Outolintu

Elämäni on taas vähintäänkin mielenkiintoista, outoa ja hämmentävää. On asioita, jotka vievät henkisen energiani pretty much kokonaan, sen mitä ei vie työ. Kirjoittamisesta ei siis oikein taaskaan tule mitään, taitaa tulla jälleen aika blogihiljainen vuosi. Kyselyitä en voi kuitenkaan vastustaa, joten tässä vaihteeksi yksi, naamakirjasta tietenkin poimittu.

  1. Pidätkö sinihomejuustosta? Aura on best. Muista tykkään pienellä varauksella.
  2. Cola vai Pepsi? Aito Coca Cola. Sitä kai tuolla Colalla tarkoitetaan, eikä esim. Lidlin Colaa?
  3. Onko sinulla asetta? Muuta kuin terävä kieli? Ei. Tai no, onhan meillä BB-gun, hevosjousi, ja kaikenlaisia puukkoja ja veitsiä.
  4. Viskiä, tequilaa vai vodkaa? Viski, sikäli kun noista pitää valita. Tequila lyhentää iltaa puoli tuntia per shotti. Just nyt en tosin joisi noista mitään, sillä pian puoleen vuoteen en ole alkoholiin koskenut, enkä ajatellut ihan hetkeen koskeakaan. Ehken enää ikinä.
  5. Hot Dog vai Juustohampurilainen? Juustohamppari, itse grillattu.
  6. Suosikkiruoka? Sushi. Tai fettunicine al fredo. Tai ehkä joku ihan muu kuten vaikka puoliraaka entrecôte ja smetana-ruusukaalit. Tough choice.
  7. Mitä juot aamulla? Cappucinoa ja itsepuristetun hedelmäshotin (juuen todellakaan tee mitään sellaisia aamulla vaan teen mehua noin kerran parissa kuukaudessa monta litraa, pakastan ja sieltä sitten täytellään pieniä shottipulloja jääkaappiin)
  8. Voitko tehdä 100 punnerrusta? En enää. En ehkä edes riittävän ajan kanssa.
  9. Kesä, talvi, kevät vai syksy? Kesä. Kesäkesäkesä!
  10. Onko sinulla silmälaseja? On 😒 Taas. Juuri jouduin hankkimaan monitehot ja päätelasit. Tai no, ei mulla niitä vielä ole, mutta ehkä viikon päästä.
  11. Fobiaa? Trypofobia eli reikäpelko, suljetun paikan kammo (hissit ei ahdista, mutta esim. magneettikuvaus kyllä, samoin ihmismassat eli oisko kuitenkin vaan joku “paikkojen joista ei pääse milloin tahansa pois -kammo”?)
  12. Viikon suosikkipäivä? Lauantai, tai jos pitää valita arkipäivä, torstai. Go figure.
  13. Uskotko kummituksiin? Toki! Siis silleen kieli poskessa 😉
  14. Vesisadetta vai lunta? Lunta (talvella, kesällä ois kiva jos ei päiväsaikaan ainakaan satais kumpaakaan mut jos valita pitää niin vettä 😉 )
  15. Lävistyksiä? Korvissa kolme (kolmia “normireikiä” laskematta), ja ensi viikolla jälleen napaläväri (olen kaivannut sitä, sen menettäminen AN-leikkauksen myötä harmitti melkein yhtä paljon kuin kuulon menetys 😛 )
  16. Ranskalaiset vai sipulirenkaat? Ranskikset, tai jos on tarjolla kunnon olutsipulirenkaan niin ne
  17. Tekeekö 6 kaveria tämän? Joo, eri foorumeilla
  18. Lapsia? Kaksi ja puoli, jo aikuisia
  19. Lempiväri? Violetti, jos musta ei oo väri
  20. Suosikkimusiikki? Hard/Alt Rock (Foo Fighters, Linkin Park, ja Rush tällä hetkellä eniten kuuntelussa)
  21. Osaatko viheltää? Juu, mutten mikään mestari ole
  22. Missä olet syntynyt? Stadissa, tarkemmin Naistenklinikalla, kuten ekalla luokalla johonkin lomakkeeseenkin rustasin 😋
  23. Onko sinulla veljeä/siskoa? Pikkusisko, joka asuu Atlantin toisella puolen perheineen
  24. Onko sinua koskaan pidätetty? Eipä ole
  25. Onko sinua koskaan leikattu? Kolme kertaa: kitarisat kun olin 9v, akustikusneurinooma tammikuussa 2014, kyynärpää syyskuussa 2020
  26. Oletko uskonnollinen? Ehdottomasti en.
  27. Suihku vai kylpy? Yleensä suihku, mutta joskus kylpy tuntuu hyvältä
  28. Lempivaatteet? Farkut ja huppari tai teepaita, mutta ihan mieluiten keikuin bikineissä (pitkä kuuma kesä kiitos!)
  29. Oletko hyvä ystävä? En tiedä. Toivon niin. Ei minulla tosin mitenkään kovin paljon ole ystäviä, joten ehkä en?
  30. Onko luita murtunut? Kerran. Viime syyskuussa kun värttinäluu murtui.
  31. Kuinka monta telkkaria talossasi on? Kaksi, yksi kummassakin kerroksessa
  32. Pahin kipu? Sisäinen. Joo, ne fyysisetkin kivut voi olla aika karmeita, mutta kyllä pahiten runtelee särkyneet tunteet.
  33. Tykkäätkö? Usein, paitsi jos en
  34. Ovatko vanhempasi vielä elossa? Isä on, äiti kuoli pian 7 vuotta sitten
  35. Tykkäätkö retkeilystä? Päiväseltään joo, mutten missään nimessä halua enää koskaan nukkua teltassa!
  36. Oletko sinä outo? Ehdottomasti. Normaali on pelkkää illuusiota anyway.

