The new coronormal

Tomorrow marks the anniversary of our Finnish #coronageddon. Tomorrow last year our government held a press conference where they announced all those temporary restrictions that have become our new normal – at least for the time being. It marked the start of an era that has yet to come to its end. We all thought it would be a few months, but here we are, a year later, waiting to get vaccinations that may or may not end the pandemic. Sometimes I think this stuff won’t be over until those who’re going to die of Covid-19 are dead, and the rest survive together with the virus.

Last year tomorrow Daughter was on her way to dance classa after school, for the first time in weeks, after being sick and sick again for quite some time. I called her two hours before dance class: “Sorry, kid. Come home. Dance school has closed its doors.” Everything closed their doors. Restaurants went into take-out mode. People stopped going to the office. Schools were closed. Everything became remote everything. Teams. Zoom. Something.

Year later, here we are still and again. After a less covidy summer the society started to gradually open up a bit again. Dance classes started again (though I did not attend and adviced my daughter not to attend either). Gyms opened. Restaurants opened their doors with limited seating. Most information workers I know still stayed mostly at home, even after the masks were finally introduced into our Finnish Corona fighting arsenal too, but I had started to go to the office in August, and just could not go back to staying at home all the time anymore. For reasons.

Now, after a half a year of using a face mask in public, it has become just a part of going out gear. No, I don’t don it every time I step out of the door, but I frequently forget to take it off when stepping out of the bus or coming out of stores. Once I was half way home from the bus stop almost 2km from home before I remembered to pull it off, when I started to wonder about the labored breath. I still have P3 (KN95) filters inside my cloth masks.

Another thing that has become a no-brainer already is avoiding to touch anything with bare hands out in the public. Pressing elevator buttons with cell phone, pushing doors open with elbow, pulling hand inside of the coat sleeve to pull a door open, leaning on escalator railing with forearm instead of hand, touching only what you buy in stores. And still using hand sanitizer at every opportunity.

Still, here we are, a year after it all began here, with Covid-19 case counts approximately at the same level as a year ago. Actually, there’s more registered cases, but there’s also a whole lot more testing. The amount of hospitalized people is still a tad less than it was at worst last year. And now things are being closed down again. Our government is thinking about curfews and other restrictions to people moving out and about – something they didn’t really do at all last spring. If you don’t count closing down the Uusimaa province as such.

The main difference is that people are not hoarding toilet paper. Or sanitizer. Even face masks are available everywhere, in all different formats. Cloth masks with and without filter pockets, surgical masks in every color, FFP3/KN95 masks with and without breathing valves, you name it. Last summer I bought this little purse with the idea that I can easily slip my phone into it, while otherwise just keeping it in my bag as a wallet, but now the space for the phone is taken up by a mask. So that I always have one with me.

I admit to living a rather normal life. I go to the office twice a week, I shop in stores occasionally, I’ve eaten in restaurants now and then, I get my hair done regularily, I have even had some tattoos and piercings done in recent months; my next tattoo appointment is tomorrow. Then again, otherwise my life is a boring life of a total homebody anyway. I walk the dogs, but as for hobbies, I’m fully content with my books.

Still, this time is taking its toll on me, too. All this everyone (erhm, husband) at home all the time. All this everything online (yes, certain things like trainings are immensely better done onsite, face to face). All this precaution. All this unease. The sheer understanding that we are living with an invisible enemy.

All these masks masking our faces. I do hope it won’t become a new normal. I do believe that a true smile can be seen in the eyes (even more than the lips), but still I would’ve wished that the old lady I helped off the bus would’ve seen me smile at her before I turned to walk away. That the other lady I helped on the bus a week ago when her groceries spilled all over the floor had seen me smile at her before I sat back down to stare out of the window, my mind blank again.

Then again, with the mask nobody can see my mouth agape when I sit dazed, lost in space, with music blasting through my AirPod, dulling my thoughts. So I guess there’s that silver lining in this.

