Koirana rommikolassa

Tasaisin väliajoin tuumin, että haluaisin olla koira. Nukkua ja syödä. Käydä välillä vähän ulkona. Haukkua oravia. Oikeasti se on kuitenkin aika tylsää elämää.

Tuntui ihan hyvältä idealta kokeilla jotain uutta. Tehdä jotain, mitä ei ole tehnyt. Lähteä alamäkipyöräilemään työkavereiden kanssa. What could go wrong, right? Poika kyllä katsoi minua kuin tärähtänyttä, kun lapsilleni kerroin. Se on muutenkin sitä mieltä, että minut pitäisi pakata kuplamuoviin. Poika saattaa olla oikeassa.

Ensimmäiset pari laskua menikin ihan okei, tokalla laskulla pääsin vähän niinkun jo tunnelmaankin, vaikka työkavereille totesinkin, ettei ehkä ollut sittenkään niin hyvä idea yrittää laskea mäkeä vaillinaisella tasapainojärjestelmällä. Se kun estää ihan vallan kallistamasta pyörää mutkissa. Melko oleellinen puute.

Varovasti lähdin kuitenkin vielä kolmanteen laskuun, vähän ehkä liiankin varovasti. Vauhti loppui kesken mutkan, jossa olin jo muutenkin ajautunut sisäkaarteeseen ja mukkelismakkelishan minä menin. Ihan pehmeästi mutaiseen heinikkoon, mielestäni. Kömmin ylös ja yritin tarttua pyörään, mutta oikean käden puristusvoima oli kadonnut.

Raahasin pyörän syvemmälle pöpelikköön, liukastelin rataa alemmas, ajattelin, että jos ohitan seuraavan tiukan mutkan, pääsen ehkä taas pyörän selkään pitemmällä suoralla. Rannetta vähän vihloi, mutta käsi tuntui muuten olevan ok. Paitsi ettei ollut puristusvoimaa. Pyörän selkään oli siis turha yrittää.

Työkaverit alkoivat siinä vaiheessa tajuta, ettei minulla ollut kaikki hyvin ja pari heistä kiipesi rinteeseen auttamaan minut – tai lähinnä pyöräni – alas. Itse luistelin ja liukastelin perässä. Käsi ei tuntunut kipeältä kuin vähän kyynärpäästä, vain voimattomalta, joten kuvittelin vain venäyttäneeni jotain. Kyllä se tästä, kuten kaikki haaverini aina.

Pyöräilyni loppui siihen, sain mönkijällä kyydin takaisin ylös vuokraamolle. Riisuin varusteeni ja hain autosta lämmintä päälle ja ryhdyin kuvailemaan maisemia kännykälläni. Vielä onnistui ojentaa käsivarsi kuvaamista varten ja selfienkin ottaminen sujui. Noin tuntia myöhemmin ei enää. Tuumin, että kai se on käytävä näyttämässä käsi lääkärille seuraavana päivänä.

Nuuksio Bike Park

Siitä se alkoi, elämäni koirana. Tai sitruunana rommikolassa, kuinka vaan. Yhtä mielenkiintoista kummin vain.

-Minä luulin että sinä olit kuollut.
-Niin minäkin. Sitten päätinkin ruveta sitruunaksi. Pari viikkoa meni siinä kun pompin ylös alas rommikolassa.

Ford Prefect – Linnunradan käsikirja liftarille (Douglas Adams)

Kävin Mehiläisessä, missä lääkäri passitti röntgeniin. Kuvat kertoivat karua kieltään siitä, miten kauniisti olin onnistunut paskomaan värttinäluuni. Oli se sitten kivi tai ihan vain vääntymä, kuka tietää, mutta värttinäluun pää oli useamman millimetrin painuksissa. Juuri sen verran liikaa, että leikkaukseenhan minut passitettiin.

Tuo valkoinen painuma. Luun pään kuuluisi olla tasainen. Nyt se taas on, leikkauksen jälkeen.

Sairasloma. Yleensä sanon lääkärille, etten minä mokomaa tarvitse, ellei ole pää kainalossa. Tällä kertaa oli kyynärpää kainalossa, kuvaannollisesti anyway, joten kolme viikkoa tässä on kotosalla lusittu, lähinnä makoillen ja kuunnellen joko musiikkia tai Linnunradan käsikirjaa liftareille (Ylen radioteatterin esittämänä). Kuluu ne päivät niinkin.

Sairaslomani alkoi siis tasan kolme viikkoa sitten, leikkaus oli kaksi ja puoli viikkoa sitten keskiviikkona. Kuten yleensä, things need to get worse before they get better, joten menin leikkaukseen kohtalaisesti toimivan käden kanssa ja tulin sieltä ulos sataprosenttiseti tunnottoman ulokkeen kanssa.

Kotimatka Mehiläisestä oli kammottava, kenties kammottavampi kuin kotiutuessani akustikusneurinoomaleikkauksesta. Olin valmis puremaan käteni irti, heittäytymään ulos liikkuvasta autosta, mitä vaan kunhan se pahoinvointi ja epätodellinen olo olisi lakannut. Mies jaaritteli sähköverkon nollavirheestä tai jostain sellaisesta pitääkseen ajatukseni edes osittain poissa itsestäni. Viimeiset pari kilometriä roikotin päätäni auton ikkunasta kuin, noh, koira.

