Iskelmiä, mustelmia ja, koti <3

Kolme päivää muuttamista. Tai tavaroiden pakkaaminenhan tietenkin alkoi jo aikaisemmin, mutta perjantaiaamusta sunnuntai-iltaan tehtiin armotta töitä, että saatiin kaksi kotia muutettua yhdeksi. Tavaraahan on! On sitä, vaikka se onkin muuttojen myötä karsiutunut enää minimiin. Mutta fully equipped koti, onhan sitä.

Ystäviä tuli ja meni auttamassa, sitkeimmät sissit jatkoivat kanssamme aamusta iltaan päivän tai jopa kaksi – ilman heidän apuaan ei olisi tästä urakasta selvitty! Itse kaiken muun hyvän lisäksi taistelin päälle puskevaa flunssaa vastaan ansiokkaasti. Kunnon troppaus, ja kummasti sitä ei edes muistanut hommia painaessa ellei pysähtynyt hetkeksi.

Perjantaina ja lauantaina saatiin ihan kaunis syyssää, mutta sunnuntaina satoi koko päivän tauotta! Koko päivän. Siinä kastui tavarat ja muuttajat ja kaikki. Tuntui että jollei vielä ollut kipeä, päivän jälkeen viimeistään olisi, kun vuoroin oli märkä, kylmä, hiki, kuuma… Ja minun talossani kesken kaiken hissikin jäi jumiin, mies sisällään.

Näppärä muuttoapumme sai hissin oven auki ja mies (ja pari muutakin) pääsi sieltä pois. Muutto jatkui vähän (paljon) työläämmin portaita pitkin, mutta ullakkovarastoni jäi yllättäen muuttamatta vielä… Onneksi on ensi sunnuntaihin asti armonaikaa eikä varastossa mitään mikä ei mahtuisi autooni.

Illalla kaiken oltua lopulta ohi, istuttiin miehen kanssa uudessa yhteisessä kodissamme sohvalla keskellä muuttolaatikoita ja huonekaluja ja skoolattiin punaviinillä. Our home <3 Niin paljon on vielä tehtävää ennenkuin koti on kunnossa, mutta silti, meidän koti <3 Yhdessä. Viikon tai parin loma tässä pitäisi melkein olla että ehtisi levätä ja laittaa.

Nyt on käsivarret mustelmilla, sormenpäät ja justabout jokainen lihas kropassa kipeänä (niin, mainitsinko jo että uusi kotimme on kolmessa kerroksessa?). Muuttaminen on ihan literally a pain in the behind. En tiedä kuinka paljon sitä jaksaisi tehdä tänään kodin eteen, vaikka olisi sitä vapaatakin. Lepopäivä muutosta ja kodin laitosta.

Ehkä. Eiköhän sitä illalla tule jotain laiteltua, tuskin malttaa olla tekemättä mitään! Vaikka tänään kelloni soikin 05:30, ehdittyäni nukkua ehkä kuutisen tuntia. Vähän väsytti, vielä normaaliakin enemmän tuo aamuherätys. Pakko oli silti kömpiä pystyyn ja liikkeelle, lentokentälle. Nopea suihku, vaatteiden etsintää (illalla olin löytänyt osin ihan väärät…), meikit naamaan väsymystä peittämään ja taksin tilaus. Taksia voi onneksi venailla rauhassa omassa eteisessä!

Kentällä selvisin turvatarkastuksesta alle kymmenessä minuutissa, vaikka virkaintoinen security-ihminen halusikin ihan friskatakin minut kenkien piipattua metallinpaljastimessa vaikka ilman niitä en piipannut enää. Cappucinoa ja jugurttia naamaan ja korviin kuulutus: kone lähtee arviolta vartin myöhässä. Minulla oli näin loppujen lopuksi kolme varttia ylimääräistä aikaa, jonka olisin voinut viettää lämpimässä sängyssänikin… Mutta kun ei ikinä voi tietää.

