Koiraa on karvoihin katsominen

Latu ylittää kävelytien. Isä ja nuori lapsi, jota isä selvästi opettaa hiihtämään, lähestyvät ylitystä samaan aikaan kun minä kahden koirani kanssa lähestyn kohtaa. Hiihtäjät pysähtyvät keskelle kävelytietä, tuijottelevat kaukaisuuteen. Pysähdyn koirineni muutaman metrin päähän – he pelkäävät sauvoja. Isä huomaa meidät ja ottaa suksillaan askeleen, kaksi kohti reunaa, latua, sukset vielä reippaasti yli kävelytien puolenvälin. Lapsi huomaa meidät ja hiihtää siihen isänsä viereen.
Huokaisen ja otan koirien hihnat tiukalle, ohitan hiihtäjät toista reunaa hipoen, miettien miksei isä opeta lapselleen, ettei siihen keskelle sovi jäädä kävelytietä tukkimaan. Ainiin, kun ei isä ymmärtänyt sitä itsekään.
Muistetaan huomioida muutkin liikkujat, vaikka olisikin sukset jalassa!

Kirjoitin näin Facebookin kaupunginosaryhmään ja ihan odotetusti sain niskaani kommenttiryöpyn alkaen siitä, että olisi pitänyt avata oma suuni päättyen siihen, ettei olisi ainakaan Facebookkiin kaiken kansan nähtäväksi pitänyt tällaista mennä kirjoittamaan. Ilmeisesti on liikaa odottaa, että kanssakulkijat tuolla ymmärtäisivät olla tukkimatta kulkureittejä, pysähtelemättä haaveilemaan keskelle risteyksiä.

Ai miksen sanonut mitään? No kas kun sellainen pieni juttu kuin sosiaalinen ahdistuneisuus/sosiaalisten tilanteiden pelko piti suuni kiinni (kyllä, minulla on siitä ihan diagnoosi, vaikkei sitä aina huomaakaan, sillä työrooli peittää sen alleen).

Oli kuka oli väärässä oikeassa teki hölmösti ei tehnyt hölmösti, ei sillä tässä kohdin väliä. Eräs kommentinkommentti siellä kirvoitti mieleni miettimään tätä ja monta muutakin tilannetta. “Mutta kun ne koirat pelkää sauvoja!!!” Niin, niin pelkää. Mutta tietääköhön kommentoija ollenkaan, mitä se tarkoittaa, että koira pelkää? Se tarkoittaa sitä, että se saattaa käyttäytyä agressiivisesti ja jos ohitan hiihtäjät siitä heidän suksiensa päältä, on todennäköistä, että toinen tai molemmat alkavat räkyttää tai murista ja jopa hihnoissaa syöksähdellä kohti hiihtäjiä. Ja sitten saan kuulla, että minulla on agressiiviset huonosti käyttäytyvät koirat. Juu, välillä ne ovat, erinäisistä syistä.

Jäin tätä pohtimaan ja sitä, miten paljon puhutaan nykyään koirien inhimillistämisestä. Siis siitä, että koirille annetaan ihmisten piirteitä, tunteita, jne. ja unohdetaan, että ne ovat eläimiä. Omasta kokemuksestani käsin väitän, että kovin harva koiranomistaja (niitä Fluffien omistajia lukuunottamatta) näin tekee. Se, että koira on perheenjäsen, karvavauva, jonka tunnetiloja ja käytöstä omistajat – koiravanhemmat – tulkitsevat ehkä vähän ihmismäisesti, mutta koiransa tuntien, ei vielä tee inhimillistämisestä vahingollista. Harva “koiravanhempi”, ainakaan vastuullinen sellainen, silti unohtaa koiransa olevan eläin, jolla on eläimen vaistot. Päinvastoin. Siksi koiria koulutetaan. Siksi ne kulkevat kontrolloituina.

Valtaosa huomautuksista, jotka suustani tuolla ulkona kulkiessani saan (ja nekin hetket kun EN saa), ei ole tarkoitettu suojelemaan koirieni tunteita vaan suojelemaan koiriani itseltään, ihmisiä koiriltani. Kun kehotan lasta olemaan heilumatta keppinsä kanssa koiran läheisyydessä, kun kehotan meidät takaa päin koiraa hipoen ohittanutta olemaan tekemättä niin toiste, kun pyydän hiihtäjiä siirtymään sivuun kävelytien keskeltä (tai toivon heidän itse ymmärtävän antaa tilaa), kun odotan että äidillä on lapsi hallinnassa ennen kuin ohitamme, kun pyydän Fluffyn omistajaa ohittamaan meidät, jotta mekin voimme jatkaa matkaa, se on kaikki riskien hallintaa.

Kokemukseni mukaan pahimpia koirien inhimillistäjiä ovat ne, joilla ei koiraa olekaan. Oletetaan, että koska koira elää ihmisen kanssase myös käyttäytyy kuin ihminen. Väistää nätisti tien sivuun, ei säikähdä syöksähtävää lasta, ymmärtää sellaisia asioita kuin mekastavat lapset tai heiluvat sauvat tai ihoa hipovat takaa tulevat ohittajat. Vielä pahempia ovat koirien esineellistäjät, jotka olettavat, että koiraa voi lähestyä miten vaan, koska “sehän on vaan koira”.

