Hiiriä, koiria ja miehiä

Ulkona on jo parin viikon ajan paukkunut pakkanen. Kaikista säätyyppien varoituksista ja ennusteista huolimatta se ei ole täällä Stadissa vielä(kään) tippunut mihinkään hirmulukemiin; -18 ei ole normitalvea kummempi pakkasaste täälläkään sentään. Tämän meidän kotimme pakkasenkestävyyden tai pikemminkin  -kestämättömyyden nämäkin ulkokylmätilat on paljastanut. Ikkunoista ja ovista vetää ja patterit saavat hätäseen pidettyä sisälämpötilat 15 asteen tuntumassa.

Ei noista pakkasista tainnut pitää se pikkuinen nappisilmä-hiirulainenkaan, joka tuossa ilmeisesti viime viikon aikana hakeutui kotimme lämpöön, pakkaselta turvaan. Esikoinen oli kotosalla viime viikonlopun, arkiviikon opiskelemassa ja palasi perjantaina kotiin hiihtoloman viettoon. Pojan jätettyä huoneensa ovi auki, Meggie saman tien livahti sinne, alkoi haukahdella kimeästi, yritti kaivautua rahin alle ja piti lähes kissamaista mouruavaa ääntä.

“Jotain siellä täytyy olla”, tuumasimme, mutta jätimme koiran huoneeseen metsästämään ja menimme itse keittiöön ruuanlaittoon. Syötyään esikoinen palasi huoneeseensa. Jonkin ajan päästä kännykkäni soi yläkerrassa. Kuten arvasin, esikoinen soitteli huoneestaan, joten painoin vain luurin kiinni ja kävelin alakertaan. Arvelin hänen kyllästyneen koiran touhuamiseen ja soittavan pyytääkseen minua hakemaan koiran. Mielessäni jo valmistauduin sanomaan, että ihan voi itsekin kantaa koiran pois huoneestaan.

Siellä olikin täysi tohina päällä ja soiton syy olikin se, ettei poika halunnut irrottaa silmiään kaapistaan, jonka alla hiiri oli loukussa. Ei siis hiirenloukussa, mutta loukussa yhtä kaikki, kykenemätön poistumaan sieltä mihinkään suuntaan, koiran partioidessa kaapin alustaa ja pojan vahtiessa kaappia niinikään. Kurkistin kaapin alle ja hätkähdin, kun pienet mustat silmät tuijottivat minua vain muutaman sentin päästä, kunnes hiiri pinkoi seinän viereen pakoreittinsä jälleen katkettua, tällä kertaa minun naamaani.

Hiiri oli paljon söpömpi kuin odotin. Jotenkin odotin jotakin päästäisen tapaista mitäänsanomatonta pikkuista otusta, mutta sieltä kaapin alta minua kurkistelikin sellainen kahdeksansenttinen keskiruskea siimahäntä, joka näytti ihan lemmikkihiireltä. Vaikka siinä yritin kepillä pakottaa hiirtä ulos kaapin sieltä reunalta, missä Meggie piti vahtia, alkoi hiirulainen säälittää minua toden teolla. Reppana oli paniikissa paikassa, jonka oli luullut turvalliseksi ja hyväksi. Se oli sinne kaapin alle kantanut meidän makkarissa olleesta minigrip-pussista löytämiään suklaa- ja jugurttipähkinöitä ja Reese’s Piecesejäkin.

Lopulta hiiri syöksähti ulos sellaisella vauhdilla, että jäi meidän russelikin toiseksi. Se hypähteli minun ja teinien päältä ja me pompahtelimme istuallamme säikähdyksestä. Niin söpö kuin se hiiri olikin, ei se kamalasti meitä ilahduttanut, että se hyppeli meidän päältä – sehän kantaa vaikka ties mitä pöpöjä (enkä minä ole edes pöpökammoinen) ja voi vaikka purra. Hiiri viipotti sekasorron keskeltä pakoon portaiden alle, missä on ovi pieneen varastoon, kenkäteline ja takkeja naulakossa.

Meggie tietenkin seurasi hiirtä minä ja teinit kintereillään. Tosikoinen se kohta hogasi hiiren piileksivän kenkätelineen nurkassa. Aloimme vetää kenkiä ja telinettä ulos, jotta Meggie pääsee hiireen käsiksi, mutta sepä tekikin ison loikan ja katosi jälleen jonnekin. Siinä vaiheessa aloin minä pukea koiria ulos ja esikoinen huuteli jotakuta tuomaan hänelle laatikon. Kaivoin sellaisen kankaisen kokoon taitettavan laatikon pojalle, sillä se oli lähimpänä. Ennen kuin olin päässyt koirien kanssa ovesta ulos, oli esikoisella jo hiiri laatikossa. Se oli piileskellyt meidän takeissa!

