Yksi oleellinen osa elämääni – luonnollisestikin – on aina (esimmäisiä viittä ja puolta elinvuottani lukuunottamatta) ollut pikkusiskoni. Kunhan toivuin ensijärkytyksestä (“mikä hitsi toi on ja miksi se tuli meille viemään MUN äidin huomion?!?!) aloin hoitaa ja touhuta siskoni kanssa. Ikäerosta huolimatta tai sitten sen vuoksi tehtiin paljon kaikkea yhdessä pitkälle murrosikääni. Siskoni ollessa ihan pieni leikitin häntä kaverini kanssa ja yksin. Muistan vieläkin sen puolivuotiaan siskoni hysteerisen kikatuksen tehdessäni temppuja hänelle piknik-filtillä. Kaverini kanssa rakennettiin Elsa Beskowin kirjoista lokerikko, jossa oli leluja ja sisko oli niin ilahtunut joka kerta kun hänen osoittamastaan lokerosta nousi lelu. Ja milloin mitäkin.

Meillä oli tuohon aikaan, siskoni ollessa vaille kahden, kerrossänky. Ei mikään ihan pieni lasten kerrossänky vaan sellainen aikuisten kokoa oleva. Meillä oli tapana melskata yläsängyssä, älykkäästi, mutta siellä oli enemmän tilaa kuin alasängyssä, kiitos vanhan talon korkean katon. Minä olin sängyllä selälläni ja sisko heittäytyi jalkojani vasten jolloin minä pukkasin hänet selälleen sängylle. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja se oli siskon mielestä maailman paras leikki! Kerran pukkaukseni oli vähän vino ja sängyn sijaan sisko päätyikin lattialle, laidassa olleen aukon vuoksi. Ja jalkansa murtui. Itku pitkästä ilosta ja silleen. Olin murheen murtama. Olin aiheuttanut siskolleni kipua ja moneksi viikoksi kippipaapaan jalkaan.

Sisko oli kaverini, mutta käytin myös isosiskouttani väärin. Pelattiin Monopolya ja koska siskoni ei vielä osannut lukea, luki niissä yhteismaa ja sattuma -korteissa milloin ihan mitäkin, minun edukseni, tietenkin. Opin myös varsin pian, että pikkusisko tahtoi leikeissä aina saman kuin minä, joten lakkasin pian ottamasta sen “paremman” nuken, auton, milloin minkäkin, jolloin kun sisko tahtoi juuri sen, saatoin jalosti antaa sen hänelle ja poimia sitten leikkiin sen, minkä oikeasti halusin. Toisaalta ei kai ihan tyhmääkään, sillä näin oltiin kumpikin tyytyväisiä ja vältettiin monet riidat.

Mitä me sitten leikittiin? Barbeilla, poneilla, pienillä smurffeilla, nukeilla. “Orionia” (mutsi oli Orionilla tiedottajana, ja me oltiin toisinaan mukana mutsin duunissa, joten sitten tehtiin kovasti Orionin tiedotuslehtiä myös 🙂 ), landella oravaa, “mustaahaamua” (kaverisiskosten kanssa keksitty mielikuvitusleikki), kiipeiltiin puissa ja katoilla (nukkeleikitkin landella kiipesivät puuhun), ja välillä vaan luettiin yhdessä. Lempipaikka kotona oli meidän ison kaapin päällä istuen, landella jonkin mökin katolla kököttäen. Aina mahdollisimman korkealla.

Toki minustakin monesti pikkusisko oli vaan ärsyttävä. Etenkin tunkiessaan minun ja kaverini leikkeihin. Niinpä kun esim. parhaan kaverini kanssa leikittiin “vihellyskummitus”-leikkiä (mielikuvitusleikki sekin), peloteltiin kummituksilla siskoni pysymään poissa. Teininä sitten, kun minulla oli ihan omat menoni, jäi sisko monesti kotiin itkemään, kun ilmoitin etten todellakaan ala raahata häntä mukanani rientoihini. Mutsi siitä yritti minua syyllistää, mutta hei! se on elämää. Katselen nyt omien tytärteni meininkiä ja voi miten samanlaista se onkaan! Sisko on ihan kamala, mutta kamalan rakas ja vain minä saan häntä kiusata! Esikoiseni on parikin kertaa koulun pihalla uhannut antaa turpiin jollekin, joka on tosikoista kiusannut.

