Aivot ei aivoa

Oli ihan hilkulla, etten kaatanut maitoa leikkuulaudalle, jonka nappasin lavuaarin ritilältä, missä yleensä on maitovaahdottimen kannu. Virheeni tajuttuani mietin hetken, miksi minulla ylipäätään oli leikkuulauta kädessäni. Ja missä se vaahdottimen kannu oikein oli? Työnsin leikkuulaudan kaappiin paikoilleen ja löysin kannun tiskikaapista, kaadoin maitoa kannuun ja käynnistin vaahdottimen.

Kahvikonekin oli sinä aikana suorittanut käynnistystoimensa, joten työnsin lusikallisen decaf-espressopuruja purukahvilokeroon ja painoin tuplaespressonappia. Hetken ajan kirosin hukkaan menneitä puruja, luullen etten ollut kääntänyt kahvinuppia purukahviasentoon. Tarkempi katsahdus nuppiin kertoi, että olin kuin olinkin kääntänyt sen oikeaan asentoon, joten kirosinkin sitten laihaa espressoa – yksi lusikka ei oikein riitä tuplaespressoon. Sillä nyt kuitenkin menin, Aamucappucinolla, joka maistui enenmmän maidolta kuin kahvilta.

Puoliso tuli keittiöön juuri kun kahvikone lirutteli hänen mukiinsa kunnollista espressoa, ja minä puolestani ylitäytin vaahdottimen kannua. Koska tölkissä oli niin vähän maitoa, että ajattelin kaataa sen kaiken sinne. Tajusin erheeni kun maito peitti alleen MAX-merkinnän. Ei sitä lopulta paljon liikaa kannussa ollut. Palattiin sänkyyn kahvien kanssa, muutamaksi tovikin ennen kuin oli aika nousta.

“Just take it slow, honey, it’s ok”, rauhoitteli puoliso, kun kirosin varpaille pudonnutta kännykkää. “Hitaus ei paljon auta, kun tavarat ei pysy käsissä ja aivot on jumissa ja toinen tossukin on piukka!” marisin tuskastuneena. Varpaaseenkin sattui, se ihan varmasti murtui hieman. Eri varvas, tosin. Yleensä pikkuvarvas, tällä kertaa se viereinen.

Eilen aamulla harmittelin jotain ääneen, mihin puoliso, jonka mielestä kaikki tarvitsee ratkaisun, yritti tarjota ratkaisua, kuuntelematta minua kunnolla. [Miksi tuon miehen on niin vaikea vain harmitella kanssani? En minä kaipaa ratkaisuja ellen niitä erikseen pyydä, Useimmiten kaipaan vain empatiaa; olen aika haka ratkaisemaan ratkaistavissa olevat asiat itsekin.] Minä siis turhauduin ja suivaannuin ja nappasin iPadin avukseni, unohtaen, että se oli kiinni laturipiuhassa. Joka kiemursi kahvimukini takaa. Mistä seurasi, että 2/3 mukillista cappucinoa lensi kaaressa lattialle ja uusille pupu-huopatossuilleni.

Pyyhe pyyhki kahvin kaikkialta muualta, mutta tossut tarvitsivat pesun. Huuhtelin niistä maitokahvit hanan alla ja asetin lattialle seinää vasten kuivumaan. Kylppärissä, missä on lattialämmitys. Tänä aamuna ne olivat kuivat, laitoin ne jalkaani. Toinen oli okei, toinen vähän liian tiukaksi kuivunut. Vitutti. Kastelin sitä pikkuisen uudestaan, venyttelin ja vanuttelin takaisin sopivaksi. Luultavasti ne kumpikin vertyy siitä takaisin jalkojeni mukaisiksi taas.

Meillä on menossa makkariremppa ja se ehkä hieman stressaa. Olen parina yönä nukkunut kellon mukaan huikeat 10-15min. syvää unta. Yhteensä. Koko yönä. Mikä on n. 2-4% yön unesta (mistä valtaosa on kevyttä, joukossa vähän REM-pätkiä ja paljon mikroheräilyä). Ei ihme, että aivot ovat ihan kuutamolla ja kaikenlaista sattuu ja tapahtuu.

