Koiraa on karvoihin katsominen

Latu ylittää kävelytien. Isä ja nuori lapsi, jota isä selvästi opettaa hiihtämään, lähestyvät ylitystä samaan aikaan kun minä kahden koirani kanssa lähestyn kohtaa. Hiihtäjät pysähtyvät keskelle kävelytietä, tuijottelevat kaukaisuuteen. Pysähdyn koirineni muutaman metrin päähän – he pelkäävät sauvoja. Isä huomaa meidät ja ottaa suksillaan askeleen, kaksi kohti reunaa, latua, sukset vielä reippaasti yli kävelytien puolenvälin. Lapsi huomaa meidät ja hiihtää siihen isänsä viereen.
Huokaisen ja otan koirien hihnat tiukalle, ohitan hiihtäjät toista reunaa hipoen, miettien miksei isä opeta lapselleen, ettei siihen keskelle sovi jäädä kävelytietä tukkimaan. Ainiin, kun ei isä ymmärtänyt sitä itsekään.
Muistetaan huomioida muutkin liikkujat, vaikka olisikin sukset jalassa!

Kirjoitin näin Facebookin kaupunginosaryhmään ja ihan odotetusti sain niskaani kommenttiryöpyn alkaen siitä, että olisi pitänyt avata oma suuni päättyen siihen, ettei olisi ainakaan Facebookkiin kaiken kansan nähtäväksi pitänyt tällaista mennä kirjoittamaan. Ilmeisesti on liikaa odottaa, että kanssakulkijat tuolla ymmärtäisivät olla tukkimatta kulkureittejä, pysähtelemättä haaveilemaan keskelle risteyksiä.

Ai miksen sanonut mitään? No kas kun sellainen pieni juttu kuin sosiaalinen ahdistuneisuus/sosiaalisten tilanteiden pelko piti suuni kiinni (kyllä, minulla on siitä ihan diagnoosi, vaikkei sitä aina huomaakaan, sillä työrooli peittää sen alleen).

Oli kuka oli väärässä oikeassa teki hölmösti ei tehnyt hölmösti, ei sillä tässä kohdin väliä. Eräs kommentinkommentti siellä kirvoitti mieleni miettimään tätä ja monta muutakin tilannetta. “Mutta kun ne koirat pelkää sauvoja!!!” Niin, niin pelkää. Mutta tietääköhön kommentoija ollenkaan, mitä se tarkoittaa, että koira pelkää? Se tarkoittaa sitä, että se saattaa käyttäytyä agressiivisesti ja jos ohitan hiihtäjät siitä heidän suksiensa päältä, on todennäköistä, että toinen tai molemmat alkavat räkyttää tai murista ja jopa hihnoissaa syöksähdellä kohti hiihtäjiä. Ja sitten saan kuulla, että minulla on agressiiviset huonosti käyttäytyvät koirat. Juu, välillä ne ovat, erinäisistä syistä.

Jäin tätä pohtimaan ja sitä, miten paljon puhutaan nykyään koirien inhimillistämisestä. Siis siitä, että koirille annetaan ihmisten piirteitä, tunteita, jne. ja unohdetaan, että ne ovat eläimiä. Omasta kokemuksestani käsin väitän, että kovin harva koiranomistaja (niitä Fluffien omistajia lukuunottamatta) näin tekee. Se, että koira on perheenjäsen, karvavauva, jonka tunnetiloja ja käytöstä omistajat – koiravanhemmat – tulkitsevat ehkä vähän ihmismäisesti, mutta koiransa tuntien, ei vielä tee inhimillistämisestä vahingollista. Harva “koiravanhempi”, ainakaan vastuullinen sellainen, silti unohtaa koiransa olevan eläin, jolla on eläimen vaistot. Päinvastoin. Siksi koiria koulutetaan. Siksi ne kulkevat kontrolloituina.

Valtaosa huomautuksista, jotka suustani tuolla ulkona kulkiessani saan (ja nekin hetket kun EN saa), ei ole tarkoitettu suojelemaan koirieni tunteita vaan suojelemaan koiriani itseltään, ihmisiä koiriltani. Kun kehotan lasta olemaan heilumatta keppinsä kanssa koiran läheisyydessä, kun kehotan meidät takaa päin koiraa hipoen ohittanutta olemaan tekemättä niin toiste, kun pyydän hiihtäjiä siirtymään sivuun kävelytien keskeltä (tai toivon heidän itse ymmärtävän antaa tilaa), kun odotan että äidillä on lapsi hallinnassa ennen kuin ohitamme, kun pyydän Fluffyn omistajaa ohittamaan meidät, jotta mekin voimme jatkaa matkaa, se on kaikki riskien hallintaa.

Kokemukseni mukaan pahimpia koirien inhimillistäjiä ovat ne, joilla ei koiraa olekaan. Oletetaan, että koska koira elää ihmisen kanssase myös käyttäytyy kuin ihminen. Väistää nätisti tien sivuun, ei säikähdä syöksähtävää lasta, ymmärtää sellaisia asioita kuin mekastavat lapset tai heiluvat sauvat tai ihoa hipovat takaa tulevat ohittajat. Vielä pahempia ovat koirien esineellistäjät, jotka olettavat, että koiraa voi lähestyä miten vaan, koska “sehän on vaan koira”.

Aikoinaan ollessani lukioikäinen, meillä oli kaksi kania. Minun Jeri ja siskoni Jami, suunnilleen samanikäisiä poikia kumpainenkin. Ensimmäiset kuukaudet sujuivat hyvin, mutta sitten ne alkoivat tapella. Jeri oli noista kahdesta vahvempi ja terveempi, ja olisi varmaan Jamin tappanut, jos olisi saanut tilaisuuden. Kanit erotettiin. Erään kerran Jeri, joka kanssani oli ihan sylivauva, oli sylissäni, kun siskoni tuli vähän liian lähelle. Jeri yritti hyökätä, mutta onnistuikin vain tarttumaan minua poskesta. Toisen kerran sisko yritti usuttaa Jeriä huoneeseeni, jotta pääsi itse keittiöön tekemään välipalaa. Jeri puri siskon jalassa olleeseen kumisaappaaseen reiän.

Eläimet – niin koirat, kissat, kanit kuin muutkin – ovat eläimiä eläinten vaistoin. Koulutettukin koira voi purra pelästyessään tai kipua kokiessaan; eläinlääkäritkin tarjoavat kuonokoppaa, jos pitää tehdä koiralle toimenpide tämän ollessa hereillä. Ihmisten ei koskaan pidä olettaa, että koira EI voisi purra. Omistajalla on vastuu pitää koiran ympäristö sellaisena, että kimmokkeita ei tule tai ne ainakin minimoidaan, ja koira on kontrollissa. Omistajalla on vastuu suojella koiraansa ihmisiten ajattelemattomuudelta ja ihmisiä koiran vaistoon pohjautuvalta käytökseltä.

