Hotel Positive

Kello oli noin kolme iltapäivällä, kun tosikoinen tuli koulusta kotiin ja huomattuaan minut kirjastossa, ihmetteli: “Eiks sun pitänyt lähteä tänään?” “Kyllä mä lähenkin, about tunnin päästä”, vastasin ja teini ynähti jotain okein tapaista ja käännähti mennäkseen huoneeseensa. Kutakuinkin tuntia myöhemmin suljin kotioven perässäni ja lähdin ajamaan kohti Uuttakaupunkia. Minulla on täällä työpaja huomenna. Hämmentävää kyllä.

Auton diesel-mittari näytti neljännestankkia ja arvailin, kuinka pitkälle sillä pääsen. Totesin, ettei sitä tarvitse vielä päättää, ehdin sen tehdä matkallakin, kun näen, kuinka paljon motariajo vaikuttaa kulutukseen. Tuo meidän Mersu kuluttaa vielä reippaasti yli satasenkin ajossa aivan hirveän paljon vähemmän kuin kaupunkiajossa. Motarilla tosin tietenkin on vielä talvirajoitukset, mutta jotain yli satasen se ajonopeus kuitenkin.

Asetin auton navigaattoriin hotellini osoitteen, laitoin Spotifyn shuffle-soittamaan Foo Fightersia auton stereoista ja kurvasin motarille. Matka sujui rattoisasti musiikin täyttäessä auton. Mitä nyt joku satunnainen valopää kanssakuski välillä vähän vitutti. Vaivuin ajatuksiini. Vähän ennen Saloa navigaattori sanoi jotain, mitä en ihan erottanut musiikin seasta, jotain liikennetilanteesta. Dismissasin ilmoituksen, mutta kohta se tuli uudestaan. “Reittiä on muutettu liikennetilanteen vuoksi.” Mitä hemmettiä?! Miksi kaikki laitteet yrittävät olla käyttäjää fiksumpia.

Säätelin navigaattorin zoomausta nähdäkseni, mitä se nyt on mennyt tekemään. Se oli vaihtanut valitsemani reitin ihan täysin ja ohjasi nyt jostain sieltä Salon takaa maantietä pitkin suoraan Turun läpi. Pyöräytin silmiäni, peruutin reitin ja tuumasin, että pitäköön navigaattori tunkkinsa. Selviän ainakin Raisioon saakka ilmankin. Veikkailin sitä paitsi navigaattorini kartan olevan vanhentunut Turku-Pori-tien alun osalta, sillä sehän oli rakenteilla vain muutama vuosi sitten ja auton kartta on yli viiden vuoden takaa.

Pysähdyin Raision ABC:lle pakolliselle vessastopille ja hakemaan pork jerkyä snackiksi ja Google-mappasin reitin siitä Uuteenkaupunkiin. Syystä, jota en itsekään osaa selittää, halusin nimenomaan ajaa sitä pienempää tietä pitkin, vaikka se olikin ehkä 5 minuuttia hitaampi. Suuntasin auton nokan kohti Kustavia ja reititin Uudenkaupungin hotellini auton navigaattoriin uudelleen. 25 kilometriä matkaa. Silmiä alkoi jo väsyttää, kun maailma ympärillä alkoi hiljalleen hämärtyä. Kuukausi sitten siihen aikaan olisi jo ollut pilkkosen pimeää.

Ajatukseni harhailivat siellä täällä. Olin jossain siinä noin Raisiosta lähtiessäni vaihtanut Foo Fightersin Maroon 5:een, jota kuuntelin paljon kymmenkunta vuotta sitten. Erilaisia muistoja putkahteli mielen yleensä suljetuista loukoista ja tuumin, etten nuorena mitenkään kyennyt ymmärtämään sitä muistojen merta, jota ihminen kantaa mukanaan vanhetessaan. Väliin myrskyävää, väliin tyyntä loputonta merta, johon jokainen elämän kokemus sataa omat pisaransa vellomaan entisten muistojen mukana.

Nuorena kuuntelin isovanhempieni muisteluita kyllästymiseen saakka. Hiljaa mielessäni mietin, eivätkö he mitenkään voisi vain elää tätä päivää. Pakkoko on aina kaivella vanhoja. En minä mitään sanonut, en toki. Kunnioitin ja rakastin heitä suuresti ja ymmärsin – tai ainakin arvelin – että kysymys olisi heitä loukannut. Alan ymmärtää. Mitä suuremmaksi muistojen massa kasvaa, sitä enemmän se puskee aaltojaan aina ja kaikkeen. Se meri ei osaa olla hiljaa, odotella, että haluat pulahtaa siihen. Se nostaa hyökyaaltoja pienimmistäkin tuulenvireistä, jotka tarttuvat sopivaan pisaraan.

Bittersweet memories. Sweet memories. Bitter memories. Painful memories. Soothing memories. Niistä meidät on rakennettu. Niillä elämä meitä muovaa, kuolemaan saakka. Ne puskevat ja pönkeävät ja pyrkivät ulos. Siksi ihmiset kirjoittavat muistelmia. Haluavat tulla nähdyiksi, haluavat muistojensa jäävän elämään senkin jälkeen, kun he itse katoavat tästä elämästä.

Viitisentoista kilometriä ennen Uuttakaupunkia mietteeni katkesivat, kun auto ilmoitti dieselin olevan reservin varassa. Vilkaisin ajotietokonetta; se näytti vieläkin, että pääsisin sillä 116km, joten nou hätä. Olin sitä paitsi himassa googlannut, että Uudessakaupungissa on jopa kolme Teboilia, yksi aivan hotellini lähellä. Siihenpä pysähdyinkin sitten pirssini tankkaamaan, ennen hotellille asti ajamista.

Saavuin hotelliin vähän puoli seitsemän jälkeen. Astuin aulaan, ja näin ensimmäiseksi kyltin “Yökerho – pääsymaksu 10€”. Kallista se on bilettäminen täällä jumalan selän takanakin näemmä. Yläkerran discokin oveen maalatun tekstin perusteella 2€. Löysin respatiskin, jonka takana ei ollut ketään. Seinään kiinnitetyissä koukuissa roikkui avaimia, mistä päättelin Booking.comin valehdelleen kertoessaan huonetta varatessani, että niitä oli jäljellä enää viisi. Luullakseni koko paikassa on lisäkseni yksi hotellivieras.

Soittelin tiskin lehmänkelloa pariinkin otteeseen ennen kuin nuori tyttö, no, ehkä parikymppinen, ilmestyi viimein jostakin palvelemaan minua. Luin häntä odotellessani paikan menun läpi kahteen kertaan ja mietin, pitäisikö mennä pelaamaan biljardia palloja viereisessä salissa yksinään huiskineen ukkelin kanssa. Lopulta sain avaimeni ja kävelin diskoa mainostaneesta ovesta porraskäytävään, joka toi minut huonekäytävälle. Löysin oveni ja astuin sisään vanhanaikaisin lampuin ja mahonginvärisin huonekaluin sisustettuun ihan tavalliseen hotellihuoneeseen, jonka seiniä koristavat positiiviset mietelauseet.

“If you can DREAM it you can DO it!” “Think – Do – Be POSITIVE”

 

2019-03-14 18.53.48.jpg

Odotan mielenkiinnolla huomista aamupalaa ja innolla huomista kotiinpaluuta. That’s thinking positive, right?

Naistenpäivän mietteitä

Idealisti minussa toivoo, että Naistenpäivä olisi tarpeeton. Ettei kenenkään tarvitsisi erikseen juhlia sitä, että on nainen, mutta ennen kaikkea ettei kenellekään tarvitsisi muistuttaa, että nainenkin on ihminen ja ansaitsee samat oikeudet kuin mies. Ettei olisi tarvetta auttaa nimenomaan tyttöjä tai ajaa naisten asiaa, vaan riittäisi silkka ihmisoikeuksista puhuminen. Sama koskee tietenkin kaikkea ihmisten jaottelua.

