Category: #anonyymitarkiaamunvihaajat

Tarinoita aamuista

Koivut vilisee silmissä

MarilkaLeave a comment

Haukkaan aamupalaleipääni ja hörppään kahvimukista välttävää suomalaista litkua au lait. Siirrän katseeni takaisin ohi vilistäviin koivuihin ja yritän ignoroida täpötäyden junanvaunun ja vieressä istuvan ihmisen. Kaivan käsilaukusta kuulokkeet ja avaan Spotifysta Muse-soittolistani. “You are offline”, ilmoittaa Spotify. No ttu. Fine, Foo Fighters sitten; se on ladattu offlineksi.

Töitä en tässä ainakaan voi tehdä, toisen istuessa vieressäni, suora näköyhteys screeniini – en nimittäin siedä niitä näkösuojakalvoja, joten ei minulla sellaista ole edes tarjolla. Kirja on aina vaihtoehto, mutta tämä tilanne junassa houkuttaa kirjoittamaan. Every so often nostan kuitenkin katseeni ruudusta ja vilkaisen ulos ikkunasta.

Heräsin aamulla viittä vaille kuusi, viisi minuuttia ennen kelloni soittoa. Otin kännykän käteeni ja käperryin miestä vasten odottamaan herätystä ja pakkoa nousta. Viisi minuuttia oli ohi aivan liian pian. Sipaisin herätyksen pois ja puristin silmäni kiinni vielä minuutiksi, kunnes pakotin itseni heilauttamaan jalkani sängyn laidan yli. Varpaat osuivat pehmoiseen mattoon, mutta ilma makuuhuoneessa tuntui kylmemmältä kuin se todellisuudessa oli.

Raahustin hampaidenpesun kautta valmistamaan aamucappucinoja, mikä sujuikin varhaisesta aamusta huolimatta rutiinilla ja ilman katastrofeja. Eilen aamulla melkein pudotin kanelisirottimen kahvimukiini; se lensi voltin ilmassa, mutta sain kuin sainkin sen kiinni. Tänään ei olisi moisille havereille ollut aikaakaan. Maidon vaahdottuessa valmistin itselleni voileivän evääksi junaan. Kuudelta en vielä voinut kuvitellakaan syöväni mitään, mutta tiesin nälän iskevän oltuani hereillä pari tuntia tai noin.

Hipsin kahvimukien kanssa takaisin pilkkopimeään makuuhuoneeseen. Napsautin pienen pöytävalon päälle ja asetin miehen mukin yöpöydälle. “I made you a coffee”, sanoin. Ei reaktiota. Mies oli yhä syvässä unessa. Kumarruin halaamaan koiraa, joka oli yhtä syvässä unessa über-fluffyn peittoni uumenissa ennen kuin kävelin oman kahvini kanssa takaisin kylppäriin hoitamaan aamutoimiani.

Pukeuduttuani puoliksi pimeässä makuuhuoneessa käännyin miehen puoleen: “Well honey, I’m about to leave now.” Miehen silmät rävähtivät auki hänen käännähtäessään selälleen. “Smooch!” Kumarruin antamaan suukon ja sammutin valon. “Have a safe trip”, mies mumisi perääni. “Sure, if I can find my way out of this bedroom first. I can’t see shit here”, vastasin tunnustellessani tietäni kohti ovea. Minullahan on tapana törmäillä.

Löysin tieni yläkertaan, missä ensi töikseni vaihdoin sidospaketin peukalooni. Eilen nimittäin leipää voidellessani mitään ajattelematta yritin pyyhkäistä jotain voiveitsestä, joka vetäisi melkoisen vekin peukaloni tyveen, halkaisten peukalon pääverisuonen. Siitä muuten tuli sitä verta! Opinpahan, että uudet Fiskarsin voiveitset ovat vaarallisempia kuin ne muoviset, joita meillä ennen oli. *eyeroll*

Tilasin taksin Taksi Helsingin appillä ja aloin vetää kenkiä jalkaa ja takkia päälleni. Tietenkin toinen hanskani oli hukassa, jossain siellä pimeässä takkikomerossa. Otin taskulampu tuulikaapin naulasta ja etsin hetken ja löysin. Vilkaisu puhelimeen kertoi, että taksi oli sinä aikana ehtinyt jo talomme luo. Nappasin käsilaukun, repun ja kännykän, ja viime hetkellä vielä kotiavaimetkin (jotka toivon mukaan laitoin takkini taskuun enkä pudottanut taksin penkille) ja syöksyin ovesta ulos. Siellähän se taksi peruutteli pihatiellemme.

