Hymyillen puoli-aurinkoiseen aamuun

Voisi kuvitella, että kun olen herännyt puoli seitsemältä, lähtenyt liikkeelle kymmenen minuuttia myöhemmin ja palannut jo kotiinkin ennen kuin oma kelloni edes soi, olisin koko päivän pahalla tuulella. Tai ainakin aamun tunnit. Aikaiset aamut eivät edelleenkään ole minun juttuni, mutta juuri nyt elämä tuntuu noin yleisesti ottaen sen verran hyvältä, ettei sellainen pikkuseikka päässyt liiaksi ärsyttämään. Ei aikainen herätys, ei mikään sen jälkeenkään.

Automme on palannut korjaamolta. Vaihtoivat siihen osan, joka on varmaan arvokkaampi kuin koko loppuauto yhteensä, mutta mersulla on meille vielä annettavaa, joten vielä korjautettiin. Saman tien saikin olla vaihtamassa talvirenkaita alle ja tällä kertaa mies päätti jättää homman ammattilaisille, joten eilen kävi laitattamassa uudet talvirenkaat uusine vanteineen autoon. Nekin ovat varmaan muuta autoa arvokkaammat, mutta tutulta ostettiin sopuhintaan.

Tänä aamuna palattuani heittämästä miestä junalle laitoin itselleni cappucinon ja avasin koneen noin tunniksi ennen kuin oli aika alkaa suunnitella asiakkaalle lähtemistä. Laitoin toisen, tupla-latten, termosmukiin mukaan otettavaksi ja laitoin reppuuni jääkaapista MannaFrutin. Vielä ei tehnyt mieli aamupalaa, mutta tiesin, että asiakkaalle päästyäni se jo maistuisi. Lähdin ajamaan kohti Espoota ja nautin siitä, että taas on auto!

Päästyäni asiakkaan parkkialueelle, laitettuani auton parkkiin, huomasin, että minullahan on vielä kahvia jäljellä. Jätin Foo Fightersit soimaan, nousin autosta termosmukini kanssa ja sytytin tupakan. Jätin auton oven auki, polttelin tupakkani, hörpin lopun kahvini ja hymyilin, vaikkei aurinko enää paistanutkaan. Meillä se paistoi. Matkalla se paistoi. Sen säteet tuntuivat jääneen minun sisälleni, eikä Espoon puolipilvisyys tuntunut masentavalta, vaan katselin pilvien kultareunoja tietäen, että siellä se aurinko on.

Mielessä väikkyy vieläkin eilen nähty uusi Tuntematon sotilas. Se oli hieno, ja senkin uhalla, että kuulostan aivan isältäni, sanon: “Jokaisen suomalaisen pitäisi nähdä se.” Vaikka olisi nähnyt sen vanhan ja lukenut sen kirjan monta kertaa, kuten minä(kin) olen. Se oli vahva kokemus ja laittoi jälleen miettimään tätä meidän itsenäisyyttämme, sitä mistä olemme tähän tulleet. Miettimään isovanhempiani, joista kolme vaikeni sodasta lähes täysin, mutta neljäs kyllästi minut(kin) sillä niin, että tunnen melkein isoäitini tunteet ominani.

Voisi siis kuvitella, ettei sen elokuvan aiheuttaman tunnemyrskyn jälkeen hymyilyttäisi. Minua kuitenkin tänä(kin) aamun hymyilyttää, sillä se ei jättänytkään minua vellomaan sinne jonnekin, vaan muuttui siksi, mitä sen pitäisikin olla. Osa meidän historiaamme, ehkä tärkein pala modernia historiaamme. Jotain, minkä vuoksi minä voin tänään hymyillä vapaassa Suomessa ajaessani auringonpaisteessa asiakkaalle.

Kiitos, (jo edesmenneet) isovanhempani ja te kaikki muut veteraanit, että soditte meille vapauden.

 

Espoo on salaliitto

Tämän päivän piti mennä ihan toisin. Minun piti käväistä aamulla lääkärissä ja tehdä sitten ihan normaali kotityöpäivä. Päädyinkin Espooseen.

Kaikki oli aamusella ihan hyvin, niin hyvin kuin nyt kahdeksan aikaan aamulla mikään minulla on. Vieressäni oli mukillinen latte macchiatoa (tai mitä siitä nyt oli jäljellä) ja lueskelin Facebookista mitä nyt kaikkea, kuten yleensäkin siihen aikaan aamusta arkisin. Viikonloppuisinhan vielä nukun autuaasti noilla kellonlyömillä.

