of someone elses. Lancelot never made it from his exile to King Arthur’s side. He only made it to bury his King and friend.

White is a very contradicting writer, a hugely troubled mind. Especially this Book of Merlin is more of a dialect of two opposing minds – in the forms of Merlin and the badger – than any kind of straightforward philosophy of a mind made up. This duel of minds makes it even more interesting for it offers more questions than answers, more suggestions and proposals than facts. It leaves space for one’s own speculation. It is not a polished product; can be refined further and a keen mind no doubt will. Mine was definitely intrigued by it – by the notions of positive anarchism, pacifism and individualism.

They say curiosity killed the cat. Idealism killed King Arthur. Long live King Arthur!

Ansaan narratut

Oletteko huomanneet? Maailma on enää yhtä kohua. Eilen näkkileipä aiheutti syöpää, tänään verenpainelääkkeet. Huomenna rauhoitellaan, että hei hei hei, se on aika pieni se riski. Klikkitavoitteet saavutettu kahdelle päivälle: kohu ja sen rauhoitus. Syöpäriskien väliin heitetään vähän ympäristökohua, sillä eihän yhdellä ja samalla loputtomiin myydä. Hei, tyhmä kierrättäjä! Olet ympäristörikollinen, sillä muovisi dumpataan Kiinassa mereen! Kunnes, aprillia syö silliä! Suomen muovit hoidetaan täällä. Damage on kuitenkin jo tehty. Taas on pientä ihmistä viety kuin sikaa narussa ja Lidlikin lähti mukaan poistamalla myymälöistään muovit. Anteeksi nyt taas kuinka?

Elämme aikaa, jolloin ihmisen pitäisi oleman tiedostavimmillaan. Valistuksen ja koulutuksen aikaa. Kuitenkin tuntuu, että pieni ihminen on enemmän vedätettävissä kuin koskaan. Informaatiota tulee joka tuutista ja kun meidät on opetettu olemaan tiedostavia, on ympäristöasioihin ja sairauksiin vetoaminen mitä helpoin tie massahysteriaan. Kenen lie agendalla tuokin muovijuttu. Vahinkoihin en usko, mitä valeuutisiin tulee. Suonpää Kirkossa ja Kaupungissa kirjoitti, ettei olisi ollut toimittajalta iso vaiva tarkistaa. Ei varmasti olisi. Skeptinen minä sanon, että juttu laitettiin juuri sellaisena kuin se oli, ihan tarkoituksellisesti.

Kuulostanko nyt jo salaliittoteoreetikolta? Ehkä, mutta kun tätä maailmanmenoa tarkastelee, tulee väkisinkin mieleen “What do we want” -meemi. Ihmiset voivat länsimaissa olla koulutetumpia kuin koskaan, mutta helposti yllytettäviä laumaeläimiä he yhä ovat. Vaikka mediakriittisyyttä opetetaan, fiksuinkin haksahtaa välillä ja herkkäuskoinen useinkin. Ei ole aina edes ihan helppoa tunnistaa valetta totuudesta, ei vaikka yrittäisi. Google on yhtaikaa ystävä ja vihollinen.

Uutisia lähinnä puolella silmällä seuraavana (ja ihan tarkoituksellisesti niin) hämmennyin, kun sunnuntaina isäni pilke silmäkulmassa paheksui muovihaaruikoitamme ja -lusikoitamme. Olin nähnyt uutisotsikon Kiinan meriin joutuvasta muovista, mutten ollut lukenut juttua, enkä todellakaan ymmärtänyt minkäänlaista yhteyttä minuun. Eikä sillä yhteyttä ollutkaan, kuten sittemmin kävi ilmi.

Ihmiset hyppivät “barrikadeille” niin helposti. Keksitään tunteisiin menevä kohu ja johan siitä huudellaan. Sumuverho sanon minä. Se norsu, jota ihmiset pällistelevät samaan aikaan kun “taikatemppu” tapahtuu muualla. Joka kerta, kun uutisissa on jokin tällainen massiivikohu, mietin mitä sillä tällä kertaa mahdettiin peittää.

