Kielijuttu

“Kiitos, kiitos. Thank you!” kiitteli minua nainen pyöränsä selästä, käytyämme lyhyen keskustelun siitä, miten hän pysähtyi odottamaan lapsiaan, minun pysähdyttyäni koirien kanssa odottamaan, että hän ajaa ohitsemme. Hetken perästä nainen lähti jälleen liikkeelle ja ohitti meidät lastensa kanssa, joille huikkaili jotain englanniksi.

En kovin usein pysähdy pohtimaan kieliasioita ja kielisyyttäni, vaikka duunijutuissa usein laskenkin leikkiä puolikielisyydestäni, kun en puhuessani ole löytää oikeita sanoja oikealla kielellä (tai millään kielellä). En ole kaksikielinen sanan siinä merkityksessä, että olisin syntynyt eri kielisille vanhemmille, mutta viiden vanhasta saakka olen elänyt kahdella kielellä, vaikkakin välillä vierähti parisenkymmentä vuotta ilman, että englanti oli arjessani mukana puhuttuna kielenä. Kirjoina kyllä.

Jostain syystä jäin tuon lyhyen hassun kohtaamisen jälkeen pohtimaan. Oletusarvoisesti puhun suomea kenelle tahansa kohtaamalleni ihmiselle, riippumatta ihonväristä, etnisestä vaatetuksesta, mistään, ellei henkilö itse aloita muulla kielellä. En myöskään vaihda kieltä ellei toinen pyydä tai vaihda kieltä itse. Kyseessä ei ole mikään kielifanatismi, vaan lähden siitä, että Suomessa suomi on oletusarvoinen yhteinen kieli. Miksi olettaisin toisin?

Kaupoissa myyjät kuulevat minun puhuvan englantia miehen kanssa, ja jotkut heistä vaihtavat silloin kielekseen englannin. Mies yleensä vaihtaa kieleksi suomen, kun taas minä jatkan englanniksi heidän kanssaan. Miksikö? Siksi, että arvostan efforttia. Ja siksi, että muistan kunka mukavaa oli aikoinaan itsekin kaupassa työskennellessäni saada edes silloin tällöin harjoittaa kielitaitoaan. Samasta syystä kuin en automaattisesti vaihda suomea englanniksi ulkomaalaistaustaisen kanssa.

Suhteeni kieleen – kieliin – on mutkaton. Vaikka imin suomen kieliopin aikoinaan äidinmai…tuttipullosta ja opin englanninkin kieliopin koulussa paremmin kuin 90% amerikkalaisista, ja vaikka minussa on lievää kielioppinatsinkin vikaa (kyllä, minua ärsyttää “alkaa tekemään”, “pystyä tehdä”, than/then -sotkeminen, their-there-they’re, sun muut epäkelpoisuudet), oleellista on tulla ymmärretyksi.

Paljon valitetaan tänä päivänä englannin ylivallasta Suomessakin, Helsingissä nyt varsinkin. Valitetaan, ja pelätään suomen katoamista. Jopa kielen tutkijat – tai ehkä juuri he – ovat huolissaan kielen kehityksestä. Minä en ole. Suomi suomena on lopultakin nuori juttu. Satavuotias tai näin. Vielä edellisen vuosisadan vaihteessa venäjällä oli vahva asema etenkin kaupunkilaisten elämässä, eikä ruotsikaan ollut täysin otettaan menettänyt. Ei tietenkään ole vieläkään.

Juu, meillä on Brooklyn Café, jossa henkilökunta puhuu vain englantia. Ei se voi kovin kamalaa olla, kun kerran ihmiset pistivät pystyy kolehdin pitääkseen kahvilan pystyssä sen keikkuessa konkurssin partaalla. Eikä Brooklyn Café ole yksin. On paljon muitakin ravintoloita ja kahviloita, joissa palvelua ei suomeksi saa.

Sitähän tietenkin kielifoorumeilla jaksetaan kauhistella. Haluaisin nähdä heidän ilmeensä, jos heidät vietäisiin aikakoneella sanotaan vaikka vuoteen 1890 ja pistettäisiin hakemaan kahvia kahvilasta. Näinköhän olisivat saaneet suffejaan suomeksi tilattua silloinkaan!

Kieli ei ole staattinen asia. Mikään kieli ei ole. Kieli elää elämäänsä puhujiensa joukossa ja koska suurin osa maailman kansoista elää vuorovaikutuksessa edes jonkin toisenkin kieliryhmän kanssa, kielet sekoittuvat. Saavat toisiltaan vaikutteita ja lainasanoja. Usein merkityksen muuttuvat matkan varrella. Otetaan vaikka englannin sana hunt. Sen alkuperä on tiettävästi ruotsin sanassa hund. Metsästys – koira. Lähdetään koiralle, eikun metsälle koirien kanssa.