Illaksi takaisin kotiin <3 Toivottavasti lento takaisinpäin ei ole myöhässä!

Juoksentelua julkisilla

Ehkä se on vain harjoituksen puutetta. Kyllähän sitä teininä ja vielä parinkympin tälläkin puolen tuli noita julkisia välineitä käytettyä ihan ilman reittioppaita ja googlemapseja, eikä se ollut temppu eikä mikään löytää tiensä niillä milloin minnekin. Välillä sitä kai vähän eksyikin, mutta kavereiden kanssa ja ilman ihmeempiä aikatauluja sehän oli vain hauska seikkailu! Ja perille päästiin aina, eksyksiin ei jääty.

Nyt ajatuskin julkisilla kulkemisesta lähinnä ahdistaa. Matkaan, joka autolla taittuu parissa kymmenessä minuutissa saakin varata aikaa yli tunnin! Bussit kun ei kysy milloin minun pitäisi olla jossain vaan kulkevat milloin lystäävät. Toki tässä maassa enimmäkseen aikataulujen mukaan. Rehellisesti, metro on ihan jees. Mutta nämä muut välineet? Ei ole kokemukset viime vuosina olleet järin positiivisia.

Tänään – niin, tässä kun siis olen autojen välissä – dösä sentään tuli ajallaan, toisin kuin viimeksi kun bussilla liikkeelle yritin; silloin jäi vuoro välistä. Se tuli jopa olettaakseni ajallaan vaihtopysäkilleni. Mutta kun astuin ulos dösästä, näin yläpuolella sillalla aiotun vaihtobussin kaartavan pysäkille. Aivoni prosessoivat salamannopeasti mahdollisuuteni juosta ja ehtiä (slim to none), katse käväisi bussissa josta juuri laskeuduin (sulki ovensa ja lähti liikkeelle), ja säntäsin kaikesta huolimatta kohti vaihtoa.

Olin puolessa välissä portaita kun kuulin dösän lähtevän pysäkiltä. Kiipesin ylös ja tutkailin pysäkkitaulua; hätä ei ollut sentään sen näköinen sillä noita jokerilinjoja kulke päivän mittaa kymmenen minuutin välein, mitä en tietenkään etukäteen tiennyt, ruostunut julkistelija kun olen. Itse asiassa, epäilen reittioppaan suorastaan tähdänneen minua tuohon jälkimmäiseen bussiin, jolla vielä olin ihan sopivaan aikaan niin lähellä määränpäätä kuin noilla vempeleillä saattoi olla.

Mutta. Enhän minä ollut painanut mieleeni sen pysäkin nimeä, jolla piti hypätä pois, sillä arvelin tietäväni sen muutenkin. Mutta kun enhän minä ollut tuolla bussilla ennen kulkenut, arvioin pysäkin väärin, pykälän verran liian aikaiseen. Aikaa oli kohtuullisesti, eikä kävely itsessään minua haittaa, mutta. Satoi. Olin valinnut kengikseni, eh, yhdet lemppari piikkikoroistani, jotka kaikesta käytöstä sopivasti tällä matkalla päättivät alkaa hajota (korko taipua jalan alla). Eikä minulla ollut mitään tietoa missä kohti alikulku junaradan ali on!

Käynnistin kännykästä Nokia mapsin ja yritin tutkailla sitä sen minkä arvasin siinä sateessa. Ai mikä sattenvarjo? Lakkasin käyttämästä niitäkin jo kaksikymmentä vuotta sitten hyvinkin, siinä vaiheessa kun totesin, että ne vaan aina hajosivat tuulessa. Ok, tänään ei tuullut, sontsa olisi ehkä voinut säilyäkin ehjänä. Mutta enhän minä muistanut ottaa sellaista mukaani, tietenkään. Sitä paitsi, koskaan ei voi olla varma siitä tuulesta;)

Anyway, tutkailin sitä karttaa ja totesin sen hyödyttömäksi. Ei ensimmäistäkään kävelyreittiä, eikä mahdollisuutta valita kartalle kävelyreittejä. Päädyin siis vanhanaikaisesti kysymään neuvoa kadun ainoalta muulta kulkijalta, nuorenpuoleiselta herrasmieheltä. Kundi paitsi neuvoi minut oikealle tielle, siirsi sontsansa minun pääni päälle siksi aikaa kun neuvoi minulle reittiä ja kun kuljettiin samaan suuntaan sellaiset muutama kymmenen metriä!