Ei, en mitenkään väitä, etteikö ympäristö olisi tärkeä. En ole ylenpalttisen vihreä, mutten välinpitämätönkään. Kierrätän ja lajittelen, yritän tehdä ekologisia valintoja jossain siellä omien ja ympäristön tarpeiden kohtauspisteessä. Ihminen ei tällä pallolla kuitenkaan voi voittaa. Teet niin tai näin, aina tuhoat maapalloa jotenkin. Jos ostat muovipusseja, muovi. Jos ostat kangaskasseja, kemikaalit ja lapsityövoima. Jos et osta, kansantalous kärsii. Jos ostat, olet kerskakuluttaja.

En osaa päättää, mikä on parempi. Sekö, että tieto on vain joidenkin käytettävissä ja pysyy ehkä oikeana (ajan yleisen tietämystason mukaisesti)? Vai se, että kuka tahansa voi tuottaa “tietoa” muille ihmisille? Auttaisiko, jos tämän Internetin räjäyttäisi palasiksi? Jos lehdet joutuisivat taas kilpailemaan sisällöllä klikkien sijaan? Voisiko olla jotain siltä väliltä? Media ei milloinkaan ole täydellisen riippumaton ja objektiivinen, sillä ihminen ei sitä ole. Tiede siihen kykenee, mutta siihen mennessä, kun “tieteellinen artikkeli” tulee ihmisten luettavaksi, on se jo läpikäynyt suodattimen jos toisenkin, eikä enää ole objektiivinen vaan ajaa jonkun asiaa.

Ignorance is bliss, sanotaan. Siinä on tietty viisaus, olen havainnut. Kun en ahmi kaikkea “tietoa”, menee vähemmän energiaa niiden seulomiseen ja nielen vähemmän jätettä ravinnon mukana. Tieto kyllä löytää minut, kun sitä oikeasti tarvitsen. Kun vastaan tulee triggeri, sanotaanko vaikka että menen lääkärille jostakin syystä ja lääkäri kertoo minulla, että asia X. Se on silloin minulle relevantti ja tulee taholta, jonka luotan jo pureskelleen asian. Siitäkin huolimatta, että lääketeollisuus on niinikään yksi suuri salaliitto. Ehkä.

En minä tiedä, mitä viime kädessä yritän sanoa. Ehkä sitä, että istukaa alas tai nukkukaa yön yli ennen kuin panikoitte jälleen uutta median esittämää “uhkaa”. Ehkä sitä, ettei kaikki ole sitä, miltä se Intternetissä näyttää. Ehkä sitä, että kannattaa hengittää syvään ennen kuin juoksee taas uuden kohun perässä kuin lehmälauma kauko-ohjattavan auton perässä.

Toisinaan odotan ja toivon, että Vogonit tulisivat ja rakentaisivat intergalaktisen moottoritiensä räjäyttäen maapallon tieltään. Hiiret pitäköön backuppinsa.

Paavalinuskoiset

Jos olisin nyt kirjoittamassa teologian graduani, asettaisin riman vähän korkeammalle kuin silloin parikymmentä vuotta sitten. Kirjoittaisin kattavan tutkielman kirkon – tai ehkä suorastaan useamman kirkon tai kristillisen yhteisön – dogmasta (opista) verrattuna Jeesuksen oppiin verrattuna Paavalin oppeihin, tai miten sen nyt muotoilisi. Silloin parikymmentä vuotta sitten mielenkiintoni oli sielunhoidossa ja sielunhoitajien koulutuksessa, oppimisessa. Eikä siinä mitään, se oli ihan hyvä aihe siinä elämäni vaiheessa ja sillä lienee ollut tekemistä sen kanssa, että minusta tuli se mitä nyt olen, kouluttaja ja konsultti.

Silloin parikymmentä vuotta sitten olin myös keskellä sitä kaikkea. Keskellä kristinuskoa ja helluntailaista dogmaa ja pyhää vakaumuksellisuutta. Aikoinaan minua varoiteltiin, että teologianopinnot vievät uskon. Ei minulle niin käynyt. Elämä niiden jälkeen näytti moninaisuutensa ja kristinuskon mahdottomuuden – minun mielestäni ja näkökulmastani – ja vähitellen hivuttauduin kauemmas siitä kaikesta. Ensin reunamille, vähän niinkuin vaihtopenkille istumaan. Sitten popcornin kanssa katsomoon, kunnes totesin, ettei minua kiinnosta enää sielläkään istua ja poistuin koko stadionilta.