Minua tavallaan harmittaa, että kielitaitoni rajoittuu enää kahteen pääkieleeni, sillä joskus kauan sitten oli toisin. Puhuin suomen ja englannin lisäksi sujuvasti ranskaa ja ruotsia, osasin saksaa auttavasti, pärjäsin mitenkuten jopa italiassa pienessä kyläkaupassa. Hallitsin latinan, vanhan kreikan ja muinaisen heprean kohtalaisesti.

Ranska yhä palautuu hitaasti mutta varmasti, jos vietän ranskankielisessä paikassa aikaa enemmän kuin päivän tai pari. Espanjallakin pystyn auttavasti toimimaan; se tarttui mutsin, mutta etenkin mutsin kuoleman myötä, kun oli kyettävä toimimaan ihmisten kanssa, jotka eivät englantia osanneet kuin ehkä saman verran kuin minä espanjaa.

Jaarittelen. Minusta on ihanaa olla kaksikielinen. Se on suunnaton rikkaus! Tilanteet, joissa voin sotkea kieliä huoletta samalla tavoin kuin kotonakin, saavat rennoimman minäni esiin. Kun ei edes tarvitse yrittää puhua vain yhtä kieltä, pingottaa ja olla oikeaoppinen kummankaan suhteen. Kun voin päästää suustani sellaisia asioita kuin “it’s räntäing again”, ja kun voin vaihtaa kieltä tarvittaessa kesken lauseen.

Mies, jolta itseltään voi päästä suusta vaikkapa “lait the door kii”, pyörittelee minulle silmiään (“Räntäing is not a word!” “It is now! I just used it!” vastaan), mutta minä vain otan parhaat palat kummastakin kielestä ja sekoitan ne iloiseksi sopaksi. Lienen siis aristoteleen kauhistelevan kantapään kauhu. Kieli on tehty puhuttavaksi, ei museoitavaksi. Ja minähän puhun, kun sille päälle satun!

Makaronia ostoskärryn täydeltä

Tässä koronan muuttaessa arkeamme ja aiheuttaessa paniikki-hamstrausta ja muita lieveilmiöitä, näkyvät meidän näennäisesti luokattoman yhteiskuntamme luokkaerot harvinaisen selvästi. Yksi voi jäädä kotiin etätöihin ja pitää lapsetkin poissa koulusta, toinen toivoo koulujen ja päiväkotien pysyvän auki mahdollisimman pitkään, sillä itsekin on töissä käytävä. Joku hamstraa kotiin sata laatikkoa pastaa, toinen jää nuolemaan näppejään, kun ei ole autoa, jolla lähteä etsimään pastapakettia vähän kauempaa.

Kuulun ryhmään, jota vasemmistolaiset kutsuvat kauniisti kaurakermaperseiksi. Kauramaitoa tai -kermaa en juo, but I get the point. Minulla on mahdollisuus valita. Voin linnoittautua viikoiksi kotiini, jonka pakastin ja kaapit ovat ruokaa täynnä ilman koronaakin; vain maitoa pitää hakea välillä. Vessapaperiakin ostetaan normaalistikin säkki kerrallaan, siis yksi (1) säkki kerrallaan. Voin hoitaa työni kotisohvalta, ainakin enimmäkseen, eikä tulonmenetystä juuri aiheudu. Koirani syövät risottoa, joka kelpaisi hyvin ihmisillekin. Kuulun maan varakkaimpaan yhteentoista prosenttiin ja olen tietotyöläinen.

Tänä vuonna 20 täyttävä poikani puolestaan on eri tilanteessa. Poika muutti omilleen syksyllä ja on HUSissa laitoshuollossa töissä. Sieltä ei voi jäädä kotitöihin, ei vaikka kuuluisi astmaatikkona riskiryhmään, kuten hän kuuluu. Samoin kuulumme minä ja kohta 17 vuotta täyttävä tyttäreni. Altistuimme kauan sitten homeelle. Minä kamppailen äidinvaistoni ja äidinvaistoni välillä. Vastakkain ovat halu auttaa poikaa, jos hän sairastuu, ja tarve pitää itseni terveenä toistaiseksi, jotta olen lapsilleni olemassa vielä epidemian jälkeenkin, sillä minulla on paremmat mahdollisuudet selvitä jos sairastun vasta ensimmäisen aallon jälkeen.

Ystävissäni on niitä, joilla ei ole mahdollisuutta kerätä kotivaraa. Rahaa ruokaan on niin niukasti, että päivittäin pitää laskea, minkä verran siihen voi laittaa. Ei paljon naurata, jos lähikaupan hyllyllä on enää kalliita mustekalasäilykkeitä ja ostereita, eikä ole autoa, jolla lähteä merta edemmäs kalaan. Toisen hamstraus voi olla toisen päivittäinen ruoka, kuten ystäväni totesi.