Vähän ennen puolta yhdeksää nousin, käväisin pikaisesti suihkussa ja vedin verkkarit jalkaan, teepaidan päälle ja lähdin terveyskeskukseen, missä minulla oli lääkärintarkastus varattuna. Mies oli eilen illalla sanonut, että iltapäivästä pitäisi viedä auto huoltoon, ja koska hän oli kipeä, jäi homma minulle. Aamulla hän alkoikin epäillä kellonaikaa ja minun ollessani jo melkein lääkärissä soitti, että se aika olikin jo puoli yhdeksältä, mutta jos saisin auton sinne ennen kymmentä, lupasivat hoitaa vielä tänään. Hampaitani kiristellen totesin, että ehtinen.

Lääkärin jälkeen lähdin siis ajamaan kohti Espoon ties mitä perämetsää, missä tämä espanjalaisten mekaanikkojen pitämä edullinen mutta erittäin ammattitaitoinen ja hyvä huolto sijaitsee. Muistelin vanhastaan, että se EI siis ole siinä Finnoontien poikkitiellä, joten jatkoin länäriä eteenpäin pykälän verran. Rampista noustessani totesin kuitenkin, ettei sekään ollut oikea tie. Jotenkin muistelin osoitteeksi Sinikalliota, laitoin sen Googlemapsiin ja käänsin nokan takaisin kohti Helsinkiä.

Epäusko kuitenkin valtasi minut ja soitin miehelle, kysyäkseni, että mikä hitsi sen paikan nimi edes oli, ja mikä osoite. Mies tarkisti osoitteen: Ruukintie 19. Hermostuksissani kuitenkin unohdin koko lailla saman tien tuon numeron ja naputtelin mapsiin Ruukintie 4 kurvatessani Finnoon rampilta ylös palatakseni taas kohti Kirkkonummea. Googlemasps ohjasi minut ylös Kivenlahden liittymästä ja ajelemaan kummalliseen suuntaan liikenneympyrästä, josta tietenkin lähdin väärään suuntaan, tei uukkarin ja löysin oikean suunnan.

Ruukintie 4:n kohdilla ihmettelin, että missä hitossa oikein olen! Paikka ei näyttänyt tutulta (kyllä, olen käynyt siinä huollossa auton kanssa monestikin; en vaan ikinä opi ajamaan sinne!), eikä sen kylttiä näkynyt missään (arvelin, että ehkä olisivat muuttaneet uuteen sijaintiin). Pysähdyin tarkistamaan osoitteen vielä itse, naputin oikean osoitteen mapsiin ja totesin olevani vain 2 minuutin päässä kohteestani.

Viiemein kymmentä vaille kymmenen olin huollon pihassa. Parikymmentä minuuttia myöhemmin kuin jos olisin löytänyt sinne seikkailematta. Jätin auton huoltoon, missä sanoivat, ettei kannata siihen jäädä odottelemaan, mutta jos kahdeltatoista tulisin hakemaan. Pari tuntia. Ei toivoakaan ehtiä kotiin ja takaisin, eikä mitään järkeäkään istua busseissa kahta tuntia. Olin verkkareissa ja ilman työkonettani ja minua vitutti armottomasti. Rutisin miehelle puhelimessa kävellessäni bussipysäkille.

Kuten sanottua, olen ollut siellä ennenkin, joten tiesin bussipysäkin generaalisen suunnan. Löysin dösän, jonka otsassa luki “Ei linjalla”. Sen ovi oli auki, kuski oli sisällä. Työnsin pääni sisään ja kysyin kuskilta: “Hei! Osaisitko kertoa, mistä löydän bussin, joka veisi minut Isoon Omenaan?”. Kuski kääntyi katsomaan minua, näki kyrsiintyneen ilmeeni ja naurahti: “No vaikka tällä, lähdetään 12 minuutin päästä.” Kysyin, saanko tulla jo sisään istumaan ja sain nyökkäyksen vastaukseksi.

Istahdin bussiin, avasin kännykästä Kindlen ja aloin lukea. Bussi lähti aikanaan ja kai ajallaan, kiemurteli pitkin Espoon sokkeloita. Havahduin välillä kirjastani katsomaan, missä olen (ei sillä, että siitä olisi ollut mitään hyötyä sinänsä), ihmisten tullessa ja mennessä ja kiitellessä tervehtiessä kuskia joka käänteessä. Jossain kohti vanha kuski poistui ja uusi tuli tilalle ja tervehti matkustajia. Stadilainen minussa oli ihan että mitvit?! Ampiainen surisi ikkunssa vierelläni.

