Vastuusta ja vastuunsiirrosta

Minua ärsyttää. Monikin seikka, mutta juuri nyt eritoten ihmisten vastuunottamattomuus. Tai vastuunsiirto. Tai vastuun puskeminen muille. Miten sen haluaakin sanoa. Olen miettinyt tätä monesti, nyt tämän aktualisoi eräs typerä koirankakkakeskustelu eräässä naamakirjan ryhmässä.

Olin näet tässä eräänä aamuna koirien kanssa aamulenkillä, kuten melkein joka aamu (siis koirat käyvät kyllä ulkona joka aamu, mutta ihan aina hihnan toisessa päässä en ole minä). Kuljin niiden kanssa metsätietä, kuten minun on tapana. Koirat kakkasivat sinne metsään, hyvän matkan päähän hiekkatiestä, kuten melkein aina. Olen opettanut ne kakkaamaan puskaan, kutakuinkin käskystä.

Mainittakoon, että jos sattuvatkin kakkaamaan liian lähelle hiekkatietä tai katujen varsille, kerään kakat, pusseja on taskussa, mutta minusta on parempi kakkojen maatua luontoon, kuin kasaantua kaatopaikoille. Ja vaikka joku käskikin minua tunkemaan tuon syyn samaan paikkaan kuin keräämättömät kakat (??), pitäydyn mielipiteessäni.

Tuona eräänä aamuna perässäni sattui tulemaan nainen, jonka mielestä tuo metsä ei ole metsä vaan puisto – luultavasti koska hänen pojallaan oli tapana leikkiä noissa metsissä. Tuo nainen kovasti ärhäkkäästi huuteli minulle: “Eksä kerää niitä kakkoja?!” Minä siihen vastasin, etten minä niitä metsästä kerää. Nainen koitti sanaharkkaa kanssani, sanoin tuntevani järjestyssäännöt, kerääväni kakat hoidetuilta alueilta ja etten ala riidellä asiasta siinä hänen kanssaan.

Tästä syntyi kyseisen henkilön avautuminen tuossa aiemmin mainitussa Facebook-ryhmässä, missä jo valmiiksi oli joku pyydellyt, että koirien kakat kerättäisiin metsiköistäkin, juuri tuohon lapsi-asiaan vedoten. Sehän on oikein hyvä ja validi syy vaikka mille vetoomuksille, ja kuka tahansa, joka kehtaa olla toista mieltä on barbaarinen idiootti. Yksinhän minäkin kyseisessä keskustelussa valtavirrasta eriävine mielipiteineni olin, vaikkeivät tasan minun koirani ole ainoat, joiden kakkaa noissa lähimetsissä on.

Lapset. Vastuu. Minun lapset, minun vastuu. Muiden lapset, ei minun vastuu. En puhu nyt yhteisvastuusta tapauksissa, joissa lapset tekevät vaarallisia ja/tai selkeästi kiellettyjä asioita. Puhun siitä, miten tänä päivänä tuntuu trendi olevan, että koko maailma on lasten temmellyskenttä, joka pitää pehmustaa, ettei vain meidän kullanmuru satuta itseään tai – herravarjele! – saa koirankakkaa vaatteisiinsa!

Kuinkahan monta kertaa tulin kakruna himaan koirankakkaa kengissä ja vaatteissa? Kuinkahan monta kertaa tulivat omat muksuni snadeina himaan koirankakkaa ainakin kengänpohjissa. Kuinkahan monesta metsästä kenkiin tai vaatteisiin saaduista kakoista voin edes olla varma, että se oli koiran jätös, eikä vaikkapa ketun?

Miten niitä lapsia edes voi päästää sinne metsään leikkimään? Eihän niitä metsiköitä ole pehmustettu EU-säädösten mukaisesti. Siellä voi vaikka polvi kolahtaa kiveen, päästä puhumattakaan! Minulle tästä koko koirankakkakeskustelusta tuli mieleen se isä, joka pyysi kaupunkia pehmustamaan tai poistamaan puiston puut, jotta lasten olisi turvallisempaa laskea mäkeä.