Epätasa-arvoisuus näkyy myös sellaisissa asioissa kuin vaikkapa etäopetus. Varakkaiden Espoo näyttäisi toistaiseksi olevan ainoa kunta, joka ensi viikolla järjestää lukiolaisten opetuksen puhtaasti etänä. Tämän ei luulisi olevan mahdotonta muuallakaan – lukiolainen ei enää tarvitse äitiä tai isää kotiin pitämään kädestä kiinni. Ei yläasteikäinenkään. Ala-aste ja päiväkodit jo vähän eri juttu. Silti Helsingin ja Vantaan lukiolaiset (ja kaikki muutkin koululaiset)  tämän hetken tiedon mukaan tungeksivat taas maanantaina käytävillä ja jakavat pienen ruokasalin lounasaikaan.

Paitsi meidän kermaperseiden lapset, jotka me pahat hyväosaiset pidämme kotona, koska voimme, ja kuormitamme opettajia, jotka joutuvat näin laatimaan etäopiskelutehtäviä niille, jotka eivät kouluun tule. Näin ainakin täällä päin Suomea; ilmeisesti kaikkialla koronaa ei pidetä riittävänä syynä pitää lapsi kotona.

On iso ero siinä, oletko puolen miljoonan Helsingissä, missä suurin osa tartunnoista on, vai Lapissa pienessä kylässä monen sadan kilometrin päässä sieltä, missä se yksi Lapin (nyt jo parantunut) tartuntapotilas oli. On surkeampaa olla työväenluokkalainen Helsingissä kuin vaikkapa Pihtiputaalla (täysin tuulesta temmattu ensimmäinen paikkakunta joka mieleen juolahti). Maaseudulla tartuntavaara on luokasta tai luokattomuudesta riippumatta vähäinen, kaupungissa luokasta riippuen isompi tai pienempi, riskiryhmää tai ei.

Jos nyt tuntuu katkeralta, kun et voi jäädä kotiin turvaan, on hyvä muistaa, että pelkästään jo se, että me jotka niin voimme tehdä, jäämme kotiin. Omalta osaltamme vähennämme ihmisiä liikkeellä. Suomen tartunnat ovat vielä tähänkin saakka olleet ensisijaisesti sellaisilla, jotka ovat matkustaneet ulkomaille viimeisen kuukauden-parin sisällä. Pääsääntöisesti he ovat juuri niitä, jotka pystyvät myös jäämään etätöihin. Toki nyt on jo vähän myöhäistä, sillä kurat ovat tämän viruksen osalta joka tapauksessa housuissa, mutta yksikin tartuttaja vähemmän liikkeellä on kuitenkin juuri sitä: yksi tartuttaja vähemmän liikkeellä riskeeraamassa niitä, jotka eivät voi jäädä kotiin.

Sananvapaudesta ja -vastuusta

Pride-kuukausi on ohi, mutta näin sen jälkimainigeissa en malta olla muutamaa sanasta kirjoittamatta minäkin. En itse Pridestä – siitä ja sen syistä on kirjoitettu paljon ja hyvin (ks. vaikka tämä Paula Tiessalon kirjoitus ja tämä Amnestyn artikkeli, vaikket mitään muuta aiheesta lukisikaan) – vaan vähän sananvapaudesta ja siihen liittyvästä vastuusta. Itse asiassa yhtä paljon LGBT-aihepiirin kuin Jussi Halla-ahonkin innoittamana.

Nimittäin, tämän ajanhetken suurin kuuma peruna on suvaitsevaisuus. Heittäisin mieluusti itse koko sanan roskikseen turhana, sillä jos ihmiset pitäisivät huolen omistaan ja suvaitsisivat toisiaan ja erilaisuutta per se, ei koko sanaa oikeastaan tarvittaisi mihinkään. Se on olemassa vain suvaitsemattomuuden vastakohtana.

Suvaitsevaisuuden hankala haaste on, että jos minun mielestäni ei ole oikein syödä suklaata, mutta jonkun toisen mielestä se on ok ja jonkun kolmannen mielestä suklaa on suorastaan välttämätön ihmiselle, voimmeko me elää sulassa sovussa ja suvaita toisemme? Kuvitellaan keskustelu.

Minä kohtaan suklaafanaatikon patukka kädessä ja puuskahdan: “Sinä saatanallinen ällötys! On luonnotonta syödä suklaata!”

Suklaafanaatikko älähtää: “Ilman suklaata elämäni on valhetta! Mikä sinä olet sanomaan, mitä minä saan syödä?”

Suklaasuvakki (sic. vihaan sanaa suvakki) kuulee keskustelun ja alkaa sovitella: “Eihän se sinulta ole pois, että toinen syö suklaata. Anna fanaatikon syödä ja syö sinä niitä kumikarkkejasi ihan rauhassa.”

Minä: “Ahaa! Minua ei siis suvaita, vain siksi, että minulla on ‘väärä’ mielipide, kun sanon suklaan olevan pahasta.”