Yritin ujuttaa pahvilevyn laatikon alle, mutta eihän sellainen kangaslaatikko ole tuollaiseen tarkoitukseen järin hyvä. Hiiri yritti pakoon minkä kerkesi ja tosikoinen juoksi etsimään muovilaatikkoa. Hiiri oli jumissa laatikon reunan alla, vartalo puoliksi laatikon ulkona. Pienet korvat olivat luimussa, silmät olivat suuret ja pelokkaat, ja nenä väpätti paniikissa. Tosikoinen toi muovilaatikon ja päästimme hiiren irti ja saalistimme uuteen laatikkoon. Sain pahvin laatikon alle, käänsimme laatikon ja kannoin hiirulaisen läheiseen metsään.

Hiiri loikki hankea pitkin, kunnes katosi johonkin koloon puun juurella. Hivenen kävi sääliksi otusta siellä pakkasessa ja kylmässä, mutta olin onnellinen, ettei sen elämä päättynyt Meggien hampaisiin. Meidän kodin 15 astetta ja esikoisen viikolla asuttamaton huone olivat hiirelle varmasti eräänlainen taivas, kunnes se muuttuikin koirahelvetiksi. Ja koiraparka oli hiiren hajuista aivan adrenaliinivimmoissaan pitkälle yöhön.

Meille ei 15 astetta oikein kotilämpötilaksi kelpaa, joten eilen kävimme ostamassa tiivistenauhaa, jolla tiivistin ikkunoita ja ovia ja laitoinpa jopa silikonia meidän ja tosikoisen makkarissa ikkunanpuitteiden ja ikkunalaudan välissä olevaan rakoon, josta puhalsi kylmää ilmaa. Haimme myös K-Raudasta pari sähköpatteria ajatuksena lisälämmittää niillä tosikoisen huonetta (jossa ei jostain syystä patteri lämpiä ollenkaan) ja kylppäriä, jossa ei se yksi seinäpatteri riitä mihinkään. Lopulta se toinen patteri päätyikin saunaan, missä ei enää ole patteria lainkaan, sillä tosikoinen kieltäytyi sähköpatterista (koska johto olisi oven välissä sillä vain kylppärissä on uudet 500W patterin kestävät sähköt).

On täällä nyt vähän lämpimämpi, etenkin kun muutkin patterit (sitä tosikoisen patteria lukuunottamatta) alkoivat saada vähän enemmän lämpöä saatuani keittiön patterin ilmattua. Huoltomiehet ilmasivat koko talon kaikki patterit poistettuaan saunasta patterin kokonaan (en kyllä tiedä miksi se piti poistaa kokonaan, kun siinä vain venttiili vuoti), mutta eivät päässeet käsiksi keittiön patteriin, joka on alakaappien takana. Mutisivat vain poistuessaan, jotta “luulisi keittiöremppamiesten ymmärtäneen tehdä kaappiin reikä, kun ovat noita nyt ennenkin tehneet”. En viitsinyt korjata, että remppamiehistä toinen istui sohvalla mutinaa kuuntelemassa ja ettei vaan oltu vielä saatu reikää aikaiseksi. Nyt on.

My best friend

dogThreetooWhen I was like eight years old or so, on second grade or so, we had this school assignment to write and draw a story about our best friend. I chose to write about my grandma’s dog, a wire haired fox terrier. She was my best friend while growing up, before I had any other real friends. We spent summers together at our summer place with my grandma, playing and asking for snacks and whatnot. I wanted to have my own dog, just like almost every kid wants at some point, but I lived to be almost forty years old before that happened.

 

My best friend

2016-09-24 18.38.58_edited

Now I’ll tell you what I did with my best friend. I tell about some of the days.

My dad’s mother and father have a dog named Delilah, but we call it Della. It isone year older than I. It is a girl dog. We play together most of the summer days. Now I’ll start the real story.

2016-09-24 18.39.16

My best friend

One summer morning I woke up eight o’clock because a dog was barking. It was not Della, I knew it. I looked out of the window. The dog that was barking was brown and much bigger than Della. The dog was lost.

2016-09-24 18.39.21

My grandmother woke up, too. She gave me some meat so that I could give it to the dog. The dog ate so much , I thought it had been many hours eating nothing.

