Uskollinen lukija

Myönnän, etten ole koskaan ollut mikään suuri suomalaisen kirjallisuuden kuluttaja. Olen minä lukenut Sinuheni ja vähän muutakin Waltaria, Tuntemattoman sotilaan (useampaankin kertaan), vähän Veikko Huovista, jota isäni luki minulle aikoinaan iltasatuina ala-kouluiässä, samoin kuin Seitsemän veljestä (nahkakantisesta painoksesta, joka oli kirjoitettu wanhoilla kiriaimilla).

Tosin, nyt kun alan miettiä, voin minä nähtävästi nimetä puolen tusinaa muutakin suomalaista kirjailijaa, joiden tuotantoa olen ahmimalla ahminutkin. Anni Polvan Tiinat ja myöhemmin lukioiässä vähän aikuisemmat hömppäkirjat, Jalon sisarusten poni- ja ravitallit, Tuija Lehtisen nuortenkirjat, Eeva-Maria Vierulan ja Eero Ekqvistin hengelliset kirjat teini-iässä. Joitakin mainitakseni.

En ole varsinaisesti tietoisesti koskaan päättänyt hyljeksiä kotimaisia kirjoja. Kävipä vain niin, että lukion jälkeen englanti, joka oli ollut koulukieleni 10 vuoden ajan (leikkikoulu, esikoulu, ja peruskoulu kasiluokan loppuun saakka) uhkasi jäädä vallan käyttämättömäksi ja alkaa rapistua, joten aloin ylläpitää kielitaitoani (edes kirjallista) lukemalla kirjani ensisijaisesti englanniksi.

Kotimainen kirjallisuus koki nousun elämässäni jokunen vuosi sitten, kun englanti oli jo pitkään ollut kotikieleni. Kirjafriikki kun olen, kirjahyllyt ja -laarit vetävät minua puoleensa kuin magneetti, missä tahansa olenkin. Erään kerran jokunen vuosi sitten Lidlissä oli syksyn tullen kirjalaari, josta poimin käteeni Max Seeckin Hammurabin enkelit. Kansi kaikessa yksinkertaisuudessaan yhdistettynä kiehtovaan nimeen sai tarttumaan kirjaan, takakansi ostamaan sen.

Kirja ei muistaakseni enää ollut ihan uusi silloin, vaan trilogian toinen osa, Mefiston kosketus, oli jo tuloillaan. Ostin sen heti kun se kirjakauppoihin ilmestyi ja ahmin myös sen, jääden malttamattomana odottamaan kolmatta osaa, seuraavana vuonna ilmestynyttä Haadeksen kutsua, johon kävin Helsingin kirjamessuilla hakemassa signeerauksen.

Jouluna tuona samaisena vuonna 2017 sain isältäni lahjaksi Mikko Porvalin Karelia Noir -sarjan ensimmäisen osan Sinisen kuoleman kuva, historiallinen dekkari Viipurista kieltolain ajalta. Vuotta myöhemmin sain sarjan toisen osan, Veri ei vaikene, niinikään joululahjaksi faijalta.

Jotenkin kirjan lopun perusteella kuvittelin sarjan loppuneen toiseen osaansa, etenkin, kun en sitten enää viime jouluna saanut isältä enempiä Karelia Noireja. Harmittelin kovasti asiaa, sillä pidin sarjasta kovasti. Mieleeni ei jostain syystä koskaan tullut tarkistaa asiaa – ei ennen kuin juuri nyt. Kolmas osa, Kadonneen kaupungin varjo, on sittenkin olemassa ja puuttuu hyllystäni. Muttei kauan. Tilasin sen juuri Adlibriksestä.

Seeck siirtyi tuon ensimmäisen trilogiansa jälkeen vielä vähän synkemmille psykologisen trillerin vesille viime syksynä ilmestyneen Uskollinen lukija -kirjansa myötä. Odotan jo malttamattomana sarjan seuraavaa osaa, Pahan verkko, jonka ennakkotilasin jo joku aika sitten.

Seeckin jalanjäljissä kulkee toinen tuore suomalainen dekkaristi Villy Lindfelt, jonka esikoisromaanin Miltä tuntuu tappaa hotkaisin tuossa eilen yhdellä istumalla, kun en malttanut käsistäni laskea. Kulkee ja ei kulje, Seeckin jalanjäljissä siis, sillä ihan tuo kirja oli omansa lainen, ihan sillä on oma paikkansa uudemman Nordic Noirin kentässä. Hienosti rakennettu psykologinen trilleri tämäkin. Toivottavasti saadaan vielä lisää Lindfeltiä – lupaan olla uskollinen lukija!

Vähän vahingossa käsiini sattui naapurimaan nousevan dekkaristin Camilla Greben Lemmikki. Esikoinen oli sen ostanut jostain pokkarikaupasta lukemista kaivatessaan ja suositteli minullekin. Luin ja tykästyin. Samohin aikoihin käsiini osui eräästä kirjavaihtohyllystä sarjan edeltävä osa Kun jää pettää alta, joten tietenkin sen poimin matkaani, luin, ja annoin esikoiselle.