Yltä ja päältä ja takin sisältäkin märkänä saavuin määränpäähäni, sillä sateesta huolimatta ei ollut mikään kylmä; tuli hiki siinä tarpoessa hajoavissa kengissä syystakki päällä, reppu selässä. Muistan hämärästi tuonkin ärsyttävän julkisilla kulkemisen sivuvaikutuksen. Aina tulee kuuma jossain, joko kulkuvälineessä tai kävellessä, sitten nousee hiki, ja seuraavaksi tulee kylmä.

Kohtapa joutuvat tyttäret puljaamaan noiden bussien ja aikataulujen ja kävelyiden ja vaihtojen kanssa. Ei käy kateeksi. Yritän toki pitää oman negatiivisen asenteeni ihan sisälläni (tätä ei lasketa, ei ne typyt blogistani mitään tiedä, eh, kait…) ja kannustaa luovaan bussin käyttöön. Luovaan :D Jees ja just! Yritän kannustaa tyttöjä ehtimään busseihinsa ajallaan…

Tuohan se heille myös palan itsenäisyyttä, kun oppivat sujuvasti liikkumaan dösillä, kuten minäkin teininä tein. Teinejähän hekin kohta. Ja ainakin esikoinen on ilmaissutkin valmiutensa alkaa sompailla harrastuksiinsa ja kaverilleen fillarin lisäksi dösällä – jopa mahdollisesti Nurmijärvelle asti ratsatustunnille jos vaan saisi alkaa käydä toisellakin tunnilla viikottain :o

Joo. Kulkee nämä välineet. Ja onhan se hauskaakin voida lukea tai kirjoittaa matkalla. En minä silti edelleenkään, tämänkään experimentin jälkeen, vaihtaisi omaa autoa busseihin ja muihin. Voisiko olla niin että meitä on erilaisia, ja kulkemiset on erilaisia ja elämät on erilaisia? Että se mikä toisille on simppeliä ei tosille käy ollenkaan? Minulle olisi sula mahdottomuus selviytyä työstäni jatkuvasti vain julkisten armoilla. Saati kun soppaan lisätään harrastukset ja muut sellaiset. Sen verran liikkuvaista on työ, ja asiakkaat ja harrastukset sun muut hajallaan ja aikataulut tiukkoja.

Tulvia

Ei, ei enää Oulussa. Tai siis mistä minä tiedän, vaikka siellä vielä olisikin, luultavasti onkin, mutta siis minä en enää ole Oulussa, enkä puhu Oulun tulvista. Ihan omistani puhun, tai siis kirjoitan. Näistä jotka ovat pääni sisällä. Itsessään erittäinkin positiivisista asioista, joita nyt vaan sattuu olemaan jo tulviksi asti. Sellaisiksi vähän stressiä aiheuttaviksi, mutta joista lopulta seuraa jotain todella hyvää.

Auto. Sellaista ei minulla juuri nyt ole. Omani lähti tänään pihasta ostajan matkaan, uuden työsuhdebiilin saan reilun viikon päästä. Auton myynti vei pois sen stressin, jonka aiheuttikin, itse myyminen siis, mutta tilalle tuli nyt vähäksi aikaa stressi siitä miten kaikki hoituu ilman sellaista! Vielä selkeämmin huomaan sen absoluuttisen tarpeellisuuden elämässäni kun ei sitä ole. Toki, mieheltä voin lainata autoa tarvittaessa, mutta mies ei ole tällä viikolla samassa paikassa kuin minä. Vielä asutaan kahta kotia, muutama viikko.