Aikoinaan ollessani lukioikäinen, meillä oli kaksi kania. Minun Jeri ja siskoni Jami, suunnilleen samanikäisiä poikia kumpainenkin. Ensimmäiset kuukaudet sujuivat hyvin, mutta sitten ne alkoivat tapella. Jeri oli noista kahdesta vahvempi ja terveempi, ja olisi varmaan Jamin tappanut, jos olisi saanut tilaisuuden. Kanit erotettiin. Erään kerran Jeri, joka kanssani oli ihan sylivauva, oli sylissäni, kun siskoni tuli vähän liian lähelle. Jeri yritti hyökätä, mutta onnistuikin vain tarttumaan minua poskesta. Toisen kerran sisko yritti usuttaa Jeriä huoneeseeni, jotta pääsi itse keittiöön tekemään välipalaa. Jeri puri siskon jalassa olleeseen kumisaappaaseen reiän.

Eläimet – niin koirat, kissat, kanit kuin muutkin – ovat eläimiä eläinten vaistoin. Koulutettukin koira voi purra pelästyessään tai kipua kokiessaan; eläinlääkäritkin tarjoavat kuonokoppaa, jos pitää tehdä koiralle toimenpide tämän ollessa hereillä. Ihmisten ei koskaan pidä olettaa, että koira EI voisi purra. Omistajalla on vastuu pitää koiran ympäristö sellaisena, että kimmokkeita ei tule tai ne ainakin minimoidaan, ja koira on kontrollissa. Omistajalla on vastuu suojella koiraansa ihmisiten ajattelemattomuudelta ja ihmisiä koiran vaistoon pohjautuvalta käytökseltä.

Välillä tuntuu vaan olevan liikaa vaadittu, että muut ihmiset tekisivät oman osuutensa ja esimerkiksi huolehtisivat siitä, että heidät pääsee ohittamaan, vaikka he jossain seisoskelisivatkin. Tietenkin sama koskee myös koirien kanssa kulkevia. Ainiin, ja pyäräilijät voisivat hiljentää vauhtiaan ja muistaa soittaa sitä kelloa riittävän ajoissa sen sijaan että yrittävät viuhahtaa ohi tai jarrutavat selän takana. Meinaan vaan, että koirat pitää saada kunnolla sivuun ja hallintaan – sillä vain hetki sitten ei missään ollut ketään, joten hihnat saattavat olla löysemmällä, mikä aiheuttaa taas yhden vaaratilanteen.

Niin sitä minä vaan, että kun sanon koireini pelkäävän sauvoja, en inhimillistä koiraani. Sen sijaan se, joka vähättelee tuota lauselmaa, tekee niin ajatellessaan sen olevan sama kuin että pieni lapsi pelkää sauvoja. Ei se siis kovin vakavaa voi olla, koiran omistaja siinä taas lässyttää, voi hellantuuteli sentään.

Sitä minä vaan, jotta jos me kaikki vaivauduttaisiin vähän enemmän katsomaan asioita myös muiden silmin, olisi kaikkien helpompi kulkea. Kun näet minun vetävän koirani hihnan tiukalle, älä anna omasi lähestyä. Minäkin osaltani huolehdin siitä, että sinulla on riittävästi tilaa ohittaa ja toivon samaa sinulta, oli sinulla koiria mukanasi tai ei.

Ace, Ace, baby!

Kuka on kietonut perheen sydämet mykkyrälle pieniin tassuihinsa? Tietenkin piskuinen mustavalkoinen Ace, nyt kahdeksanviikkoinen kääpibullterrierinpentu, joka toissapäivänä liittyi laumamme jäseneksi. Liittyi tai liitettiin, Acelta ei toki kysytty. Se olisi varmasti jäänyt mieluusti veljensä seuraan.

Ace on kahdessa päivässä kotiutunut aivan uskomattoman hyvin! Synnyinkodista lähdettäessä pikkuista tietenkin jännitti, mutta melko rauhallisesti se matkusti sylissäni uuteen kotiinsa. Uudella pihalla oli häntä vähän koipien välissä, mutta sisään päästyään poika tutkaili paikkoja uteliaana.

Meggie on pikkuisen suhteen utelias, ehkä vähän äidinvietit heränneet, mutta Acen riehakkuus vähän ärsyttää sitä. Meggie ei kuitenkaan juurikaan Acea komenna, toisin kuin Timmy. Timmyn ja Acen tutustuminen alkoi vähän kivisesti, kun Ace nippasi Timmyä saaden Timmyn suuttumaan kunnolla. Nyt Timmy välttelee Acea ja jos Ace tulee lähelle, Timmy murisee sille.

