Aamuntorkku talon hävittää

Juteltiin toissapäivänä työkavereiden kanssa nukkumisesta ja unirytmeistä. Pari heistä valitteli sitä, miten he eivät pysty unirytmiään muuttamaan viikonloppunakaan myöhäisemmäksi, aamuheräämistä siis lähinnä, joten kun kuitenkin tulee valvottua, jää uni lyhyeksi kun aamulla pää herättää samaan aikaan kuin arkisin. Se on vähän niinkuin reverse issue siitä, mikä on minun ja kaltaisten ongelma, vaikka onkin oikeastaan ihan sama asia.

Jollakin unirytmi muotoutuu helposti varhaiseksi, kun on pakko herätä aamuisin töihin tiettyyn aikaan. Rytmi menee selkäytimeen ja sitä huomaa heräävänsä viikonloppuisinkin kuudelta, vaikkei mitään tarvetta siihen ole. Toisilla näin ei käy. Luontainen unirytmi ei varhaistu, vaikka miten joka ikinen aamu kello soisi seitsemältä. Aina väsyttää yhtä paljon ja kun nukkua saa, nukuttaa aina yhtä hyvin jonnekin sinne aamun myöhäisemmille tunneille.

Olen sanonut ennenkin, että luontainen unirytmini on yhdeksän tuntia, puolesta yöstä yhdeksään aamulla. Elin tässä rytmissä yhden onnellisen puolivuotiskauden, kun tein graduani kotona, eikä kukaan vaatinut minua olemaan missään mihinkään tiettyyn aikaan (paitsi satunnaiset aamuvuorot töissä). Yhdeksän tuntia unta on keskimääräistä enemmän, mutta äkkiseltään voisi ajatella, että ei kai se ole mahdoton sovittaa arkirytmiinkään. Kymmeneltä nukkumaan ja olet virkeä seitsemältä.

Sori, ei toimi niin.

Ensinnäkään uni ei useimmiten tule niin aikaisin. Ei, vaikka kuinka joka aamu joutuisi heräämään aikaisin. Toiseksi, vaikka uni tulisi jo niin aikaisin, se tarkoittaa että univelka on kasvanut niin suureksi, ettei se yhdeksän tuntia riitä mihinkään. Viikonloppuisin nukunkin usein 10-12 tuntia, ja olen vihainen, jos jostain syystä pitää herätä johonkin tiettyyn aikaan sen sijaan että vain heräisin itsekseni.

Vaikka tämä meni nyt kovin oman unirytmini setvimiseksi, tiedän, että kaltaisiani on muitakin. Meitä, jotka ei “kasveta aikuisiksi” unentarpeinemme ja rytmeinemme vaan jäädään siihen teinimäiseen nukkumiseen ja kukkumiseen. Tai sellaiseksi sitä kutsutaan, sillä teini-iässä luontaisesti aamuvirkutkin tuppaavat muuttumaan aamuntorkuiksi. Lapset, joilla oli tapana herättää vanhemmat viiden aikaan, nukkuvat yhtäkkiä iltapäivään. Eihän se voi olla tervettä!

Kaikki lapsetkaan eivät ole aamuvirkkuja edes pieninä. Molemmat omani herättivät meidän viikonloppuisin liian aikaisin – kahdeksan-yhdeksän välillä nukuttuaan miltei kellon ympäri. Arkiaamuisin jouduin aina kiskomaan unisia vekaroita sängystä väkisin, itkua tihrustavia lapsia, jotka olisivat vain halunneet vielä vähän nukkua.

Esikoisen ollessa jo koulussa, tosikoisen vielä päiväkodissa, minulla oli aika jolloin minun tarvitsi olla töissä joka aamu kahdeksalta. Se tarkoitti nousemista kuudelta. Kannoin nukkuvan tosikoisen kanssani suihkuun heräilemään, zombiena puin itseni ja lapsen ja vein hänet päiväkotiin. Päiväkodin lähellä oli Teboil, mistä hain aamukahvini, sillä kahvinkeitto siihen aikaan oli ylivoimaista. Milloin unohtui purut, milloin vesi ja milloin suodatinpaperi. Heräilin duunissa ja join 10 kuppia kahvia aamupäivän aikana päästäkseni käyntiin.

Lapseni ovat nyt lukiossa ja yläasteella. Kummallakin on todella paljon kasin aamuja, mikä lukiolaiselle tarkoittaa kotoa lähtöä ennen puoli kahdeksaa. Se on hirveän aikaista teineille, joilla, toistan, on myöhäinen rytmi silloinkin, kun luontainen unirytmi muuten on varhainen. Se kuuluu kehityskauteen. Siitä on tehty tutkimuksia. Vaikuttaako se mitenkään koulumaailmaan ja siihen mihin aikaan koulut alkavat? Ei näytä vaikuttavan.