Joulun aikaa, yhdessäolon taikaa

Joskus tuossa alkukuusta keskimmäinen kysyi mieheltä ja minulta, mitä haluaisimme joululahjaksi. Vaikka sittemmin vastasimme kumpikin esikoiselle samaan kysymykseen ihan konkreettisilla asioilla, keskimmäiselle sanoin, ettei minulla sen kummempia toiveita ole, kuin että saisin koko katraamme meille viettämään joulua (tai esi-joulua, kuten yleensä, sillä joku tai jotkut ovat aina toisaalla aattona).

Sunnuntaina ennen joulua tämä toiveeni toteutuikin, kun – sovitusti – kaikki kolme nuortamme tuli meille, ollakseen meillä iltaa kaikessa rauhassa ja kiireettä. Syötiin perinteistä isoäitini reseptillä valmistamaani lohipiirakkaa, vähän vähemmän perinteistä poropiirakkaa, ja donitseja. Pelattiin Cards Against Disneyä iltamyöhälle, sillä jopa esikoinen jäi yöksi. Kaksi nuorempaa olivat meillä keskiviikkoon saakka, jolloin tosikoinen lähti kotiin, vain tullakseen aattona takaisin. Keskimmäinen lähti äitinsä ja pikkuveljensä kanssa mummilaan perinteiseen joulunviettoon.

Mitään kovin perinteistä ei meidän joulussa olekaan. Minä lienen ainoa, jolla on edes jotain perinteitä joulunajassa. Lauantaina paketoin joululahjat White Christmasin pyöriessä telkkarissa. Aatonaattona kävin faijan kanssa isovanhempieni ja isoisovanhempieni haudalla Espoossa. Avasin partiokalenterin viimeisen luukun aattoaamuna. Keitin riisipuuron, jota miehen kanssa söimme katsellessamme joulurauhanjulistusta Yle Areenalta (suorana toki). Siinä kai se.

Esikoinen ja tosikoinen tulivat meille isänsä kyydillä kahden maissa aattoiltapäivänä. Minun isäni tuli piipahtamaan hetkeksi neljän maissa. Jos ei nyt muuta jouluista niin paistoin kuitenkin joulutorttuja ja keitin glögiä (vaikkei nuo nuoret sitä edelleenkään juokaan) ja faija istui kanssamme tovin ennen kuin lähti kotiinsa varsinaiseen joulunviettoon pari uunituoretta pientä banana nut breadiä mukanaan. Me saatiin vaihdossa pieni taatelikakku, joka katosikin (meille jääneiden neljän pienen banaanileivän tavoin) parempiin suihin seuraavien parin päivän aikana.

Jouluaatto soljui iltaan rauhallisesti – mitä nyt nuo kuopukset välillä aiheuttivat vähän hässäkkää, kuten tavallista. Availtiin paketit, käytiin koirien kanssa ulkona, laitettiin ruoka ja syötiin. Ruoka, tai pikemmin ruoat. Valmistin nuorille lohipastan, jota söivät samalla kun mies ja minä syötiin alkupaloiksi silliä ja mätiä smetanan kanssa. Nuorten vetäytyessä pelaamaan pleikkaa ja hoitamaan koirien iltakävelyä, me valmistettiin meidän pääruoka: surf and turf. Hummeri ja pippurikuorrutettu tomahawk.