A masked society

After staying at home for several days, waiting for Husband’s Covid-19 test result, today he finally got his result: negative. It was a relief, obviously, and makes life a lot easier. Already we’d had to rely on our youngsters for help: my daughter went to the store for us, for some immediate need groceries, and my son took Timmy to the vet with an Ace-bite that looked like it was infected. Lucky to have those kids who’re not living with us anymore. Not so lucky that we had to cancel the visit of my step-daughter due to this stuff.

Today, we had groceries to get and pharmacy stuff to do, so when the freeing test result came, off we went to the local mall to take care of our business. I had read in the news only this morning that while the Corona case numbers are soaring and restrictions have been set in order to diminish the crowds, people are actually flocking to the stores in bigger crowds than since this pandemic shit started. We noticed. Even the pharmacy was packed.

This holiday season is a difficult time for people to stay at home. They want to go Christmas shopping and stuffs, but still that really doesn’t explain the rush into the pharmacy, grocery store, or coffee shop. Not at a local little mall anyway, where the only businesses besides the aforementioned are basically a liquor store, couple of small boutiques, a bookstore, a pet equipments store, and a couple of hair salons. Hardly your place for Christmas gift shopping!

I was puzzled, but then again, I was there too. Maybe it was just this collective moment where everybody and their dog (erhm, we had Ace with us too) decided to go take care of some very mundane stuffs at the same moment. Go figure.

The one thing I did notice was the masks. Half a year ago me and my daughter were the only ones, save one dude, wearing a mask at this same local mall, which actually was way more empty at that point too. Now, while masks are still a recommendation, not an enforced obligation, 90% of the people were wearing one. When the recommendation was given in August, at first only concerning public transportation, it was a mere 10% wearing one.

These are very strange times we live in. A CEO talking to their employees has the background music of a baby crying. Never before. People excuse themselves from online meetings to go let the plummer in or receive a post package. Never before. Babies crying, toddlers fussing, dogs lapping water and barking have suddenly become a regular and normal thing in business meetings. Never before.

And when people go out to public, they wear a mask. Forget any burkha discussions. We’re all hidden behind a mask now and suddenly it’s not an issue anymore. Suddenly an unmasked person is the odd one out.

Masks revealed to me how much I actually rely on reading people’s lips. First time in the metro with a friend after the mask recommendation was given, we sat opposite from each other as usual and I realized I couldn’t hear him in the noisy metro. It hadn’t been an issue before. The only thing that had changed was that he was wearing a mask, and thus I couldn’t see his lips when he was talking.

For me the solution was easy: I simply moved to sit next to my friend with my hearing ear on his side. Many have struggled with this much more than me. At least one of my ears hears well enough that I can tilt my head towards the shop clerk or whoever I need to hear and I’m good. For many others, this is a real issue in a mask wearing society.

However, people have made a whole lot more noise about the smile hiding feature of the mask. That, in my opinion, is not a real issue. It’s more like a blessing. Not that I don’t like to see smiles, or smile a lot myself – I do – but it reveals fake smiles. In my opinion, if a smile is not visible in a person’s eyes, it’s not a real smile at all. Actually, I look at the eyes much more anyway. Lips are secondary in a smile, really. Masks make it impossible to even try to fake smile. No one will see your smile if it doesn’t reach your eyes.

It is interesting how masks have become a part of my attire already. I have a colorful Desigual mask (in the pic above), a simpler black mask, a black Apulanta mask, and a tiger snout mask – all with KN95 filters inside. I choose which mask to wear according to my mood and clothing. It’s become part of my style when in public.

It is also interesting to see how people are kind of devided into three categories when it comes to mask wearing. Those more or less like me, who choose a cloth mask – maybe out of style or maybe just due to eco thinking – and there are thos who wear the simple disposable paper masks – like I occasionally do too, when e.g. just popping downstairs to get food or smtg. while at the office – and those who use KN95/FP3 masks or even gas masks to protect themselves too, not only others – which I actually do too, just hidden inside my stylish cloth masks.