Nyt “seurailen” kirkkoa ja helluntailaisuutta ja kaikkea sitä uskonsfääriä vähän samaan tapaan kuin maailmaa yleensäkin: selailen uutisotsikot  – joissa kristillinen historiamme ja yhä kirkon kanssa naimisissa oleva valtiomme on varsin isossa osassa, vaikkakin usein vain välillisesti – ja luen Facebook-päivityksiä ja uutisartikkeleita, kun aihe kiinnostaa. Minulla on yhä paljon kavereita helluntaipiireistä, kuoroista ja teologipiireistä. En tällä(kään) kirjoituksellani halua heistä ketään loukata, enkä kenenkään uskoa väheksyä, vaan haluaisin hiukan herätellä miettimään sitä, mikä minua kristinuskossa eniten tökkii: rakkaudettomuutta, tuomitsevuutta, armottomuutta. Sanalla sanoen asennetta.

Disclaimer #1: Eivät kaikki kristitytkään ole yhtä homogeenista massaa, vaan joukkoon mahtuu kaikenlaisia armollisesta laidasta tuomionpasuunoihin ja kaikkea siltä väliltä. Tässä kirjoituksesani yleistän jonkinlaisten mediaanin mukaan. Sohin yleiskristillistä dogmaa kepillä, joka jo itsessään on yleistys ja tieteellisen tutkimuksen puutteessa mutu-sidonnaista. Tämä on blogikirjoitus, ei väikkäri.

Rakkaus ja armo ovat kristinuskon opin keskiössä. Kristittyjen rakkain ja tärkein raamatunjae on Johannes 3:16 “Sillä niin paljon on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen poikansa, jotta jokaisella joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä”. Tämä tuli nyt 1938-käännöksen mukaisessa muodossa ulkomuistista. Jos olettaisimme, että kaikki olisikin niin yksinkertaista, sen pitäisi riittää. Siis sen, että löydät itsestäsi kyvyn uskoa, että Jeesus oli – anteeksi on – Jumalan poika ja kuoli ristillä syntiesi vuoksi. Asia kuitenkin monimutkaistuu heti kun olet päässyt niin pitkälle, että uskot.

Nimittäin sitten tulee mukaan kuvioon se synti ja sen välttäminen. Sillä vaikka Jeesus kuoli syntien puolesta, pitäisi sinun nyt jatkossa välttää synnin tekemistä, sillä jollakin sumealla logiikalla saatat muuten pahoittaa Jumalan mielen ja menettää tuon luvatun ristin-lunastuksen. Eh? Eikä sekään toki riitä tosi-kristityille, vaan jotta maailma olisi oikeanlainen paikka, pitäisi niidenkin, jotka eivät Jeesukseen usko, elää Jeesuksen, tai siis oikeammin Paavalin, mihin ihan kohta pääsemme, oppien mukaisesti. Muuten saat niskaasi lokaa.

Toki Jeesuskin puhuu synneistä ja pelastetuaan esimerkiksi aviorikoksesta syytetyn naisen kivitykseltä, kehotti naista: “Mene, äläkä enää syntiä tee”. Jeesus ei sinällänsä milloinkaan listannut syntejä itse, vaan eli sen ajan normien puitteissa. Jeesus kaveerasi niiden, kanssa, jotka fariseukset tuomitsivat syntisinä yhteiskunnan ulkopuolelle. Jeesukselta riitti rakkautta jokaiselle. Kehotus elää paremmin, olla rikkomatta yhteiskunnan normeja ja ennen kaikkea satuttamatta muita (vrt. se puoliso, jota aviorikkojanainen petti), kumpusi eräänlaisesta hippi-ajattelusta. Maailma on parempi paikka, jos kaikki rakastavat toisiaan tekevät toisilleen hyvin.