Ihan varmasti oli hyvä, että se käsi oli puuduksissa vielä kymmenisen tuntia leikkauksen jälkeen, mutta oli melko pelottava tunne, kun näet käden, tiedät että se on siinä, muttet tunne sitä ollenkaan. Tiedostat, että sen voisi lyödä lekalla murskaksi, etkä edes huomaisi.

Leikkauksen jälkeen

Kipu puudutuksen lähdettyä oli varsin sietämättömän kamala, etenkin kun en kodeiiniyliherkkänä uskaltanut ottaa mukaan annettua oxycodonia, sillä se on kemiallisesti samankaltaista kuin kodeiini ja saattaa myös aiheuttaa sappivaivoja sellaiselle, jolle kodeiini niitä aiheuttaa. En halunnut kokeilla. Kärvistelin mieluummin aamuun yhden kipupesäkkeen kanssa kuin riskeerasin sappikrampit.

Sen ensimmäisen yön jälkeen alkoi ylämäki. Sain lääkäriltä Tramalit kipuun – en ollut niitäkään alunperin halunnut, yhden surkean Oxynorm-kokemuksen jälkeen, mutta jotain oli saatava, kun ei pelkällä Buranallakaan oikein pärjännyt. Mutamaan päivään en juuri sängystäni noussut. En juuri syönyt edes. Nukuin.

Lopulta kömmin luolastani suihkuun ja näin taas päivänvalon. Pienessä kolmiolääkesumussa en edelleenkään paljon muuta tehnyt kuin lojunut sohvilla ja sängyillä. Luin Max Seeckin Pahan verkon, joka tuli postissa juuri sopivasti ennen sairaslomaani. Luin vähän jotain muutakin. Katsoin muutaman elokuvan, mutta keskittymiskyky mihinkään oli aivan nollissa.

On se sitä vieläkin. Väsyttää koko ajan. Niitit on otettu pois leikkaushaavasta ja ortopedin mukaan on ok palata töihin ylihuomenna. Se ehkä onnistuu, ehkä ei. Mieliala on melko matala, kun vajaatoiminen käsi turhauttaa. Sairasloma turhauttaa. Kaikki turhauttaa. Pelkään, että tipahdan vielä jonkinasteiseen masennukseen ennen kuin tämä käsi on taas kunnossa.

Eilen tein pitkän kävelylenkin kamerani kanssa rakkaissa Munkan maisemissa, kuunnellen ensin Apulantaa (joka sopi mielenmaisemaani) ja sitten Foo Fightersia (joka nosti mielialaani). Palasin kotiin vähän paremmalla mielellä kameran ja kännykän akut tyhjinä, omani ainakin hivenen ladattuina.

Tyhmyydestä sakotetaan. Tällä kertaa hinta oli vähän turhankin kova. Puolustuksekseni sanon, etten ihan oikeasti muistanut tasapaino-ongelmaani ennen kuin jo olin mäessä.

Löysin pienen järven joka uskoi olevansa rommikolaa ja pompin siinä.

Ford Prefect – Linnunradan käsikirja liftarille (Douglas Adams)

Uskollinen lukija

Myönnän, etten ole koskaan ollut mikään suuri suomalaisen kirjallisuuden kuluttaja. Olen minä lukenut Sinuheni ja vähän muutakin Waltaria, Tuntemattoman sotilaan (useampaankin kertaan), vähän Veikko Huovista, jota isäni luki minulle aikoinaan iltasatuina ala-kouluiässä, samoin kuin Seitsemän veljestä (nahkakantisesta painoksesta, joka oli kirjoitettu wanhoilla kiriaimilla).

Tosin, nyt kun alan miettiä, voin minä nähtävästi nimetä puolen tusinaa muutakin suomalaista kirjailijaa, joiden tuotantoa olen ahmimalla ahminutkin. Anni Polvan Tiinat ja myöhemmin lukioiässä vähän aikuisemmat hömppäkirjat, Jalon sisarusten poni- ja ravitallit, Tuija Lehtisen nuortenkirjat, Eeva-Maria Vierulan ja Eero Ekqvistin hengelliset kirjat teini-iässä. Joitakin mainitakseni.

En ole varsinaisesti tietoisesti koskaan päättänyt hyljeksiä kotimaisia kirjoja. Kävipä vain niin, että lukion jälkeen englanti, joka oli ollut koulukieleni 10 vuoden ajan (leikkikoulu, esikoulu, ja peruskoulu kasiluokan loppuun saakka) uhkasi jäädä vallan käyttämättömäksi ja alkaa rapistua, joten aloin ylläpitää kielitaitoani (edes kirjallista) lukemalla kirjani ensisijaisesti englanniksi.