Joo, kyllä minä ymmärrän. Olisihan se vanhempana hirveän kiva, jos voisi lapsensa varjella kaikelta mahdolliselta. Mutta kun se ei ole ihan mahdollista, edes tarpeellista eikä ainakaan yhteiskunnan ja muiden ihmisten (saati puiden ja muun luonnon!) vastuulla! Lapset ovat vanhempiensa vastuu, ei kenenkään muun. Meillä jokaisella on vastuu omista lapsistamme. Eikä se tarkoita sitä, että me kaikin keinoin ja muita syyllistämällä koitamme pehmustaa ympäristön lapsillemme, vaan sitä, että opetamme lapsiamme elämään maailman vaarojen keskellä.

Jossain vaiheessa, oliko se ysikytluvulla? puhuttiin Curling-vanhemmista. Termi on sittemmin kadonnut, mutta konsepti vain pahentunut. Sen sijaan, että vanhemmat opettavat lapsensa kiipeämään puissa turvallisesti, he vaativat puiden poistoa, jottei se piltti (joka ei kuitenkaan sitä kieltoa noudata) vaan kiipeä ja putoa! Sen sijaan, että vanhemmat sanoisivat lapsilleen “voi voi, sellaista sattuu, se on elämää, laitetaan vaatteet pesukoneeseen, käy pesemässä naamasi” kun lapset kaatuvat koirankakkaan, he alkavat marista koiranomistajista, jotka eivät kerää koiriensa kakkoja (metsästä). Ja niin edelleen.

Eihän se sinällään ole mikään ihme. Tämä meidän suomalainen yhteiskuntamme opettaa, että “joku muu” on vastuussa. Valtio ohjeistaa, mitä on hyvä syödä (ja vie kansan sankoin joukoin terveyspalveluiden suurkuluttajiksi, sillä suositukset suosivat Suomen ruokateollisuutta, ei syöjää), valtio rajoittaa, ohjaa, kieltää… Mikä ei ole erikseen sallittua, on kiellettyä. Kun kansaa kohdellaan kuin viisivuotiaita, kansa alkaa käyttäytyä kuin viisivuotiaat.

And don't even get me started on parveketupakointi ja alkoholilaki ja vaikka sun mitkä muut holhouslait.

Toinen hyvä esimerkki tuosta vastuunsiirrosta on ne keltaiset nauhat arkojen koirien talutushihnoissa. Ei varmaan sinänsä mikään huono ajatus, mutta vastustan sitä, että jollakin nauhalla yritetään siirtää vastuu oman koira käytöksestä muiden ihmisten harteille. Vaikka olisi seitsemän nauhaa koiran hihnassa, kohtaamistilanteessa jokainen koirantaluttaja on vastuussa oman koiransa toimista, ei toisen.

Erään kerran kohtasimme aamulenkillä erään koiran ja sen omistajan. Hihnassa oli keltainen nauha, mitä en edes huomannut siinä aamuhämärässä, hädin tuskin hereillä ollessani. Koiran omistaja antoi koiransa löysällä hihnalla tulla kohti omiani, minkä tulkitsin merkiksi, että on ok antaa omienikin moikata. Vieras koira alkoikin huutaa hampaat irvessä ja omistaja sopottaa jotain keltaisesta nauhasta. Sen jälkeen omistana hivuttautui koiransa kanssa ohi, höpisten koiralleen: “päästiin ohi, päästiin ohi.” Ei noin!

Tai toisen kerran – pahoitteluni koirapolkuesimerkeistä, mutta se on tätä elämääni nyt, lasten ollessa jo isoja – 15 asteen pakkasessa vastaamme tuli nainen, taluttaen pienehköä koiraa. Koirat moikkailivat, seistiin hetki juttelemassa, kun huomasin koiran alkavan täristä kylmästä ja totesin sen ääneenkin. Nainen sanoi: “Olisi sillä takki, mutta kun ei se halua sitä, olisi niin vaikea pukea se.” Mietin siinä kotiin kävellessämme, että toivottavasti naisella ei ole lapsia. Vai laittaisiko hän kaksivuotiaankin ulos pakkaseen ilman talvihaalaria, kun “ei se halua sitä, olisi niin vaikea pukea se.”