Saavuin Pasilan asemalle, hain Ärrältä seuraavan cappucinon ja kävelin kohti laituria. Siinä laskeutuessani portaita huomasin jonkin pienehkön poukkoilevan sinne tänne portaiden edessä ja ensimmäinen ajatukseni oli: “Oho, ne on laittaneet maassa kulkevan kamerabotin valvomaan laituria. Aika erikoista!” Parin askeleen päästä tajusin, että puluhan se siinä tietenkin poukkoili, eikä mikään botti. What was I thinking?!

Sytytin tupakan siinä junaa odotellessani. Hetken kuluttua kuulin viereltäni äänen: “Anteeksi, mun on pakko kysyä.” Käännyin ääntä kohti ja näin jonkin verran itseäni vanhemman naisen – minulla on ongelma: en osaa enää kutsua noin kuusikymppistä vanhaksi, tai edes vanhahkoksi – joka halusi tietää, onko varmasti oikealla laiturilla. See! En ole ainoa neuroottinen tässä maailmassa!

Juttelimme hetken, kunnes juna oli saapumassa ja nainen lähti kohti laiturin toista päätä, minä toista. Nousin junaan etsimään extra-luokkaa ensimmäisestä vaunusta, kunnes lipun katsastus muistutti, että extrahan on intercityissä kakkosvaunun yläkerta, ei ykkösen. Löysin paikkani, käytäväpaikka vaunussa, jonka tiesin tulevan täyteen, sillä kun toissapäivänä ostin lippuni, oli extrassa paikkoja jäljellä enää joku viisi.

Asetuin silti ikkunapaikalle arvellen, että jos ja kun se toinen henkilö tulee junaan myöhemmin, on helpompaa, että olen siellä perällä kuin reunassa kaikkine kamoineni, asettuneena. Tikkurilasta junaan tulikin sellainen Alec Baldwiniä muistuttava mies, joka asteli penkkirivini viereen, tuijotti minua ja sanoi vain: “Seiskytseitsemän.” “Sopisiko sulle, että istut siinä [seiskytkasilla]? Istuin tänne reunaan, kun ajattelin, että on helpompi näin.” “Ei kun tuon mä varasin”, sanoi mies. Pyöräytin mielessäni silmiäni, aloitin tavaroideni keräämisen ja mumisin: “No, asiat voi tehdä helposti tai vaikeasti”, jolloin mies: “No mä voin istua tässä.”

Pyysin häntä nostamaan takkini laukkutelineelle pois tieltä ja sen hän tekikin ennen kuin lykkäsi laukkunsa penkille ja meni hakemaan kahvia.

Nostan katseeni ja tuijottelen taas koivuja. Vanajavesi katkaisee koivujen ketjun ja Hämeen linna tulee näkyviin, heijastuen komeana peilikirkkaan järven pinnasta. Näyttää olevan tyyni aamu, tuulenvirekään ei häiritse veden pintaa. Harmittelen, etten voi pysäyttää junaa enkä aikaa sen vertaa, että ehtisin ottaa linnasta kuvan. Ajatuksen myötä linna on jo kadonnut näköpiiristä.

Tampereelle on matkaa enää puolisen tuntia. Päätän lukea sen ajan Mma Ramotswea, kirjaa, jota en meinaa jaksaa lukea, sillä se on kuin lapsille kirjoitettu. Rasittavan sieluton kirja, jonka Botswanan kuvaus on mielenkiintoista, mutta puuduttavalla tavalla pinnallista. En halua jättää sitä kesken kuitenkaan. Yritän kahlata sen loppuun ennen kuin siirryn ehkä toivottavasti mielenkiintoisempiin kirjoihin, jotka minua Kindlessäni odottavat.

Ihmiskoe: aikainen aamurutiini

MarilkaLeave a comment

En minä ensimmäistä kertaa ole pappia kyyydissä. Joskus alun toistakymmentä vuotta sitten kelloni soi joka helkkarin aamu klo 6:10, jolloin väänsin itseni sängystä ylös, kampesin puolittain nukkuvan tosikoisen sängystä ja kannoin tai talutin tämän suihkuun kanssani. Siellä suihkussa vähitellen heräiltiin kumpikin juuri sen verran, että selvittiin pukemisesta, aamujugurtista (tosikoinen) ja useimmiten myös aamukahvista (minä – mutta kävi monesti niinkin, että koko kahvinkeitto-operaatio epäonnistui).