Joulupäivänä oli vuorostaan sushi-päivä. Hääräsin keittiössä keskenäni sushia loihtimassa, nauttien keittiön hiljaisesta rauhasta. Olen aina tykännyt sushin tekemisestä (ja tehnytkin sitä itse jo kauan ennen kuin suurin osa suomalaisista tiesi mitä sushi on, aikana jolloin Helsingissä oli tasan kaksi japanilaista ravintolaa), siinä on jotain rauhoittavaa. Leikellä kaloja ja avocadoja siivuiksi, pyöritellä riisiä nigiri-kököiksi, asetella kalaviipaleita riisin päälle, rullailla norirullia. Usein teen myös tamagorulla – munakasrulla – mutta joulupäivänä jätin sen väliin. Sushia tuli ihan tarpeeksi ilmankin.

Esikoinen lähti kotiinsa Tapanina tavaralastinsa kanssa. Joukossa oli mm. uusia tyynyjä, vedenkeitintä, leivänpaahdinta, ja sen sellaista tarpeellista. “Tuntuu kamalan aikuiselta, kun lahjatoiveet on hyötytarpeita”, tuumi poikaseni availlessaan pakettejaan ja todetessaan sekä isän että äidin toteuttaneen kaikki annetut toiveet ja tarpeet. Poika muuttaa tammikuussa ensimmäiseen ikiomaan asuntoonsa ja tarvitsee kaikenlaista, mikä jää nykyiselle kämppikselle.

Tytär on vielä meillä, sillä mitäpä hän siellä yksinäisessä solussaan kavereidenkin viettäessä aikaa kotona, perheen kesken. Huomenna hänkin palailee kuitenkin solukämppäänsä, ainakin joksikin aikaa; en ihmettelisi vaikka vielä saisimme hänet tänne päiväksi muutamaksi ennen koulun alkua, mutta sitä ennen on mahdollisia kaveririentoja ja uudenvuodenaattoa. Korona tosin arveluttaa tytärtäkin noiden menemisten suhteen.

Korona on muuttanut elämää kuluneen vuoden aikana todella paljon. Viisi kuukautta mekin vietettiin lähes puhtaasti lähiperheen kanssa, mitä nyt isääni ja lapsiamme tavattiin satunnaisesti ja enempi ulkona kuin sisällä. Vaikka syksyllä kesäsuvannon jälkeen luvut lähtivät jälleen nousuun, meidän perheessä oli moni asia muuttunut jo radikaalisti, ja omiemme suhteen tiputimme korona-varaukset vallan; nuoremme ovat tänne aina tervetulleita, ja sydämeni iloitsee siitä, että he monien vaikeiden vuosien jälkeen viihtyvät meillä ja viihtyvät yhdessä.

Olen nauttinut joulunajasta perheeni kanssa täysin siemauksin! Tämä korona-aika on ollut minulle oppikirjaesimerkki sanonnasta “ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin”. Katselen valoisin mielin kohti tulevaa vuotta.

Koirana rommikolassa

Tasaisin väliajoin tuumin, että haluaisin olla koira. Nukkua ja syödä. Käydä välillä vähän ulkona. Haukkua oravia. Oikeasti se on kuitenkin aika tylsää elämää.

Tuntui ihan hyvältä idealta kokeilla jotain uutta. Tehdä jotain, mitä ei ole tehnyt. Lähteä alamäkipyöräilemään työkavereiden kanssa. What could go wrong, right? Poika kyllä katsoi minua kuin tärähtänyttä, kun lapsilleni kerroin. Se on muutenkin sitä mieltä, että minut pitäisi pakata kuplamuoviin. Poika saattaa olla oikeassa.

Ensimmäiset pari laskua menikin ihan okei, tokalla laskulla pääsin vähän niinkun jo tunnelmaankin, vaikka työkavereille totesinkin, ettei ehkä ollut sittenkään niin hyvä idea yrittää laskea mäkeä vaillinaisella tasapainojärjestelmällä. Se kun estää ihan vallan kallistamasta pyörää mutkissa. Melko oleellinen puute.

Varovasti lähdin kuitenkin vielä kolmanteen laskuun, vähän ehkä liiankin varovasti. Vauhti loppui kesken mutkan, jossa olin jo muutenkin ajautunut sisäkaarteeseen ja mukkelismakkelishan minä menin. Ihan pehmeästi mutaiseen heinikkoon, mielestäni. Kömmin ylös ja yritin tarttua pyörään, mutta oikean käden puristusvoima oli kadonnut.

