Varpaat sammalessa

“Sammal on ottanut nää kalliot ihan valtaansa nyt, kun ei tätä hyppistä enää ole käytössä”, tuumailin kiivetessäni entisen hyppylaiturin paikalta kallionrinteeseen valettuja portaita ylös. “Better that way. The rocks are treacherous when clean”, vastasi mies. “Not really”, kiistin väitteen, “sammal luistaa jalkojen alta, kun taas kuivalla kalliopinnalla on hyvä pito, etenkin märillä jalkapohjilla. I would know, I grew up on these rocks.”

Landelle meneminen on joka kerta yhtä suuri nostalgiapläjäys. Käyn siellä nykyisin riittävän harvoin, etten kyllästy sen aarteisiin, etteivät paikan herättämät muistot käy arkipäiväisiksi. Isäkin totesi eilen parvekkeella istuessamme, että mökkimme kävisi mökkimuseosta. Todellakin! Se oli täynnä vanhoja ja jännittäviä asioita jo ollessani lapsi. Sitäkin enemmän tänä päivänä, jolloin kaikki nuo esineet ja paikat liikauttavat jotain syvällä sisimmässäni.

Ajelimme eilen töiden jälkeen landelle, minä, mies ja koirat. Ensimmäiseksi isä ohjasi meidät parvekkeelle tervetuliaismaljoille ja pienille voileipäsille. Kuulostaa varmaan oudon viralliselta, kun ei kyseessä ole sen kummempi juhla ja olimme ihan perheen kesken, mutta tapa taitaa juontaa juurensa jonnekin hamaan parinkymmenen vuoden päähän, alun perin niihin hetkiin, jolloin tulin landelle viettämään synttäreitäni isän ja isoäidin kanssa. Jotenkin se siitä sitten levisi tavaksi jokaisen landevierailumme alkuun.

Kilistelimme Cavalla lämpöisessä elokuun alkuillassa auringon hohdellessa jo lähellä metsänrajaa. Metsä, jonka taakse aurinko laskee, on nimittäin sen verran korkealla meihin nähden, että näin elokuussa aurinko painuu sen taakse kohtalaisen aikaisin. Istuimme ja purimme viimeisimmät kuulumiset ennen kuin isä poistui alakertaan laittamaan saunan meille valmiiksi. Siis heittämään häkälöylyt ja levittämään lattiaritilän paikalleen ja sitä sorttia.

Menimme miehen kanssa saunaan ohjeen “olkaa rauhassa niin pitkään kuin haluatte” kanssa. Istuimme lauteilla ja katselin jalkojani. En voi milloinkaan istua siinä saunassa muistamatta niitä satoja kertoja, jotka olen viettänyt samaisessa saunassa isoäitini kanssa, isoäidin joka kerta todetessa ääneen, miten samanlaiset jalkamme ovat. Jalkaterät, pohkeet, sääret. Pikkutyttönä minun koipeni olivat se mallia pieni, aikuiseksi kasvettuani isoäidillä oli ne pienemmät jalat. Mutta yhä yhtä samanmalliset.

Pulahdin saunasta järveen, miehen tyytyessä vain vilvoittelemaan terassilla. Isän vaimo parvekkeelta kyseli, eikö mies meinaa mennä uimaan ollenkaan ja mies ilmoitti veden olevan liian kylmää. “Kyllä tää aika kylmää onkin, mutta saunasta on silti hyvä käydä kastautumassa. Sitä paitsi tuntuu niin hyvältä kun täältä nousee ylös!” sanoin kiivetessäni tikkaita laiturille, kuulostaen aivan isoäidiltäni. Hänen kanssaan minä lapsena kävin vaikka jäiden seassa kastamassa. Kunhan pääsi veteen!