Lopulta bussi tuli Länsiväylälle ja aloin ymmärtää, missä mennään. Hyppäsin ulos Piispansillan (tutulla, sillä minulla on asiakas siinä Omenan kupeessa) pysäkillä ja nousin Omppuun. Vastaani tuli koululaisia SPR:n nälkäpäivälippaiden kanssa. Kaivoin lompakostani harvinaiset kolikot ja sujautin lippaaseen ja suuntasin Espresso Houseen isolle lattelle (joka poltti ensihörppäyksellä kitalakeni hampaiden takaa) ja bagelille. Tsekkailin vähän sähköposteja ja facebookkia ja luin kirjaani ja tarkistin bussiyhteyden takaisin huollolle.

Tunnin ehdin istua lukemassa Kate Atkinsonin kirjaa A God in Ruins ennen kuin oli aika lähteä bussilla takaisin takametsiin. Vaikka tiesin jääväni pois vasta bussin päättärillä, katselin ihan mielenkiinnosta ikkunasta kirjan lukemisen sijaan. En tunnistanut ensimmäistäkään kohtaa, en muistanut nähneeni mitään samoja paikkoja menomatkalla. For all I know, oltaisiin voitu olla jossain ihan muualla.

Ei sillä sinänsä väliä, sillä lopulta päädyin kuitenkin sinne minne pitikin. Noukin auton huollosta, ajoin suorinta tietä (jonka sentään niin päin tunnen) Länärille ja kohti kotia. Matkalla taisi keskisormi nousta kertaalleen pystyyn jätkille, jotka ensin hännystelivät puskurissa kiinni ja sitten naureskelivat keski-ikäiselle mersua ajavalle naiselle, joka heilutteli heille keskaria. Mielentila: mess with me and I kick your ass.

Selvisin onnellisesti ulos Espoosta ja takaisin Helsinkiin. Vapise kuningas Minos! Meillä on labyrintti nimeltä Espoo!

Breakdance-muuveja jäisellä kalliolla

Eilinen perjantai oli maanantai perjantain vaatteissa. Tai ainakin susi päiväksi. Iltaan mennessä odotin Rosso-pullon korkkaamista kuin kuuta nousevaa. Sitä paremmalta se maistuikin, kun olin hakenut miehen junalta ja mies oli paistanut tomahawkin uunissa ja istuttiin kynttilöiden ääreen syömään täydellistä pihviä tuon punaviinin kanssa.

Heräsin eilen aamulla sellaiseen ihan tavalliseen aikaan puoli kahdeksalta. Nousin laittamaan cappucinon itselleni ja teinkin siitä tuplan. Mies kun oli reissussa ja siinä sitten autopilotilla yritin kahvia laittaa, painoin tupla-nappia single-shotin sijaan. Tajusin tämän sentään ennen kuin kahvi tulvi mukista yli ja vaihdoin lennossa alle espressokupin. Ei sillä, (melkein) tupla-espresso oli eilisaamulle ihan sopiva kofeiiniannos.

Minun piti istua koneeni ja kahvini kanssa vain ihan hetki ennen koirien viemistä, mutta jotenkin se hetki venähti ja yhtäkkiä olikin jo kiire. Ei muuten ihmeempää aikataulua, mutta olin luvannut viedä tosikoisen Oulunkylän tekojääradalle puoli kymmeneksi. Ulkona on aivan järkyttävän liukasta. Eilen oli lämpötila niukasti nollan yläpuolella ja maa oli jäässä, jonka päällä oli ohut kerros vettä.

Selvisin kaatumatta takaisin kotipihaan saakka, mutta sitten tuossa kalliolla liukastuin. Koirien hihnat käsissä yritin epätoivoisesti selvitä pyllähtämättä, sillä en todellakaan halunnut enää joutua vaatteita vaihtamaan. Timmyn hihna irtosi kädestäni kun siinä tanssin breakdancea jäisellä kalliolla koirien katsellessa kummissan emäntänsä liikehdintää. Mieleeni muistui video, jonka olin juuri nähnyt Facebookissa pari päivää aikaisemmin, kanadalaisesta breakdancesta.