Jotenkin on totaalisen nurinkurista, että naisesta syntynyt mies pitää naisia itseään vähempiarvoisena. Vähän niinkuin on totaalisen nurinkurista, että mies, joka raiskaa naisen because he can, on valmis tappamaan sen miehen, joka kehtaa koskea hänen omaan äitiinsä tai siskoonsa samalla tavoin tai vaikka vähän vähemminkin.

Ylipäänsäkin on typerää ajatella, että joku toinen on sinua alempiarvoinen syystä X. Sillä syy X, olipa se sitten sukupuoli, ihonväri, ikä, taloudellinen status, yhteiskunnallinen status, seksuaali- tai sukupuoli-identiteetti tai ihan mikä tahansa ominaisuus, ei tee siitä toisesta sen huonompaa kuin sinä. Et ole yleisinhimillinen normi, et vaikka ympärilläsi olisi “samanlaisia” silmänkantamattomiin. Sillä nekin “samanlaiset” ovat samanlaisia vain valittujen ominaisuuksien puitteissa – esim. valkoisia heteromiehiä (sic ;) ).

Sori. On helppo hairahtua yleisen suvaitsevaisuuden paatokseen, kun naisista piti kirjoittamani. Se nyt vaan sattuu olemaan silleen pikkuisen sama asia, kuin mikä tahansa ihmisten määrittäminen yhden ominaisuuden perusteella. Sillä niin yhteiskunnallisesti määrittävä kuin sukupuoli onkin, ja lajin jatkumisen kannalta välttämätön, on se silti vain yksi ihmisen ominaisuus.

Sinänsä mielenkiintoista on, että samalla kun varhaiskasvatuksessa pyritään sukupuolineutraaliuteen, aikuisten maailmassa naisille jaetaan ruusuja Naistenpäivänä. Valitettavasti sille on kuitenkin vieläkin perustansa, sillä sukupuoli on yhä aivan turhan korostuneessa asemassa maailmassa ja nurinkurista kyllä, Naistenpäivän ainakin alkuperäinen tarkoitus on ollut muistuttaa, ettei naisten oikeudet vieläkään ole itsestäänselvyys. Se ei siis ole ruusun ja suklaan päivä, vaikka toki ne aina ilahduttavat (psst! ruusun voi vaihtaa pulloon shampanjaa ;) ).

Ainiin, muuten, sukupuolineutraaliudessa ei ole kyse sukupuolten kieltämisestä vaan sukupuoliroolien de-kliseistämisestä. Tytön ei tarvitse leikkiä barbeilla vaan autot ja transformerit on ihan ookoo. Poikien ei tarvitse leikkiä autoilla, jos bratzit on hauskempia. Tyttöjen ei tarvitse alkaa leikkiä autoilla, jos nukkejen hoivaaminen kiinnostaa enemmän. Poikien ei tarvitse leikkiä teekutsuja, jos puumiekoilla taisteleminen houkuttelee enemmän.

Tai siis näinhän sen pitäisi olla. Jokaisen yksilön, oli sitten tyttö tai poika > nainen tai mies, tulisi voida vapaasti ja turvallisesti valita ne leikit, opiskelut ja työt, jotka itseä kiinnostavat, ilman että joku ulkopuolelta tulee sanomaan, ettei se tai tämä ole oikein ja sopivaa koska olet nainen/mies/jotain muuta.

En rehellisesti sanoen itse ymmärrä, mikä siinä on niin vaikeaa. En ymmärrä tarvetta kertoa pojalle, ettei hoiva-ala sovi hänelle, koska se ei ole tarpeeksi miehinen. Tai tytölle, ettei tekinen ala sovellu, sillä ei naisen ajattelu toimi siinä. Toisaalta en ymmärrä sitäkään, että väen vängällä pitäisi yrittää saada enemmän naisia teknisille aloille ja miehiä hoiva-aloille. Paljon tärkeämpää olisi auttaa nuoria löytämään tiensä – opojen ja vanehmpien pitäisi aidosti kuunnella nuoria pystyäkseen auttamaan heitä ymmärtämään, mikä kiinnostaa ja missä vahvuudet piilevät.

Kirjoittelin pari viikkoa sitten firman blogiin artikkelin tasa-arvoisesta työpaikasta ja kokemuksistani naisena miesvaltaisella alalla. Kirjoitin oman sydämen kuuntelemisesta näin:

Mitäkö yritän sanoa? No sitä, että arvon tytöt ja naiset! Meitä on jo IT-alalla paljon, emme yleisesti ottaen ole väheksyttyjä tai aliarvostettuja, eikä ne naisten kykyjen epäilijät yleensä löydy IT-kollegoista vaan niistä, jotka naisia väheksyvät muutenkin. Jos IT-ala kiinnostaa, hakeudu ihmeessä opiskelemaan tai vaikka suoraan töihin, jos taidot riittävät. Jos taas teet mieluummin jotain muuta, tee sitä. Tärkeää on olla itselleen uskollinen ja löytää paikkansa maailmassa sitä kautta.

Samat terveiset teille, pojat ja miehet! Vähemmistöisyyttä ei kannata pelätä eikä ujostella. Hyvässä työyhteisössä sitä ei edes huomaa. Jonain päivänä sen sijaan saattaa tajuta, ettei entinen vähemmistö enää ole vähemmistö ollenkaan.

Olen työskennellyt IT-alalla parikymmentä vuotta, siitä monen monta vuotta osastoni/työpaikkani ainoana naisena, eikä se koskaan menoa häirinnyt. Poikani opiskelee naisvaltaisella alalla, hevostaloutta, eikä se tiettävästi häntä häiritse. Mielenkiintoistahan on, että aika usein sellaisilla aloilla, joissa naiset tai miehet ovat selkeä vähemmistö, löytyvät ne huiput juurikin sieltä vähemmistöstä. Veikkaanpa, että siksi että heillä draivi päästä tekemään on ollut niin suuri, että on ollut täysin toisarvoista välittää siitä, että on ainoa tai osa pientä vähemmistöä alalla.

Miesvaltaisella alalla työskentelystä huolimatta naiseus on minulle jotain, mitä en voisi enkä edes haluaisi piilottaa minnekään. Mitä naiseus sitten minulle tarkoittaa? Sitä, etten yritä olla muuta kuin mitä olen. Identiteetiltään miehelle mieheys toivottavasti tarkoittaa samaa – olla oma itsensä. Tehdä sitä, mistä tykkää. Pukeutua siten kuin haluaa. Olla sitä mitä luontaisesti on. Noukkia tästä meitä väkisinkin jollakin tapaa määrittävästä kulttuurista ne elementit, jotka istuvat omaan minuuteen.

“Hieno nainen ei tuoksu kuin korkeintaan hajuvedeltä.” – Aira Ruishalme (mummini)

“Miksei poikia enää kiinnosta hevoset ja ratsastaminen, vaikka ennen vanhaan ratsastaminen oli varsinkin ritarien hommaan?” kysyi esikoinen 9-vuotiaana. Hemmetin hyvä kysymys. Vastaus taitaa löytyä hevoset syrjäyttäneistä autoista.

Minun viestini tänä Naistenpäivänä on, että sinä, juuri SINÄ! olet arvokas ihmisenä, sukupuoleen, ihonväriin, ikään, silmien muotoon, pikkusormen kokoon ja mihinkään muuhunkaan sen sellaiseen katsomatta. Sinä päätät, millainen olet ihmisenä. Sinä päätät olla ystävällinen ja hyvä tai ilkeä tai välinpitämätön. Sinä päätät seuraatko sydäntäsi vai annatko muiden määrittää sinut. Sinä päätät ja sinun päätöksesi vaikuttaa niin omaan hyvinvointiisi kuin ympärilläsi olevien hyvinvointiin.

kind

Kahvia ja shampanjaa

Kello oli vasta vähän yli yhdeksän, kun saavuin asiakkaan aulaan. Palaverin alkuun oli vielä kolmisen varttia aikaa, joten istuin aulakahvilaan latten ja croissantin kanssa. Selailin kännykästä vähän uutisia, vähän Facebookkia ja vähän sähköposteja. Vastasin pariin meiliin ja hyväksyin asiakkaalta juuri tulleen palaverikutsun samalle päivälle; olin aamulla vastannut pyyntöön pikaisesta palaverista.