Muutto. Se sekä nostaa hymyn huulille että aiheuttaa pienen paniikin; miten kaikki hoituu?! Tein sentään itselleni listan kaikesta hoidettavasta, eiköhän ne nyt kuitenkin pala palalta hoidu, vaikka välillä tuntuukin että asioita on liikaa. Ihanaa on päästä muuttamaan omaan yhteiseen (vuokra)omakotitaloon! Tuntuu että elämä palaa mallilleen, vaikkei se nyt sinänsä ole raiteiltaan ollutkaan sen koommin kuin oli. Mutta loppuupa kahden kodin elämä, rakennetaan yhteinen koti ja elämä miehen kanssa :) Ja tyttärillekin on kunnolla tilaa uudessa kodissa.

Typykät. Koulu on alkanut ja silleen. Eihän siinä enää mitään uutta ja ihmeellistä, sen verran monta vuotta on tätä kouluaikaa heidän kanssaan jo vietetty. Nuorinkin jo kolmannella. Kavereita pyörii taas meillä ja tytöt pyörii kavereillaan :) Muuton yhteydessä on uuden koulumatkan opettelu edessä kaikilla kolmella tytöllä. Bussilla ja/tai pyörällä. Se on vähän jänskää! Mutta kaipa sekin menee ihan hyvin. Isojahan nuo jo ovat.

Muuta? No ei ehkä sitten niin. Eikö tuossakin ole jo tarpeeksi yhdelle kuukaudelle? Odotan lokakuuta. Tai marraskuuta. Sitä että tavarat uudessa kodissa ovat paikoillaan ja lapset rutinoituneet koulumatkoihinsa. Välivaiheet on aina haastavia.

Äiti joka päivä

Tosikoinen toi minulle aamulla kahvin ja jugurttikipollisen sänkyyn, “hyvää äitienpäivää, äiti!” Oltiin miesystäväni luona, ja lauantai-iltana tosikoiselle oli jo iskenyt kriisi, kun olikin unohtanut äitienpäivälahjan kotiin, eikä oikein tiennyt miten aamulla osaisi laittaa aamupalan äidille siellä “väärässä paikassa”. Aamupala-asia selvisi sillä, että illalla näytin typylle, mistä kaikki löytyy ja miten kahvikone toimii. Lahjani sain pari […]