Jollain tapaa kykenen ymmärtämään sen, että työelämässä (tietotyössä) on hyödyksi se, että kaikki ovat työmoodissa yhtaikaa, olivat sitten toimistolla tai etänä. Tai ainakin jonkin liukuman puitteissa yhtaikaa. Olen onnekkaassa tilanteessa, kun työni sallii niin paljon vapautta työajan puitteissa. Aamuvirkkumme voivat aloittaa ja lopettaa työnsä aiemmin, me aamuntorkut voidaan rauhassa torkkua ja aloittaa työt vasta yhdeksän aikaan. Tai ainakin olla saatavilla siitä lähtien. Sekään ei haittaa, vaikka saisin itseni käyntiin vasta tuntia myöhemmin, kun voin sitten yhtälailla tehdä töitä myöhempään.

En kuitenkaan jaksa käsittää sitä pakkomiellettä aloittaa rakennuksilla seitsemältä aamulla tai sitä, miksi virastoissa pitää olla töissä kahdeksalta ja sillä hyvä. Kai siellä taustalla on jotain vanhaa säännöstöä. Aamuvirkut kun uskovat olevansa jotenkin vähemmän laiskoja ja parempia ihmisiä kuin me aamuntorkut. Tuonkin myytin pitäisi vähitellen jo murtuman; tutkimuksia on aiheesta tehty vaikka kuinka ja ne osoittavat, että aamuntorkkuus kulkee usein käsikädessä luovuuden kanssa. Vaikka sekin kai on vain jotain hömpötystä, sillä eihän sekään ole tuottavaa työtä.

Kun päivä ei mennyt ihan putkeen

Nähtävästikin useimmat päivät menevät varsin putkeen. Joskus sitten on näitä päiviä, kun mikään ei tunnu onnistuvan, eikä mikään pysy käsissä. Niitä päiviä, kun pitäisi vain jäädä peiton alle makaamaan, jottei olisi vaaraksi itselleen ja muille.

Kaikki luultavasti alkoi jo eilisiltana, kun saunassa puraisin juustonakkia, joka katkesi ruiskauttaen tirisevän kuumaa juustoa alahuuleeni ja siihen tuli palorakkula. Mies (joka on monesti saanut niistä palorakkuloita) sanoi minulle: “Repeat after me: cheese sausages are evil”, mihin minä juustonakeilleni uskollisena: “Noo! They’re good! I just bit badly into one.”Alahuulessani on nyt ärsyttävä huuliherpestä muistuttava palorakkula, mutta hei! ainakin kitalaen palovamma (perjantai ja kuumat enchiladat) on parantunut. Tekevälle (tai syövälle, siis henkilölle joka syö) sattuu.

Tuumasin perjantaina duunissa, kun ovesta sisään tullessa näin peilikuvani, että minun ei pitäisi kulkea julkisilla paikoilla hihattomassa/lyhythihaisessa, sillä näytän aivan perheväkivallan uhrista mustelmineni. Minkä sille mahdan, että saan mustelmia niin helposti! “Ja sitten tuo tekeväinen elämäntyyli,” sanoi työkaveri diplomaattisesti. Suomeksi: ja sitten tuo kaikki koheltaminen ja tohotus.

Välillä minusta tuntuu, että olen kävelevä accident waiting to happen. Tänään sitten ensimmäistä kertaa vuosikausiin accident happened ajaessa. Ei siis riitä, että alle kk sitten sain kahdet (epäreilut) ylinopeussakot viikon sisään. Siis ihan oikeesti varsinaisia sakkorysiä kumpikin. Tätä menoa minulla on kortti kuivumassa ennen kuin syyskuu on ohi. Tänään en ajanut ylinopeutta, mutta ajoin ekaa kertaa vuosikausiin toisen auton perään.

Edellisen kerran ajoin toisen perään kymmenkunta vuotta sitten ollessani umpiväsynyt unihäiriöinen matkalla kotiin töistä. Elettiin aviokriisini alkuvaiheita. Tänään? Huomioni herpaantui äsyynnyttyäni kanssa-autoilijoille, joilla kesti ja kesti ja kesti yksi vaivainen kääntyminen. Lähdin siis risteyksen yli vähän ärtyneessä mielentilassa ja arvioin seuraavissa valoissa edelläolijan jarrutuksen vähän väärin. Tai jotain. Enivei, tuuppasin snadisti peräkoukkua ja puskuriin jäi pari skraadua, joista Skodakuski oli kovin sydämistynyt.

Vähän sinistä maalia ja se on siinä.

Niin hölmistynyt, järkyttynyt, whatnot, olin itse tästä virheestäni (enhän MINÄ töppäile liikenteessä näin!), etten tajunnut ottaa kaverin puskurista kuvaa, enkä edes yhteystietoja tai rekkaria (!!). Omalle autollehan ei tapahtunut mitään. No, toivon mukaan tyyppi on rehellinen ja käy vaan kiltsti näyttämässä puskurin sellaisenaan eikä yritä jotain muuta saada meidän vakuutuksesta. Mies himassa rauhoitteli, että shit happens, kaikille sattuu joskus, mutta minä vaan itkin, etten koskaan enää lähde talosta ulos, annan ajokorttinikin pois.