Tähänhän se kilpistyy. Asioiden vastustajat martyrisoituvat “kyllä sitä niin suvaitaan, mutta meitä ei suvaita! Meille sanotaan, että ajattelemme väärin!” Kysehän ei ole siitä, että jonkun mielipide olisi vähäpätöisempi tai väärempi kuin jonkun toisen. Kyse on asenteesta. Kyse on halusta kontrolloida ja päättää muiden puolesta. Suklaansyönti voi minusta olla luonnotonta (heh, so not!), mutta se ei tarkoita sitä, että minulla olisi oikeus vaatia kaikkia muitakin lopettamaan suklaansyönnin. Ei, vaikka käskyn lopettaa suklaansyönti olisi antanut itse Ukko Ylijumala.

Jos kunnioittaisin toista ihmistä ihmisenä, jolla on yhtä suuri valta tehdä itseään koskevat valinnat itsenäisesti kuin minullakin, koko edellä esitettyä keskustelua ei edes käytäisi. Ohittaisi suklaansyöjän ja sillä hyvä. Kukaan ei pahoittaisi mieltään, sillä suklaafanaatikko ei yrittänyt tunkea suklaataan minun kurkustani alas, enkä minä yrittänyt kammeta suklaata hänen kädestään, eikä “suvakin” tarvinnut oikaista minua, toisen tuomitsijaa.

Siinä se tuli, se tuomitseminen. Rumasti sanottuna mielipide on kuin persreikä, meillä jokaisella on sellainen. Ja mielipide on fine. Kukaan ei voi sitä kieltää, eikä sanoa sitä vääräksi, vaikka sitäkin tässä maailmassa yritetään, milloin mihinkin suuntaan. Olennaista on ymmärtää, mikä on yksilön oma asia, mikä ehkä ei enää olekaan. On ookoo suojella yhteiskuntaa uhalta, mutta mikä on uhka, mikä on ratkaisu ja mikä on piintynyt ennakkoluulo?

Tämä meni siis nyt vähän sinne maahanmuutonkin puolelle, tämä ajatus. Joitakin satoja vuosia sitten eräät kiivasluonteiset kristityt vallan tavoittelemisen nimissä pyyhkäisivät (vähän ehkä liian agiili termi kuvaamaan tapahtumien oikeaa kulkua, mutta yksinkertaistetaan tämän verran) Ukon kumppaneineen tieltään ja aika väkivaltaisesti pakottivat suomalaiset heimot a) kristinuskon arvoihin (joiden paremmuudesta edellisiin verrattuna en osaa sanoa mitään) ja b) omaan hallintaansa noin maallisestikin.

Vähän myöhemmin samoin aikein ja tavoittein maasta pyyhkäistiin kaikki Mariat ja muut pyhimykset uuden puritaanisemman uskonnon tieltä. Nyt olemme vähän kerrassaan ja pienin askelin vapautumassa tuon jälkimmäisen ikeestä. Sillä uskonnolla ja valtiollahan ei ihan aikuisten oikeasti ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Varsin ahdasmielinen ja pelottelulla saavutettu puritaaninen yhteiskuntakoodi murenee individualismin alle. Minun järkeeni se käy paljon paremmin kuin se, että joku joskus vuosisatoja sitten päätti, miten minun pitäisi elää.

Ai mitäkö tällä on tekemistä tämän kaiken kanssa? Sitä siis, että kyllä, yhteiskuntaamme pitää suojella islamisaatiolta. Ja yhteiskunnan jäseniä rikollisuudelta. Keinot ovatkin sitten eri asia. Halla-aho sanoo, ettei maahanmuuttoa saa kritisoida. Kritisoiminen itsessään on lähes yhtä pöhkö ajatus kuin suvaitsevaisuuskin. Mitä hyötyä on kritisoimisesta, jos ei ole antaa mitään rakentavaa ratkaisua.

Viime kädessä kyse on retoriikasta. Rakentavasta retoriikasta versus hajottavasta retoriikasta. Vapauteen kuuluu aina myös vastuu. Sananvapaus ei tarkoita tuomitsemisvapautta ja se tuntuu olevan aika vaikea asia monelle, sillä jos minun mielipiteeni on, että sinun uskontosi on paska, harjoitanko sen sanoessani sananvapautta vai tuomitsemista? Onko todella sana vapaa vailla vastuuta? Otetaanpa jälleen esimerkki.

Harjoitan jokamiehenoikeutta ja kuljeksin yksityisesti omistetussa metsässä, välittämättä kummemmin siitä, kenelle se kuuluu. Noukin mustikoita, viheltelen iloisesti tallustellessani. Satunpa metsän siimeksessä nuotiopaikalle, jota vartioi puusta veistetty patsas. “Onpa se ruma!” huudahdan ja hakkaan sen kirveellä polttopuiksi. Jos vaan kiinni jään, joudun vastuuseen omaisuuden tuhoamisesta.

Tuleepa pian metsäpolulla vastaan nainen, läheisen talon emäntä. “Perse on kuin levinuuni ja naamakin niin ruma, että ihme on jos ei ukkos käy vieraissa!” tölväisen, sillä onhan minulla sananvapaus ja siten saan mielipiteeni vapaasti ilmaista. Kenties rikon jotain naisen sisältä, mutta kukapa sitä tietäisi tai siitä välittäisi. “Kasvata kovempi nahka!” Yhtäkkiä vastuu onkin vastaanottajalla ja minä mulkero pääsen kuin koira veräjästä. “En minä ole vastuussa sinun tunteistasi!” huikkaan itkemään jääneen naisen perään.

