Kerro minulle satu

Kolmisenkymmentä sivua Indrek Harglian ensimmäistä Apteekkari Melchior -kirjaa eteenpäin jälleen luettuani, suljin kirjan kesken sivun. Se on minulle varsin harvinaista, sillä lähtökohtaisesti minua häiritsee jättää luku kesken. Tai ainakin pyrin lopettamaan aukeman alkuun, kohtaa ennen ensimmäistä täyttä kappaletta. Silloin tiedän, mistä jatkaa.

Apteekkari Melchior, vaikka onkin sinällään mielenkiintoista kuvausta 1400-luvun Tallinnasta, on dekkariksi (tai ylipäätään kirjaksi) kovin hidastempoinen. Muistuttaa varsin paljon C. J. Sansomin Shardlakeja, joissa myös murhat ja muut mysteerit selvitetään jututtamalla ihmisiä; toimintaa ei ole nimeksikään. Periaatteessa pidän noista historiallisista dekkareista, mutta niiden hidastempoisuus ei imaise minua sisäänsä, joten lukemisestakin tulee hidasta.

“Raskaaksi” kirjallisuudeksi tuskin niitäkään voi silti laskea. Dekkari kai ei ole nk. raskasta ja ylevää vaikka sijoittuisikin keski-ajalle.

Melchiorin sulkiessani jäin pohtimaan tätä koko kirjojen ja tarinoiden arvostus-asiaa. Raskasta ja kevyttä kirjallisuutta, erilaisten kirjojen arvoa tai pikemminkin arvottamista. Kirjalla on arvoa lukijalle, joka sitä arvostaa, mutta moni tuntuu arvottavan kirjallisuutta ja sen lajeja jonkin mystisen syvällisyyden perusteella. Vähän kuten teatteri on ylevämpää kuin elokuva ja elokuvissa ranskalainen taide-elokuva ylevämpää kuin Hollywood-elokuva.

Mikä tekee jostakin korkeakulttuuria?

Rahako? Yhtäältä se kuinka paljon se maksaa (=ei kaikkien saatavilla), toisaalta se kuinka paljon tekijä sillä tienaa (=kaupallisesti menestyvä)? Harvinainen ja tekijäänsä ei niin rahallisesti hyödyttävä tuntuu olevan arvostetumpaa kuin menestyvä ja suosittu. Paitsi kun tekijä on jo kuollut.

Taiteellisuus? Mitä ylipäänsä on taiteellisuus? Vaikeaselkoisuutta? Voiko arvostaa jotakin, mikä on helposti ymmärrettävää, vai pitääkö teoksen olla moniselitteinen ollakseen syvällinen ja taiteellinen ja siten arvostettava? Onko ymmärettävyys pinnallista ja sellaisena halveksittavaa?

Sänkyni päätyhyllyssä seisoo kirja The Essential Nietche. Ostin sen joskus, sillä halusin lukea sitä voidakseni muodostaa siitä oikeasti mielipiteen. Ahersin noin neljänneksen kirjasta, siirryin kevyempään lukemistoon. Ajattelin, että palaan siihen taas joskus, ajattelen kai yhä. Luultavasti en kuitenkaan palaa. Olen mielipiteeni muodostanut. Nietche voi olla arvostettu filosofi, mutta minusta hänen ajatuksensa ovat aivan yhtä täynnä ilmaa kuin paikallisen kuppilafilosofinkin. Vaikeatajuisempaa tosin.

Minä en arvosta mitään tai ketään siksi, että joku sanoo minulle jonkun tai jonkin olevan arvostuksen arvoista. Siksi, että maailma on nostanut tämän jalustalle ja julistanut suureksi henkilöksi tai “klassikoksi”. Asioilla – kirjoilla, elokuvilla, taiteella – ja niiden tekijöillä on minulle arvoa, saavat minulta arvostusta, vain kovin subjektiivisella tasolla. Kun ne tarjoavat minulle jotain. Kun ne lisäävät arvoa minun elämääni. Muuten ne ovat melko yhdentekeviä.