Otin lasin punaviiniä ja valmistin miehen pyytämän key lime pien ja kananmuna-katkarapu-graavilohi-voileivät saaristolaisleivällä ja vähitellen aloin rauhoittua. Haarukat ja muut välineet kyllä tavan takaa putoilivat käsistäni eikä leipä tokkeineenkaan meinannut selvitä suuhun asti (ruokailtuani vaihdoin koirien veden, johon olin tiputellut kananmunaa nyt ainakin syödessäni). Poissa tolaltani, se kai se oikea ilmaus olisi. Alan ehkä olla taas tolallani ja suunnittelen maalaussessiota pihalla, kun vielä näitä säitä riittää. Ihana lämmin aurinkoinen syyspäivä :)

Espresso tuplana a.k.a el Grande Cappucino

Lomalta töihin palaaminen on aina vähän sellaista kamppailua. Vähän työrutiinien löytämisen kanssa ellei heti ole jotain kunnon pöhinää päällä ja vähän vielä enemmän unirytmin löytämisen kanssa. Kun luontainen rytmi on aamuntorkku ja töihin herääminen on parhaimmillaankin melkoisen haasteellista tässä aamuvirkkujen tahtiin sykkivässä maailmassa, on se loman jälkeen miltei mahdotonta. Illat venyvät väkisinkin yhä, ja kellon soidessa armollisesti vasta puoli kahdeksalta, alkaa vatsassa vääntää, sillä se ei olisi vielä ainakaan pariin tuntiin valmis nousemaan.

coffeefirstTyöni ei onneksi ole kuin toisinaan aikaan ja paikkaan sidottua, joten voin rauhassa vähän “myöhästellä” aamuista. Avata koneen aamukahvini kanssa ja aloitella hissuksiin. Odotan kauhulla sitä, kun kurssit alkavat puolentoista viikon päästä ja pitäisi saada itsensä seitsemään mennessä sängystä ylös (Porissa) ja asiakkaiden eteen. Nuorisollakin alkaa koulu viikon päästä. Se yleensä vähän jeesii normaalimpaan rytmiin pääsemisessä.

Maanantaina kampesin itseni toimistolle orientoituakseni jälleen työelämään. Tulin Sörnäisiin saakka miehen kyydillä ja matkalla metrolle hain Picnicistä cappucinon mukaani. Se oli aika pieni, ja toimistolla huomasinkin jo kaatavani taas kahvia kuppiin. Päivän aikana taisin juoda jonkun 4-5 kuppia kahvia, eli kohti leikkausta edeltänyttä kahvinjuontitahtia. Iltapäivästä olin havaitsevinani ihan hienoista huimausta, muttei mitään erityistä.

Tästä rohkaistuneena tiistaina Kampissa hain Starbuck’sista suorastaan grande cappucinon vietyäni auton Espooseen huoltoon ja selvittyäni sieltä onnellisesti dösällä Kamppiin ja täytettyäni vatsani Memphisin lohisalaatilla. Elämä tuntui hyvältä, kun auringonpaisteessa kävelin Narinkkatorin läpi kohti Elielinaukiota seuraavalle dösälle. Hiukan hyvä oloni himmeni, kun bussiin astuessani tajusin unohtaneeni ladata korttiin rahaa. Kahvikin oli jo loppunut. Himassa kuitenkin vielä tein itselleni freddon.

Valvoin tietenkin taas liian myöhään ja eilen aamulla väsytti niin maan vietävästi! Vääntäydyin silti toimistoa kohti. Hyppäsin bussista (maksettuani kertalipusta ylihintaa kolikoilla) Sörkässä, jotta saisin sen settini ladattua. Kävin R-kioskilla hoitamassa sen homman ja astelin jälleen Picnicin ovista sisään. Muistellen maanantain liian pientä cappucinoa ja pohtien väsymystilaani pyysin espressoni tuplana. Sain isomman cappucinon. Kaisaniemeen, tai siis Yliopiston metroasemalle, asti päästyäni oli sekin muki tyhjä ja melkein mieli teki napata vielä yksi pieni siitä metroaseman Picnicistä. Toimisto oli kuitenkin kulman takana, vastustin kiusauksen.

Picnic ei ole ensimmäinen valintani mitä cappucinoihin tulee. Ei ole kyllä Starbuck’skaan, vaikka juuri nyt kotonakin on Starbuck’sin papuja espressokoneessa. Espresso House olisi, mutta niitä ei nyt ole matkani varrelle siunaantunut. Duunissa kun ei ole vielä koulutukset alkaneet, ei kahviautomaattimme ole päällä (enkä viitsi sitä vain itseäni varten käynnistellä), joten olen juonut Juhla Mokkaa Mokkamasterista. Se ehkä tuoreeltaan on sittenkin parempaa kuin se automaattikahvi, joka ei sekään ole kovin hyvää. Yleensä kuitenkin juon mieluummin siitä cappucinon kuin drip-kahvia.