Time out! Kyllä me jokainen olemme vastuussa sanoistamme. Poliittinen korrektius on yksi niistä asioista, jotka ovat jo menneet överiksi, mutta sellainen terve maalaisjärki on kadonnut kyllä siitä toisestakin päästä. “Jos et osaa sanoa mitään kaunista, älä sano mitään”, opetti äitini minulle aikoinaan. Samaa oppia olen yrittänyt omille lapsilleni opettaa. Ei meillä ole mitään oikeutta tieten tahtoen tölviä ja loukata ihmisiä, vain koska meillä on mielipide. Ulkonäköesimerkille on helppo nyökkäillä, mutta jostain syystä vaikkapa tuo Pridessa marssiva seksuaalivähemmistöväki onkin yhtäkkiä vapaata riistaa. Koska poikkeavat valtaväestön normista.

Retoriikka on vaikea laji, mutta sillä MITEN asiat esittää on vähintään yhtä suuri merkitys kuin sillä MITÄ sanoo. Rakentava puhe vie eteenpäin, tuomitseva pysäyttää ihmiset jankkaamaan. Avoimesti kuunteleva keskustelu tuottaa ratkaisuja, yksipuolinen “minä olen oikeassa” -paasaus synnyttää kiukkureaktioita yksissä ja hurmosta toisissa.

Siis, jos minusta uskontosi on paska, miten sen sanon? Pitkästi sanottuna: “Sinulla on oikeus uskoa kuten haluat, mutta sinulla ei ole oikeutta yrittää muuttaa minun elämääni oman uskosi mukaiseksi tai satuttaa sen nojalla ketään.” Lyhyesti: “En pidä uskoasi totena ja minusta se loukkaa ihmisarvoja.” Summa summarum silti, yhtä vähän kuin sen “paskan uskon” kannattaja saa muuttaa minun uskojani ja elämääni, on minulla valtaa muuttaa hänen.

Näillä meidän abrahamistisilla uskonnoilla on taipumus olla aika agressiivisia, etenkin näillä myöhäisherännäisillä kuten kristinuskolla ja islamilla, jotka molemmat uskovat käännyttämiseen. Yhteiskuntaamme pitäisi suojella molemmilta, ei pelkästään islamilta. Uskokoon jokainen siten kuin tahtoo. Olkoon kuitenkin tuomitsematta sitä, joka ei usko samoin. Jos muistat, ei Jeesuskaan tuominnut. Päin vastoin.

Naistenpäivän mietteitä

Idealisti minussa toivoo, että Naistenpäivä olisi tarpeeton. Ettei kenenkään tarvitsisi erikseen juhlia sitä, että on nainen, mutta ennen kaikkea ettei kenellekään tarvitsisi muistuttaa, että nainenkin on ihminen ja ansaitsee samat oikeudet kuin mies. Ettei olisi tarvetta auttaa nimenomaan tyttöjä tai ajaa naisten asiaa, vaan riittäisi silkka ihmisoikeuksista puhuminen. Sama koskee tietenkin kaikkea ihmisten jaottelua.

Jotenkin on totaalisen nurinkurista, että naisesta syntynyt mies pitää naisia itseään vähempiarvoisena. Vähän niinkuin on totaalisen nurinkurista, että mies, joka raiskaa naisen because he can, on valmis tappamaan sen miehen, joka kehtaa koskea hänen omaan äitiinsä tai siskoonsa samalla tavoin tai vaikka vähän vähemminkin.

Ylipäänsäkin on typerää ajatella, että joku toinen on sinua alempiarvoinen syystä X. Sillä syy X, olipa se sitten sukupuoli, ihonväri, ikä, taloudellinen status, yhteiskunnallinen status, seksuaali- tai sukupuoli-identiteetti tai ihan mikä tahansa ominaisuus, ei tee siitä toisesta sen huonompaa kuin sinä. Et ole yleisinhimillinen normi, et vaikka ympärilläsi olisi “samanlaisia” silmänkantamattomiin. Sillä nekin “samanlaiset” ovat samanlaisia vain valittujen ominaisuuksien puitteissa – esim. valkoisia heteromiehiä (sic ;) ).

Sori. On helppo hairahtua yleisen suvaitsevaisuuden paatokseen, kun naisista piti kirjoittamani. Se nyt vaan sattuu olemaan silleen pikkuisen sama asia, kuin mikä tahansa ihmisten määrittäminen yhden ominaisuuden perusteella. Sillä niin yhteiskunnallisesti määrittävä kuin sukupuoli onkin, ja lajin jatkumisen kannalta välttämätön, on se silti vain yksi ihmisen ominaisuus.