Luen toisinaan kirjoja, jotka eivät viihdytä, mutta useimmiten kirjoja, jotka viihdyttävät ja imevät sisäänsä. Sellaiset “klassikot” kuin Anna Karenina ja Taru Sormusten Herrasta ovat jääneet minulta kesken loputtoman ja lohduttoman tylsinä ja puuduttavina. Jälkimmäinen myös elokuvaversiona. En lue kirjoja häikäistäkseni intellektilläni tai sivistyneisyydelläni; jos ylipäänsä ikinä häikäisen, on se jotain aitoa minua, ei kaivoon kannettua vettä. Luen häikäistäkseni itseni tarinalla, johon voin uppoutua.

Nämä ajatukset ovat pitkälti lähteneet päässäni taas pyörimään erään FB:n kirjallisuusryhmän seinällä käydystä keskustelusta. Keskustelu lähti avauksesta, jossa henkilö X oli yrittänyt lukea Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -kirjaa, ja ihmetteli, miten moinen kioskikirjallisuus voi olla niin suosittua, kun hän ei pystynyt edes yhtä lukemaan läpi, niin kammottavaa kevyttä hömppää.

Siinä se sivistynyt korkeakirjallisuudenlukija osoitti sydämensivistystä käyttämällä sangen kauniita ilmaisuja kirjoista, joista kovin moni puolestaan pitää. Kaikin mokomin, meillä jokaisella on mieltymyksemme, mutta minulle opetettiin jo lapsena vähän rakentavampi tapa aloittaa keskustelu. Minulle opetettiin, että jollet osaa mitään hyvää sanoa, älä sano mitään. En minä sillä, kyllä mielipiteensä asioista voi sanoa, mutta sen voi ilmaista monella tapaa. On melko eri sävy esimerkiksi siinä, sanooko vaikkapa ruuasta “yök miten pahaa” vai “en pidä tästä”.

Niin, en ole ainoa, joka tykkää kovastikin kyseisestä kirjasarjasta, joka ei maalaa syvällisiä henkilökuvia ja on täynnä onnekkaita sattumia ja onnettomia historiaosuuksia. Jopa vähän ärsytykseen saakka, myönnän. Silti, satuina, tarinoina, ne ovat jotenkin ihania kasvutarinoita, lämminhenkisiä kertomuksia, joista jää hyvä mieli, vaikka historian rakkaustarinat ovatkin järestään onnettomia. Tekeekö se kirjasta kioskiviihdettä?

En tiedä, eikä minua kiinnosta. Tuo sarja, kuten niin moni muukin, joista pidän, on täynnä inhimillisyyttä, kohtaloita, paikkoja, historiaa, tapahtumia. Niillä on kyky tempaista minut pois arkisesta elämästäni jonnekin muualle. Jonnekin, missä murheet eivät ole minun omiani, missä lopussa kaikki on hyvin, missä oikean elämän realiteetit eivät päde. Ehkä olen ikuinen lapsi, mutta pidän saduista.

Miksi ihmisillä on tarve arvottaa? Tarve huutaa katoilta tuomiota? “Katsokaa miten sivistynyt olen! Yritin lukea kevyttä kirjallisuutta, mutten päässyt alkua pitemmälle! Luen mieluummin Sartrea.” Lue vaan. Ehkei meistä tule ystäviä, sillä minä en lue Sartrea vaan tuota “kevyeksi” leimattua kirjallisuutta, mutta eiköhän meille kaikille ole tilaa tällä pallolla.

Sydämen sivistystä on ymmärtää, että meitä on erilaisia, eikä lukumieltymys (tai muukaan mieltymys) tee kenestäkään älykkäämpää, parempaa, vähemmän älykästä, huonompaa, tyhmempää, viisaampaa. Ei tämä maailma olisi sen parempi paikka, vaikka me kaikki pitäisimme samanlaisista asioista. Ennemmin tylsempi paikka.

Taidan palata Melchiorin pariin.

Kielijuttu

“Kiitos, kiitos. Thank you!” kiitteli minua nainen pyöränsä selästä, käytyämme lyhyen keskustelun siitä, miten hän pysähtyi odottamaan lapsiaan, minun pysähdyttyäni koirien kanssa odottamaan, että hän ajaa ohitsemme. Hetken perästä nainen lähti jälleen liikkeelle ja ohitti meidät lastensa kanssa, joille huikkaili jotain englanniksi.