Raahasin pyörän syvemmälle pöpelikköön, liukastelin rataa alemmas, ajattelin, että jos ohitan seuraavan tiukan mutkan, pääsen ehkä taas pyörän selkään pitemmällä suoralla. Rannetta vähän vihloi, mutta käsi tuntui muuten olevan ok. Paitsi ettei ollut puristusvoimaa. Pyörän selkään oli siis turha yrittää.

Työkaverit alkoivat siinä vaiheessa tajuta, ettei minulla ollut kaikki hyvin ja pari heistä kiipesi rinteeseen auttamaan minut – tai lähinnä pyöräni – alas. Itse luistelin ja liukastelin perässä. Käsi ei tuntunut kipeältä kuin vähän kyynärpäästä, vain voimattomalta, joten kuvittelin vain venäyttäneeni jotain. Kyllä se tästä, kuten kaikki haaverini aina.

Pyöräilyni loppui siihen, sain mönkijällä kyydin takaisin ylös vuokraamolle. Riisuin varusteeni ja hain autosta lämmintä päälle ja ryhdyin kuvailemaan maisemia kännykälläni. Vielä onnistui ojentaa käsivarsi kuvaamista varten ja selfienkin ottaminen sujui. Noin tuntia myöhemmin ei enää. Tuumin, että kai se on käytävä näyttämässä käsi lääkärille seuraavana päivänä.

Nuuksio Bike Park

Siitä se alkoi, elämäni koirana. Tai sitruunana rommikolassa, kuinka vaan. Yhtä mielenkiintoista kummin vain.

-Minä luulin että sinä olit kuollut.
-Niin minäkin. Sitten päätinkin ruveta sitruunaksi. Pari viikkoa meni siinä kun pompin ylös alas rommikolassa.

Ford Prefect – Linnunradan käsikirja liftarille (Douglas Adams)

Kävin Mehiläisessä, missä lääkäri passitti röntgeniin. Kuvat kertoivat karua kieltään siitä, miten kauniisti olin onnistunut paskomaan värttinäluuni. Oli se sitten kivi tai ihan vain vääntymä, kuka tietää, mutta värttinäluun pää oli useamman millimetrin painuksissa. Juuri sen verran liikaa, että leikkaukseenhan minut passitettiin.

Tuo valkoinen painuma. Luun pään kuuluisi olla tasainen. Nyt se taas on, leikkauksen jälkeen.

Sairasloma. Yleensä sanon lääkärille, etten minä mokomaa tarvitse, ellei ole pää kainalossa. Tällä kertaa oli kyynärpää kainalossa, kuvaannollisesti anyway, joten kolme viikkoa tässä on kotosalla lusittu, lähinnä makoillen ja kuunnellen joko musiikkia tai Linnunradan käsikirjaa liftareille (Ylen radioteatterin esittämänä). Kuluu ne päivät niinkin.

Sairaslomani alkoi siis tasan kolme viikkoa sitten, leikkaus oli kaksi ja puoli viikkoa sitten keskiviikkona. Kuten yleensä, things need to get worse before they get better, joten menin leikkaukseen kohtalaisesti toimivan käden kanssa ja tulin sieltä ulos sataprosenttiseti tunnottoman ulokkeen kanssa.

Kotimatka Mehiläisestä oli kammottava, kenties kammottavampi kuin kotiutuessani akustikusneurinoomaleikkauksesta. Olin valmis puremaan käteni irti, heittäytymään ulos liikkuvasta autosta, mitä vaan kunhan se pahoinvointi ja epätodellinen olo olisi lakannut. Mies jaaritteli sähköverkon nollavirheestä tai jostain sellaisesta pitääkseen ajatukseni edes osittain poissa itsestäni. Viimeiset pari kilometriä roikotin päätäni auton ikkunasta kuin, noh, koira.

Ihan varmasti oli hyvä, että se käsi oli puuduksissa vielä kymmenisen tuntia leikkauksen jälkeen, mutta oli melko pelottava tunne, kun näet käden, tiedät että se on siinä, muttet tunne sitä ollenkaan. Tiedostat, että sen voisi lyödä lekalla murskaksi, etkä edes huomaisi.

Leikkauksen jälkeen

Kipu puudutuksen lähdettyä oli varsin sietämättömän kamala, etenkin kun en kodeiiniyliherkkänä uskaltanut ottaa mukaan annettua oxycodonia, sillä se on kemiallisesti samankaltaista kuin kodeiini ja saattaa myös aiheuttaa sappivaivoja sellaiselle, jolle kodeiini niitä aiheuttaa. En halunnut kokeilla. Kärvistelin mieluummin aamuun yhden kipupesäkkeen kanssa kuin riskeerasin sappikrampit.