Kotimainen kirjallisuus koki nousun elämässäni jokunen vuosi sitten, kun englanti oli jo pitkään ollut kotikieleni. Kirjafriikki kun olen, kirjahyllyt ja -laarit vetävät minua puoleensa kuin magneetti, missä tahansa olenkin. Erään kerran jokunen vuosi sitten Lidlissä oli syksyn tullen kirjalaari, josta poimin käteeni Max Seeckin Hammurabin enkelit. Kansi kaikessa yksinkertaisuudessaan yhdistettynä kiehtovaan nimeen sai tarttumaan kirjaan, takakansi ostamaan sen.

Kirja ei muistaakseni enää ollut ihan uusi silloin, vaan trilogian toinen osa, Mefiston kosketus, oli jo tuloillaan. Ostin sen heti kun se kirjakauppoihin ilmestyi ja ahmin myös sen, jääden malttamattomana odottamaan kolmatta osaa, seuraavana vuonna ilmestynyttä Haadeksen kutsua, johon kävin Helsingin kirjamessuilla hakemassa signeerauksen.

Jouluna tuona samaisena vuonna 2017 sain isältäni lahjaksi Mikko Porvalin Karelia Noir -sarjan ensimmäisen osan Sinisen kuoleman kuva, historiallinen dekkari Viipurista kieltolain ajalta. Vuotta myöhemmin sain sarjan toisen osan, Veri ei vaikene, niinikään joululahjaksi faijalta.

Jotenkin kirjan lopun perusteella kuvittelin sarjan loppuneen toiseen osaansa, etenkin, kun en sitten enää viime jouluna saanut isältä enempiä Karelia Noireja. Harmittelin kovasti asiaa, sillä pidin sarjasta kovasti. Mieleeni ei jostain syystä koskaan tullut tarkistaa asiaa – ei ennen kuin juuri nyt. Kolmas osa, Kadonneen kaupungin varjo, on sittenkin olemassa ja puuttuu hyllystäni. Muttei kauan. Tilasin sen juuri Adlibriksestä.

Seeck siirtyi tuon ensimmäisen trilogiansa jälkeen vielä vähän synkemmille psykologisen trillerin vesille viime syksynä ilmestyneen Uskollinen lukija -kirjansa myötä. Odotan jo malttamattomana sarjan seuraavaa osaa, Pahan verkko, jonka ennakkotilasin jo joku aika sitten.

Seeckin jalanjäljissä kulkee toinen tuore suomalainen dekkaristi Villy Lindfelt, jonka esikoisromaanin Miltä tuntuu tappaa hotkaisin tuossa eilen yhdellä istumalla, kun en malttanut käsistäni laskea. Kulkee ja ei kulje, Seeckin jalanjäljissä siis, sillä ihan tuo kirja oli omansa lainen, ihan sillä on oma paikkansa uudemman Nordic Noirin kentässä. Hienosti rakennettu psykologinen trilleri tämäkin. Toivottavasti saadaan vielä lisää Lindfeltiä – lupaan olla uskollinen lukija!

Vähän vahingossa käsiini sattui naapurimaan nousevan dekkaristin Camilla Greben Lemmikki. Esikoinen oli sen ostanut jostain pokkarikaupasta lukemista kaivatessaan ja suositteli minullekin. Luin ja tykästyin. Samohin aikoihin käsiini osui eräästä kirjavaihtohyllystä sarjan edeltävä osa Kun jää pettää alta, joten tietenkin sen poimin matkaani, luin, ja annoin esikoiselle.

Greben sarjaa on jo ilmestynyt kaksi osaa lisääkin – Horros ja Varjokuvia – mutta vasta Horroksen olen ostanut ja lukenut ja se on nyt matkalla esikoisen hyllyyn. Sinne minä kerään koko tuon kyseisen sarjan, pokkareina (koska pokkareina se kaikki alkoi), joten tuoreinta kirjaa saa aina odotella vähän pitempään. OCD ja silleen.

Mistä päästäänkin aasinsillan kautta Johanna Valkaman Metsän ja meren suku -kirjasarjaan, josta kaksi ensimmäistä osaa, Itämeren Aurin ja Linnavuoren Tuulin, ostin aiemmin mainituilta kirjamessuilta pokkareina. Pidin niistä niin paljon, että hivenen hampaitani kiristellen ostin vastikään kai kirjakauppohin tulleen Kaukosaarten Ainon kovakantisena. Kokonaisuus häiritsi hyllyssäni armottomasti, kunnes sarjasta ilmestyi neljäskin osa, Jäävuonon Ruusu, joka niinikään kovakantisena tasapainottaa tilanteen.

Nyt kun noihin kirjamessuihin päästiin, sieltähän tuli mukaani aika paljonkin kirjoja, edellä mainittujen lisäksi mm. jokunen Kristiina Vuori ja Kaari Utrio, Anja Snellmannin Antautuminen, sekä Markus Falk -nimimerkillä kirjoittavien Hämeen-Anttiloiden yhteinen esikoisromaani Profeetan soturit. Erinomainen trilleri tuokin, ja sen jatkon, Aleppon kirjuri, niinikään tilasin juuri Adlibriksestä.

