Mieheni kirjoitus, jonka allekirjoitan täysin.

“Olen suomalainen. Ei, en syntynyt lottovoittajana, mutta ymmärrän suomalaisuutta, ja suomalaisuuden ymmärtäminen tekee suomalaisen, aivan kuten susilauman käyttäytymismallien ymmärtäminen tekee suden. Kuten sanonta kuuluu – kyllä koira koiran tuntee.

Kun susi on ollut matkoilla ja palaa laumaansa, se ensimmäiseksi käy jokaisen lauman muun suden luona ja osoittaa kiintymystään – nuolaisee toisen kuonoa. Sen jälkeen se pyrkii varmistamaan tilanteen haistamalla toisen peppua. Se pyytää lauman jäseniä hyväksymään poissaolon ja ottamaan takaisin kerhoon. Tanssilla on ihan tietty merkitys: lauman takaama turva. Lauman jäsenyys ja hyväksyntä on poissulkeva – se sulkee pois ne, joiden uskotaan olevan laumalle vaaraksi.

Tanssi on ennalta-arvattava ja toistuva ja sellaisena se voidaan määrittää käyttäytymismalliksi. Me suomalaiset myös koemme tiettyä turvaa, joka tulee yhteisestä omien käyttäytymismalliemme ymmärtämisestä ja siitä, miten me toisiamme kohtelemme. Luotamme tuohon malliin, koska pidämme itseämme älykkäinä susina. Uskomme mallin olevan luotettava ja turvallinen. Suurimmaksi osaksi se sitä onkin.

Toisinaan olosuhteiden pakosta uusi susi saattaa pyrkiä lauman jäseneksi sen tuomien etujen kuten ruuan, suojan ja turvan vuoksi. Jäsenyyden hyväksyminen on ennemmin lauman kuin sen johtajien päätös, sillä johtajat eivät voi valvoa tulokkaan kohtelua joka tilanteessa. Osa lauman jäsenistä kohtelee tulijaa pyyteettömällä ja ystävyydellä ja kunnioituksella, kun taas osa on terveellä tavalla epäluuloisia, ja sitten on vielä se pieni joukko, joka yksinkertaisesti haluaa karkottaa tai tappaa tulokkaan kyselemättä. Lauma toimii niin – kyse on pitkälle kehittyneestä laumansuojelujärjestelmästä. Mistä moinen kehitys? Pakon ja olosuhteiden sanelemana, huolimatta joidenkin jäsenten hyvistä aikeista tai välinpitämättömyydestä.

Tanssiin palatakseni: kun istumme ventovieraan viereen, alamme saman tien tämän kehityksen tuloksena arvioida vieruskaveria. Onko hän lauman jäsen? Ensin tarkastelemme fyysisiä piirteitä ja jos vieras läpäisee testin, siirrymme haaste-vastaus-protokollaan. Se on sarja sinänsä viattomia mutta nokkelia hienovaraisuuksia, jotka vain sellainen henkilö pystyy ymmärtämään, joka on joko saman kulttuurin jäsen tai sen kanssa läheisissä tekemisissä. Seurauksena on terve epäluuloisuus, jonka tarkoitus on suojella yhteiskuntaa: oletko puolellani vai oletko minua vastaan? Autatko minua vai seisotko katsomossa, kun kaikki menee päin persettä? Tullaksesi lauman jäseneksi, on lauman voitava luottaa ja uskoa uskollisuuteesi sataprosenttisesti. On voitava luottaa siihen, että liityt mukaan taisteluun lauman ja elämäntapamme suojelemiseksi ja säilyttämiseksi. Kun voimme uskoa siihen, taistelemme myös sinun puolestasi.

Useimmiten tulokkaille ei sallita “statusta”, paikkaa laumassa. Satunnaisesti kuitenkin tulokkaalle, jolla havaitaan riittävä halukkuus oppia ja ymmärtää uutta kulttuuria ja mukautua sen mukaan, saatetaan näkyvän ja julkisen arvioinnin tuloksena sallia paikka laumassa. Toisinaan myös vierailija, joka ei ehkä olekaan lauman kaltainen vaan puhuu eri tavalla ja liikkuu eri tavalla, saattaa saada väliaikaisen paikan ja hyväksynnän, jos uskomme ettei vierailija ole tullut muuttamaan laumaa.

Paras tapa saavuttaa lauman hyväksyntä ja sen suoma turva on mukautua – olla roomalaisille roomalainen. Omaa paikkaa laumassa, statusta, ei tulokas saavuta, ellei hän opi ymmärtämään lauman kulttuuria ja historiaa syvällisesti. Hyväksyntää vaatimalla joutuu todennäköisimmin susilauman hampaisiin kaivatun turvan sijaan.”

