Kolme päivää muuttamista. Tai tavaroiden pakkaaminenhan tietenkin alkoi jo aikaisemmin, mutta perjantaiaamusta sunnuntai-iltaan tehtiin armotta töitä, että saatiin kaksi kotia muutettua yhdeksi. Tavaraahan on! On sitä, vaikka se onkin muuttojen myötä karsiutunut enää minimiin. Mutta fully equipped koti, onhan sitä.

Ystäviä tuli ja meni auttamassa, sitkeimmät sissit jatkoivat kanssamme aamusta iltaan päivän tai jopa kaksi – ilman heidän apuaan ei olisi tästä urakasta selvitty! Itse kaiken muun hyvän lisäksi taistelin päälle puskevaa flunssaa vastaan ansiokkaasti. Kunnon troppaus, ja kummasti sitä ei edes muistanut hommia painaessa ellei pysähtynyt hetkeksi.

Perjantaina ja lauantaina saatiin ihan kaunis syyssää, mutta sunnuntaina satoi koko päivän tauotta! Koko päivän. Siinä kastui tavarat ja muuttajat ja kaikki. Tuntui että jollei vielä ollut kipeä, päivän jälkeen viimeistään olisi, kun vuoroin oli märkä, kylmä, hiki, kuuma… Ja minun talossani kesken kaiken hissikin jäi jumiin, mies sisällään.

Näppärä muuttoapumme sai hissin oven auki ja mies (ja pari muutakin) pääsi sieltä pois. Muutto jatkui vähän (paljon) työläämmin portaita pitkin, mutta ullakkovarastoni jäi yllättäen muuttamatta vielä… Onneksi on ensi sunnuntaihin asti armonaikaa eikä varastossa mitään mikä ei mahtuisi autooni.

Illalla kaiken oltua lopulta ohi, istuttiin miehen kanssa uudessa yhteisessä kodissamme sohvalla keskellä muuttolaatikoita ja huonekaluja ja skoolattiin punaviinillä. Our home ❤ Niin paljon on vielä tehtävää ennenkuin koti on kunnossa, mutta silti, meidän koti ❤ Yhdessä. Viikon tai parin loma tässä pitäisi melkein olla että ehtisi levätä ja laittaa.

Nyt on käsivarret mustelmilla, sormenpäät ja justabout jokainen lihas kropassa kipeänä (niin, mainitsinko jo että uusi kotimme on kolmessa kerroksessa?). Muuttaminen on ihan literally a pain in the behind. En tiedä kuinka paljon sitä jaksaisi tehdä tänään kodin eteen, vaikka olisi sitä vapaatakin. Lepopäivä muutosta ja kodin laitosta.

Ehkä. Eiköhän sitä illalla tule jotain laiteltua, tuskin malttaa olla tekemättä mitään! Vaikka tänään kelloni soikin 05:30, ehdittyäni nukkua ehkä kuutisen tuntia. Vähän väsytti, vielä normaaliakin enemmän tuo aamuherätys. Pakko oli silti kömpiä pystyyn ja liikkeelle, lentokentälle. Nopea suihku, vaatteiden etsintää (illalla olin löytänyt osin ihan väärät…), meikit naamaan väsymystä peittämään ja taksin tilaus. Taksia voi onneksi venailla rauhassa omassa eteisessä!

Kentällä selvisin turvatarkastuksesta alle kymmenessä minuutissa, vaikka virkaintoinen security-ihminen halusikin ihan friskatakin minut kenkien piipattua metallinpaljastimessa vaikka ilman niitä en piipannut enää. Cappucinoa ja jugurttia naamaan ja korviin kuulutus: kone lähtee arviolta vartin myöhässä. Minulla oli näin loppujen lopuksi kolme varttia ylimääräistä aikaa, jonka olisin voinut viettää lämpimässä sängyssänikin… Mutta kun ei ikinä voi tietää.

Illaksi takaisin kotiin ❤ Toivottavasti lento takaisinpäin ei ole myöhässä!

Ehkä se on vain harjoituksen puutetta. Kyllähän sitä teininä ja vielä parinkympin tälläkin puolen tuli noita julkisia välineitä käytettyä ihan ilman reittioppaita ja googlemapseja, eikä se ollut temppu eikä mikään löytää tiensä niillä milloin minnekin. Välillä sitä kai vähän eksyikin, mutta kavereiden kanssa ja ilman ihmeempiä aikatauluja sehän oli vain hauska seikkailu! Ja perille päästiin aina, eksyksiin ei jääty.

