Kävelemisen ilosta

Because I can. Eihän tuota rajoitettua liikuntakykyä ollut kuin pari viikkoa (ja sitä ennen vähän vähemmän rajallista mutta kuitenkin rajallista pari viikkoa), mutta jo se riitti viemään minut lähes epätoivon partaalle. Se, etten päässyt pitkille (tai edes lyhyille) lenkeille koiran kanssa, ettei voitu lähteä maastoon päiväksi, että lyhyetkin kävelyt aiheuttivat kipua ja väsymystä (nilkan taipumattomuus aiheuttaa yllättävän paljon muutosta jalkojen lihastoimintaan).

Tietenkin tässä kohti pieni ääni muistuttaa, että nilkkani ei sentään ole (ollut) murtunut ja kipsissä, akillesjänteeni ei ole rikki, nilkkani ei tarvitse leikkausta, tämä on ohimenevä eikä enemmän tai vähemmän pysyvä tila. Ei, asiat eivät olleen erityisen huonosti, kunhan bitchaan parista viikosta jalka ilmalastassa. Kaikki on niin suhteellista. Sen kanssa koupataan, mitä annetaan, ja vähäinenkin epämukavuus on kuitenkin epämukavuutta.

Maanantai-iltana kävin lääkärissä tarkistuttamassa nilkkani. Se oli parantunut oikein hyvin, kiitos uskollisen ilmalastan käytön, valituksistani huolimatta. Sain luvan vaihtaa ilmalastan siteeseen, sellaiseen nilkkatukeen, jonka ostin apteekista joskus kauan sitten tukemaan tuota jalkaani tanssitunneilla (nivelsiteiden oltua yhä löysät venäytettyäni ne sulkiksessa joskus viime vuostuhannen loppumetreillä). Sen kanssa voi kävellä just-about normaalisti!

Niinpä sitten heti samana iltana kävin Meggien kanssa vähän pitemmän iltalenkin ja tiistaina käveltiin pari tuntia.

Mies on tässä kotijumiaikana intoutunut kalastamaan, hommasi luvat Helsingin vesille ja kaikkea; innostus ei toki ole uusi, kaikkea muuta, muttei ole täällä Helsingissä aiemmin vaivautunut kalavesille. Saateltiinkin tiistaina ensin mies tuonne Vantaanjoen varteen kalaan, ja jatkettiin siitä matkaamme miehen jäädessä virittelemään virveleitään.

Megs ei olisi millään halunnut kävellä minnekään enää. Oli itsepintaisesti sitä mieltä, että daddyä ei jätetä ja yritti jatkuvasti vetää takaisinpäin. Olin ajatellut, että kun kuljetaan siitä jokivartta Haltialaan ja sen kautta Ruutinkoskelle, voisin antaa koiran ravata vapaana poluilla. Muttei puhettakaan siitä! Olisi vain livistänyt takaisin miehen luo. Sai siis kulkea hihnassa vaan kiltisti.

Oli kuuma, vaikka oli jo myöhäinen iltapäivä. Meggie näytti läähättäessään varsin janoiselta, mutta vaikka siellä Ruutinkosken tienoilla oli montakin mahdollista juomapaikkaa, ei Vantaanjoen vesi kiinnostanut koiraa. Haisi liian pahalle? Tai sitten ei kuitenkaan ollut riittävän jano. Minä kaivoin kännykkäni ottaakseni kuvia, mutta totesin akun olevan liki loppu, ja napsautinkin battery saverin päälle, jotta akkua riittäisi miehen kanssa kommunikointiin tarvittaessa. Ei siis kuvan kuvaa siltä reissulta!

Sitten kun päästiin Meggien kanssa Haltialan peltojen väliselle pitkälle hiljaiselle tieosuudelle, ja oltiin jo matkalla takaisinpäin, kohti sitä maagista pistettä, jossa mies kalasti, päästin Meggien vapaaksi. Se ravasi edelläni, poikkesi niitetylle heinäpellolle ravaamaan ympyröitä (geometrisesti täysin pyöreitä – ne peltojen ympyrät mitään avaruusalusten tekemiä ole, vaan koirien!), kunnes energia alkoi olla kulutettu ja jatkettiin matkaa.

Megs ravasi edelläni, pysähtyi välillä odottamaan, että olin enää parin metrin päässä ja jatkoi matkaa, pitäen huolen, etten saanut sitä takaisin hihnaan (jos nyt olisin edes yrittänyt, muttei ollut tarvetta vielä). Kun lähestyttiin kävelytietä, joka johtaa autotielle, klipsaisin hihnan kiinni ja sai kulkea talutettuna taas. Jalkoihini alkoi jo suorastaan koskea, jalkapohjiin, sillä olin unohtanut etteivät valitsemani kengät sovellu pitemmille kävelyille ilman sukkia. Rakot jalkapohjissa, auts.