Välillä tuntuu vaan olevan liikaa vaadittu, että muut ihmiset tekisivät oman osuutensa ja esimerkiksi huolehtisivat siitä, että heidät pääsee ohittamaan, vaikka he jossain seisoskelisivatkin. Tietenkin sama koskee myös koirien kanssa kulkevia. Ainiin, ja pyäräilijät voisivat hiljentää vauhtiaan ja muistaa soittaa sitä kelloa riittävän ajoissa sen sijaan että yrittävät viuhahtaa ohi tai jarrutavat selän takana. Meinaan vaan, että koirat pitää saada kunnolla sivuun ja hallintaan – sillä vain hetki sitten ei missään ollut ketään, joten hihnat saattavat olla löysemmällä, mikä aiheuttaa taas yhden vaaratilanteen.

Niin sitä minä vaan, että kun sanon koireini pelkäävän sauvoja, en inhimillistä koiraani. Sen sijaan se, joka vähättelee tuota lauselmaa, tekee niin ajatellessaan sen olevan sama kuin että pieni lapsi pelkää sauvoja. Ei se siis kovin vakavaa voi olla, koiran omistaja siinä taas lässyttää, voi hellantuuteli sentään.

Sitä minä vaan, jotta jos me kaikki vaivauduttaisiin vähän enemmän katsomaan asioita myös muiden silmin, olisi kaikkien helpompi kulkea. Kun näet minun vetävän koirani hihnan tiukalle, älä anna omasi lähestyä. Minäkin osaltani huolehdin siitä, että sinulla on riittävästi tilaa ohittaa ja toivon samaa sinulta, oli sinulla koiria mukanasi tai ei.

Lapsuus/Childhood – Q&A

Tämä on taas näitä Facebookin kysymyspattereita. Ja koska minusta on hauska näihin vastata, vastaan. Ja vein tietenkin tämänkin askeleen pitemmälle, kuvin.

**This is one of those Facebook Q&A thingys, and because I find them fun, I answer. And of course I had to take this one step further and add pics.

1. Missä synnyit?
**Where were you born?

– Naistenklinikalla Helsingissä.
**In Helsinki, at Naistenklinikka

2. Onko sinulla sisaruksia?
**Do you have siblings?

– 6v nuorempi pikkusisko
**a sister, 6 years my junior

Ihmettelen siinä vastasyntynyttä siskoani – Looking at my newborn sister with bewilderment

3. Olitko päivähoidossa?
**Were you in daycare

– En, mutsi teki freelancerina töitä himassa
**No, my mom worked as a freelancer from home

4. Oliko teillä lemmikkejä?
**Did you have pets

– Yhteensä kolme kania; yksi kun olin ala-astella, kaksi ollessani lukiossa
**3 bunnies altogether; one when I was in elementary school, 2 when I was in highschool

5. Muistatko aikaa, kun ei vielä ollut lapsilla turvaistuimia?
**Do you still remeber a time before kiddie seats in cars?

– Toki, minua nukutettiin auton takapenkillä skidinä, kun olin huono nukahtamaan sänkyyn. Takapenkillä ei tainnut siinä Minissä olla edes turvavöitä.
**Sure, I was not good at falling asleep and my parents used to put me on the backseat of the car, lying there under a blanket. I don’t think that Mini even had seatbelts in the back

6. Oliko sinulla mielilelua?
**Did you have a favorite toy

– Jose-koira, ehkä. Jose kävi jopa eläinlääkärissä, missä ell Ilves tutki myös Josen tutkittuaan ensin isoäidin koiran Dellan. Tai ehkä nukke nimeltä Jerry, jolle isoäiti ompeli samanlaisia asuja kuin minulle. Tai ehkä nalle tai apina tai mutsin tekemä kummajainen, kuka enää tietää 🤷‍♀️
**A dog called Jose, maybe. Jose even went to the vet where the Vet Ilves examined Jose after first examining my grandma’s dog Della. Or maybe a doll called Jerry, for whom my grandma made similar outfits as for me. Or maybe the teddy or monkey or this oddity made by my mom, who knows anymore 🤷‍♀️

7. Muistatko mitä sinusta piti tulla isona?
**Do you remeber what you were supposed to be when you grew up?

– Aika pitkään meinasin että lääkäri. Siinä teini-iän kynnyksellä haaveena oli eläintenhoitaja-tanssija-näyttelijä-kirjailija-kombo 🤷‍♀️
**For a long time I wanted to be a doctor. Then at pre-teen or so I dreamed of becoming a combo of animal carer-dancer-actress-athor

8. Olitko ns. näkymätön kiltti lapsi vai jokapaikan apina?
**Were you a so called good invisible child or a rambunctious monkey?

– Sekä että. Jokapaikan apina, joka oppi jo nuorena vetämään ylleen kiltin tytön kaavun
**Both. A rambunctious monkey who learned early on to pull on the good girl cape

9. Kuljitko pihalla kotiavain kaulassa roikkuen?
**Did you have a key hanging from your neck when playing outside?

– En, mutsi oli himassa kunnes olin 9 ja siinä vaiheessa avain oli taskussa kasarityyliin vaaleanpunaisella kierreketjulla vai mikä se oli
**No, mom was at home until I was 9, and at that point my keys were in my pocket attached to a pink eighties style twirly phone chain or whatsitcalled

Spiraaliavaimenperiä – Spiral keychains

11. Lempilastenohjelmasi?
**Your favorite kids’ TV show?

– Pätkis eli Smurffit
**Pätkis, i.e. The Smurfs

Smurffit – The Smurfs

12. Muistatko ensimmäistä koulupäivääsi?
**Do you remeber your first day in school

– Jep. Valitettavasti. Olin potenut kipeää mahaa (jännityksestä) niin että aloitin koulun varsinaisesti pari päivää myöhässä, kesken koulupäivän. Olin siis outolintu alusta saakka.
**Yup. Unfortunately. I had been sick with a stomach ache (from anxiety) so I actually started school a couple days late, in the middle of the day. I was an oddball fron the very beginning.

Ensimmäisenä koulupäivänä – First day of school

13. Keräilitkö jotain?
**Did you collect something?

– Kiiltokuvia, pyyhekumeja (kasari…), tarroja
**Kiiltokuvas (the best translation I found was “die cut scrap”, but can’t very well imagine any kids using that; anyhow, definition: glossy and usually embossed little pictures, kinda like pre-stickers, that usually came in a sheet, and girls collected them in their scrap books), erasers (oh, the eighties…), stickers

Kiiltokuva-arkki – A sheet of kiiltokuvat

14. Mikä oli lempiaineesi alaluokilla?
**What was your favorite subject in elementary school?

– Oliko mulla lempiainetta? Lukutunneista tykkäsin, ja kuviksesta varmaan.
**Did I have one? I liked reading and art classes, I suppose.

15. Olitko koulukiusaaja?
**Were you a bully

– En. Olin se kiusattu
**No. I was the one bullied

16. Harrastitko jotain? Mitä?
**Did you have hobbies? What?

– Kuuden vanhana yleisurheilua VU:n väreissä, partiota ala-asteen ajan, about. Pianoa soitin pari vuotta. Lukemista, kirja tai pari päivässä parhaina aikoina.
**At six years old I was part of the VU track and field team for a year or so. I was a girl scout for a few years while in elementary school. I played piano for a coupole years. I read books, lots of books. A book or two a day at best.