And then there are those who refuse to wear a mask. Due to health issues – not being able to breathe through the mask or something else. Issue may be physical or mental, but an issue all the same. Or due to stupidity issues – Covid-19 still is not real to some. Some people still refuse to acknowldge it as anything more than a “regular flu”. Due to just simple ignorance.

Be as it may, our wolrd has become a masked society, at least for some time still. Vaccination is on its way, but it’ll take some time before it’s destirbuted to everyone and the world can breathe without masks again.

Ace, Ace, baby!

Kuka on kietonut perheen sydämet mykkyrälle pieniin tassuihinsa? Tietenkin piskuinen mustavalkoinen Ace, nyt kahdeksanviikkoinen kääpibullterrierinpentu, joka toissapäivänä liittyi laumamme jäseneksi. Liittyi tai liitettiin, Acelta ei toki kysytty. Se olisi varmasti jäänyt mieluusti veljensä seuraan.

Ace on kahdessa päivässä kotiutunut aivan uskomattoman hyvin! Synnyinkodista lähdettäessä pikkuista tietenkin jännitti, mutta melko rauhallisesti se matkusti sylissäni uuteen kotiinsa. Uudella pihalla oli häntä vähän koipien välissä, mutta sisään päästyään poika tutkaili paikkoja uteliaana.

Meggie on pikkuisen suhteen utelias, ehkä vähän äidinvietit heränneet, mutta Acen riehakkuus vähän ärsyttää sitä. Meggie ei kuitenkaan juurikaan Acea komenna, toisin kuin Timmy. Timmyn ja Acen tutustuminen alkoi vähän kivisesti, kun Ace nippasi Timmyä saaden Timmyn suuttumaan kunnolla. Nyt Timmy välttelee Acea ja jos Ace tulee lähelle, Timmy murisee sille.

Ace on niin energinen ja riehakas, että hetki voi vierähtää ennen kuin kaikki nuo vanhat koirat hyväksyvät Ace-vauvan kunnolla, mutta hiljaa hyvä tulee. Ace on ihan rakastunut etenkin Meggieen ja yrittää jatkuvasti saada sen huomiota – mikä tietenkin vain ärsyttää Meggieä. Ihan tulee jotenkin mieleen nuo ihmislapset 😀

Niistä puheen ollen. Tosikoinen on uskollisesti ollut meidän kanssa koti-karanteenissa siitä saakka kun tämä poikkeusaika täällä alkoi. Esikoisen elämä on enimmäkseen jatkunut normaalina töissä sairaalassa, mutta muutoin ovat kämppiksensä kanssa myös pysytelleet kotosalla.

Eilen minulla olikin onnenpäivä, kun esikoinen tuli meille – näin poikaseni livenä ensimmäistä kertaa sitten varmaan helmikuun – Acea katsomaan. Jostain syystä tässä vaiheessa miehenkin mielestä oli ok, että poika tuli käymään, samoin kuin isäni. Faija istuikin lopulta meillä koko illan, jääden päivällisellekin. Halasin kumpaakin tiukasti, kun lähtivät kotiin.

Takaisin Aceen. Se on aivan hurjan älykäs pieni koira! Jos bullit ovatkin todella itsepäisiä – minkä kyllä näkee myös Acessa – on Ace toisaalta myös tällä hetkellä jossain sopivassa herkkyyskaudessa oppimaan asioita ja tuntuu todella helpolta opetettavalta.

Ace nukkuu itsekseen itkemättä oikeastaan ollenkaan; ei se juuri itkenyt edes ensimmäisenä yönä. Acen peti on meidän makuuhuoneessa ja se menee sinne jo itse, kun sen vie sen eteen.

Ensimmäisestä illasta saakka Ace on osannut tehdä tarpeensa ulos. Heti kotiin tultuamme näytettiin sille pisupaikka pihalla ja kun se pariin otteeseen vietiin siihen tarpeilleen, oppi se tekemään asiansa siihen kun se siihen viedään. Toissailtana mies oli etupihalla vähän opettamassa hihnakävelyn alkeita Acelle, kun yhtäkkiä se kääntyi ja johdatti miehen takapihalle, pisupaikalleen ja teki siihen kakat.