Viikonloppuaamuisin, jotta puoliso pystyy tekemään tuota pintaremppaa, tarvii meidän kerätä sänkymme ja käydä. Tai ainakin raivata väliaikais-yöpöydät ja sähköjohdot pois lattialta, viedä petivaatteet toiseen huoneeseen ja laittaa patjat jotenkin johonkin enemmän tai vähemmän pois tieltä. Ei, meillä ei juuri nyt ole “sänkyä”. Meillä on (paksut) jousipatjat lattialla ja pressu mattona. Tyylikästä ja niin redneckiä, että!

Eilenkin siis kerättiin kamat pois. Laitoin low battery -tilaan valuneen läppärini laturiin ja kaappiin. Irrottelin sitten johdot, mutta työnsin jatkarin – jossa läppärin laturikin oli kiinni – samaan kaappiin ja tuumasin, että hyvä, läppäri voi latautua siinä päivän. Illalla laturi irtosi, kun virittelin johtoja takaisin paikalleen, mutten siitä välittänyt, olihan se kone saanut ladata koko päivän. Vähän olin sitten tänä aamuna hämmentynyt siitä, että läppärin akku oli yhä 10 prosentissa. Jossain vaiheessa sitten säteili.

Ei sillä, eipä se paljon olisi auttanut vaikka laturi olisikin ollut koneessa kiinni yön. Kun makkari oli laitettu taas päiväksi pakettiin ja puoliso ryhtynyt töihin siellä, istuin kirjastossa koirien ja teemukin kanssa, ja ihmettelin miksi kännykkäni akku oli vain 42%. Laitoin sen laturiin ja avasin iPadin lukeakseni – nettikin oli katki remontin takia, enkä saanut kirjastossa lukuvaloja päälle voidakseni lukea kirjaa; wifin yli hallittavat valot on parasta silloin kun netti ei toimi – kun sain päähäni kurkata kellonkin akun: 34%.

Etsin matkalaturini Studiosta, vain muistaakseni, ettei se jaksa ladata kahta laitetta ilman pikalaturia, jollaista minulla ei siinä kirjastossa ollut. Kaikenlaisia piuhoja kyllä, myös i-laturijohto, muttei pikalaturia. Hain käsilaukusta powebankin pikalaturijohtoineen ja laitoin laitteet latautumaan. Nyt tässä illalla sitten tarkistin: ei ollut jatkari päällä ei. Olin sen kai sitten eilen illalla vahingossa tökännyt pois päältä.

Tämä remppa, ADHD, huonot unet. Ja huomenna on maanantai. Toivottavasti aivot toimivat huomenna vähän paremmin.

#anonyymitaamunvihaajat

Remppa juttu

Aamulla oli voimakas tarve lähteä vähän pakoon, Siinä hieroskellessani unihiekkoja silmistäni kahvimuki kourassa, pohdiskelin, että tuumaisin TGIF, jos en tietäisi koko viikonlopun olevan täynnä ihmisiä ja toimintaa ihan täällä omassa kodissani. Normaalin perjantaiväsymyksen lisäksi päällä on remppaväsymys.

Istuskelen studiossani (kotitoimistoni), tyhjä McDonaldsin diet coke (miksi ne laittaa sokeritonta vaikkei sitä pyydä?) -muki pöydän kulmalla, koirat sohvalla päikkärikoomassa. Lattialla on jotain sähköremppaan liittyvää sälää pusseissa ja laatikoissa; siirsin ne eilen illalla siihen sängyltäni, jotta pääsin nukkumaan. Tässä olen istua kyhjöttänyt vartin yli kahdeksasta saakka, lounaankin sain tuotuna tähän pöydälle. Ei siinä sinänsä mitään, niin minä istuisin muutenkin, koska työ. Nyt vietän lounastaukoani, (klo 13:16); itse lounaan söin yhden statuspalaverin aikana jo pari tuntia sitten.

Niin, meillä on siis tänään täällä sähkäri, kuudetta päivää putkeen vissiinkin, ja neljän hengen siivousryhmä aloittamassa koko viikonlopun urakkaansa. Rehellisesti sanoen olen tyytyväinen olooni täällä luolassani koirien kanssa. Kävin tuossa teetä keittämässä ja talo täynnä väkeä ja kaikki hujan hajan hieman ahdisti. Tai hieman enemmän.