Vaatteet kuivina, kämmenet vähän jomottaen patistin koirat sisälle syömään aamuruokansa ja teinit valmistautumaan lähtöön, sillä siinä aamusella oli esikoinen ilmoittautunut kyytiin myös, bussipysäkille tiputettavaksi. Lähdettiin kuin lähdettiinkin noin suurinpiirtein ennaltamäärättyyn aikaan, ajoissa kuitenkin. Jätin esikoisen bussipysäkille Maunulassa ja ajoin tosikoisen sinne Ogelin urheilupuistoon vain todetakseni, että esikoinenkin olisi voinut matkat meidän kanssamme sinne saakka. En minä jokeribussin reitistä voinut tietää, eikä teini siinä omassa aamupöpperössään muistanut.

Suunnitelmani seuraava vaihe oli paperilla yksinkertainen enough. Auto Ogeliin liityntäparkkiin ja junalla toimistolle. Teoria selvä, käytäntö ei ymmärrä, kuten mutsilla oli tapana sanoa.  Olin jopa tsekannut Oulunkylän liityntäparkin sijainnin HSL:n sivuilta etukäteen, mutta ei se niin yksinkertaista ollutkaan sitä löytää. Pääväylällä ei ollut minkäänlaista opastusta sinne ja kiersin ensin yhden lenkin ja sitten toisen ja lopulta pysähdyin kirjaston parkkipaikalle (missä oli aseman merkki, mutta parkkiaika vain 4h) tutkimaan asiaa uudemman kerran kännykällä ja laitoin lopulta reitin googlemapsiin.

Googlemaps ohjasi minua ties mitä lenkkireittä, mutta matkalta bongasin kyseisen parkin ihan itse ja pyörsin alueelle. Se oli luonnollisesti aivan täynnä jo siinä puoli kymmenen aikaan, mutta onneksi Oulunkylässä on tuota 24h kadunvarsipysäköintiä kaikkialla. Sen kun olisin alunperinkin tajunnut, olisin voinut jättää autoni ehkä lähemmäskin.

Jätin autoni kadunvarteen ja lähdin kävelemään kohti asemaa. Nousin kävelytielle, joka kulki radanvartta, etsiskellen reittiä itse asemalle. Niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana. Löysin alikulkutunnelin ja portaat raiteelle yksi – mutta löysin itseni jälleen aidan vierestä ja suustani pääsi jo epätoivoinen ruma sana. Käännähdin takaisin portaita alas ja pysäytin vastaantulleen nuoren miehen neuvoa kysyäkseni.

Mies neuvoi minut tunnelin toiseen päähän, portaat ylös ja vasemmanpuoleiselle raiteelle (loogisesti). Kiitin ja lähdin kulkemaan kohti viitoitettua reittiä, jolloin mies huikkasi perääni: “Kyl sä pärjäät!” Mietin, oliko epätoivoni jo niin ilmeistä, että ventovieraskin koki tarpeelliseksi rohkaista minua :D Myönnän, sisäinen ahdistus oli jo aika korkealla, ja ehkä pyyntöni “auta nyt tätä eksynyttä raukkaa” oli hivenen epätoivoinen, jos kohta hyvin mutsimainen :D

Juoksin lopulta junaan, jonka tajusin jo olevan siinä laiturilla ja pääsin kuin pääsinkin toimistolle ilman enempiä kommelluksia. Siellä ensitöikseni, heti juotuani lisää kahvia ja telakoituani läppärini, yritin laittaa kännykkäni lataukseen. Himalaturi oli kutakuinkin sanonut sopimuksensa irti, mutta nytpä näytti siltä, että niin oli repussa mukana kulkeva matkalaturinikin! Hiukan ärtyneenä nappasin lompakkoni ja painelin Tokmannille ostamaan pari uutta laturipiuhaa ja takaisin toimistolle, vain todetakseni, ettei nekään ladanneet kännykkääni.

Testasin työkaverin johtoa ja huhuilin, josko jollain olisi mahdollisesti iPhonen alkuperäislaturijohtoa mukana. Sellainenkin löytyi ja kappasta vaan, kun kännykkä alkoi ladata akkuaan. Vein tarvikepiuhat takaisin Tokmannille ja meinasin jo lähteä käymään Kampin i-kaupassa, mutta piuhan omistaja sanoi menevänsä myöhemmin Verkkikseen kuitenkin. Lopputulos: johto jäi minulle ja saan toisen uuden ensi viikolla. Ja sain nirsoksi muuttuneen kännykkäni ladattua.