En kovin usein pysähdy pohtimaan kieliasioita ja kielisyyttäni, vaikka duunijutuissa usein laskenkin leikkiä puolikielisyydestäni, kun en puhuessani ole löytää oikeita sanoja oikealla kielellä (tai millään kielellä). En ole kaksikielinen sanan siinä merkityksessä, että olisin syntynyt eri kielisille vanhemmille, mutta viiden vanhasta saakka olen elänyt kahdella kielellä, vaikkakin välillä vierähti parisenkymmentä vuotta ilman, että englanti oli arjessani mukana puhuttuna kielenä. Kirjoina kyllä.

Jostain syystä jäin tuon lyhyen hassun kohtaamisen jälkeen pohtimaan. Oletusarvoisesti puhun suomea kenelle tahansa kohtaamalleni ihmiselle, riippumatta ihonväristä, etnisestä vaatetuksesta, mistään, ellei henkilö itse aloita muulla kielellä. En myöskään vaihda kieltä ellei toinen pyydä tai vaihda kieltä itse. Kyseessä ei ole mikään kielifanatismi, vaan lähden siitä, että Suomessa suomi on oletusarvoinen yhteinen kieli. Miksi olettaisin toisin?

Kaupoissa myyjät kuulevat minun puhuvan englantia miehen kanssa, ja jotkut heistä vaihtavat silloin kielekseen englannin. Mies yleensä vaihtaa kieleksi suomen, kun taas minä jatkan englanniksi heidän kanssaan. Miksikö? Siksi, että arvostan efforttia. Ja siksi, että muistan kunka mukavaa oli aikoinaan itsekin kaupassa työskennellessäni saada edes silloin tällöin harjoittaa kielitaitoaan. Samasta syystä kuin en automaattisesti vaihda suomea englanniksi ulkomaalaistaustaisen kanssa.

Suhteeni kieleen – kieliin – on mutkaton. Vaikka imin suomen kieliopin aikoinaan äidinmai…tuttipullosta ja opin englanninkin kieliopin koulussa paremmin kuin 90% amerikkalaisista, ja vaikka minussa on lievää kielioppinatsinkin vikaa (kyllä, minua ärsyttää “alkaa tekemään”, “pystyä tehdä”, than/then -sotkeminen, their-there-they’re, sun muut epäkelpoisuudet), oleellista on tulla ymmärretyksi.

Paljon valitetaan tänä päivänä englannin ylivallasta Suomessakin, Helsingissä nyt varsinkin. Valitetaan, ja pelätään suomen katoamista. Jopa kielen tutkijat – tai ehkä juuri he – ovat huolissaan kielen kehityksestä. Minä en ole. Suomi suomena on lopultakin nuori juttu. Satavuotias tai näin. Vielä edellisen vuosisadan vaihteessa venäjällä oli vahva asema etenkin kaupunkilaisten elämässä, eikä ruotsikaan ollut täysin otettaan menettänyt. Ei tietenkään ole vieläkään.

Juu, meillä on Brooklyn Café, jossa henkilökunta puhuu vain englantia. Ei se voi kovin kamalaa olla, kun kerran ihmiset pistivät pystyy kolehdin pitääkseen kahvilan pystyssä sen keikkuessa konkurssin partaalla. Eikä Brooklyn Café ole yksin. On paljon muitakin ravintoloita ja kahviloita, joissa palvelua ei suomeksi saa.

Sitähän tietenkin kielifoorumeilla jaksetaan kauhistella. Haluaisin nähdä heidän ilmeensä, jos heidät vietäisiin aikakoneella sanotaan vaikka vuoteen 1890 ja pistettäisiin hakemaan kahvia kahvilasta. Näinköhän olisivat saaneet suffejaan suomeksi tilattua silloinkaan!

Kieli ei ole staattinen asia. Mikään kieli ei ole. Kieli elää elämäänsä puhujiensa joukossa ja koska suurin osa maailman kansoista elää vuorovaikutuksessa edes jonkin toisenkin kieliryhmän kanssa, kielet sekoittuvat. Saavat toisiltaan vaikutteita ja lainasanoja. Usein merkityksen muuttuvat matkan varrella. Otetaan vaikka englannin sana hunt. Sen alkuperä on tiettävästi ruotsin sanassa hund. Metsästys – koira. Lähdetään koiralle, eikun metsälle koirien kanssa.