The dog was light brown. I took the dog to my grandmother’s house. She wrote to the newspaper that a light brown dog is found.

The dog was with us two or three days. Then the dog’s owner came. She thanked us for taking good care of the dog. I was so little that I wanted to play dog. The owner had a little girl.

The dog was nice, but still Della is my best friend. We play so that I trhow a stick and Della gets it and brings it to me.

2016-09-24 18.39.45

MOTHER! I WANT A DOG!

2016-09-24 18.39.55_edited

Do you know that I’ve always wanted an own dog, but I know I won’t get one.

I was four years old when that happened.

dogThree

Lumesta lumeen

Kaunis talven ihmemaa tekee kuolemaa. Lunta on monin verroin enemmän kuin kaipaisin, mutta tämä jäinen tihku ja nurkalla kurkkivat plusasteet on paljon huonompi juttu kuin ylenpalttinen lumi (kun sitä nyt kerran on pitänyt näin paljon kertyä). Huomenna kahlataan kai sitten jo loskassa.

Pitihän se lumentulokin tuossa pitkähkön tauon, pari viikkoa tai jotain. Kyllä sitä jo ihan tarpeeksi tuossa olikin, ennen eilistä parinkymmenen sentin lastia. Niin paljon, että teiden varsien ojat oli lunta kukkuroillaan, joten oli vähän vaikea tietää, missä se tien reuna menee ja missä se pettää alta.

Torstaina olin iltasella menossa eräille tutuille entiseen naapurustoon hakemaan tosikoiselle hokkareita. En uusia halunnut ostaa, kun en tiedä tykkääkö niistä sitten lopulta vai ei, joten ostin paikallisesta kirppisryhmästä vähän käytetyt. Minulla oli Meggie mukana, sillä noilla tutuilla on pari mäyristä, joista toisen kanssa Meggie tykkäsi leikkiä kun vielä siellä päin asuttiin.

Pikapiipahdus vähän venyi, kun parkkeerasin auton vähän puolihuolimattomasti tien varteen. Ojan pehmeä lumi imaisi toisen takapyörän. Yritin ottaa vähän eteenpäin, mutten tietenkään siinä muistanut laittaa luistonestoa pois päältä, joten auto suistuikin yhä syvemmälle ojaan. Jätin sen suosiolla sinne ja menin hakemaan hokkareita.

Kerroin tutulleni, että auto on näpsästi ojassa, mahtaisikohan heidän naapurinsa tulla Range Roverillaan apuun, jos kysyn. Oli tuttu vähän epäileväinen, mutta sanoi, että heilläkin on neliveto Subaru, kokeillaan sillä. Odottelin vartin, että miehensä tuli kotiin ja yritettiin sitten saada meidän raskas Mersu ojasta. Ei se ihan helposti sieltä tullutkaan, enemminkin valui vielä syvemmälle.

Ei siinä sitten muuta kuin että soitin hinausauton. Vähän tyhmänä vielä siinä illalla. Olisi pitänyt vaan ottaa vastaan kyyti kotiin ja hoitaa auto ojasta seuraavana päivänä vähän halvemmalla – päivystysaikaan mokomalle ylösvinssaukselle kertyi hintaa sen verran, että mies sai slaagin. Sinänsä ihan ymmärrettävää, mutta minäkin olen joskus putkiaivo. Tein vaan sen, minkä koin tarpeelliseksi tehdä.

No, auto tuli pelastettua, varsin vähin vaurioin (takapuskurin nurkka vähän otti siipeensä) ja luminen elo jatkuu. Perjantai-iltana jätettiin tyttäret himaan koiravahdeiksi ja käytiin miehen kanssa vähän Stadissa, istuttiin muutama tunti muutaman ystävän kanssa Bruuverissa. Ei ollenkaan hullumpi paikka! Olut oli kuulemma hyvää, ja se Party Tray oli oikein maittava.

Lauantaihin mennessä oli pakkanen jo laskenut lähelle nollaa. Koirille etenkin oikein kiva juttu! Nuo meidän terrierit kun palelee pakkasessa niin että aika vähäiseksi on ulkoilut viime aikoina jääneet. Lauantaina käveltiin niiden kanssa tuonne Daisypuistoon melskaamaan. Ja kyllähän nuo lumikuonot nauttikin :)

 

Lakunenät

Muksuna ajattelin, että koirien nenät on lakua. Semmosilta lakupaloilta ne näyttää. En minä koskaan maistanut; tiesin minä ettei ne oikeasti mitään lakua ole. Ihan niinkuin tiesin, ettei kuu ole juustoa. Kun Meggie tuli meille, muistin yhtäkkiä tuon lakun. Koska Meggien nenä näytti pieneltä sievältä lakupalalta. Timmyn nenä on vähän isompi, mutta lakuinen sekin. Kutsunkin noita meidän koiruleita välillä lakuneniksi.