Saavuttiin miehen tykö juuri kun oli onnistunut jättämään ainoan mukanaan olleen koukun joen pohjaan. Erinomainen ajoitus siis! Käveltiin yhdessä takaisin kotiin, ja pakko myöntää, että viimeisillä metreillä minua alkoi jo vähän väsyttää. Jalkojani alkoi jo vähän ramasta. Mahtava fiilis! Lihakset saivat pitkästä aikaa töitä!

Eilen käytiin vain yksi keskipitkä lenkki Meggien kanssa (normi-ulkoilutusten lisäksi); se oli väsynyt edellispäivän pitkästä lenkistä ja toisaalta, eilinen oli sateinen. Tänään Megs pääseekin juoksentelemaan vähän vapaana, kun mies, tosikoinen ja keskimmäinen ajelivat landelle kalastelemaan päiväksi. Minä jäin esikoisen kanssa talonvahdiksi. Tai pihanvahdiksi ;) Tässä loikoilen aurinkotuolissa.

Rakastan kävelemistä. Saisinpa esikoisen kaveriksi kävelyreissulle, mutta teiniä ei oikein tunnu kiinnostavan tehdä mitään, edes kävelylenkkiä, äidin kanssa. Sain vastaani vain ooksätosissas-mulkaisun, kun hihkaisin tyttärelle: “nyt olis ainutlaatuinen tilaisuus tehdä jotain ihan kaksistaan mun kanssa!” Elämä on.

Koiran kanssa

Tuossa se taas tuhisee, jalkojeni vieressä. Meggie-koiramurusemme <3

Vähän aikaa sitten oltiin ulkona, tehtiin se tavanomainen lenkki. Ei mikään kamalan pitkä, sillä ei minun voimani vielä anna myöden, mutta se sellainen tavallinen, parinkymmenen minuutin lenkki. Meggie zigzaggas tien laidalta toiselle, moikkasi toista Russelia, joka ei jaksanut kiinnostua leikkimään, toimitti asiansa, ja oli himaan päästyämme yhtä valmis pienille nokosille kuin minäkin.

Torstaina meillä kävi nuohooja. Ei Meggie yleensä ihan niin pahasti vieraita hauku, mutta jostain syystä tuo nuohooja aiheutti jo ennen ovikellon soittamista hirveän haukku- ja murinakonsertin. Vielä mieheni sylistäkin se urisi ja murisi kurkkukurinaa ukolle. En tiedä, mikä hänessä oli niin uhkaavaa. On meillä vieraita käynyt, ja Meggie pitää pienen haukkukonsertin, mutta on sen jälkeen vieraille ihan ok.

Ulkona ei saisi sadan metrin säteellä olla ketään muita ihmisiä, koirista puhumattakaan. Samaisena torstaina käveltiin tuolla kadunkulman takana jonkun miehen ohi, joka kiinnitteli traileria autoonsa. Meggie haukkui ja ärisi, minä vedin hihnan tiukalle ja luotsasin koiraa ohi. Mies kysyi: “Onko se vihainen?” Minä vastsin: “Ei se vihainen ole, se on terrieri.” “Niin, taitaa kuulua niiden luonteeseen.” Niin taitaa. Suuri ego ja suuri haukku.

Himassa tuo pieni-suuri-vahtikoiramme haukkuu lintuja ja ohikulkijoita ja busseja ja roska-autoja…. Äityipä kerran keskellä yötä haukkumaan jotain, mistä meillä ei miehen kanssa ollut mitään havaintoa. Meidän mielestä oli ihan hiljaista. Koiruus torkkuu koiranunta. Ulospäin näyttää siltä kuin se olisi aivan out of here, mutta pienikin ääni jossain, ja koira on pystyssä ja aloittaa urahtelun ja haukahtelun.

Perheen kanssa se on itse lempeys. Se rakastaa jokaista perheenjäsentä, pomppii takajaloillaan (ihan tosi! seisoo kahdella jalalla ja hyppii takajaloilla tasajalkaa) joka kerta kun pois mennyt perheenjäsen tulee takaisin. Vaikka vain puolen minuutin roskienvientireissulta. Joka kerta kun joku astuu ovesta ulos, se jää oven taakse seisomaan häntä koipien välissä ja itkee.