2016-12-09 16.17.00_editedTyöpäivän jälkeen melkein meinasin kävellä bussiin, kunnes muistin auton olevan siellä Ogelissa. Kävelin pienen lenkin katsastamaan Kolmen sepän patsaan luona olevaa joulumarkkina-aluetta. Siellä käyskenteli joulupukki ja villasukat maksoivat 30€. Ainoa ostokseni markkinoilta oli neljän pakkaus suolasaippuaa. Otin kuvan joulupukista, myös selfien, obviously, ja kävelin saippuapaketti paperipussissa rautatieasemalle, missä totesin jälleen vihaavani junia. Miksei missään ollut näkyvillä lähijunien reittejä? Jouduin googlaamaan sen tietääkseni millä junilla pääsisin Ogeliin.

Hyppäsin K-junaan ja jäin seisomaan eteiseen. Ei huvittanut istua. Nousin junaan niin viimetipassa, että olin jo missannut asemalistauksen, joten oletin Pasilan jälkeen junan pysähtyvän Käpylässä, mutta jollain intuitiolla päätinkin tarkistaa aseman nimen, joten kurkotin kaulaani ovesta ulos ja totesin olevani jo Oulunkylässä. Laskeutuessani junan portaita horjahdin aavistuksen verran, sopivasti niin että pahvinen suolasaippuarasia jäi reiteni ja junan oven kaiteen väliin.

Asemalla tarkistin vahingot ja totesin kahden neljästä olevan ehjiä, yhden silppuna ja yhden ehkä korjattavissa. Kirosin hiljaa mielessäni ja mietin, miksei noin herkkiä asioita myydä peltirasiassa. Toisaalta, eihän leivoksiakaan yleensä. Otti päähän, mutta kävelin autolle, jonka ikkunat olivat semijäässä. Juuri sen verran, ettei ikkunalasta riittänyt, mutta skrabaaminen tuntui tyhmältä.

Kotimatkalla kurvasin Mustan Pekan Alkon kautta ja ostin kotiin Zenaton Rossoa. As said, ilta sitten olikin jo ihan kiva. Kirjoittelin joulukortteja (muutaman!) ja hain postista paketin ja Tikkurilasta junalta mieheni.

Maanantaita maanantain perään

Tänään en tykkää elämästäni. Olisi pitänyt vaan jäädä peiton alle nukkumaan.

Eilen oli maanantai, sellainen perusmaanantai, sillä olin himassa, kuten joka maanantai, jos vaan voin. Yritän välttää näitä tämän päivän kaltaisia pseudomaanantaita tapahtumasta. Eilen kaikenlaiset asiat putoilivat käsistäni, sotkin keittiössä normaaliakin enemmän ja koirat halusivat ulos juuri kun työkaveri pingasi Skypessä. Kuten aina. Se on ihan vakio viikonpäivästä riippumatta. Niinpäin oikeastaan, että juuri kun koirat alkavat pyytää ulos, päättää joku kysyä minulta jotain Skypessä, vaikkei koko päivänä muuten mitään Skype-liikennettä olisikaan.

Tänä aamuna uskoin olevani tulossa toimistolle palaveriin klo 9. Yöunet jäivät hyvin vähiksi, sillä vasta puolen yön aikaan nukahdin ja heräsin ehkä puoli neljän maissa, ja nukahdin takaisin sitten puoli seitsemän jälkeen. Seitsemältä soi kello, ja on kai turha edes sanoa, miltä minusta siinä vaiheessa tuntui. Vastahakoisesti nousin ylös kahtakymmentä yli, tein cappucinot ja pukeuduin, sellaisiin asiakas-vaatteisiin. Yritin meikata, mutta aamu-dilemmani varhaisina aamuina on, että jotta näyttäisin ei-niin-zombielta, tarvitsisin kauniit meikit naamaan, mutta jotta saisin meikattua nätisti eikä suttuisesti, tarvitsisin pari tuntia lisää unta aamuun.