17. Ystäväsi
**Your friends

Aina niitä jokunen oli, kirjekavereita enemmän kuin livekavereita
**I always had some. More pen pals that IRL friends

18. Mieluisin muistosi jostain ensiluokkien tapahtumasta?
**Your favorite memory of something during the first school years

– Ensi-pusu: ekaluokkalaisena ihastukseni asui samassa talossa ja leikittiin usein pihalla yhdessä. Erään kerran leikittiin tuijotusta ja ihastukseni pussasi minua saadakseen minut nauramaan. Onnistuikin.
**First kiss: when we were on first grade my crush lived in the same appartment building as me and we often played together in the yard. Once we were playing stare and he gave me a smooch to make me laugh. And succeeded.

19. Minkälainen oli ensimmäinen opettajasi?
**What was your first teacher like?

– Tiukka nunna, varmaan liki kuusikymppinen. En tykännyt
**A strict nun, probably almost sixty years old. I didn’t like her.

20. Oliko vanhemmillasi tiukka kuri?
**Were your parents strict?

– Oli. Siksi kiltin tytön kaapu.
**Yes. That’s the reason for the good girl cape

21. Miten perheesi lomaili?
**How did your family spend vacations?

– Enimmäkseen isovanhempieni mökeillä (järvenrannalla toinen, Nauvossa saaressa toinen)
**Mostly at my grandparents’ summer places (one by a lake, one in an island at sea)

22. Lempiruokaasi natiaisena oli?
**What was your favorite food as a kiddo?

– Siskonmakkarakeitto
**Sausage soup

23. Tupakoitiinko teillä vielä sisätiloissa?
**Did your parents smoke indoors?

– Jep, mutsi poltti töitä tehdessään kun olin skidi, mutta lopetti ollesani varmaan neljän vanha
**Yeah, mom was smoking indoors while working when I was small, but stopped entirely when I was maybe four years old

Kukista (mutta vain vähän mehiläisistä)

En ole koskaan ollut mikään viherpeukalo. Olen aivan liian hajamielinen ja laiska pitääkseni niitä hengissä, noin pääsääntöisesti. Nuorena likkana naureskelin usein, että minulla kuolee kaktuksetkin kuivuuteen – mikä piti paikkansa. Oleanterini (jota yhä suren, sillä en ole ikinä löytänyt itselleni uutta mistään) unohdin eräänä syksynä kauan sitten parvekkeelle ja se paleltui.

Siksi onkin mielenkiintoista, että meillä nykyään on hyvinvoiva ja iloinen rivistö orkideoja, jotka vuodesta toiseen kukkivat vuoron perään ja yhtaikaa. Orkideat kun vieläpä ovat tiettävästi niitä vaikeita kasvatettavia. Itse olen todennut niiden voivan sitä paremmin, mitä tehokkaammin unohdan niiden hoidon, tai pikemminkin mitä epämääräisemmin muistan antaa niille vettä, ja unohdan laittaa sekaan lannoitetta kerran kuussa tai edes vuodessa tai kahdessa.

Uloskin nykyään haluan kukkia laittaa, ja sitten kiroan sitä, ettei sada tarpeeksi ja joudun niitä kastelemaan. Tänä kesänä se oli varsin pieni urakka, sillä etupihalla oli vain muutama kasvi, takapihalla kolme. Silti etupihan orvokit lentelivät välillä tuulessa pitkin portaita, kun olivat niin kuiviksi pääseet. Sitkeitä sissejä, laitoin takaisin koreihinsa ja niin ne jatkoivat elämäänsä.

Mies mieluummin kasvattaa hyötykasveja, kuten chilejä ja yrttejä ja kesäkurpitsoja, paprikoita, tomaatteja, munakoisoja, you name it. Tai pikemminkin mies haluaa nähdä niiden kasvavan; minähän ne yleensä lopulta istutin 😉 Yhdessä hoidettiin kauhiat kastelu-urakat, mutta onneksi ehkä hänenkin intonsa on vähän laantunut. En ikävöi meidän hyötypuutarhaa, enkä sitä valtavaa määrää kukkiakaan, toisin kuin ehkä alueen mehiläiset.

Se mehiläisistä ja hyötykasveista, takaisin kukkiin. Monilla on joku lempikukka, tai jokunen lempikukka, niin minullakin. Niitä on vuosien saatossa kertynyt lyhyehkö lista, ja koska kyseessä olen minä, jokaisella kukalla on tietenkin tarinansa.

Orvokki

Tavallinen ja kliseinen, mutta silti ensimmäinen kukka, josta pidin ihan erityisesti. Enkä pelkästään siksi, että orvokki on kaunis, olipa sen väriyhdistelmä mikä tahansa, vaan myös siksi, että yksi lapsuuteni lempilauluista sattui olemaan suloisenkaunis “Orvokkini tummasilmä, kultasydän pieni. Katsot aina lempeästi, kun käy luokses tieni!”

Neilikka

Kuudentoista vanhana olin Viipurissa isoäitini, isäni, ja tämän vaimon kanssa. Olimme silloisen poikaystäväni (josta sittemin tuli ensimmäinen aviomieheni ja lasteni isä) seurustelleet puolisen vuotta ja minulla oli tuon viikonlopun aikana kovin ikävä. Tunsin olevani ihan hirveän kaukana, eikä silloin ollut mitään matkapuhelimia, joilla viestiä jatkuvasti. Viipurin kauppahallissa joku ukkeli tykkäsi, että onpas nätti likka ja nappasi naapurikojun maljakosta neilikan, jonka ojensi minulle italiailaistyyppisen sormipusun saattelemana. Hymyilin hämmentyneenä ja työnsin kukan hiuksiini. Määritin sen ikäväni symboliksi. Silloin olin vielä varsin high on symbols.

Sittemmin The Scarlet Pimpernel – Punainen Neilikka – valloitti minut telkkarin minisarjana (ooh, Richard E. Grant!), mikä vain vaihvisti neilikan erityisyyttä. Luin myöhemmin pari kirjaakin, mutten koskaan ihmeemmin ihastunut niiden kirjoitustyyliin, joten se jäi niihin pariin. Itse hahmosta pidän kuitenkin yhä.

Oleanteri

Luin teininä kirjan Oleanterin punainen kukka (Eero Ekqvist) ja kirja itsessään teki minuun suuren vaikutuksen (ja on myös yksi harvoista nk. hengellisistä kirjoista, joita minulla vielä on jäljellä). Tarina sijoittui Israeliin ja jossakin muodossa oleanteri oli merkittävässä osassa; ei en muista enää kovin tarkasti, kuin että kyseessä oli kielletty rakkaustarina, olisiko ollut juutalaisen ja palestiinalaisen välillä? Oleanterista tuli tuon kirjan myötä yksi lempikukistani, joita ahkerasti olen sittemmin kuvannut niin Tinoksella kuin Kanariallakin.