Kun Acen kanssa käy ulkona, riittää, että sille sanoo “inside” ja se osaa kipittää takaovesta sisään, aivan kuten nuo meidän vanhatkin koirat.

Ace tykkää kiivetä syliin, antaa pusuja, syödä, leikkiä puruleluilla, leikkiä ihmisten kanssa, syödä voikukkia. Meggien kanssa se haluaisi kovasti leikkiä, ja yrittääkin houkutella tätä aina tilaisuuden tullen, mutta Meggie ei tosiaan oikein innostu.

Ace on varsinainen Ace of Hearts, sydänten sulattaja ❤

[Lisää kuvia ja tarinaa Acen elämästä Happy Dogs Diaryssa]

Kodin facelift, vol. coronageddon

Jos Bauhausin korona-ajan ruuhkat on mikään mittari, ei me todellakaan olla ainoita, jotka on rempanneet kotiaan tänä coronakaranteeniaikana. Kuulemma Bauhausissa ja Ikeassa väkeä piisaa ja mitä nyt on kavereiden seiniltäkin bongannut, erilaisia projekteja on ollut yhdellä jos toisella, sen lisäksi, että onhan nyt myös puutarhanlaittoaika.

Meidän remppaintoa lienee koronaa vauhdittanut enemmän Acen tulo – neljä päivää enää, ja saadaan pentunen kotiin! Ensisijaisesti meillä oli tarve saada “ylimääräinen huone” (lue: toimisto/studio tai entiseltä nimeltään vaan askis) kuntoon ja työkalut pois talosta.

Siinä kun kaksi viikkoa sitten oltiin lauantaina saatu parketti lattiaan ja lattialistat paikalleen, ja sunnuntaina kokoilin huonekaluja paikalleen ja naputtelin tauluja seinälle, kysyi tosikoinen mieheltä: “When are we doing something about these stairs?” Mies vastasi: “Whenever you’re ready to start.” Niinhän siinä sitten kävi, että juuri kun oli yksi ikuisuusprojekti saatu alta pois, alkoi seuraava.

Silloin sunnuntai-iltana tosikoinen ruuvaili portaiden koristelevyt irti ja repi vanhat lattiahuovat irti. Mies suunnitteli laittavansa portaisiin laatat, mutta koska se lopulta tuntui liian työläältä, pohti mies puupintoja. Se tuntui typerältä betonin päälle, joten lopulta päädyttiin siihen, että laitetaan vain uudet huovat portaisiin.

Mikäänhän ei toki ole “vain”, kun tässä talossa tekee. Paikka on loputon savotta.

Viikko sitten, äitienpäiväviikonloppuna, meillä oli miehen apuna nuori kundi, joka lapioi mullat puutarhalaatikoista, nosti laatikot miehen kanssa eri kohtaan pihaa, ja lapioi mullat takaisin laatioikoin. Kundi myös kantoi kaikkea tuota pihanrakennushommista jäänyttä roinaa kuten tiiliä ja muuta pois pihasta. Pihatöistä päästyään kundi siirtyi sisälle putsaamaan vanhoja mattoliimoja portaista.

Viikonloppu oli upean lämmin ja aurinkoinen, ja minä ja tosikoinen vietettiin se kokolailla ulkona terassilla koirien kanssa. Sunnuntaina siivottiin tyttären kanssa piha-alueelta ylimääräiset puutarharoinat pois, aseteltiin isoja kukkaruukkuja sijoilleen ja täytettiin niitä mullalla, minkä jälkeen työnsin erilaisia kukkien siemeniä ruukkuihin. Nyt on tulossa ainakin samettikukkaa, auringonkukkaa ja jotain muutakin (olisi pitänyt säästää siemenpussit 😀 ), monta ruukkua.