1.1.1939

”Kello on yksi yöllä. On alkanut uusi vuosi. Olin Päävartion luona katsomassa juhlintaa. Tervapadat paloivat linnan luona, linna oli kauniisti valaistu ja raketteja ammuttiin. Oli aika lämmintä, hiukan lunta sateli. Toivottavasti tämä vuosi menee ainakin yhtä hyvin kuin viime vuosi! Hyvää Uutta Vuotta! Kenelle? Niin kenelle? Tietysti koko Suomen kansalle.”

Tämä on lainaus silloisen parhaan ystävättäreni Sirkan päiväkirjasta.

Emme me nuoret, onnelliset tytöt voineet aavistaa, että pian monet toiveemme murskautuisivat, että nuoruutemme päättyisi liian aikaisin ja joutuisimme eroamaan kaikesta: rakkaasta kotiseudusta, ystävistä ja tavallaan elämäntavoistammekin.

Olimme 13-vuotiaita ja kävimme Viipurin Vanhaa Yhteiskoulua. Koulu alkoi aamuisin kello 8 ja tapasimme parikymmentä minuuttia aikaisemmin Linnankadun ja Raatihuoneen torin kulmassa. Sirkka juoksi Domuksesta Linnankatua alas ja minä Torkkelinkatu 6:sta puiston läpi. Yhdessä lähdimme sitten tallustelemaan tuon juhlavan torin poikki. Minä nautin tästä ympäristöstä. Torin ympärillä olevat rakennukset olivat mielestäni kauniit. Oikean sivun täytti komea Seurahuoneen ja Raatihuoneen yhdistelmärakennus upeine, korkeine ikkunoineen. Vasemmalla oli kreikkalaiskatolinen kirkko, ”Kristuksen kirkastuksen kirkko”. Siinä oli oven päällä ikoni, jossa Kristuksella oli kädessään avoin kirja. Katsoin sitä joka aamu ja minusta tuntui, että sain Kristuksen siunauksen koulupäivilleni.

Tämän jälkeen silmien eteen tuli upea, jo Katariina Suuren aikana rakennettu palatsi, joka nyt toimi Hovioikeuden talona. Sen yläpuolella li tosi lystikäs metallinen katos, jota olisin tahtonut koskettaa, mutta en ylettynyt. Kun kääntyi kulmasta Hovioikeudenkadulle, niin eteen tuli mielestäni Viipurin kaunein näkymä, Taidehalli! Se ikään kuin kasvoi korkeuksiin vanhoilta nurmipäällysteisiltä bastioneilta. Olin nähnyt kuvia kreikkalaisista temppeleistä ja Ateenan Akropoliista ja minusta tämä oli Viipurin Akropolis… Tällä kohtaa meitä vastaan useimmiten tuli kaksi lyseoon menevää poikaa. He hymyilivät meille ja me hymyilimme heille ja sitten voi jo juosta Luostarinkatua alas kouluun. Päivä oli taas alkanut hyvissä merkeissä!

Me olimme nyt siinä iässä (ainakin omasta mielestämme) että kuuluimme Viipurin oppikoululaisten oikeastaan aika tiiviiseen, yhteneväiseen joukkoon. Talvella luisteltiin Salakkalahden jäällä, minkä jälkeen piti kulkea luistimet kainalossa pitkin Torkkelia. Tuo edestakaisin noin 300 metrin mittainen kadunpätkä kuljettiin kyllä sitten moneen kertaan. Keväällä ja syksyllä käytiin ennen Torkkelille menoa joskus Pursiaisen kahvilassa nauttimassa pieni lasi mehua, tai tehtiin kävelylenkkejä vanhaan kaupunkiin. Elämä hymyili.

Sitten tuli syksy 1939. Koulut alkoivat 1. päivänä syyskuuta. Samana päivänä alkoi sota Saksan hyökättyä Puolaan. Vanhemmat olivat kauhuissaan, mutta meidän lapsien mielestä sota oli niin kaukana, ettei se meitä mitenkään liikuttanut. Pikkuhiljaa aloimme kuitenkin tajuta tilanteen vakavuuden. Tunnelma Viipurissa muuttui, sotilasajoneuvoja liikkui kadulla, miehet matkasivat Kannakselle ylimääräisiin harjoituksiin ja lopulta koulunkäyntikin loppui.

Äiti kävi joka päivä Sotilaskodin bussilla Kannaksella kanttiineja pystyttämässä. Anomalla ja kovan itkun säestyksellä minä sain luvan tulla joskus hänen mukaansa, vaikka olinkin ihan alaikäinen. Omasta mielestäni olin melkein aikuinen, olinhan jo täyttänyt 14 vuotta. Oli jännittävää päästä näkemään tällaista toimintaa. Sain itsekin myydä sotilaille pikkupullia. Viipurissa alkoi jossain vaiheessa osittainen pimennys, mutta kyllä meidän Torkkelilla silti oli käytävä. Mukaan otettiin pienet taskulamput, sillä pitihän nähdä, koska ”ihastus” tuli vastaan. Pojat olivat useimmiten suojeluskuntapuvussa ja olivat hyvin aikuistuneen näköisiä.