Meggie on ollut meillä jo puoltoista vuotta. Timmy pian vuoden. Stadilaistuneet espanjalaiset, ihan kotiutuneet, perheenjäsenet. Lauma. Enää ei edes osaisi kuvitella elämää ilman noita karvakuonoja. Kun olen hotellissa duunireissulla, tuntuu oudolta käydä nukkumaan ilman jalkoihin painautuneita karvaturreja.

Meggie on sellainen pieni ja soma. Kuin pehmolelu. Paitsi silloin kun se on “I kick your *ss” -moodissa. Silloin se on tulta ja tappuraa. Timmy on uljas kuin paraatihevonen. Koira pelkkää lihasta. Ja kun se jännittyy metsästämään oravaa tai jänistä, voi suorastaan nähdä jokaisen lihaksen värisevän. Ei sillä, että nuo meidän lakunenät siis mitään oikeasti metsästäisivät. Tässä meidän pihapiirissä on kuitenkin kiusaksi asti pupuja ja oravia ja koiraparat menevät niistä aina ihan sekaisin. Pihalla ja sisällä, yhtä lailla.

Timmy on koirista huomionkipeämpi. Se tulee kylkeen kyhnäämään, istahtaa syliin, kerjää rapsuja, makoilee kainalossa kuin vauva. Timmy rakastaa loikoilla riippumatossa. Meggie taas on enempi kuin kissa. Tulee luokse kun sitä huvittaa, mutta jos nostat syliin, se lähtee pois. Silti se tykkään nukkua aivan kyljessä kiinni ja aamulla antaa runsain mitoin hellyyttä nuolemalla meidän käsiä.

Olisi kiva, jos pystyisimme aitaamaan ison pihamme niin, että koirat voisivat olla pihalla vapaina. Ainakin toistaiseksi joutuvat tyytymään viiden metrin naruihin, joita siirrellään paikasta toiseen sen mukaan, missä päin pihaa itse oleilemme. Toisaalta se on kätevääkin, sillä silloin saa koirat helposti pois nurtsinleikkauksen (tänäänkin se oli ohjelmassa) ja tikanheiton tieltä.

Tänään oltiin koirien kanssa pihalla ihan koko päivä. Jostain siitä puoli yhdestä ilta-seitsemään. Minä ja keskimmäinen leikattiin nurmikko miehen kärrätessä hiekkaa pihan toiselta laidalta toiselle (kuorma hiekkaa, väärässä paikassa). Aloitin leikkimökkivaraston alustuksen mittaamalla alueen ja lapioimalla sammalet pohjalta. Ja sitten sitä hiekkaa kuoppaan. Seuraavaksi (ensi viikonloppuna tai joskus) pitäisi enää muistaa miten se leikkimökki oli pystytetty ennen kuin purettiin se miehen kanssa paloiksi (meille kuljettamista varten). Grillattiin juustohampurilaisia ja ehdittiin loikoilla riippumatossa ja aurinkotuoleissakin ihanasta päivästä nauttimassa. Silloin ja siinä missä tuuli ei puhaltanut, tarkesi olla bikineissä ja shortseissa.

Ei tullut lakunenillekään vilu, kun aurinko paistoi ihanasti koko päivän :) Terrierit, aina valppaina. Jopa leikin tiimellyksessä. Aina valmiina ilmoittamaan, jos pihan lähistölle tulee joku tuntematon. Koira tai ihminen. Tai pupu tai orava.

PhototasticCollage-2015-05-17-21-47-24

Vastuusta ja vastuunsiirrosta

Minua ärsyttää. Monikin seikka, mutta juuri nyt eritoten ihmisten vastuunottamattomuus. Tai vastuunsiirto. Tai vastuun puskeminen muille. Miten sen haluaakin sanoa. Olen miettinyt tätä monesti, nyt tämän aktualisoi eräs typerä koirankakkakeskustelu eräässä naamakirjan ryhmässä.

Olin näet tässä eräänä aamuna koirien kanssa aamulenkillä, kuten melkein joka aamu (siis koirat käyvät kyllä ulkona joka aamu, mutta ihan aina hihnan toisessa päässä en ole minä). Kuljin niiden kanssa metsätietä, kuten minun on tapana. Koirat kakkasivat sinne metsään, hyvän matkan päähän hiekkatiestä, kuten melkein aina. Olen opettanut ne kakkaamaan puskaan, kutakuinkin käskystä.