Vähän ennen kymmentä kävelin respaan kirjautumaan sisään ja sain vierailijakorttini. Odottelin aulassa vielä tovin, kunnes palaverikumppanini saapui noutamaan minut ja nousimme hissillä muutaman kerroksen. Otimme automaatista kahvia mukaan neukkariin ja naureskelimme jollekin kahveja odotellessamme. Chitchattia kofeiinitärinöistä, jotka eivät koskaan ole kovin kaukana konsultin elämässä. Konsultti on organismi, joka muuntaa kofeiinin puheeksi.

Kävimme läpi asiakkaan tarpeita, piirtelimme valkoseinälle, suunnittelimme ja mietimme parhaita ratkaisuja. Noin puolivälissä palaveria neukkariin saapui kollegani, joka on kyseisen asiakkaan omakonsultti, eli nimikkokonsultti, joka tässä tapauksessa myös työskentelee sovitun määrän päiviä viikossa asiakkaan tiloissa ja tuntee asiakkaan näin suht läpikotaisin.

Olimme vielä hyvässä vauhdissa, kun ovelta kuului koputus. Aikamme oli loppu ja seuraavat kolkuttelivat ovella. Keräsimme kamamme ja kävimme vielä käytävässä läpi tehtävälistan, jonka palaverissa sovimme.

Asiakas siirtyi seuraavaan palaveriinsa, minä menin kollegani kanssa lounaalle. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta lounasravintolan lasiseinien läpi, kun juttelimme niitä näitä automatisoiduista valosysteemeistä ja muista aavistuksen nörtähtävistä aiheista perjantaipihvit lautasillamme. Taisin minä muutamalla sanalla mainita poikanikin, joka oli tulossa kotiin viikonlopuksi autollaan, jonka kävimme hänelle ostamassa heti vuodenvaihteen jälkeen.

Lounaan jälkeen kollega lähti takaisin työpisteelleen, kun taas minä suuntasin kahvimuki kädessä aulan perimmäiseen nurkkaan Skype-palaveriin. Palautin ohimennessäni vierailijakorttini ja toivottelin respan naisille hyvät viikonloput. Istuin nojatuoliin aulan nurkassa, avasin koneeni, laitoin bluetooth-kuulokkeet korvilleni, täppäsin puhelimen hotspotin päälle ja liityin kokoukseen.

Hetken perästä asiakas oli linjoilla myös ja aloitimme konsultaatiopalaverin. Asiakas kävi läpi pulmakohtiaan, minä esittelin ratkaisuja ja googlailin niihin ohjeistuksia. Pidimme tehokkaan puolituntisen, jonka päätteeksi asiakas oli tyytyväinen ja konsultti samoin; on aina hieno tunne kun on voinut auttaa. Ja palkkaakin siitä saa ;)

seniorconsultant

Pakkailin läppärin reppuuni, mutta jätin kuulokkeet korvilleni. Sonnustauduin asiakkaan tiloista kohti juna-asemaa. Napsautin puhelimesta Spotifyn päälle ja solautin aurinkolasit silmille. Nautin harvinaisesta talviauringosta lumen narskuessa jalkojen alla kävellessäni vajaan kilometrin matkan junalle.

Junassa istuessani kello löi kaksi ja toimistolla, minne olin matkalla, alkoi kuukausipalaveri. Liityin palaveriin Teams-linkin kautta ja korviini alkoi tulvia esitys työhyvinvoinnistamme ja -viihtymisestämme, eli syksyllä tehdyn tutkimuksen tulosten läpikäynti. Hymähtelin itsekseni junassa seuratessani esitystä puhelimen ruudulta. En ollut ollenkaan yllättynyt, että olemme niin kovasti tyytyväistä sakkia. Vapaus, veljeys, tasa-arvo. Meillä on hyvä tehdä töitä.

Juna saapui Rautatieasemalle ja kävelin toimistolle yhä palaveria kuunnellen. Toimistolle saapuessani poistuin Teams-kokouksesta ja napsautin kuulokkeet kiinni ja siirryin näin sujuvasti live-esityksen pariin. Kuorin takin päältäni, lykkäsin kamani nurkkaan ja hipsin kahviurkkaukseen haukkaamaan palan kakkua ja pienen suolaisen välipalan.

Jossain vaiheessa palaverin loppupuolella kahvinurkkauksesta kuului tuttu poksahdus ja siirryin jälleen sinne käytävältä, missä olin istuskellut koneeni kanssa, kuunnellen esityksiä ja lähetellen muutamia sähköposteja, jotka oli saatava hoidettua vielä ennen viikonloppua. Sain käteeni lasin shampanjaa, kilistelin työkaverin kanssa ja palasin käytävälle lasini kanssa.

Kellon lyödessä neljä oli vielä viimeiset esityksen rippeet jäljellä. Suurimmalla osalla ei ollut kiire minnekään; luultavasti aika moni jäi vielä istuskelemaan ja juttelemaan työkavereiden kanssa pitkäksikin aikaa palaverin jälkeenkin. Osa alkoi kuitenkin vähin äänin valua ulos, hakemaan lapsia tarhasta ja muuten vaan kotiin viikonlopun viettoon.

Minulla ei yleensä ole kiire, mutta tällä kertaa lähdin kymmentä yli neljän, sillä sattui olemaan tapaaminen keskustassa puoli viideltä. Huiskautin heipat niille, jotka sattuivat huomaamaan lähtöni ja astuin ulos kylmänkosteaan perjantai-iltapäivään, kuulokkeet jälleen korvillani, kävellessäni noin vartin matkan tapaamiseeni.

Tyytyväisyys elämääni – työelämään ja kotielämään ja siihen miten ne toisiinsa suhteutuvat – huokui jokaisesta solustani. Päivään oli mahtunut taas paljon: meilijumppaa, palaveria kasvokkain, lounasta työkaverin kanssa, online-palaveria, työkavereita ja sisäistä palaveria. Toimimista asiakasrajapinnassa ja sen ulkopuolella. Huumoria työkavereiden kanssa. Syvää mielihyvää siitä, että on voinut jakaa osaamistaan ja sillä auttaa muita omassa työssään. Mahtava fiilis siitä, että saa tehdä töitä niin upeassa porukassa kuin tuo meidän työjengi on.

Tapasin mieheni keskustassa ja ajoimme yhdessä kaupan kautta kotiin. Kotona odottivat teinit 2/3 – esikoinen oli saapunut jo aiemmin päivällä kotiin, tosikoinen vain kymmenisen minuuttia ennen meitä vietettyään iltapäivän parhaan kaverinsa kanssa. Koirat riensivät ovelle vastaan. Elämä maistui mansikalta.

Paukkuen kohti uutta vuotta

Jo useamman vuoden ajan on tässä uuden vuoden kynnyksellä isoin eipäs-juupas köydenveto käyty ilotulitusrakettien ampumisesta. Siis siitä ihan normi-ihmisten mahdollisuudesta ostaa raketteja ja paukutella niitä uudenvuodenjuhlinnassaan. Tänä vuonna homma vain kiihtyi, kun kansalaisaloitteen 50 000 allekirjoitusta täyttyi, toisin kuin viime vuonna. Luonnollisesti sitten käynnistyi vasta-aloitekin, paukkuarkoja eläimiä vastaan. Aika raukkamaista, jos minulta kysytään.

Minä olen tietenkin yksi tuon rakettikieltoaloitteen allekirjoittajista. Minä, joka vihaan kaikkia sääntöjä ja kieltoja! Aika monta kieltoa saisi minun mielestäni poistaa turhina, sillä ne on laadittu suojamaan ihmisiä itseltään. Ettei vaan nyt sattuisi jotain! Rakettikiellon ajatuksena on suojella heikompia. Lapsia, jotka saavat karanneista ilotulitteista silmävammoja. Eläimiä, jotka niin luonnossa kuin kodeissakin pelkäävät pauketta – joka muuten alkoi juuri tällä minuutilla, tätä kirjoittaessani klo 14:49 eli yli kolme tuntia ennen sallittun ampumisajan alkua ja koira vieressäni alkoi saman tien täristä.