Sen ensimmäisen yön jälkeen alkoi ylämäki. Sain lääkäriltä Tramalit kipuun – en ollut niitäkään alunperin halunnut, yhden surkean Oxynorm-kokemuksen jälkeen, mutta jotain oli saatava, kun ei pelkällä Buranallakaan oikein pärjännyt. Mutamaan päivään en juuri sängystäni noussut. En juuri syönyt edes. Nukuin.

Lopulta kömmin luolastani suihkuun ja näin taas päivänvalon. Pienessä kolmiolääkesumussa en edelleenkään paljon muuta tehnyt kuin lojunut sohvilla ja sängyillä. Luin Max Seeckin Pahan verkon, joka tuli postissa juuri sopivasti ennen sairaslomaani. Luin vähän jotain muutakin. Katsoin muutaman elokuvan, mutta keskittymiskyky mihinkään oli aivan nollissa.

On se sitä vieläkin. Väsyttää koko ajan. Niitit on otettu pois leikkaushaavasta ja ortopedin mukaan on ok palata töihin ylihuomenna. Se ehkä onnistuu, ehkä ei. Mieliala on melko matala, kun vajaatoiminen käsi turhauttaa. Sairasloma turhauttaa. Kaikki turhauttaa. Pelkään, että tipahdan vielä jonkinasteiseen masennukseen ennen kuin tämä käsi on taas kunnossa.

Eilen tein pitkän kävelylenkin kamerani kanssa rakkaissa Munkan maisemissa, kuunnellen ensin Apulantaa (joka sopi mielenmaisemaani) ja sitten Foo Fightersia (joka nosti mielialaani). Palasin kotiin vähän paremmalla mielellä kameran ja kännykän akut tyhjinä, omani ainakin hivenen ladattuina.

Tyhmyydestä sakotetaan. Tällä kertaa hinta oli vähän turhankin kova. Puolustuksekseni sanon, etten ihan oikeasti muistanut tasapaino-ongelmaani ennen kuin jo olin mäessä.

Löysin pienen järven joka uskoi olevansa rommikolaa ja pompin siinä.

Ford Prefect – Linnunradan käsikirja liftarille (Douglas Adams)

Uskollinen lukija

Myönnän, etten ole koskaan ollut mikään suuri suomalaisen kirjallisuuden kuluttaja. Olen minä lukenut Sinuheni ja vähän muutakin Waltaria, Tuntemattoman sotilaan (useampaankin kertaan), vähän Veikko Huovista, jota isäni luki minulle aikoinaan iltasatuina ala-kouluiässä, samoin kuin Seitsemän veljestä (nahkakantisesta painoksesta, joka oli kirjoitettu wanhoilla kiriaimilla).

Tosin, nyt kun alan miettiä, voin minä nähtävästi nimetä puolen tusinaa muutakin suomalaista kirjailijaa, joiden tuotantoa olen ahmimalla ahminutkin. Anni Polvan Tiinat ja myöhemmin lukioiässä vähän aikuisemmat hömppäkirjat, Jalon sisarusten poni- ja ravitallit, Tuija Lehtisen nuortenkirjat, Eeva-Maria Vierulan ja Eero Ekqvistin hengelliset kirjat teini-iässä. Joitakin mainitakseni.

En ole varsinaisesti tietoisesti koskaan päättänyt hyljeksiä kotimaisia kirjoja. Kävipä vain niin, että lukion jälkeen englanti, joka oli ollut koulukieleni 10 vuoden ajan (leikkikoulu, esikoulu, ja peruskoulu kasiluokan loppuun saakka) uhkasi jäädä vallan käyttämättömäksi ja alkaa rapistua, joten aloin ylläpitää kielitaitoani (edes kirjallista) lukemalla kirjani ensisijaisesti englanniksi.

Kotimainen kirjallisuus koki nousun elämässäni jokunen vuosi sitten, kun englanti oli jo pitkään ollut kotikieleni. Kirjafriikki kun olen, kirjahyllyt ja -laarit vetävät minua puoleensa kuin magneetti, missä tahansa olenkin. Erään kerran jokunen vuosi sitten Lidlissä oli syksyn tullen kirjalaari, josta poimin käteeni Max Seeckin Hammurabin enkelit. Kansi kaikessa yksinkertaisuudessaan yhdistettynä kiehtovaan nimeen sai tarttumaan kirjaan, takakansi ostamaan sen.

Kirja ei muistaakseni enää ollut ihan uusi silloin, vaan trilogian toinen osa, Mefiston kosketus, oli jo tuloillaan. Ostin sen heti kun se kirjakauppoihin ilmestyi ja ahmin myös sen, jääden malttamattomana odottamaan kolmatta osaa, seuraavana vuonna ilmestynyttä Haadeksen kutsua, johon kävin Helsingin kirjamessuilla hakemassa signeerauksen.