Meggiellä on vähän erilainen suhde meidän jokaisen kanssa. Mies on perheemme alfa, ja koiralle näin ultimate turva ja auktoriteetti. Minua Megs vartioi – ei siis minun tekemisiäni, vaan vahtii, ettei minulle käy mitään. Olenhan lauman beta. Ja tällä hetkellä haavoittunut. Tyttöjen tuleminen ja meneminen vuoroviikoin yhä vähän hämmentää Megsua, kun lauma ei aina olekaan kasassa!

Meggie tykkää lojua esikoisen sängyllä, ja välillä nukkuu yönsäkin siellä. Keskimmäisen ja tosikoisen kanssa Megs leikkii ja painii. Koska he leikkivät sen kanssa. Tosikoinen jaksaa juosta ja touhuta Meggien kanssa ulkonakin, ja sisällä välillä pukee koira-paralle huivia viitaksi ja milloin mitäkin. Mutta ei Meggie ole moksiskaan. Se antaa tosikoisen tehdä melkein mitä vain ja istuu kiltisti ja kärsivällisesti tytön käsittelyssä.

Aivan ihana on tuo meidän sekarotuinen Russelimme. Ei voisi olla parempaa koiraa meidän perheellemme. Vaikka aina ei ihan voikaan olla varma, onko se koira vai kissa vai kani vai kettu ;) Se välillä käyttäytyy kissamaisesti, näyttää kanilta istuessaan korvat pystyssä ja ketulta vetäessään itsensä kerälle kuin firefox. Ihana Meggiemme <3

 

Kaikki elämäni eläimet. Ja Jose.

Vaikka ensin ajattelin, ettei minun elämässäni ole varsin ollut kuin kaksi koiraa ja Jose, muistin sitten puput (miten hetkeksi saatoinkaan unohtaa ne!). Ja sitten muistin undulaatit. Ja sitten kissatkin. Ja totesin, että onhan minunkin elämässäni muutama eläin sentään ollut. Jotenkin lyhytaikaisia melkein kaikki, mikä mistäkin syystä. Toivon, että Meggie on elämässäni vihdoin pitkään!

Ensimmäiseksi elämääni tuli Della.Tai kai pitäisi sanoa, että minä tulin Dellan elämään, sillä tuo isoäitini viimeinen kettuterrieri oli noin vuoden ikäinen minun syntyessäni. Vietin lapsena, aina teini-ikään saakka, todella paljon aikaa isoäitini kanssa, ja näin ollen myös Dellan kanssa. Olin kaiket kesät landella, missä ensimmäisinä vuosina ei leikkikavereina paljon muita ollutkaan kuin Della. Laatikkonenäinen pörheä karkeakarvainen kettuterrieri oli pitkään minun mielestäni ainoa todellinen koira.

Della oli kettuterrieriksi erikoinen. Se ei metsästänyt ikinä tasan yhtään mitään. Se istui ja heilutti häntäänsä iloisena, kun kettu porhalsi jään poikki parinkymmenen metrin päästä. Se hyppäsi kerran riitelevän sorsaparven keskelle järveen hajottamaan tappelun. Se adoptoi ensimmäisen kanini pennukseen ja pesi ja hoivasi sitä. Ja minun kanssani se leikki ja touhusi. Me käytiin yhdessä “kioskilla” saamassa makupaloja, ja heitin sen kanssa keppiä ja mitä nyt kaikkea. En minä enää niin hyvin muista.

Ukkosta ja raketteja Della pelkäsi. Jos kesällä ukonilma pääsi yllättämään Dellan ollessa ulkona, se saattoi sännätä teilleen pitkin kyliä, mikä ei liene kovinkaan epätavallista. Erään kerran meidän pihaan ilmaantui toinen moinen, ilmeisesti edellispäivän ukkosta säikähtänyt koira. Se asettui meille taloksi, kunnes se (seuraavana päivänä) löysi takaisin omistajalleen, kun isoäitini kävi kaupalla kiinnittämässä ilmoituksen koirasta.

Della eli kuuden- tai seitsemäntoista vanhaksi, en muista ihan tarkalleen. Se kuoli muistaakseni kohtutulehdukseen tai vastaavaan. Siinä vaiheessa minulla alkoi jo olla niin oma elämä, että olin jonkin verran etääntynyt Dellasta.

Minä ja muut koirat ;)

Seuraava elämäni eläin oli Vanha Pupu. Tai siis ei se ollut tietenkään vanha meille tullessaan, mutta koska sen nimi oli yksinkertaisesti Pupu (jostain syystä minun antamani nimet Rebekka, Mrs. Hyde, ja mitä noita nyt oli, eivät koskaan oikein lentäneet, edes omassa mielessäni), sen kuoleman jälkeen siitä alettiin käyttää nimitystä Vanha Pupu. Tai viimeistään sitten kun meillä oli uudet. Ei voi muistaa.