Oikeastaan vähän hölmöä koko tuo Adlibriksestä tilaaminen, sillä noudan kirjat aivan Suomalaisen kirjakaupan naapurista, jolleivät ne tule postiluukusta sisään 🤷‍♀️

Minulle on siis tässä piakkoin tulossa kotimaista kirjallisuutta useammankin kirjan verran lisää hyllyyni. Edellä mainittujen lisäksi vielä Roope Lipastinkin tuorein, Aviotärähdys. Jälkikasvukausi on paraikaa luvussa.

En minä silti ole englanniksi lukemistakaan hylännyt, mutta se on enimmäkseen siirtynyt digikirjojen puolelle Kindleen. On kuitenkin tiettyjä (englanninkielisiäkin) kirjoja, jotka tilaan paperisina Amazonista, sellaisia kuin vaikkapa Charlotte Brontën Jane Eyre, jonka vastikään tilasin sillä sivistyksessäni on sen kokoinen aukko, ja kaikki ne muusikoiden ja näyttelijöiden elämäkerrat, joihin olen hurahtanut. Niistäkin tosin osa on poimittu suomeksi Suomalaisesta.

*

Joitakin muita tuoreempia suomalaisia kirjailijoita ja kirjoja hyllystäni

  • Emmi Itäranta – Teemestarin kirja
  • Henri Aleneff – Siveltimen voima (tämä onvielä lukulistallani)
  • Riitta Lehvonen – Kenkäheinistä kännyköihin, Tyttöteurastaja
  • Katja Kettu – Rose on poissa
  • Jorma Rotko – Amalie Armas, Kissa nimeltä Joosef, Koirat ja heidän ihmisensä (eKirjoina)

Kerro minulle satu

Kolmisenkymmentä sivua Indrek Harglian ensimmäistä Apteekkari Melchior -kirjaa eteenpäin jälleen luettuani, suljin kirjan kesken sivun. Se on minulle varsin harvinaista, sillä lähtökohtaisesti minua häiritsee jättää luku kesken. Tai ainakin pyrin lopettamaan aukeman alkuun, kohtaa ennen ensimmäistä täyttä kappaletta. Silloin tiedän, mistä jatkaa.

Apteekkari Melchior, vaikka onkin sinällään mielenkiintoista kuvausta 1400-luvun Tallinnasta, on dekkariksi (tai ylipäätään kirjaksi) kovin hidastempoinen. Muistuttaa varsin paljon C. J. Sansomin Shardlakeja, joissa myös murhat ja muut mysteerit selvitetään jututtamalla ihmisiä; toimintaa ei ole nimeksikään. Periaatteessa pidän noista historiallisista dekkareista, mutta niiden hidastempoisuus ei imaise minua sisäänsä, joten lukemisestakin tulee hidasta.

“Raskaaksi” kirjallisuudeksi tuskin niitäkään voi silti laskea. Dekkari kai ei ole nk. raskasta ja ylevää vaikka sijoittuisikin keski-ajalle.

Melchiorin sulkiessani jäin pohtimaan tätä koko kirjojen ja tarinoiden arvostus-asiaa. Raskasta ja kevyttä kirjallisuutta, erilaisten kirjojen arvoa tai pikemminkin arvottamista. Kirjalla on arvoa lukijalle, joka sitä arvostaa, mutta moni tuntuu arvottavan kirjallisuutta ja sen lajeja jonkin mystisen syvällisyyden perusteella. Vähän kuten teatteri on ylevämpää kuin elokuva ja elokuvissa ranskalainen taide-elokuva ylevämpää kuin Hollywood-elokuva.

Mikä tekee jostakin korkeakulttuuria?

Rahako? Yhtäältä se kuinka paljon se maksaa (=ei kaikkien saatavilla), toisaalta se kuinka paljon tekijä sillä tienaa (=kaupallisesti menestyvä)? Harvinainen ja tekijäänsä ei niin rahallisesti hyödyttävä tuntuu olevan arvostetumpaa kuin menestyvä ja suosittu. Paitsi kun tekijä on jo kuollut.

Taiteellisuus? Mitä ylipäänsä on taiteellisuus? Vaikeaselkoisuutta? Voiko arvostaa jotakin, mikä on helposti ymmärrettävää, vai pitääkö teoksen olla moniselitteinen ollakseen syvällinen ja taiteellinen ja siten arvostettava? Onko ymmärettävyys pinnallista ja sellaisena halveksittavaa?

Sänkyni päätyhyllyssä seisoo kirja The Essential Nietche. Ostin sen joskus, sillä halusin lukea sitä voidakseni muodostaa siitä oikeasti mielipiteen. Ahersin noin neljänneksen kirjasta, siirryin kevyempään lukemistoon. Ajattelin, että palaan siihen taas joskus, ajattelen kai yhä. Luultavasti en kuitenkaan palaa. Olen mielipiteeni muodostanut. Nietche voi olla arvostettu filosofi, mutta minusta hänen ajatuksensa ovat aivan yhtä täynnä ilmaa kuin paikallisen kuppilafilosofinkin. Vaikeatajuisempaa tosin.