Sinänsä mielenkiintoista on, että samalla kun varhaiskasvatuksessa pyritään sukupuolineutraaliuteen, aikuisten maailmassa naisille jaetaan ruusuja Naistenpäivänä. Valitettavasti sille on kuitenkin vieläkin perustansa, sillä sukupuoli on yhä aivan turhan korostuneessa asemassa maailmassa ja nurinkurista kyllä, Naistenpäivän ainakin alkuperäinen tarkoitus on ollut muistuttaa, ettei naisten oikeudet vieläkään ole itsestäänselvyys. Se ei siis ole ruusun ja suklaan päivä, vaikka toki ne aina ilahduttavat (psst! ruusun voi vaihtaa pulloon shampanjaa ;) ).

Ainiin, muuten, sukupuolineutraaliudessa ei ole kyse sukupuolten kieltämisestä vaan sukupuoliroolien de-kliseistämisestä. Tytön ei tarvitse leikkiä barbeilla vaan autot ja transformerit on ihan ookoo. Poikien ei tarvitse leikkiä autoilla, jos bratzit on hauskempia. Tyttöjen ei tarvitse alkaa leikkiä autoilla, jos nukkejen hoivaaminen kiinnostaa enemmän. Poikien ei tarvitse leikkiä teekutsuja, jos puumiekoilla taisteleminen houkuttelee enemmän.

Tai siis näinhän sen pitäisi olla. Jokaisen yksilön, oli sitten tyttö tai poika > nainen tai mies, tulisi voida vapaasti ja turvallisesti valita ne leikit, opiskelut ja työt, jotka itseä kiinnostavat, ilman että joku ulkopuolelta tulee sanomaan, ettei se tai tämä ole oikein ja sopivaa koska olet nainen/mies/jotain muuta.

En rehellisesti sanoen itse ymmärrä, mikä siinä on niin vaikeaa. En ymmärrä tarvetta kertoa pojalle, ettei hoiva-ala sovi hänelle, koska se ei ole tarpeeksi miehinen. Tai tytölle, ettei tekinen ala sovellu, sillä ei naisen ajattelu toimi siinä. Toisaalta en ymmärrä sitäkään, että väen vängällä pitäisi yrittää saada enemmän naisia teknisille aloille ja miehiä hoiva-aloille. Paljon tärkeämpää olisi auttaa nuoria löytämään tiensä – opojen ja vanehmpien pitäisi aidosti kuunnella nuoria pystyäkseen auttamaan heitä ymmärtämään, mikä kiinnostaa ja missä vahvuudet piilevät.

Kirjoittelin pari viikkoa sitten firman blogiin artikkelin tasa-arvoisesta työpaikasta ja kokemuksistani naisena miesvaltaisella alalla. Kirjoitin oman sydämen kuuntelemisesta näin:

Mitäkö yritän sanoa? No sitä, että arvon tytöt ja naiset! Meitä on jo IT-alalla paljon, emme yleisesti ottaen ole väheksyttyjä tai aliarvostettuja, eikä ne naisten kykyjen epäilijät yleensä löydy IT-kollegoista vaan niistä, jotka naisia väheksyvät muutenkin. Jos IT-ala kiinnostaa, hakeudu ihmeessä opiskelemaan tai vaikka suoraan töihin, jos taidot riittävät. Jos taas teet mieluummin jotain muuta, tee sitä. Tärkeää on olla itselleen uskollinen ja löytää paikkansa maailmassa sitä kautta.

Samat terveiset teille, pojat ja miehet! Vähemmistöisyyttä ei kannata pelätä eikä ujostella. Hyvässä työyhteisössä sitä ei edes huomaa. Jonain päivänä sen sijaan saattaa tajuta, ettei entinen vähemmistö enää ole vähemmistö ollenkaan.

Olen työskennellyt IT-alalla parikymmentä vuotta, siitä monen monta vuotta osastoni/työpaikkani ainoana naisena, eikä se koskaan menoa häirinnyt. Poikani opiskelee naisvaltaisella alalla, hevostaloutta, eikä se tiettävästi häntä häiritse. Mielenkiintoistahan on, että aika usein sellaisilla aloilla, joissa naiset tai miehet ovat selkeä vähemmistö, löytyvät ne huiput juurikin sieltä vähemmistöstä. Veikkaanpa, että siksi että heillä draivi päästä tekemään on ollut niin suuri, että on ollut täysin toisarvoista välittää siitä, että on ainoa tai osa pientä vähemmistöä alalla.

Miesvaltaisella alalla työskentelystä huolimatta naiseus on minulle jotain, mitä en voisi enkä edes haluaisi piilottaa minnekään. Mitä naiseus sitten minulle tarkoittaa? Sitä, etten yritä olla muuta kuin mitä olen. Identiteetiltään miehelle mieheys toivottavasti tarkoittaa samaa – olla oma itsensä. Tehdä sitä, mistä tykkää. Pukeutua siten kuin haluaa. Olla sitä mitä luontaisesti on. Noukkia tästä meitä väkisinkin jollakin tapaa määrittävästä kulttuurista ne elementit, jotka istuvat omaan minuuteen.