Pupu oli iso valkoinen maatiaiskani, joka nuorena oli ihan hoikka, mutta ehkä vähän vääränlaisen ruokinnan ansiosta kasvatti ison “kuvun” eli leukapussin ja muutenkin kai vähän lihoi. Ja sen maha oli lopulta aina löysällä, kaiken banaanin ja salaatin seurauksena varmaan. Minä opin tuolloin pesemään vauvan kokoisen pupun pyllyn sujuvasti, joten ei kai ihme etten sen koommin kavahdellut vauvojen peppupesuja tai muutakaan.

Pupu tuli meille sinä kesänä kun täytin 10 vuotta, kai kesän lopulla. Seuraavana kesänä se vietti minun kanssani aikaa landella, ja rakensin sille oman pienen kopin, jonne se aitauksessaan pääsi halutessaan piiloon. Tosikoinen oli ehkä kolmen tai neljän nähdessään kuvan Pupusta kopissaan, ja kysyi: “Kuoliko se siihen kun koppi romahti sen päälle?” Myönnän, puusepän taitoni eivät ehkä olleet huikeat, mutta ei, koppi ei romahtanut Pupun päälle.

Pupu oli lauhkea ja kiltti. Ja iso. Minulla oli tapana pukea sille vaippa ja nukenvaatteet ja laittaa se nukenvaunuihini, joista se sitten ponkaisi ulos ja noin kolmella loikalla se ravisteli vaatteet päältään. Sisko oli tuolloin, Pupun tullessa meille, vain neljän, mutta Pupu antoi systerinkin kantaa/retuuttaa itseään; sisko näytti Pupun kanssa aivan Tenavien tytöltä jolla on luonnonkiharat hiukset ja aina kissa kainalossa.

Pupu kuoli vaille kolmevuotiaana laajalle levinneeseen tulehdukseen. Se ei suostunut syömään mitään minun ja äitini ollessa viikon Japanissa, sairastui korvatulehdukseen, johon se sai väärän lääkeannostuksen eläinlääkärin punnittua sen väärin, sai tasapainohäiriöitä ja pomppi kantapäänsä rikki ja se tulehtui. Hyvistä yrityksistä huolimatta tulehdusta ei saatu parannettua, vaan lopulta se oli lopetettava. Itkin Pupua vuosikaudet.

Neljä ja puoli vuotta Pupun kuoleman jälkeen systeri toi meille kotiin kaksi uutta pupua. Minä en vieläkään olisi ollut valmis ottamaan uutta lemmikkiä, mutta sisko käytännöllisesti katsoen salakuljetti ne meille kummitätini “kanifarmilta” (lue: otti ne kiinni ja jollain puppy-eye-pretty-please manouverilla jonka vain siskoni osasi sai mutsin suostumaan tuomaan ne himaan asti). Puput olivat Jeri ja Jami, a.k.a. Jercy ja Jamsi, kaksi poikaa jotka sitten parin kuukauden päästä meille tulostaan alkoivat tapella keskenään ja ne erotettiin toinen minun huoneeseen/keittiöön, toinen siskon huoneeseen.

Jami oli siskoni kani, valkoinen herkkä pieni eläin, jolla oli jokin silmävika. Jamsi oli lempeä, eikä ollenkaan niin riitaisa kuin Jeri. Kerran, siskoni ja äitini ollessa poissa ja minun jo ollessa naimisissa, minä kävin hoitamassa pupua ja pelkäsin sen kuolevan käsiini, sillä sillä oli nuha. Taisinpa käyttää sen Mevetissäkin. Jamsi selvisi siitä silloin, ja eli vielä jonkin tovin, en muista kuinka kauan.

Jeri oli siis minun riiviöni. Vilkas kuin elohopea, reviiritietoinen ja ärhäkkä. Eikä sietänyt siskoani lähellekään, Jamsin hajun vuoksi. Systeri aina koulun jälkeen minun kumpparit jalassaan koitti hosua Jerin minun huoneeseeni keittiöstä, että pääsi välipalalle. Ei ollut yksi kerta, kun sisko soitti olohuoneesta mutsille: “Tule pelastamaan mut, Jeri pääsi keittiöstä.” Kanin purema ei tunnu kivalta, tiedän, sillä kerran Jeri sai sylissäni sätkyn siskon tultua liian lähelle ja nappasi hampaillaan kiinni poskestani. Kerran se puri kumppariini reiän.