Ihan puhtaasti itseäni ajatellen minulle on herttasen yhdentekevää ammutaanko niitä raketteja vai ei. Jollakin tapaa sitä on jopa tähän ikään mennessä ehdollistunut siihen, että uusi vuosi alkaa paukkeella. Säälin niitä, joita tuo lopultakin niin turhanaikainen pauke pelottaa. Mietin niitä turhaan pelättyjä tunteja – toisinaan jopa päiviä, sillä aina löytyy niitä välkkyjä, jotka ampuvat niitä millon huvittaa, heti kun saavat raketit käsiinsä. Mietin niitä turhia silmä- ja muita vammoja, joita joka vuosi kiikutetaan ensiapuun.

Pyydän siis osaltani:
jättäkää ilotulitteet ammattilaisille, antakaa ihmisille ja eläimille rauhallinen Uusi Vuosi ilman pauketta. 

kiroilevasiili_uusivuosi

Tästäkin huolimatta, oikein hyvää vuotta 2019!

Tarinat tatuointien takana

Ihooni on noin parinkymmenen viime vuoden aikana nakutettu seitsemän tatuointia/tatuointikokonaisuutta. Suhteellisen pieniä kuvia, enimmäkseen ääriviivoja. Hajasijoitettuina eri kohtiin kehoani, tarkoin mietittyihin kohtiin, jonkinlaisella symmetrianäkemyksellä. Toisaalta niin, että ne on helppo pitää piilossa tarpeen mukaan, toisaalta näkyvillä.

Jokaisella tatuoinnillani on pintaa syvempi merkitys minulle. Jokainen niistä on tarkoin harkittu, tarkoin valittu ja tarkoin piirretty. Niitä ei ole valittu netistä eikä tatuoijien kansioista, vaan olen jokaisen valmistellut itse, artisti viimeistellyt iholleni. Niistä saa kukin olla mitä mieltä on, mutta minulle jokainen niistä on tärkeä, ei vain kuvana, vaan niiden ottamiseen johtaneen prosessin takia.

1) Pupu, vasemmassa olkavarressa, heinäkuu 2002

bunnytattoo
Pupu on toteemieläimeni

Keräsin rohkeutta ensimmäisen tatuointini ottamiseen hyvän aikaa. Ihan jo toimitus pelotti, mutta lisäksi silloinen mieheni oli todella kovasti sitä vastaan. Miehen vastusteluista huolimatta siskoni kanssa yhdessä kävimme varaamassa tatuointiajat ja niin juokseva pupu pääsi olkavarteeni. Minulle oli tärkeää saada tehdä oman pääni mukaan. Liian kauan jo olin aina tehnyt kuten minulta oli odotettu, aina elänyt, kuten muut halusivat minun elävän. Pupu oli ensimmäinen irtiottoni, ensimmäinen askel minuuteni löytämiseen.

Pupu on toteemieläimeni. Tiesin sen jo nuorena. Olen sielultani pupu. Vähän säikky, vähän poukkoileva, vähän add, kuitenkin vahva, itsenäinen ja älykäs. Ja loppumattoman utelias. Joskus kauan sitten kirjoitin pupuista webbisivuilleni näin:

Pupuilla on pitkät korvat, töpöhäntä, voimakkaat takakäpälät, lyhyehköt etukäpälät, nöpöttävä nenä, ristihuulet ja pitkät etuhampaat sekä paksu (yleensä) lyhytkarvainen turkki. Pupuja on toki erivärisiä ja erikokoisia ja valtavasti erirotuisia. Koska tarkoitukseni ei nyt ole kuitenkaan esitelmän pitäminen pupuista yleensä, vaan nimenomaan pupujen luonteesta, jätän ulkoiset ominaisuudet tähän. Sen sijaan paneudumme nyt hieman pupujen sisäiseen maailmaan.

Niin oudolta kuin se maallikosta voi kuulostaakin, myös puput ovat yksilöitä. Jokainen pupu on vähän erilainen. Kerron tämän kokemuksesta (minulla on ollut kaksi kania sekä siskoni sellainen ja kummitädilläni niitä oli joskus kokonainen liuta), mutta auktoriteetinkaipuiset voivat tarkistaa asian Richard Adamsin kirjasta Ruohometsän kansa (eng. Watership Down). Jotakin yleistä pupuista voisi kuitenkin todeta.

Ensinnäkin, kaikkihan tietävät, että puput ovat arkoja eläimiä. Vanha lastenlaulukin sanoo pupusta, että “pistää päänsä piiloon, luulee, ettei nää susihukka pientä hännäntöpökkää”. Oikeastaan laulu ei tee pupuille oikeutta, sillä puput eivät ole tyhmiä, vaikka säikähtäessä niiltä saattaakin mennä pasmat sekaisin. Ei, puput ovat erittäin älykkäitä eläimiä. Ks. esimerkiksi Nalle Puh. Pupujen älykkyys on toisenlaista kuin koiran. Koira on lojaali, pupu taas on itsenäinen eläin, joka ajattelee muista riippumatta. Ja on loppumattoman utelias.

Pupu on myös hienostunut eläin. Se on siisti, kuten kissat. Peseytyy usein ja sukii aina turkkinsa kiiltäväksi ja hienoksi. Pupun liikkuminen on sulavaa ja kaunista katseltavaa. Pupu voi loikata korkealle tai kaivautua mitä pienimmistä koloista (mistä tahansa mistä sen pää mahtuu läpi). Tämä palvelee oivasti pupun uteliasta luonnetta. Puput ovat myös hyvin herkkiä eläimiä. Ne ovat uskollisia ystävilleen – ja vihollisilleen. Ne loukkaantuvat herkästi ja kokevat pettymykset voimakkaasti Silloin ne vetäytyvät yksinäiseen nurkkaansa.

Kun pupu rakastuu, se on menoa. Se on rakkailleen äärimmäisen hellä, mutta myös vähän mustasukkainen kaveri. Pupun luottamuksen voittaa vain jos pystyy osoittamaan sille, että sen itsenäisyys säilyy. Pupu tarvitsee sopivassa suhteessa tilaa ja rakkautta – ihan niinkuin ihminenkin!

2) Lilja, oikeassa nilkassa, maaliskuu 2008

lily2
Lilja on toinen nimeni mahdollisista merkityksistä

Tuossa noin vuonna 2008 plus-miinus muutama vuosi elin eroon johtanutta aviokriisiä. Etsin tosissani itseäni – kuka olen, millainen olen, mitä haluan elämältäni ja mieheltäni. Ihan hyvin aikoinaan alkanut avioliitto oli alkanut rakoilla, ehkä osittain siksikin, että olin naimisiin mennessämme vain 19, lapsi vielä. Ja kun kasvoin, en ollutkaan se nainen, jota mieheni tarvitsi ja halusi. Eikä hän se mies, jota minä tarvitsin ja halusin.

Lilja on eräs etappi tässä prosessissa. Nimeni, Sanna, voidaan johtaa joko kreikasta tai hepreasta, ja koska heprean Shoshun – laakson lilja – on niin paljon runollisempi kuin kreikan Aleksandra (ihmisen puolustajatar), päätin että lilja se on. Sitä paitsi lilja on helpompi tatuoitava kuin ihmisen puolustaja, vaikka jälkimmäinenkin minua kuvastaa melko hyvin. Liljasta tuli minulle minuuden symboli. I am me.

3) Kolibri, oikeassa lapaluussa, lokakuu 2010

kolibritat
Kolibri on maailman vahvin lintu

Lokakuussa 2010 takanani oli niin avioero kuin (odotetusti) kiville mennyt rebound-suhdekin. Olin ensimmäistä kertaa aikuiselämässäni sinkku. Kävin syksyn aikana läpi elämääni ja itseäni suhteessa muihin ihmisiin, etenkin miehiin. Olin suunnitellut kolibri-tatuointia liljan ottamisesta lähtien, mutta aika ei ollut ollut oikea. Syksyllä 2010 elämäni oli pisteessä, jossa tunsin kolibrin olevan lintu paikallaan lapaluussani. Olin löytänyt vahvuuteni.