“Hieno nainen ei tuoksu kuin korkeintaan hajuvedeltä.” – Aira Ruishalme (mummini)

“Miksei poikia enää kiinnosta hevoset ja ratsastaminen, vaikka ennen vanhaan ratsastaminen oli varsinkin ritarien hommaan?” kysyi esikoinen 9-vuotiaana. Hemmetin hyvä kysymys. Vastaus taitaa löytyä hevoset syrjäyttäneistä autoista.

Minun viestini tänä Naistenpäivänä on, että sinä, juuri SINÄ! olet arvokas ihmisenä, sukupuoleen, ihonväriin, ikään, silmien muotoon, pikkusormen kokoon ja mihinkään muuhunkaan sen sellaiseen katsomatta. Sinä päätät, millainen olet ihmisenä. Sinä päätät olla ystävällinen ja hyvä tai ilkeä tai välinpitämätön. Sinä päätät seuraatko sydäntäsi vai annatko muiden määrittää sinut. Sinä päätät ja sinun päätöksesi vaikuttaa niin omaan hyvinvointiisi kuin ympärilläsi olevien hyvinvointiin.

kind

Lentokerosiinista rättikauppaan

Hei, olen ilmastopassiivi. Olen lihansyöjä (tai oikeammin sekasyöjä, sillä syön kasviksiakin oikein mielelläni, vege-nuortani monipuolisemmin). Juon ice latteni ja gin tonicini muovipillillä. Ajelen C-SUV mersullamme ja ostan vaatteita ruotsalaisista rättikaupoista (jos kohta muualtakin). En hyvitä lentopäästöjäni rahalla, sillä minulle ei tule huonoa omaatuntoa lentämisestä, ja vaikka tulisikin, ei minun rahalahjani niitä päästöjä miksikään muuttaisi.

Olen eettisesti arveluttava syntinen. Olen kuluttajansyyllistyskriittinen. Meren muovisaaste ei vähene sillä etten käytä pillejä, sillä minun pillini poltetaan Vantaalla savuksi ilmaan (hengitänkö siis mikromuovia sen takia? sitä en tiedä). Lentokoneet lentävät, vaikken minä lentäisi niiden mukana. Junat ja laivat kuluttavat erinäisiä energialähteitä niinikään ja kulkevat valinnoistani riippumatta. Karjaa kohdellaan niinkuin kohdellaan söin minä sitä lihaa tai en.

Kuulen sanottavan, että kun riittävän moni kuluttaja äänestää jaloillaan, jokin muuttuu. Ehkä muuttuu, ehkä ei. Tuliko McDonaldista parempi firma sillä, että ihmiset jonkin aikaa boikotoivat sitä, kunnes unohtivat syynkin ja palasivat hampurilaisten ääreen? Tuskin. Jos lakkaamme syömästä broileria, aletaanko niitä kohdella inhimillisemmin? Tuskin.

En yritä sanoa, etteikö kuluttajalla olisi eettistä vastuuta. Olen kuitenkin lopen kyllästynyt yksityishenkilöiden syyllistämiseen siinä missä vastuun kuuluisi olla palvelun tai tuotteen tuottajalla. Moni yritys on ainakin sloganiinsa lisännyt jotakin vastuullisuudesta ja eettisyydestä ja pieni ihminen ostaa reilun kaupan kahvia luullen tekevänsä hyvän teon. Oikeasti sekin on vain markkinakikka, sillä reilusta kaupasta on reiluus useimmiten kaukana.

On helppo sysätä vastuu kuluttajien syliin ja väittää, että vain kulutuskäyttäytymistä muuttamalla yrityksetkin muuttuvat. Tosiasassa tämä on hallitusten ja valtaapitävien vastuunpakoilua. “Katsotaan onko kansa tosissaan ja muutetaan mainoslauseita sen mukaan, mikä eniten aiheuttaa huutoa.” Sieltä valtaistuimilta nimittäin löytyvät myös ne, jotka yritysmaailmassa vaikuttavat. Sieltä taustalta löytyvät ne verkostot, joilla yritykset pyörivät. Ne, joiden pitäisi kantaa vastuu eettisestä tuotannosta ja päästöongelmista.

Kaiken takana on tietenkin se sama vanha raha. Oravannahat ja kultakolikot ja muut sen sellaiset, joita ihminen haluaa haalia itselleen. Raha tätä maailmaa pyörittää. Ymmärrän, että tästä on melko helppo vetää suora viiva kuluttajaan ja sanoa, että jos kuluttaja valitsee kenelle rahansa antaa ja mitä rahallaan tekee, joutuvat häviäjäyritykset miettimään uudemman kerran toimintatapojaan.