Minä en arvosta mitään tai ketään siksi, että joku sanoo minulle jonkun tai jonkin olevan arvostuksen arvoista. Siksi, että maailma on nostanut tämän jalustalle ja julistanut suureksi henkilöksi tai “klassikoksi”. Asioilla – kirjoilla, elokuvilla, taiteella – ja niiden tekijöillä on minulle arvoa, saavat minulta arvostusta, vain kovin subjektiivisella tasolla. Kun ne tarjoavat minulle jotain. Kun ne lisäävät arvoa minun elämääni. Muuten ne ovat melko yhdentekeviä.

Luen toisinaan kirjoja, jotka eivät viihdytä, mutta useimmiten kirjoja, jotka viihdyttävät ja imevät sisäänsä. Sellaiset “klassikot” kuin Anna Karenina ja Taru Sormusten Herrasta ovat jääneet minulta kesken loputtoman ja lohduttoman tylsinä ja puuduttavina. Jälkimmäinen myös elokuvaversiona. En lue kirjoja häikäistäkseni intellektilläni tai sivistyneisyydelläni; jos ylipäänsä ikinä häikäisen, on se jotain aitoa minua, ei kaivoon kannettua vettä. Luen häikäistäkseni itseni tarinalla, johon voin uppoutua.

Nämä ajatukset ovat pitkälti lähteneet päässäni taas pyörimään erään FB:n kirjallisuusryhmän seinällä käydystä keskustelusta. Keskustelu lähti avauksesta, jossa henkilö X oli yrittänyt lukea Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -kirjaa, ja ihmetteli, miten moinen kioskikirjallisuus voi olla niin suosittua, kun hän ei pystynyt edes yhtä lukemaan läpi, niin kammottavaa kevyttä hömppää.

Siinä se sivistynyt korkeakirjallisuudenlukija osoitti sydämensivistystä käyttämällä sangen kauniita ilmaisuja kirjoista, joista kovin moni puolestaan pitää. Kaikin mokomin, meillä jokaisella on mieltymyksemme, mutta minulle opetettiin jo lapsena vähän rakentavampi tapa aloittaa keskustelu. Minulle opetettiin, että jollet osaa mitään hyvää sanoa, älä sano mitään. En minä sillä, kyllä mielipiteensä asioista voi sanoa, mutta sen voi ilmaista monella tapaa. On melko eri sävy esimerkiksi siinä, sanooko vaikkapa ruuasta “yök miten pahaa” vai “en pidä tästä”.

Niin, en ole ainoa, joka tykkää kovastikin kyseisestä kirjasarjasta, joka ei maalaa syvällisiä henkilökuvia ja on täynnä onnekkaita sattumia ja onnettomia historiaosuuksia. Jopa vähän ärsytykseen saakka, myönnän. Silti, satuina, tarinoina, ne ovat jotenkin ihania kasvutarinoita, lämminhenkisiä kertomuksia, joista jää hyvä mieli, vaikka historian rakkaustarinat ovatkin järestään onnettomia. Tekeekö se kirjasta kioskiviihdettä?

En tiedä, eikä minua kiinnosta. Tuo sarja, kuten niin moni muukin, joista pidän, on täynnä inhimillisyyttä, kohtaloita, paikkoja, historiaa, tapahtumia. Niillä on kyky tempaista minut pois arkisesta elämästäni jonnekin muualle. Jonnekin, missä murheet eivät ole minun omiani, missä lopussa kaikki on hyvin, missä oikean elämän realiteetit eivät päde. Ehkä olen ikuinen lapsi, mutta pidän saduista.

Miksi ihmisillä on tarve arvottaa? Tarve huutaa katoilta tuomiota? “Katsokaa miten sivistynyt olen! Yritin lukea kevyttä kirjallisuutta, mutten päässyt alkua pitemmälle! Luen mieluummin Sartrea.” Lue vaan. Ehkei meistä tule ystäviä, sillä minä en lue Sartrea vaan tuota “kevyeksi” leimattua kirjallisuutta, mutta eiköhän meille kaikille ole tilaa tällä pallolla.

Sydämen sivistystä on ymmärtää, että meitä on erilaisia, eikä lukumieltymys (tai muukaan mieltymys) tee kenestäkään älykkäämpää, parempaa, vähemmän älykästä, huonompaa, tyhmempää, viisaampaa. Ei tämä maailma olisi sen parempi paikka, vaikka me kaikki pitäisimme samanlaisista asioista. Ennemmin tylsempi paikka.

Taidan palata Melchiorin pariin.

Kielijuttu

“Kiitos, kiitos. Thank you!” kiitteli minua nainen pyöränsä selästä, käytyämme lyhyen keskustelun siitä, miten hän pysähtyi odottamaan lapsiaan, minun pysähdyttyäni koirien kanssa odottamaan, että hän ajaa ohitsemme. Hetken perästä nainen lähti jälleen liikkeelle ja ohitti meidät lastensa kanssa, joille huikkaili jotain englanniksi.