Lilja

Lilja, tai tarkemmin laakson lilja, eli kielo, on nimeni alkuperä jonkinlaisen kiertotien kanssa. Shosun, josta on johdettu Susanna ja siitä Sanna, tarkoittaa kieloa, Lily of the Valley. En vaan silti ihmeemmin ole koskaan pitänyt kieloista, liljoista sitäkin enemmän, joten olen siirtänyt nimeni konnotaation laajemmin liljaan yleensä. Liljasta tuli siis joskus kauan sitten minuuteni symboli. Silloin symboli-aikakautenani. Niinpä minulla on lilja nilkassanikin.

Eri liljoista tiikerililja on suosikkini, ehkä osin Peter Paninkin ansiosta. Niitä myös kasvaa meidän landella, yhä jokunen, isoäitini jäljiltä.

Rhododendron

Landella on valtava rhodo, joka on kukassa aina synttäreideni aikaan. Isoäidillä oli tapana ottaa minusta vuosittainen synttärikuva rhodon vieressä. Ei kai siis ihme, että siihenkin syntyi jonkinlainen kiintymyssuhde. Täällä Stadissa meillä on etupihalla isoäidin jäljiltä parikin lilaa rhodoa ja naapureilla on vaaleanpunaista ja lilaa omillaan.

Orkideat

Monikossa, koska orkideoita on niin monenlaisia, enkä niiden sisältä pysty sanomaan suosikkia. Ne ovat uniikkeja ja kauniita kaikki. Mielenkiintoisesti orkidea on ainoa, josta en osaa oikein sanoa, mistä se edes lähti. Olin entisaikaan kuten niin moni muukin, joka sai orkidean tuliaisiksi: ihastelin sen kukkia kunnes kukat kuolivat, en parhaalla tahdollanikaan saanut sitä hoidettua sen jälkeen, ja niin se kuoli ja heitin sen pois.

Ensimmäinen orkidea, joka ei kuollut, on nykyisin kahteen eri ruukkuun jaettu valkokukkainen Dendrobium, jonka sain joitain vuosia sitten isältäni. Joskus ennen kuin muutimme tänne, missä on orkideoille mitä otollisin ikkuna. Tuo Dendrobium kukkii yhä säännöllisen epäsäännöllisesti; sekä vanha emo että siitä joskus istuttamani pistokas.

Tuon jälkeen ikkunalle on kertynyt useaa eri sorttia orkideaa.

  • Phalaenopsiksia minulla on tällä hetkellä kolme: vitivalkoinen, kelta-violetti, ja valko-violetti
  • Dendrobiumeja on tuon valkoisen lisäksi myös violetti-valkoinen (Dendrobium bigibbum)
  • Yksi tumma ruskea-violetti Zygopetalum
  • Viimeisimpinä lisäyksinä kaksi Cympidiumia, valko-vaaleanpunainen ja pinkki-valkoinen

Siinä kai ne. Jonkinlainen lukkarinrakkaus on myös mm. joulukaktukseen, maljaköynnökseen ja verenpisaraan. Joulukaktuksia meillä on pari orkideojen (tai tarkemmin varjoviikuna-bonsain) vieressä. Maljaköynnöksen ostan joka kevät terassille, samoin verenpisaran. Uudenguineanliisat ovat myös ehkä tässä samassa kategoriassa lempi-pihakukkieni joukossa, joskaan tänä kesänä en niitä meille ostanut. Ahkeraliisoja meillä, tai siis landella, oli kaikki lapsuuteni kesät, sillä isoäiti rakasti niitä. Minusta oli lähinnä hauska poksautella niiden siemenkotia. Auringonkukistakin pidän kovasti.

100 kirjaa

Näitä listojahan riittää, mutta tätä oli vaihteeksi ihan hauska käydä läpi. En siis todellakaan lue mitään minkään listojen perusteella, enkä etenkään käskystä – josta syystä en lukenut ensimmäistäkään koulu-pakko-kirjaa. Näistä kuitenkin jokunen tullut luettua tässä elämän matkalla.

Mika Waltari – Sinuhe Egyptiläinen

  • Luin vissiin siinä lukion jälkeisenä kesänä. Tykkäsin, mutta ei se minuun sellaista vaikutusta tehnyt, että olisin alkanut kahlata Waltaria sen enempää. Nyt on hyllyssä niitä isovanhempien jäljiltä liuta, ehkäpä joskus vielä luen niitä.

J.R.R. Tolkien – Taru sormusten herrasta

  • Viime kesänä, siis vuosi sitten, lomalla lukaisin Hobitin ja sormusten herrat. Joo, siis, joo. Tavallaan tykkäsin paljonkin, mutta toisaalta, en itse kykenisi takapihaani kuvailemaan sillä tarkkuudella kuin Tolkien kuvailee Keskimaata joka askeleella.

Väinö Linna – Tuntematon sotilas

  • Luin tämän varmaan lukioaikaan ekan kerran. Saattaisikohan jopa olla ollut poikkeus sääntöön ja oli “läksy”? Muutaman kerran lukenut sen uudestaan, Sotaromaaninkin ostin joskus, mutten ole sitten kuitenkaan saanut tartuttua.

Aleksis Kivi – Seitsemän veljestä

  • Lasketaanko se, että faija luki tämän minulle iltasatuina ollessani ehkä tokalla luokalla? Koiramäen veljeksiä kuuntelin kuulin äänikirjoina automatkoilla enemmän kuin tarpeeksi lasten ollessa pieniä.

Väinö Linna – Täällä Pohjantähden alla 1-3

  • Edelleen lukujonossa, jossain pohjalla. Hyllyssä Waltareiden vieressä 😁

Agatha Christie – 10 pientä neekeripoikaa

  • Joskus teininä luin mutsin hyllystä. Minusta ei tullut Christie-fania, vaikka jonkun puolitusinaa Christietä silloin luinkin.

Fjodor Dostojevski – Rikos ja rangaistus

  • Nope. Eikä ole listallakaan. Ei kinost.

Anne Frank – Nuoren tytön päiväkirja

  • Luin ehkä neljäntoista vanhana. Ihan niinkun samanikäisenä tai näin. Perään löytyi Zlatan päiväkirja (Sarajevosta), joka ei kolahtanut ihan samalla tavalla, mutta kumpikin kirja on hyllyssäni yhä. Käynti Anne Frankin talossa (10 vuotta sitten) oli lähes uskonnollinen kokemus.

Douglas Adams – Linnunradan käsikirja liftareille

  • Yksi parhaista ever! Lukenut kertaalleen, ja kuuntelin Ylen kuunnelmana pari vuotta sitten ollessani kyynärpään kanssa saikulla.