Ace on niin energinen ja riehakas, että hetki voi vierähtää ennen kuin kaikki nuo vanhat koirat hyväksyvät Ace-vauvan kunnolla, mutta hiljaa hyvä tulee. Ace on ihan rakastunut etenkin Meggieen ja yrittää jatkuvasti saada sen huomiota – mikä tietenkin vain ärsyttää Meggieä. Ihan tulee jotenkin mieleen nuo ihmislapset 😀

Niistä puheen ollen. Tosikoinen on uskollisesti ollut meidän kanssa koti-karanteenissa siitä saakka kun tämä poikkeusaika täällä alkoi. Esikoisen elämä on enimmäkseen jatkunut normaalina töissä sairaalassa, mutta muutoin ovat kämppiksensä kanssa myös pysytelleet kotosalla.

Eilen minulla olikin onnenpäivä, kun esikoinen tuli meille – näin poikaseni livenä ensimmäistä kertaa sitten varmaan helmikuun – Acea katsomaan. Jostain syystä tässä vaiheessa miehenkin mielestä oli ok, että poika tuli käymään, samoin kuin isäni. Faija istuikin lopulta meillä koko illan, jääden päivällisellekin. Halasin kumpaakin tiukasti, kun lähtivät kotiin.

Takaisin Aceen. Se on aivan hurjan älykäs pieni koira! Jos bullit ovatkin todella itsepäisiä – minkä kyllä näkee myös Acessa – on Ace toisaalta myös tällä hetkellä jossain sopivassa herkkyyskaudessa oppimaan asioita ja tuntuu todella helpolta opetettavalta.

Ace nukkuu itsekseen itkemättä oikeastaan ollenkaan; ei se juuri itkenyt edes ensimmäisenä yönä. Acen peti on meidän makuuhuoneessa ja se menee sinne jo itse, kun sen vie sen eteen.

Ensimmäisestä illasta saakka Ace on osannut tehdä tarpeensa ulos. Heti kotiin tultuamme näytettiin sille pisupaikka pihalla ja kun se pariin otteeseen vietiin siihen tarpeilleen, oppi se tekemään asiansa siihen kun se siihen viedään. Toissailtana mies oli etupihalla vähän opettamassa hihnakävelyn alkeita Acelle, kun yhtäkkiä se kääntyi ja johdatti miehen takapihalle, pisupaikalleen ja teki siihen kakat.

Kun Acen kanssa käy ulkona, riittää, että sille sanoo “inside” ja se osaa kipittää takaovesta sisään, aivan kuten nuo meidän vanhatkin koirat.

Ace tykkää kiivetä syliin, antaa pusuja, syödä, leikkiä puruleluilla, leikkiä ihmisten kanssa, syödä voikukkia. Meggien kanssa se haluaisi kovasti leikkiä, ja yrittääkin houkutella tätä aina tilaisuuden tullen, mutta Meggie ei tosiaan oikein innostu.

Ace on varsinainen Ace of Hearts, sydänten sulattaja ❤

[Lisää kuvia ja tarinaa Acen elämästä Happy Dogs Diaryssa]

Pentukuumetta

Jotenkin välillä tuntuu, että ihan sama mikä koronakaranteeni on menossa, meidän elämästä ei puutu vauhtia, vaarallisia tilanteita eikä yllättäviä käänteitä. Milloin missäkin muodossa – mutta siis kaikki ollaan terveitä, enkä edes minä ole onnitunut ihmeemmin kolhimaan tai haavoittamaan itseäni pitkään aikaan.

Mies se on tainnut tässä tylsistyä kaikista chilinkasvatus- ja ikkunalautayrtti-projekteistaan huolimatta, kun alkoi ihan tosissaan puhua tuossa kääpiöbullterrierin pennusta. Mies on vuosia puhunut, että toivoisi seuraavan koiramme olevan bullterrieri, mutta ei me tähän mennessä edes oltu päästy niin pitkälle kuin että tuleeko meille seuraavaa koiraa, kun nuo nykyiset kuolevat.

Se, että kumpikin koirista täyttää tänä keväänä 8 vuotta – passiensa mukaan Meggiellä se tuli jo täyteen 1.4. ja Timmyn synttärit ovat nyt perjantaina – herätti miehen pohtimaan sitä tosiseikkaa, että nuo kaksihan vanhenevat. Vielä niillä on monta vuotta jäljellä, toivon mukaan, mutta niiden elämä on rajallinen. Niinpä mies ehdotti, että ottaisimme pennun, jonka tuo kaksikko ehtisi koulia talon tavoille ennen kuin ovat liian vanhoja.

Ja hupsista!

Eilen ajelimme Lohjalle katsomaan vähän vajaa viisiviikkoista piskuista kääpiöbullinpentua, joka hurmasi meidät saman tien – kuten pennuilla tietenkin on tapana. Istuskelimme tosikoisen kanssa koira-aitauksessa liki tunnin pennun ja tämän veljen kiipeillessä syliin ja möllertäessä ympäriinsä. Välillä ne nukahtelivat sylin lämpöön.

Autoon palatessamme meillä oli mukana Pentuaapinen ja sopimus pennusta, jonka kutsumanimen päätimme vielä kotimatkalla. Ace. Of spades. Ässä hihassa.