Minua tavallaan harmittaa, että kielitaitoni rajoittuu enää kahteen pääkieleeni, sillä joskus kauan sitten oli toisin. Puhuin suomen ja englannin lisäksi sujuvasti ranskaa ja ruotsia, osasin saksaa auttavasti, pärjäsin mitenkuten jopa italiassa pienessä kyläkaupassa. Hallitsin latinan, vanhan kreikan ja muinaisen heprean kohtalaisesti.

Ranska yhä palautuu hitaasti mutta varmasti, jos vietän ranskankielisessä paikassa aikaa enemmän kuin päivän tai pari. Espanjallakin pystyn auttavasti toimimaan; se tarttui mutsin, mutta etenkin mutsin kuoleman myötä, kun oli kyettävä toimimaan ihmisten kanssa, jotka eivät englantia osanneet kuin ehkä saman verran kuin minä espanjaa.

Jaarittelen. Minusta on ihanaa olla kaksikielinen. Se on suunnaton rikkaus! Tilanteet, joissa voin sotkea kieliä huoletta samalla tavoin kuin kotonakin, saavat rennoimman minäni esiin. Kun ei edes tarvitse yrittää puhua vain yhtä kieltä, pingottaa ja olla oikeaoppinen kummankaan suhteen. Kun voin päästää suustani sellaisia asioita kuin “it’s räntäing again”, ja kun voin vaihtaa kieltä tarvittaessa kesken lauseen.

Mies, jolta itseltään voi päästä suusta vaikkapa “lait the door kii”, pyörittelee minulle silmiään (“Räntäing is not a word!” “It is now! I just used it!” vastaan), mutta minä vain otan parhaat palat kummastakin kielestä ja sekoitan ne iloiseksi sopaksi. Lienen siis aristoteleen kauhistelevan kantapään kauhu. Kieli on tehty puhuttavaksi, ei museoitavaksi. Ja minähän puhun, kun sille päälle satun!

Shampanjasta ja pizzaan

Shathaa. Shathaa shaavishta khaataen. Ensimmäinen lomaviikkoni on takana, toinen juuri alkanut. Lomasää on ollut yhtä epävakaa kuin lomailijakin, mutta en oikeastaan valita. On paljon kaikkea, mitä olen halunnut tehdä, mitä ei voi tehdä ulkona. Sellaisia asioita kuin valokuvien läpikäynti ja lataaminen Flickriin ja elokuvien katselu. En malta olla sisällä, jos aurinko paistaa ja on lämmin.

Ihan lomani alkajaisiksi viikko sitten perjantaina lähdin stadiin vähän shoppailemaan, ensimmäisen kerran kuukausiin! Pyörin Kampissa: cappucino ja mozzarella-croissant lounaaksi Espresso Housesta, pusero Guessistä, Camilla Greben Horros pokkarina Suomalaisesta. Tsekkasin Stadiumin, mutten löytänyt mitään mielenkiintoista, etsin muovipillejä Clas Ohlsonilta, turhaan.

Kävelin Forumiin, mistä lähinnä kuljin läpi ajatuksena mennä haahuilemaan Rosebud-kirjakauppaan Stockaa vastapäätä. Yllätykseni oli suuri, kun näin, ettei kauppaa enää olekaan, sillä koko nurkkaus on remontissa!

Suuntasinkin askeleeni siis sen sijaan Stockan läpi kohti Halosta. Kiertelin läpi naisten vaateosaston löytämättä mitään kivaa, kuljeskelin laukkuosaston läpi, vain todetakseni, etten kerrassaan edelleenkään ymmärrä, mikä noissa michaelkorseissa ja ralphlaureneissa ja gucceissa ja muissa viehättää – minusta ne ovat tylsiä ja rumia. Guessiltä minulla on yksi reppu, joka on erilainen. Muutoin Guessinkin laukut ovat sitä samaa.

Halonen oli ennen minusta aika tylsä keski-ikäisten juhlavaatekauppa, mutta viime vuosina siellä on alettu myydä yhä enemmän Desigualia ja Guessia ja St.Oliveria ja muita kivoja vaatebrändejä – ja Laura Vitan kenkiä! Löysin aivan ihanat Laura Vitan kesäkorot sekä Desigualin farkut ja paidan – ja koska sielläkin oli ale, koko setti taisi maksaa niiden kenkien alkuperäisen hinnan.