Noiden take away -mukien kanssa astellessani, tai ainakin jonkun niistä tässä joku päivä, muistelin aikaa 90-luvulla tai jotain, kun katsoin Ally McBealia ja ihmettelin, mikä se valkoinen asia on siinä pahvimukin päällä. Tai siis ymmärsin toki, että se on kansi, mutten ollut kuunaan mokomaa livenä nähnyt. Enkä kyllä kahvia mukaan mistä siihen aikaan ostanut, eikä Suomi tainnut vielä juuri espresso-pohjaisia juomia tuntea, enkä minä edes juonut kahvia siihen aikaan. Nyt hädin tuskin muistan sitä aikaa. Paitsi joskus, kun koen samankaltaisen euforian tunteen ensimmäisestä cappucino-hörpystä kuin mitä Ally jossain jaksossa demonstroi.

coffeeveinsOlen niin onnellinen, että kofeiini ei enää aiheuta huimausta ainakaan yhtä herkästi kuin vielä vähän aikaa sitten. Leikkauksesta toipuminen on ollut yllättävän pitkä prosessi ja vaikka jotkut sanovat, ettei tästä akustikusneurinoomaleikkauksesta välttämättä koskaan toivu täysin (ts. jää huimausta, tasapaino-ongelmia ym.), minä kyllä näytän toipuvan. Vielä vuosi sitten kolmas kuppi kahvia työpäivän aikana aiheutti ikävän huimauksen tunteen. Nyt se näyttäisi olevan menneen talven ongelma.

What can I say? I <3 coffee.

P.S. Kun googlasin tuota kuvaa, ensimmäinen hakutulos kertoi, ettei kahvia oikeasti pidä työntää suoraan suoneen – jos nyt joku, kun nyt joku, on riittävän, eh, ignorantti sitä kokeillakseen: Nurse kills patient by injecting coffee drip. Anyone can get confused, right? #hullumaailma

Anonyymit arkiaamunvihaajat

Kello soi kuudelta. Jouduin tönäisemään miestä, joka ei edes ensin herännyt kännykkänsä huutoon. Laitoin vähän valoa päälle, mutta mies vain käänsi kylkeään. Kännykkä sentään oli hiljaa. Yhdeksän minuutin kuluttua se piipitti uudelleen, siihen mies jo nousi. Minä kaivauduin syvemmälle peiton alle. Nousin vasta miehen palattua aamutoimistaan ja pakattua reppunsa. Ei siinä kauan mennyt vetää vaatteet päälle ja viedä koirat yläkertaan jatkamaan uniaan esikoisen vieressä.

Astuin ulos kylmään talviaamuun. Mahassa kiersi. Kaikista toppauksista ja pipoista ja rukkasista huolimatta minun oli kylmä, vielä silloinkin, kun auton lämppäri jo puhalsi lämmintä. Elimistöni nukkui vielä, sisäinen lämmönsäätely ei toiminut. Ei se toimi, kun joudun heräämään liian aikaisin. Siksi silloin aikoinaan, kun oli joka aamu noustava kuuden pintaan, vietin aina ensimmäiset 10 minuuttia höyryävän kuumassa suihkussa lämmittämässä itseäni.

Jätin miehen juna-asemalle. Mies viettää vaihteeksi muutaman päivän keski-Suomessa työreissussa, minun pyörittäessäni arkea täällä koirien ja tyttöjeni kanssa. Koirien ja tyttöjen, jotka ovat ihan yhtä aamu-unisia kuin minä ja mieskin. Ajelin takaisin tuntien itseni zombieksi. Päässäni vain yksi ainoa ajatus: nukkumaan. Tahdon takaisin nukkumaan.

Himaan palattuani kiipesin yläkeraan teen worldiin ja menin ensimmäiseksi tarkistamaan, että tosikoinen on hereillä. Siellähän hän, toisen kyynärpään varassa, silmät päässä seisten. “Mä en mee tänään kouluun. On huono olo, pää ja kurkku kipee.” Kamalalta äidiltä ei poissaololupia herunut, empatiaa kylläkin: “Kyllä sä menet. Mä tiedän, että väsyttää ja tuntuu kurjalta nousta, mut ny on aika siirtyä takas normaaliin koulurytmiin. Otat buranan, jos päätä särkee, kipee sä et ole. Kyllä se siitä. Huono olo mullakin on, kun on joutunu nousemaan liian aikasin.” Ihan kamalasti ei tarvinnut vääntää, tytär nousi ja lähti kyllä.

Avasin esikoisen huoneen oven. Koirat tulivat vastaan ja viipottivat ohitseni kun pari sanaa vaihdoin esikoisen kanssa, joka sai vielä jäädä nukkumaan – hänellä on tänään inhimillisin aamu, sillä TET-harjoittelupaikassa pitää olla vasta kymmeneltä – ja istuivat makuuhuoneen suljetun oven edessä tullessani alakertaan, odottaen pääsyä takaisin sänkyyn. Sinne hyppäsivätkin heti kun oven avasin. Tai no, ainakin toinen hyppäsi. Toinen vahti minua silmä kovana, kun laitoin itselleni cappucinon.