Keväällä 2008 kirjoitin kolibrista näin:

Kolibri on pieni lintu, mutta monella tapaa hyvin erityinen. Se on mm. ainoa lintu, joka kykenee lentämään takaperin ja oikeastaan mihin suuntaan vain, jopa ylösalaisin. Sillä on uskomaton kyky “leijua” paikallaan imiessään mehiläisen tavoin mettä kukasta. Mehiläisen tavoin se myös kuljettaa siitepölyä muassaan, hedelmöittäen kasveja, joista se imee mettä. Kolibrit ovat erakkolintuja, jotka pienestä koostaan huolimatta ovat vahvoja ja määrätietoisia puolustaen reviiriään paljon itseään isompiakin lintuja vastaan.

Kolibri on kaunis kuin mikä. Tai onhan niitä erilaisia ja erinäköisiä. Ihan pieniä ja pikkuisen isompia. Kolibreista pienin ja samalla maailman linnuista pienin, kimalaiskolibri, painaa vain 1,8grammaa ja on 5,7cm kokoinen. Suurinkin kolibri, jättikolibri, painaa vain 20grammaa ja on 21,5cm kokoinen. Kolibreja on värikkäitä ja vähemmän värikkäitä. Toiset ovat vihertävän harmaita, toisissa on lähes sateenkaarimaisesti kauniita värejä.

Kolibri on ollut jo pitkään minun – kuten varsin monen muunkin ;) – suosikkilintu. Eihän niitä täällä Suomessa ole, enkä ole koskaan sellaista luonnossa nähnyt missään muuallakaan, mutta sen pienuuden ja vahvuuden yhdistelmässä ja upeissa väreissä ja lentotaidossa on jotain kiehtovaa ja hienoa. Samoin kuin minuun vetoaa niiden yhteys värikkäisiin kukkiin, mikä saa kolbrin vaikuttamaan vielä värikkäämmältä kuin se oikeastaan itse aina onkaan.

Kolibrissa on minulle jotain henkilökohtaista symboliikkaa. Jotain tulevaa, jotain nykyistä.

4) Muted-ikoni, vasemman korvan takana, syyskuu 2015

WP_20151228_005_edited
Muted. Ei se kuule!

Tammikuussa 2014 minulta leikattiin päästä kasvain, akustikusneurinooma. Se ei ollut mikään ihan pieni juttu, ja se jätti elämääni muutakin kuin hiusten peittämän 20cm mittaisen arven. Isoimpana näistä on toispuoleinen kuurous, jonka kanssa elän lopun elämääni. Vasen korvani ei kuule, piste. Halusin korvaani, oikeasti sen etupuolelle, muted-ikonin.

Tatuoija ei suostunut sitä kasvojen puolelle laittamaan “koska sulla ei ole muitakaan tatuointeja näkyvillä paikoilla”. Aikani asiasta riideltyäni annoin periksi ja tatuointi laitettiin korvan taakse, mistä kukaan ei sitä edes näe. Vieläkin sapettaa, etten marssinut ulos ja mennyt toiseen paikkaan. No, siellä on, hiukan heikosti tehtynäkin kaiken muun hyvän lisäki. Ehkä pyydän joku kerta nykyistä luotto-artistiani edes vahvistamaan sitä vähän.

5) Fenix-lintu, vasemman pohkeen ulkosyrjällä, syyskuu 2015

WP_20151228_007_edited
Fenix nousee tuhkasta

Sen kasvaimen leikkaus tarkoitti minulle kaiken aloittamista alusta. Leikkauksen jälkeen jopa lusikan vieminen suuhun oli haaste. Kävelemään jouduin opettelemaan uudestaan. Tasapainosysteemistäni on pala pysyvästi poissa. Kävin tuhkassa, nousin sieltä uuteen elämään, uuteen täyspainoiseen elämään, siitä huolimatta että toinen korvani on kuuro eikä tasapainoni ole täydellinen, varsinkaan väsyneenä. Voitin. En nujertunut kasvaimen enkä leikkauksen alle. Minä elän!

6) Mama bear, oikean solisluun alapuolella, elokuu 2018

2018-08-10 14.52.11-1
Mama bear suojelee pentujaan vaikka viimeiseen hengenvetoonsa saakka

Lapsistani ensimmäinen saavutti täysikäisyyden syyskuussa 2018. Sitä kohti kuljettaessa mentiin läpi yhden jos toisenkin helvetin tulen ja mutaisen rämeikön. Murrosiän koettelemuksista on kuoriutunut itsenäinen ja vastuullinen ihminen, upea poikani, jonka hyvinvoinnin vuoksi olin taistellut ja taistelen vastakin, jos tarve vaatii.

Samaan aikaan vanhimman jo aikuistuessa nuorempi vielä taivaltaa omassa murrosiän ryteikössään. Siinä missä vanhimman kanssa voin jo huokaista, olen nuorimmaisen kanssa jatkuvassa taisteluvalmiudessa. Välillä taistelen hänen kanssaan, välillä hänen puolestaan, mutta aina kuin mama bear. Tavoitteena luotsata lapseni maailmalle turvallisesti ja kykenevänä itsenäiseen elämään.

 7) Sudenkorento ja kirsikankukat, oikeassa kyynärvarressa, syyskuu 2018

2018-09-06 13.39.21
Sudenkorento on se vähän bad-ass gootti, perhonen josta ei koskaan tule perhosta

En minä gootti ole, enkä ihan hirveän bad-asskään. Olen aika kiltti ja hyväsydäminen, empaattinen huolehtija. Minussa on kuitenkin samanlaista särmää kuin sudenkorennossa. Olen naisperhosten keskellä vähän erilainen, aina. Jos ei muuta niin ainakin vaatevalinnoissani ja huolittelemattomuudessani. Minusta ei koskaan tule klassisen kaunista ladyä millään mittarilla. En edes halua sitä. Olen sudenkorento, en perhonen.

Kirsikankukat sudenkorennon vieressä ovat ensimmäinen lähinnä koristeeksi otettu lisuke. Jollakin tapaa ne, kevään ja kesän alkamisen merkkinä, kuitenkin myös täydentävät korennon, sijoittavat sen siihen kontekstiin, jossa mieluiten olen: keväässä ja kesässä.

8) What next?

Suunnitelmissa on elämäni eläimet vasemman kyynärvarren sisäpinnalle. Päivitän kun muste on ihossani.

Edit 17.2.2019 – The Next

31.1. oli luottotatuoijani viimeinen päivä töissä ennen pitkää lomaa ja miettimistaukoa, joten voisi sanoa, että otin tämän viimeisimmän tatskani ihan kreivin aikaan.

Kuva on heartbeat, jossa on pupu, kissa ja koirantassu. Elämäni eläimet. Podin todella pitkään hirveää syyllisyyttä sekä jälkimmäisen kanini Jerin että kissojeni pois antamisesta. Viime syksynä I made my peace with it ja ajatus tästä tatuoinnista syntyi. Ja nyt se on ihossani, vasemman kyynärvarteni sisäsyrjällä <3

heartbeat
Puput, kissat ja koirat. In my heart forever <3

Joulun (t)aika

Pikkutyttönä joulun aika alkoi isovanhempieni luota ja tavallaan myös päättyi siellä. Joulu alkoi ensimmäisestä adventista, jolloin kokoonnuimme isovanhemmilleni adventtiaterialle ja myöhempinä vuosina -kahveille. Isovanhempani, setäni perheineen ja meidän perhe. Pöydässä oli lohipiirakkaa, lihalientä, mantelipikkuleipiä, taatelipikkuleipiä ja käpykakku.