Paavali on se, joka kirjeissään alkaa listata niitä älä tee -asioita. Kristityt suu hurskaudesta vaahdoten puhuvat armosta ja siitä, miten Uusi testamentti on armon testamentti, joka lisää armon kuorrutuksen kymmenelle käskylle. Uusi rakkauden laki vanhan kovan lain tilalle. Hyvä ajatus – mutta paavalilaisesta uskosta on armo lopultakin varsin kaukana. Paavali, joka tuli suoraan sieltä fariseusten maailmasta ja käänsi takkinsa matkallaan etsimään ja tuhoamaan Jeesuksen seuraajia, tuo aimo tuulahduksen vanhaa lakia koko kristinuskoon. Sääntöjä ja kieltoja. Paavali päätti, miten kristityn tulee elää. Eikä sillä enää ollut oikeastaan Jeesuksen kanssa tekemistä kuin vähäsen.

Paavali oli ensimmäinen kristitty vallankäyttäjä. Uskonto on lopultakin vallankäyttöä: joku kertoo muille, miten tulee ajatella, miten tulee elää, miten tulee toimia. Jos et elä sääntöjen ja kieltojen mukaan oikein, saat nuhteita ja sinut erotetaan yhteisöstä. Eh? Missä Jeesus? Mitä Jeesus tekisi? Jeesus on kutistunut ristillä riippuvaksi viime käden oljenkorreksi. Paavali tuli ja otti ohjat ja vallan käsiinsä ja luotsasi jo varhaisen kristinyhteisön melkoisen juutalaiseen elintapaan: elä annettujen sääntöjen mukaan, tai et ole kelpoinen.

Siksi kirstitty yhteiskunta, siis sellainen kuin vaikka Suomi, jonka koko lainsäädäntö ja valtio perustuu valtionuskonnolle, vaalii niitä paavalilaisia sääntöjään niin tiukasti. Sillä tavoin meidät on opetettu. Et ole hyvä ihminen, jos et elä Paavalin asettamien sääntöjen mukaan. Suurin osa kansasta ei edes tiedä, mistä se kaikki juontuu. Niin vain on. Niin on opetettu. Niin on tapana. Niin sanottiin rippikoulussa, jonka kävin, koska kaikki muutkin. Ai Jeesus? Mikä vitsi! Kuka sellaista uskoo?!

Disclaimer #2: Jeesus kiistatta oli historiallinen henkilö – uskoi hänen jumaluuteensa tai on uskomatta, jonka elämästä on pari sentuhatta vuotta aikaa. Jos ajanlaskumme on oikeassa, 18 vuoden kuluttua Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta tulee tasan se 2000 vuotta – asia, jota matemaattinen osa aivoistani ei koulussa kyennyt käsittämään. Miten joka vuosi siitä voi olla 2000 vuotta? Eikö sen pitäisi joskus olla 2001 ja 2002 ja niin edelleen. Lite ditåt, kuka niitä vuosia enää laskee, kun niitä on se pari tuhatta. Lapsen tosikkoaivoille se oli hämmentävää.

Niin, siis Jeesuksen elämästä on se parituhatta vuotta plusmiinus joku vuosikymmen ja kuolemasta siis niinikään. Siitä ristinkuolemasta, josta tuli Jeesuksen elämää tärkeämpi asia. Paavalin opit nousivat melko varhain Jeesuksen oppeja tärkeämmiksi. Jeesuksen kuolemasta tuli melko varhain hänen elämäänsä tärkeämpi. Paavalin saarnaaminen taisi kolahtaa johtajaa ja selkeitä ohjeita kaipaaviin ihmisiin paljon enemmän kuin Jeesuksen hippimäinen rakkaudenjulistus.

Kuten sanottua, en itse enää usko Jeesukseen, en Jumalaan (en vaikka kirjoitin Jumalan isolla), en mihinkään muuhunkaan jumalaan. Uskon, että ympärillämme, maailmankaikkeudessamme on asioita, joita emme voi käsiittää, nähdä, tai käsin koskea. Uskon rakkauteen ja armoon ja sen puitteissa historiallinen Jeesus on eräänlainen sankarini. Ei siksi, että uskoisin hänen kuolemansa tuovan minulle ikuista elämää, vaan sen vuoksi, miten hän eli ja kohtasi toiset ihmiset.