Greben sarjaa on jo ilmestynyt kaksi osaa lisääkin – Horros ja Varjokuvia – mutta vasta Horroksen olen ostanut ja lukenut ja se on nyt matkalla esikoisen hyllyyn. Sinne minä kerään koko tuon kyseisen sarjan, pokkareina (koska pokkareina se kaikki alkoi), joten tuoreinta kirjaa saa aina odotella vähän pitempään. OCD ja silleen.

Mistä päästäänkin aasinsillan kautta Johanna Valkaman Metsän ja meren suku -kirjasarjaan, josta kaksi ensimmäistä osaa, Itämeren Aurin ja Linnavuoren Tuulin, ostin aiemmin mainituilta kirjamessuilta pokkareina. Pidin niistä niin paljon, että hivenen hampaitani kiristellen ostin vastikään kai kirjakauppohin tulleen Kaukosaarten Ainon kovakantisena. Kokonaisuus häiritsi hyllyssäni armottomasti, kunnes sarjasta ilmestyi neljäskin osa, Jäävuonon Ruusu, joka niinikään kovakantisena tasapainottaa tilanteen.

Nyt kun noihin kirjamessuihin päästiin, sieltähän tuli mukaani aika paljonkin kirjoja, edellä mainittujen lisäksi mm. jokunen Kristiina Vuori ja Kaari Utrio, Anja Snellmannin Antautuminen, sekä Markus Falk -nimimerkillä kirjoittavien Hämeen-Anttiloiden yhteinen esikoisromaani Profeetan soturit. Erinomainen trilleri tuokin, ja sen jatkon, Aleppon kirjuri, niinikään tilasin juuri Adlibriksestä.

Oikeastaan vähän hölmöä koko tuo Adlibriksestä tilaaminen, sillä noudan kirjat aivan Suomalaisen kirjakaupan naapurista, jolleivät ne tule postiluukusta sisään 🤷‍♀️

Minulle on siis tässä piakkoin tulossa kotimaista kirjallisuutta useammankin kirjan verran lisää hyllyyni. Edellä mainittujen lisäksi vielä Roope Lipastinkin tuorein, Aviotärähdys. Jälkikasvukausi on paraikaa luvussa.

En minä silti ole englanniksi lukemistakaan hylännyt, mutta se on enimmäkseen siirtynyt digikirjojen puolelle Kindleen. On kuitenkin tiettyjä (englanninkielisiäkin) kirjoja, jotka tilaan paperisina Amazonista, sellaisia kuin vaikkapa Charlotte Brontën Jane Eyre, jonka vastikään tilasin sillä sivistyksessäni on sen kokoinen aukko, ja kaikki ne muusikoiden ja näyttelijöiden elämäkerrat, joihin olen hurahtanut. Niistäkin tosin osa on poimittu suomeksi Suomalaisesta.

*

Joitakin muita tuoreempia suomalaisia kirjailijoita ja kirjoja hyllystäni

  • Emmi Itäranta – Teemestarin kirja
  • Henri Aleneff – Siveltimen voima (tämä onvielä lukulistallani)
  • Riitta Lehvonen – Kenkäheinistä kännyköihin, Tyttöteurastaja
  • Katja Kettu – Rose on poissa
  • Jorma Rotko – Amalie Armas, Kissa nimeltä Joosef, Koirat ja heidän ihmisensä (eKirjoina)

Kerro minulle satu

Kolmisenkymmentä sivua Indrek Harglian ensimmäistä Apteekkari Melchior -kirjaa eteenpäin jälleen luettuani, suljin kirjan kesken sivun. Se on minulle varsin harvinaista, sillä lähtökohtaisesti minua häiritsee jättää luku kesken. Tai ainakin pyrin lopettamaan aukeman alkuun, kohtaa ennen ensimmäistä täyttä kappaletta. Silloin tiedän, mistä jatkaa.

Apteekkari Melchior, vaikka onkin sinällään mielenkiintoista kuvausta 1400-luvun Tallinnasta, on dekkariksi (tai ylipäätään kirjaksi) kovin hidastempoinen. Muistuttaa varsin paljon C. J. Sansomin Shardlakeja, joissa myös murhat ja muut mysteerit selvitetään jututtamalla ihmisiä; toimintaa ei ole nimeksikään. Periaatteessa pidän noista historiallisista dekkareista, mutta niiden hidastempoisuus ei imaise minua sisäänsä, joten lukemisestakin tulee hidasta.

“Raskaaksi” kirjallisuudeksi tuskin niitäkään voi silti laskea. Dekkari kai ei ole nk. raskasta ja ylevää vaikka sijoittuisikin keski-ajalle.

Melchiorin sulkiessani jäin pohtimaan tätä koko kirjojen ja tarinoiden arvostus-asiaa. Raskasta ja kevyttä kirjallisuutta, erilaisten kirjojen arvoa tai pikemminkin arvottamista. Kirjalla on arvoa lukijalle, joka sitä arvostaa, mutta moni tuntuu arvottavan kirjallisuutta ja sen lajeja jonkin mystisen syvällisyyden perusteella. Vähän kuten teatteri on ylevämpää kuin elokuva ja elokuvissa ranskalainen taide-elokuva ylevämpää kuin Hollywood-elokuva.