Istuskeltuamme aikamme siidereinemme ilta-auringossa terassilla – landella saunomisessa saunassa istuttu aika on usein paljon lyhyempi kuin ulkosalla vietetty, mutta sitäkin tärkeämpi! – palasimme saunaan kerran ja kaksi. Seinällä nauloissa roikkuvat lilat vadit toivat mieleeni isoäidin pesemässä hiuksiaan, kasvojaan, minua. “Tiedätkö, mun yhdessä Biothermin kasvojenpuhdistusaineessa on tismalleen sama tuoksu kuin siinä, jolla isoäiti kasvonsa pesi. Muistan, kuinka olisin skidinä myös halunnut käyttää sitä, mutta isoäiti kai tuumasi, ettei se ollut lapsen iholle sopivaa. Hän sitten osti minulle oman, jolla pesin kasvojani isoäidin vieressä aamuisin.”

Saunan jälkeen vedin jalkaani verkkarit, vaikka vielä oli melko lämmin. Pohdin villasukkienkin laittamista, sillä isoäidin oppi oli, että saunan jälkeen pitää pitää jalat lämpiminä. Päätin kuitenkin sandaalien riittävän, kun lähdin koirien ja kameran kanssa vaeltelemaan pihamaalle. Ohitin pienen Koppelon, joka oli aikoinaan pitkälti minun valtakuntani, ja lähdin laskeutumaan polkua pitkin kohti Kokkista, Kokkokalliota, paikkaa, jossa poltetaan Juhannuksena kokko.

Nappasin sandaalit jalastani, kun laskeuduin rantaan kallioille, sillä kallioilla ja kivillä paljain jaloin saa paljon turvallisemman ja paremman tuntuman. Hyppäsin pienen hypyn kivelle, jota nuorena kutsuin omakseni, sillä leikeissämme siskon kanssa se oli minun paikkani. Istuskelin sillä kivellä monet kerrat muutenkin teininä, miettien murheitani, antaen järven tyynnyttää myrskyävä sisimpäni. Siinä istuskellessani katseeni osui “mustekalaportaisiin”, luonnon muovaamiin portaisiin rantakalliossa, missä lapsuuden parhaan ystäväni kanssa leikimme limamustekaloilla. Hymähdin hiljaa itsekseni. En kuollaksenikaan muista, mikä senkin leikin idea oli.

Hyppäsin kiveltä takaisin rantaan ja jatkoin matkaani Kokkikselle, missä parikymmentä vuotta sitten rantaan ajelehtinut ja vedestä pelastettu muovinen dinosaurus makasi kuolleena ja puoliksi sammaleen hautautuneena. Katselin hetken surullista näkyä, kunnes käännyin takaisinpäin. Kokkis on tonttimme rajalla.

Poikkesin polulta ja kiipesin rinteeseen muistaen kaikki ne kerran, jolloin kiipesin samaa rinnettä nukkevauva kainalossani. Jääkausi jätti tontillemme aikoinaan ison kivenlohkareröykkiön, josta löytyy myös yksi luolantapainen. Isäni ja setäni jo aikoinaan leikkivät luolassa, samoin tietenkin myöhemmin minä ja siskoni. Paitsi että olin kai aika ilkeä isosisko, kun tein oman kotini luolaan ja komensin siskon nukkeineen lohkareen päälle, “yläkertalaiseksi” saniasten joukkoon.

Pompahtelin alas kallioilta, tai ainakin luulin pompahtelevani, mutta tosiasiahan on, etten ole enää neljätoistavuotias gaselli. Alas kuitenkin tulin, ehjänä, vaikken ehkä yhtä elegantisti kuin silloin joskus nuorena. Jätin kuvailut ja kalliot siltä illalta ja menin petaamaan sänkymme valmiiksi. Mintunvihreät lakanat minun sänkyyni, mintunvihreä aluslakana miehellekin; mintunvihreä on minun värini landella, ollut siitä asti kun olin ehkä yhdentoista ja isä päätti, että kaikilla on oltava oma väri, ja kaikki tarpeet sitten sen värisinä. Vain isoäitini onnistui luikerrella isän ideasta ulos.

Soviellessani miehen tyynyä tyynyliinaan hymyilin itsekseni nauhoille, joilla liina solmitaan kiinni. Nypräsin tyynyliinaan rusetit ja mietin, milloin olin viimeksi solminut sellaisia. Silloin kun isä hommasi minulle ja siskolle omanväriset lakanasetit, olivat niiden tyynyliinat jo modernit taskutaitokselliset. Siihen asti ne pienet nauhat olivat ihan normaali juttu ainakin landella.