En kovin usein pysähdy pohtimaan kieliasioita ja kielisyyttäni, vaikka duunijutuissa usein laskenkin leikkiä puolikielisyydestäni, kun en puhuessani ole löytää oikeita sanoja oikealla kielellä (tai millään kielellä). En ole kaksikielinen sanan siinä merkityksessä, että olisin syntynyt eri kielisille vanhemmille, mutta viiden vanhasta saakka olen elänyt kahdella kielellä, vaikkakin välillä vierähti parisenkymmentä vuotta ilman, että englanti oli arjessani mukana puhuttuna kielenä. Kirjoina kyllä.

Jostain syystä jäin tuon lyhyen hassun kohtaamisen jälkeen pohtimaan. Oletusarvoisesti puhun suomea kenelle tahansa kohtaamalleni ihmiselle, riippumatta ihonväristä, etnisestä vaatetuksesta, mistään, ellei henkilö itse aloita muulla kielellä. En myöskään vaihda kieltä ellei toinen pyydä tai vaihda kieltä itse. Kyseessä ei ole mikään kielifanatismi, vaan lähden siitä, että Suomessa suomi on oletusarvoinen yhteinen kieli. Miksi olettaisin toisin?

Kaupoissa myyjät kuulevat minun puhuvan englantia miehen kanssa, ja jotkut heistä vaihtavat silloin kielekseen englannin. Mies yleensä vaihtaa kieleksi suomen, kun taas minä jatkan englanniksi heidän kanssaan. Miksikö? Siksi, että arvostan efforttia. Ja siksi, että muistan kunka mukavaa oli aikoinaan itsekin kaupassa työskennellessäni saada edes silloin tällöin harjoittaa kielitaitoaan. Samasta syystä kuin en automaattisesti vaihda suomea englanniksi ulkomaalaistaustaisen kanssa.

Suhteeni kieleen – kieliin – on mutkaton. Vaikka imin suomen kieliopin aikoinaan äidinmai…tuttipullosta ja opin englanninkin kieliopin koulussa paremmin kuin 90% amerikkalaisista, ja vaikka minussa on lievää kielioppinatsinkin vikaa (kyllä, minua ärsyttää “alkaa tekemään”, “pystyä tehdä”, than/then -sotkeminen, their-there-they’re, sun muut epäkelpoisuudet), oleellista on tulla ymmärretyksi.

Paljon valitetaan tänä päivänä englannin ylivallasta Suomessakin, Helsingissä nyt varsinkin. Valitetaan, ja pelätään suomen katoamista. Jopa kielen tutkijat – tai ehkä juuri he – ovat huolissaan kielen kehityksestä. Minä en ole. Suomi suomena on lopultakin nuori juttu. Satavuotias tai näin. Vielä edellisen vuosisadan vaihteessa venäjällä oli vahva asema etenkin kaupunkilaisten elämässä, eikä ruotsikaan ollut täysin otettaan menettänyt. Ei tietenkään ole vieläkään.

Juu, meillä on Brooklyn Café, jossa henkilökunta puhuu vain englantia. Ei se voi kovin kamalaa olla, kun kerran ihmiset pistivät pystyy kolehdin pitääkseen kahvilan pystyssä sen keikkuessa konkurssin partaalla. Eikä Brooklyn Café ole yksin. On paljon muitakin ravintoloita ja kahviloita, joissa palvelua ei suomeksi saa.

Sitähän tietenkin kielifoorumeilla jaksetaan kauhistella. Haluaisin nähdä heidän ilmeensä, jos heidät vietäisiin aikakoneella sanotaan vaikka vuoteen 1890 ja pistettäisiin hakemaan kahvia kahvilasta. Näinköhän olisivat saaneet suffejaan suomeksi tilattua silloinkaan!

Kieli ei ole staattinen asia. Mikään kieli ei ole. Kieli elää elämäänsä puhujiensa joukossa ja koska suurin osa maailman kansoista elää vuorovaikutuksessa edes jonkin toisenkin kieliryhmän kanssa, kielet sekoittuvat. Saavat toisiltaan vaikutteita ja lainasanoja. Usein merkityksen muuttuvat matkan varrella. Otetaan vaikka englannin sana hunt. Sen alkuperä on tiettävästi ruotsin sanassa hund. Metsästys – koira. Lähdetään koiralle, eikun metsälle koirien kanssa.

Minua tavallaan harmittaa, että kielitaitoni rajoittuu enää kahteen pääkieleeni, sillä joskus kauan sitten oli toisin. Puhuin suomen ja englannin lisäksi sujuvasti ranskaa ja ruotsia, osasin saksaa auttavasti, pärjäsin mitenkuten jopa italiassa pienessä kyläkaupassa. Hallitsin latinan, vanhan kreikan ja muinaisen heprean kohtalaisesti.

Ranska yhä palautuu hitaasti mutta varmasti, jos vietän ranskankielisessä paikassa aikaa enemmän kuin päivän tai pari. Espanjallakin pystyn auttavasti toimimaan; se tarttui mutsin, mutta etenkin mutsin kuoleman myötä, kun oli kyettävä toimimaan ihmisten kanssa, jotka eivät englantia osanneet kuin ehkä saman verran kuin minä espanjaa.