Kömmin kahvini ja läppärini kanssa takaisin peiton alle ja koirat käpertyivät viereeni nukkumaan. Niillä ei ollut – ei ole vieläkään puoli yhdeksän aikaan – mikään kiire ulos. Ovat yhtä aamu-unisia kuin me perheen ihmisetkin. Selailin facebookin virtaa, lukaisin Hesarin otsikot ja sarjikset, siirryin meileihin. Mieluiten sulkisin silmäni ja nukkuisin vähän aikaa vielä noiden koirien kanssa, mutta työt odottavat. Sitä paitsi, kuka nyt kahdesti haluaisi herätä? Yhdessäkin kerrassa per aamu on tuskaa ihan tarpeeksi.

Vatsani alkaa viimein olla hereillä, alan viimein vähän lämmetä. Jos kohta koittaisi jotain aamupalaa syödä ja ehkäpä espresso tekisi terää. Tämä oli taas tällainen kick-start, vaikkei sentään tarvitse lähteä asiakkaalle, joten en vääntäydy toimistollekaan. Jahka tästä vauhtiin pääsen, saan hommat tehtyä tehokkaammin himassa.

#anonyymitarkiaamunvihaajat – Tarkoitukseni ei ole valittaa (no okei, on vähän), vaan valottaa millaista on aamu-unisen pakkoaamu. Ei se ole laiskuutta vaan on ihan fyysistä pahoinvointia joutua nousemaan liian aikaisin.

anonyymit arkiaamunvihaajat
Tee tässä sitte töitä… Mäkin haluan olla koira ;)

Pendolinossa pehmeää päivääni

Olisikohan se ollut toissapäivänä, kun vastasin johonkin hänen kysymykseensä kuivakan huumorini mukaisesti jotain varsin päivänselvää ja mies totesi: “you are Captain Obvious”? Muistan mutsinkin joskus sanoneen minulle samaa. Senkin uhalla jälleen kerran totean: en ole aamuihminen, enkä tykkää junista (vähän understatement, sillä oikeasti kai lähinnä inhoan junia). Tänä aamuna silti työreissu Tampereelle kutsui, ja viime perjantain väsyneen kotimatka-ajon “innoittamana” päätin mennä junalla, Niin paljon kuin autoani rakastan, huonossa kelissä väsyneenä yksin ajaminen ei ole mielekästä puuhaa.

Eilen oli vähän vaikea päivä sekä teinin että esiteinin kanssa, ilta oli yhä vääntöä etenkin tosikoisen kanssa. Lopulta köllin tytön vieressä melkein puoli yhteentoista, annoin tyttären purkaa mieltään, kun viimein sai juteltua asioista, jotka on painaneet mieltä jo muutaman päivän. Omaan sänkyyni kömpiessäni muistin, etten ollut aamuksi junalippuakaan vielä ostanut, joten avasin VR:n verkkokaupan iPadillani. Ihan jees siihen saakka, kun koitin valita istumapaikan. Flash! Die, Flash! Mies ojensi silloin minulle MacBookinsa ja tein varauksen sillä ja tilasin liput (meno-paluu, saman tien) kännykkääni. Parit plinkututkset kertoivat lippujen tipahtaneen kännykkääni.

Asetin herätyksen klo 5:40 ja nukahdin autuaaseen uneen miehen kainalossa. Noin klo 3:30 havahduin unestani ajatukseen: “unohdin ottaa lipuista kuitin”. Maksoin ne firman kortilla, mutta samapa tuo, vaikka olisin omallani maksanut, matkalaskuun sen tarvitsen kuitenkin. Aamulla tätä ääneen puhuin, ja mies sanoi, että on se siinä kännykkälipussakin. Juu, tekstarissa, Ehkä pitää ottaa siitä screenshot ja lähettää sähköpostiini. Tai sitten koitan Tampereen asemalla pyydellä kuittia asiakaspalvelusta. Minulla on aikaa sekä mennessä että palatessa, uskoisin. Äkkiseltään en tässä löytänyt VR:n sivuilta keinoa hankkia lipuistani kuittia jälkeenpäin (kun en ole rekisteröitynyt Veturiin).

Nukuin vähän levottomasti siitä sitten viimeiset pari tuntia, heräten sitten 5:25 ensimmäisen kerran. Päätin vielä ummistaa silmäni ja koittaa nukkua sen vikan vartinkin, mutta mieleni oli jo levoton. Lopulta nousin viisi minuuttia ennen kellon soittoa, otin kännykkäni mukaan aamutoimiini ettei se yksinään siellä soi, ja aloin valmistatutua lähtöön. Aikaa minulla oli, kahviakin kaipasin, mutten todellakaan ollut riittävän hereillä laittaakseni cappucinoa, enkä arvannut espressoa kipata tyhjään vatsaan. Vaatteet päälle, meikit naamaan, lasi tuoremehua, hetki koirien rapsuttelua ja miehen kanssa jutustelua ja oli aika vetää saapasta jalkaan ja kutsua taksi.