Vastuu, vastuuttomuus, vastuunsiirto. Jokaisella on vastuu itsestään ja omista lapsistaan ja koiristaan, kodistaan ja niin edelleen. Ja kun vanhempia on kaksi, on vastuu molemmilla. Toinen ei saa siirtää kaikkea vastuuta toiselle, koska haluaa olla se kiva vanhempi – tätä erityisesti esiintyy eron jälkeen. Eikä vanhemmat vaan voi siirtää vastuuta lapsistaan muille. Se on itsekeskeisyyttä, “koska lapset”. Yhteisen hyvän illuusioon käärittyä itsekeskeisyyttä. Se ei ole sen parempaa kuin rakkauteen kääritty manipulaatio. “Tahdon sinulle vain hyvää, koska rakastan sinua, siksi määrään elämästäsi.”

Miten se OMO-mainos menikään? Lika on hyvästä. Miten se virheistään oppiminen menikään? Miten se kasvu mukavuusalueen ulkopuolella menikään? Ja miten se seiskytluvulla syntyneiden pitäisi olla kuolleita menikään? Ei ollut turvavöitä autossa, ei kypärää pyöräillessä, saati luistellessa, ei kännyköitä, puissa kiipeiltiin, kakkaan kaaduttiin, ja mitä lie. Mutta tässä porskutetaan. Ja itketään kuin oma lapsi sai kakkaa poskeen. Ou nou.

Kirjoitin siihen alussa mainitsemaani fb-ketjuun, ettei nämä metsiköt täällä ole mitään lastensuojelualueita vaan luontoa. Luonnossa on kakkaa, luonnossa on puita (iik, vaatteet voi vaikka revetä!), luonto on luontoa, ei leikkikenttä (vaikka toki siellä on kivempi leikkiä!).

Olen kaupunkilaiskakru, asfalttipihojen kasvatti, vaikka lapsuuteni kesät landella rymysinkin. Monesti minusta tuntuu, että olen paljon enemmän luonnonlapsi kuin suurin osa niistä mukakaupunkilaisista, jotka on tänne Stadiin aikuisuutensa kynnyksellä muuttaneet. Kynin kanan, perkaan kalan, kiipeän puihin, siivoan kakat, putsaan vaikka puolikkaan lehmänruhon jos tarvis on. Se on vain elämää! Elämä on likaista.

 

Pikkukoiran ukkoperhe

Varmaan meistä aika moni on pelännyt ukkosta ainakin pienenä lapsena. Niin minäkin pelkäsin. En enää, vaikka kieltämättä, jos oikein lähellä rytisee ja paukkuu ja salamoi, herättää se pientä pelkoa vieläkin. Valistunutta pelkoa, versus lapsuuden tietämättömyyden tuoma kauhu. Kun on tietoinen tuhoista, joita ukkonen voi aiheuttaa, hiipii mieleen pieni hirvi (ouh, tää on niin mutsismi), kun se oikein päällä pyörii.

Lapsena en ymmärtänyt, mitä se ukkonen oli, ja kaikessa metelissään ja valoilmiössään ja tuntemattomuudessaan se oli pelottava. Mutsi selitti minulle jotain taivaan ukosta, joka paiskoo puita pesään ja ajaa hevosrattailla ympäriinsä, “eikä se ole ollenkaan vihainen,” vastasi äiti, kun kysyin miksi se tekee sen niin vihaisena, että kuuluu niin kova ääni.

Mitähän olisin ollut? Kolmen-neljän? Olisinkohan ymmärtänyt ukkosen tieteellisen selityksen jo silloin, jos joku olisi vaivautunut minulle kertomaan? En tiedä, mutten muista itse koskaan muuta selitystä ukkosesta omille lapsilleni tarjoilleenikaan (eikä isänsä liioin), enkä muista heidän ukkosta juuri koskaan erityisemmin pelänneenkään. Mene ja tiedä.

Mutsin taivaan ukko alkoi tuolloin muutaman vuoden vanhana kyteä mielessäni, eikä aikaakaan, kun loin turvakseni kokonaisen ukkoperheen. Jos ukkoperhe kulki kanssani, ei minulle voinut tapahtua mitään ukkosellakaan. Niinpä toisen käteni ollessa äidin kädessä, toisesta piti kiinni isä-ukko. Isä-ukon toisella puolen kulki äiti-ukko, ja äiti-ukon vieressä rivissä kolme lapsi-ukkoa. Kaikki käsi kädessä.