7:10 olimme ovesta ulkona ja autossa ja matkalla päiväkotiin. Sieltä ajelin autopilotilla töihin kahdeksaksi. Miksi? En oikeasti enää muista. Muistan vain sen, ettei se milloinkaan muuttunut helpommaksi. Että joka aamu tunsin itseni zombieksi. Ai, ehkä sillä ajoituksella oli jotain tekemistä sen kanssa, että lapsi piti hakeakin päiväkodista, mikä tarkoitti lähtemistä töistä viimeistään neljältä.

Ei ole enää päiväkoti-ikäisiä nähty täällä vuosikausiin, thank god! Eikä itse asiassa säännöllistä aamurytmiäkään varmaan kymmeneen vuoteen. Preferoin epäsäännöllisyyttä. Siis sitä, että saan nukkua tunnin, puolitoista, pitempään niinä aamuina kuin voin ja herään sitten aikaisemmin niinä joina on pakko. Miksi ihmeessä olen nyt siis altistanut itseni tälle ihmiskokeelle, jossa herätykseni soi poikkeuksetta klo 6:30 joka hiivatin arkiaamu? Ja mitä siitä on seurannut?

Tuossa helmikuun lopulla työelämäni muuttui leppoisista kotityöpäivistä jatkuviksi aikaisiksi aamuiksi – yhdeksältä ja kahdeksalta alkavia palavereja ja koulutuksia 3-4 päivää viikossa. Jotenkin sain itseni kuvittelemaan, että on helpompi pitää vaan se aikainen herätys voimassa myös niinä harvoina aamuina, kun ei tarvitse oikeasti nousta niin aikaisin. Ei sillä, ei sillä edes liene enää väliä, harm is done, kun suurin osa arkiviikosta on tuota aikaista herätystä kuitenkin. Aamu sinne tai tänne.

Varsin täsmällinen sisäinen kelloni kyllä tottuu säännönmukaisiin herätyksiin, joten sikäli ehkä se onkin “helpompi” säilyttää säännöllinen rytmi kuin vaihdella sitä. Sepä ei oikeasti kuitenkaan tarkoita sitä, että aamu-uninen muu minäni ikinä tottuisi nousemaan niin aikaisin. Ihan sama kuinka pitkään tätä jatkuu, herääminen puoli seitsemältä tuntuu fyysiseltä kidutukselta. Psyykkisestä kidutuksesta puhumattakaan.

Miten sen kuvailisin? Mahassa kiertää, aivotoiminta on hidasta ja jäykkää, silmiä kirveltää, paleltaa, päähän mahtuu vain yksi ajatus: haluan takaisin nukkumaan. Yhtä hyvin minut voisi herättää klo 02 ja ilmoittaa, että päivä alkoi nyt.

Viime aikoina olen alkanut huomata, että tämä jatkuva kesken unien herääminen on minulle melkoinen jatkuva stressitila. Alan joka yö heräillä aamuyöstä odottamaan, että se pirun kello soi. Myös viikonloppuisin – ja sitten herätessä tuntuu kuin en olisi levännyt ollenkaan. Nyt kun muistelen asiaa, minulla oli pahat unihäiriöt myös silloin toistakymmentä vuotta sitten. Laitoin ne silloin aviokriisin piikkiin, mutta tästä näkökulmasta melkeinpä väittäisin niiden johtuneen aikaisista aamuista.

Ihmisen, jonka sisäinen aikavyöhyke ei poikkea “normista”, ainakaan tähän “väärään” suuntaan, on vaikea ymmärtää tätä. Saan aina asiasta puhuessani kuulla, että menet vain aikaisemmin nukkumaan niin kyllä se siitä! Ei se vaan kuulkaa siitä! Edes tiede ei enää väitä että se siitä. Uni ei ole matematiikkaa. Ihminen ei ole matematiikkaa. Luontainen unirytmini on 23/00-08/09, eli ei edes pahasti myöhäinen, mutta riittävästi, että puoli seiskan aamu on kamala.