Mainittakoon, että jos sattuvatkin kakkaamaan liian lähelle hiekkatietä tai katujen varsille, kerään kakat, pusseja on taskussa, mutta minusta on parempi kakkojen maatua luontoon, kuin kasaantua kaatopaikoille. Ja vaikka joku käskikin minua tunkemaan tuon syyn samaan paikkaan kuin keräämättömät kakat (??), pitäydyn mielipiteessäni.

Tuona eräänä aamuna perässäni sattui tulemaan nainen, jonka mielestä tuo metsä ei ole metsä vaan puisto – luultavasti koska hänen pojallaan oli tapana leikkiä noissa metsissä. Tuo nainen kovasti ärhäkkäästi huuteli minulle: “Eksä kerää niitä kakkoja?!” Minä siihen vastasin, etten minä niitä metsästä kerää. Nainen koitti sanaharkkaa kanssani, sanoin tuntevani järjestyssäännöt, kerääväni kakat hoidetuilta alueilta ja etten ala riidellä asiasta siinä hänen kanssaan.

Tästä syntyi kyseisen henkilön avautuminen tuossa aiemmin mainitussa Facebook-ryhmässä, missä jo valmiiksi oli joku pyydellyt, että koirien kakat kerättäisiin metsiköistäkin, juuri tuohon lapsi-asiaan vedoten. Sehän on oikein hyvä ja validi syy vaikka mille vetoomuksille, ja kuka tahansa, joka kehtaa olla toista mieltä on barbaarinen idiootti. Yksinhän minäkin kyseisessä keskustelussa valtavirrasta eriävine mielipiteineni olin, vaikkeivät tasan minun koirani ole ainoat, joiden kakkaa noissa lähimetsissä on.

Lapset. Vastuu. Minun lapset, minun vastuu. Muiden lapset, ei minun vastuu. En puhu nyt yhteisvastuusta tapauksissa, joissa lapset tekevät vaarallisia ja/tai selkeästi kiellettyjä asioita. Puhun siitä, miten tänä päivänä tuntuu trendi olevan, että koko maailma on lasten temmellyskenttä, joka pitää pehmustaa, ettei vain meidän kullanmuru satuta itseään tai – herravarjele! – saa koirankakkaa vaatteisiinsa!

Kuinkahan monta kertaa tulin kakruna himaan koirankakkaa kengissä ja vaatteissa? Kuinkahan monta kertaa tulivat omat muksuni snadeina himaan koirankakkaa ainakin kengänpohjissa. Kuinkahan monesta metsästä kenkiin tai vaatteisiin saaduista kakoista voin edes olla varma, että se oli koiran jätös, eikä vaikkapa ketun?

Miten niitä lapsia edes voi päästää sinne metsään leikkimään? Eihän niitä metsiköitä ole pehmustettu EU-säädösten mukaisesti. Siellä voi vaikka polvi kolahtaa kiveen, päästä puhumattakaan! Minulle tästä koko koirankakkakeskustelusta tuli mieleen se isä, joka pyysi kaupunkia pehmustamaan tai poistamaan puiston puut, jotta lasten olisi turvallisempaa laskea mäkeä.

Joo, kyllä minä ymmärrän. Olisihan se vanhempana hirveän kiva, jos voisi lapsensa varjella kaikelta mahdolliselta. Mutta kun se ei ole ihan mahdollista, edes tarpeellista eikä ainakaan yhteiskunnan ja muiden ihmisten (saati puiden ja muun luonnon!) vastuulla! Lapset ovat vanhempiensa vastuu, ei kenenkään muun. Meillä jokaisella on vastuu omista lapsistamme. Eikä se tarkoita sitä, että me kaikin keinoin ja muita syyllistämällä koitamme pehmustaa ympäristön lapsillemme, vaan sitä, että opetamme lapsiamme elämään maailman vaarojen keskellä.

Jossain vaiheessa, oliko se ysikytluvulla? puhuttiin Curling-vanhemmista. Termi on sittemmin kadonnut, mutta konsepti vain pahentunut. Sen sijaan, että vanhemmat opettavat lapsensa kiipeämään puissa turvallisesti, he vaativat puiden poistoa, jottei se piltti (joka ei kuitenkaan sitä kieltoa noudata) vaan kiipeä ja putoa! Sen sijaan, että vanhemmat sanoisivat lapsilleen “voi voi, sellaista sattuu, se on elämää, laitetaan vaatteet pesukoneeseen, käy pesemässä naamasi” kun lapset kaatuvat koirankakkaan, he alkavat marista koiranomistajista, jotka eivät kerää koiriensa kakkoja (metsästä). Ja niin edelleen.