Sisäisen stadilaisen nousu

Stadilainen minussa on saanut minut valitsemaan dösän päivä toisensa perään pihalla seisovan auton sijaan. Halvemmaksi se ei seutulipulla tule, kun se auto kumminkin on, enkä ole siitä luopumassa kuitenkaan, en tod! Sitä tarvitaan jatkuvasti vapaa-ajalla, se ihana liikkumisen vapaus! Mutta työmatkoja olen alkanut kulkea julkisilla, kun lähes aina suuntana on Stadi. 
Auto tarjoaisi toki siihenkin sellaisen mukavan vapauden – ei ole niin just lähteekö kotoa heti vai parin miinuutin päästä ja himaan pääsee heti ilman että tarvii huomata aikatulusta että se edellinen dösä meni just, no odotellaan sit. Aamuruuhkatkaan ei ole enää vuosiin joitain poikkeuksia lukuunottamatta nostaneet verenpainettani, niihin on niin tottunut. Mukavuudenhaluinen minäni ehti tuolla periferiassa niin hyvin tottua yksityisautoiluun, että näin monta kuukautta seutuliikenteen ulottuvilla meni ennen kuin aloin sitä oikeasti hyödyntää.
Onhan tämä julkisilla liikkuminen sitten taas omalla tavallaan vapauttavaa ja rentoa, jos ja kun ei tarvitse ottaa paineita siitäkään, jos spåra menee vaihdossa nenän edestä – viitisen minuuttia ja sieltä tulee seuraava! Ja kun joku muu huolehtii ajamisesta, voi itse rauhassa kuunnella musaa ja torkkua tai surfata kännyllä fesessä tai kirjottaa blogitekstiä tai tehdä töitä tai muuten vaan surfata netissä koneella, kun kännystä saa taskuun w-lan-aseman -eläköön htc desire ja wi-fi hotspot!
Sitä paitsi, tässä ehtii havainnoida ympäristöään ja muita ihmisiä ihan eri tavalla kuin omassa ylhäisessä yksinäisyydessä omassa autossa. Olin jo vallan unohtanut kuinka hauskaa se minusta on, observoida kanssakulkijoita ;) Joskus nuorena kirjoitin runon suomalaisista metromatkustajista, jotka istuu siellä ruuhkaisissa vaunuissa aamusta ja iltapäivästä toiseen koittaen epätoivoisesti vältellä kanssamatkustajien silmien kohtaamista. Eihän se ole miksikään muuttunut. 
Mutta vaikka minäkin tavallaan sulkeudun itseeni mp3-soittimeni kanssa ja nettiin ja kirjoitteluun kännyni tai koneeni kanssa, tykkään myös katsella ympärilleni. Ja huomata sen väsyneen äidin, joka vie lapsia tarhaan, ja sen nuoren kundin joka on ihan Bruce Willis look-a-like ja vissiin ihan opetellut vetämään suunsa samanlaiseen jännään myttyyn kuin Willis, samalla kun korviini soi U2:n Beautiful Day ja mietin että nyt soi kyllä ihan väärä biisi tälle sateiselle syyspäivälle.
Se onkin se mikä saattaa koitua kompastuskiveksi julkisilla kulkemiselleni tässä maassa, jossa neljä viidesosaa vuodesta on kylmää ja tuulista ja märkää. Julkisilla liikkuminen tarkoittaa yleensä pitempiä kävelymatkoja päässä ja toisessakin, ja vaikken pane kävelemistä pahakseni sinänsä, ei se kyllä todellakaan ole herkkua kun viima ja vesi vihmoo naamaa. Sateenvarjoakaan en aamulla kiireessä löytänyt – toisaalta, opin jo vuosia sitten ettei ne Stadissa pysy kovin pitkään hengissä, sillä täällä ‘jos sataa niin tuulee’ == TRUE.

Tämä talo on tyhjempi nyt

Siitä asti kun eilen HopLop-keikan jälkeen vein lapset isälleen ja palasin tyhjään kotiini, on tuo ZenCafen biisi soinut päässä, vaikkei siitä mitään muuta osaa voikaan tilanteeseen soveltaa kuin tuon yhden lauseen. Kun lapset eivät ole täällä täyttämässä tilaa äänellään ja elämällään, koti tuntuu todella tyhjältä etenkin ensimmäiset illat ja aamut. Toisaalta kyllä nautin siitä puolesta, että minulla on joka toinen viikko vapauteni ja mahdollisuus tehdä mitä haluan, ja nautin jopa tästä rauhasta ja hiljaisuudesta, olemisesta. Mutta ei käy kieltäminen, että minulla on heitä ikävä.
 
Viikko on varsin lyhyt aika kuitenkin. Se on liian lyhyt kun lapset on minulla, tuntuu että vastahan ne tuli, kun onkin jo taas sunnuntai ja ne menee. Se viikko tulee vietettyä työpäiviä lukuunottamatta ihan vallan tyttöjen kanssa. Harrastuksissa ja ihan kotona, ja välillä kai jossain reissuissakin. Tämä lapseton viikko puolestaan hujahtaa yleensä vielä nopeampaa. Kun kaikki omat aktiviteetit sulloutuvat yhteen viikkoon. Tanssit, golfit, kiipeilyt (liian pitkä aika siitä kun viimeksi olin kiipeämässä), ratsastukset (sitäkään en ehdi säännöllisesti, mutta välillä yritän yksittäisillä tunneilla käydä), ystävien tapaamiset ja kaikki muut. Tälläkään viikolla ei ole yhtään vapaata iltaa. Sunnuntaille ei ole mitään vielä, sentään!
 