Minä siis nukahdan kyllä kymmenen pintaan hyvinkin. Viimeistään yhdentoista aikaan. Kärsin nimittäin myös jatkuvasta univajeesta (onhan normirytmini 9h unta, ei 8 tai 7), jota yleensä on helpottanut viikonloppujen 12h yöunet. Kiitos sisäisen kelloni tarttumisen tähän uuteen rytmiin, nyt ei ole niitäkään ja näin ollen väsymys ja uniongelmat ovat uhkaavasti alkaneet kumuloitua. Elimistöni on jatkuvassa stressitilassa.

Ihmiskokeeni on ohi lopputuloksella FAIL. No, melkein. Kohta ainakin! Tälläkin viikolla on vielä ainakin kaksi aikaista aamua, mutta torstaina ja perjantaina voinen säätää kelloni taas tuntia myöhemmäksi ja alkaa purkaa sisäisen kelloni fiksoitumaa. Ei, säännöllinen rytmi ei takaa tottumista ja elimistön muokkautumista siihen, vaan aiheuttaa pahimmillaan todella pahoja ongelmia.

P.S. Oletteko nähneet Ylen Kioskin “Jos iltavirkut pyörittäis maailmaa”? Vähäsen yliampuva, mutta kandee kattoo.

Tässähän tämä, kiitos kysymästä

MarilkaLeave a comment

Juna kiitää halki halki ankean harmaan marraskuisen aamun. Hörpin Extra-luokan välttävää kahvia (better than a sharp stick in the eye, kuten mieheni lempisanonta kuuluu) ärräkahvimukin muovisen kannen aukosta. Pohdiskelen, kuinka pitkään vielä saan kahvini kansien kera, ja kuinka pitkään vielä on muovilusikoita ottaa mukaan jogurttipurkin kanssa. Lusikat on helppo korvata puisilla, mutta katoavatko nuo kannet kokonaan vai korvataanko ne paperisilla? Huhtamäen tuotekehityksessä pitää varmaan kiirettä.

First world problems.

Harvinaislaatuisen puhelias ja erinomaisen ystävällinen ja palvelualtis konnari lukee matkalippuni ja toivottaa mukavaa matkaa. Kyllä tämä tässä ihan mukava on, kun olen tähän saakka päässyt, pyyhkinyt kaatuneet kahvit viereiseltä penkiltä ja asettunut mukavasti penkkiini. Päivä se valkenee tästäkin aikaisesta aamusta.

Kelloni soi 5:50. Heräsin keskeltä unta, jossa jaoin mainoksia korkeisiin kerrostaloihin ja jouduin keskelle mafiatyylisiä assassinationioneita (mitä ne on suomeksi? teloituksia?) ja lopulta päädyin vuoren huipulle, minne maailman rikas eliitti oli kerääntynyt laskettelemaan ja juhlimaan.

Ravistelin itseni hereille, tai ainakin sängystä ylös, ja raahustin kylppäriin. Tuijotin väsyneitä silmiäni ja repäisin laastarin nenänpäästäni vain todetakseni, että siihen eilen illalla razorilla sohaisemani haava (tai mikskä sitä pitäisi kutsua kun nenänpäästä on pala poissa?) vuotaa yhä ihan yhtä paljon kuin illallakin. Pahus! Ei siinä muu auttanut kuin laittaa uutta laastaria nenään. Tyylikkäänä asiakkaalle! Kuus kautta viis, sanois teinit.

Palasin makuuhuoneeseen ja kumarruin napsauttamaan valon pieneen pöytälamppuun. Löin luonnollisesti pääni seinäkaappiin noustessani kumarasta. Älähdin ihan hieman, hieroin päätäni hetken ja puin päälleni. Kuiskasin uniselle miehelleni lähteväni ja silitin hetken koiran päätä. Koira katseli minua uteliaana, tassut ristissä. Mitä ihmettä tuo nainen hosuu näin aikaisin aamulla? Suljin makkarin oven perässäni, huikkasin heipat myös teinille ja toiselle koiralle ja hipsin keittiöön laittamaan itselleni vähän evästä.

Tilasin taksin ja huikkasin heipat myös olohuoneessa nukkuneelle teinille numero kaksi. Katselin Taksi Helsinki appista taksini lähestymistä ja kävelin kadunvarteen juuri taksin kurvatessa viereeni. Koppalakkinen kuski nousi paikaltaan ja kysyi: “Saanko avata oven sinulle?” Tokkiisa, vaikka saisinhan minä sen auki itsekin. Sama toistui kun pääsimme perille Pasilaan. Ulos noustessani en sentään kolauttanut päätänikään, kuten sisään laskeutuessani. Puhelimen olin jättää taksin takapenkille, mutta kuski huomasi sen ja ojensi minulle kännykkäni.