Eihän se sinällään ole mikään ihme. Tämä meidän suomalainen yhteiskuntamme opettaa, että “joku muu” on vastuussa. Valtio ohjeistaa, mitä on hyvä syödä (ja vie kansan sankoin joukoin terveyspalveluiden suurkuluttajiksi, sillä suositukset suosivat Suomen ruokateollisuutta, ei syöjää), valtio rajoittaa, ohjaa, kieltää… Mikä ei ole erikseen sallittua, on kiellettyä. Kun kansaa kohdellaan kuin viisivuotiaita, kansa alkaa käyttäytyä kuin viisivuotiaat.

And don't even get me started on parveketupakointi ja alkoholilaki ja vaikka sun mitkä muut holhouslait.

Toinen hyvä esimerkki tuosta vastuunsiirrosta on ne keltaiset nauhat arkojen koirien talutushihnoissa. Ei varmaan sinänsä mikään huono ajatus, mutta vastustan sitä, että jollakin nauhalla yritetään siirtää vastuu oman koira käytöksestä muiden ihmisten harteille. Vaikka olisi seitsemän nauhaa koiran hihnassa, kohtaamistilanteessa jokainen koirantaluttaja on vastuussa oman koiransa toimista, ei toisen.

Erään kerran kohtasimme aamulenkillä erään koiran ja sen omistajan. Hihnassa oli keltainen nauha, mitä en edes huomannut siinä aamuhämärässä, hädin tuskin hereillä ollessani. Koiran omistaja antoi koiransa löysällä hihnalla tulla kohti omiani, minkä tulkitsin merkiksi, että on ok antaa omienikin moikata. Vieras koira alkoikin huutaa hampaat irvessä ja omistaja sopottaa jotain keltaisesta nauhasta. Sen jälkeen omistana hivuttautui koiransa kanssa ohi, höpisten koiralleen: “päästiin ohi, päästiin ohi.” Ei noin!

Tai toisen kerran – pahoitteluni koirapolkuesimerkeistä, mutta se on tätä elämääni nyt, lasten ollessa jo isoja – 15 asteen pakkasessa vastaamme tuli nainen, taluttaen pienehköä koiraa. Koirat moikkailivat, seistiin hetki juttelemassa, kun huomasin koiran alkavan täristä kylmästä ja totesin sen ääneenkin. Nainen sanoi: “Olisi sillä takki, mutta kun ei se halua sitä, olisi niin vaikea pukea se.” Mietin siinä kotiin kävellessämme, että toivottavasti naisella ei ole lapsia. Vai laittaisiko hän kaksivuotiaankin ulos pakkaseen ilman talvihaalaria, kun “ei se halua sitä, olisi niin vaikea pukea se.”

Vastuu, vastuuttomuus, vastuunsiirto. Jokaisella on vastuu itsestään ja omista lapsistaan ja koiristaan, kodistaan ja niin edelleen. Ja kun vanhempia on kaksi, on vastuu molemmilla. Toinen ei saa siirtää kaikkea vastuuta toiselle, koska haluaa olla se kiva vanhempi – tätä erityisesti esiintyy eron jälkeen. Eikä vanhemmat vaan voi siirtää vastuuta lapsistaan muille. Se on itsekeskeisyyttä, “koska lapset”. Yhteisen hyvän illuusioon käärittyä itsekeskeisyyttä. Se ei ole sen parempaa kuin rakkauteen kääritty manipulaatio. “Tahdon sinulle vain hyvää, koska rakastan sinua, siksi määrään elämästäsi.”

Miten se OMO-mainos menikään? Lika on hyvästä. Miten se virheistään oppiminen menikään? Miten se kasvu mukavuusalueen ulkopuolella menikään? Ja miten se seiskytluvulla syntyneiden pitäisi olla kuolleita menikään? Ei ollut turvavöitä autossa, ei kypärää pyöräillessä, saati luistellessa, ei kännyköitä, puissa kiipeiltiin, kakkaan kaaduttiin, ja mitä lie. Mutta tässä porskutetaan. Ja itketään kuin oma lapsi sai kakkaa poskeen. Ou nou.