Vietin paljon aikaa isoäitinin kanssa niin pienenä kuin vähän isompanakin ja joulukuussa vietin hänen kanssaan monet tuokiot keittiössä leipoen ja syöden ihanaa lihakeittoa ja itse tehtyä hiivaleipää. Leivoimme pullapoikia ja -tyttöjä, teimme joulusilliä ja marmeladimakeisia naapureiden joulutervehdyksiksi, leivoimme pipareita ja teimme joskus nekkujakin, jos oli tarpeeksi lunta, missä jäähdyttää nekut.

Joulun taika kuitenkin pikkulapsena oli melko puhtaasti jouluaatossa. Joulupukissa ja lahjapaketeissa. Isoäidin pakettikortteihin kirjoittamissa runoissa. Sinettivahan tuoksussa. Tonttupuvussa, jollaiseen sonnustauduin vuosikausia joka joulu. Joulukuvaelmissa, joita isoäidin kanssa harjoittelimme pitkin joulukuuta ja esitimme aattona muille. Vietimme aattoillan aina isovanhemmillani ja useimmiten siellä oli myös sedän perhe elleivät he matkanneet jouluksi pohjoiseen sedän vaimon vanhempien luo.

Christmasmem1
Jouluja 1976-78

Lapsuuden jouluaattoni meni aina samalla kaavalla. Aamulla haettiin isän kanssa kuusi kotiin ja koristelistelimme sen yhdessä. Isä ripusti kuusen oksille aina eläviä kynttilöitä, folikääreisiä suklaatonttuja ja -kelloja (jotka sai syödä sitten Tuomaanpäivänä, kun kuusi riisuttiin pois) sekä tähtisadetikkuja. Kuusen runkoa pitkin kiipeämään isä kiinnitti piippurassitonttuja. Minä ja sisko huolehdittiin muista koristeista äidin kanssa.

Aamupäivällä isä lähti luovuttamaan verta sillä välin, kun äiti keitteli riisipuuroa ja teki mitä nyt muutakin kai keittiössä. Usein lähdin isän mukaan. Minusta verenluovutuspaikka oli hurjan tunnelmallinen jouluna! Sieltä palattuamme olikin joulurauhan julistuksen aika; sen katsoimme telkkarista aina. Äitikin tuli keittiöstä olohuoneeseen sitä varten.

Joulurauhan julistuksen jälkeen söimme riisipuuron ja kaipa me lapset vielä leikimme tai teimme jotain, äidin ja isän tehdessä jotain muuta – paketoidessa viimeisiä lahjoja? – sillä mummilaan (naapurikortteliin) lähdimme vasta kahdeksi. Mummilaan tuli myös enoni perheineen. Siellä oli kahvit ja kakku, lieneekö ollut prinsessakakku vai kinuskikakku, en voi enää muistaa! Mummilassa saimme ensimmäiset paketit, ne mummin ja ukin ja enon perheen antamat joululahjat.

Mummilasta lähdimme päivän alkaessa hämärtää ja ajoimme Espoon tuomiokirkolle isoäitini vanhempien haudalle. Monesti isovanhempani tulivat sinne samaan aikaan. Toisinaan äiti ei siskon kanssa lähtenyt mukaan ollenkaan, vaan menin isän kanssa kaksin. Tuon isoisovanhempieni haudan vieressä on hauta, jota reunustaa kaksi kivienkeliä. Lapsena aina toivoin, että ne olisivat olleet siinä “meidän” haudallamme. Laskimme haudalle kynttilät ja joko isä tai isoäiti kertoi jonkin muiston, tai muiston jos toisenkin, noista isäni isovanhemmista. Hautausmaa oli kaunis ja harras, tunnelma syöpyi pienenkin lapsen sydämeen.

Haudalta menimme aina illaksi sinne isovanhemmilleni, missä ensimmäiseksi isoäiti tarjoili pipareita ja itse keitettyä glögiä. Aikuiset rupattelivat ja lapset peuhasivat isoäidin touhutessa keittiössä jouluateriaa pöytään. Äiti ja setäni vaimo usein auttoivat ja isä patisti minutkin hommiin pikkulasten mekastaessa. Olen yli viisi vuotta niin siskoani kuin kaikkia serkkujani vanhempi, odd man out, joten en oikein heidän kanssaan juuri leikkinyt, mutten oikein ollut aikuistenkaan seuraan sopiva. Paitsi töihin keittiöön ;)

Joulupöytä – kuten myös pääsiäisenä pääsiäispöytä – isovanhemmillani oli katettu komeasti hopeakyntteliköin ja hopeisin veitsin, haarukoin ja lusikoin. Pää- ja alkuruokalautasten välissä oli pitsiliinat ja alkuruokalautasen päällä oli jokaisella nimikoitu ontto pahvitonttu, joka kätki alleen pienen aarteen: pienen joululahjan, jonka sai avata ennen ateriointia. Kynttelikköjen ja tarjoiluastioiden välissä oli pieniä joulukoristeita: tiernapoikia ja pieniä tonttuja ja punatulkkuja.

Pöytään kannettiin alkuruuaksi rosolia (jota en syönyt), graavilohta, mätiä, silliä, sipulia ja smetanaa ja keitettyjä perunoita. Pääruoka kannettiin pöytään vasta alkupalojen jälkeen: iso kinkku, porkkana-, lanttu-, ja imelletty perunalaatikko, keitetyt herneet, omenahillo ja sinappi. Ja joka vuosi toistettiin sama tarina siitä, miten minä kahden vanhana en suostunut syömään pääruokaa laisinkaan, vaan halusin vain raavia lohta. Jälkiruokana oli Victoria-kiisseli (riisikiisseli) luumukastikkeen kera. Victoria-kiisselissä oli aina yksi manteli, jonka saamisesta kilpailtiin.

Vanha vieterijoulupukki pianon päällä kutsui jouluillalliselle, mutta ennen pöytään käymistä isoisä soitti vanhalla ja jo silloin hivenen pysyvästi epävireisellä  pianolla Andantinon, jonka jälkeen asetuimme joulupöytään. Isoisä, ja sittemmin minä, luki jouluevankeliumin ja sitten laulettiin Enkeli taivaan. Vasta sen jälkeen sai nostaa tontun lautaseltaan ja avata sen piilottaman pienen paketin, samalla kun alkuruokavadit alkoivat kiertää. Ruoka syötiin kaikessa rauhassa, lapsen näkökulmasta vähän liiankin rauhassa, kun joulupukin odotus kiemurtelutti vähän vanhempaakin lasta.

Eikä se odotus täyttynyt vielä jälkiruuan jälkeenkään! Aterian jälkeen oli nimittäin aika esittää joulukuvaelmia – välillä tonttuja ja metsäneläimiä, välillä perinteistä seimikuvaelmaa ja esitinpä yksinlauluin tiernapojatkin kymmenen vanhana, pikkusiskon toimiessa hiljaisena avustajana – ja laulaa ja leikkiä joululauluja. Tip tap tip tap ja kello löi jo viisi ja mitä nyt kaikkea, isoisän säestäessä pianolla. Välillä kuunneltiin “jeejeejeetä” polyteknikkojen kuoron joulu-lp:ltä.

Joskus kahdeksan aikaa illalla ovikello viimein soi ja joulupukki tuli taloon. Joinain vuosina se vain soitti kelloa ja häipyi kiireisenä, mutta useimmiten tuli sisälle saakka. Joulupukille tarjottiin glögiä ja piparkakkuja ja tietenkin perinteiset joululaulut Joulupukki ja Joulupuu on rakennettu ja Petteri punakuono. Yhtenä vuonna lauloimme siskoni kanssa myös We wish you a merry Christmas, jonka näppärästi aloitimme “paljon onnea vaan” -sävelellä laulaen “Merry Christmas to you!”, kunnes sisko hihkaisi “eiku!”. Tämänkin isä muistaa toistaa joka joulu, vieläkin, noin 30 vuotta tapahtuman jälkeen.