Hain vielä kotimatkalla pullon Taittingeria illaksi. Grillasimme, chillasimme paljussa ja kilistelimme shampanjalla lomani alkaneeksi.

Maanantaina, ensimmäisenä varsinaisena lomapäivänäni, sää oli sateinen, joten työnsin Pleikkariin viikonloppuna jostain mukaani poimimani elokuvan Judy. Judy Garland on aina ollut yksi lempinäyttelijöistäni ever. Kaikesta menestyksestä huolimatta – tai ehkä sen takia – Judyn vähän tyngäksi jäänyt elämä oli nuoresta tytöstä saakka varsin traaginen ja viimeiset vuodet lähinnä surullisia.

Elokuva keskittyy Judyn viimeiseen konserttirupeamaan Lontoossa, tarjoten väläyksiä nuoruudesta MGM:n studiolla ja rikkonaisesta perhe-elämästä. Renée Zellweger oli erinomainen Judyna ja konserttikohtausten olisi voinut melkein kuvitella olevan arkistomateriaalia!

Elokuva jätti mielen vähän haljuksi ja haikeaksi, joten siirryin hieman keveämpiin tunnelmiin katsomalla perään Summer Stockin, lempielokuvani Judyn tuotannosta. Jotenkin siitä päädyin “loogisesti” Daddy Long Legsiin, jossa ei ole sen paremmin Judya kuin Summer Stockin toista tähteä Gene Kellyäkään, vaan Fred Astaire ja MGM:n ehkä hivenen vähemmän tunnettu näyttelijä Leslie Caron.

Caronilla on vain muutama tunnettu elokuva: tuo Daddy Long Legs (Setä Pitkäsääri – eli yhteen lempikirjoistani perustuva musikaalielokuva), Gigi, ja Lili. Gigi tuntuu olevan yleisesti ottaen Caronin kuuluisin ja suosituin elokuva, mutta jostain syystä ei kuulu minun lemppareihini. Liliä sen sijaan olen yrittänyt löytää jo moneen otteeseen, mutta sitä ei ole Amazonissa (saati kotimaisissa nettikaupoissa) ollut saatavilla. Riemastuin, kun löysin sen amazon.fr:stä!

Erehdyin nettishoppailemaan maanantaina muutenkin ihan huolella. Ranskan Amazonista tilasin myös Sabrinan tuoreemman version (vanha hyllystäni toki löytyykin), UK-Amazonista Judyn elämäkerran Get Happy (joka saapuikin jo tänään), CDON.comista muutaman vanhan kotimaisen elokuvan, joiden myötä lempi-SF-filmien kokoelmani alkaakin olla täynnä (ja vähän yli, sillä osa elokuvista löytyy vain kokoelmalevyiltä).

Mieheke, Vaimoke, Suomisen Olli rakastuu, Hilman päivät, Katupeilin takana, Rakas lurjus, Varaventtiili, Kulkurin valssi. Jaa, olin väärässä. Vielä puuttuu Isän vanha ja uusi, Syntipukki, sekä On lautalla pienoinen kahvila, joita ei CDON.comista löytynyt. Faijan kanssa aikoinaan katsoin SF-leffan poikineen ja tämä setti on sellainen, johon palasin silloin sun tällöin faijan VHS-kokoelmastakin, kun olin yksikseni hänen luonaan leffoja katsomassa – exää eivät nuo kiinnostaneet.

On hassua, millaiset asiat minuun ovat lapsuudesta ja nuoruudesta tarttuneet. Faijan perintönä ovat nuo Suomi-Filmin kulta-ajan leffat, isoäidin perintönä MGM:n kulta-ajan filmit, äidin perintönä rakkaus kirjoihin, mummin perintönä fiktion kirjoittaminen, isoisältä sain kai miesmakuni ( :D ), ukilta liudan hassuja sanoja ja sanontoja.

Rakkaus musikaaleihin (joskaan ei tuo vanha MGM niinkään) on minulta periytynyt tosikoiselle, jonka kanssa viikolla katsottiin The Sound of Music. Rakkaus kirjoihin puolestaan on minulta jotain, minkä jaan esikoisen kanssa. Viikolla luin loppuun kirjan The Starless Sea, jonka ostin hänelle joululahjaksi ja nyt lainasin omaankin lukuun. Nyt minulla on menossa tuo viikko sitten ostamani Horros, jonka esikoinen saa hyllyynsä jahka minä olen sen lukenut – hänellä on sarjan kaksi ensimmäistäkin kirjaa.