Kumpa tässä maailmassa olisi enemmän rakkautta ja vähemmän uskontoa. En edes tarkoita uskoa – uskokoon ken haluaa ja mihin haluaa – vaan uskontoa. Järjestäytynyttä, dogmaattista uskontoa, joka sanelee sääntöjä, kieltoja ja normeja. Kumpa ihmiset lakkaisivat yrittämästä pakottaa toisia omaan uskoonsa tai uskontoonsa tai miten sen haluaakin ilmaista. Toki tiedän, että mm. Matteuksen mukaan Jeesus kehotti: “Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla…” Kuuluisa lähetyskäsky, jonka nojalla on tehty hirveästi pahaa maailmassa. Kuka lie senkin Matteuksen teksteihin lisännyt, tekojensa pyhitykseksi.

Disclaimer #3: Ehkä Jeesus tosiaan sanoi niin, mutta se menee jo sinne evankeliumien mytologia puolelle ja edellyttää, että uskomme Jeesusksen oikeasti nouseen kuolleista. Raamatusta nyt ei kukaan enää ota selvää, sillä sehän koottiinkin nykymuotoonsa useampi sata vuotta Jeesuksen elämän jälkeen perimätiedon pohjalta. Jonkinasteisena esi-promoottorina silloin seuraava vallanhaluinen tyyppi, “ensimmäinen kristitty keisari” Konstantinus, joka alkoi ottaa kantaa harhaoppisuuksiin ja mm. julisti areiolaisuuden harhaopiksi.

Parisenkymmentä vuotta Konstantinuksen kuoleman jälkeen Aleksandrian piispa Athanasios (kyllä, jo 300-luvulla oli piispoja) sai tahtonsa läpi Karthagon kirkolliskokouksessa (kyllä, jo 300-luvulla oli kirkolliskokouksia) ja Raamattu kanonisoitiin nykymuotoonsa. Pointtina siis, että jokainen voi tämän nojalla valita, mitä Raamatusta ottaa ja mitä jättää.

Toistan silti, kumpa ihmiset uskonnosta riippumatta (katseeni kääntyy ensisijaisesti islamiin ja kristinuskoon) lakkaisivat yrittämästä pakottaa muita muotteihin. Uskonnollisiin muotteihin, aatteellisiin muotteihin, mihin tahansa muotteihin. Kumpa ihmiset voisivat olla toisilleen yhtä armollisia kuin Jeesus (jos nyt tässä siis otan pirun tavoin Raamatusta sen, mikä ajaa omaa asiaani ;) ) oli kanssakulkijoilleen. Jopa sääntö-Paavali lausui paljon siteeratussa 1. Kor 13. luvussa: “Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.

Ihmisyyden kulmakivet. Usko – johonkin itseä suurempaan, sillä on pelottavaa olla suurin. Toivo – sillä ilman toivoa paremmasta huomisesta kuolemme epätoivoon. Rakkaus – sillä ilman sitä olisimme vain heliseviä vaskeja ja kumisevia kulkusia. Rakkaus, sillä se on lempeä ja pitkämielinen, ei kadehdi, ei kersku, ei etsi omaa etuaan vaan toisen, kärsii kaiken ja voittaa kaiken.

Kristikunta, laajasti nämä uskontovaltioiden epäuskovatkin jäsenet käsittäen, on hyvin paavalinuskoista. Käskyt ja säännöt ovat keskiössä Paavalinkin julistaman rakkauden sijaan. Lähetyskäsky otetaan niin tosissaan, että sen sijaan, että ihmisiä rakastettaisiin ja erilaisuutta hyväksyttäisiin, miekan kanssa uhaten sanotaan, että joko uskot hyvällä tai itket ja uskot. Joko teet kuten sanon tai itket ja teet. Säännöt ja kiellot, järjestys. Dogma. Milloin ne kääntyivät  ihmistä vastaan? Eikö niiden pitäisi olla ihmisen puolella?