Ongelmaksi muodostuu pakko. Ihmisen on pakko syödä. Pakko pukeutua. Pakko olla puhdas ja siisteissä vaatteissa töissä – sikäli mikäli sattuu olemaan sellaisessa työssä. Pakko päästä töihin. Pakko matkustaa työn puitteissa, työstä tietenkin riippuen. Pakko saada rahansa riittämään tähän kaikkeen, joten valintoja varsin usein ohjailee yksinkertainen matematiikka: miten saan eniten sillä rahalla, mikä minulla on käytettävissä. Siitäkin huolimatta, että aina on joku ilmasto- tai etiikkakohu joka jollakin tavalla itse kunkin valintoja koskettaa.

Jotkut yhteisöt sitten ovat keksineet varsin ovelan tavan saada rahaa lähes tekemättä mitään. “Hyvitä lentopäästösi antamalla meille rahaa niin me kampanjoimme (ehkä) puolestasi ilmastonmuutosta vastaan!” Ehkä kampanjoivat, ehkä eivät. Ehkä istuttavat puun, jota se, jonka peltoalaa se puu pienentää, ei peltonsa laitaan halunnut. Ihminen on ostanut hyvän omantunnon, vähän niinkuin se etävanhempi, joka antaa lapselle ylisuurta kuukausirahaa kompensoidakseen poissaoloaan tämän elämästä.

Olipa kyse sitten vaateteollisuudesta, viljelystä, lihantuotannosta, lentämisestä, laivaliikenteestä, ilmastonmuutoksesta, saasteista, lapsityövoimasta tai mistä tahansa, on vastuu viime kädessä palvelun tai tuotteen tuottajalla, ja yksittäisten ihmisten sijaan pitäisi painostuksen tulla hallituksilta. Niiltä, jotka tekevät laaja-alaisia päätöksiä, ei niiltä jotka miettivät ostaisivatko farkkunsa H&M:stä vai BikBokista. Niiltä, joilla on oikeasti mahdollisuus vaikuttaa asioihin.

Välillä uhkaan vaipua eräänlaiseen epätoivoon. Välillä mietin, oliko maailma sittenkin parempi paikka synkällä keskiajalla, jolloin minäkin luultavasti räpistelisin elantoani jonkun herran ja rouvan kodinhoitajana, jos minua oikein olisi elämässä onnistanut. Kun ei vielä ollut sähköä, eikä öljystä tienneet kuin arabimaiden asukkaat, eivätkä hekään osanneet sitä maasta porata (tai tienneet mitä sillä olisivat tehneet). Olisiko maailma parempi, jos emme mistään mitään ymmärtäisi?

Toisinaan Saarnaajan sanat kaikuvat päässäni. “Turhuuksien turhuus, kaikki on turhaa.” “Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla.” “Missä on paljon viisautta, siellä on paljon huolta, ja joka tietoa lisää, lisää tuskaa.”

“Harva tietää halpavaatteen todellisen hinnan” alkaa otsikko Ylen artikkelissa, jossa kuluttajille kerrotaan, että btw, halpa pikamuoti saatuttaa enemään kuin lentäminen. Hupsis! Ei riitäkään, että sovitan lentosyntinin, nyt saa sitten kantaa syyllisyyttä vaatekaapinkin sisällöstä! Ja muuten, se joka luulee “merkkivaatteita” ja “laatua” ostamalla säästävänsä ilmatilaamme ja vähentävänsä lapsityövoimaa, voisi nostaa päänsä takamuksestaan ja ymmärtää, että ei ne ralflaurenit ja deeänkooyyt ja mitä nyt lie ole yhtään sen eettisempiä yrityksiä kuin henkkamaukat ja ginatrikootkaan.

Voisikohan ehkä joku näistä HS:n artikkelissa mainituista organisaatioista lisätä sivuilleen laskurin “kuinka paljon pitää maksaa jotta saan hyvitettyä viimeisimmän mekko-ostoni ja, ai piru! ne kengätkin!” Siis niille jotka potevat ilmastoahdistusta. Itsehän vain kuljetan mukanani pyyhettä ja odotan Vogoneita räjäyttämään maapallon pois intergalaktisen valtatien tieltä. Paljonkohan niiden avaruusalus muuten saastuttaa?

“Katso: sorrettujen kyynelet!
Ei ole heillä lohduttajaa.
Katso: sortajien väkivalta!
Eikä lohduttajaa ole.”

[Edit: Vaikka minua nyt kyllä hiukan sapettaakin se, että muovipillit (ja monta muuta muoviasiaa) kieltävä laki on juuri hyväksytty EU:ssa ja astuu voimaan vuonna 2021, ainakin se on vastuunotto oikealta taholta. Vaikka minun muovipillini palaakin Vantaalla, ei kaikkialla muualla näin ole. Jospa kertakäyttöastioita valmistavat yritykset NYT alkavat valmistella oikeasti hajoavia luonnonmateriaaleista valmistettuja lautasia jne. Btw. Muovin vähentämiseksi olisi syytä palata aitoihin nahkatuotteisiin, mutta sitten vastassa onkin eläinaktivistit. Ei me täällä voida mitään tehdä tuhoamatta palloa.]