Onhan se tuo vanhanajan palvelu toisinaan mukavaa. Mielessäni väikkyy ikuisesti lapsuuden oppitunti kohteliaisuudesta ja vähän ehkä vanhanaikaisista herrasmiestavoista. Olin ehkä neljän vanha, kun olimme lähdössä kaverini luota kotiin. Kaverin isä ojensi minulle takkini, odottaen, että sujautan käteni hihoihin. Nappasin rotsin hänen käsistään ja tiuskaisin: “Osaan mä itsekin!” Äiti ojensi minua sanoen: “Kyllä Karri tietää, että osaat, mutta on kohteliasta ojentaa takki naiselle.”

En minä sitä muista, tarvittiinko siinä enempiä selityksiä, mutten sen koommin ole ottanut takkia edes narikkatyyppien käsistä, vaan aina sujauttanut käteni hihoihin, kun minulle on rotsia ojennettu. Suorastaan odotan sitä ja huomaan ihan hienoisen ärsytyksen häivähdyksen, jos takki vain lykätään käsiini. Samoin arvostan ovien avaamista minulle – mutta toisaalta availen itsekin ovia monesti muille.

Niinpä en kokenut lainkaan kiusalliseksi sitä, että taksikuski nousi avaamaan minulle oven. Päin vastoin, se tiistainen tiukasti rattinsa takana kököttänyt  hivene haiseva taksikuski likaisine pitkine hiuksineen aiheutti kevyttä puistatusta. Tiedän, olen juuri tämän verran snobi. Odotan palvelua ja odotan palveluammatissa olevalta edes perushygieniaa. Matkustan bussilla, jos haluan haistella toisten hikeä ja rasvaisia hiuksia. Korjaan, sitä saa haistella ihan tarpeeksi bussilla kulkiessaan, halusi eli ei.

Olin Pasilan asemalla vähän turhankin aikaisin, mutta kun ei koskaan voi tietää ruuhkista. Olipahan aikaa etsiä kahvia – vaikkei siinä paljon etsimistä, sillä Pasilan väliaikaisella väliasemalla on tasan R-Kioski ja limsa-automaatti. Ärrän erikoiskahviautomaatissa lukee “vain pieni muki”, mutta ohjetta uhmaten työnsin suutinten alle ison mukin ja täytin sen kahdella cappucinolla ja lorauksella kylmää maitoa. Muki oli tyhjä siihen mennessä, kun nousin junaan, joten ensitöikseni täytin sen uudestaan Extra-luokan kahvikanisterista.

Nyt seistään Kouvolassa. Matkaa on jäljellä vähän reilu tunti, tunti sitten kun tästä lähdetään taas jatkamaan matkaa. Sukkahousuissani on nyt reikä – pitihän se arvata, että niin minä vaan onnistun rikkomaan ne, eilen ostetut uudet sukkikset. Olisi pitänyt laittaa vaan farkut jalkaan. Onkohan Imatran asemalla kauppoja? Mitään mistä saisin ehjät jalkaani ennen kuin hurautan taksilla asiakkaalle?

Anonyymit arkiaamunvihaajat ry (rekisteröimätön yksityishenkilö)

MarilkaLeave a comment

Hivenen hikisenä ja vähän sellaisella “gaah mikä aamu taas!” -fiiliksellä työnsin piilokahvimukini työpaikan kahvikoneen suutinten alle ja tökkäsin kahvipainiketta. Koneen lorotellessa välttävää espressoa mukiini duunikaveri virnisteli: “Hait taas mukin kaapista, vai?”

Toiselle sitten maitoa espressoni päälle kaataessani esittelin tuota mukia, jonka työnantajani tilasi minulle kahdeksan vuotta sitten. Personoitua mukia, jollaisia on neljä – mukit ajalta, joilloin firmassa oli neljä työntekijää ja nykyisen firman toista alkuperäisfirmaa ei vielä ollut olemassakaan. Arvokamaa siis 😉 Se piilottelee kaapissani paitsi kun itse sitä käytän. En todellakaan anna sitä yleiseen käyttöön!