2020-05-10 15.51.36-1-1

Meille on tulossa harvinaislaatuisen kukkaisa puutarha tänä vuonna. Hyötykasvit ovat melko minimissä. Mies on suunnitellut kyllä paria kurkkua ja munakoisoa tai kahta, ja on meillä kahdeksan vai kymmenen chilintainta kasvamassa, mutta siinä se! Ruohosipulia kasvaa maassa, mutta muut yrtit mies meinaa laittaa ympärivuotiseen bubbler-puutarhaan meidän makuuhuoneen ikkunalle.

Aivan hemmetin upean viikonlopun jälkeen sää kääntyi taas talviseksi ja kuluneella viikolla on tullut rakeita ja räntää ja vaikka mitä märkää taivaan täydeltä joka päivä, eikä viikonloppu ollut kovin paljon parempi.


Eipä siitä säästä olisi paljon nauttimaan ehtinytkään, vaikka olisi ollutkin kaunis. Keskiviikkoiltana maalattiin käytävän seinät kertaalleen. Lauantaina homma jatkui toisen maalikerroksen merkeissä. Maalausurakka vähän myös laajeni alakerran aulan seiniinkin, mutta päivän aikana saatiin aherrettua myös portaiden ja tasanteiden primerointi (kaksi kerrosta). Ruokapuoli hoidettiin Woltilla, kuten myös edellisenä lauantaina ja tänään.

Tänään sitten remppa jatkui, ei suinkaan uusien porrashuopien asennuksella, vieläkään, vaan portaiden ja tasanteiden tasaamisella. Juuri kun meidän oli aika sekoittaa pikasementtiä tasoitusta varten, alkoi ukkonen jyristä jossain, ei kaukana muttei ihan lähelläkään. Sekoitettiin sementti siis sateisen pihan sijaan makkarin oviaukossa sateensuojassa. Levitin portaisiin ja lattioihin ohuen tasoituskerroksen ja paikkailin joitakin koloja seinänrajoissa.


Lounastauon aikana tuo ohut kerros jo ehti kuivua riittävästi, että saatettiin jatkaa töitä. Maalasin alakerran aulan pensseliosuudet toistamiseen, minkä jälkeen Pekingin ankan antaman energiabuustin voimin aloin rullata ovia valkoisiksi. Viisi ovea: kolme alakerran aulassa, kaks porrastasanteella (ulko-ovi ja sen sisäovi). Maalasin ovepieliä ja ovia kunnon vimmalla. Oli suunnattoman palkitsevaa nähdä kellertävien ovien muuttuvan valkoisiksi!

2020-05-17 17.43.39-1

Olenko koskaan maininnut, että isoisäni ketjupoltti täällä sisällä ainakin kolme vuosikymmentä? Siinä vastaus miehen kysymykseen “why is even the ceiling so yellow here?”. Kaikki paitsi ne pinnat, jotka 70-luvulla silloisen muodin mukaisesti maalattiin tummanruskeaksi (kuten porraskäytävä) tai likaisenvihreäksi (työhuone, olohuone ja keittiö). Silloin täällä on edellisen kerran tehty pintaremonttia.

Vielä tuolla on tekemistä. Ovet ja karmit tarvitsevat toisen maalikerroksen. Seinissä on yhä paikkaamattomia koloja. Porrashuovat ja etulevyt on vielä asennettava. Ei taida ihan valmista tulla, eikä ole työkalut täältä autotallissa ennen kuin pikkuinen Ace tulee torstaina kotiin. Loppu-urakka on suunniteltu ensi viikonlopulle.

Rottwood Agent of Chaos 7,5 weeks old


Jotenkin välillä tuntuu, että ihan sama mikä koronakaranteeni on menossa, meidän elämästä ei puutu vauhtia, vaarallisia tilanteita eikä yllättäviä käänteitä. Milloin missäkin muodossa – mutta siis kaikki ollaan terveitä, enkä edes minä ole onnitunut ihmeemmin kolhimaan tai haavoittamaan itseäni pitkään aikaan.