Jouluna tuona samaisena vuonna 2017 sain isältäni lahjaksi Mikko Porvalin Karelia Noir -sarjan ensimmäisen osan Sinisen kuoleman kuva, historiallinen dekkari Viipurista kieltolain ajalta. Vuotta myöhemmin sain sarjan toisen osan, Veri ei vaikene, niinikään joululahjaksi faijalta.

Jotenkin kirjan lopun perusteella kuvittelin sarjan loppuneen toiseen osaansa, etenkin, kun en sitten enää viime jouluna saanut isältä enempiä Karelia Noireja. Harmittelin kovasti asiaa, sillä pidin sarjasta kovasti. Mieleeni ei jostain syystä koskaan tullut tarkistaa asiaa – ei ennen kuin juuri nyt. Kolmas osa, Kadonneen kaupungin varjo, on sittenkin olemassa ja puuttuu hyllystäni. Muttei kauan. Tilasin sen juuri Adlibriksestä.

Seeck siirtyi tuon ensimmäisen trilogiansa jälkeen vielä vähän synkemmille psykologisen trillerin vesille viime syksynä ilmestyneen Uskollinen lukija -kirjansa myötä. Odotan jo malttamattomana sarjan seuraavaa osaa, Pahan verkko, jonka ennakkotilasin jo joku aika sitten.

Seeckin jalanjäljissä kulkee toinen tuore suomalainen dekkaristi Villy Lindfelt, jonka esikoisromaanin Miltä tuntuu tappaa hotkaisin tuossa eilen yhdellä istumalla, kun en malttanut käsistäni laskea. Kulkee ja ei kulje, Seeckin jalanjäljissä siis, sillä ihan tuo kirja oli omansa lainen, ihan sillä on oma paikkansa uudemman Nordic Noirin kentässä. Hienosti rakennettu psykologinen trilleri tämäkin. Toivottavasti saadaan vielä lisää Lindfeltiä – lupaan olla uskollinen lukija!

Vähän vahingossa käsiini sattui naapurimaan nousevan dekkaristin Camilla Greben Lemmikki. Esikoinen oli sen ostanut jostain pokkarikaupasta lukemista kaivatessaan ja suositteli minullekin. Luin ja tykästyin. Samohin aikoihin käsiini osui eräästä kirjavaihtohyllystä sarjan edeltävä osa Kun jää pettää alta, joten tietenkin sen poimin matkaani, luin, ja annoin esikoiselle.

Greben sarjaa on jo ilmestynyt kaksi osaa lisääkin – Horros ja Varjokuvia – mutta vasta Horroksen olen ostanut ja lukenut ja se on nyt matkalla esikoisen hyllyyn. Sinne minä kerään koko tuon kyseisen sarjan, pokkareina (koska pokkareina se kaikki alkoi), joten tuoreinta kirjaa saa aina odotella vähän pitempään. OCD ja silleen.

Mistä päästäänkin aasinsillan kautta Johanna Valkaman Metsän ja meren suku -kirjasarjaan, josta kaksi ensimmäistä osaa, Itämeren Aurin ja Linnavuoren Tuulin, ostin aiemmin mainituilta kirjamessuilta pokkareina. Pidin niistä niin paljon, että hivenen hampaitani kiristellen ostin vastikään kai kirjakauppohin tulleen Kaukosaarten Ainon kovakantisena. Kokonaisuus häiritsi hyllyssäni armottomasti, kunnes sarjasta ilmestyi neljäskin osa, Jäävuonon Ruusu, joka niinikään kovakantisena tasapainottaa tilanteen.

Nyt kun noihin kirjamessuihin päästiin, sieltähän tuli mukaani aika paljonkin kirjoja, edellä mainittujen lisäksi mm. jokunen Kristiina Vuori ja Kaari Utrio, Anja Snellmannin Antautuminen, sekä Markus Falk -nimimerkillä kirjoittavien Hämeen-Anttiloiden yhteinen esikoisromaani Profeetan soturit. Erinomainen trilleri tuokin, ja sen jatkon, Aleppon kirjuri, niinikään tilasin juuri Adlibriksestä.

Oikeastaan vähän hölmöä koko tuo Adlibriksestä tilaaminen, sillä noudan kirjat aivan Suomalaisen kirjakaupan naapurista, jolleivät ne tule postiluukusta sisään 🤷‍♀️

Minulle on siis tässä piakkoin tulossa kotimaista kirjallisuutta useammankin kirjan verran lisää hyllyyni. Edellä mainittujen lisäksi vielä Roope Lipastinkin tuorein, Aviotärähdys. Jälkikasvukausi on paraikaa luvussa.