Astrid Lindgren – Veljeni Leijonamieli

  • Niin ihana 💕 Ei kuitenkaan kai lempi-Lindgrenini. Sen paikan vie ehkä Ronja. Tai Mio. Tai ehkä Marikki. Vai oliko se sittenkin Saariston lapset? Tai saattoi se olla tämäkin, jonka hevosten mukaan nimesin sateenkaariharjaisen leluhevosen ja ainoan My Little Ponyni.

Antoine de Saint-Exupéry – Pikku Prinssi

  • Actually, en muista lukeneeni sitä koskaan loppuun saakka. Aloittanut olen kyllä. Mutsi tätä rakasti ja siltä peruin kai minulla on sitä hyllyssä ainakin kolmella kielellä – suomi, englanti ja ranska. Saattaa myös olla, että opettaja luki tämän meille ääneen ekalla luokalla. Sarjassamme hämäriä muistikuvia.

J.K. Rowling – Harry Potter -sarja

  • Englanniksi hyllyssä, ehkä eläkkeellä luen ne versiot. Suomeksi luin ne (pojan hyllystä) neljäköhän vuotta sitten. Kaikki lapset oli Potter-faneja (joskin vain poika taisi myös lukea kirjat), joten olin aika Potter-kyllästetty vuosikausia, kun katsoivat leffoja ja pelasivat pleikka-Pottereita vuosikaudet. Meni tovi ennen kuin teki mieli tarttua kirjoihin itse 😂 Poika houkutteli lukemaan suomeksi, vaikka hänelläkin on ne englanniksikin. Suomennoksen hienouden takia.

Gabriel García Márquez – Sadan vuoden yksinäisyys

  • Juu ei. Kuulostaa aaaaivan liian tylsältä.

George Orwell – Vuonna 1984

  • Hyllyssä tuokin odottaa. Eläinten vallankumouksen luin jokunen vuosi sitten.

Veikko Huovinen – Havukka-ahon ajattelija

  • Odottaa, että perin faijan Huoviset. Joskus eläkkeellä siis nekin. Hamsterit olen Huovisista lukenut kerran, pari. Siihen tykästyin niin kovin, kun faija luki sen minulle iltasatuina sitten Seitsemän veljeksen jälkeen.

Elias Lönnrot – Kalevala

  • En ole saanut aikaiseksi.

Jane Austen – Ylpeys ja ennakkoluulo

  • No toki 💕

Sofi Oksanen – Puhdistus

  • Oksanen ei houkuttele. Hyllyssä olisi Koirapuisto, sillä tyttären luokka teki kirjasta flashmobin sen ilmestyessä ja saivat sitten pitää kirjan. Tytär (joka ei paljonkaan itse lue) antoi sen tietenkin minulle, mutten minäkään siihen ole saanut tartuttua.

Astrid Lindgren – Peppi Pitkätossu

  • Kai se on minullekin luettu lapsena. Itse olen lukenut sen omilleni.

Mihail Bulgakov – Saatana saapuu Moskovaan

  • Saapukoon. Ilman minua.

Richard Bach – Lokki Joonatan

  • Ei kai vaan ole koskaan osunut kohdalle, tosin en tiedä kiinnostaisikokaan🤷‍♀️

Umberto Eco – Ruusun nimi

  • Luin lukioaikaan, ja rakastin. Leffankin olen nähnyt muutamaan kertaan. Kirja on hyllyssä ja meininkinä olisi lukea se uudestaan, mutta kun maailmassa on niin paljon lukemattomiakin kirjoja…

Tove Jansson – Muumipeikko ja pyrstötähti

  • Muumit ei oikein koskaan ole olleet mun juttu. En ole yhtään muumikirjaa lukenut, paitsi ehkä jotain tarinoita lapsille.

J. & W. Grimm – Grimmin sadut I-III

  • En tietääkseni. Faija luki minulle joskus Anni Swanin satuja ja nekin oli minusta kamalia.

Dan Brown – Da Vinci -koodi

  • Kyllä. Ja kaikki muutkin Brownit. Paras on kuitenkin Deception Point, ei tämä suosituin Da Vinci Code.

Enid Blyton – Viisikko-sarja

  • En ekaakaan yritysä lukenut loppuun. Kun ne vaan söi niitä sardiineja joka välissä! Boooring! Blytonin Seikkailujen -sarjassa ei syöty samaan tahtiin, niistä pidin paljonkin.

Anna-Leena Härkönen – Häräntappoase

  • En ole lukenut, en usko että koskaan luen.

Ernest Hemingway – Vanhus ja meri

  • Ei ole tullut luettua.

Goscinny – Uderzo – Asterix-sarja

  • Tietty! Ja siitä mulla onkin sitten fiksaatio rasvaisiin kanankoipiin ja villisikaan ja kaikenlaiseen lihaan, mitä voi syödä barbaarisesti sormin luusta kiinni pitäen.

John Irving – Garpin maailma

  • En tätä. Joitakin muita Irvingejä kyllä, Sirkuksen pojasta taisin tykätä eniten. Sitten alkoi tökkiä ja Kaikki isäni hotellit jäi kesken enkä ole Irvingeihin palannut.

Louisa May Alcott – Pikku naisia

  • Sillon 11-12-vuotiaana heti Annojen jälkeen. Tämä eritoten inspiroi yhtä omista romaaneistani (joista yksikään ei tietenkään koskaan valmistunut).

Victor Hugo – Kurjat

  • Hyllyssä on oikein nahkakantisena, mutta lukematta vielä. Eläkepäiviä kai sekin tiiliskivi odottaa 😉 Musikaalia rakastan, mutta itken niin paljon pelkästä musiikista, etten voi katsoa…

C.S. Lewis – Narnian tarinat

  • En ole lukenut. Jonkun elokuvista olen nähnyt, ja poika ne luki aikonaan.

A.A. Milne – Nalle Puh

  • Moneen kertaan. Jos mutsilla oli Pikku Prinssi -fiksaatio, isoäidilläni oli Nalle Puh -fiksaatio. Alkuperäinen Puh on hyllyssäni isoäidin peruilta neljällä tai viidellä kielellä, en edes muista. Ainakin saksa, ruotsi, suomi ja englanti löytyy, mutta ehkä myös ranska.

Henri Charriete – Vanki nimeltä Papillon

  • Leffan (yhden – onko niitä enemmänkin`) nähnyt. Se riitti minulle.

Alexandre Dumas – Kolme muskettisoturia

  • Yksi kaikkien aikojen lemppareista 💕Moneen kertaan luettu, ja jatkot ja etkot ja whatnot samoin luettu ja hyllyssä puoli metriä Dumas’ta muutenkin.

Emily Bronte – Humiseva harju

  • Tämä on hyllyssä mutta jotenkin jäänyt lukematta.

William Golding – Kärpästen herra

  • Koulupakkopulla. Luin takakannen ja selasin randomisti muutaman pätkän, kirjoitin arvostelun ja sain kai ysin 🤷‍♀️

Juhani Aho – Rautatie

  • Eip.

Leo Tolstoi – Anna Karenina

  • Luin noin kaksi kolmannesta ja luovutin. Uskomattoman tylsä.