Mukin salat toiselle selvitettyäni katsoin sitä mukistani virnuillutta ja pyysin: “Kun seuraavan kerran meet pihalle, huikkaa niin tuun mukaan. Tarviin tupakan.” “Ai että sellainen aamu?” Minähän siis en polta, en ole polttanut pian vuoteen. Paitsi kun poltan, eli viihteellä ja joskus toimistolla ollessa yhden. Ja kun poltan, olen röökipummi, sillä omaa askia en ole ostanut pian vuoteen, enkä osta. Paitsi firman pikkujoulureissulle taisin kerran luvata ostaa oman askin…

“Nää aikaiset aamut… Mitä?!” Kumpikin työkaveri tuijotti minua vähintäänkin huvittuneena. Kello oli noin viittä yli yhdeksän ja olin juuri saapunut toimistolle. “Noniinsiisjoo…” “Aamu on aikainen kun tulee töihin ennen seitsemää.” “Niin mut, mä oon normaalisti vielä tähän aikaan sängyssäni kahvimukin kanssa!” Työmoodissa, yhden daily meetingin jo pitäneenä, mutta vielä sängyssä yhtä kaikki. Ah autuas etätyö! Toimistollakin on silti välillä kiva olla, joten noin kerran viikossa tsemppaan itseni sinne. Yleensä vasta noin kymmeneksi, mutta tänään miehellä alkoi palaveri yhdeksältä, joten lähdettiin yhtä matkaa jo kahdeksan jälkeen.

Nämä minulle aikaiset aamut. Aina sattuu jotain. Unohdan ottaa astmalääkkeeni. Jätän kännykän kotiin. Unohdan avaimet. Muistan bussipysäkillä, etten sulkenut ammollaan ollutta keittiön ikkunaa, joten palaan kotiin sulkemaan sen. Milloin siis mitäkin. Ihan jo koirien kanssa kävely siinä puoli kahdeksan-kahdeksan maissa on melkoisen rasittava, sillä silloin on liikkeellä aivan liikaa ihmisiä, eikä koiratkaan osaa keskittyä tekemään tarpeitaan. “Viiden maissa on aika rauhallista”, huomautti työkavereista toinen, kahden ison koiran omistaja. “Mm. Niin on puoli yhdentoista aikaankin, jolloin minä normaalisti käytän koirat.” Meillä on aamu-uniset koiratkin.

Minun mennessäni toimistolle tai vakiasiakkaalleni, lähdemme miehen kanssa useimmiten yhtä matkaa autolla. Tänä aamuna, kuten varsin monesti, mies tiputti minut Lauttasaaren metroasemalle. Nousin autosta reppuni ja käsilaukkuni kanssa ja lyödessäni auton ovea kiinni tarkistin, että kännykkä oli takin taskussa. Mitä se siis ei ollutt. Yritin kurottaa avaamaan auton oven uudestaan, mutta mies oli jo menossa. Yritin pomppia, huitoa ja jopa huutaa perään, mutta mies ei huomannut. Luovutin, samalla kun hienoinen paniikki hiipi pitkin takaraivoa. Entä jos se putosikin jo matkalla kotoa autolle?

Astuin sisään ensimmäiseen silmiini osuneeseen liikkeeseen, Ärrälle, ja pyysin kundia tiskin takana lainaamaan minulle puhelinta. Yritin soittaa kännykkääni, vaikka tiesin ettei mies siihen pysty vastaamaan, sillä jos ja kun se oli pudonnut autoon, sehän oli nätisti pelkääjän penkin ja oven välissä! Päättelin, että ainakin se hälyyttää ja mies huomaa kännykän. Seuraavaksi yritin miehen puhelimeen, mutta muistin numeron ulkomuistista yhden numeron verran väärin.

Puolittaisessa paniikissa sitä ei ajattele kovinkaan järkevästi. Sen sijaan, että olisin jäänyt siihen R-kioskille esimerkiksi tekemään sen, minkä vähän ajan päästä tein Espressohousessa – avasin koneeni ja tarkistin miehen numeron Outlookista – lähdin ja menin sinne Espressohouseen. Puolustuksekseni: tarvitsin myös lisää kahvia. Kännykän mukana autoon olivat jääneet myös molemmat pankkikorttini ja bussikorttini, eikä Apple Walletilla tai Espressohouse appilla oikein voi maksaa ilman puhelinta. Sen siitä saa, kun on kaikki munat samassa korissa. Melkein.