Sähkäri saa toivon mukaan urakkansa jo loppuun tänään, sitten on vihdoin koko huushollin sähköt uusittu ja kunnossa. Sähköremppa vol 2. Eikun 3. Ensimmäinen hoiteli vain keittiön sähköt, toinen melkein koko loppulukaalin, tämä kolmas nyt viimeistelee sitten loput työt ja poistaa väliaikaiset ratkaisut. Minä en tällä hetkellä osaa edes hallita puolia meidän valaistuksista uusien kytkimien ja kytkentöjen ja Shelly-kontrollereiden vuoksi, mutta ehkä se tästä, viimeistään kun puoliso saa ne laitettua Applen Home:een. Mutta ovikello soi nyt kännykkäsovelluksessani.

Tänään ei sen sijaan ole remppamies tekemässä hommia, toisin kuin lähes joka päivä viimeisten 10 viikon aikana. Siksi meillä on nyt tuo siivousryhmä: remppa vol N alkaa olla lopuillaan (muutama pikkuhomma vielä ensi viikolla, ja vähän puuseppätöitä sen jälkeen, mittatilattua kaappia ja työpöytiä), joten on aika tehdä täällä vaihteeksi kunnon remppasiivous. Betonipölyt pois ja silleen, ennen kuin alkaa ikkunremppa (à la taloyhtiö), ja remppa vol Next (kesällä).

Niin jotta, mitä täällä sitten on tapahtunut näiden viime viikkojen aikana?

Sauna

Aloitetaan siitä. Nimittäin viime kesänähän meillä tehtiin massiivinen kylpyhuoneremppa. Se vähän niinkuin eskaloitui pintarempasta revitään-kaikki-pois-ja-rakennetaan-uusiksi -rempaksi about siinä vaiheessa kun vanhojen laattojen ja laastin purun myötä seinät alkoivat murentua. Siinä sitten purettiin seinä jos toinen, kunnes koko kylppärissä ei ollut ainuttakaan seinää jäljällä, ei edes kylppärin ja työhuoneeni välissä. Ei minulla ennen ollut yhteistä seinää kylppärin kanssa, mutta päätettiin siinä sitten samalla poistaa tarpeeton varastohuone välistä ja suurentaa sekä kylppäriä että työhuonettani.

Nyt meillä on upea koti-spa, joskin näihin viime viikkoihin saakka muutama “pieni” juttu sen ympäriltä on ollut vähän kesken. Kuten sauna.

Sauna ei suinkaan ollut ensimmäine asia, joka tässä remppapläjäyksessä thetiin, mutta tärkeä! Ja tällä viikolla sähkäri on laittanut sinne sähköt, joten kunhan joskus saadaan vielä lasiseinä ja -ovi siihen, pääsee ihailun sijasta ihan löylyihinkin. Niitä lasiovia ja -seiniä puuttuu täältä vähän muualtakin: suihkutilasta, kylppärin oviaukosta, ja yläkerran pikkuvessan oviaukosta. Niitä pitäisi tilailla. Mieluiten pian.

Kuvat mikonremppa.com

Studio eli työhuoneeni

Tähän työnhuoneeseeni tehtiin remppa vol 1 muutama kuukausi poikani muutettua omaan kotiinsa syksyllä 2019. Tai siis remppa tehtiin keväällä 2020. Tapetit revittiin, seinät maalattiin, lattiaan laitettiin parketti ja listat. Ihan pro työ se ei ollut ja muutama pieni juttu kuten ikkunalauta jäi silloin keskenkin. Sitten viime kesänä huone sai tosiaan uuden seinän, joka odotti panelointia (ja lattiapala parkettia).

Kun remppamies yhdessä puolison kanssa sitten alkoi suunnitella tämän huoneen töitä, suunnitelmat jälleen hieman paisuivat. Miehet purkivat vähän lisää seinää, mistä tuli itse asiassa vielä pikkuisen lisää tilaa huoneeseen, ja sitten seinä paneloitiin, parkettia lisättiin ja vähän vanhaa työtä paikattiin, ja laitettiin uudet lattialistat, joiden sisällä sähköt kulkee siististi (eli itse asiassa tässä huoneessa tehtiin myös sähköremppa vol 2). Yksi seinäluiska on kivilaattaa, ja ikkunalauta on siististi laatoitettu. Samalla tänne tehtiin osin laskettu katto, jossa on led-spottivalot ja koneellinen ilmanpoisto (korvausilma tulee ulkoa, en minä vakuumissa ole).