Yhteen aikaan meillä oli systerin kanssa menossa sellainen pitkäaikainen jäynäsota. En enää muista mistä se alkoi, enkä mihin se loppui, mutta vuoron perään pitkän aikaa tehtiin toisillemme jäyniä, kostoksi tietenkin siitä toisen tekemästä edellisestä jäynästä. Sellaisia jäyniä, jotka ei paljastuneet ihan heti. Kuten vaikkapa kerran silppusin siskon yhden pyyhekumin johonkin lelulaatikkoon niin että kun hän yritti leikkiä Barbeilla, kaikki oli kuminpurussa. Ja sen sellaista. Eestaas. Se oli jotenkin hauskaakin!

Siskollani oli myös taipumus käydä vaatekaapillani (tietenkin, kuka pikkusisko nyt ei isosiskon vaatekaappia tonkisi!) ja laatikoillani (tietenkin, ks. edellinen) ja muutenkin tonkia tavaroitani. Tärkeät jutut, kuten päiväkirjani, kätkin lukolliseen laatikkoon, kunnes minulla ei enää ollut lukollista laatikkoa. Silloin aloin värkätä hälytysjärjestelmiä ym. systeemeitä, jotka ilmaisevat minulle, että laatikolla on käyty. Päiväkirjani olivat tietenkin lukossa, mutta jokainen tietää, että päiväkirjalukot osaa lapsikin tiirikoida auki hiusneulalla.

Muutama pieni ote ajalta, jolloin minä oli 11-13v, sisko siis 6-8v:

Oli jo aamu. Herätin [siskon] heti kun itse heräsin. Rupesimme leikkimään smurffeilla.

 

[Sisko] ja minä heräsimme Ammilassa. Olimme siellä edellisenä yönä yötä. [Sisko] ja minä leikimme. Sovimme kaikenlaisia asioita, mutta [sisko] rikkoi sopimukset. Päätin etten enää ikinä leikkisi sitä leikkiä [siskon] kanssa.

 

Heräsin siihen, että [sisko] huusi: öööööö. Se oli kuulemma niin yksinäinen. Rupesimme leikkimään mustaahaamua. Sit me kyllästyttiin ja katottiin telkkuu.

 

Mä oon huomannu kuinka usein mä muodostan aivoissani omituisia kyhäelmiä. Kuten tänään autossa: -Kato mitä mä piirrän auton ikkunaan, [sisko] sanoi. –Joo, joo. Anna mun olla rauhassa, Sanna mutisi. Häntä harmitti, kun hänet aina herätettiin unelmiensa ihanimmissa kohdissa. Kukaan ei ymmärtänyt Sannan kirjallisia taipumuksia. Hän sepusti mitä kummallisimpia tarinoita. Pian radiosta kuuluva hiljainen ja rauhallinen musiikki sai Sannan nukkumaan. Pian he olivat perillä. Sanna nukkui yhä, mutta [sisko] herätti hänet kovakouraisesti potkaisemalla häntä kylkeen.

 

Me, isi, [sisko], [isoäiti] ja minä tultiin eilen tänne [saareen]. Tääl on älykivaa. Mä oon kiertäny tän saaren muutamaan kertaan [siskon] kans. Me ollaan oltu katol. Me ollaan virvelöity…vesiheiniä.

 

Joku aika sit [sisko] ja mä otettiin äidin ripsiväriloota ja tehtiin ittellemme viikset, parrat ja tummat kulmakarvat. Saatiin äidiltä haukut. Heh heh! Mä piirsin meist kuvat:

 

Munkan ranta on jostain syystä [siskon] ja mun lempparipaikkoja. Me oltiin tänään filtsuil siellä. Me poimittiin kiviä vedestä ja löydettiin 70mk vedestä!