Tänään juuri tanssitunnilla pohdin, kun aivot tuntuivat välillä taas olevan jotenkin jumissa eikä koordinaatio pelannut kunnolla, että nyt on vaan niin paljon kaikkea, kyllä tämäkin taas sujuu paremmin kun elämä vähän tasaantuu. Mutta tasaantuuko se milloinkaan? Haluanko sen tasaantuvan milloinkaan? Nautin aktiivisesta elämästäni. Lasten kanssa on kiva tehdä yhdessä juttuja joista kaikki tykkää – puhuttiin taas, että nyt kun synttärileipomiset on ohi, seuraavalla lapsiviikollani olisi kiva mennä kiipeilemään, ja nyt kun vielä ulkona tarkenee, voisi käydä heidän kanssaan rangella lyömässä muutaman pallonkin. Ja omia intressejähän riittää, enkä mistään halua luopua!
 
Eilenkin olisi voinut tietenkin käydä siellä kiipeilemässä. Tai rangella, kun päivällä ei satanut vielä. Mutta eilen jotenkin ihmeesti päädyttiin HopLopiin tuohon puolen kilsan päähän. Aamulla esikoinen puhui Heurekasta, mutta siellä oli vielä samat näyttelyt kuin keväällä kun viimeksi käytiin, joten ehdotin jotain muuta. Ja jotenkin siitä tuli HopLop. Se ei ole ihan hirveän yhteistä tekemistä – minä luin kirjaa ja tytöt kirmailivat ympäriinsä kumpikin omilla teillään – mutta se oli ehkä heille ihan kiva vaihtopäivän energianpurku, kun ei ne sunnuntait heillekään ole se viikon helpoin päivä.
 
Tämä talo on tyhjempi nyt. Mutta viikon päästä tämän täyttää taas ihanat tyttäreni energiallaan. Sitä odotellessani minä ikävästäni huolimatta nautiskelen vapaudestani ja hiljaisuudesta. Ei, ei ole edes telkkari auki :)

Äidin monenlaiset hatut

Olen ollut nyt kymmenen vuotta ja yhdeksän päivää äiti. Melko häkellyttävää välillä, sillä en minä tunne itseäni niin vanhaksi, että minulla voi olla jo kymmenenvuotias lapsi. "Et sä äiti olekaan mikään vanha, sä vaan sait mut niin nuorena," sanoo tämä esikoiseni. Toisaalta aivan oikein, toisaalta silloin en tuntenut itseäni ollenkaan "nuoreksi äidiksi". Näkökulmat elämään muuttuu. Silloin näytinkin paljon vanhemmalta kuin nyt. Mutta panenko pahakseni? En tietenkään! Ja nautin siitä, että lapseni ovat jo niin isoja ja minä vielä näin nuori ja hoitanut vaipparallin silloin kun vielä tunsin itseni riittävän vanhaksi siihen ;)
 
Tänään on juhlittu tuon esikois"vauvani" kymmenvuotissynttäreitä. Tyttöni mun, joka viikolla jo laajenteli reviiriään käymällä luokkakaverin kanssa Jumbossa koulun jälkeen (ihan luvalla ja oikeastaan minun usuttamanani). Joka elokuussa halusi "trendikkäämmät hiukset". Jonka vaatteiden pitää olla muodikkaat ja kynnetkin lakattu trendikkäästi – silloin kun ne on lakatut, kouluun ei taida mennä lakatuin kynsin. Tyttöni, joka kuitenkin on niin pieni, ettei tiedä mikä on Suosikki, ja tykkää vielä (onneksi ja toivottvasti ei lakkaakaan tykkäämästä!) tulla välillä syliin istumaan. Mutta jonka kanssa voi jutella "tyttöjen juttuja" automatkalla ratsastustunnille.
 