Uuden tilan (ja kaapin) innoittamana järjestelin huonetta vähän uusiksi ja tästä tuli oikein valoista ja tilava työhuone. Enää puuttuu mittatilaustyönä tehty kulmatyöpöytä, mutta sekin on prosessissa.

Siinä nyt poistuneessa varastohuoneessa (se oli joskus vaatehuone isovanhempieni aikaan ja alkuun meilläkin, sittemmin se toimi varastona) oli talon sähkökeskus, joten ihan kokonaan sitä ei voinut poistaa kuitenkaan. Tilalle jätettiin pieni “tekninen huone”, tai pikemminkin tekninen komero, jossa on sähköpääkeskus (yläkerrassa on alikeskus) ja nettikamat. Siis modeemi ja switch ja liuta lan-rasioita, joiden kautta piuhat menee ympäri taloa. Minulla on langallinen netti työhuoneessani, muuten piuhat lähinnä kulkevat noihin wifi-tukiasemiin ja ovikelloon. Kaappi toimii jatkossa myös (tuolta kaapin takaa kurkistavan) imurin kotipesänä.

Lasketut katot

Laskettuja kattoja on paitsi kylppärissä ja työhuoneessani, myös alakerran aulassa. Johdot ja putket kulkee nätisti siellä (ja uusien seinien ja lattialistojen sisällä) niin että ainakaan ihan kaikkialla ei enää ole sitä rumaa pinta-asennusta niille. Niihin on kaikkiin upotettu himmennettäviä led-valoja.

No se yläkerran pikkuvessa

Joka ei vieläkään ole vessa ensinkään. Tai siis oli toki viime elokuuhun saakka. Nyt siellä on sentään taas valmius, kun siellä on pintaremppa tehty ja ovenkarmit kunnossa, mutta jos ja kun sinnekin haluamme seinävessan, tarvitaan vähän lisää työtä ennen kuin se ja lavuaari ovat paikallaan ja toiminnassa.

Listoja, ovenkarmeja ja kynnyksiä

Silloin kylppärirempan loppuvaiheilla, kun kylpyamme tuotiin sisään, piti irrottaa yksi ovenkarmi, että amme mahtuu. Se(kään) ei ollutkaan ihan helppo operaatio, joten lopulta miehet leikkasivat siitä vain palan pois. Ovea ei puoleen vuoteen saanut lukkoon. Ei tosin saa vieläkään, sillä nyt siinä ei ole ovea ollenkaan (vaan suihkuverho, odottamassa lasiovea). Uusi karmi siinä sentään on!

Samalla sitten uusittiin kylppärin ovea ympäröivät listat – lattia- ja ovilistat – sillä muuten se näytti hölmöltä: ainoa tammikarmi kun kaikki muut oli valkoisia.

Yläkerrassa keittiöstä puuttui kynnys, sellaisen remppamies teki. Ja sitten siinä eteisessä kävi vähän samoin kuin ala-aulassa: WC:n karmit ovat tammea, joten keittiön oven listat uusitaan sitten tammisiksi myös. Se on vielä vähän kesken.

Niin joo, ja uusittiinhan me tuo aulan lattia alkuvuodesta itse

Takaisin tähän hetkeen

Koirat alkavat mennä pitkin seiniä täällä. Alkaa olla aika lähteä niiden kanssa ulos. Mies on vielä ties missä kaupoissa hakemassa puuttuvia siivoustarvikkeita sun muuta, siivoojat ovat poistuneet, samoin sähkäri. Olen siis ihan keskenäni kodissa, joka ainakin osittain on jo putipuhdas. Makkari on vissiin siivottu, kun siellä on lakanatkin vaihdettu. Keittiössä oli vielä ainakin jokin aika sitten kaaos, mutta kaikki oli pesty. Huomenna tämä ralli jatkuu, mutta tänään voisi vaikka mennä kylpyyn.