Jos muutoin ensimmäisen lomaviikkoni enimmäkseen luin ja katselin elokuvia ja laittelin niitä kuvia, oli joukossa myös jokunen päivä, jolloin lähdin liikkeellekin joko miehen tai tosikoisen tai kummankin kanssa.

Lauantaina Ace pääsi vähän leikkimään parin staffipennun knssa. Keskiviikkona kävimme miehen kanssa Lauttasaaressa Blue Peterissä lounaalla, minkä jälkeen päädyimme vähän shoppailemaan Navy Bluessa ja Tapiolan Stockalla. Lähinnä mies etsi itselleen chinoja, mutta Navy Bluesta tarttui minulle mukaan shortsihame ja teepaita.

Perjantaina mentiin tosikoisen kanssa Zippyyn zipline-seikkailemaan. Siellä puiden välissä vaijereiden välissä keikkuessani tajusin, että ei-niin-täydellinen tasapainoni saattaa vähän haitata sitä touhua – joskaan ei tämä ollut ensimmäinen kertani leikkauksen jälkeen, vaikka niin siellä kiivetessä kuvittelinkin. Onneksi en asiaa edes ajatellut, sillä ei se oikeasti juuri menoa ensimmäisen radan jälkeen haitannut. Nautin!

Eilen oli vaihteeksi taas parempi sää, ja pakkasimme autoon niin koirat kuin itsemmekin (tosikoinen mukaan luettuna) ja ajelimme Hankoon viettämään aurinkoista päivää. Kuljeksimme satama-alueella, söimme jätskiä, istuimme satamakahvilassa, ja ajoimme kotimatkalla Tammisaareen pizzalle. Hangossa oli aivan liikaa ihmisiä ja rannan ravintolat liian täynnä. Tammisaaren satamassa olemme ennenkin syöneet pizzaa pienessä Baywatchissa, joten suuntamisemme sinne päivälliselle.

Tänään tosiaan taas sataa. Hyvä päivä kirjoitella vähän blogipostauksia ja laittaa Hanko-reissun kuvia Flickriin ja lukea sohvalla koirat vieressä torkkuen. On tämä elämäni Acen myötä melkoista dog mama -elämää!

Mama loves bully (mama loves all her babies)

Talviturkin heitto ja muita perinteitä

“Okay, come on, let’s go then!” komensi mies, kun olin päässyt kertomasta, kuinka nuorina kaverin kanssa soudettiin tai uitiin vastarannalle hyppimään kallioilta. “Minä ja suuri suuni”, mumisin kädet kasvoillani, sillä mieleni ei ollenkaan olisi tehnyt lähteä soutamaan saati hyppiä mistään kallioilta järveen. “En mä tuommosta muistakaan”, tuumasi puolestaan isäni, joka ei oikeastaan ihan hirveästi tiedä kaikesta, mitä mökkinaapurikaverini kanssa kesäisin touhuttiin. Ehkä niistä jo voi kertoa tässä vaiheessa, kun ikää tuli lauantaina mittariin 45.

Hieman vastahakoisesti lähdin veneelle isän kiinnitettyä siihen keskipenkin ja tuotua airot – mies ja faija olivat vasta hetkeä aiemmin laskeneet sen talviteloilta. Asetin veneen kivilaiturin viereen ja komensin miehen veneen perälle. Työnsin venettä vähän vauhtiin matalikolta ja kiipesin itse kokkaan soutamaan. Käänsin veneen ja soudin meidät vastarannalle rivakoin vedoin. Yritin löytää paikan, josta nuorina hypimme; kohdan, jossa rantakallio menee satavarmasti viivasuorasti veteen tehden rannasta ainakin pari-kolme metriä syvää.

“I’m not sure, it’s been 30 years”, sanoin, kun yritin tarkastella vettä niiltä kohdin, missä nuorina kiipeämämme kielekkeet olivat. Olen melko varma, että muutamaa kohtaa lukuunottamatta vesi on pitkin rantaa juuri niin syvää, sillä kallio on äkkijyrkkä, mutta varma en voinut olla, enkä nähnyt pohjaan kuten normaalisti, sillä vesi oli siitepölystä sameaa.