Meidät nuoret valtasi jotenkin omituinen tunnelma. Tuntui, että meidän pitäisi saada äkkiä kokea jotakin, saada joku toive toteutetuksi, tutustua johonkin sellaiseen henkilöön, jota oli kauan katsellut…! Nuoruus oli avannut meille ovensa, mutta suljettaisiinko se meiltä nyt liian aikaisin. Nyt jälkeenpäin ajatellen, minusta tuntuu, että sydämissämme asui tiedostamaton pelon ja hädän tunne. Jatkuisiko elämämme enää pitkään?

Yllättäen tuli rauhoittava tieto: neuvottelut eivät enää jatku ja koulut alkavat jälleen maanantain 27. marraskuuta.  Lukioluokat alkoivat jo viikkoa aikaisemmin, ja eikös vain Klassillisen lyseon toverikunta järjestänyt juhlat heti 25. päivänä. Lyseon juhlasali oli tuona iltana aivan täynnä. En muista koskaan missään koulujuhlassa olleen niin paljon väkeä. Viipurin koulunuoriso juhli sydämensä halusta.

Kun tiistaina 28 pv kuljimme aamulla kouluun, niin Suomalaisen lyseon kohdalla Linnankadulla seisoi monta kuorma-autoa, joihin lastattiin nuoria sotilaita kadun toisella puolella sijaitsevasta kasarmista. Minä luin ääneen ystävättärelleni läksyämme, jolloin sotilaitten joukosta kuului ääni ”Mitä tyttö lukee?” Vastattuani heille, kuulin sanat ”Lukekaa se meille, voi kulua pitkä aika, ennen kuin kuulemme jälleen nuoren tytön ääntä”. Monesti on tullut mieleeni, että monikohan noista pojista enää koskaan kuuli nuoren tytön ääntä.

Lopulta koitti tuo Viipurin pamauksen päivä, marraskuun 30! Olin edellisenä iltana ollut kuoroharjoituksissa harjoittelemassa Hoosiannaa, joka meidän piti mennä seuraavana sunnuntaina laulamaan sotilassairaalaan. Harjoituksista kuljin kotiin halki pimeän Viipurin. Lunta ei maassa juurikaan ollut, kadut kiilsivät märkinä, Hoosiannan sävelet soivat mielessäni.

Aamulla sitten piti mennä kouluun kello kahdeksaksi. Ensimmäisellä välitunnilla lähdimme Sirkan kanssa juoksemaan Koulukentän poikki Edenin paperikauppaan ostamaan kirjoitusvihkoa kotiin unohtamani tilalle. Kun palatessamme olimme keskellä kenttää Klassillisen lyseon kohdalla, hälytyssireenit alkoivat ulvoa. Sirkan päiväkirjassa lukee ”Aija aikoi lähteä juoksemaan, mutta minä sanoin, että älä juokse, klassikot nauraa”. Saman tien alkoi kuulua kova lentokoneiden ääni ja itäisellä taivaalla näkyi jo yksi konekin matalalla lentäen. Silloin kyllä juoksimme kiireesti koulun kellariin, johon kaikki muut olivat jo ahtautuneet.

Seuraavana yönä isä, kovaäänisistä vastalauseistani huolimatta, pakotti äidin ja minut autoonsa ja vei meidät Mikkeliin. Niin alkoi evakkomatkani, jolla luultavasti vieläkin olen. Olenhan viipurilainen elämäni loppuun asti. Viipurin kauneus johdatti minut rakennustaiteen maailmaan ja sitä kautta arkkitehtuuriopintoihin. Viipurin optimistinen, välitön, ihmisläheinen ilmapiiri antoi hyvän lähtökohdan uusiin, erilaisiin ihmisiin ja olosuhteisiin suhtautumiselle. Olen kiitollinen, että sain syntyä ja elää varhaisnuoruuteni Viipurissa.

Aija Korhonen (os. Vuoma)
Arkkitehti
Helsinki

***

Aija oli isoäitini, iloinen viipurinmummoni, joka opetti minulle maailmasta niin paljon. 18.8.2015 hän nukkui pois luotamme, 90 vuoden kunnioitettavassa iässä. Tämän kirjoitelman hän kirjoitti vuonna 2012 Ilta-Sanomien kirjoituskilpailuun, tullen sillä toiselle sijalle. Nyt minä julkaisen tämän tässä blogissani, sillä tämän perinnön isoäitini minulle jätti. Viipurilaisen mentaliteetin, positiivisen elämänkatsomuksen, evakon perinnön.