Portaikon eilen asennettu uusi valaisin (jonka kaukosäädintä en saanut yhdistettyä). Ja siivoustarvikkeita…

Koiraa on karvoihin katsominen

Latu ylittää kävelytien. Isä ja nuori lapsi, jota isä selvästi opettaa hiihtämään, lähestyvät ylitystä samaan aikaan kun minä kahden koirani kanssa lähestyn kohtaa. Hiihtäjät pysähtyvät keskelle kävelytietä, tuijottelevat kaukaisuuteen. Pysähdyn koirineni muutaman metrin päähän – he pelkäävät sauvoja. Isä huomaa meidät ja ottaa suksillaan askeleen, kaksi kohti reunaa, latua, sukset vielä reippaasti yli kävelytien puolenvälin. Lapsi huomaa meidät ja hiihtää siihen isänsä viereen.
Huokaisen ja otan koirien hihnat tiukalle, ohitan hiihtäjät toista reunaa hipoen, miettien miksei isä opeta lapselleen, ettei siihen keskelle sovi jäädä kävelytietä tukkimaan. Ainiin, kun ei isä ymmärtänyt sitä itsekään.
Muistetaan huomioida muutkin liikkujat, vaikka olisikin sukset jalassa!

Kirjoitin näin Facebookin kaupunginosaryhmään ja ihan odotetusti sain niskaani kommenttiryöpyn alkaen siitä, että olisi pitänyt avata oma suuni päättyen siihen, ettei olisi ainakaan Facebookkiin kaiken kansan nähtäväksi pitänyt tällaista mennä kirjoittamaan. Ilmeisesti on liikaa odottaa, että kanssakulkijat tuolla ymmärtäisivät olla tukkimatta kulkureittejä, pysähtelemättä haaveilemaan keskelle risteyksiä.

Ai miksen sanonut mitään? No kas kun sellainen pieni juttu kuin sosiaalinen ahdistuneisuus/sosiaalisten tilanteiden pelko piti suuni kiinni (kyllä, minulla on siitä ihan diagnoosi, vaikkei sitä aina huomaakaan, sillä työrooli peittää sen alleen).

Oli kuka oli väärässä oikeassa teki hölmösti ei tehnyt hölmösti, ei sillä tässä kohdin väliä. Eräs kommentinkommentti siellä kirvoitti mieleni miettimään tätä ja monta muutakin tilannetta. “Mutta kun ne koirat pelkää sauvoja!!!” Niin, niin pelkää. Mutta tietääköhön kommentoija ollenkaan, mitä se tarkoittaa, että koira pelkää? Se tarkoittaa sitä, että se saattaa käyttäytyä agressiivisesti ja jos ohitan hiihtäjät siitä heidän suksiensa päältä, on todennäköistä, että toinen tai molemmat alkavat räkyttää tai murista ja jopa hihnoissaa syöksähdellä kohti hiihtäjiä. Ja sitten saan kuulla, että minulla on agressiiviset huonosti käyttäytyvät koirat. Juu, välillä ne ovat, erinäisistä syistä.

Jäin tätä pohtimaan ja sitä, miten paljon puhutaan nykyään koirien inhimillistämisestä. Siis siitä, että koirille annetaan ihmisten piirteitä, tunteita, jne. ja unohdetaan, että ne ovat eläimiä. Omasta kokemuksestani käsin väitän, että kovin harva koiranomistaja (niitä Fluffien omistajia lukuunottamatta) näin tekee. Se, että koira on perheenjäsen, karvavauva, jonka tunnetiloja ja käytöstä omistajat – koiravanhemmat – tulkitsevat ehkä vähän ihmismäisesti, mutta koiransa tuntien, ei vielä tee inhimillistämisestä vahingollista. Harva “koiravanhempi”, ainakaan vastuullinen sellainen, silti unohtaa koiransa olevan eläin, jolla on eläimen vaistot. Päinvastoin. Siksi koiria koulutetaan. Siksi ne kulkevat kontrolloituina.

Valtaosa huomautuksista, jotka suustani tuolla ulkona kulkiessani saan (ja nekin hetket kun EN saa), ei ole tarkoitettu suojelemaan koirieni tunteita vaan suojelemaan koiriani itseltään, ihmisiä koiriltani. Kun kehotan lasta olemaan heilumatta keppinsä kanssa koiran läheisyydessä, kun kehotan meidät takaa päin koiraa hipoen ohittanutta olemaan tekemättä niin toiste, kun pyydän hiihtäjiä siirtymään sivuun kävelytien keskeltä (tai toivon heidän itse ymmärtävän antaa tilaa), kun odotan että äidillä on lapsi hallinnassa ennen kuin ohitamme, kun pyydän Fluffyn omistajaa ohittamaan meidät, jotta mekin voimme jatkaa matkaa, se on kaikki riskien hallintaa.