Me oltiin aika leveä kuljetus, pienenkin lapsen mielikuvitus riitti ymmärtämään, että ainakin pari metriä leveä. Muistan eräänkin kerran, siskoni ollessa jo rattaissa joten minun on täytynyt olla silloin jo kuuden tai peräti seitsemän vanha, kuinka oltiin menossa pienestä portista sisään, ja minun täytyi oikein kääntyä vinottain siinä rattaiden vieressä, että ukkoperhekin pääsi kulkemaan. Luulen, että pian tuon jälkeen ukkoperhe viimein vaipui unholaan.

Ajallansa sitten luultavasti isoäitini kertoi minulle ukkosen oikeasta fysiikasta. Isoäidiltäni minä niitä juttuja opin. Kuten senkin, että ihminen painaa vedessä saman verran kuin itsensä kokoinen vesimassa. Muistanpa myös sen, miten sitten aikanaan koulussa ylpeänä vastasin opettajalle noin, luokan ainoana, joka tiesi tuon, ja kuinka siitä syntyikin ivanaurua, kun opettaja vähän typerästi sanoi minun olevan väärässä. Kyse on ihmisen syrjäyttämän veden massasta. Sama asia tieteellisemmin ilmaistuna. Vähän hiusten halkomista ja pienen oppilaan nöyryytys.

Takaisin ukkoseen. Minä siis en sitä yleisesti ottaen enää pelkää. Päin vastoin, useimmiten minusta on hienoa katsella salamoita ja kuunnella ryskettä. Jo joskus kouluiässä otin tavakseni alkaa laskea joka kerta salaman nähdessäni, jotta tietäisin kuinka kaukana se on. Teen sitä yhä, huomaamattani.

Nyt kuitenkin empatiani saa minut toivomaan, ettei niitä ukkosia niin kovin olisi. Tämän kesän kosteankuumien helteiden jälkeen meillä tuntuu olevan pahin ukkos-elokuu naismuistiin. Ukkosia on ollut jo monen monta ja sääennusteet lupailevat niitä päivittäin ensi viikollekin. Ja pieni barometri-Meggie pelkää, tutisee ja tärisee, silloinkin kun ukkonen on jossain kaukana. Se aistii ilmanpaineen ja pelkää.

Eihän se ole ainoa ukkosta pelkäävä koira. Isoäidin koira Della tapasi ukkosen tullessa sännätä suin päin jonnekin. Jos se oli sisällä, sen saattoi löytää sängyn alta, jos se oli ulkona eikä isoäiti huomannut ottaa sitä sisään ajoissa, se saattoi löytyä muutaman kilometrin päästä kaukonaapurin pihasta. Ja erään kerran ukkonen toi meillekin yhden karkulaisen pihaan landella.

Timmy ei korvaansa ukkoselle lotkauta. Se vaan torkkuu tai tekee mitä sitten tekeekin, eikä välitä rytinästä saati ilmanpaineen muutoksista. Mutta Meggie-parka. Se läähättää ja vapisee eikä uskalla syödä, ei nukkua. On kovat ajat pienellä, kun päivittäin on ukkosia. Miten saisi pienen koiran keksimään oman “ukkoperheensä”? ThunderShirt auttaa pahimpaan, muttei vie koko paniikkia pois.

No, elokuun ukkosia kestää aikansa. Tuulettavat kostean helleilman rippeetkin pois ja sitten on syksy. Lämpötilat jo nyt ovat kymmenisen astetta kylmemmät kuin vielä viikko sitten, vaikka aurinko paistaakin. Syysihmiset ottavat tämän riemulla vastaan, minä tunnen haikeutta ja ahdistusta. Palelukausi on aluillaan. Pimeä, kylmä, märkä. Seuraavan kerran minun on lämmin vajaan 11 kuukauden kuluttua.

Syksyn hämärien positiivisena puolena on kynttilät, punaviini ja tee. Huopa ja kirja. Ja tex-vaatteet, jotka pitävät kuivana koiralenkeillä sateessakin. Apropo. Pitää tilata Timmyllekin sade- ja villatakit.