Lähdettiin miehen kanssa liikkeelle kahdeksan aikaan, liikenne soljui sulavasti, kiitos syysloman. Kävelin miehen firman hallilta Kurviin, hain Picnicistä latten ja sämpylän mukaani ja kävelin sporapysäkille odottamaan kuutosta. Olin pyytänyt juustosämpylän ja nainen tiskin takana vielä vahvisti: “Vain juusto?” ja minä: “Kyllä.” Kuinka ollakaan, kun avasin sämpylän kääreestään, oli se juusto-kinkku. Ratikan tuloon oli 3 minuuttia, ja kuvittelin että minulla on jo vähän hoppu toimistolle, joten tuumasin vaan, että onneksi en ole vege ja haukkasin sämpylää.

Ratikassa istuessani kello kävi varttia vaille yhdeksää, eikä kokousmuistutusta kuulunut. Tarkistin kännykän “tänään”-näkymän ja se näytti vain lasten harrastuksia. Avasin kalenterin ja tuijotin hetken tyhjää tiistaita, pyyhkäisin esiin huomisen ja löysin kokouksen. Siinä vaiheessa olisi voinut mennä kahvit väärään kurkkuun, mutta läikkyivätkin syliin silkasta harmista. Olin siis aivan turhaan liikkeellä niin pahuksen aikaisin, eikä siinä kaikki. Huomenna sama rumba, kun on oikeasti palaveri yhdeksältä.

Aloin kaivaa käsilaukustani nenäliinapakettiani, huonolla menestyksellä. Jotain kova ja kulmikasta osui käteeni ja vedin ulos liki täyden tupakka-askin, jonka luulin kadottaneeni Seefeldin matkalla! Olin aivan varmasti kaivanut laukkuni ja tyhjentänyt sen kotona ja whatnot ja olin aivan varma, ettei se ollut siellä. Sieltä pohjalta se nyt kuitenkin käsiini osui. Viikkoihin en tosin ole polttanut, en sitten viimeisimmän flunssan ja hyvä niin. Ei tee mieli ja hyvä niin.

Löysin sentään nenäliinatkin ratikan kolistellessa Kaisaniemeen. Kiivetessäni portaita toimistolle soitin miehelle ja vuodatin koko kurjan aamukurimukseni ja ehdotukseni siitä, miten päiväni tästä saataisiin nousuun: kävelen puolen päivän tietämillä miehen duunipaikalle, mennään yhdessä lounaalle ja sitten minä hyppään bussiin ja siirryn takaisin kotitoimistolle. Sitä odotellessa istun tässä tyhjässä toimistossa keskenäni ja koitan pysyä positiivisena. Korjaus, koitan olla vähemmän negatiivinen. Tehdä töitä ja olla hakkaamatta päätä pöytään.

Aamuntorkku talon hävittää

Juteltiin toissapäivänä työkavereiden kanssa nukkumisesta ja unirytmeistä. Pari heistä valitteli sitä, miten he eivät pysty unirytmiään muuttamaan viikonloppunakaan myöhäisemmäksi, aamuheräämistä siis lähinnä, joten kun kuitenkin tulee valvottua, jää uni lyhyeksi kun aamulla pää herättää samaan aikaan kuin arkisin. Se on vähän niinkuin reverse issue siitä, mikä on minun ja kaltaisten ongelma, vaikka onkin oikeastaan ihan sama asia.

Jollakin unirytmi muotoutuu helposti varhaiseksi, kun on pakko herätä aamuisin töihin tiettyyn aikaan. Rytmi menee selkäytimeen ja sitä huomaa heräävänsä viikonloppuisinkin kuudelta, vaikkei mitään tarvetta siihen ole. Toisilla näin ei käy. Luontainen unirytmi ei varhaistu, vaikka miten joka ikinen aamu kello soisi seitsemältä. Aina väsyttää yhtä paljon ja kun nukkua saa, nukuttaa aina yhtä hyvin jonnekin sinne aamun myöhäisemmille tunneille.

Olen sanonut ennenkin, että luontainen unirytmini on yhdeksän tuntia, puolesta yöstä yhdeksään aamulla. Elin tässä rytmissä yhden onnellisen puolivuotiskauden, kun tein graduani kotona, eikä kukaan vaatinut minua olemaan missään mihinkään tiettyyn aikaan (paitsi satunnaiset aamuvuorot töissä). Yhdeksän tuntia unta on keskimääräistä enemmän, mutta äkkiseltään voisi ajatella, että ei kai se ole mahdoton sovittaa arkirytmiinkään. Kymmeneltä nukkumaan ja olet virkeä seitsemältä.

Sori, ei toimi niin.