Frank McCourt – Seitsemännen portaan enkeli

  • Nope.

Arthur C. Clarke – Avaruusseikkailu 2001

  • Jäänyt väliin.

J.D. Salinger – Sieppari ruispellossa

  • Ois kai ollut koulussa luettava? En lukenut.

Charlotte Brontë – Kotiopettajattaren romaani

  • Luin tässä talvella vai keväälläkö se oli. Sen jälkeen kun olin lukenut kirjan Thursday Next, joka on alt-universe-fantasia, jossa seikkaillaan ko. kirjassa. Pakkohan se oli sen jälkeen lukea! Eikä se huono ollut ollenkaan.

Kurt Vonnegut – Teurastamo 5

  • Neva hööd.

Isaac Asimov – Säätiö

  • Ai mikä.

Aapeli – Pikku Pietarin piha

  • Tämä kai on minulla hyllyssä, mutta lukenut en ole.

Leo Tolstoi – Sota ja rauha

  • En enkä lue

Mauri Kunnas – Koiramäen talossa

  • Se aito ja oikea Kunnas. Näin siis ajattelin tästä lapsena. Kaikki ne muut oli sit vaan yritelmiä.

Margaret Mitchell – Tuulen viemää

  • Onhan se luettu. Ja Ripleyn jatko Scarlett myös. Ja Donald McCaigin Rhett Butler’s People oli oikeastaan mielenkiintoisempi kuin Tuulen viemää. Kaikki löytyy hyllystä.

Nikolai Gogol – Kuolleet sielut

  • Nope

Albert Camus – Sivullinen

  • Nope

Kirsi Kunnas – Tiitiäisen satupuu

  • Kylläpä kai sitä lapsena on luettu. Omillenikin ehkä jotain sieltä luin.

Hergé – Tintti-sarja

  • Kaikki luettu. Osa myös ranskaksi, koska niitä sattui landella olemaan.

Miquel Cervantes – Don Quijote

  • Teininä luin ja löytyy myös hyllystä.

Eduard Uspenski – Fedja-setä, kissa ja koira

  • Lapsena joo. Näin myös joskus näytelmänä. Muistan ensisijaisesti sen, että voileipä maistuu erilaiselta, jos makkarapuoli on alaspäin. Fedja-setä oli siinä aivan oikeassa.

Mark Twain – Huckleberry Finnin seikkailut

  • Tässä ihan viime talvena tuli luettua, koska alunperin mies luki sitä ääneen suomen harjoituksena, muttei jaksanut alkua pitemmälle. Lukaisin sitten itsekseni loppuun.

Johanna Sinisalo – Ennen päivänlaskua ei voi

  • Nope

Herman Hesse – Lasihelmipeli

  • Nope

Günther Grass – Peltirumpu

  • Nope.

Jostein Gaarder – Sofian maailma

  • Nope

Leon Uris – Exodus

  • Niiiin moneen kertaan lukioaikaan. Kaikki muutkin Urisit olen lukenut vähintään kerran. Kolmiyhteys on kuitenkin Exodusta parempi. Parhaat Urisit on yhä hyllyssä.

Lucy M. Montgomery – Pieni runotyttö

  • Silloin nuorena likkana juu 💕

Ilmari Kianto – Punainen viiva

  • Enpä ole.

Franz Kafka – Oikeusjuttu

  • Ei ole tullut Kafkaa luettua, eikä tule. Murakamin Kafka on the Shore on lukulistalla. #tajunnanvirta

Guareschi Giovanni – Isä Camillon kylä

  • Tämäkin on jäänyt väliin.

Lewis Caroll – Liisan seikkailut ihmemaassa

  • Tämän kyllä joskus lapsena. Ja onhan se vielä tuolla hyllyssäkin.

John Steinbeck – Eedenistä itään

  • Lukioaikaan tämäkin tuli luettua. Elin silloin jotain klassikkokautta.

Kari Hotakainen – Juoksuhaudantie

  • Eipä ole tullut luettua. Kotimainen kirjallisuus ei ole koskaan ihan kauheasti kiinnostanut.

Paulo Coelho – Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin

  • Nope.

Jules Verne – Maailman ympäri 80 päivässä

  • En ole lukenut. Verneltä yritin teininä lukea kirjaa Kapteeni Grantin matkassa ja se oli niin pitkäveteinen, että Vernet jäi. En tainnut Grantiakaan jaksaa loppuun saakka.

Risto Isomäki – Sarasvatin hiekkaa

  • No en.

Jaroslav Hasek – Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa

  • En enkä lue. Kierrän maailmansodat kaukaa. Yliannostus.

Giovanni Boccaccio – Decamerone

  • Enpä ole lukenut.

Oscar Wilde – Dorian Grayn muotokuva

  • Nope.

Milan Kundera – Olemisen sietämätön keveys

  • En, kun ei kinost

Homeros – Odysseia

  • En ole. Tavallaan haluaisin, mutta kun tiedän pitkästyväni kuoliaaksi. Koska kirjoitustyyli.

Peter Hoeg – Lumen taju

  • Nope. Ei edes kuulosta mun kirjalta.

Arthur Conan Doyle – Baskervillen koira

  • Luin teininä ja tykkäsin kovasti. Tämäkin on hyllyssäni odottamassa uudelleenlukua.

William Shakespeare – Hamlet

  • The Complete Works of Shakespeare makaa hyllyssä, muttei kyllä oikeestaan edes houkuttele. Edes eläkkeellä, mutta never say never.

Eino Leino – Helkavirsiä-sarja

  • No en

Stieg Larsson – Miehet, jotka vihaavat naisia

  • Naiset, jotka vihaavat miehiä. Miehet, joita ajattelen kuutamolla. Joo en ole lukenut.

Yrjö Kokko – Pessi ja Illusia

  • Luettu on, joskus lapsena. Näytelmänkin näin Svenskanilla aikonaan. Kirja mielestäni yhä on meillä hyllyssä. Jostain syystä jäi omille lapsille kuitenkin lukematta.

Thomas Harris – Uhrilampaat

  • En ole lukenut

Raymond Chandler – Syvä uni

  • Taas kirja, josta en ole kuullutkaan. Niitäkin on tässä listassa monta.

Jean M. Untinen-Auel – Luolakarhun klaani

  • Useasti miettinyt, että haluaisin lukea. Sitten jostain syystä joka kerta päättänyt toisin. Lopulta tulin siihen tulokseen, että jokin siinä tökkii, en lue.

Deborah Spungen – Nancy

  • Ei ilmeisesti kuitenkaan Drew? Neiti Etsiviä kyllä luin aikonaan vaikka kuin.

Stephen King – Hohto

  • Horrikset ei ole mun juttu. Leffaa en myöskään ole nähnyt. En katso, en lue.

Laura Ingalls Wilder – Pieni talo preerialla

  • Kirjaa en ole lukenut, sarjaa toki katsoin skidinä, mutten oikein siitäkään kamalasti tykännyt.

Laila Hietamies – Hylätyt talot, autiot pihat

  • En. Elokuvan nähnyt kyllä.