Isä vaimoineen oli tullut saunasta ja yläkerrassa viimeisteltiin rapujuhlapöytää. Kiipesin portaat ylös ja istahdin rapujen ääreen. Muistelin jälleen lapsuuden rapujuhlia. Sitä, miten autoin kattamaan pöytää, vein käsienhuuhtelukipot pöytään, poimin mustaherukanlehdet jokaiseen, asettelin rapuservetit lautasille. Ja sain komennuksen nukkumaan. Joskus, jos en ollut nukahtanut vielä ennen rapujuhlien alkua, saatoin hiipiä portaiden puoliväliin ja kurkistella kaiteen raosta aikuisten rapujuhlintaa. Siinä oli jotain mystistä ja taianomaista – varmaankin siksi, ettei lapsia huolittu mukaan.

Minun lapseni eivät rapuja edes syö, mutta ovat silti olleet juhlissa mukana ainakin jonkin kerran. Viiden vanhana tosikoinen kuori kaikki isoäitini ravut sangen näppärästi, vaikkei suostunut itse rapua maistamaankaan. Se taisi olla juuri se kerta, jolloin lasteni isä keksi – lapsia tai ehkä vain itseään viihdyttääkseen – lykätä ravunpään nenäänsä. Niistä tuli rapunenäjuhlat, enkä enää yksiäkään rapujuhlia osaa viettää laittamatta edes kerran yhden ravunpään nenälleni. Niin ja siitähän pitää ottaa kuvakin.

Isän pyydystämät ja keittämät ravut, parhaat ravut <3

Rapujuhlat juhlittuamme oli aika siirtyä nukkumaan. Yö oli jo syksyiseen tapaan pilkkosen pimeä, joten alakertaan mennessäni isä kehotti ottamaan seinältä myrskärin mukaan, valoksi hödö-käynnille. Melkein meinasin kieltäytyä, sillä myrskärin sytyttäminen on turhan vaivalloista, kun kännykässä on fikkari. Tuo lyhty ei ollutkaan ihan perinteinen myrskäri, vaan led-valoilla varustettu. Ledit syttyivät nupista, joka oli samassa kohti kuin perinteisen myrskärin liekin säädin.

Palatessani vessareissultani käänsin katseeni taivasta kohti ja sammutin lyhdyn. Yritin löytää taivaalta Otavaa, tähtikuviota, joka ankkuroi minut universumiin. En minä nimittäin tähdistä paljonkaan tiedä, kunhan nyt Otavan, Kassioipeian ja Pohjantähden löydän ja ehkäpä tunnistan Pikku-Karhunkin. Isä tuntee tähtitaivasta enemmänkin, joten sisälle tultuani suuntasinkin askeleeni makuukamarin sijasta keittiöön, mistä kuulin vielä astioiden kilinää. “Mä en löytänyt Otavaa”, sanoin isälle hämmentyneenä.

Isä tuli kanssani ulos ja laskeuduimme vierekkäin laiturille selällemme. Isä osoitteli minulle joitakin tähtiä, jotka pilviharson läpi jaksoivat paistaa. Otava ei siitä kohti tähän aikaan vuodesta näykään. Juhannuksena, jolloin lähdin toisinaan isän mukaan yösoutelulle kokon jälkeen, Otavakin näkyy siinä aivan järven yllä. Muistan erään yön, jolloin näimme useita tähdenlentoja pelkästään sen tunnin soutelumme aikana. Nyt ei näkynyt yhtään.

Aamulla nukuimme jonnekin yhdentoista korville saakka. Heräsin tuttuun aamupala-astioiden kilinään ja löysin isän ja vaimonsa lopettelemasta aamukahviaan jo. Meillekin miehen kanssa oli katettu paikat pöytään. Kahvikupit, leipälautaset ja munakupit, joissa munamyssyn alla oli vielä lämmin keitetty kananmuna. Munamyssykin on noita lapsuuden juttuja, joita enää näen landella. Samoin kuin kananmunan syöminen muovisella lusikalla kupista, kun ensin on hattu leikattu irti veitsellä. Ei meillä kotona munakuppeja edes käytetä.