Nyt ajatuskin julkisilla kulkemisesta lähinnä ahdistaa. Matkaan, joka autolla taittuu parissa kymmenessä minuutissa saakin varata aikaa yli tunnin! Bussit kun ei kysy milloin minun pitäisi olla jossain vaan kulkevat milloin lystäävät. Toki tässä maassa enimmäkseen aikataulujen mukaan. Rehellisesti, metro on ihan jees. Mutta nämä muut välineet? Ei ole kokemukset viime vuosina olleet järin positiivisia.

Tänään – niin, tässä kun siis olen autojen välissä – dösä sentään tuli ajallaan, toisin kuin viimeksi kun bussilla liikkeelle yritin; silloin jäi vuoro välistä. Se tuli jopa olettaakseni ajallaan vaihtopysäkilleni. Mutta kun astuin ulos dösästä, näin yläpuolella sillalla aiotun vaihtobussin kaartavan pysäkille. Aivoni prosessoivat salamannopeasti mahdollisuuteni juosta ja ehtiä (slim to none), katse käväisi bussissa josta juuri laskeuduin (sulki ovensa ja lähti liikkeelle), ja säntäsin kaikesta huolimatta kohti vaihtoa.

Olin puolessa välissä portaita kun kuulin dösän lähtevän pysäkiltä. Kiipesin ylös ja tutkailin pysäkkitaulua; hätä ei ollut sentään sen näköinen sillä noita jokerilinjoja kulke päivän mittaa kymmenen minuutin välein, mitä en tietenkään etukäteen tiennyt, ruostunut julkistelija kun olen. Itse asiassa, epäilen reittioppaan suorastaan tähdänneen minua tuohon jälkimmäiseen bussiin, jolla vielä olin ihan sopivaan aikaan niin lähellä määränpäätä kuin noilla vempeleillä saattoi olla.

Mutta. Enhän minä ollut painanut mieleeni sen pysäkin nimeä, jolla piti hypätä pois, sillä arvelin tietäväni sen muutenkin. Mutta kun enhän minä ollut tuolla bussilla ennen kulkenut, arvioin pysäkin väärin, pykälän verran liian aikaiseen. Aikaa oli kohtuullisesti, eikä kävely itsessään minua haittaa, mutta. Satoi. Olin valinnut kengikseni, eh, yhdet lemppari piikkikoroistani, jotka kaikesta käytöstä sopivasti tällä matkalla päättivät alkaa hajota (korko taipua jalan alla). Eikä minulla ollut mitään tietoa missä kohti alikulku junaradan ali on!

Käynnistin kännykästä Nokia mapsin ja yritin tutkailla sitä sen minkä arvasin siinä sateessa. Ai mikä sattenvarjo? Lakkasin käyttämästä niitäkin jo kaksikymmentä vuotta sitten hyvinkin, siinä vaiheessa kun totesin, että ne vaan aina hajosivat tuulessa. Ok, tänään ei tuullut, sontsa olisi ehkä voinut säilyäkin ehjänä. Mutta enhän minä muistanut ottaa sellaista mukaani, tietenkään. Sitä paitsi, koskaan ei voi olla varma siitä tuulesta;)

Anyway, tutkailin sitä karttaa ja totesin sen hyödyttömäksi. Ei ensimmäistäkään kävelyreittiä, eikä mahdollisuutta valita kartalle kävelyreittejä. Päädyin siis vanhanaikaisesti kysymään neuvoa kadun ainoalta muulta kulkijalta, nuorenpuoleiselta herrasmieheltä. Kundi paitsi neuvoi minut oikealle tielle, siirsi sontsansa minun pääni päälle siksi aikaa kun neuvoi minulle reittiä ja kun kuljettiin samaan suuntaan sellaiset muutama kymmenen metriä!

Yltä ja päältä ja takin sisältäkin märkänä saavuin määränpäähäni, sillä sateesta huolimatta ei ollut mikään kylmä; tuli hiki siinä tarpoessa hajoavissa kengissä syystakki päällä, reppu selässä. Muistan hämärästi tuonkin ärsyttävän julkisilla kulkemisen sivuvaikutuksen. Aina tulee kuuma jossain, joko kulkuvälineessä tai kävellessä, sitten nousee hiki, ja seuraavaksi tulee kylmä.