Kokemukseni mukaan pahimpia koirien inhimillistäjiä ovat ne, joilla ei koiraa olekaan. Oletetaan, että koska koira elää ihmisen kanssase myös käyttäytyy kuin ihminen. Väistää nätisti tien sivuun, ei säikähdä syöksähtävää lasta, ymmärtää sellaisia asioita kuin mekastavat lapset tai heiluvat sauvat tai ihoa hipovat takaa tulevat ohittajat. Vielä pahempia ovat koirien esineellistäjät, jotka olettavat, että koiraa voi lähestyä miten vaan, koska “sehän on vaan koira”.

Aikoinaan ollessani lukioikäinen, meillä oli kaksi kania. Minun Jeri ja siskoni Jami, suunnilleen samanikäisiä poikia kumpainenkin. Ensimmäiset kuukaudet sujuivat hyvin, mutta sitten ne alkoivat tapella. Jeri oli noista kahdesta vahvempi ja terveempi, ja olisi varmaan Jamin tappanut, jos olisi saanut tilaisuuden. Kanit erotettiin. Erään kerran Jeri, joka kanssani oli ihan sylivauva, oli sylissäni, kun siskoni tuli vähän liian lähelle. Jeri yritti hyökätä, mutta onnistuikin vain tarttumaan minua poskesta. Toisen kerran sisko yritti usuttaa Jeriä huoneeseeni, jotta pääsi itse keittiöön tekemään välipalaa. Jeri puri siskon jalassa olleeseen kumisaappaaseen reiän.

Eläimet – niin koirat, kissat, kanit kuin muutkin – ovat eläimiä eläinten vaistoin. Koulutettukin koira voi purra pelästyessään tai kipua kokiessaan; eläinlääkäritkin tarjoavat kuonokoppaa, jos pitää tehdä koiralle toimenpide tämän ollessa hereillä. Ihmisten ei koskaan pidä olettaa, että koira EI voisi purra. Omistajalla on vastuu pitää koiran ympäristö sellaisena, että kimmokkeita ei tule tai ne ainakin minimoidaan, ja koira on kontrollissa. Omistajalla on vastuu suojella koiraansa ihmisiten ajattelemattomuudelta ja ihmisiä koiran vaistoon pohjautuvalta käytökseltä.

Välillä tuntuu vaan olevan liikaa vaadittu, että muut ihmiset tekisivät oman osuutensa ja esimerkiksi huolehtisivat siitä, että heidät pääsee ohittamaan, vaikka he jossain seisoskelisivatkin. Tietenkin sama koskee myös koirien kanssa kulkevia. Ainiin, ja pyäräilijät voisivat hiljentää vauhtiaan ja muistaa soittaa sitä kelloa riittävän ajoissa sen sijaan että yrittävät viuhahtaa ohi tai jarrutavat selän takana. Meinaan vaan, että koirat pitää saada kunnolla sivuun ja hallintaan – sillä vain hetki sitten ei missään ollut ketään, joten hihnat saattavat olla löysemmällä, mikä aiheuttaa taas yhden vaaratilanteen.

Niin sitä minä vaan, että kun sanon koireini pelkäävän sauvoja, en inhimillistä koiraani. Sen sijaan se, joka vähättelee tuota lauselmaa, tekee niin ajatellessaan sen olevan sama kuin että pieni lapsi pelkää sauvoja. Ei se siis kovin vakavaa voi olla, koiran omistaja siinä taas lässyttää, voi hellantuuteli sentään.

Sitä minä vaan, jotta jos me kaikki vaivauduttaisiin vähän enemmän katsomaan asioita myös muiden silmin, olisi kaikkien helpompi kulkea. Kun näet minun vetävän koirani hihnan tiukalle, älä anna omasi lähestyä. Minäkin osaltani huolehdin siitä, että sinulla on riittävästi tilaa ohittaa ja toivon samaa sinulta, oli sinulla koiria mukanasi tai ei.