Pentu saa virallisen nimensä huomenna, ja kotiin me sen saamme Helatorstaina, eli reilun kolmen viikon päästä. Lyhyt aika, mutta kuitenkin niin pitkä! Kotimme ei kuitenkaan ole sinne päinkään pentuystävällinen, joten on tässä vielä puuhaa ennen kuin pentu voi tänne omaan kotiinsa tulla. Ja se Pentuaapinen luettavana!

Acen isä on CH Unfailling Le Petit Prince ja äiti CH Applause Eos Tanagros, (Rottwood A-litter). Upeita koiria kumpikin!

Sinänsä hassua, että meille on tulossa rotukoira, sillä jotenkin Timmyn ja Meggien myötä ajattelin, että haluaisin jatkaa samalla rescue-linjalla. En ihmeemmin välitä kaikesta siitä ylimääräisestä, mikä liittyy koirien jalostamiseen ja kenneleihin ja sukupuihin ja näyttelyihin ja whatnot, mutta niin vain kävi. Toisaalta aivan yhtä lailla ennen kuin löysimme Meggien, olimme suunnitelleet parson/jackrusselin ottamista, emme vasiten etsineet rescueta.

Ace tulee meille perheenjäseneksi, ei näyttelykoiraksi, vaikka jokunen sellainenkin kaiketi pitäisi koiran elinaikana hoitaa.

Tosikoinen on ihan pentutäpinöissä ja esikoinen soitti minulle heti kun huomasi siskon viestin Wappissa. Poika oli ihan epätoivoinen, kun ei tämän koronan takia pääse vierailemaan ja hoivailemaan pentua. Vaikka eläinrakkaita ollaan tässä kaikki, esikoinenhan on eläinten hoitoa ja kasvatusta suorastaan opiskellutkin. Lupasin järjestää jotenkin, että voi edes ulos pihalle tulla pentua katsomaan, samoin kuin toki keskimmäinenkin jos haluaa.

2020-04-26 14.09.38-1
Ace the mini bull terrier 5weeks old

Voi pentunen! Meille tullessaan se ei enää ole samanmoinen möllykkäpöllykkä vaan sillä on jo vähän rotunsa muotoa ja korvien pitäisi oleman pystyssä. Vauva se on vielä silti ❤

Varpaat sammalessa

“Sammal on ottanut nää kalliot ihan valtaansa nyt, kun ei tätä hyppistä enää ole käytössä”, tuumailin kiivetessäni entisen hyppylaiturin paikalta kallionrinteeseen valettuja portaita ylös. “Better that way. The rocks are treacherous when clean”, vastasi mies. “Not really”, kiistin väitteen, “sammal luistaa jalkojen alta, kun taas kuivalla kalliopinnalla on hyvä pito, etenkin märillä jalkapohjilla. I would know, I grew up on these rocks.”

Landelle meneminen on joka kerta yhtä suuri nostalgiapläjäys. Käyn siellä nykyisin riittävän harvoin, etten kyllästy sen aarteisiin, etteivät paikan herättämät muistot käy arkipäiväisiksi. Isäkin totesi eilen parvekkeella istuessamme, että mökkimme kävisi mökkimuseosta. Todellakin! Se oli täynnä vanhoja ja jännittäviä asioita jo ollessani lapsi. Sitäkin enemmän tänä päivänä, jolloin kaikki nuo esineet ja paikat liikauttavat jotain syvällä sisimmässäni.

Ajelimme eilen töiden jälkeen landelle, minä, mies ja koirat. Ensimmäiseksi isä ohjasi meidät parvekkeelle tervetuliaismaljoille ja pienille voileipäsille. Kuulostaa varmaan oudon viralliselta, kun ei kyseessä ole sen kummempi juhla ja olimme ihan perheen kesken, mutta tapa taitaa juontaa juurensa jonnekin hamaan parinkymmenen vuoden päähän, alun perin niihin hetkiin, jolloin tulin landelle viettämään synttäreitäni isän ja isoäidin kanssa. Jotenkin se siitä sitten levisi tavaksi jokaisen landevierailumme alkuun.

Kilistelimme Cavalla lämpöisessä elokuun alkuillassa auringon hohdellessa jo lähellä metsänrajaa. Metsä, jonka taakse aurinko laskee, on nimittäin sen verran korkealla meihin nähden, että näin elokuussa aurinko painuu sen taakse kohtalaisen aikaisin. Istuimme ja purimme viimeisimmät kuulumiset ennen kuin isä poistui alakertaan laittamaan saunan meille valmiiksi. Siis heittämään häkälöylyt ja levittämään lattiaritilän paikalleen ja sitä sorttia.

Menimme miehen kanssa saunaan ohjeen “olkaa rauhassa niin pitkään kuin haluatte” kanssa. Istuimme lauteilla ja katselin jalkojani. En voi milloinkaan istua siinä saunassa muistamatta niitä satoja kertoja, jotka olen viettänyt samaisessa saunassa isoäitini kanssa, isoäidin joka kerta todetessa ääneen, miten samanlaiset jalkamme ovat. Jalkaterät, pohkeet, sääret. Pikkutyttönä minun koipeni olivat se mallia pieni, aikuiseksi kasvettuani isoäidillä oli ne pienemmät jalat. Mutta yhä yhtä samanmalliset.