Jaarittelen. Minusta on ihanaa olla kaksikielinen. Se on suunnaton rikkaus! Tilanteet, joissa voin sotkea kieliä huoletta samalla tavoin kuin kotonakin, saavat rennoimman minäni esiin. Kun ei edes tarvitse yrittää puhua vain yhtä kieltä, pingottaa ja olla oikeaoppinen kummankaan suhteen. Kun voin päästää suustani sellaisia asioita kuin “it’s räntäing again”, ja kun voin vaihtaa kieltä tarvittaessa kesken lauseen.

Mies, jolta itseltään voi päästä suusta vaikkapa “lait the door kii”, pyörittelee minulle silmiään (“Räntäing is not a word!” “It is now! I just used it!” vastaan), mutta minä vain otan parhaat palat kummastakin kielestä ja sekoitan ne iloiseksi sopaksi. Lienen siis aristoteleen kauhistelevan kantapään kauhu. Kieli on tehty puhuttavaksi, ei museoitavaksi. Ja minähän puhun, kun sille päälle satun!

Shampanjasta ja pizzaan

Shathaa. Shathaa shaavishta khaataen. Ensimmäinen lomaviikkoni on takana, toinen juuri alkanut. Lomasää on ollut yhtä epävakaa kuin lomailijakin, mutta en oikeastaan valita. On paljon kaikkea, mitä olen halunnut tehdä, mitä ei voi tehdä ulkona. Sellaisia asioita kuin valokuvien läpikäynti ja lataaminen Flickriin ja elokuvien katselu. En malta olla sisällä, jos aurinko paistaa ja on lämmin.

Ihan lomani alkajaisiksi viikko sitten perjantaina lähdin stadiin vähän shoppailemaan, ensimmäisen kerran kuukausiin! Pyörin Kampissa: cappucino ja mozzarella-croissant lounaaksi Espresso Housesta, pusero Guessistä, Camilla Greben Horros pokkarina Suomalaisesta. Tsekkasin Stadiumin, mutten löytänyt mitään mielenkiintoista, etsin muovipillejä Clas Ohlsonilta, turhaan.

Kävelin Forumiin, mistä lähinnä kuljin läpi ajatuksena mennä haahuilemaan Rosebud-kirjakauppaan Stockaa vastapäätä. Yllätykseni oli suuri, kun näin, ettei kauppaa enää olekaan, sillä koko nurkkaus on remontissa!

Suuntasinkin askeleeni siis sen sijaan Stockan läpi kohti Halosta. Kiertelin läpi naisten vaateosaston löytämättä mitään kivaa, kuljeskelin laukkuosaston läpi, vain todetakseni, etten kerrassaan edelleenkään ymmärrä, mikä noissa michaelkorseissa ja ralphlaureneissa ja gucceissa ja muissa viehättää – minusta ne ovat tylsiä ja rumia. Guessiltä minulla on yksi reppu, joka on erilainen. Muutoin Guessinkin laukut ovat sitä samaa.

Halonen oli ennen minusta aika tylsä keski-ikäisten juhlavaatekauppa, mutta viime vuosina siellä on alettu myydä yhä enemmän Desigualia ja Guessia ja St.Oliveria ja muita kivoja vaatebrändejä – ja Laura Vitan kenkiä! Löysin aivan ihanat Laura Vitan kesäkorot sekä Desigualin farkut ja paidan – ja koska sielläkin oli ale, koko setti taisi maksaa niiden kenkien alkuperäisen hinnan.

Hain vielä kotimatkalla pullon Taittingeria illaksi. Grillasimme, chillasimme paljussa ja kilistelimme shampanjalla lomani alkaneeksi.

Maanantaina, ensimmäisenä varsinaisena lomapäivänäni, sää oli sateinen, joten työnsin Pleikkariin viikonloppuna jostain mukaani poimimani elokuvan Judy. Judy Garland on aina ollut yksi lempinäyttelijöistäni ever. Kaikesta menestyksestä huolimatta – tai ehkä sen takia – Judyn vähän tyngäksi jäänyt elämä oli nuoresta tytöstä saakka varsin traaginen ja viimeiset vuodet lähinnä surullisia.

Elokuva keskittyy Judyn viimeiseen konserttirupeamaan Lontoossa, tarjoten väläyksiä nuoruudesta MGM:n studiolla ja rikkonaisesta perhe-elämästä. Renée Zellweger oli erinomainen Judyna ja konserttikohtausten olisi voinut melkein kuvitella olevan arkistomateriaalia!

Elokuva jätti mielen vähän haljuksi ja haikeaksi, joten siirryin hieman keveämpiin tunnelmiin katsomalla perään Summer Stockin, lempielokuvani Judyn tuotannosta. Jotenkin siitä päädyin “loogisesti” Daddy Long Legsiin, jossa ei ole sen paremmin Judya kuin Summer Stockin toista tähteä Gene Kellyäkään, vaan Fred Astaire ja MGM:n ehkä hivenen vähemmän tunnettu näyttelijä Leslie Caron.