Olihan minulla sentään käsilaukkuni, jossa oli lompakkoni, josta löytyivät luottokorttini, joten sain ison cappucinoni kahdella extra-shotilla. I needed it. Seisahdin korkean pöydän ääreen avaamaan koneeni, kuvittelin tarvitsevani wifin, jotta voin lähettää edes Messengerissä viestin, mutta koneeni antoi vain “connection not secure” -erroria. Myöhemmin duunissa hogasin sen selaimeen avautuneen ylimääräisen välilehden, jossa olisi pitänyt painaa yhtä nappia yhteyden luomiseksi. Eh…

Ehkä ihan onneksi en saanut sitä wifiä toimimaan, sillä näin päädyin soittamaan miehelle sen numeron tarkistettuani, kanssakahvittelijalta lainatulla kännykällä. Mies oli soittanut takaisin Ärrälle kännykästäni, pysähdyttyään kaivamaan sen sieltä kolostaan, ja kääntynyt takaisin siitä huolimatta, etten enää ollut Ärrällä. Ehkä Ärrän kaveri oli osannut mainita minun sanoneen jotain Espressohousesta ja wifistä lähtiessäni.

“Come out the front door and I’ll hand it to you”, mies sanoi vastatessaan. Nappasin läppärin kainaloon – reppu oli selässäni – ja ryntäsin ulos ovesta. Näin miehen ajavan ohi, kohti kauppakeskuksen taimikäikinäseonkaan pääovia. Pinkaisin juoksuun, sillä ensinnäkin siinä on vähän huono pysähtyä ja toiseksi kello oli melkein kymmentä vaille yhdeksän ja se miehen palaveri… Sain kännykkäni ja puristin sen rintaani vasten kävellessäni hieman hikipäissäni kohti metroa, kahvimuki toisessa kädessä. Poly-mikälie-keinonahkatakki ei paljon hengitä.

Metrossa olin vieläkin ehkä hivenen rattled, sillä melkein ponkaisin ulos ovista Rautatientorilla luullen olevani jo Yliopiston asemalla, sähköposteja ja Teamsia siinä matkalla selailtuani. Metrosta sitten oikealla asemalla poistuessani kahvimukini oli jo tyhjä ja melkein harkitsin toisen ostamista vielä ennen toimistolle menoa, mutta ehkä kymppi kahvista on yhdelle aamulle jo vähän liikaa. Vaikka toimiston kahvi onkin korkeintaan välttävää, otti sen sitten automaatista tai mokkamasterista.

En ole todellakaan aamuihminen. Liian aikainen lähtö sekoittaa pääni. Ymmärrän siis kyllä teiniä, jolla ei ole motii lähtee kouluun ajoissa. Silti sinne vaan tarvii lähtee. Se on elämää se. #anonyymitarkiaamunvihaajat

 

Litsis lätsis loskassa

Marilka

Kun Ana iski Helsinkiin, siitä syntyi yksi märkä loskapuuro. Jos olisi ollut vähän kylmempää, olisi meillä nyt lunta maassa parikymmentä senttiä. Joissain paikoin yhä onkin, sellaista kivikovaksi jäätynyttä hyhmää, sillä ennen kuin kaikki sohjo ehti sulaa vedeksi, sää pakastui toviksi. Eilen paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta, kunnes vähän ennen kuutta tosikoinen lähti koirien kanssa ulos ja alkoi sataa kaatamalla.

Toissa-aamuna lähdin kotoa UGG-kopio-töppösissäni. Maassa oli aavistus lunta, eikä aamuyöksi luvatusta myräkästä ollut tietoakaan. Vähänpä tiesin, miltä maailmani myöhemmin päivällä näyttäisi! Lounastauolla kävin asiakkaiden kanssa syömässä puolen korttelin päässä toimistolta. Taivaalta tuli jotain rännän tapaista ja tuuli oli jo yltynyt melkoisesti. Selvisin lounasreissusta vielä kutakuinkin kuivin jaloin.

Toisin kävi, kun astuin ulos toimiston ovesta työpäivän jälkeen. Vastassani olivat sohjosta lainehtivat kadut, joilla vesi seisoi loskavallien seassa. Minun ei tarvinnut kuin vilkaista katua edessäni tietääkseni, etten selviäisi kuivin jaloin kolmea askeltakaan. Vedin syvään henkeä ja astuin jääkylmään, vetiseen möhnään. Ehdin jopa miettiä, olisiko parempi ottaa kengät ja sukat jalasta kokonaan, mutta tuumasin, että varpaat ehkä putoaisivat ennen kuin olisin lähelläkään määränpäätäni.