Jercy oli minulla kaksi ja puoli vuotta, kunnes hääni lähestyivät. Ex-mieheni ei halunnut kania meille, enkä minä osannut pitää puoliani. Kanin piti lähteä. Leikkautin sen, ja palautin maalle, samalle kanifarmille, jolta se oli tullutkin. Se eli siellä vielä pari ihan onnellista vuotta, kunnes kuoli ikävään sen suuren rakkauden jouduttua ilmeisesti ketun suuhun sen lähdettyä kissan perään. Talk about a kolmiodraama…

Entä minä? Surin, surin ja surin suremasta päästyäni! Tunsin pettäneeni parhaan ystäväni. Enkä meinannut millään päästä siitä yli. Niis.

Vanha Pupu ja Jeri

Ne undulaatit? Ne kai olivat enemmän siskoni kuin minun, ja ihan rehellisesti en edes muista missä välissä ne meillä oli. Luultavasti joskus ennen Jeriä ja Jamia, itse asiassa. Minä en erityisemmin piitannut niistä, vaikka kait siivosin häkkiä ja välillä lennätinkin niitä. Muistan hämärästi, että yhden nimi oli Sani, toisen Villeriina (taisi tulla sen jälkeen kun Sani kuoli?) ja olisiko se uros sitten ollut Santtu? Miten voi muistaa näin hatarasti?!

Sani ja Santtu(?) siskon pään päällä

Joskus siinä about Jerin pois antamisen yhteydessä vannoin, etten ikinä ottaisi mitään lemmikkiä enää. Enkä sellaista kaivannutkaan, mutta sitten tulivat tyttäret, jotka alkoivat kinuta eläintä jo ihan pieninä. Esikoinen taisi olla kahden kun pyyteli ekan kerran lemmikkiä. Ja silloin jo riittävän nokkela kysyäkseen, että josko saisi kanin. Olin, juu, kyllä kertonut hänelle jo pupuistani, ja kyllähän nyt tyhmempikin tajusi kotiamme katsoessaan, että siellä asui ainakin yksi pupufani!

Esikoinen oli hilkun vaille yhdeksän, tosikoinen kuuden, meillä aviokriisi väliaikaisessa stabiilissa tilassa, kun minä hetken mielenhäiriössä lämpenin ajatukselle kissasta. Ettäs pitikin katsella duunikaverin suloistakin suloisempia kuvia norjan metsäkissan pennustaan! Ja kuten kaikki elämässäni, kun tapahtui, tapahtui nopeasti. Ajatuksesta kissaan meni ehkä päivä. Ja niin meille tuli suloinen ihana mustavalkoinen Lumo.

Lumo oli vain puolivuotias ja risat, kun meille tuli ero. Minä löysin nopeasti reboundin (joka kesti juuri niin pitkään kuin reboundit yleensäkin…), joka oli (tai ainakin niin väitti) kissoille allerginen. Joten Lumo meni exälleni, joka otti sille kaveriksi tiikeriraitaisen Diegon Lumon ollessa noin vuoden. Puoli vuotta exäni jaksoi kissoja, mutta sitten hänellä paloi hihat. Ne kun herättivät niin aikaisin, ja kotikin oli ihan kissojen ehdoilla ja niin eespäin. Joten minä otin kissat, sillä siinä vaiheessa rebound oli ohi ja olin sinkku.

Olin juuri asettunut tyytyväiseksi kissasinkuksi, kun elämääni astui elämäni mies, nykyinen mieheni. Joka myös on kissa-allerginen, oikeasti ja pahasti. Puolisen vuotta siinä kitkutin kissojen ja miehen loukussa, kotini jatkuvassa hävityksen kauhistuksessa kissojen ollessa aivan liikaa yksin. Lopulta tein sen kipeän ratkaisun, että annoin kissat pois. Jollekin, joka oli niiden kanssa kotona toisin kuin minä. Eräs nuori pari otti kissat, ja toivon, että ne saivat hyvän uuden elämän heidän luonaan. Siksi meinaan ne unohtaa. Niistä luopuminen teki minullekin todella kipeää. Tekee yhä jos niitä ajattelen. Se oli silti ainoa oikea ratkaisu.

Tytöt ikävöivät kissoja vieläkin – tai en tiedä kuinka terapeuttiseksi Meggie on osoittautunut tässä asiassa. Meggie-murunen, meidän pieni espanjatar <3 joka toivottavasti on elämässämme seuraavat noin viisitoista vuotta tai jotain. Kiltti ja lempeä, reviiritietoinen ja riehakas, suloinen pienoinen doglet, josta voi lukea lisää sen omasta blogista (Meggien maailma). Välillä voisin vaikka vannoa, että Meggie ymmärtää selkokielistä puhetta, välillä se on itsepäinen kuin muuli.