En minä silti ole englanniksi lukemistakaan hylännyt, mutta se on enimmäkseen siirtynyt digikirjojen puolelle Kindleen. On kuitenkin tiettyjä (englanninkielisiäkin) kirjoja, jotka tilaan paperisina Amazonista, sellaisia kuin vaikkapa Charlotte Brontën Jane Eyre, jonka vastikään tilasin sillä sivistyksessäni on sen kokoinen aukko, ja kaikki ne muusikoiden ja näyttelijöiden elämäkerrat, joihin olen hurahtanut. Niistäkin tosin osa on poimittu suomeksi Suomalaisesta.

*

Joitakin muita tuoreempia suomalaisia kirjailijoita ja kirjoja hyllystäni

  • Emmi Itäranta – Teemestarin kirja
  • Henri Aleneff – Siveltimen voima (tämä onvielä lukulistallani)
  • Riitta Lehvonen – Kenkäheinistä kännyköihin, Tyttöteurastaja
  • Katja Kettu – Rose on poissa
  • Jorma Rotko – Amalie Armas, Kissa nimeltä Joosef, Koirat ja heidän ihmisensä (eKirjoina)

Kerro minulle satu

Kolmisenkymmentä sivua Indrek Harglian ensimmäistä Apteekkari Melchior -kirjaa eteenpäin jälleen luettuani, suljin kirjan kesken sivun. Se on minulle varsin harvinaista, sillä lähtökohtaisesti minua häiritsee jättää luku kesken. Tai ainakin pyrin lopettamaan aukeman alkuun, kohtaa ennen ensimmäistä täyttä kappaletta. Silloin tiedän, mistä jatkaa.

Apteekkari Melchior, vaikka onkin sinällään mielenkiintoista kuvausta 1400-luvun Tallinnasta, on dekkariksi (tai ylipäätään kirjaksi) kovin hidastempoinen. Muistuttaa varsin paljon C. J. Sansomin Shardlakeja, joissa myös murhat ja muut mysteerit selvitetään jututtamalla ihmisiä; toimintaa ei ole nimeksikään. Periaatteessa pidän noista historiallisista dekkareista, mutta niiden hidastempoisuus ei imaise minua sisäänsä, joten lukemisestakin tulee hidasta.

“Raskaaksi” kirjallisuudeksi tuskin niitäkään voi silti laskea. Dekkari kai ei ole nk. raskasta ja ylevää vaikka sijoittuisikin keski-ajalle.

Melchiorin sulkiessani jäin pohtimaan tätä koko kirjojen ja tarinoiden arvostus-asiaa. Raskasta ja kevyttä kirjallisuutta, erilaisten kirjojen arvoa tai pikemminkin arvottamista. Kirjalla on arvoa lukijalle, joka sitä arvostaa, mutta moni tuntuu arvottavan kirjallisuutta ja sen lajeja jonkin mystisen syvällisyyden perusteella. Vähän kuten teatteri on ylevämpää kuin elokuva ja elokuvissa ranskalainen taide-elokuva ylevämpää kuin Hollywood-elokuva.

Mikä tekee jostakin korkeakulttuuria?

Rahako? Yhtäältä se kuinka paljon se maksaa (=ei kaikkien saatavilla), toisaalta se kuinka paljon tekijä sillä tienaa (=kaupallisesti menestyvä)? Harvinainen ja tekijäänsä ei niin rahallisesti hyödyttävä tuntuu olevan arvostetumpaa kuin menestyvä ja suosittu. Paitsi kun tekijä on jo kuollut.

Taiteellisuus? Mitä ylipäänsä on taiteellisuus? Vaikeaselkoisuutta? Voiko arvostaa jotakin, mikä on helposti ymmärrettävää, vai pitääkö teoksen olla moniselitteinen ollakseen syvällinen ja taiteellinen ja siten arvostettava? Onko ymmärettävyys pinnallista ja sellaisena halveksittavaa?

Sänkyni päätyhyllyssä seisoo kirja The Essential Nietche. Ostin sen joskus, sillä halusin lukea sitä voidakseni muodostaa siitä oikeasti mielipiteen. Ahersin noin neljänneksen kirjasta, siirryin kevyempään lukemistoon. Ajattelin, että palaan siihen taas joskus, ajattelen kai yhä. Luultavasti en kuitenkaan palaa. Olen mielipiteeni muodostanut. Nietche voi olla arvostettu filosofi, mutta minusta hänen ajatuksensa ovat aivan yhtä täynnä ilmaa kuin paikallisen kuppilafilosofinkin. Vaikeatajuisempaa tosin.