Mies se on tainnut tässä tylsistyä kaikista chilinkasvatus- ja ikkunalautayrtti-projekteistaan huolimatta, kun alkoi ihan tosissaan puhua tuossa kääpiöbullterrierin pennusta. Mies on vuosia puhunut, että toivoisi seuraavan koiramme olevan bullterrieri, mutta ei me tähän mennessä edes oltu päästy niin pitkälle kuin että tuleeko meille seuraavaa koiraa, kun nuo nykyiset kuolevat.

Se, että kumpikin koirista täyttää tänä keväänä 8 vuotta – passiensa mukaan Meggiellä se tuli jo täyteen 1.4. ja Timmyn synttärit ovat nyt perjantaina – herätti miehen pohtimaan sitä tosiseikkaa, että nuo kaksihan vanhenevat. Vielä niillä on monta vuotta jäljellä, toivon mukaan, mutta niiden elämä on rajallinen. Niinpä mies ehdotti, että ottaisimme pennun, jonka tuo kaksikko ehtisi koulia talon tavoille ennen kuin ovat liian vanhoja.

Ja hupsista!

Eilen ajelimme Lohjalle katsomaan vähän vajaa viisiviikkoista piskuista kääpiöbullinpentua, joka hurmasi meidät saman tien – kuten pennuilla tietenkin on tapana. Istuskelimme tosikoisen kanssa koira-aitauksessa liki tunnin pennun ja tämän veljen kiipeillessä syliin ja möllertäessä ympäriinsä. Välillä ne nukahtelivat sylin lämpöön.

Autoon palatessamme meillä oli mukana Pentuaapinen ja sopimus pennusta, jonka kutsumanimen päätimme vielä kotimatkalla. Ace. Of spades. Ässä hihassa.

Pentu saa virallisen nimensä huomenna, ja kotiin me sen saamme Helatorstaina, eli reilun kolmen viikon päästä. Lyhyt aika, mutta kuitenkin niin pitkä! Kotimme ei kuitenkaan ole sinne päinkään pentuystävällinen, joten on tässä vielä puuhaa ennen kuin pentu voi tänne omaan kotiinsa tulla. Ja se Pentuaapinen luettavana!

Acen isä on CH Unfailling Le Petit Prince ja äiti CH Applause Eos Tanagros, (Rottwood A-litter). Upeita koiria kumpikin!

Sinänsä hassua, että meille on tulossa rotukoira, sillä jotenkin Timmyn ja Meggien myötä ajattelin, että haluaisin jatkaa samalla rescue-linjalla. En ihmeemmin välitä kaikesta siitä ylimääräisestä, mikä liittyy koirien jalostamiseen ja kenneleihin ja sukupuihin ja näyttelyihin ja whatnot, mutta niin vain kävi. Toisaalta aivan yhtä lailla ennen kuin löysimme Meggien, olimme suunnitelleet parson/jackrusselin ottamista, emme vasiten etsineet rescueta.

Ace tulee meille perheenjäseneksi, ei näyttelykoiraksi, vaikka jokunen sellainenkin kaiketi pitäisi koiran elinaikana hoitaa.

Tosikoinen on ihan pentutäpinöissä ja esikoinen soitti minulle heti kun huomasi siskon viestin Wappissa. Poika oli ihan epätoivoinen, kun ei tämän koronan takia pääse vierailemaan ja hoivailemaan pentua. Vaikka eläinrakkaita ollaan tässä kaikki, esikoinenhan on eläinten hoitoa ja kasvatusta suorastaan opiskellutkin. Lupasin järjestää jotenkin, että voi edes ulos pihalle tulla pentua katsomaan, samoin kuin toki keskimmäinenkin jos haluaa.

2020-04-26 14.09.38-1
Ace the mini bull terrier 5weeks old

Voi pentunen! Meille tullessaan se ei enää ole samanmoinen möllykkäpöllykkä vaan sillä on jo vähän rotunsa muotoa ja korvien pitäisi oleman pystyssä. Vauva se on vielä silti ❤