Joulupukki ei jäänyt jakamaan paketteja, kuin ehkä ihan muutaman päällimäisen verran. Eikä pukki edes tuonut kaikkia lahjoja, vaan kuusen alus oli aina niitä täynnä jo valmiiksi. Isoäiti laittoi runokortein varustetut sinetillä suljetut pakettinsa suoraan kuusen alle ja pukin säkeistä löytyi sitten loput. Yksi joulun tärkeistä hetkistä oli runojen lukeminen paketeista. Yhden kerran, vain yhden, minun ollessani puolivuotias, yritti äitinikin tuota runoilua, mutta siihen kertaan se jäi, isäni nauraessa äidin runolle “Kissa juoksee pitkin napaa, Sanna pakettinsa avaa”. Isän ja äidin suhde ei ollut kovin hyvä edes silloin.

Lahjaruljanssia kesti pitkään, sillä paketteja oli etenkin siinä 80-luvun nousukaudella varmasti enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Niistä löytyi leluja – minullekin vielä siinä kymmenen korvillakin, sellaisia kuin kaalitarhan tenava, nukenvaatteita ja -tarvikkeita, My Little Pony, Wilpuri, komea muovihevonen jonka nimesin Fjalariksi Veljeni Leijonamielen hevosen mukaan – kirjoja, kirjetarpeita, elokuvalippuja, isoäidin kutomia villasukkia, -puseroita ja -lapasia, lautapelejä ja vaikka mitä muuta.

Christmasmem2
Jouluja 1980-luvun alkupuolella

Lähdimme kotiin isovanhemmiltani yleensä vasta puolenyön tietämillä. Pienenä nukahdin jollekin sohvalle tai sängylle kauan ennen sitä, kuten sitten nuoremmat siskoni ja serkkuni vuorollaan. Joulupäivänä sitten nukuttiinkin myöhään, eikä koko päivänä lähdetty minnekään. Edes pyjamaa ei ollut pakko vaihtaa pois, jos ei halunnut. Pelailtiin uusia pelejä, leikittiin uusilla leluilla ja luettiin uusia kirjoja. Joulupäivä oli vuoden paras päivä, heti aaton jälkeen.

Joulun taika rikkoutui vanhempieni eron myötä, ollessani kolmentoista. Joulusta ja muistakin juhlapyhistä tuli vanhepieni tappeluaikoja, kun he puhelimitse riitelivät siitä, missä minä ja siskoni milläkin kellonlyömällä olisimme. Niinpä aikanaan oman eroni myötä päätin, että lapset saavat viettää joulunsa rauhassa yhden vanhemman luona, ja niin alkoi vuorojoulut kodissamme. Viime vuonna oli meidän lapsijoulu, vaikka 1/3 olikin kiinni tallitöissä opiskelupaikassaan, tänä vuonna meidän lapseton joulu.

Mentyäni naimisiin eksäni kanssa kuvittelin joulun helpottavan, mutta toisin kävi. Entisen kahden paikan vedon tilalla niitä olikin kolme! Pahimmillaan siis vietimme jouluaattoa kolmessa eri paikassa ja koko hommassa oli vain ärsyttävä kiireen tuntu. Vähitellen opimme jakamaan joulun usealle päivälle, mutta vasta omien lasteni ollessa taaperoikäisiä, aloin saavuttaa jälleen jotain joulumieltä.

Oli vuosia, jolloin joulun alla askartelin lasten kanssa – minä! minä askartelin! – joulukoristeita ja leivoin heidän kanssaan joulupipareita ja -kakkuja. Teinpä joku kerta jopa tryffeleitä, kuten äidilläni oli ollut tapana, minun ollessani pieni. Kaikkein paras joulu sitten lapsuuden oli se joulu, jolloin esikoinen oli kolmen ja tosikoinen kahdeksankuinen viipottaja. Silloin tein joulun meille kotiin ja joulunviettoon tuli koko perheeni: äiti, isä vaimoineen ja sisko miehensä kanssa. Myös joulu 2004, jonka vietimme lasten kanssa isoäitini luona (isoisäni oli kuollut edellisenä kesänä), oli ikimuistoinen.

Oma eroni vaikutti jouluihin vain puolittaisesti. Joka toinen vuosi se oli hiljainen ja haikea lasten ollessa isällään, joka toinen vuosi täynnä lasten riemua. Silti niinäkin vuosina, kun lapset olivat joulua toisaalla, teimme joulun alla erinäisiä jouluvalmisteluita, koristeluita ja pipareita ja piparkakkutalonkin. Vasta äidin ja isoäidin kuolemat peräkkäisinä vuosina mursivat minulta joulun taian jälleen kokonaan muutamaksi vuodeksi. Katsoin kyllä uskollisesti jouluelokuvani – White Christmas, Holiday ja Borrowed Hearts – joka vuosi joulun tunnelmaan virittäytyäkseni, mutta joulu tuli, oli ja meni, ja sillä hyvä.

Christmasmem3
Jouluja 2000-luvulla

Tänä syksynä joku pieni jokin alkoi nykiä sydämeni nurkasta jo tuossa muutama viikko sitten, kun keskimmäisen innoittamana katsoin Netflixistä pari joulusatua. Antauduin joulun taialle ja päätin pitkästä aikaa tehdä joulun myös meidän kotiin, koristein ja kynttilöin. Vanhat joulukoristeet kaapista kaivettuani totesin, ettei siellä ollut kuitenkaan paljonkaan sellaista, mitä enää haluaisin käyttää. Niinpä olen tässä jo parin viikon ajan vähän kerrassaan ostellut uusia joulukoristeita. Sellaisella metsän joulu ja talvi -teemalla, kuten nyt näyttää olevan muotiakin. Silkat tontut ja enkelit ovat jääneet kauppaan.

Meillä on nyt ajastettuja kynttilöitä ja valoketjuja ulkona ja sisällä, talvisia pikkulintuja, hiiriä, pupuja ja muita eläimiä, muutama ihana vanha lasten tekemä tonttu, ja paljon (minun mittakaavassani paljon ;) ) joulukukkia. Joulukaktus aloitti kukintansa juuri adventin alla ja adventtina saimme joulukukkia, kun isäni vaimoineen, setäni, ja molemmat isän puolen serkkuni perheineen tulivat meille adventtikahveille. Viime vuonna sen perinteen jo henkiin herättelin, muutettuamme tänne isovanhempieni entiseen kotiin.

Mieltäni lämmittää nähdä joulukoristeita, valoja, kukkia, kynttilöitä – jopa hauskan tonttu-adventtikynttilän ostin! – kotona. Eihän meillä miehen kanssa mitään kinkkuja ja sellaisia jouluperinteitä, mutta meillä on omamme. Teemme tänä vuonna kokonaisen ankan, ja joulunaikaan kuuluu aina iso määrä seafoodia. Hummereita, ostereita (ehkä), simpukoita, jättirapuja, mätiä, lohta…

joulukoti2
Joulunaikaa tänä vuonna 2018

Kohta lienee aika ottaa esille joulu-CD:t. We wish you a metal Christmas, kokoelmalevyni Christmas goes Rock, Ally McBealin joulualbumi ja Mamban joululevy. Allyn joulualbumi on vuosikaudet ollut se, jonka laitan soimaan paketoidessani joululahjoja illan hämärässä, glögilasi vieressäni, lasten jo nukkuessa (silloin kun olivat pieniä).

Perinteet ovat kivoja, tärkeä osa joulun tunnelmanluontia, mutta joskus niitä pitää myös vähän tuulettaa. Ottaa ne, jotka tuottavat mielihyvää ja jättää ne, jotka aiheuttavat vain stressiä tai ärsytystä. Ehkä siksi nykyään jokainen jouluni on jollain tapaa samanlainen ja jollain tapaa ihan erilainen kuin mikään muu koskaan ennen. Jotkut asiat – kuten Allyn levy, tietyt joululeffat, graavi lohi ja mäti sipulin ja smetanan kanssa – ovat tärkeitä, toiset jutut ovat täysin villejä kortteja.

Pääasia minulle on, että annan joulun taian viedä juuri siten kuin kulloinkin hyvältä tuntuu – tai olla viemättä, jos vaan ei tunnu!