Pulahdin saunasta järveen, miehen tyytyessä vain vilvoittelemaan terassilla. Isän vaimo parvekkeelta kyseli, eikö mies meinaa mennä uimaan ollenkaan ja mies ilmoitti veden olevan liian kylmää. “Kyllä tää aika kylmää onkin, mutta saunasta on silti hyvä käydä kastautumassa. Sitä paitsi tuntuu niin hyvältä kun täältä nousee ylös!” sanoin kiivetessäni tikkaita laiturille, kuulostaen aivan isoäidiltäni. Hänen kanssaan minä lapsena kävin vaikka jäiden seassa kastamassa. Kunhan pääsi veteen!

Istuskeltuamme aikamme siidereinemme ilta-auringossa terassilla – landella saunomisessa saunassa istuttu aika on usein paljon lyhyempi kuin ulkosalla vietetty, mutta sitäkin tärkeämpi! – palasimme saunaan kerran ja kaksi. Seinällä nauloissa roikkuvat lilat vadit toivat mieleeni isoäidin pesemässä hiuksiaan, kasvojaan, minua. “Tiedätkö, mun yhdessä Biothermin kasvojenpuhdistusaineessa on tismalleen sama tuoksu kuin siinä, jolla isoäiti kasvonsa pesi. Muistan, kuinka olisin skidinä myös halunnut käyttää sitä, mutta isoäiti kai tuumasi, ettei se ollut lapsen iholle sopivaa. Hän sitten osti minulle oman, jolla pesin kasvojani isoäidin vieressä aamuisin.”

Saunan jälkeen vedin jalkaani verkkarit, vaikka vielä oli melko lämmin. Pohdin villasukkienkin laittamista, sillä isoäidin oppi oli, että saunan jälkeen pitää pitää jalat lämpiminä. Päätin kuitenkin sandaalien riittävän, kun lähdin koirien ja kameran kanssa vaeltelemaan pihamaalle. Ohitin pienen Koppelon, joka oli aikoinaan pitkälti minun valtakuntani, ja lähdin laskeutumaan polkua pitkin kohti Kokkista, Kokkokalliota, paikkaa, jossa poltetaan Juhannuksena kokko.

Nappasin sandaalit jalastani, kun laskeuduin rantaan kallioille, sillä kallioilla ja kivillä paljain jaloin saa paljon turvallisemman ja paremman tuntuman. Hyppäsin pienen hypyn kivelle, jota nuorena kutsuin omakseni, sillä leikeissämme siskon kanssa se oli minun paikkani. Istuskelin sillä kivellä monet kerrat muutenkin teininä, miettien murheitani, antaen järven tyynnyttää myrskyävä sisimpäni. Siinä istuskellessani katseeni osui “mustekalaportaisiin”, luonnon muovaamiin portaisiin rantakalliossa, missä lapsuuden parhaan ystäväni kanssa leikimme limamustekaloilla. Hymähdin hiljaa itsekseni. En kuollaksenikaan muista, mikä senkin leikin idea oli.

Hyppäsin kiveltä takaisin rantaan ja jatkoin matkaani Kokkikselle, missä parikymmentä vuotta sitten rantaan ajelehtinut ja vedestä pelastettu muovinen dinosaurus makasi kuolleena ja puoliksi sammaleen hautautuneena. Katselin hetken surullista näkyä, kunnes käännyin takaisinpäin. Kokkis on tonttimme rajalla.

Poikkesin polulta ja kiipesin rinteeseen muistaen kaikki ne kerran, jolloin kiipesin samaa rinnettä nukkevauva kainalossani. Jääkausi jätti tontillemme aikoinaan ison kivenlohkareröykkiön, josta löytyy myös yksi luolantapainen. Isäni ja setäni jo aikoinaan leikkivät luolassa, samoin tietenkin myöhemmin minä ja siskoni. Paitsi että olin kai aika ilkeä isosisko, kun tein oman kotini luolaan ja komensin siskon nukkeineen lohkareen päälle, “yläkertalaiseksi” saniasten joukkoon.

Pompahtelin alas kallioilta, tai ainakin luulin pompahtelevani, mutta tosiasiahan on, etten ole enää neljätoistavuotias gaselli. Alas kuitenkin tulin, ehjänä, vaikken ehkä yhtä elegantisti kuin silloin joskus nuorena. Jätin kuvailut ja kalliot siltä illalta ja menin petaamaan sänkymme valmiiksi. Mintunvihreät lakanat minun sänkyyni, mintunvihreä aluslakana miehellekin; mintunvihreä on minun värini landella, ollut siitä asti kun olin ehkä yhdentoista ja isä päätti, että kaikilla on oltava oma väri, ja kaikki tarpeet sitten sen värisinä. Vain isoäitini onnistui luikerrella isän ideasta ulos.

Soviellessani miehen tyynyä tyynyliinaan hymyilin itsekseni nauhoille, joilla liina solmitaan kiinni. Nypräsin tyynyliinaan rusetit ja mietin, milloin olin viimeksi solminut sellaisia. Silloin kun isä hommasi minulle ja siskolle omanväriset lakanasetit, olivat niiden tyynyliinat jo modernit taskutaitokselliset. Siihen asti ne pienet nauhat olivat ihan normaali juttu ainakin landella.