The feisty and the tramp

[Koiratarinaa voi lukea suomeksi koirablogista Meggien maailma ja vähän Timmynkin]

Of course, both of them have been tramps, and neither is one anymore.

Meggie has been with us for eight months now. She's definately feisty, yet still quite nervous in many situations, but she's very much at home with us already. She's quite shy and timid, too. We started to think that she might benefit from a pal, her own pal. A slightly bigger boy dog, preferably. So we got Timmy. And he really has a valming effect on Meggie :)

Timmy is a two year old Ratonero Bodeguero Andaluz – Andalucian rat terrier – who used to live in the streets. He was friendly towards people and mostly they were friendly to him. He was well fed and ok. But like all stray dogs, one day he was caught too, and taken to the pound. He got depressed and didn't eat. He was taken to a foster home and a week ago he came to Finland. On Thursday, July 31st, he came home to us and joined our family.

Timmy is a wonderful dog, who has taken to our family very nicely! They get a long with Meggie – albeit both of them are a bit jealous of the attention the other one gets. He loves to be scratched and to get belly rubs. He trots nicely in the leash, and when free. He comes when he is called. He has a calming affect on Meggie. He goes to interfere when a bigger dog is bullying a smaller one.

We have been walking to Haltiala, letting the dogs run free between and on the fields. The dogs got their own drink there at Haltiala farm – a big container of fresh water – while we had a couple of drinks ourselves. Yesterday and today we went to the Rajasaari dog park island, where the dogs got to run free and swim. Except that our babes don't really like to go to the water too much. We took them to swim a couple times anyway, to cool them down.

After all the excitement of the days, both dogs have been exhausted in the evenings. They just curl up into firefox mode and fall asleep, or stretch out on the bed like they're dead :D Last night Timmy climbed straight to bed, after sleeping on the beddings on th floor the previous night. We'll see where he chooses to sleep tonight. Right now he decided on the beddings.

Timmy is still a little bit confused dog, but doing good. He seems to adapt much faster than Meggie did. Still, it will take time for him to really feel safe and fully at home. Little by little, day by day, moment by moment :)

 

Kävelemisen ilosta

Because I can. Eihän tuota rajoitettua liikuntakykyä ollut kuin pari viikkoa (ja sitä ennen vähän vähemmän rajallista mutta kuitenkin rajallista pari viikkoa), mutta jo se riitti viemään minut lähes epätoivon partaalle. Se, etten päässyt pitkille (tai edes lyhyille) lenkeille koiran kanssa, ettei voitu lähteä maastoon päiväksi, että lyhyetkin kävelyt aiheuttivat kipua ja väsymystä (nilkan taipumattomuus aiheuttaa yllättävän paljon muutosta jalkojen lihastoimintaan).

Tietenkin tässä kohti pieni ääni muistuttaa, että nilkkani ei sentään ole (ollut) murtunut ja kipsissä, akillesjänteeni ei ole rikki, nilkkani ei tarvitse leikkausta, tämä on ohimenevä eikä enemmän tai vähemmän pysyvä tila. Ei, asiat eivät olleen erityisen huonosti, kunhan bitchaan parista viikosta jalka ilmalastassa. Kaikki on niin suhteellista. Sen kanssa koupataan, mitä annetaan, ja vähäinenkin epämukavuus on kuitenkin epämukavuutta.

Maanantai-iltana kävin lääkärissä tarkistuttamassa nilkkani. Se oli parantunut oikein hyvin, kiitos uskollisen ilmalastan käytön, valituksistani huolimatta. Sain luvan vaihtaa ilmalastan siteeseen, sellaiseen nilkkatukeen, jonka ostin apteekista joskus kauan sitten tukemaan tuota jalkaani tanssitunneilla (nivelsiteiden oltua yhä löysät venäytettyäni ne sulkiksessa joskus viime vuostuhannen loppumetreillä). Sen kanssa voi kävellä just-about normaalisti!

Niinpä sitten heti samana iltana kävin Meggien kanssa vähän pitemmän iltalenkin ja tiistaina käveltiin pari tuntia.

Mies on tässä kotijumiaikana intoutunut kalastamaan, hommasi luvat Helsingin vesille ja kaikkea; innostus ei toki ole uusi, kaikkea muuta, muttei ole täällä Helsingissä aiemmin vaivautunut kalavesille. Saateltiinkin tiistaina ensin mies tuonne Vantaanjoen varteen kalaan, ja jatkettiin siitä matkaamme miehen jäädessä virittelemään virveleitään.