Mikä tekee jostakin korkeakulttuuria?

Rahako? Yhtäältä se kuinka paljon se maksaa (=ei kaikkien saatavilla), toisaalta se kuinka paljon tekijä sillä tienaa (=kaupallisesti menestyvä)? Harvinainen ja tekijäänsä ei niin rahallisesti hyödyttävä tuntuu olevan arvostetumpaa kuin menestyvä ja suosittu. Paitsi kun tekijä on jo kuollut.

Taiteellisuus? Mitä ylipäänsä on taiteellisuus? Vaikeaselkoisuutta? Voiko arvostaa jotakin, mikä on helposti ymmärrettävää, vai pitääkö teoksen olla moniselitteinen ollakseen syvällinen ja taiteellinen ja siten arvostettava? Onko ymmärettävyys pinnallista ja sellaisena halveksittavaa?

Sänkyni päätyhyllyssä seisoo kirja The Essential Nietche. Ostin sen joskus, sillä halusin lukea sitä voidakseni muodostaa siitä oikeasti mielipiteen. Ahersin noin neljänneksen kirjasta, siirryin kevyempään lukemistoon. Ajattelin, että palaan siihen taas joskus, ajattelen kai yhä. Luultavasti en kuitenkaan palaa. Olen mielipiteeni muodostanut. Nietche voi olla arvostettu filosofi, mutta minusta hänen ajatuksensa ovat aivan yhtä täynnä ilmaa kuin paikallisen kuppilafilosofinkin. Vaikeatajuisempaa tosin.

Minä en arvosta mitään tai ketään siksi, että joku sanoo minulle jonkun tai jonkin olevan arvostuksen arvoista. Siksi, että maailma on nostanut tämän jalustalle ja julistanut suureksi henkilöksi tai “klassikoksi”. Asioilla – kirjoilla, elokuvilla, taiteella – ja niiden tekijöillä on minulle arvoa, saavat minulta arvostusta, vain kovin subjektiivisella tasolla. Kun ne tarjoavat minulle jotain. Kun ne lisäävät arvoa minun elämääni. Muuten ne ovat melko yhdentekeviä.

Luen toisinaan kirjoja, jotka eivät viihdytä, mutta useimmiten kirjoja, jotka viihdyttävät ja imevät sisäänsä. Sellaiset “klassikot” kuin Anna Karenina ja Taru Sormusten Herrasta ovat jääneet minulta kesken loputtoman ja lohduttoman tylsinä ja puuduttavina. Jälkimmäinen myös elokuvaversiona. En lue kirjoja häikäistäkseni intellektilläni tai sivistyneisyydelläni; jos ylipäänsä ikinä häikäisen, on se jotain aitoa minua, ei kaivoon kannettua vettä. Luen häikäistäkseni itseni tarinalla, johon voin uppoutua.

Nämä ajatukset ovat pitkälti lähteneet päässäni taas pyörimään erään FB:n kirjallisuusryhmän seinällä käydystä keskustelusta. Keskustelu lähti avauksesta, jossa henkilö X oli yrittänyt lukea Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -kirjaa, ja ihmetteli, miten moinen kioskikirjallisuus voi olla niin suosittua, kun hän ei pystynyt edes yhtä lukemaan läpi, niin kammottavaa kevyttä hömppää.

Siinä se sivistynyt korkeakirjallisuudenlukija osoitti sydämensivistystä käyttämällä sangen kauniita ilmaisuja kirjoista, joista kovin moni puolestaan pitää. Kaikin mokomin, meillä jokaisella on mieltymyksemme, mutta minulle opetettiin jo lapsena vähän rakentavampi tapa aloittaa keskustelu. Minulle opetettiin, että jollet osaa mitään hyvää sanoa, älä sano mitään. En minä sillä, kyllä mielipiteensä asioista voi sanoa, mutta sen voi ilmaista monella tapaa. On melko eri sävy esimerkiksi siinä, sanooko vaikkapa ruuasta “yök miten pahaa” vai “en pidä tästä”.

Niin, en ole ainoa, joka tykkää kovastikin kyseisestä kirjasarjasta, joka ei maalaa syvällisiä henkilökuvia ja on täynnä onnekkaita sattumia ja onnettomia historiaosuuksia. Jopa vähän ärsytykseen saakka, myönnän. Silti, satuina, tarinoina, ne ovat jotenkin ihania kasvutarinoita, lämminhenkisiä kertomuksia, joista jää hyvä mieli, vaikka historian rakkaustarinat ovatkin järestään onnettomia. Tekeekö se kirjasta kioskiviihdettä?

En tiedä, eikä minua kiinnosta. Tuo sarja, kuten niin moni muukin, joista pidän, on täynnä inhimillisyyttä, kohtaloita, paikkoja, historiaa, tapahtumia. Niillä on kyky tempaista minut pois arkisesta elämästäni jonnekin muualle. Jonnekin, missä murheet eivät ole minun omiani, missä lopussa kaikki on hyvin, missä oikean elämän realiteetit eivät päde. Ehkä olen ikuinen lapsi, mutta pidän saduista.