Kirjoitin siihen alussa mainitsemaani fb-ketjuun, ettei nämä metsiköt täällä ole mitään lastensuojelualueita vaan luontoa. Luonnossa on kakkaa, luonnossa on puita (iik, vaatteet voi vaikka revetä!), luonto on luontoa, ei leikkikenttä (vaikka toki siellä on kivempi leikkiä!).

Olen kaupunkilaiskakru, asfalttipihojen kasvatti, vaikka lapsuuteni kesät landella rymysinkin. Monesti minusta tuntuu, että olen paljon enemmän luonnonlapsi kuin suurin osa niistä mukakaupunkilaisista, jotka on tänne Stadiin aikuisuutensa kynnyksellä muuttaneet. Kynin kanan, perkaan kalan, kiipeän puihin, siivoan kakat, putsaan vaikka puolikkaan lehmänruhon jos tarvis on. Se on vain elämää! Elämä on likaista.

 

Pikkukoiran ukkoperhe

Varmaan meistä aika moni on pelännyt ukkosta ainakin pienenä lapsena. Niin minäkin pelkäsin. En enää, vaikka kieltämättä, jos oikein lähellä rytisee ja paukkuu ja salamoi, herättää se pientä pelkoa vieläkin. Valistunutta pelkoa, versus lapsuuden tietämättömyyden tuoma kauhu. Kun on tietoinen tuhoista, joita ukkonen voi aiheuttaa, hiipii mieleen pieni hirvi (ouh, tää on niin mutsismi), kun se oikein päällä pyörii.

Lapsena en ymmärtänyt, mitä se ukkonen oli, ja kaikessa metelissään ja valoilmiössään ja tuntemattomuudessaan se oli pelottava. Mutsi selitti minulle jotain taivaan ukosta, joka paiskoo puita pesään ja ajaa hevosrattailla ympäriinsä, “eikä se ole ollenkaan vihainen,” vastasi äiti, kun kysyin miksi se tekee sen niin vihaisena, että kuuluu niin kova ääni.

Mitähän olisin ollut? Kolmen-neljän? Olisinkohan ymmärtänyt ukkosen tieteellisen selityksen jo silloin, jos joku olisi vaivautunut minulle kertomaan? En tiedä, mutten muista itse koskaan muuta selitystä ukkosesta omille lapsilleni tarjoilleenikaan (eikä isänsä liioin), enkä muista heidän ukkosta juuri koskaan erityisemmin pelänneenkään. Mene ja tiedä.

Mutsin taivaan ukko alkoi tuolloin muutaman vuoden vanhana kyteä mielessäni, eikä aikaakaan, kun loin turvakseni kokonaisen ukkoperheen. Jos ukkoperhe kulki kanssani, ei minulle voinut tapahtua mitään ukkosellakaan. Niinpä toisen käteni ollessa äidin kädessä, toisesta piti kiinni isä-ukko. Isä-ukon toisella puolen kulki äiti-ukko, ja äiti-ukon vieressä rivissä kolme lapsi-ukkoa. Kaikki käsi kädessä.

Me oltiin aika leveä kuljetus, pienenkin lapsen mielikuvitus riitti ymmärtämään, että ainakin pari metriä leveä. Muistan eräänkin kerran, siskoni ollessa jo rattaissa joten minun on täytynyt olla silloin jo kuuden tai peräti seitsemän vanha, kuinka oltiin menossa pienestä portista sisään, ja minun täytyi oikein kääntyä vinottain siinä rattaiden vieressä, että ukkoperhekin pääsi kulkemaan. Luulen, että pian tuon jälkeen ukkoperhe viimein vaipui unholaan.

Ajallansa sitten luultavasti isoäitini kertoi minulle ukkosen oikeasta fysiikasta. Isoäidiltäni minä niitä juttuja opin. Kuten senkin, että ihminen painaa vedessä saman verran kuin itsensä kokoinen vesimassa. Muistanpa myös sen, miten sitten aikanaan koulussa ylpeänä vastasin opettajalle noin, luokan ainoana, joka tiesi tuon, ja kuinka siitä syntyikin ivanaurua, kun opettaja vähän typerästi sanoi minun olevan väärässä. Kyse on ihmisen syrjäyttämän veden massasta. Sama asia tieteellisemmin ilmaistuna. Vähän hiusten halkomista ja pienen oppilaan nöyryytys.

Takaisin ukkoseen. Minä siis en sitä yleisesti ottaen enää pelkää. Päin vastoin, useimmiten minusta on hienoa katsella salamoita ja kuunnella ryskettä. Jo joskus kouluiässä otin tavakseni alkaa laskea joka kerta salaman nähdessäni, jotta tietäisin kuinka kaukana se on. Teen sitä yhä, huomaamattani.