Megs ei olisi millään halunnut kävellä minnekään enää. Oli itsepintaisesti sitä mieltä, että daddyä ei jätetä ja yritti jatkuvasti vetää takaisinpäin. Olin ajatellut, että kun kuljetaan siitä jokivartta Haltialaan ja sen kautta Ruutinkoskelle, voisin antaa koiran ravata vapaana poluilla. Muttei puhettakaan siitä! Olisi vain livistänyt takaisin miehen luo. Sai siis kulkea hihnassa vaan kiltisti.

Oli kuuma, vaikka oli jo myöhäinen iltapäivä. Meggie näytti läähättäessään varsin janoiselta, mutta vaikka siellä Ruutinkosken tienoilla oli montakin mahdollista juomapaikkaa, ei Vantaanjoen vesi kiinnostanut koiraa. Haisi liian pahalle? Tai sitten ei kuitenkaan ollut riittävän jano. Minä kaivoin kännykkäni ottaakseni kuvia, mutta totesin akun olevan liki loppu, ja napsautinkin battery saverin päälle, jotta akkua riittäisi miehen kanssa kommunikointiin tarvittaessa. Ei siis kuvan kuvaa siltä reissulta!

Sitten kun päästiin Meggien kanssa Haltialan peltojen väliselle pitkälle hiljaiselle tieosuudelle, ja oltiin jo matkalla takaisinpäin, kohti sitä maagista pistettä, jossa mies kalasti, päästin Meggien vapaaksi. Se ravasi edelläni, poikkesi niitetylle heinäpellolle ravaamaan ympyröitä (geometrisesti täysin pyöreitä – ne peltojen ympyrät mitään avaruusalusten tekemiä ole, vaan koirien!), kunnes energia alkoi olla kulutettu ja jatkettiin matkaa.

Megs ravasi edelläni, pysähtyi välillä odottamaan, että olin enää parin metrin päässä ja jatkoi matkaa, pitäen huolen, etten saanut sitä takaisin hihnaan (jos nyt olisin edes yrittänyt, muttei ollut tarvetta vielä). Kun lähestyttiin kävelytietä, joka johtaa autotielle, klipsaisin hihnan kiinni ja sai kulkea talutettuna taas. Jalkoihini alkoi jo suorastaan koskea, jalkapohjiin, sillä olin unohtanut etteivät valitsemani kengät sovellu pitemmille kävelyille ilman sukkia. Rakot jalkapohjissa, auts.

Saavuttiin miehen tykö juuri kun oli onnistunut jättämään ainoan mukanaan olleen koukun joen pohjaan. Erinomainen ajoitus siis! Käveltiin yhdessä takaisin kotiin, ja pakko myöntää, että viimeisillä metreillä minua alkoi jo vähän väsyttää. Jalkojani alkoi jo vähän ramasta. Mahtava fiilis! Lihakset saivat pitkästä aikaa töitä!

Eilen käytiin vain yksi keskipitkä lenkki Meggien kanssa (normi-ulkoilutusten lisäksi); se oli väsynyt edellispäivän pitkästä lenkistä ja toisaalta, eilinen oli sateinen. Tänään Megs pääseekin juoksentelemaan vähän vapaana, kun mies, tosikoinen ja keskimmäinen ajelivat landelle kalastelemaan päiväksi. Minä jäin esikoisen kanssa talonvahdiksi. Tai pihanvahdiksi ;) Tässä loikoilen aurinkotuolissa.

Rakastan kävelemistä. Saisinpa esikoisen kaveriksi kävelyreissulle, mutta teiniä ei oikein tunnu kiinnostavan tehdä mitään, edes kävelylenkkiä, äidin kanssa. Sain vastaani vain ooksätosissas-mulkaisun, kun hihkaisin tyttärelle: “nyt olis ainutlaatuinen tilaisuus tehdä jotain ihan kaksistaan mun kanssa!” Elämä on.