Aino Suhola – Rakasta minut vahvaksi

  • Nope.

Aleksandr Solzhenitsyn – Vankileirien saaristo

  • ?

Mikael Niemi – Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

  • Not my cuppa.

Timo K. Mukka – Maa on syntinen laulu

  • No ei ole tämäkään koskaan kiinnostanut.

Juha Vuorinen – Juoppohullun päiväkirja

  • Ei kiinnosta.

Kjell Westö – Missä kuljimme kerran

  • Juu en.

Veijo Meri – Manillaköysi

  • En… Miksi tässä on niin hirveä määrä tätä kotimaista? Ne vaan ei enimmäkseen iske.

Maria Jotuni – Huojuva talo

  • En.

Juha Itkonen – Anna minun rakastaa enemmän

  • Huoh.

Jan Guillou – Pahuus

  • Juu en.

Peräti 31 tästä listasta, vaikka alku tuntuikin useita listoja lupaavammalta. Lisänä useampikin DNF (tai DNF-assosiaatio) – nuorena selvästi jätin kirjoja kesken herkemmin kuin nykyisin. Tosin tuossa alkuvuodesta jäi parikin kirjaa kesken, mutta se on minulle nykyisin aika harvinaista. Osaan kai paremmin valikoida jo etukäteen, mitä oikeasti haluan lukea ja mitä en. Enkä lue kirjoja vain siksi, että joku sanoo sen kuuluvan yleissivistykseen tai koska se on klassikko. Olkoon puolestani. Luen tasan sitä, mistä tykkään ja niin pitäisi jokaisen tehdä.

Muistakaa tämä ❤

Autot, joita ajattelen öisin

Silloin kun olin ihan pieni, ei meillä ollut omaa autoa ollenkaan. Isovanhemmillani niitä oli, isäni vanhemmilla peräti kolme – yksi Saab kummallekin ja Mini, jota isäni ja setäni lainailivat. Vanhempani tekivät häämatkansa isoisän vihreällä Saabilla. Matkustin paljon niin isoäitini punaisessa Saabissa, sillä kuljin hänen kanssaan todella paljon, kuin tuossa pienessä vihreässä Minissäkin, jok kai oli enempi meillä kuin sedällä, jotensakin pysyväislainassa. Vanhempani välillä nukuttivatkin minua Minin takapenkillä, kun en muuten nukahtanut; autoon nukahdin aina ennen kuin oltiin päästy pihaa pitemmälle.

Äitini vanhemmilla oli valkoinen Fiat 600, jota Topolinoksi (pikku-hiiri/Mikki Hiiri) kutsuivat, kunnes vaihtoivat sen niinikään valkoiseen farmari-Wartburg 353 Touristiin ollessani noin viiden. Haaveilin aina matkustamisesta tuon auton tavaratilassa, ja kerran tuo haaveeni kävikin toteen, kun lähdimme mökiltä käymään kaupassa. Äiti komensi pitämään pään alhaalla aina kun tuli autoja vastaan.

Tuosta Warresta tuli joskus 80-luvun alkupuolella meidän perheen ensimmäinen oma auto, kun ukkini (mummi ei ajanut) halvaantui aivoveritulpan seurauksena, eikä enää voinut ajaa. Äiti meni autokouluun vasta silloin, päälle kolmikymppisenä, ja sai korttinsa pikavauhtia niin että pääsi kuskaamaan ukkia ja mummia tarpeen mukaan.

Ehkä vuosi tai pari myöhemmin vanhempani ostivat pari vuotta vanhan valkoisen Talbot 1510:n, hienon suomalaisen auton, jonka tietuntuma oli aivan jotain muuta kuin pommpivan warren. Jonkin aikaa meillä oli kaksi autoa, kunnes warppuri jouti jo eläkkeelle. Joku sen osti tehdäkseen sen rungosta itselleen peräkärryn.

Talbotilla seikkailtiin monet seikkailut. Muistan muutamankin reissun Vesannolle tai niille main, kun Talbotissa ei toiminut lämmitys tai vinkkarit tai kummatkaan. Huopiin kääriytyneenä hytisin takapenkillä, ja faija pysähteli putsaamaan tuulilasia tuon tuosta. Muistelisin, että Talbotin loppu oli moottoripalo, mutten ole varma. Siinä vaiheessa oli isäsuhteeni huonoimmillaan.

Erään kerran oltiin mutsin kanssa Talbotilla palaamassa himaan Espoon kirkon hautausmaalta, kun mutsi, jonka suuntavaisto oli legendaarisen huono, lähti kehä-kolmosta väärään suuntaan. Päädyttiin sinne Kirkkonummen tietämille, eikä suinkaan Turun motaria pitkin kotiin, mutta siitä sitten alkoikin Espoon ajelutraditio. Vanhempien eron jälkeen oli tavallista, että lähdettiin seikkailemaan autolla pitkin Espoota, mutsi, systeri ja minä, jos ei muuta tekemistä keksitty. Niillä reissuilla käytiin monet hyvät keskustelut!

Talbotilla ei tosin noita eron jälkeisiä ajeluita enää ajeltu, sillä Talbot meni erossa faijalle, kun taas mutsi osti siinä vaiheessa Peugeot 309 sedanin. Olimme systerin kanssa mukana koeajamassa autoa ja näimme autoliikkeessä lutuisia Peugeot-leijonapehmoja, joita mutsilta aloimme kinuta. Mutsi ei niitä meille ostanut – liekö olleet myytävänäkään – mutta kun haimme auton pari päivää myöhemmin, oli auton takaikkunalla kaksi leijonapehmoa odottamassa meitä. Bless that automyyjä!

Tuo sininen Peugeot ei palvellut kuin pari vuotta ennen kuin sen viat alkoivat olla niin monenmoiset, että painostin mutsia vaihtamaan saksalaiseen autoon. Minähän olin siitä erilainen tyttönuori, että luin Tekniikan Maailmaa ja tunsin autot ja niiden kujeet. Kun Pösö jälleen kerran oli korjaamolla, ja lasku uhkasi olla melkoinen, mutsi viimein minua kuunteli ja hommasi itselleen sinisen sedan-mallisen Opel Kadettin, jonka Beauty-varustelumalli puhutteli äitiä kovin.

Kyllä se kaunis auto olikin, silloisten standardien mukaan! Kaunis ja uskollinen ja palvelikin pitkään ja ongelmitta. Sillä mutsi minua ja systeriä kuskaili ympäriinsä, sillä ajeltiin pitkin ja poikin Suomea, ja sillä käytiin konferenssireissulla aina Jönköpingissä saakka!

Siinä kuudentoista vanhana jo istuin ehkä kuitenkin enemmän hopeanvärisen vuoden ’86 Mazda 626:n kyydissä enemmän kuin mutsin Opelin. Olin jo jonkin aikaa toki ollut mukana porukassa, missä oli paljon nuoria aikuisia ja heillä autoja, mutta tuo Mazda kuului kundille – eksälleni, lasteni isälle – jonka kanssa aloimme seurustella ollessani kuudentoista. Siitä alkoikin toistakymmentä vuotta kestänyt Mazda-aika elämässäni.