Litsuttelin likomärillä kengilläni menemään. Siinä on oma vapautensa, kun ei ole mitään hyötyäkään siitä, että yrittäisi varoa asekeleitaan. Muistelin taannoista Harjavallan reissua kahlaamisineen. Kun tarvii kävellä, tarvii kävellä, vaikka olisi märkää. Yritin kuitenkin kävellä varoen, sillä loska on yllättävän liukasta. Lähes pahempaa kuin jää. Ehdottomasti pahempaa kuin jää, johon on jäätynyt sellainen kuiva riite päälle. UGG-kopioiden pohjat eivät ole pidolla siunatut. Pehmeät kusiluikkarit.

Rautatientorin nurkalla seisahduin liikennevaloihin odottamaan, että pääsisin kadun yli Ateneumin kulmalle, Keskuskatua kohti Stockaa. Valo vaihtui vihreäksi (huomaa, että kerrankin ihan oikeasti odotin valon vaihtumista ja lähdin vasta vihreällä kävelemään) ja lähdin töpsöttelemään tien yli. Päästyäni kahden kaistan yli, ylittäessäni sitä kolmatta, Keskuskadulle kääntyvien kaistaa, lähti siitä taksi liukumaan minua kohti. Säikähdin ja liukastuin ja olin siinä rähmälläni loskassa, nyt jo sitten polvia myöten märkänä.

Käännyin katsomaan taksikuskia ihmeissäni samalla, kun yritin kömpiä sieltä sohjosta ylös ja valojen välitasanteelle turvaan. Scrambling up, oikein. Taksikuski tuijotti minua aivan yhtä ihmeissään, aivan kuin minä olisin ollut väärässä paikassa. Pystyyn noustuani levittelin käsiäni ihmeissäni ja kysyin perässäni katua ylittäneeltä mieheltä, mitä ihmettä oikein tapahtui.

Mies selitti minulle, että siinä vaiheessa, kun minä olin ylittänyt kaksi kaistaa, kävelijöiden valo oli vaihtunut punaiseksi ja kääntyvien autojen valo vihreäksi. Siihen mennessä, kun oli päässyt pystyy, oli valo kävelijöille jälleen vihreä ja autoille paloi punaiset. Valot siis vaihtuivat vain hetki vaihtumisen jälkeen muutamaksi sekunniksi tai jotain, ja taksikuski taisi luulla minun kävelleen päin punaisia.

Kävelin polviin saakka märkänä tapaamiseeni, josta olin melkein jo myöhässä, istuin kolme varttia viltti jaloillani viluissani pohtien, mahdanko siitä hyvästä sairastua. Vielä ei ainakaan mitään flunssaoireita tunnu, kop kop! Tapaamisen jälkeen lähdin etsimään itselleni vedenpitäviä talvisaappaita ja DinSkosta sellaiset löysinkin. Ihanat, osin karvavuoriset korkeavartiset vedenpitävät lämpimät saappaat. Olen aivan rakastunut!

Hiukan oli haastavaa vetää saappaat kosteisiin jalkoihin ilman sukkia, mutten todellakaan enää halunnut vetää niitä märkiä hirvityksiä jalkaan. Kävelin Lindexille ostamaan sukat ja istahdin lähimmälle penkille ottamaan saappaat pois (vaikeaa), vedin sukat jalkaan ja sujautin sukitetut jalat takaisin saappaisiin (ei enää ollenkaan vaikeaa). Litsuttelin uusissa saappaissani bussille, tavoistani poiketen sateessa ulkona, ihan siitä ilosta, että minulla oli jalassa kunnolliset saappaat!

Kotona huomasin, että lempifarkkuihini oli ilmestynyt polveen reikiä ja polvessani oli mustelma. Mies sanoi, että nythän olet vain muodikas, mutta minä en ole teini ja olisi kiva mennä töihin silleen siisteissä farkuissa, ei revityissä. Kirjoitin eilen kaupungille noottia tästä liikennevalosekoilusta. Vielä ei ole näkynyt  vastausta. Oleellista on kuitenkin, että voin kävellä nyt säästä riippumatta kuivin ja lämpimin jaloin läpi talven. I love my boots!