 

Tänään mä halusin tietää kelluuko hula-vanne, joten mä pistin sen veteen hyppiksen toiselta puolelta ja aattelin ottaa sen kii laiturin toiselta puolelta. Sillaikaa kun se ajelehti, mä kiusasin [siskoa], ku [se] sanoi: ”Nyt se vanne karkaa.” Mä yritin ottaa sen vanteen vedestä ja meinasin pudota veteen. Mä kiljuin [siskolle], että harava, harava! Hae harava! [Se] vaan seisoi paikallaan. Mä otin kepin ja hinasin stiä vannetta rantaan päin ja aattelin, että nyt mä nostan sen vanteen ylös sieltä vedestä tällä kepillä, mutta kun mä yritin, keppi katkes. Mä sain sen kepin palan vex vedestä, mut vanne oli menny kauemmas, niiet keppi ei yltäny. Sii kepis oli naru ja mä aattelin heittää kepin ja pitää narusta kii, mut naru jäi mun käteen ja keppi meni vanteen kaa. Sillon mä sain tarpeekseni ja riisuin kengät ja sukat ja kahlasin veteen. Mä sain sekä kepin, että vanteen. Mä heitin vanteella [siskoa] ja vanne vieri takas veteen ja minä raukka perässä. Lopppujen lopux mä pääsin ylös vedestä vanteen kanssa, jolloin mä lähin ajaan [siskoa] takaa. Mä heitin vanteen keinujen luo ja menin hakeen sukkiani ja kenkiäni rannalta, jolloin [sisko] heitti vanteen rinnettä alas ja mä sain sen nipin napin kii ja sanoin, että seuraavan kerran ku sä heität mun vanteeni veteen, sä lennät itte perässä.

 

Mä oon vähä sekasin ja kiukkunen. Me ollaan just riidelty [siskon] kaa. Mankka pauhaa ku mikäki ja [sisko] paiskoo ovia.

Murrosikäisenä melkein kuusi vuotta nuorempi pikkusisko oli minusta enimmäkseen vain ärsytys, vaikka siihen saakka oltiin tehty ja oltu todella paljon yhdessä, kuten päiväkirjanikin todistavat. Ymmärrän siskoni tuolloisen tuskan nyt, aikuisen ja kahden tyttären äidin perspektiivistä. Siskoni katsoi ylöspäin minuun, idoliinsa, ja minä näin vain ärsyttävän kakrun, joka puhuikin ihan liikaa. Sisko oli 13 minun mennessäni naimisiin ja muuttaessa pois. Mutsi sanoi aina, että systerin murrosikä alkoi hääpäiväni iltana. Häissäni siskoni oli jotain morsiusneidon ja kaason väliltä tai yhdistelmä. Kuten minäkin sitten kuusi vuotta myöhemmin olin siskoni kaasona hänen mennessään naimisiin yhtä nuorena kuin minäkin. “Jos kerta Sanna on onnistunut, onnistun minäkin.” Molemmat olemme sittemmin eronneet noista ensimmäisistä miehistämme.

Siskon teini-iän aikaan tunsin välillä menettäväni siskoni, sillä hän paljolti sulki minut pois elämästään. Ei toki kokonaan – vietettiin yhdessä mökkiviikonloppuja ja -viikkoja hänen ja poikaystävänsä kanssa ym. – mutten tiennyt hänen elämästään muutoin paljon muuta kuin mitä äiti minulle “valitti”. Siskon kanssa oli niiin vaikeaa hänen murrosiässään. Ihan normisettiä, mutta onhan se äidille rankkaa aikaa. I know… Sittemmin aikuisena ollaan välillä eletty hyvinkin läheisiä kausia, jolloin jaoimme kaiken ja vietimme aikaa yhdessä ja vedimme pikkuhiprakat landella ja vaikka mitä, välillä ei niin läheisiä. Sisko on kuitenkin aina sisko! Siskon luo menin, kun ex-mieheni heitti minut ulos yhteisestä kodistamme (oli siihen syy, olin käyttäytynyt häntä kohtaan aika sikamaisesti; avioliittomme oli karrella). Minun luokseni siskoni tuli oman aviokriisinsä aikaan. Jos ei voi siskoonsa luottaa hädän hetkellä, kehen sitten tässä maailmassa?

Joku joskus eksyi blogiini etsiessään jotain googlesta lauseella “siskon kanssa saunassa”. That says it all 🙂