Torstaina ja eilen jo leivottiin tyttöjen kanssa yhdessä kakkuja näihin tämän päivän synttärijuhliin. Monta, kyllä. Synttäritytön toive oli mansikkajuustokakku, pikkusisko toivoi suklaakakkua ja pitihän sitä lisäksi olla se perinteinen täytekakkukin. Torstaina tehtiin pari pätkiskakkua, enimmäkseen tytärten voimin, minä päälle päsmärinä antamassa ohjeita ja jakamassa vuoroja. Ja kuorruttamista saivat tällä kertaa katsella vierestä. Eilen tehtiin ne toiset kaksi kakkua, joiden tekemiseen tytöt osallistuivat vaihtelevasti. Ensin enemmän, sitten tosikoinen tippui kelkasta kun ei se huone siivoutunut välissä ja kakun täytin ihan itse.
 
Tänään oli vuorossa täytekakun kuorrutus ja kiilteen laitto juustokakulle. Tehtiin niitä esikoisen kanssa kaksistaan, kuten eilen sitä juustokakkua muutenkin, ja olipa erilaista kun ei hyvää tarkoittava mutta vähän yli-innokas tosikoinen ollut siinä viemässä huomiotani. Kerrankin sain kunnolla opastettua esikoista lukemaan ohjetta ja toimimaan sen mukaan itse. Ja täytekakun osalta minä laittelin kermakuorrutuksen, synttärisankari koristeli kakun itse. "Sä oot äiti niin taitava tekemään näitä. Mistä sä oot oppinu?" kysyi tytär. "Tällä samalla tavalla, tehnyt kakkuja maamon kanssa, mallia katsoen ja sitten itse tehden." "Miten vanha sä sillon olit?" "Varmaan aika saman ikänen kun sinä nyt."
 
Kun kakut oli saatu koristetuksi ja kuntoon ja pöytään valmiiksi tarjoiluastioihin vähän poppareita ja juustonaksuja, karkkia ja keksiä, oli aika alkaa laittautua kuntoon kekkereitä varten. Ensimmäiseksi sain vetää päähäni manikyristin hatun ja viilasin ja lakkasin esikoisen kynnet. Sitten oli vuorossa tosikoisen kynnet. Ja tosikoisen hiustenlaitto nätisi ranskanletille ("miks se on ranskanletti?" "en mä vaan tiedä, ehkä se on keksitty Ranskassa" – tietäisköhän wikipedia?) – joillekin arkea, meille juhlaa. Tytöt ei juuri pidä hiuksiaan ponnaria kummemmilla virityksillä arkisin. Ja lopuksi vielä sipaisin tosikoiselle vähän lasten luomikimalletta ja huulikiiltoa – "se tuoksuu mansikalle!" Esikoinen laittoi huulikiiltonsa ihan itse.
 
Kun olin valmistellut juhlapöydän ja tyttäret perinpohjin, totesin, että minulla oli jo melkoinen kiire itseni kanssa, kun imuroidakin vielä piti! Pienempänä riitti kun veti tytöille mekot päälle ja avot! Nyt meni aikaa kynsien ja hiusten ja kaiken kanssa. Mutta silloinpa sain maistaa jälleen sitä miten mukavaa on kun lapset on isoja ja ihania ja parhaimmillaan niin ajattelevaisia. Tosikoinen ilmoitti: "Äiti mene sä suihkuun vaan että ehdit, mä imuroin sillä aikaa!" Ja niin tuo imuroi, koko kodin lukuunottamatta siskonsa huoneenpuolta, jonka tämä halusi imuroida ihan itse. Ja minä ehdin laittaa vielä itsenikin vimpan päälle. Just for the joy of it, vaikka vieraina olikin vain perhettä.
 
Ja kreivin aikaan olinkin valmis. Hyvä kun oli geeli kuivunut hiuksissa kun jo ovikello soi ja ensimmäiset juhlijat saapuivat. Ja seuraavat ja seuraavat. Ja olipa mukavat synttärit :)