Nyt kuitenkin empatiani saa minut toivomaan, ettei niitä ukkosia niin kovin olisi. Tämän kesän kosteankuumien helteiden jälkeen meillä tuntuu olevan pahin ukkos-elokuu naismuistiin. Ukkosia on ollut jo monen monta ja sääennusteet lupailevat niitä päivittäin ensi viikollekin. Ja pieni barometri-Meggie pelkää, tutisee ja tärisee, silloinkin kun ukkonen on jossain kaukana. Se aistii ilmanpaineen ja pelkää.

Eihän se ole ainoa ukkosta pelkäävä koira. Isoäidin koira Della tapasi ukkosen tullessa sännätä suin päin jonnekin. Jos se oli sisällä, sen saattoi löytää sängyn alta, jos se oli ulkona eikä isoäiti huomannut ottaa sitä sisään ajoissa, se saattoi löytyä muutaman kilometrin päästä kaukonaapurin pihasta. Ja erään kerran ukkonen toi meillekin yhden karkulaisen pihaan landella.

Timmy ei korvaansa ukkoselle lotkauta. Se vaan torkkuu tai tekee mitä sitten tekeekin, eikä välitä rytinästä saati ilmanpaineen muutoksista. Mutta Meggie-parka. Se läähättää ja vapisee eikä uskalla syödä, ei nukkua. On kovat ajat pienellä, kun päivittäin on ukkosia. Miten saisi pienen koiran keksimään oman “ukkoperheensä”? ThunderShirt auttaa pahimpaan, muttei vie koko paniikkia pois.

No, elokuun ukkosia kestää aikansa. Tuulettavat kostean helleilman rippeetkin pois ja sitten on syksy. Lämpötilat jo nyt ovat kymmenisen astetta kylmemmät kuin vielä viikko sitten, vaikka aurinko paistaakin. Syysihmiset ottavat tämän riemulla vastaan, minä tunnen haikeutta ja ahdistusta. Palelukausi on aluillaan. Pimeä, kylmä, märkä. Seuraavan kerran minun on lämmin vajaan 11 kuukauden kuluttua.

Syksyn hämärien positiivisena puolena on kynttilät, punaviini ja tee. Huopa ja kirja. Ja tex-vaatteet, jotka pitävät kuivana koiralenkeillä sateessakin. Apropo. Pitää tilata Timmyllekin sade- ja villatakit.

The feisty and the tramp

[Koiratarinaa voi lukea suomeksi koirablogista Meggien maailma ja vähän Timmynkin]

Of course, both of them have been tramps, and neither is one anymore.

Meggie has been with us for eight months now. She's definately feisty, yet still quite nervous in many situations, but she's very much at home with us already. She's quite shy and timid, too. We started to think that she might benefit from a pal, her own pal. A slightly bigger boy dog, preferably. So we got Timmy. And he really has a valming effect on Meggie :)

Timmy is a two year old Ratonero Bodeguero Andaluz – Andalucian rat terrier – who used to live in the streets. He was friendly towards people and mostly they were friendly to him. He was well fed and ok. But like all stray dogs, one day he was caught too, and taken to the pound. He got depressed and didn't eat. He was taken to a foster home and a week ago he came to Finland. On Thursday, July 31st, he came home to us and joined our family.

Timmy is a wonderful dog, who has taken to our family very nicely! They get a long with Meggie – albeit both of them are a bit jealous of the attention the other one gets. He loves to be scratched and to get belly rubs. He trots nicely in the leash, and when free. He comes when he is called. He has a calming affect on Meggie. He goes to interfere when a bigger dog is bullying a smaller one.

We have been walking to Haltiala, letting the dogs run free between and on the fields. The dogs got their own drink there at Haltiala farm – a big container of fresh water – while we had a couple of drinks ourselves. Yesterday and today we went to the Rajasaari dog park island, where the dogs got to run free and swim. Except that our babes don't really like to go to the water too much. We took them to swim a couple times anyway, to cool them down.

After all the excitement of the days, both dogs have been exhausted in the evenings. They just curl up into firefox mode and fall asleep, or stretch out on the bed like they're dead :D Last night Timmy climbed straight to bed, after sleeping on the beddings on th floor the previous night. We'll see where he chooses to sleep tonight. Right now he decided on the beddings.

Timmy is still a little bit confused dog, but doing good. He seems to adapt much faster than Meggie did. Still, it will take time for him to really feel safe and fully at home. Little by little, day by day, moment by moment :)