Miksi ihmisillä on tarve arvottaa? Tarve huutaa katoilta tuomiota? “Katsokaa miten sivistynyt olen! Yritin lukea kevyttä kirjallisuutta, mutten päässyt alkua pitemmälle! Luen mieluummin Sartrea.” Lue vaan. Ehkei meistä tule ystäviä, sillä minä en lue Sartrea vaan tuota “kevyeksi” leimattua kirjallisuutta, mutta eiköhän meille kaikille ole tilaa tällä pallolla.

Sydämen sivistystä on ymmärtää, että meitä on erilaisia, eikä lukumieltymys (tai muukaan mieltymys) tee kenestäkään älykkäämpää, parempaa, vähemmän älykästä, huonompaa, tyhmempää, viisaampaa. Ei tämä maailma olisi sen parempi paikka, vaikka me kaikki pitäisimme samanlaisista asioista. Ennemmin tylsempi paikka.

Taidan palata Melchiorin pariin.

Name of the Exodus

Inspired by the movie challenge I decided to list the books that have most impacted or influenced me in some way. This was way more difficult than picking ten movies and I simply could not restrict me to 10 but decided to go with 15 instead. I have read way more books than I’ve seen movies, and I love reading way more than I enjoy watching a movie.

  1. Saariston lapset (Astrid Lindgren)
    saaristonlapset
    This is the the book that made me a book dragon. I devoured the book and then continued to devour book after book, first the other Astrid Lindgren books I had, then everything else in my own book case, then everything from the local library.
    01saaristonlapset 
     
  2. The Tripods (John Christopher)
    tripods
    My debut SciFi read. My friend recommended this trilogy and borrowed me the book too, and I loved it. I think I read it multiple times after that, once in my adulthood too. I never owned the book until a couple years ago when I decided it was something I needed to have in my own library.02tripods
     
  3. Little Women (Louisa May Alcott)
    pikkunaisia
    This WSOY series of “girls’ books” <3 All of the Anne of Green gables books, the Emily of New Moon books, I had them all, I read them all, and I loved them all.
    2020-05-16 18.01.42
    I guess this one got picked into the books that made an impact on me simply because it was the one I modeled my first attempt at book authoring by. I wrote several chapters of something sort of similar to this story until I moved on to something else.03littlewomen
     
  4. Watership Down (Richard Adams)
    watershipdown
    We used to have a bunny. Well, actually several, but when I was 9-13 years old, we had the first bunny and I got this book for Christmas or birthday or something during that time. It made me cry, it made me think I somehow understood the bunny better, it gave me a new partial language what with the rabbit language invented by Adams. I still remember a tidbit like Narn = good and Hraka = poop. And rabbits only count to four, after that everything is Rhair (million).04watership
     
  5. Exodus (Leon Uris)
    exodus
    Mom had this book – like all of Uris’ books, and I did read them all too, some many times – in her book case. It was one of the first books I read from her collection, probably after having read some Ian Flemming’s Bond books and Peter O’Donnel’s Modesty Blaises first. I loved the story and later on it prompted me to read e.g. Bodie Thoene’s Zion Chronicles series.05Exodus
     
  6. Name of the Rose (Umberto Eco)
    nameoftherose
    I actually saw the movie first (so it could’ve been in that list too). We watched it in school maybe some religion class thing? It made a strong impact on me – the story, the monks, the mystery, the sex on the kitchen floor :D – and I went and got the book from the library and read it and loved it every bit as much as I had loved the movie.06nameofrose
     
  7. Trinity (Leon Uris)
    tirnity
    Trinity and Redemption really go together, I mean they are two parts of the same story, after all. However, Trinity came first and obviously I found it in my mom’s books, read it and was immediately smitten with Ireland. Have been too, ever since. Later on, when Uris released Redemption, I immediately bought it (I already had all of Uris’ books in my own collection at that point).
     
    In my late teen years my mom also introduced me to the series The Emerald Ballad series by B.J. Hoff and that more or less sealed it. Anyhow, I think I used to be Irish in one of my previous lives. Most probably a leprechaun of sorts ;)07Trinity
     
  8. Daddy-Long-Legs (Jean Webster)
    daddylonglegs
    Out of all these “Nuorten toivekirjasto” books (that included books like The Little Princess, The Secret Garden, Huckleberry Finns, all sorts of adventure books and classics and whatnot), this was my favorite. You can believe I was thrilled when I learned that Fred Astaire and Audrey Hepburn had made a musical of the story!08setapitkasaari
     
  9. Tuntematon sotilas (Väinö Linna)
    tuntematon
    The Unknown Soldier. One of the absolute Finnish classics, the book about the WWII in Finland. One of the rare classics that I have loved and read multiple times (I usually find classics somehow pretentious in the high-culture-boring kind of a way). I’ve seen all three movie versions of this book, the newest one being my favorite.09tuntematon
    Favorite quote
    Hietanen: “Mää ole hiilest tehty ahvena.”
     
  10. The Thorn Birds (Colleen McCullough)
    thornbirs
    I can thank my mom for this one too. She told me when I was a teen that she really loved The Thorn Birds and that prompted me to read the book (in Finnish). I fell in love with the story and through this book started reading other McCullough books too. I have read this book dozens of times, in Finnish. Only a few years ago did I finally order the English copy, but haven’t gotten around to reading it yet.