Tekstaritaksi toimii aina yhtä nopeasti ja luotettavasti. Ihan huippu. Tekstarin lähettämisestä ja saman tien tulleesta vastauksesta oli kulunut vain pari minuuttia, kun kävelin alas meidän pihatietä ja taksi kurvasi paikalle. Avasin oven ja olin astumassa taksiin, kun tajusin käsilaukkuni puuttuvan. Pyysin taksia odottamaan ja ravasin hakemaan sen himasta, säikyttäen juuri alakertaan tassutelleen unisen keskimmäisen pahanpäiväisesti. Palasin taksiin, pyysin viemään minut Tikkurilan juna-asemalle ja taksin rullatessa liikkeelle muistin etten ollut ottanut iPadiani mukaani, kuten olin suunnitellut. Jeh.

TIkkurilassa maksoin taksini (ylltyksekseni jopa musitin kortin pin-koodin) ja nousin todeten ääneen, että no nyt on sekä käsilaukku että läppärireppu mukana. Taksi kurvasi paikalta ja minä huomasin jättäneen lapaseni taksiin. Koitin huitoa, mutta eihän se taksisuhari peruutuspeiliinsä katsonut. Seinään nojaillut mies katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan. “Lapaset jäi taksiin,” selitin ja kiipesin kaiteen yli ja lähdin kohti laitureita. Tsekkasin screeniltä, että kyllä, junani lähtee laiturilta kaksi, aivan kuten enempikin junalla matkustava mieheni oli minulle sanonut. Suuntasin kulkuni sinne, toinen käsi syvällä takin lämpimässä taskussa, toinen naputellen miehelle tekstaria lapasista.

Aina järkevä mieheni käski minun soittaa kuskille. Kuitissa kuulemma puhelinnumero. Toden totta. Ja soitinkin. Kuski oli jo tiessään, kuten tiesinkin, mutta lupasi yrittää jossain välissä tiputtaa lapaseni postilaatikkoomme. Mies kehotti ostamaan Tampereen Stockalta uudet. Ehkä sitten kotimatkalla. Nyt aamulla ei taida Stocka vielä olla auki, kun ysiltä pitäisi olla jo asiakkaalla.

Tämä alkaa muistuttaa muutaman yön takaista untani, missä olin Tampereella ja menin jostain syystä sisälle Pendolinoon, joka oli matkalla Ouluun. Juna lähti, ja hädissäni hyppäsin junasta ulos sen vasta ollessa rullaamassa liikkeelle. Päädyin toiseen junaan ja huomasin jättäneeni kaikki tavarani – läppärilaukun, käsilaukun, kännykän, kaikki – siihen Oulun junaan. Tämä toinen juna hyppäsi raiteilta ja suistui suohon. Minä lainasin konnarin puhelinta ja tajusin, etten muista mitään numeroita ulkoa, joten en saanut soitettua kuin esikoiselle (jolla käytössä oma vanha numeroni, jonka satunnaisesti jopa muistan oikein vielä). Monen vaiheen jälkeen uni päättyi onnellisesti: pääsin kotiin, sain tavarani takaisin ja koko Tampere upposi Näsijärveen. Ihan totta!

Nyt istun täällä Pendolinossa, oikeassa vaunussa (extra-luokassa), väärällä paikalla (varaamallani paikalla istuu joku muu, mutta ei sen väliä, sillä se paikka oli selkä menosuuntaan, sillä en tajua näitä junajuttuja ollenkaan), mukillinen ihan mukiin menevää Kulta Katriinaa mahassani. Mukin kyljessä lukee “Pehmeää päivääsi”. Pakko myöntää, että se oli pehmeää ja hyvää kahvia. Makuun saattoi vaikuttaa myös helpotus siitä, että olin viimein löytänyt sinne, minne pitikin.

Nousin Tikkurilassa junan ensimmäiseen vaunuun, sillä lipussani luki Vaunu 1, Paikka 23, Vastakkaiset paikat. Hämmennyin, kun paikka 23 olikin selkä menosuuntaan ihan tavallinen paikka. Eikä vaunussa ollut sitä kahvia, jota mies oli sanonut extraluokasta löytyvän. Istuin jollekin satunnaispaikalle odottelemaan konnaria kysyäkseni apua, avasin läppärin ja kirjoitin turhautuneen status-päivityksen Facebookkiin. Mies vastasi siihen, että extra-luokan ovissa kyllä lukee niin, joten totesin, että ehkäpä lähden vähän kävelemään ja etsimään.

Seuraavassa vaunussa jo törmäsinkin konnariin, todettuani olleeni vaunussa 6. Näytin lipun ja sanoin ääneen, että taisin olla ihan väärässä päässä junaa, joten olen tässä matkalla… Konnari valisti minua, että vaunu yksi on aina Helsingin päässä. Kiitin ja totesin, etten juuri junilla matkusta joten olen vähän hukassa. Ympärillä istuneet kanssamatkustajat katsahtivat minuun pieni hymynkare kasvoillaan. Sääliä? Empatiaa? Huvittuneisuutta? Kuka tietää, en jäänyt asiaa pohtimaan vaan jatkoin matkaani kunnes löysin vaunun yksi, paikan kasvot menosuuntaan ja sen kahvin. Pistinpä elämän risaiseksi ja söin yhden kanelikeksinkin.