Bonus track: se Jose. En löytänyt Josesta kuvaa, vaikka kävin läpi kaikki albumini. Jose oli leikkihauvani, sellainen lyhytkarvainen mäyris, joka yhteen aikaan kulki aina mukanani. Jose kävi Dellan kanssa eläinlääkärissäkin, missä eläinlääkäri Ilves teki Joselle täyden terveystarkastuksen myös.

 

Koirapostia

Suomessa on melkoinen koiratiheys. Kennelliiton mukaan rekisteröityjä koiria on puolisen miljoonaa, mikä on kuitenkin vain noin 80% kaikista Suomen koirista. En tiedä, onko meidän alueella yhtään keskimääräistä enempää tai vähempää koiria kuin kaikkialla muualla Suomessa, mutta näin suht tuoreena koiranomistajana, olen yhtäkkiä huomannut, kuinka paljon niitä tuolla ulkona liikkuu!

Lähtipä täällä koiran kanssa ulos mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, lukuunottamatta varmaan muutamaa yön tuntia, näkyy poluilla aina ainakin pari muutakin koiraa, ruuhka-aikoina tusinoittain. Koirat ulkoiluttajineen risteilevät naapuruston pikkuteitä ja metsäpolkuja pitkin, välillä kohdaten. Reitit valikoituvat osin muiden kulkijoiden mukaan, sillä koirat eivät tykkää siitä että joku kulkee perässä. Tai edellä. Ei ainakaan meidän koira, ja muiden ulkoiluttajien käytöksestä päätellen ei moni muukaan.

Kaikki vastaantulijatkaan eivät aina tervehdi. Meggie olisi aina valmis sanomaan moi kaikille. Innokkaana häntä heiluen menee nuuhkaisemaan, ja sitten äkkiä vähän perääntyy. Ja lähestyy uudestaan. Joidenkin koirien kanssa se haluaisi saman tien alkaa hippasille, toisista se ei jaksa kiinnostua juurikaan, mutta toiset koirat kertakaikkisesti pelottavat.

Meggielle on täällä muodostunut muutama koirakaveruus. On tuossa vähän matkan päässä asuva musta mäyris, jonka kanssa pistävät aina painien, kun kadulla kohtaavat. Ja vähäsen kauempana saman kadun varrella asuva pieni toy terrieri, jonka kanssa enimmäkseen postittelevat, sillä ensimmäisten kohtaamisten jälkeen ovat nähneet kovin harvoin. “Hei, kävin portillasi. Long time no see. Ikävöiden, Meggie.” “Moi, minullakin on ikävä, toivottavasti nähdään taas pian!”

Ja sitten yksi herttainen dalmisvanhus, jonka kanssa vaihtavat aina ystävälliset kuulumiset, ja sitten se Meggieen vallan hullaantunut uros-russeli, joka menee nelijalkakuopimista nähdessään meidän neidin. Ja sitten ne monta muuta alueella liikkuvaa koiruutta, joista minä en tiedä mitään, mutta Meggie tuntee ne kaikki. Ainakin koiraposti, a.k.a. pee-mail-tasolla.

Pee-mail tarkistetaan joka kerta kävelyllä. Tietyt nurkat pitää aina haistella ja sitten siihen vähän matkan päähän jätetään vastaus. Muutenhan alkuperäinen viesti deletoituisi! Etenkin toy terrierin portinpielessä on melkein aina postia odottamassa, ja sitten pissitään vastaus. Siis Meggie pissii.

Tolpat eivät ole tyttökoirien pissapaikkoja ollenkaan, vaikka tiettävästi tyttökoiratkin (ainakin kaikki kaksi, jotka minun elämässäni ovat olleet) osaavat jalan noston yhtä lailla. Mutta liki joka tolpassa ja puun juuressa on joku pisu, joka pitää käydä haistelemassa. Olen siis päätynyt siihen tulokseen, että sen täytyy olla koirien oma deittipalvelu. Urokset jättää ilmoituksensa, nartut vastaavat vähän matkan päähän tolpasta. “Komea russeli-uros etsii kaunista russeli-neitiä. Saa olla puoliverinenkin.” “Olisin kiinnostunut. Toivottavasti tiemme kohtaavat pian.”