 

Pitkin Aurajoen rantaa

Syliini putosi parin päivän koulutuskeikka Turkuun viime viikolla. Turku kuuluu sille rajamaalle, jolle myös esimerkiksi Tampere kuuluu. Rajamaalle, jolle etäisyys kotoa autolla on puolisentoista tuntia, ehkä vähän reilut. Juuri sen verran, että mieli tekee hotelliyöpymisen sijaan ajella eestaas aamuin illoin, vaikka se vähän aikaisempia aamuja tarkoittaakin. Ja silti aina arvon, jaksanko.

Kohtalo puuttui kuitenkin tällä kertaa peliin lämpimän sään muodossa. Talvirengasfarssimme oli viimein päässyt päätökseen maanantaina, kun mies oli käyttänyt auton huollossa ja vaihdattanut samalla kitkarenkaat vanteille. Ei nimittäin ollut ihan helppo operaatio tuo rengasoperaatio, kun kitkat mies viimein suostui ostamaan. Eturenkaat saapuivat rengasonlinesta asianmukaiseti, mutta takarenkaat eivät. Eikä niitä erikoisen kokoisia renkaita ollut tarjolla oikein missään. Lopulta mies onnistui yhden parin ostamaan käytettynä.

Sen siitä saa, kun ostaa tuollaisen AMG-mersun, jossa etu- ja takavanteet eivät ole samaa kokoa, vannepari maksaa tonnin ja renkaatkin ovat a) vaikeita löytää ja b) pirun kalliita.

Veikkaan, että jos meillä olisi nastat, olisi miehelle ollut ihan ok, että hurruuttelen Turkuun ja takaisin 10 asteen lämpötilassa, mutta uusilla/uusvanhoilla kitkoilla, jotka kiven alta sai kaivaa, ei se käynyt päinsä. Ymmärränhän minä – kitkat kuluvat tuollaisissa lämpötiloissa etenkin moottoritieajossa melkoista vauhtia. Tämä siis teki lopulta elämäni siinä mielessä yksinkertaiseksi, että junalla se oli Turkuun lähdettävä.

Aikainen aamu etenkin marraskuun pimeässä sai minut voimaan pahoin koko junamatkan. Pupelsin eväsleipääni pieni pala kerrallaan melkein koko kahden tunnin matkan ajan, jotta saisin vatsani rauhoittumaan ja verensokerini tasaantumaan. Junalla lähtö tarkoitti sitä, että sen sijaan, että olisin lähtenyt kotoa seitsemältä ajamaan, tilasin jo kuudelta itselleni taksin Pasilaan päästäkseni. Kärsin kuitenkin mieluummin tuon aamun – ainakin suunnitteluvaiheessani – kuin lähdin jo edellisenä iltana matkaan.

Kyllähän se päivä aina siitä, ja vaikka vatsaani kiersi hieman lisää, kun setvin yhtä kommunikaatiohäiriötä juuri siinä junan ollessa Turkuun saapumaisillaan, päivä asiakkaalla meni oikein mallikkaasti kuten aina. Harkitsin päivän päätteeksi taksia hotellille, mutta koska matkaa oli vain pari kilometriä, päätin kävellä. En ajatellut hotelliin päästyäni enää sieltä poistuakaan, mutta pieni happihyppely on aina hyvästä.

Pari kilometriä läppärirepun ja overnight-bagin kanssa on hiukan eri kuin pari kilometriä ilman niitä, muttei ollenkaan mahdoton. Kävelin hämärtyvässä illassa (puoli viiden aikaan) asiakkaalta Aurajoen rantaa ja sitten valitsin googlemapsista reitin, joka kävelytti minua mahdollisimman pitkään rantaa pitkin. Turku ei kuulu suosikkikaupunkeihini, mutta pidän joen rannasta sielläkin. Siinä hämärän laskeutuessa, siltojen ja vanhojen talojen ja joenvarsilaivojen ollessa valaistuja, siellä oli kaunista!

Ylitin Aurajoen Kirjastosiltaa pitkin. Pyöräilijät suihkivat ohitseni kuin Helsingissä ikään ja sain tosissani varoa, etten jäänyt alle, kun yritin epätoivoisesti vähän turisteilla ja ottaa kuvia niin tuosta mahdottoman kivasti valaistusta sillasta kuin Läntisen Rantakadun iltavalaistuista puista ja fasadeistakin.

 

Käännyin sillalta oikealle ja laskeuduin portaat alas joen vallille, valiten sen yksinäisen rauhallisuuden pyöräilijöiden kansoittaman rantatien sijaan. Kopsuttelin mukulakiveystä pitkin kohti Auransiltaa, joka vanhoine kivirakenteineen näytti komealta ja jyhkeältä. Sillan alta meni rautaportein suljettu tunneli, joka sai minut ajattelemaan sillan alle suljettuja hulluja tai muita yhteiskunnan jaloista pois siivottuja entisajan ei-toivottuja. Joku oli kirjoittanut “tyrmän” viereisten portaiden alapäähän “Don’t worry, drik vodka. #muse”. Museilin sitä hetken, sillä se kirvoitti pienen hymynkareen.

 

Jatkoin kävelyäni Kaupungintalon ohi, palaten jälleen jokivallille, kunnes silmiini osui punainen puutalo ja nousin kadulle sitä katselemaan. Talon valkoisena hohtavat portaat ja ikkuinoista ja avoimesta ovesta loistavat valot ja sisältä näkyvät hyllymetrit *jotakin* houkuttelivat lähemmäs katsomaan. Kävelin portaiden luo tutkimaan, mikä tuo talo oikein oli. Kyltissä luki Apteekkimuseo. Ovi portaiden yläpäässä oli kyllä auki, mutta ei siitä sisäänkäyntiä ollut; oviaukossa oli pleksilasi. Taitavasti rakennettu houkutus, joka melkein sai minut astumaan sisälle museoon, mutta viime hetkellä päätin kuitenkin jättää väliin. Hotellihuone houkutteli!

 

Niin houkuttelivat tosin ravintolaivatkin joen toisella rannalla. Eivät ehkä syömään, minua juuri sillä hetkellä, mutta kuvaamaan kyllä. En enää palannut alas vallille, mutta kävelin tien reunaa muurin vieressä ja näpsin kuvia laivoista ja värillisin valoin valaistuista puista niiden takana. Toivoin, että minulla olisi ollut vähän parempi kamera hämäräkuvaamiseen kuin tuo iPhone, sillä sen hämäräkuvat ovat hyviä vain postimerkin kokoisina. Mutta minkäs tein.

 

Viimeinen silta matkallani oli googlemapsin puolelta nimetön punaisten lyhtyjen silta. Silta oli valaistu sekä sivuilta että yltä valoin, jotka vaihtelivat punaisen ja valkoisen välillä. Punaisena se oli kuin suoraan Amsterdamista, valkoisena vähän kotoisampi. Jotenkin pidin erityisesti siitä punaisesta valosta, sillä se loi heti mystisemmän tunnelman.

 

Tuon sillan jälkeen käännyin oikealle kohti hotelliani. Vaikkei ollut kovin kylmä, sen ehkä 9 astetta, sormenpäitäni alkoi jo hieman paleltaa ja kännykkäni akku päätti hyytyä kylmästä. Juuri sopivaan aikaan, otettuani vielä viimeiset kuvat Suojattu kasvu -veistoksesta. Ihmettelin Samppalinnan maauimalan valoja – mietin, mikä stadion siellä korkealla kukkulalla mahtaa olla, kunnes hotellissa tarkistin mapsistä. Suunnistin viimeiset 50 metriä hotellille ilman karttaa, kännykän jo simahdettua.

Miten riippuvaiseksi sitä ihminen itsensä tunteekaan tuosta pienestä laitteesta taskussa!

Hotellista en todellakaan enää poistunut, huoneestanikin vain sen verran, että hain katkarapu-caesar-salaatin huoneeseeni ja nautiskelin kuplivan glögijuoman odotellessani. Vietin illan kirjoittaen kirjaani ja nauttien hiljaisuudesta. Hotelliyössä – tai pikemmin hotelli-illassa, sillä yön nukun kyllä kotona paremmin – silloin tällöin on myös puolensa.