AdobePhotoshopExpress_e5922cf8c2854bc2b398e82512b6cef5

Kaipa minä vähitellen alan olla hereillä. Ja jollen, viimeistään kai herään kun kävelen asemalta asiakkaalle. Google mapsin mukaan matkaa on kilometrin verran, joten en minä mitään takseja ala ottaa. Kädet lämpöisiin taskuihini ja menoksi. Raitis ilma on hyvästä. Päivän kommellukset saisivat olla nyt tässä, kiitos.

Lakkoaamun ajatuksia

En minä siis ole lakossa, ehen. Ei ole montakaan lakkoa, jota olisin elämäni aikana tukenut. Lakkoon menevät yleensä ne, joilla jo muutenkin on keskimääräistä paremmat edut, aktiivisen ammattijärjestön vuoksi. Suhtautumiseni niihinkin on kovin kahtiajakoinen. En mene siihen kuitenkaan nyt.

Istun lämpimässä bussissa seistyäni pysäkillä ehkä huisit kaksi minuuttia. Minulla on siis asiat ihan hyvin. Mutta pistää vihaksi niiden puolesta, jotka ovat metron tai ratikoiden varassa, tai bussilinjojen, joita ei ajeta. Ja niiden, joiden lasten päiväkoti on tänään kiinni. Koululaisten, jotka jäävät tänään ilman lämmintä ruokaa (omani tosin syövät normaalisti vain näkkäriä ja salaattia koulussa, joten leipä, juusto ja jogurtti on pelkkää plussaa…).

Palvelualojen lakko on suoranaisesti väärin. Hirveä määrä sivullisia kärsii. Ei minulta riitä niille sympatiaa ja empatiaa. Olen itse ollut työpaikassa, jossa ei noudatettu mitään TESiä, joten tiedän, että jo ihan laki takaa ihan ok työolot ja edut kaikille tässä maassa. Ei minulta tosin heru empatiaa johonkin paperiteollisuuden lakkoonkaan. Ahneuden piikkiin menee sellaiset. Niillä murennetaan meidän yleistä hyvinvointia, oman navan kustannuksella.

Minua on siis turha odottaa tukemaan A-ryhmän anarkistitempausta. Väitän, että minussakin asuu pieni anarkisti, mutta se anarkisti siellä huutaa nyt, että painukaa ihmiset takaisin töihin, jotta muutkin pääsee! Ruuhka kehä-ykköseltä ulottui Tuusulanväylälle saakka, kun kaikki ja niiden veli lähti autolla töihin, pakosta. Onneksi oma bussini kulki; muuten olisi päivän palaveri muuttunut Lync-paltsuksi, mikä ei tällä kertaa ole toivottava käänne.

Istun siis itse bussissa. Meidän keskimmäinen, joka olisi ollut autokyydin varassa tänään, sattuu olemaan kipeänä. Kaksi muuta hurrasivat jogurtti-leipä-juusto-lounaalle samalla entusiasmilla kuin itse aikoinaan kun koulussa oli “box-lunch”-päivä syystä tai toisesta. Söin minäkin lihapiirakan ja jacky-makupalan paljon mieluummin kuin normiruokaa. Ja miehellä on auto käytettävissään. Meidän perheellä siis kaikki hyvin.

Kaikilla ei ihan niin. Palaverini toinen osapuoli tuossa juuri soitteli, että on vähän haasteita päästä tulemaan. Päädyimme kuitenkin siihen, että ehkäpä tallaisessa tilanteessa voi keskustaankin tulla autolla, ehkäpä meidän reilu työnantaja maksaa parkin palaverin ajaksi.

Kiitos vaan JHL. Kasvatatte oman etunne nimissä meidän muiden kustannuksia ja hankaloitatte elämää. Ja päälle vielä A-ryhmä, joka voisi tempauksensa valita vähemmän vasemmistolaisesti, jos minulta kysytään. Olen kovin erilainen idealisti kuin he.

Miehelläni on tapana lasten kiukutellessa sanoa: “I don’t negotiate with terrorists.” Se tismalleen minun mielipiteeni tällaisista lakoista. Vaikken olekaan lakon neuvotteleva tai muukaan osapuoli. Menkää takaisin töihin ja keskittykää elämään!

Aamu ennen viikonloppua

Palattiin illalla ruokakaupasta kotiin kassissa viisi 1.3kg lampaanpaistia. Paikallisessa marketissa oli lampaanpaistit pistämättömässä tarjouksessa, joten me iloisina lampaanpopsijoina päätettiin pakata sitä ihan kunnolla pakastimeen. Yksi niistä meni tosin saman tien paloiksi ja puolet paloista pataan; päätettiin ukkosen myötä viilentyneen ilman (heh, illalla oli “vain” 20 astetta lämmintä) myötä tehdä pitkästä aikaa kunnollista intialaista. Kaupasta mukaan vindaloo-soosia, kotona lampaasta ja vindaloosta vähän mukaeltu kashmir lammas-curry (resspetin tarvitsemaa masalaa kun ei Suomesta saa).