Jotkut asiat jäävät veriin, toiset jäävät pois. En milloinkaan perunaa kuoriessani koske perunaan peukalolla, vaan homma hoituu haarukan avulla. Kyynärpäitä ei laiteta pöydälle. Suolaa ei ojenneta suoraan käteen, vaan pöydältä pöydälle – joskaan en tätä noudata läheskään aina. Keitetyn kanamunan kuorin ja haukkailen suoraan, en munakupista. Sänkyäni en petaa kuin harvoin, tarvittaessa.

Aamupalan jälkeen – meillä se ei ole koskaan ollut aamiainen, aamiaista söin vain kaverini kotona – menin ulos Meggien kanssa, Timmyn jäädessä sisälle potemaan kipeää tassuaan, josta eilen illalla lähti kynsi. Rymysimme metsiköitä Meggien haistellessa maata varpujen alta, minun kuljeskellessa muisto toisen perään päähäni pätkähdellen.

Se iso kivenlohkare, jonka koloon pupumme Jeri ja Jami mahtuivat pieninä. Se nyt jo lahonnut puunrunko, jota käytimme siskon kanssa tikapuina jyrkässä kohdassa mäkeä. Salapaikkani, jossa olin piilossa muilta, mutta näin itse kaikki. Kivin reunustettu hiekkalaatikko, joka oli pienenä maailmani ja muuntui neppisradaksi kasvettuani kouluikään. Piipahdinpa vajassakin, missä roikkuu pari iänkaiken vanhoja hokkareita muun roinan seassa, missä isoisäni ja setäni verstas on muuttunut roinakasaksi, ja jonka katolle jollain ihmeen kaupalla onnistuin kiipeämään Akkaripino kourassani. Hämärästi muistelen käyttäneeni airoa siltanani.

Paljain jaloin tarvoin koiran kanssa pitkin metsikköä kamera kädessäni, kunnes kutsuin Meggien takaisin mökkiin alkaessani itse valmistella kanan rintapaloja, kesäkurpitsaa, munakoisoa ja paprikoita grillaamista varten. Melkeinpä perinnehän sekin on, että kun me menemme landelle, me grillaamme siellä. Isä nimittäin ei grillaa, mutta nauttii grilliruuasta, jos me vain sellaista jaksamme laittaa. Niinpähän kun olimme landella kaksistaan tosikoisen kanssa heinäkuussa, otin minä grillipihdit käteen ja grillasin. Nyt homman hoiti grillimestari-mieheni.

Kipeästä tassustaan huolimattta Timmykin tuli välillä ulos syömään tuoretta ruohoa ja lopulta vain vahtimaan grillauspuuhaa terassin penkiltä. Meggie jatkoi möyrimistä ja koiratunnelin kaivamista erään kannon juurakon läpi. Sen homman koirat aloittivat jo silloin heinäkuussa ja isä antoi kuopan olla. Siihen mennessä, kun komennettiin koirat sisälle ruokailumme ajaksi, oli Meggie jo niin täydessä metsästysmoodissa, että se vain vikisi ja yritti takaisin ulos keinolla millä hyvänsä. Ihan siivosti se silti juoksi autolle, kun lopulta lähdettiin, mökin vieraskirjan kirjoittamisen jälkeen.

Hiiriä, koiria ja miehiä

Ulkona on jo parin viikon ajan paukkunut pakkanen. Kaikista säätyyppien varoituksista ja ennusteista huolimatta se ei ole täällä Stadissa vielä(kään) tippunut mihinkään hirmulukemiin; -18 ei ole normitalvea kummempi pakkasaste täälläkään sentään. Tämän meidän kotimme pakkasenkestävyyden tai pikemminkin  -kestämättömyyden nämäkin ulkokylmätilat on paljastanut. Ikkunoista ja ovista vetää ja patterit saavat hätäseen pidettyä sisälämpötilat 15 asteen tuntumassa.