Koiran kanssa

Tuossa se taas tuhisee, jalkojeni vieressä. Meggie-koiramurusemme <3

Vähän aikaa sitten oltiin ulkona, tehtiin se tavanomainen lenkki. Ei mikään kamalan pitkä, sillä ei minun voimani vielä anna myöden, mutta se sellainen tavallinen, parinkymmenen minuutin lenkki. Meggie zigzaggas tien laidalta toiselle, moikkasi toista Russelia, joka ei jaksanut kiinnostua leikkimään, toimitti asiansa, ja oli himaan päästyämme yhtä valmis pienille nokosille kuin minäkin.

Torstaina meillä kävi nuohooja. Ei Meggie yleensä ihan niin pahasti vieraita hauku, mutta jostain syystä tuo nuohooja aiheutti jo ennen ovikellon soittamista hirveän haukku- ja murinakonsertin. Vielä mieheni sylistäkin se urisi ja murisi kurkkukurinaa ukolle. En tiedä, mikä hänessä oli niin uhkaavaa. On meillä vieraita käynyt, ja Meggie pitää pienen haukkukonsertin, mutta on sen jälkeen vieraille ihan ok.

Ulkona ei saisi sadan metrin säteellä olla ketään muita ihmisiä, koirista puhumattakaan. Samaisena torstaina käveltiin tuolla kadunkulman takana jonkun miehen ohi, joka kiinnitteli traileria autoonsa. Meggie haukkui ja ärisi, minä vedin hihnan tiukalle ja luotsasin koiraa ohi. Mies kysyi: “Onko se vihainen?” Minä vastsin: “Ei se vihainen ole, se on terrieri.” “Niin, taitaa kuulua niiden luonteeseen.” Niin taitaa. Suuri ego ja suuri haukku.

Himassa tuo pieni-suuri-vahtikoiramme haukkuu lintuja ja ohikulkijoita ja busseja ja roska-autoja…. Äityipä kerran keskellä yötä haukkumaan jotain, mistä meillä ei miehen kanssa ollut mitään havaintoa. Meidän mielestä oli ihan hiljaista. Koiruus torkkuu koiranunta. Ulospäin näyttää siltä kuin se olisi aivan out of here, mutta pienikin ääni jossain, ja koira on pystyssä ja aloittaa urahtelun ja haukahtelun.

Perheen kanssa se on itse lempeys. Se rakastaa jokaista perheenjäsentä, pomppii takajaloillaan (ihan tosi! seisoo kahdella jalalla ja hyppii takajaloilla tasajalkaa) joka kerta kun pois mennyt perheenjäsen tulee takaisin. Vaikka vain puolen minuutin roskienvientireissulta. Joka kerta kun joku astuu ovesta ulos, se jää oven taakse seisomaan häntä koipien välissä ja itkee.

Meggiellä on vähän erilainen suhde meidän jokaisen kanssa. Mies on perheemme alfa, ja koiralle näin ultimate turva ja auktoriteetti. Minua Megs vartioi – ei siis minun tekemisiäni, vaan vahtii, ettei minulle käy mitään. Olenhan lauman beta. Ja tällä hetkellä haavoittunut. Tyttöjen tuleminen ja meneminen vuoroviikoin yhä vähän hämmentää Megsua, kun lauma ei aina olekaan kasassa!

Meggie tykkää lojua esikoisen sängyllä, ja välillä nukkuu yönsäkin siellä. Keskimmäisen ja tosikoisen kanssa Megs leikkii ja painii. Koska he leikkivät sen kanssa. Tosikoinen jaksaa juosta ja touhuta Meggien kanssa ulkonakin, ja sisällä välillä pukee koira-paralle huivia viitaksi ja milloin mitäkin. Mutta ei Meggie ole moksiskaan. Se antaa tosikoisen tehdä melkein mitä vain ja istuu kiltisti ja kärsivällisesti tytön käsittelyssä.

Aivan ihana on tuo meidän sekarotuinen Russelimme. Ei voisi olla parempaa koiraa meidän perheellemme. Vaikka aina ei ihan voikaan olla varma, onko se koira vai kissa vai kani vai kettu ;) Se välillä käyttäytyy kissamaisesti, näyttää kanilta istuessaan korvat pystyssä ja ketulta vetäessään itsensä kerälle kuin firefox. Ihana Meggiemme <3