    I love this book so very much that it was quite the disappointment, when my mom finally confessed to me – not long before she died! – that she actually had never read the book. Her fascination had more to do with Richard Chamberlain than the story itself, Chamberlain being Father de Bricassard in the 4 episode TV series, which I also do love. It’s actually funny how the storylines mix sometimes, for I can fully picture the book with the TV series characters playing each scene of the book in my mind.10thornbirds
    Favorite quote
    Meggie Cleary: “And there’s one thing you’ve forgotten about your precious roses, Ralph, they’ve got nasty *hooky* thorns!”
     
  11. Tim (Colleen McCullough)
    tim
    I read this one right after the Thorn Birds and it touched me possible even deeper in some ways. Tim, the simple man, who finds love with a lonely older woman. Tim, whose family thought him just a simpleton and a burden. Beautiful story!11tim
     
  12. Anne Frank: The Diary of a Young Girl (Anne Frank)
    annefrank
    I was just about fourteen when I read this book, more or less the same age as Anne Frank when she wrote it. It touched me deeply! Later on in the early ’90s, I also read the sort of similar more contemporary book “Zlata’s Diary”, taking me to the war zone of Bosnia. Reading the stories of these girls made me solemn in a way. Just so sad, yet grateful.

     In 2012 I went to Amsterdam for the first time and one of the things on my bucket list was to visit the Anne Frank House. We did – I was traveling with my current husband – and it was practically a religious experience for me.12annefrank
     
  13. The Count of Monte Cristo (Alexandre Dumas)
    montecristo
    I hijacked my dad’s old copy of The Count of Monte Cristo already as a teen, when I first found it at our summerplace and read it and the sequels. This wasn’t my first Dumas book – I’d already read the Three Musketeers and it’s sequels – nor was this the last, for I went to read quite a bit more Dumas books after this one; my great-grandfather was a fan and we have a proper collection at the summerplace.

    I was actually contemplating between Musketeers and Cristo because really both should’ve been on this list, but while I’ve always had a bit of a crush on D’Artagnan, the story of Edmond Dantés still won my inner battle.
    13montecirsto
     
  14. The Hitchhiker’s Guide to the Galaxy (Douglas Adams)
    hitchhiker
    Out of this collection of books, this is the first one I actually read as an adult; all previous ones I read as a teen. Somehow I just had never even known about this book until my sister, who fraternized with nerds, talked about it. Still it took me quite some time to get around to it. At first it was a “I guess I should read what it’s all about” but then it ended up being one of the best books I’ve ever read, and definitely my most quoted book.14hitchhiker

    Favorite quote
    Ford Prefect: “There is no point driving yourself mad trying to stop yourself from going mad. You might just as well give in and save your sanity for later.”

  15. The Book Thief (Markus Zusak)
    bookthief
    The most recent of these books. This was a really strong, wonderful story of wartime Europe and a little girl stuck in the midst. I also got the movie, after reading the book, and while it too was awesome, the book was just something in its own sphere.15bookthief

Other little trivia about my books and reading:

  • The other Astrid Lindgren books I had and loved were ‘Veljeni Leijonamieli’, ‘Mio, poikani Mio’, ‘Marikki ja kesäkummun Tuikku’, Ronja ryövärintytär’, and ‘Rasmus ja kulkuri’
  • I still have the others in my bookshelf, but my son hijacked Veljeni Leijonamieli and Ronja Ryövärintytär when he was younger, so he has them now
    2020-05-16 18.01.54
  • The first ever book I tried to read was “Pelastuspartio Bernard ja Bianca” (The Rescuers, by Margery Sharp), but somehow it only bored me and I never got further than maybe 50 pages in the book
  • In the summer of 1984 (when I had just turned 9) my mom tried to challenge me to read five books during my summer vacation. I thought it impossible, and it was. However, during the following autumn I found that Saariston lapset, and haven’t stopped reading since
  • During my pre-teen and teen years I frequented our local library and read basically every book I could find that interested me even remotely. Later on, I moved on to some bigger libraries for more selection
  • I did get a bit of a reading exhaustion when I was studying in the Uni and had to read so much for my studies
  • When I was on sick leave while pregnant with my daughter, I read a book a day; I had borrowed a pile of Janet Evanovich’s Stephanie Plum books and read all day long while my son was in day care (I was in bed rest due to preliminary contractions)
    2020-05-16 18.01.28
  • I’ve been an Evanovich fan ever since and have read all of her books
  • When my kids were small, I had really little time to read, so I restricted my reading to the new releases of a few favorite authors: Janet Evanovich, Tess Gerritsen, Patricia Cornwell, John Grisham, James Patterson, and Michael Palmer
  • Sometimes, if a book really has me hooked, I may cook and walk dogs and do whatnot with my book in the other hand
  • I love “real paper books” and I love my own library, but there is no way I could fit all my books in a normal home, so I read a whole lot of books in Kindle too
  • Besides, Kindle is easy since it’s always with me right there in my phone
  • I usually have two books going at the same time: one paper book and one Kindle
  • I currently read more in English than Finnish, but one of my favorite authors is Finnish: Max Seeck – I love his thrillers!
    2020-05-16 18.01.22

[Find some book recommendations on my About Books page and recent reading history in Goodreads]

Fragments

Two drunks are sitting on the low wall next to Lidl. Skinny legs crossed, beer can in hand, puffy face turned to look at the store-goers and sneer at those better-offs getting our of high-end cars like BMWs and Mercs. People like us. When we come out, they have vanished.