Ei noista pakkasista tainnut pitää se pikkuinen nappisilmä-hiirulainenkaan, joka tuossa ilmeisesti viime viikon aikana hakeutui kotimme lämpöön, pakkaselta turvaan. Esikoinen oli kotosalla viime viikonlopun, arkiviikon opiskelemassa ja palasi perjantaina kotiin hiihtoloman viettoon. Pojan jätettyä huoneensa ovi auki, Meggie saman tien livahti sinne, alkoi haukahdella kimeästi, yritti kaivautua rahin alle ja piti lähes kissamaista mouruavaa ääntä.

“Jotain siellä täytyy olla”, tuumasimme, mutta jätimme koiran huoneeseen metsästämään ja menimme itse keittiöön ruuanlaittoon. Syötyään esikoinen palasi huoneeseensa. Jonkin ajan päästä kännykkäni soi yläkerrassa. Kuten arvasin, esikoinen soitteli huoneestaan, joten painoin vain luurin kiinni ja kävelin alakertaan. Arvelin hänen kyllästyneen koiran touhuamiseen ja soittavan pyytääkseen minua hakemaan koiran. Mielessäni jo valmistauduin sanomaan, että ihan voi itsekin kantaa koiran pois huoneestaan.

Siellä olikin täysi tohina päällä ja soiton syy olikin se, ettei poika halunnut irrottaa silmiään kaapistaan, jonka alla hiiri oli loukussa. Ei siis hiirenloukussa, mutta loukussa yhtä kaikki, kykenemätön poistumaan sieltä mihinkään suuntaan, koiran partioidessa kaapin alustaa ja pojan vahtiessa kaappia niinikään. Kurkistin kaapin alle ja hätkähdin, kun pienet mustat silmät tuijottivat minua vain muutaman sentin päästä, kunnes hiiri pinkoi seinän viereen pakoreittinsä jälleen katkettua, tällä kertaa minun naamaani.

Hiiri oli paljon söpömpi kuin odotin. Jotenkin odotin jotakin päästäisen tapaista mitäänsanomatonta pikkuista otusta, mutta sieltä kaapin alta minua kurkistelikin sellainen kahdeksansenttinen keskiruskea siimahäntä, joka näytti ihan lemmikkihiireltä. Vaikka siinä yritin kepillä pakottaa hiirtä ulos kaapin sieltä reunalta, missä Meggie piti vahtia, alkoi hiirulainen säälittää minua toden teolla. Reppana oli paniikissa paikassa, jonka oli luullut turvalliseksi ja hyväksi. Se oli sinne kaapin alle kantanut meidän makkarissa olleesta minigrip-pussista löytämiään suklaa- ja jugurttipähkinöitä ja Reese’s Piecesejäkin.

Lopulta hiiri syöksähti ulos sellaisella vauhdilla, että jäi meidän russelikin toiseksi. Se hypähteli minun ja teinien päältä ja me pompahtelimme istuallamme säikähdyksestä. Niin söpö kuin se hiiri olikin, ei se kamalasti meitä ilahduttanut, että se hyppeli meidän päältä – sehän kantaa vaikka ties mitä pöpöjä (enkä minä ole edes pöpökammoinen) ja voi vaikka purra. Hiiri viipotti sekasorron keskeltä pakoon portaiden alle, missä on ovi pieneen varastoon, kenkäteline ja takkeja naulakossa.

Meggie tietenkin seurasi hiirtä minä ja teinit kintereillään. Tosikoinen se kohta hogasi hiiren piileksivän kenkätelineen nurkassa. Aloimme vetää kenkiä ja telinettä ulos, jotta Meggie pääsee hiireen käsiksi, mutta sepä tekikin ison loikan ja katosi jälleen jonnekin. Siinä vaiheessa aloin minä pukea koiria ulos ja esikoinen huuteli jotakuta tuomaan hänelle laatikon. Kaivoin sellaisen kankaisen kokoon taitettavan laatikon pojalle, sillä se oli lähimpänä. Ennen kuin olin päässyt koirien kanssa ovesta ulos, oli esikoisella jo hiiri laatikossa. Se oli piileskellyt meidän takeissa!