Löysin kuitenkin kohdan, johon tapasimme veneen kiinnittää, ja rantauduin. Kiipesin kallionnotkelmaan ja kiinnitin veneen pieneen vaivaispuuhun, joka siinä rannan tuntumassa kasvaa. Tuumasin, etten todellakaan kiipeä minnekään, mutta kai se on uitava, joten hivuttauduin veneen toiselle puolen, pienelle kielekkeelle alle puolen metrin korkeudella vedenpinnasta. Pudottauduin veteen ja lähdin uimaan kohti veneen perää, missä nousin sen varaan ja huusin miehelle: “Come on now! It’s cold, I want out!” “You need to take the video!” mies huusi takaisin.

Niin, se video miehestä hyppäämässä kalliolta järveen, vaikkei mieskään kiivennyt minnekään vaan sukelsi samalta kielekkeeltä. Kiipesin siis rannalle ja veneeseen, kaivoin kännykkäni ja kuvasin mieheni skinny-dippaamassa. Eipä mieskään kovin kauan vedessä viihtynyt, vaan kiipesi tuota pikaa takaisin veneeseen ja lähdimme soutamaan takaisin omaan rantaan, missä ripustin bikinien lisäksi myös shortsini kuivumaan. Olin riisuessani viskannut ne veneen pohjalle mukana olleen kassin sijaan.

Eihän minulla vaihtoshortseja ollut, joten menin etsimään vaatteita, joita faija aikoinaan (30 vuotta sitten) minulle osti “mökkivärissäni”, eli mintunvihreänä. En tiedä, miten väri minulle valikoitui, mutta jossain vaiheessa aloin kammota koko väriä, kun kaikki oli minulla mintunvihrää. Siskollani lilaa ja faijalla keltaista. Faijalla on siellä yhä kaikki keltaista, siis vaatteista lähtien.

Löysin mintunvihreän (tietenkin) kesämekon, josta oikeasti väristään huolimatta olen aina tykännyt, ja vedin sen päälleni. Tuli ihan nuoruus mieleen, kun juurikin sen mekon usein vetäisin päälleni uintireissujeni jälkeen. Se on mukava ja väljä, ja toimii oikein mainiosti esim. bikinien päällä.

Mintunvihreässä mekossani

Nuoruusajat siellä mökillä taas kerran muutenkin tulvivat mieleen, kun saavuttuamme faija tarjoili lasilliset kuohuvaa (se perinne tosin alkoi vasta minun ollessani jo aikuinen) ja sitten nostimme yhdessä lipun salkoon synttärijuhlinnan kunniaksi. Siinä maljaa nostaessamme faija totesi, että tänä kesänä on toisenkin juhlan paikka, kun tuo mökki on ollut perheellämme heinäkuussa 70 vuotta.

Aikoinaan teininä ja myöhemmin aikuisenakin, kun en muuten enää niin paljon landella aikaa viettänyt, isoäiti aina pyysi ainakin synttäreiden aikaan sinne käymään. Juotiin synttärikahvit, kuten nytkin, ja syötiin vähän kakkua. Isoäidilläni oli tapana myös ottaa minusta aina tuore kuva landen jättimäisen rhododendronin vieressä; se on synttärinäni aina upeassa kukassa. Tällä kertaa nostalgisoiduin sen verran, että pyysin faijaa ottamaan sen kuvan.

Näin aikuisiällä synttäreideni lisäksi Juhannus ja rapujuhlat ovat olleet ne perinteiset landevierailut, jos ei muuta. Tuo meidän mökkihän ei ole sillä lailla samalla tavalla mökki kuin kesämökit yleensä, vaan isoäitini eläessä se oli hänen (ja isäni) kesäkoti, nyt faijan kesäkoti. Sinne mennään kuin kylään, ei kuin omaan kotiin. Jonain päivänä tuo nyt 70 vuotta perheen omistuksessa ollut paikka siirtyy minulla ja siskolleni. Silloin voin mennä sinne kuin kotiini.

[Koirien landeilua Happy Dogs Diaryssä]

Ace, Ace, baby!