Isä vaimoineen oli tullut saunasta ja yläkerrassa viimeisteltiin rapujuhlapöytää. Kiipesin portaat ylös ja istahdin rapujen ääreen. Muistelin jälleen lapsuuden rapujuhlia. Sitä, miten autoin kattamaan pöytää, vein käsienhuuhtelukipot pöytään, poimin mustaherukanlehdet jokaiseen, asettelin rapuservetit lautasille. Ja sain komennuksen nukkumaan. Joskus, jos en ollut nukahtanut vielä ennen rapujuhlien alkua, saatoin hiipiä portaiden puoliväliin ja kurkistella kaiteen raosta aikuisten rapujuhlintaa. Siinä oli jotain mystistä ja taianomaista – varmaankin siksi, ettei lapsia huolittu mukaan.

Minun lapseni eivät rapuja edes syö, mutta ovat silti olleet juhlissa mukana ainakin jonkin kerran. Viiden vanhana tosikoinen kuori kaikki isoäitini ravut sangen näppärästi, vaikkei suostunut itse rapua maistamaankaan. Se taisi olla juuri se kerta, jolloin lasteni isä keksi – lapsia tai ehkä vain itseään viihdyttääkseen – lykätä ravunpään nenäänsä. Niistä tuli rapunenäjuhlat, enkä enää yksiäkään rapujuhlia osaa viettää laittamatta edes kerran yhden ravunpään nenälleni. Niin ja siitähän pitää ottaa kuvakin.

Isän pyydystämät ja keittämät ravut, parhaat ravut ❤

Rapujuhlat juhlittuamme oli aika siirtyä nukkumaan. Yö oli jo syksyiseen tapaan pilkkosen pimeä, joten alakertaan mennessäni isä kehotti ottamaan seinältä myrskärin mukaan, valoksi hödö-käynnille. Melkein meinasin kieltäytyä, sillä myrskärin sytyttäminen on turhan vaivalloista, kun kännykässä on fikkari. Tuo lyhty ei ollutkaan ihan perinteinen myrskäri, vaan led-valoilla varustettu. Ledit syttyivät nupista, joka oli samassa kohti kuin perinteisen myrskärin liekin säädin.

Palatessani vessareissultani käänsin katseeni taivasta kohti ja sammutin lyhdyn. Yritin löytää taivaalta Otavaa, tähtikuviota, joka ankkuroi minut universumiin. En minä nimittäin tähdistä paljonkaan tiedä, kunhan nyt Otavan, Kassioipeian ja Pohjantähden löydän ja ehkäpä tunnistan Pikku-Karhunkin. Isä tuntee tähtitaivasta enemmänkin, joten sisälle tultuani suuntasinkin askeleeni makuukamarin sijasta keittiöön, mistä kuulin vielä astioiden kilinää. “Mä en löytänyt Otavaa”, sanoin isälle hämmentyneenä.

Isä tuli kanssani ulos ja laskeuduimme vierekkäin laiturille selällemme. Isä osoitteli minulle joitakin tähtiä, jotka pilviharson läpi jaksoivat paistaa. Otava ei siitä kohti tähän aikaan vuodesta näykään. Juhannuksena, jolloin lähdin toisinaan isän mukaan yösoutelulle kokon jälkeen, Otavakin näkyy siinä aivan järven yllä. Muistan erään yön, jolloin näimme useita tähdenlentoja pelkästään sen tunnin soutelumme aikana. Nyt ei näkynyt yhtään.

Aamulla nukuimme jonnekin yhdentoista korville saakka. Heräsin tuttuun aamupala-astioiden kilinään ja löysin isän ja vaimonsa lopettelemasta aamukahviaan jo. Meillekin miehen kanssa oli katettu paikat pöytään. Kahvikupit, leipälautaset ja munakupit, joissa munamyssyn alla oli vielä lämmin keitetty kananmuna. Munamyssykin on noita lapsuuden juttuja, joita enää näen landella. Samoin kuin kananmunan syöminen muovisella lusikalla kupista, kun ensin on hattu leikattu irti veitsellä. Ei meillä kotona munakuppeja edes käytetä.

Jotkut asiat jäävät veriin, toiset jäävät pois. En milloinkaan perunaa kuoriessani koske perunaan peukalolla, vaan homma hoituu haarukan avulla. Kyynärpäitä ei laiteta pöydälle. Suolaa ei ojenneta suoraan käteen, vaan pöydältä pöydälle – joskaan en tätä noudata läheskään aina. Keitetyn kanamunan kuorin ja haukkailen suoraan, en munakupista. Sänkyäni en petaa kuin harvoin, tarvittaessa.

Aamupalan jälkeen – meillä se ei ole koskaan ollut aamiainen, aamiaista söin vain kaverini kotona – menin ulos Meggien kanssa, Timmyn jäädessä sisälle potemaan kipeää tassuaan, josta eilen illalla lähti kynsi. Rymysimme metsiköitä Meggien haistellessa maata varpujen alta, minun kuljeskellessa muisto toisen perään päähäni pätkähdellen.