Yritin ujuttaa pahvilevyn laatikon alle, mutta eihän sellainen kangaslaatikko ole tuollaiseen tarkoitukseen järin hyvä. Hiiri yritti pakoon minkä kerkesi ja tosikoinen juoksi etsimään muovilaatikkoa. Hiiri oli jumissa laatikon reunan alla, vartalo puoliksi laatikon ulkona. Pienet korvat olivat luimussa, silmät olivat suuret ja pelokkaat, ja nenä väpätti paniikissa. Tosikoinen toi muovilaatikon ja päästimme hiiren irti ja saalistimme uuteen laatikkoon. Sain pahvin laatikon alle, käänsimme laatikon ja kannoin hiirulaisen läheiseen metsään.

Hiiri loikki hankea pitkin, kunnes katosi johonkin koloon puun juurella. Hivenen kävi sääliksi otusta siellä pakkasessa ja kylmässä, mutta olin onnellinen, ettei sen elämä päättynyt Meggien hampaisiin. Meidän kodin 15 astetta ja esikoisen viikolla asuttamaton huone olivat hiirelle varmasti eräänlainen taivas, kunnes se muuttuikin koirahelvetiksi. Ja koiraparka oli hiiren hajuista aivan adrenaliinivimmoissaan pitkälle yöhön.

Meille ei 15 astetta oikein kotilämpötilaksi kelpaa, joten eilen kävimme ostamassa tiivistenauhaa, jolla tiivistin ikkunoita ja ovia ja laitoinpa jopa silikonia meidän ja tosikoisen makkarissa ikkunanpuitteiden ja ikkunalaudan välissä olevaan rakoon, josta puhalsi kylmää ilmaa. Haimme myös K-Raudasta pari sähköpatteria ajatuksena lisälämmittää niillä tosikoisen huonetta (jossa ei jostain syystä patteri lämpiä ollenkaan) ja kylppäriä, jossa ei se yksi seinäpatteri riitä mihinkään. Lopulta se toinen patteri päätyikin saunaan, missä ei enää ole patteria lainkaan, sillä tosikoinen kieltäytyi sähköpatterista (koska johto olisi oven välissä sillä vain kylppärissä on uudet 500W patterin kestävät sähköt).

On täällä nyt vähän lämpimämpi, etenkin kun muutkin patterit (sitä tosikoisen patteria lukuunottamatta) alkoivat saada vähän enemmän lämpöä saatuani keittiön patterin ilmattua. Huoltomiehet ilmasivat koko talon kaikki patterit poistettuaan saunasta patterin kokonaan (en kyllä tiedä miksi se piti poistaa kokonaan, kun siinä vain venttiili vuoti), mutta eivät päässeet käsiksi keittiön patteriin, joka on alakaappien takana. Mutisivat vain poistuessaan, jotta “luulisi keittiöremppamiesten ymmärtäneen tehdä kaappiin reikä, kun ovat noita nyt ennenkin tehneet”. En viitsinyt korjata, että remppamiehistä toinen istui sohvalla mutinaa kuuntelemassa ja ettei vaan oltu vielä saatu reikää aikaiseksi. Nyt on.

My best friend

dogThreetooWhen I was like eight years old or so, on second grade or so, we had this school assignment to write and draw a story about our best friend. I chose to write about my grandma’s dog, a wire haired fox terrier. She was my best friend while growing up, before I had any other real friends. We spent summers together at our summer place with my grandma, playing and asking for snacks and whatnot. I wanted to have my own dog, just like almost every kid wants at some point, but I lived to be almost forty years old before that happened.

 

My best friend

2016-09-24 18.38.58_edited

Now I’ll tell you what I did with my best friend. I tell about some of the days.

My dad’s mother and father have a dog named Delilah, but we call it Della. It isone year older than I. It is a girl dog. We play together most of the summer days. Now I’ll start the real story.

2016-09-24 18.39.16

My best friend

One summer morning I woke up eight o’clock because a dog was barking. It was not Della, I knew it. I looked out of the window. The dog that was barking was brown and much bigger than Della. The dog was lost.

2016-09-24 18.39.21

My grandmother woke up, too. She gave me some meat so that I could give it to the dog. The dog ate so much , I thought it had been many hours eating nothing.

The dog was light brown. I took the dog to my grandmother’s house. She wrote to the newspaper that a light brown dog is found.