Caronilla on vain muutama tunnettu elokuva: tuo Daddy Long Legs (Setä Pitkäsääri – eli yhteen lempikirjoistani perustuva musikaalielokuva), Gigi, ja Lili. Gigi tuntuu olevan yleisesti ottaen Caronin kuuluisin ja suosituin elokuva, mutta jostain syystä ei kuulu minun lemppareihini. Liliä sen sijaan olen yrittänyt löytää jo moneen otteeseen, mutta sitä ei ole Amazonissa (saati kotimaisissa nettikaupoissa) ollut saatavilla. Riemastuin, kun löysin sen amazon.fr:stä!

Erehdyin nettishoppailemaan maanantaina muutenkin ihan huolella. Ranskan Amazonista tilasin myös Sabrinan tuoreemman version (vanha hyllystäni toki löytyykin), UK-Amazonista Judyn elämäkerran Get Happy (joka saapuikin jo tänään), CDON.comista muutaman vanhan kotimaisen elokuvan, joiden myötä lempi-SF-filmien kokoelmani alkaakin olla täynnä (ja vähän yli, sillä osa elokuvista löytyy vain kokoelmalevyiltä).

Mieheke, Vaimoke, Suomisen Olli rakastuu, Hilman päivät, Katupeilin takana, Rakas lurjus, Varaventtiili, Kulkurin valssi. Jaa, olin väärässä. Vielä puuttuu Isän vanha ja uusi, Syntipukki, sekä On lautalla pienoinen kahvila, joita ei CDON.comista löytynyt. Faijan kanssa aikoinaan katsoin SF-leffan poikineen ja tämä setti on sellainen, johon palasin silloin sun tällöin faijan VHS-kokoelmastakin, kun olin yksikseni hänen luonaan leffoja katsomassa – exää eivät nuo kiinnostaneet.

On hassua, millaiset asiat minuun ovat lapsuudesta ja nuoruudesta tarttuneet. Faijan perintönä ovat nuo Suomi-Filmin kulta-ajan leffat, isoäidin perintönä MGM:n kulta-ajan filmit, äidin perintönä rakkaus kirjoihin, mummin perintönä fiktion kirjoittaminen, isoisältä sain kai miesmakuni ( :D ), ukilta liudan hassuja sanoja ja sanontoja.

Rakkaus musikaaleihin (joskaan ei tuo vanha MGM niinkään) on minulta periytynyt tosikoiselle, jonka kanssa viikolla katsottiin The Sound of Music. Rakkaus kirjoihin puolestaan on minulta jotain, minkä jaan esikoisen kanssa. Viikolla luin loppuun kirjan The Starless Sea, jonka ostin hänelle joululahjaksi ja nyt lainasin omaankin lukuun. Nyt minulla on menossa tuo viikko sitten ostamani Horros, jonka esikoinen saa hyllyynsä jahka minä olen sen lukenut – hänellä on sarjan kaksi ensimmäistäkin kirjaa.

Jos muutoin ensimmäisen lomaviikkoni enimmäkseen luin ja katselin elokuvia ja laittelin niitä kuvia, oli joukossa myös jokunen päivä, jolloin lähdin liikkeellekin joko miehen tai tosikoisen tai kummankin kanssa.

Lauantaina Ace pääsi vähän leikkimään parin staffipennun knssa. Keskiviikkona kävimme miehen kanssa Lauttasaaressa Blue Peterissä lounaalla, minkä jälkeen päädyimme vähän shoppailemaan Navy Bluessa ja Tapiolan Stockalla. Lähinnä mies etsi itselleen chinoja, mutta Navy Bluesta tarttui minulle mukaan shortsihame ja teepaita.

Perjantaina mentiin tosikoisen kanssa Zippyyn zipline-seikkailemaan. Siellä puiden välissä vaijereiden välissä keikkuessani tajusin, että ei-niin-täydellinen tasapainoni saattaa vähän haitata sitä touhua – joskaan ei tämä ollut ensimmäinen kertani leikkauksen jälkeen, vaikka niin siellä kiivetessä kuvittelinkin. Onneksi en asiaa edes ajatellut, sillä ei se oikeasti juuri menoa ensimmäisen radan jälkeen haitannut. Nautin!

Eilen oli vaihteeksi taas parempi sää, ja pakkasimme autoon niin koirat kuin itsemmekin (tosikoinen mukaan luettuna) ja ajelimme Hankoon viettämään aurinkoista päivää. Kuljeksimme satama-alueella, söimme jätskiä, istuimme satamakahvilassa, ja ajoimme kotimatkalla Tammisaareen pizzalle. Hangossa oli aivan liikaa ihmisiä ja rannan ravintolat liian täynnä. Tammisaaren satamassa olemme ennenkin syöneet pizzaa pienessä Baywatchissa, joten suuntamisemme sinne päivälliselle.

Tänään tosiaan taas sataa. Hyvä päivä kirjoitella vähän blogipostauksia ja laittaa Hanko-reissun kuvia Flickriin ja lukea sohvalla koirat vieressä torkkuen. On tämä elämäni Acen myötä melkoista dog mama -elämää!

Mama loves bully (mama loves all her babies)