Driving out of the parking lot and turning on to the main road, we see a fragment of a hat, a glimplse of a face, a ray of light reflecting from a beer can. The dudes have migrated to a nook in the little patch of forest on the other side of the road. “That’s one kind of a life, I guess,” I think to myself as I wonder if they have a family somewhere, wishing they were home instead.

A young woman sporting a backpack running down the street in jump shoes. Is she out for a workout or in a hurry to get somewhere? “Would be fun to try out jump shoes sometime,” I note, as another thought enters my mind: my family would not let me put them on, in fear that next they need to call an ambulance.

Middle-aged man in an electric wheelchair in the hardware store with his wife. Wife is browsing the shelves while the man sits helpless in the wheelchair, waiting. Wife finds whatever tool she was looking for and they go through the cash register. “How would that feel? To be bound to a wheelchair, not being able to contribute,” I wonder and recon that it would still be different for me and for my husband. I might take it as a relief from all this *doing*. He might go down in despair.

Three teens sitting in swings in the park, just loitering, being teens. For a fleeting moment I think: “Ah, that freedom of being young! With no care in this world!” Then I remember it’s just an illusion. Teen years are harsh and probably more difficult than anything that comes later. Unless you’re BPD and have a permanently underdeveloped frontal cortex.

The tram starts from the traffic light. It was all predictable, but I fall down on my ass all the same. My balance has failed me, again. It was less than a week since it did it in a bus. I find myself sprawled on the tram floor, in my clunky heels and in my dress. Less than gracefully I gather myself up as fast as I can. People look away demurely. Only two young ladies seem worried as they ask if I’m ok. I decide not to be embarrassed, smile at them and tell them I’m fine. With an aching ankle I step out as we have reached my stop, and hold my head up high as I walk towards my destination.

Stories. We all have our stories and when we see other people out and about, a small fragment of our story is revealed. Most of the time it is puzzling to anyone watching, because the short moment is out of context. Only when you get to know a person, talk to them for some time, do you get to know the outlines of their story. Only when you spend time with them for years on end, might you actually learn their story.

Take a random excerpt from a book. It may intrigue you, it may be meaningless, it may sound completely insane. Read the book flap and it may make sense. Maybe you want to read more and decide to get the book. Maybe it is disinteresting and you will never find out what lies beneath those covers. Obviously, you will never be able to read all books in this universe. Obviously it’s not necessary either.

In her book called “Outline” Rachel Cusk delves into people’s stories in a way that the main character remains practially unknown. All of the characters do, really. It’s all about fragments, pieces of life, that get told. Some stories you can relate to, some not so much. It is an interesting read, but so intense that it felt like overload. Like being trapped in a social situation, forced to listen to people cite their life to you. In the end, I wouldn’t have cared to learn more about any of them. I also decided that I didn’t care to read the rest of the trilogy.

This blog of mine, it too is just fragments. Little bits and pieces of my life, crumbs and morsels of my mind. We all choose what we share with the rest of the world, irl and online. We all construct an official story to show the world and conceal the real one lying beneath. Occasionally the curtain flutters, occasionally you might see through someone else’s curtain. You will still see only a little bit of what’s beyond.

So be kind, do not judge. For you don’t know the whole story. You don’t know what the smile covers up.

Loma, laatikoita ja muutama tuhat sivua

Loman viimeinen viikko pyörähti käyntiin sillä, että heräsin blogipostauksen villiin pyörinään päässäni. Koko loman ajan vaivannut writer’s block on ilmiselvästi tiessään, mikä tietää hyvää suunnitelmalleni pyhittää tämä viimeinen viikko kirjaprojektilleni. Siis kirjoitusprojektilleni. Kirjakäsikirjoitukseni hiomiselle. Mies nimittäin palasi jo töihin, joten paineet jatkaa pihan viimeisiä rakennusprojekteja siirtyivät päivästä iltaan.

Sitäkin lajia on nimittäin tässä loman aikana riittänyt, vaikka terassi saatiinkin valmiiksi jo ennen miehen loman alkua, ja paljukin terassin reunalle (sellainen “puhallettava”, inflatable, you know). Siinä tasaisella alustalla on ollut hyvä rakentaa vähän varastolaatikoita (neljä, tarkalleen ottaen) ja juuri nyt vielä puolivalmiina lähinnä metsämaantien bussipysäkkiä muistuttavaa piskuista puutarhavajaa, ja helliä väsyneitä lihaksia iltasella paljussa.

Tuo tuollainen rakentaminenhan ei ihan varsin ole minun juttuni. Minä lojuisin aurinkotuolissa tai riippumatossa kirjani kanssa vaikka aamusta iltaan. Se on lomaa parhaimmillaan! Olinkin siis varsin iloinen siitä, että siinä ensimmäisellä lomaviikollani keskimmäinen lapsonen tuli meille liki viikoksi jeesailemaan isäänsä (palkkaa vastaan tietenkin ;) ) ja muutenkin vähän olemaan meidän kanssamme vaihteeksi. Minä sain rauhassa lukea, kun isä ja tytär kulkivat rautakaupoissa ja lautatarhoilla ja rakensivat ja pulasivat.