The dog was with us two or three days. Then the dog’s owner came. She thanked us for taking good care of the dog. I was so little that I wanted to play dog. The owner had a little girl.

The dog was nice, but still Della is my best friend. We play so that I trhow a stick and Della gets it and brings it to me.

2016-09-24 18.39.45

MOTHER! I WANT A DOG!

2016-09-24 18.39.55_edited

Do you know that I’ve always wanted an own dog, but I know I won’t get one.

I was four years old when that happened.

dogThree

Lumesta lumeen

Kaunis talven ihmemaa tekee kuolemaa. Lunta on monin verroin enemmän kuin kaipaisin, mutta tämä jäinen tihku ja nurkalla kurkkivat plusasteet on paljon huonompi juttu kuin ylenpalttinen lumi (kun sitä nyt kerran on pitänyt näin paljon kertyä). Huomenna kahlataan kai sitten jo loskassa.

Pitihän se lumentulokin tuossa pitkähkön tauon, pari viikkoa tai jotain. Kyllä sitä jo ihan tarpeeksi tuossa olikin, ennen eilistä parinkymmenen sentin lastia. Niin paljon, että teiden varsien ojat oli lunta kukkuroillaan, joten oli vähän vaikea tietää, missä se tien reuna menee ja missä se pettää alta.

Torstaina olin iltasella menossa eräille tutuille entiseen naapurustoon hakemaan tosikoiselle hokkareita. En uusia halunnut ostaa, kun en tiedä tykkääkö niistä sitten lopulta vai ei, joten ostin paikallisesta kirppisryhmästä vähän käytetyt. Minulla oli Meggie mukana, sillä noilla tutuilla on pari mäyristä, joista toisen kanssa Meggie tykkäsi leikkiä kun vielä siellä päin asuttiin.

Pikapiipahdus vähän venyi, kun parkkeerasin auton vähän puolihuolimattomasti tien varteen. Ojan pehmeä lumi imaisi toisen takapyörän. Yritin ottaa vähän eteenpäin, mutten tietenkään siinä muistanut laittaa luistonestoa pois päältä, joten auto suistuikin yhä syvemmälle ojaan. Jätin sen suosiolla sinne ja menin hakemaan hokkareita.

Kerroin tutulleni, että auto on näpsästi ojassa, mahtaisikohan heidän naapurinsa tulla Range Roverillaan apuun, jos kysyn. Oli tuttu vähän epäileväinen, mutta sanoi, että heilläkin on neliveto Subaru, kokeillaan sillä. Odottelin vartin, että miehensä tuli kotiin ja yritettiin sitten saada meidän raskas Mersu ojasta. Ei se ihan helposti sieltä tullutkaan, enemminkin valui vielä syvemmälle.

Ei siinä sitten muuta kuin että soitin hinausauton. Vähän tyhmänä vielä siinä illalla. Olisi pitänyt vaan ottaa vastaan kyyti kotiin ja hoitaa auto ojasta seuraavana päivänä vähän halvemmalla – päivystysaikaan mokomalle ylösvinssaukselle kertyi hintaa sen verran, että mies sai slaagin. Sinänsä ihan ymmärrettävää, mutta minäkin olen joskus putkiaivo. Tein vaan sen, minkä koin tarpeelliseksi tehdä.

No, auto tuli pelastettua, varsin vähin vaurioin (takapuskurin nurkka vähän otti siipeensä) ja luminen elo jatkuu. Perjantai-iltana jätettiin tyttäret himaan koiravahdeiksi ja käytiin miehen kanssa vähän Stadissa, istuttiin muutama tunti muutaman ystävän kanssa Bruuverissa. Ei ollenkaan hullumpi paikka! Olut oli kuulemma hyvää, ja se Party Tray oli oikein maittava.