Eilen Meggie teki jotain, mitä minä en ennen ollut nähnyt koiran tekevän (mikä siis ei ole paljon sanottu, sillä ennen Megsiä en ole koiraa omistanut, enkä muista juurikaan lapsuudenystäväni kettuterrieri Dellan edesottamuksia). Eräällä ruohikkoalueen nurkalla se haisteli ruohoa ja alkoi sitten hieroa päätään ja vartaloaan ruohoon. Toisti tätä moneen kertaan. Urospupuni aikoinaan hieroi leukaansa merkatessaan paikkoja ja ihmisiä. En tiennyt koirienkin tekevän niin.

Kotona googlasin vähän (paino sanalla vähän), ja luin monta erilaista mahdollista syytä tähän käytökseen. Yhtä hyviä arvauksia kuin omanikin. Se on koirasta hauskaa. Se yrittää peittää oman hajunsa jonkun muun eläimen hajulla. Joku on merkannut reviirin pissaamalla ja toinen koira merkkaa se uusiksi itselleen hieromalla oman hajunsa maahan. Siis, pissing contest.

Mikä tahansa noista on yhtä plausible. Mutta ottaen huomioon, että ruohikko on pupujen suosiossa, metsästyskoiramme (joka ei siis mitään pääse koskaan oikeasti metsästämään, vaikka kovasti itse tahtoisi ja kulkee ulkona aina enimmäkseen nenä maassa jälkiä nuuskien) saattoi hyvin yrittää peittää oman hajunsa pupun hajulla. Tai ilmoittaa muille koirille, että se on hänen metsästysmaastonsa. Who knows.

Tänään bongasin facebookista kaverin jakaman artikkelin, jossa väitetään tutkijoiden havainneen, että koira pissaa aina naama pohjoiseen päin. Kaveri tosin virnisti siihen, että hänen koiransa ilmeisesti uskoivat hänen olevan etelä, sillä pissasivat aina selkä häneen päin. En vaan tiedä, mutta ainakin Megs pissaa selkä ja naama milloin mihinkin suuntaan, yleensä naama meidän kulkusuuntaan. En tarkistaisi kompassiani hänen mukaansa ;)

 

Sus(h)ia ja kettua

Itsenäisyyspäivän pitkä viikonloppu valuu kohti loppuaan. Lasissa on punaviiniterästettyä mustikkaglögiä, talossa hiljaista. Tytöistä esikoinen ja tosikoinen lähtivät isälleen jo torstai-iltana, lähteäkseen mummin ja parin serkun kanssa mökille aikaisin Itsenäisyyspäivän aamuna. Keskimmäinen lähti äidilleen perjantaina, alkuiltapäivästä. Nyt meitä on vain koira, mies, minä ja mutsi, ja huomenna mutsikin siirtyy systerille joksikin toviksi.

Tyttöjen kanssa on aina perinteisesti Itsenäisyyspäivänä tehty pipareita, mutta nyt kun eivät olleet täällä, tehtiinkin “itsarisushia”. Iltapäivästä alettiin hiljaksiin valmistella sushin tekemistä ottamalla lohi pakastimesta sulamaan, valmistelemalla pari pienehköä mustekalaa (mutsi hieroi mustekaloja merisuolalla, sen jälkeen keitettiin ne riisietikka-soija-vedessä), sulattamalla katkarapuja, valmistamalla tamago-rulla, pilkkomalla kurkkua ja avocadoa ja niin eespäin.

Iltasella keitettiin padallinen riisiä, mutsi teki “kökköjä” nigiriä varten, minä rullailin makeja ja sekoitin tempurataikinan, ja tempuroin osan makirullista, sekä vähän parsakaalia, sipulia ja loput mustekalapalat, jotka ei menneet makirulliin. Puoli kahdeksan aikaan meillä soi telkkarissa André Rieun Maastrichtin konsertti Youtubesta, ja sushi-illallinen oli valmis. Meitä ei oikein yleensäkään jaksa kiinnostaa Itsenäisyyspäivän vastaanotto.

Päivällä perjantaina urakoitiin koko viikonlopun ainoa isompi effortti, kun kannettiin pihalta viimeisetkin pihakalusteet varastoon, ihan kreivin aikaan, lumen vielä tullessa hädin tuskin maahan jäävänä räntänä, sillä vähän myöhemmin sitten jo pakastuikin, ja siitä asti on ollut lunta maassa. Ja me ihan vaan oleiltu – ja vaihdoin iPadiini näytön! – himassa, lukuunottamatta eilistä apteekki- ja kauppareissua ja tietenkin lenkkejä koiran kanssa.

Meggie sopeutuu päivä päivältä paremmin meidän perheeseen, vaikka välillä mennäänkin pari askelta eteenpäin, yksi taakse. Sisävahingot on loppuneet lähes kokonaan, ulkoilut sujuvat mallikkaasti, kotosalla Meggie on kovasti esikoisen perään, seuraavaksi paras on mies, me muut ollaan semisti ok, välillä vähän pelottaviakin vielä kai.