2019-07-06 20.24.08.jpg

Kyllähän minä sitten luinkin! Lomani ensimmäisten parin viikon aikana lukaisin Harry Potterit alusta loppuun, ensimmäistä kertaa, suomeksi (erinäisistä syistä). Pojalla on hyllyssään ne englanniksikin, ehkäpä ne ovat sitten ensi kesän projekti. Esikoinen hurahti Pottereihin noin kymmenen vanhana ja nuoremmat sisarukset seurasivat perässä, jos eivät samalla innolla lukien niin ainakin elokuvien (joita meillä on kaksi settiä syystä x) ja pleikkapelien muodossa.

Potterit olivat niin monta vuotta niin läsnä elämässä, etten itse jaksanut ajatellakaan niiden lukemista. Vaikka itse asiassa tosikoinen taisi juuri katsoa koko leffasarjan jälleen kerran läpi, ja kai niitä pleikkapelejäkin ovat välillä pelanneet yhä, ne eivät samalla lailla enää täytä tilaa kotona, joten minulle aika kypsyi lukea ne, täyttää tuo Potterin muotoinen aukko sivistyksessä. Tai loput siitä, sillä väkisinkin olen nähnyt paloja elokuvista ja ainakin pari niistä kokonaankin.

Jaa mitäkö niistä tuumasin? Ensimmäiset pari olivat vähän köykäisiä, selkeämmin nuorille (lapsille) suunnattuja. Kirjat ja tarinat paranivat loppua kohti, vaikka pidin niistä heti ensimmäisestä lähtien. Ne imaisivat mukaansa ja soljuivat helposti eteenpäin. Paitsi se ihan viimeinen, jonka alkupuoliskon jälkipuolisko oli vähän junnaava ja fiilikseni oli vähän samanlainen kuin Ronilla: ei tästä mitään tule, haahuillaan vaan; miksei Harryllä ole suunnitelmaa valmiina? Kun se sitten taas lähti käyntiin, haahuilu tuntuikin merkitykselliseltä. Sitä vaan oli noiden kirjojen kanssa tottunut jatkuvaan äksöniin.

Tuomio: kyllä, ne kannattaa lukea. Viisi tähteä.

Ihan samaa mieltä en ole Frantz Kafkan kirjasesta Investigations of a Dog, johon tartuin Pottereiden jälkeen, ehkä vähän liian suurin odotuksin (joilla ei ollut mitään tekemistä Pottereiden kanssa). Lukaisin tuon 50-sivuisen lehtykäisen yhdessä illassa, keveän pettymyksen siivittämänä. Petyin siihen vähän samalla tavalla kuin David Duchovnyn hyvin erilaiseen, popularistisilla kliseillä kyllästettyyn kirjaan Holy Cow. Kummassakin oli potentiaalia, joka jäi täyttymättä. Kumpikin jäi keveäksi, vaikka ensimmäistä nyt ei voi parhaalla tahdollaankaan sanoa keveäksi lukea. 

Kafka on toki aikakautensa tuote. Nietchemäinen ajatusten kietominen monimutkaisiin lauseisiin oli ehkä pakonkin sanelemaa, jos halusi olla vakavasti otettava ajattelija. Minua se vain tympii. Siksi Nietchekin on yöpöydälläni kesken. Kahlasin sitä satakunta sivua viime talvena, enkä jaksanut enempää. Suunnitelmani on jatkaa sitä jossain vaiheessa, mutta who knows. Se on raskasta lukea. Kuten oli tuo Kafkakin. Vähän ajatusta, paljon sanoja. Ihan hyviä ajatuksia, mutta aivan liikaa sanoja.

Todellinen ajatus jää oikeastaan aika köykäiseksi, kun se kiedotaan koristesanoihin. Vähän niinkuin nainen, joka ei oikeasti näytä juuri miltään, mutta saadaan oikeanlaisella meikillä ja hiusten laitolla näyttämään kaunottarelta. Nainen, jota satunnainen yhden yön hoito aamulla säikähtää, kun meikit on poissa ja hiukset sekaisin. Kuinka kummoinen voi olla ajatus, joka pitää esittää niin monimutkaisesti, ettei sitä tyhmempi tajua ollenkaan ja vähän älykkäämpikin harhautuu koko ajatuksesta sivuun kymmenrivisen lauseen myötä?

Tiedän, että minullakin on taipumusta koukerteluun. Paavalilaiseksi äiti sitä kutsui. Pyrin kuitenkin tietoisesti yksinkertaistamaan ilmaisuani, jotta se on ymmärrettävämpää. Kafkat ja Nietchet ja sen sellaiset syövät minun silmissäni koko uskottavuutensa olemalla teko-fäncyjä. Kirjoita niin monimutkaisesti, ettei kukaan ymmärrä, niin kuulostat älykkäämmältä ajattelijalta kuin kukaan muu. Onhan kai sekin oma taiteen lajinsa. Elitistisen älymystön älytöntä hifistelyä.