Se iso kivenlohkare, jonka koloon pupumme Jeri ja Jami mahtuivat pieninä. Se nyt jo lahonnut puunrunko, jota käytimme siskon kanssa tikapuina jyrkässä kohdassa mäkeä. Salapaikkani, jossa olin piilossa muilta, mutta näin itse kaikki. Kivin reunustettu hiekkalaatikko, joka oli pienenä maailmani ja muuntui neppisradaksi kasvettuani kouluikään. Piipahdinpa vajassakin, missä roikkuu pari iänkaiken vanhoja hokkareita muun roinan seassa, missä isoisäni ja setäni verstas on muuttunut roinakasaksi, ja jonka katolle jollain ihmeen kaupalla onnistuin kiipeämään Akkaripino kourassani. Hämärästi muistelen käyttäneeni airoa siltanani.

Paljain jaloin tarvoin koiran kanssa pitkin metsikköä kamera kädessäni, kunnes kutsuin Meggien takaisin mökkiin alkaessani itse valmistella kanan rintapaloja, kesäkurpitsaa, munakoisoa ja paprikoita grillaamista varten. Melkeinpä perinnehän sekin on, että kun me menemme landelle, me grillaamme siellä. Isä nimittäin ei grillaa, mutta nauttii grilliruuasta, jos me vain sellaista jaksamme laittaa. Niinpähän kun olimme landella kaksistaan tosikoisen kanssa heinäkuussa, otin minä grillipihdit käteen ja grillasin. Nyt homman hoiti grillimestari-mieheni.

Kipeästä tassustaan huolimattta Timmykin tuli välillä ulos syömään tuoretta ruohoa ja lopulta vain vahtimaan grillauspuuhaa terassin penkiltä. Meggie jatkoi möyrimistä ja koiratunnelin kaivamista erään kannon juurakon läpi. Sen homman koirat aloittivat jo silloin heinäkuussa ja isä antoi kuopan olla. Siihen mennessä, kun komennettiin koirat sisälle ruokailumme ajaksi, oli Meggie jo niin täydessä metsästysmoodissa, että se vain vikisi ja yritti takaisin ulos keinolla millä hyvänsä. Ihan siivosti se silti juoksi autolle, kun lopulta lähdettiin, mökin vieraskirjan kirjoittamisen jälkeen.

Hiiriä, koiria ja miehiä

Ulkona on jo parin viikon ajan paukkunut pakkanen. Kaikista säätyyppien varoituksista ja ennusteista huolimatta se ei ole täällä Stadissa vielä(kään) tippunut mihinkään hirmulukemiin; -18 ei ole normitalvea kummempi pakkasaste täälläkään sentään. Tämän meidän kotimme pakkasenkestävyyden tai pikemminkin  -kestämättömyyden nämäkin ulkokylmätilat on paljastanut. Ikkunoista ja ovista vetää ja patterit saavat hätäseen pidettyä sisälämpötilat 15 asteen tuntumassa.

Ei noista pakkasista tainnut pitää se pikkuinen nappisilmä-hiirulainenkaan, joka tuossa ilmeisesti viime viikon aikana hakeutui kotimme lämpöön, pakkaselta turvaan. Esikoinen oli kotosalla viime viikonlopun, arkiviikon opiskelemassa ja palasi perjantaina kotiin hiihtoloman viettoon. Pojan jätettyä huoneensa ovi auki, Meggie saman tien livahti sinne, alkoi haukahdella kimeästi, yritti kaivautua rahin alle ja piti lähes kissamaista mouruavaa ääntä.

“Jotain siellä täytyy olla”, tuumasimme, mutta jätimme koiran huoneeseen metsästämään ja menimme itse keittiöön ruuanlaittoon. Syötyään esikoinen palasi huoneeseensa. Jonkin ajan päästä kännykkäni soi yläkerrassa. Kuten arvasin, esikoinen soitteli huoneestaan, joten painoin vain luurin kiinni ja kävelin alakertaan. Arvelin hänen kyllästyneen koiran touhuamiseen ja soittavan pyytääkseen minua hakemaan koiran. Mielessäni jo valmistauduin sanomaan, että ihan voi itsekin kantaa koiran pois huoneestaan.

Siellä olikin täysi tohina päällä ja soiton syy olikin se, ettei poika halunnut irrottaa silmiään kaapistaan, jonka alla hiiri oli loukussa. Ei siis hiirenloukussa, mutta loukussa yhtä kaikki, kykenemätön poistumaan sieltä mihinkään suuntaan, koiran partioidessa kaapin alustaa ja pojan vahtiessa kaappia niinikään. Kurkistin kaapin alle ja hätkähdin, kun pienet mustat silmät tuijottivat minua vain muutaman sentin päästä, kunnes hiiri pinkoi seinän viereen pakoreittinsä jälleen katkettua, tällä kertaa minun naamaani.