Nyt se taitaa vähän ikävöidä tyttöjä; ulkona pysähtyy kuuntelemaan joka kerta kun kuulee lasten ääniä, ja haluaisi kovasti mennä lasten luo. Muttei sitten kuitenkaan uskalla. Pieni on arka. Yöt Megsu nukkuu vieressä, jonkun tytöistä vieressä tai sitten meidän välissä.

Koiramuru on kuin kettu. Niin paljon Jack (Parson) Russellin oloinen sekä ulkoisesti että luonteeltaan, että sen täytyy olla koiruuden dominoiva rotu. Meggiellä on hurjan voimakas metsästysvaisto, ja ulkona kulkee kuono maassa nuuhkien, välillä pysähtyen toinen etutassu ylhäällä, meitä katsoen, jotta joskos saisi lähteä perään.

Tässä päivällä, kun Meggie torkkui meidän välissä sohvalla, pää tassujen päällä, meidän katsellessa Youtubesta viedoita metsästävistä Jack Russeleista, pää ja yläkroppa nousivat salamana pystyyn, kun viedosta kuului rottien vikinää :D

Meillä on sushia jäljellä jääkaapissa vieläkin vähäsen, vaikka syötin osan rippeistä eilen kavereille pikkujouluissa – joita muuten joskus tällä kaveriporukalla kutsuttiin kettujouluiksikin yhden pitkän pikkujouluihin osallistuneen pehmoketun vuoksi :D Tänä vuonna pikkujouluihin osallistui vain vähän ketun näköinen ketunmetsästäjäkoira.

 

Karvavauva

Viisikiloinen, nelijalkainen, nenästä peppuun varmaan sen 50cm. Meidän pieni karvavauva Meggie. Tai ei nyt ihan varsinaisesti vauva enää, puoltoistavuotias jo, mutta meidän vauva kuitenkin. Ja sikäli vähän vauva kuitenkin, että rescue-koirana se ei ole ihan sisäsiisti vielä. Meggie on pikkuinen ja arka, ja monen monta muutosta viime aikoina kokenut, mutta vähän kerrassaan murunen sopeutuu uuteen kotiinsa.

Tytöt on halunneet koiraa jo pitkään, mutta aina on sanottu, ettei sellaista tule, etenkään kun vuokrasopimuksessakin lukee ettei lemmikkejä sallita. Viimeiset puolisen vuotta on kuitenkin hauduteltu miehen kanssa ajatusta koirasta, esimerkiksi Jack Russelista. Kun sitten nähtiin Facebookissa kaverini seinällä kuva kotia etsineestä Meggiestä, alettiin puuhata Meggieä meille. Saatiin lupa ottaa pieni koira, ja siitä lähti rattaat pyörimään.

Kun ensi kertaa mentiin katsomaan Meggieä kotihoitokotiinsa kaverini luona typykkä hyppi ja pomppi, söi herkkuja, kiipesi syliin ja kaikkea. Tiedettiin heti, että Meggie on meidän koira, ja Meggiekin reagoi meihin hyvin. Silti tämä muutos on toki Meggielle iso ja pelottava, ja riehakas luonne odottaa vielä esille tulemistaan täällä meillä. Aivan ihastuttava sydänten valloittaja tyttönen on nytkin, kiltti kuin mikä, ja tykkää makoilla sylissä! Haettiin Meggie meille uuteen kotiinsa eilen, joten vastahan tässä tutustutaan.

Meggie on sekarotuinen, mutta ilmiselvä terrieri. Luonnekin – se mitä kotihoitokodissa tuli esille jo – on erittäin terrieri. Pikkuinen, eikä kasvakaan tuosta enempää. Meidän vauvanen <3 Tuumasin eilen saunassa, että tässä taisi käydä niin, että kun me ei enää enempiä lapsia, yhteistä vauvaa, haluta, otettiin sitten koira ;)

Meggie tuli Espanjasta. Ja toinenkin Espanjantulija, äitini, on saapunut tänne. Mutsi tuli viime maanantaina, ja on omalta osaltaan vähitellen koittanut kotiutua meille. Onhan se iso muutos mutsillekin. Muuttaa omasta kodista tyttärien nurkkiin. Mutsilla on meillä oma huone, jonka on laittanut nyt itselleen, oman makunsa mukaan ja omin tauluin ja muin kotoisaksi.

Muutoksia muutoksia kaikille. Niin, ja Meggiellä on oma blogi: Meggien maailma.