Lapsuus/Childhood – Q&A

Tämä on taas näitä Facebookin kysymyspattereita. Ja koska minusta on hauska näihin vastata, vastaan. Ja vein tietenkin tämänkin askeleen pitemmälle, kuvin.

**This is one of those Facebook Q&A thingys, and because I find them fun, I answer. And of course I had to take this one step further and add pics.

1. Missä synnyit?
**Where were you born?

– Naistenklinikalla Helsingissä.
**In Helsinki, at Naistenklinikka

2. Onko sinulla sisaruksia?
**Do you have siblings?

– 6v nuorempi pikkusisko
**a sister, 6 years my junior

Ihmettelen siinä vastasyntynyttä siskoani – Looking at my newborn sister with bewilderment

3. Olitko päivähoidossa?
**Were you in daycare

– En, mutsi teki freelancerina töitä himassa
**No, my mom worked as a freelancer from home

4. Oliko teillä lemmikkejä?
**Did you have pets

– Yhteensä kolme kania; yksi kun olin ala-astella, kaksi ollessani lukiossa
**3 bunnies altogether; one when I was in elementary school, 2 when I was in highschool

5. Muistatko aikaa, kun ei vielä ollut lapsilla turvaistuimia?
**Do you still remeber a time before kiddie seats in cars?

– Toki, minua nukutettiin auton takapenkillä skidinä, kun olin huono nukahtamaan sänkyyn. Takapenkillä ei tainnut siinä Minissä olla edes turvavöitä.
**Sure, I was not good at falling asleep and my parents used to put me on the backseat of the car, lying there under a blanket. I don’t think that Mini even had seatbelts in the back

6. Oliko sinulla mielilelua?
**Did you have a favorite toy

– Jose-koira, ehkä. Jose kävi jopa eläinlääkärissä, missä ell Ilves tutki myös Josen tutkittuaan ensin isoäidin koiran Dellan. Tai ehkä nukke nimeltä Jerry, jolle isoäiti ompeli samanlaisia asuja kuin minulle. Tai ehkä nalle tai apina tai mutsin tekemä kummajainen, kuka enää tietää 🤷‍♀️
**A dog called Jose, maybe. Jose even went to the vet where the Vet Ilves examined Jose after first examining my grandma’s dog Della. Or maybe a doll called Jerry, for whom my grandma made similar outfits as for me. Or maybe the teddy or monkey or this oddity made by my mom, who knows anymore 🤷‍♀️

7. Muistatko mitä sinusta piti tulla isona?
**Do you remeber what you were supposed to be when you grew up?

– Aika pitkään meinasin että lääkäri. Siinä teini-iän kynnyksellä haaveena oli eläintenhoitaja-tanssija-näyttelijä-kirjailija-kombo 🤷‍♀️
**For a long time I wanted to be a doctor. Then at pre-teen or so I dreamed of becoming a combo of animal carer-dancer-actress-athor

8. Olitko ns. näkymätön kiltti lapsi vai jokapaikan apina?
**Were you a so called good invisible child or a rambunctious monkey?

– Sekä että. Jokapaikan apina, joka oppi jo nuorena vetämään ylleen kiltin tytön kaavun
**Both. A rambunctious monkey who learned early on to pull on the good girl cape

9. Kuljitko pihalla kotiavain kaulassa roikkuen?
**Did you have a key hanging from your neck when playing outside?

– En, mutsi oli himassa kunnes olin 9 ja siinä vaiheessa avain oli taskussa kasarityyliin vaaleanpunaisella kierreketjulla vai mikä se oli
**No, mom was at home until I was 9, and at that point my keys were in my pocket attached to a pink eighties style twirly phone chain or whatsitcalled

Spiraaliavaimenperiä – Spiral keychains

11. Lempilastenohjelmasi?
**Your favorite kids’ TV show?

– Pätkis eli Smurffit
**Pätkis, i.e. The Smurfs

Smurffit – The Smurfs

12. Muistatko ensimmäistä koulupäivääsi?
**Do you remeber your first day in school

– Jep. Valitettavasti. Olin potenut kipeää mahaa (jännityksestä) niin että aloitin koulun varsinaisesti pari päivää myöhässä, kesken koulupäivän. Olin siis outolintu alusta saakka.
**Yup. Unfortunately. I had been sick with a stomach ache (from anxiety) so I actually started school a couple days late, in the middle of the day. I was an oddball fron the very beginning.