Lauantaihin mennessä oli pakkanen jo laskenut lähelle nollaa. Koirille etenkin oikein kiva juttu! Nuo meidän terrierit kun palelee pakkasessa niin että aika vähäiseksi on ulkoilut viime aikoina jääneet. Lauantaina käveltiin niiden kanssa tuonne Daisypuistoon melskaamaan. Ja kyllähän nuo lumikuonot nauttikin :)

 

Lakunenät

Muksuna ajattelin, että koirien nenät on lakua. Semmosilta lakupaloilta ne näyttää. En minä koskaan maistanut; tiesin minä ettei ne oikeasti mitään lakua ole. Ihan niinkuin tiesin, ettei kuu ole juustoa. Kun Meggie tuli meille, muistin yhtäkkiä tuon lakun. Koska Meggien nenä näytti pieneltä sievältä lakupalalta. Timmyn nenä on vähän isompi, mutta lakuinen sekin. Kutsunkin noita meidän koiruleita välillä lakuneniksi.

Meggie on ollut meillä jo puoltoista vuotta. Timmy pian vuoden. Stadilaistuneet espanjalaiset, ihan kotiutuneet, perheenjäsenet. Lauma. Enää ei edes osaisi kuvitella elämää ilman noita karvakuonoja. Kun olen hotellissa duunireissulla, tuntuu oudolta käydä nukkumaan ilman jalkoihin painautuneita karvaturreja.

Meggie on sellainen pieni ja soma. Kuin pehmolelu. Paitsi silloin kun se on “I kick your *ss” -moodissa. Silloin se on tulta ja tappuraa. Timmy on uljas kuin paraatihevonen. Koira pelkkää lihasta. Ja kun se jännittyy metsästämään oravaa tai jänistä, voi suorastaan nähdä jokaisen lihaksen värisevän. Ei sillä, että nuo meidän lakunenät siis mitään oikeasti metsästäisivät. Tässä meidän pihapiirissä on kuitenkin kiusaksi asti pupuja ja oravia ja koiraparat menevät niistä aina ihan sekaisin. Pihalla ja sisällä, yhtä lailla.

Timmy on koirista huomionkipeämpi. Se tulee kylkeen kyhnäämään, istahtaa syliin, kerjää rapsuja, makoilee kainalossa kuin vauva. Timmy rakastaa loikoilla riippumatossa. Meggie taas on enempi kuin kissa. Tulee luokse kun sitä huvittaa, mutta jos nostat syliin, se lähtee pois. Silti se tykkään nukkua aivan kyljessä kiinni ja aamulla antaa runsain mitoin hellyyttä nuolemalla meidän käsiä.

Olisi kiva, jos pystyisimme aitaamaan ison pihamme niin, että koirat voisivat olla pihalla vapaina. Ainakin toistaiseksi joutuvat tyytymään viiden metrin naruihin, joita siirrellään paikasta toiseen sen mukaan, missä päin pihaa itse oleilemme. Toisaalta se on kätevääkin, sillä silloin saa koirat helposti pois nurtsinleikkauksen (tänäänkin se oli ohjelmassa) ja tikanheiton tieltä.

Tänään oltiin koirien kanssa pihalla ihan koko päivä. Jostain siitä puoli yhdestä ilta-seitsemään. Minä ja keskimmäinen leikattiin nurmikko miehen kärrätessä hiekkaa pihan toiselta laidalta toiselle (kuorma hiekkaa, väärässä paikassa). Aloitin leikkimökkivaraston alustuksen mittaamalla alueen ja lapioimalla sammalet pohjalta. Ja sitten sitä hiekkaa kuoppaan. Seuraavaksi (ensi viikonloppuna tai joskus) pitäisi enää muistaa miten se leikkimökki oli pystytetty ennen kuin purettiin se miehen kanssa paloiksi (meille kuljettamista varten). Grillattiin juustohampurilaisia ja ehdittiin loikoilla riippumatossa ja aurinkotuoleissakin ihanasta päivästä nauttimassa. Silloin ja siinä missä tuuli ei puhaltanut, tarkesi olla bikineissä ja shortseissa.

Ei tullut lakunenillekään vilu, kun aurinko paistoi ihanasti koko päivän :) Terrierit, aina valppaina. Jopa leikin tiimellyksessä. Aina valmiina ilmoittamaan, jos pihan lähistölle tulee joku tuntematon. Koira tai ihminen. Tai pupu tai orava.

PhototasticCollage-2015-05-17-21-47-24