Hiiri oli paljon söpömpi kuin odotin. Jotenkin odotin jotakin päästäisen tapaista mitäänsanomatonta pikkuista otusta, mutta sieltä kaapin alta minua kurkistelikin sellainen kahdeksansenttinen keskiruskea siimahäntä, joka näytti ihan lemmikkihiireltä. Vaikka siinä yritin kepillä pakottaa hiirtä ulos kaapin sieltä reunalta, missä Meggie piti vahtia, alkoi hiirulainen säälittää minua toden teolla. Reppana oli paniikissa paikassa, jonka oli luullut turvalliseksi ja hyväksi. Se oli sinne kaapin alle kantanut meidän makkarissa olleesta minigrip-pussista löytämiään suklaa- ja jugurttipähkinöitä ja Reese’s Piecesejäkin.

Lopulta hiiri syöksähti ulos sellaisella vauhdilla, että jäi meidän russelikin toiseksi. Se hypähteli minun ja teinien päältä ja me pompahtelimme istuallamme säikähdyksestä. Niin söpö kuin se hiiri olikin, ei se kamalasti meitä ilahduttanut, että se hyppeli meidän päältä – sehän kantaa vaikka ties mitä pöpöjä (enkä minä ole edes pöpökammoinen) ja voi vaikka purra. Hiiri viipotti sekasorron keskeltä pakoon portaiden alle, missä on ovi pieneen varastoon, kenkäteline ja takkeja naulakossa.

Meggie tietenkin seurasi hiirtä minä ja teinit kintereillään. Tosikoinen se kohta hogasi hiiren piileksivän kenkätelineen nurkassa. Aloimme vetää kenkiä ja telinettä ulos, jotta Meggie pääsee hiireen käsiksi, mutta sepä tekikin ison loikan ja katosi jälleen jonnekin. Siinä vaiheessa aloin minä pukea koiria ulos ja esikoinen huuteli jotakuta tuomaan hänelle laatikon. Kaivoin sellaisen kankaisen kokoon taitettavan laatikon pojalle, sillä se oli lähimpänä. Ennen kuin olin päässyt koirien kanssa ovesta ulos, oli esikoisella jo hiiri laatikossa. Se oli piileskellyt meidän takeissa!

Yritin ujuttaa pahvilevyn laatikon alle, mutta eihän sellainen kangaslaatikko ole tuollaiseen tarkoitukseen järin hyvä. Hiiri yritti pakoon minkä kerkesi ja tosikoinen juoksi etsimään muovilaatikkoa. Hiiri oli jumissa laatikon reunan alla, vartalo puoliksi laatikon ulkona. Pienet korvat olivat luimussa, silmät olivat suuret ja pelokkaat, ja nenä väpätti paniikissa. Tosikoinen toi muovilaatikon ja päästimme hiiren irti ja saalistimme uuteen laatikkoon. Sain pahvin laatikon alle, käänsimme laatikon ja kannoin hiirulaisen läheiseen metsään.

Hiiri loikki hankea pitkin, kunnes katosi johonkin koloon puun juurella. Hivenen kävi sääliksi otusta siellä pakkasessa ja kylmässä, mutta olin onnellinen, ettei sen elämä päättynyt Meggien hampaisiin. Meidän kodin 15 astetta ja esikoisen viikolla asuttamaton huone olivat hiirelle varmasti eräänlainen taivas, kunnes se muuttuikin koirahelvetiksi. Ja koiraparka oli hiiren hajuista aivan adrenaliinivimmoissaan pitkälle yöhön.

Meille ei 15 astetta oikein kotilämpötilaksi kelpaa, joten eilen kävimme ostamassa tiivistenauhaa, jolla tiivistin ikkunoita ja ovia ja laitoinpa jopa silikonia meidän ja tosikoisen makkarissa ikkunanpuitteiden ja ikkunalaudan välissä olevaan rakoon, josta puhalsi kylmää ilmaa. Haimme myös K-Raudasta pari sähköpatteria ajatuksena lisälämmittää niillä tosikoisen huonetta (jossa ei jostain syystä patteri lämpiä ollenkaan) ja kylppäriä, jossa ei se yksi seinäpatteri riitä mihinkään. Lopulta se toinen patteri päätyikin saunaan, missä ei enää ole patteria lainkaan, sillä tosikoinen kieltäytyi sähköpatterista (koska johto olisi oven välissä sillä vain kylppärissä on uudet 500W patterin kestävät sähköt).

On täällä nyt vähän lämpimämpi, etenkin kun muutkin patterit (sitä tosikoisen patteria lukuunottamatta) alkoivat saada vähän enemmän lämpöä saatuani keittiön patterin ilmattua. Huoltomiehet ilmasivat koko talon kaikki patterit poistettuaan saunasta patterin kokonaan (en kyllä tiedä miksi se piti poistaa kokonaan, kun siinä vain venttiili vuoti), mutta eivät päässeet käsiksi keittiön patteriin, joka on alakaappien takana. Mutisivat vain poistuessaan, jotta “luulisi keittiöremppamiesten ymmärtäneen tehdä kaappiin reikä, kun ovat noita nyt ennenkin tehneet”. En viitsinyt korjata, että remppamiehistä toinen istui sohvalla mutinaa kuuntelemassa ja ettei vaan oltu vielä saatu reikää aikaiseksi. Nyt on.