Ensinnäkään uni ei useimmiten tule niin aikaisin. Ei, vaikka kuinka joka aamu joutuisi heräämään aikaisin. Toiseksi, vaikka uni tulisi jo niin aikaisin, se tarkoittaa että univelka on kasvanut niin suureksi, ettei se yhdeksän tuntia riitä mihinkään. Viikonloppuisin nukunkin usein 10-12 tuntia, ja olen vihainen, jos jostain syystä pitää herätä johonkin tiettyyn aikaan sen sijaan että vain heräisin itsekseni.

Vaikka tämä meni nyt kovin oman unirytmini setvimiseksi, tiedän, että kaltaisiani on muitakin. Meitä, jotka ei “kasveta aikuisiksi” unentarpeinemme ja rytmeinemme vaan jäädään siihen teinimäiseen nukkumiseen ja kukkumiseen. Tai sellaiseksi sitä kutsutaan, sillä teini-iässä luontaisesti aamuvirkutkin tuppaavat muuttumaan aamuntorkuiksi. Lapset, joilla oli tapana herättää vanhemmat viiden aikaan, nukkuvat yhtäkkiä iltapäivään. Eihän se voi olla tervettä!

Kaikki lapsetkaan eivät ole aamuvirkkuja edes pieninä. Molemmat omani herättivät meidän viikonloppuisin liian aikaisin – kahdeksan-yhdeksän välillä nukuttuaan miltei kellon ympäri. Arkiaamuisin jouduin aina kiskomaan unisia vekaroita sängystä väkisin, itkua tihrustavia lapsia, jotka olisivat vain halunneet vielä vähän nukkua.

Esikoisen ollessa jo koulussa, tosikoisen vielä päiväkodissa, minulla oli aika jolloin minun tarvitsi olla töissä joka aamu kahdeksalta. Se tarkoitti nousemista kuudelta. Kannoin nukkuvan tosikoisen kanssani suihkuun heräilemään, zombiena puin itseni ja lapsen ja vein hänet päiväkotiin. Päiväkodin lähellä oli Teboil, mistä hain aamukahvini, sillä kahvinkeitto siihen aikaan oli ylivoimaista. Milloin unohtui purut, milloin vesi ja milloin suodatinpaperi. Heräilin duunissa ja join 10 kuppia kahvia aamupäivän aikana päästäkseni käyntiin.

Lapseni ovat nyt lukiossa ja yläasteella. Kummallakin on todella paljon kasin aamuja, mikä lukiolaiselle tarkoittaa kotoa lähtöä ennen puoli kahdeksaa. Se on hirveän aikaista teineille, joilla, toistan, on myöhäinen rytmi silloinkin, kun luontainen unirytmi muuten on varhainen. Se kuuluu kehityskauteen. Siitä on tehty tutkimuksia. Vaikuttaako se mitenkään koulumaailmaan ja siihen mihin aikaan koulut alkavat? Ei näytä vaikuttavan.

Jollain tapaa kykenen ymmärtämään sen, että työelämässä (tietotyössä) on hyödyksi se, että kaikki ovat työmoodissa yhtaikaa, olivat sitten toimistolla tai etänä. Tai ainakin jonkin liukuman puitteissa yhtaikaa. Olen onnekkaassa tilanteessa, kun työni sallii niin paljon vapautta työajan puitteissa. Aamuvirkkumme voivat aloittaa ja lopettaa työnsä aiemmin, me aamuntorkut voidaan rauhassa torkkua ja aloittaa työt vasta yhdeksän aikaan. Tai ainakin olla saatavilla siitä lähtien. Sekään ei haittaa, vaikka saisin itseni käyntiin vasta tuntia myöhemmin, kun voin sitten yhtälailla tehdä töitä myöhempään.

En kuitenkaan jaksa käsittää sitä pakkomiellettä aloittaa rakennuksilla seitsemältä aamulla tai sitä, miksi virastoissa pitää olla töissä kahdeksalta ja sillä hyvä. Kai siellä taustalla on jotain vanhaa säännöstöä. Aamuvirkut kun uskovat olevansa jotenkin vähemmän laiskoja ja parempia ihmisiä kuin me aamuntorkut. Tuonkin myytin pitäisi vähitellen jo murtuman; tutkimuksia on aiheesta tehty vaikka kuinka ja ne osoittavat, että aamuntorkkuus kulkee usein käsikädessä luovuuden kanssa. Vaikka sekin kai on vain jotain hömpötystä, sillä eihän sekään ole tuottavaa työtä.