Kuka on kietonut perheen sydämet mykkyrälle pieniin tassuihinsa? Tietenkin piskuinen mustavalkoinen Ace, nyt kahdeksanviikkoinen kääpibullterrierinpentu, joka toissapäivänä liittyi laumamme jäseneksi. Liittyi tai liitettiin, Acelta ei toki kysytty. Se olisi varmasti jäänyt mieluusti veljensä seuraan.

Ace on kahdessa päivässä kotiutunut aivan uskomattoman hyvin! Synnyinkodista lähdettäessä pikkuista tietenkin jännitti, mutta melko rauhallisesti se matkusti sylissäni uuteen kotiinsa. Uudella pihalla oli häntä vähän koipien välissä, mutta sisään päästyään poika tutkaili paikkoja uteliaana.

Meggie on pikkuisen suhteen utelias, ehkä vähän äidinvietit heränneet, mutta Acen riehakkuus vähän ärsyttää sitä. Meggie ei kuitenkaan juurikaan Acea komenna, toisin kuin Timmy. Timmyn ja Acen tutustuminen alkoi vähän kivisesti, kun Ace nippasi Timmyä saaden Timmyn suuttumaan kunnolla. Nyt Timmy välttelee Acea ja jos Ace tulee lähelle, Timmy murisee sille.

Ace on niin energinen ja riehakas, että hetki voi vierähtää ennen kuin kaikki nuo vanhat koirat hyväksyvät Ace-vauvan kunnolla, mutta hiljaa hyvä tulee. Ace on ihan rakastunut etenkin Meggieen ja yrittää jatkuvasti saada sen huomiota – mikä tietenkin vain ärsyttää Meggieä. Ihan tulee jotenkin mieleen nuo ihmislapset :D

Niistä puheen ollen. Tosikoinen on uskollisesti ollut meidän kanssa koti-karanteenissa siitä saakka kun tämä poikkeusaika täällä alkoi. Esikoisen elämä on enimmäkseen jatkunut normaalina töissä sairaalassa, mutta muutoin ovat kämppiksensä kanssa myös pysytelleet kotosalla.

Eilen minulla olikin onnenpäivä, kun esikoinen tuli meille – näin poikaseni livenä ensimmäistä kertaa sitten varmaan helmikuun – Acea katsomaan. Jostain syystä tässä vaiheessa miehenkin mielestä oli ok, että poika tuli käymään, samoin kuin isäni. Faija istuikin lopulta meillä koko illan, jääden päivällisellekin. Halasin kumpaakin tiukasti, kun lähtivät kotiin.

Takaisin Aceen. Se on aivan hurjan älykäs pieni koira! Jos bullit ovatkin todella itsepäisiä – minkä kyllä näkee myös Acessa – on Ace toisaalta myös tällä hetkellä jossain sopivassa herkkyyskaudessa oppimaan asioita ja tuntuu todella helpolta opetettavalta.

Ace nukkuu itsekseen itkemättä oikeastaan ollenkaan; ei se juuri itkenyt edes ensimmäisenä yönä. Acen peti on meidän makuuhuoneessa ja se menee sinne jo itse, kun sen vie sen eteen.

Ensimmäisestä illasta saakka Ace on osannut tehdä tarpeensa ulos. Heti kotiin tultuamme näytettiin sille pisupaikka pihalla ja kun se pariin otteeseen vietiin siihen tarpeilleen, oppi se tekemään asiansa siihen kun se siihen viedään. Toissailtana mies oli etupihalla vähän opettamassa hihnakävelyn alkeita Acelle, kun yhtäkkiä se kääntyi ja johdatti miehen takapihalle, pisupaikalleen ja teki siihen kakat.

Kun Acen kanssa käy ulkona, riittää, että sille sanoo “inside” ja se osaa kipittää takaovesta sisään, aivan kuten nuo meidän vanhatkin koirat.

Ace tykkää kiivetä syliin, antaa pusuja, syödä, leikkiä puruleluilla, leikkiä ihmisten kanssa, syödä voikukkia. Meggien kanssa se haluaisi kovasti leikkiä, ja yrittääkin houkutella tätä aina tilaisuuden tullen, mutta Meggie ei tosiaan oikein innostu.

Ace on varsinainen Ace of Hearts, sydänten sulattaja <3

[Lisää kuvia ja tarinaa Acen elämästä Happy Dogs Diaryssa]