Niin, tuo koiran tutkimus oli tarinanakin jotenkin köyhä. Koira kohtasi jotain selittämätöntä, siis sellaista, mitä ei kyllä ihminenkään osaa selittää, ja lähti siksi kyselemään, miten maailma antaa ruuan. Paastosi itsensä henkihieveriin vastausta etsiessään, eikä silti ollut lähempänä vastausta, sillä ruoka ei vain tullut. Koirasta tuli skeptinen vanha narttu, joka halveksui naapuriaankin, jolle kasvotusten oli mielinkielin. Missähän pöllyssä Kafka on ollut tarinaa kirjoittaessaan? Jos haluaa lukea koiran näkemyksiä elämästä, kannattaa ennemmin tarttua Cervantesin kirjaseen The Dialogue of the Dogs.

Tuoss vaiheessa, kun Potterit oli sopivasti luettu, ja olin viettänyt pari epävakaista kesäpäivää tosikoisen, koirien, isän, isän vaimon ja toiseksi viimeisen Potterin kanssa landella, oli jo tytärpuoli palannut äidilleen ja mies tarvitsi apua rakentamisproggiksissa ja minun lukemispuuhani jäivät iltapuhteiksi. Ei siinä mitään sinänsä, sillä varastotila on todellakin tarpeen, jotta tuosta pihasta saa joskus siistin. Ihan nurisematta en K-Rauta-keikoista ja boxien kasaamisesta selvinnyt, mutta melkein.

Laatikot ovat nyt valmiit ja reunustavat terassia kolmella sivulla. Puutarhavajakin tosiaan bussipysäkkiä muistuttavasti puolivalmis, eli siitä puuttuu etuseinä ja ovi, ylimmät seinälaudat sekä kattohuopa. Eilen lupaismme naapureille vapaapäivän remppamelusta, joten vapaapäivän sain minäkin. Mitä siis tein? No, luin, tietenkin.  

Kafkan jälkeen lukaisin Anja Snellmanin omaelämäkerrallisen kirjan Antautuminen. Se on ollut lukulistallani ilmestymisestään saakka, mutta vasta viime syksynä kirjamessuilta sen poimini itselleni ja vasta nyt sain sen luettua. Itsekin erityisherkkänä (ja BPD:nä ja whatnot) löysin siitä paljon itseäni, mutta myös paljon hyvin erilaista kokemusta, tietenkin. Vaikka en voi sanoa saaneeni siitä mitään konkreettista, se oli minulle todella vahva lukukokemus.

Suosittelen lukemaan tuon, olipa sitten itse HSP tai ei, olipa lähipiirissä erityisherkkiä tai ei. Kirja avartaa, avatessaan mielen sopukoita käytöksen takana. Kirja kertoo Anjan elämäntarinan löyhästi, tunteiden ja mielenliikkeiden näkökulmasta ennemmin kuin minään kronologisena kertomuksena. Miksi toimin näin? Miltä tuntui tämä? Millaiset tuntemukset ja ajatukset päässäni risteilivät, kun? En ole lukenut muuta Snellmania, joten en osaa verrata tyyliä, mutta tämä oli hyvin runollista luettavaa. Nautinnollista.

Eilen olin tosin siirtynyt tuostakin jo eteenpäin. Hikisen helteinen päivä löysi minut milloin varjon alta, milloin aurinkotuolista, lopulta riippumatosta kädessäni melko tuore kirja Profeetan soturit. Kotimaista kirjallisuutta jälleen. Olen viime aikoina lukenut enemmän kotimaista kuin edellisinä vuosikymmeninä yhteensä. Kasvua ehkä sekin? Jostain syystä minulla on ollut kotimaista kirjallisuutta kohtaan ehkä suomalaisen rujon elokuvateollisuuden synnyttämää ennakkoluuloa, jonka Max Seeck ja Mikko Porvali onnistuivat rikkomaan.

Joskus nuorena, kun haaveilin kirjailijan urasta, tuumailin, että kirjoittaisin itsekin englanniksi. Ymmärsin sen kuitenkin kohtalaiseksi haasteeksi – ei siksi, ettenkö kykenisi tuottamaan oikein pätevää tekstiä, vaan siksi, että asun Suomessa. Täällä kustantaja odottaa suomeksi kirjoitettua, tai ehkä ruotsiksi kirjoitettua. Ja jos kirja on vaikea saada julkaistuksi omassakin maassa, kuinka sitten suoraan ulkomailla? Tokkopa vaan. Ei sillä, että tuosta koskaan tuli todellista ongelmaa, sillä eihän minusta kirjailijaa tullut.

Kun sitten pari vuotta sitten – niin kauanko siitä jo on? – aloin viimein kirjoittaa sitä tarinaa, jota olen mielessäni valmistellut koko tähän astisen elämäni, kyllä se kovin luontevasti vain lähti suomeksi syntymään. Niin vahva ja vanha kieli kuin englanti minulle onkin, äidinkieli on kuitenkin äidinkieli. Vaikka toisinaan blogitekstini syntyvätkin englanniksi. Mikä missäkin tilanteessa ja hetkessä luontevimmalta tuntuu.