Curryn saidiksi valikoin keittokirjasta jugurtti-okran. Vinkiksi kaikille tulista ruokaa tekeville: jos aiot paistaa chili-viipaleita paistinpannussa, avaa kaikki tuuletuskanavat, lähetä perhe kävelylle ja varustaudu itse hengitysmaskilla. Ohjeen mukaan sipuli ja chili piti ensin paistaa öljyssä ja huhhuh, mitkä bio-hazard-kaasut siitä lähti! Koiratkin etsivät pakopaikkaa; Meggie kuljeksi hämmentyneen näköisenä ympäriinsä ja Timmy painui eteisen penkin välitasolle makoilemaan.

WP_20140807_016

Hyvää se oli! Siis molemmat, ihan taivaallista ruokaa. Kello oli liki kymmenen, kun istuttiin ruokpöytään. Aterian jälkeen olikin sitten jo tosi raukea olo, joten kiivettiin yläkertaan, nukkumaan. Olin niin väsynyt, että kymmenisen minuuttia surffailtuani silmät painuivat kiinni ja laitoin iPadin pois ja simahdin. Olin nukkunut edellisen yön todella levottomasti ja huonosti, joten uni tuli helposti eilen, ja nukuinkin kuin tukki. Puoli viideltä tosin heräsin ajatukseen: “mun kännykkä ei ole latauksessa.”

Eihän se ollut ei, en illalla väsyksissä ollut muistanut ajatellakaan sitä, ja nyt se oli suorastaan tyhjä. Kaivoin kännykän laturin jostain sängyn vieressä lattialla extra-tyynyjeni päällä nukkuneen Timmyn alta, kytkin känden laturiin ja hetken perästä naputtelin pin-koodin sisään. Pään osuessa uudestaan tyynyyn olin taas jo umpiunessa. Tiettävästi kännykkä ei herätä, jos sen akku on tyhjä. Mies tosin oli tänä(kin) aamuna hereillä jo ennen herätystäni, joten ei hätä tämännäköinen olisi ollut.

Herätykseni kilkuteltua Timmykin kiipesi sänkyyn viereeni ja mies nosti perunasäkki-Meggien jaloistani sinne meidän väliin. Rapsuttelin koiria, laitoin extra-tyynyni pääni taakse ja yritin heräillä. Mies napsautti valon päälle prosessin helpottamiseksi. Normaalit 25min. kellonsoiton jälkeen kömmin viimein sängystä ja ryhdyin aamupuuhiin. Hampaiden pesu, koirille ruokaa ja freddo cappucinot (vielä on kesää jäljellä, mutta mietin siinä espressojääpaloja ottaessani, että vieläköhän niitä tänä kesänä tekisi lisää, vai siirtyisikö takaisin lämpimiin cappucinoihin noiden espressopalojen loputtua) sillä välin kun mies kävi koirien kanssa ulkona.

Istuin vielä hetken sohvalla, jälleen koira kummallakin puolellani rapsutuksia kerjäämässä, ennen kuin piti lähteä bussille. Muistin uneni, jossa yritin nokkelana tyttönä mennä töihin nopeammalla bussilla, mutta meninkin väärälle pysäkille, josta meni vain se hitaampi bussi ja myöhästyin siitäkin. Noh, oikeassa elämässä ehdin bussiin, istahdin alas, laitoin Internet Sharingin päälle ja avasin iPadini. Akkua jäljellä 5%. Enpä sitten ollut sitäkään muistanut ladata yöllä! Tiesin, ettei tuolla akulla pitkälle pötkittäisi, mutta harmitti se silti, kun iPad sammui kesken kommentin kirjoittamisen.

Melkein meinasin jatkaa feisbuukkaamistani kännykällä, mutta sepä tiputtikin yhtäkkiä koko Networkin pois! Ei niin mitään yhteyttä yhtään mihinkään. “Verkkoa ei löydy,” se vain ilmoitti minulle. Buuttasin. Ei auttanut. Rävelsin ja buuttasin uudestaan. Ei auttanut. Sweet. Laitoin kännykän käsilaukkuun ja tuijotin ikkunasta ulos. Duuniin päästyäni tsekkasin uusiksi, verkko oli taas löytynyt. Mikä lie glitch in the matrix.

Kaiken muun mukavan lisäksi bussimatkalla eilisillan chilit heräsivät eloon, ja ainakin muut tulisen ruuan ystävät voivat ehkä arvata, kuinka mukavat oltavat minulla oli bussissa. Hmm.

Toimistolla kyselin iPadin laturin perään. Minulla on iPad 2 (niiiin vanha!!!), eikähän mistään löytynyt kuin uusia mitäliesalamointeja ne nyt olikaan en uudet liittimet. Lopulta yhdestä laatikosta löytyi vanha i-johto. Vaan eipäs tämä vanha iPadi suostu ottamaan virtaa suoraan USB-porteista, eikä Nokian palikalla, vaan itkee i-palikan perään. Ei muuten mitään, mutta kun minun oli tarkoitus tänään testata yhtä työstämääni sivustoa (sisäverkossa) tabletilla. iPad pysyi pimeänä.

Nyt on perjantai-ilta, ja tytöt taas meillä <3 Viikonloppu!