Minä en arvosta mitään tai ketään siksi, että joku sanoo minulle jonkun tai jonkin olevan arvostuksen arvoista. Siksi, että maailma on nostanut tämän jalustalle ja julistanut suureksi henkilöksi tai “klassikoksi”. Asioilla – kirjoilla, elokuvilla, taiteella – ja niiden tekijöillä on minulle arvoa, saavat minulta arvostusta, vain kovin subjektiivisella tasolla. Kun ne tarjoavat minulle jotain. Kun ne lisäävät arvoa minun elämääni. Muuten ne ovat melko yhdentekeviä.

Luen toisinaan kirjoja, jotka eivät viihdytä, mutta useimmiten kirjoja, jotka viihdyttävät ja imevät sisäänsä. Sellaiset “klassikot” kuin Anna Karenina ja Taru Sormusten Herrasta ovat jääneet minulta kesken loputtoman ja lohduttoman tylsinä ja puuduttavina. Jälkimmäinen myös elokuvaversiona. En lue kirjoja häikäistäkseni intellektilläni tai sivistyneisyydelläni; jos ylipäänsä ikinä häikäisen, on se jotain aitoa minua, ei kaivoon kannettua vettä. Luen häikäistäkseni itseni tarinalla, johon voin uppoutua.

Nämä ajatukset ovat pitkälti lähteneet päässäni taas pyörimään erään FB:n kirjallisuusryhmän seinällä käydystä keskustelusta. Keskustelu lähti avauksesta, jossa henkilö X oli yrittänyt lukea Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -kirjaa, ja ihmetteli, miten moinen kioskikirjallisuus voi olla niin suosittua, kun hän ei pystynyt edes yhtä lukemaan läpi, niin kammottavaa kevyttä hömppää.

Siinä se sivistynyt korkeakirjallisuudenlukija osoitti sydämensivistystä käyttämällä sangen kauniita ilmaisuja kirjoista, joista kovin moni puolestaan pitää. Kaikin mokomin, meillä jokaisella on mieltymyksemme, mutta minulle opetettiin jo lapsena vähän rakentavampi tapa aloittaa keskustelu. Minulle opetettiin, että jollet osaa mitään hyvää sanoa, älä sano mitään. En minä sillä, kyllä mielipiteensä asioista voi sanoa, mutta sen voi ilmaista monella tapaa. On melko eri sävy esimerkiksi siinä, sanooko vaikkapa ruuasta “yök miten pahaa” vai “en pidä tästä”.

Niin, en ole ainoa, joka tykkää kovastikin kyseisestä kirjasarjasta, joka ei maalaa syvällisiä henkilökuvia ja on täynnä onnekkaita sattumia ja onnettomia historiaosuuksia. Jopa vähän ärsytykseen saakka, myönnän. Silti, satuina, tarinoina, ne ovat jotenkin ihania kasvutarinoita, lämminhenkisiä kertomuksia, joista jää hyvä mieli, vaikka historian rakkaustarinat ovatkin järestään onnettomia. Tekeekö se kirjasta kioskiviihdettä?

En tiedä, eikä minua kiinnosta. Tuo sarja, kuten niin moni muukin, joista pidän, on täynnä inhimillisyyttä, kohtaloita, paikkoja, historiaa, tapahtumia. Niillä on kyky tempaista minut pois arkisesta elämästäni jonnekin muualle. Jonnekin, missä murheet eivät ole minun omiani, missä lopussa kaikki on hyvin, missä oikean elämän realiteetit eivät päde. Ehkä olen ikuinen lapsi, mutta pidän saduista.

Miksi ihmisillä on tarve arvottaa? Tarve huutaa katoilta tuomiota? “Katsokaa miten sivistynyt olen! Yritin lukea kevyttä kirjallisuutta, mutten päässyt alkua pitemmälle! Luen mieluummin Sartrea.” Lue vaan. Ehkei meistä tule ystäviä, sillä minä en lue Sartrea vaan tuota “kevyeksi” leimattua kirjallisuutta, mutta eiköhän meille kaikille ole tilaa tällä pallolla.

Sydämen sivistystä on ymmärtää, että meitä on erilaisia, eikä lukumieltymys (tai muukaan mieltymys) tee kenestäkään älykkäämpää, parempaa, vähemmän älykästä, huonompaa, tyhmempää, viisaampaa. Ei tämä maailma olisi sen parempi paikka, vaikka me kaikki pitäisimme samanlaisista asioista. Ennemmin tylsempi paikka.

Taidan palata Melchiorin pariin.