Kohtapa joutuvat tyttäret puljaamaan noiden bussien ja aikataulujen ja kävelyiden ja vaihtojen kanssa. Ei käy kateeksi. Yritän toki pitää oman negatiivisen asenteeni ihan sisälläni (tätä ei lasketa, ei ne typyt blogistani mitään tiedä, eh, kait…) ja kannustaa luovaan bussin käyttöön. Luovaan 😀 Jees ja just! Yritän kannustaa tyttöjä ehtimään busseihinsa ajallaan…

Tuohan se heille myös palan itsenäisyyttä, kun oppivat sujuvasti liikkumaan dösillä, kuten minäkin teininä tein. Teinejähän hekin kohta. Ja ainakin esikoinen on ilmaissutkin valmiutensa alkaa sompailla harrastuksiinsa ja kaverilleen fillarin lisäksi dösällä – jopa mahdollisesti Nurmijärvelle asti ratsatustunnille jos vaan saisi alkaa käydä toisellakin tunnilla viikottain 😮

Joo. Kulkee nämä välineet. Ja onhan se hauskaakin voida lukea tai kirjoittaa matkalla. En minä silti edelleenkään, tämänkään experimentin jälkeen, vaihtaisi omaa autoa busseihin ja muihin. Voisiko olla niin että meitä on erilaisia, ja kulkemiset on erilaisia ja elämät on erilaisia? Että se mikä toisille on simppeliä ei tosille käy ollenkaan? Minulle olisi sula mahdottomuus selviytyä työstäni jatkuvasti vain julkisten armoilla. Saati kun soppaan lisätään harrastukset ja muut sellaiset. Sen verran liikkuvaista on työ, ja asiakkaat ja harrastukset sun muut hajallaan ja aikataulut tiukkoja.

Ei, ei enää Oulussa. Tai siis mistä minä tiedän, vaikka siellä vielä olisikin, luultavasti onkin, mutta siis minä en enää ole Oulussa, enkä puhu Oulun tulvista. Ihan omistani puhun, tai siis kirjoitan. Näistä jotka ovat pääni sisällä. Itsessään erittäinkin positiivisista asioista, joita nyt vaan sattuu olemaan jo tulviksi asti. Sellaisiksi vähän stressiä aiheuttaviksi, mutta joista lopulta seuraa jotain todella hyvää.

Auto. Sellaista ei minulla juuri nyt ole. Omani lähti tänään pihasta ostajan matkaan, uuden työsuhdebiilin saan reilun viikon päästä. Auton myynti vei pois sen stressin, jonka aiheuttikin, itse myyminen siis, mutta tilalle tuli nyt vähäksi aikaa stressi siitä miten kaikki hoituu ilman sellaista! Vielä selkeämmin huomaan sen absoluuttisen tarpeellisuuden elämässäni kun ei sitä ole. Toki, mieheltä voin lainata autoa tarvittaessa, mutta mies ei ole tällä viikolla samassa paikassa kuin minä. Vielä asutaan kahta kotia, muutama viikko.

Muutto. Se sekä nostaa hymyn huulille että aiheuttaa pienen paniikin; miten kaikki hoituu?! Tein sentään itselleni listan kaikesta hoidettavasta, eiköhän ne nyt kuitenkin pala palalta hoidu, vaikka välillä tuntuukin että asioita on liikaa. Ihanaa on päästä muuttamaan omaan yhteiseen (vuokra)omakotitaloon! Tuntuu että elämä palaa mallilleen, vaikkei se nyt sinänsä ole raiteiltaan ollutkaan sen koommin kuin oli. Mutta loppuupa kahden kodin elämä, rakennetaan yhteinen koti ja elämä miehen kanssa 🙂 Ja tyttärillekin on kunnolla tilaa uudessa kodissa.

Typykät. Koulu on alkanut ja silleen. Eihän siinä enää mitään uutta ja ihmeellistä, sen verran monta vuotta on tätä kouluaikaa heidän kanssaan jo vietetty. Nuorinkin jo kolmannella. Kavereita pyörii taas meillä ja tytöt pyörii kavereillaan 🙂 Muuton yhteydessä on uuden koulumatkan opettelu edessä kaikilla kolmella tytöllä. Bussilla ja/tai pyörällä. Se on vähän jänskää! Mutta kaipa sekin menee ihan hyvin. Isojahan nuo jo ovat.

Muuta? No ei ehkä sitten niin. Eikö tuossakin ole jo tarpeeksi yhdelle kuukaudelle? Odotan lokakuuta. Tai marraskuuta. Sitä että tavarat uudessa kodissa ovat paikoillaan ja lapset rutinoituneet koulumatkoihinsa. Välivaiheet on aina haastavia.