Tuota kyseistä Mazdaa en itse ikinä ajanut, sillä minulla ei ollut ajokorttia vielä naimisiin mennessämme, ja siihen mennessä kun se ajoin, olimme jo vaihtaneet tuon vanhan hatchbackin uudempaan, niinikään hopeiseen vuoden ’91 626 sedaniin.

Tuo auto meillä sitten olikin kunnes esikoinen oli parivuotias ja odotin tosikoista. Silloin, alkuvuodesta 2003, päätimme vaihtaa farmariin, sillä onhan sellainen paljon sedania käytännöllisempi kahden lapsen ja rattaiden ja whatnot kanssa. Silloin ostimme ensimmäisen upouuden automme. Tehdastilaus sekään ei ollut, mutta näyttelyauto, joka oli ehkä 5000km ajettu meille tullessaan. Yönsininen Mazda 6.

Seuraavakin automme oli vielä Mazda, vuoden ’98 Madza 626, hopeinen hatchback. Olimme muuttamassa Helsingistä Klaukkalaan ja tarvitsimme toisen auton. Mies, tuo eksäni, ehdotti, että minulle voisi ostaa pikkuauton, sellaisen kauppakassin. Kysyin, että miksi minulle. Ostetaan kauppakassi hänelle, niin minä ajan sitä farmaria. Suivaannuin todella moisesta ajatuksesta! Niinpä haimme sen sijaan Saksasta toisen Mazdan kakkosautoksi kesällä 2005.

Samoihin aikoihin alkoi mies haaveilla tehdastilatusta uudesta autosta, dieselistä, joka kulkisi vähän paremmin kuin Mazda 6 – se nimittäin oli sen verran painavampi auto, että 1.6l moottori, joka oli ollut ok edellisissä Mazdoissa ja oli ok meidän toisessa autossa, tuntui vähän liian pieneltä tuolle autolle. Tilasimmekin lopulta viininpunaisen Toyota Avensis -farmarin, jonka saimme sitten vuoden 2006 helmikuussa, kait.

Saksasta haettu Mazdamme palveli erinomaisesti aina vuoteen 2008, jolloin se alkoi oireilla vanhuutta. Siis ihan niitä tavallisia juttuja, mitä nyt autossa saa siinä vaiheessa tehdä, hihnanvaihtoja (se katkesi Hämeenlinnanväylällä) ja sen sellaista. Lopulta loppukeväästä 2009 se alkoi olla siinä kunnossa, että remppojen hinnalla sai jo uuden auton. Sellaisen siis ostin.

Se oli ensimmäinen ihan ikioma autoni, sporttiviritetty Honda Civic hatchback 1.8l, hopeinen sattumoisin sekin. Rakastin tuota autoa! Siinä oli kaikki vimpan päälle, vain peruutustutka puuttui, mutta sen sain autoon synttärilahjaksi. Kolme vuotta sillä autolla ajoin, kunnes firma tarjosi mahdollisuuden leasing-autoon ja päätin vaihtaa sen myötä uuteen.

Se oli vähän huti. Tai no, olihan se Honda Insight -hybridi, graffitinharmaa hatchback, oikein hyvä kaupunkiauto, jollaiseksi sen olin tarkoittanutkin. Siinä vaiheessa olimme juuri muuttamassa yhteen nykyisen mieheni kanssa, ja hänellä oli ennestään “väyrynen”, hopeinen vuoden 2000 (kai) E320 sedan-Mersu, jolla luultiin ajavamme kaikki pitemmät reissut ja kaikki ne kerran, kun kaikki kolme lasta piti saada samaan autoon.

Kävi kuitenkin vähän toisin. Erinäisistä syistä elämä heitti häränpyllyä taloudellisesti, ja päädyimme pistämään mersun seisontaan siinä vaiheessa, kun se olisi tarvinnut uuden akun ja jotain muuta pientä laittoa, ja ajelimme Hondalla kunnes sen liisari päättyi. Asuimme Helsingissä, emme tarvinneet kahta autoa. Kun Honda lähti takaisin leasing-yhtiölle 2015, laitettiin väyrynen kuntoon ja ajeltiin sillä seuraavat kolme vuotta vielä.

Mersu on mersu ja kestää ja kestää, mutta tuo malli oli tunnetusti koriltaan susi. Se alkoi ruostua pahasti ja kattoikkunasta tuli vesi läpi niin että eräällä rankkasateella vaihdelaatikko kostui ja ongelmiahan siitä tuli. Kesällä 2018 ostimme uuden Mersun – kyllä, vaihdoin Mazda-miehestä Mersu-mieheen – mustan AMG-stailatun GLK 350 3.2l diesel citymaasturin ja myimme väyrysen pois.

Se oli tuo kyseinen citymaasturi, jonka minä puolitoista kuukautta sitten ruttasin. Auto on yhä korjaamolla, odottelemassa varaosia Saksasta, ja mies puolestaan odottelee autoa takaisin käyttöön, jotta pääsee hakemaan laattoja ja vesieristelevyjä ja mitä nyt kaikkea rautakaupoista.

Nyt meillä on siis yhdeksän yhden auton vuoden jälkeen taas kaksi autoa taloudessa, kun maasturin päädyttyä korjaamolle ostimme väliaika-autoksi AMG-Mersun, joka ei jää väliaikaiseksi, vaan ehkä noista kahdesta autosta jopa pysyvämmäksi, miehen harrasteautoksi jos ei muuta. Vuoden 2007 musta sedan CLS 63 6.2l V8 AMG, ihan ehta urheiluauto siis. Ei mikään uusi, mutta erinomaisessa kunnossa.

Olisihan noista autoista tarinaa vaikka kirjan verran. Siis kaikista elämäni autoista ja muutamasta muusta, jotka jätin tästä pois. Kaikenlaista sellaista kuten se yksi vuokra-auto, joka hajoili pitkin mökkimatkaa, ja Saabin legendaariset puskurit, joiden päällä tennarinikin pysyivät kymmenen kilometrin matkan pomppuisia hiekkateitä pitkin, ja kaikenmoiset avainten sisäänlukitsemiset ja mitä nyt kaikkea. Sitä sellaista, mitä tapahtuu ihan tavallisessa elämässä.

Auto on ehkä vain kulkupeli, tapa päästä paikasta toiseen. Ne ovat kuitenkin niin kovin monessa menossa mukana nykyihmisen elämässä, melkein kuin hevonen ajalla ennen autoja, että niihin kiintyy ja niihin kiinnittyy muistoja. Minä en ole koskaan antanut autoilleni nimiä, mutta tiedän monia, jotka ovat. Autokin on monella tapaa tunnejuttu. Ja nyt, noihin nopeisiin mersuihin tottuneena, minusta tuntuu, että millään muulla enää ikinä halua ajaakaan 😀

Saksassa Mazda 626:n ratissa