Ensimmäisenä koulupäivänä – First day of school

13. Keräilitkö jotain?
**Did you collect something?

– Kiiltokuvia, pyyhekumeja (kasari…), tarroja
**Kiiltokuvas (the best translation I found was “die cut scrap”, but can’t very well imagine any kids using that; anyhow, definition: glossy and usually embossed little pictures, kinda like pre-stickers, that usually came in a sheet, and girls collected them in their scrap books), erasers (oh, the eighties…), stickers

Kiiltokuva-arkki – A sheet of kiiltokuvat

14. Mikä oli lempiaineesi alaluokilla?
**What was your favorite subject in elementary school?

– Oliko mulla lempiainetta? Lukutunneista tykkäsin, ja kuviksesta varmaan.
**Did I have one? I liked reading and art classes, I suppose.

15. Olitko koulukiusaaja?
**Were you a bully

– En. Olin se kiusattu
**No. I was the one bullied

16. Harrastitko jotain? Mitä?
**Did you have hobbies? What?

– Kuuden vanhana yleisurheilua VU:n väreissä, partiota ala-asteen ajan, about. Pianoa soitin pari vuotta. Lukemista, kirja tai pari päivässä parhaina aikoina.
**At six years old I was part of the VU track and field team for a year or so. I was a girl scout for a few years while in elementary school. I played piano for a coupole years. I read books, lots of books. A book or two a day at best.

17. Ystäväsi
**Your friends

Aina niitä jokunen oli, kirjekavereita enemmän kuin livekavereita
**I always had some. More pen pals that IRL friends

18. Mieluisin muistosi jostain ensiluokkien tapahtumasta?
**Your favorite memory of something during the first school years

– Ensi-pusu: ekaluokkalaisena ihastukseni asui samassa talossa ja leikittiin usein pihalla yhdessä. Erään kerran leikittiin tuijotusta ja ihastukseni pussasi minua saadakseen minut nauramaan. Onnistuikin.
**First kiss: when we were on first grade my crush lived in the same appartment building as me and we often played together in the yard. Once we were playing stare and he gave me a smooch to make me laugh. And succeeded.

19. Minkälainen oli ensimmäinen opettajasi?
**What was your first teacher like?

– Tiukka nunna, varmaan liki kuusikymppinen. En tykännyt
**A strict nun, probably almost sixty years old. I didn’t like her.

20. Oliko vanhemmillasi tiukka kuri?
**Were your parents strict?

– Oli. Siksi kiltin tytön kaapu.
**Yes. That’s the reason for the good girl cape

21. Miten perheesi lomaili?
**How did your family spend vacations?

– Enimmäkseen isovanhempieni mökeillä (järvenrannalla toinen, Nauvossa saaressa toinen)
**Mostly at my grandparents’ summer places (one by a lake, one in an island at sea)

22. Lempiruokaasi natiaisena oli?
**What was your favorite food as a kiddo?

– Siskonmakkarakeitto
**Sausage soup

23. Tupakoitiinko teillä vielä sisätiloissa?
**Did your parents smoke indoors?

– Jep, mutsi poltti töitä tehdessään kun olin skidi, mutta lopetti ollesani varmaan neljän vanha
**Yeah, mom was smoking indoors while working when I was small, but stopped entirely when I was maybe four years old

Kukista (mutta vain vähän mehiläisistä)

En ole koskaan ollut mikään viherpeukalo. Olen aivan liian hajamielinen ja laiska pitääkseni niitä hengissä, noin pääsääntöisesti. Nuorena likkana naureskelin usein, että minulla kuolee kaktuksetkin kuivuuteen – mikä piti paikkansa. Oleanterini (jota yhä suren, sillä en ole ikinä löytänyt itselleni uutta mistään) unohdin eräänä syksynä kauan sitten parvekkeelle ja se paleltui.

Siksi onkin mielenkiintoista, että meillä nykyään on hyvinvoiva ja iloinen rivistö orkideoja, jotka vuodesta toiseen kukkivat vuoron perään ja yhtaikaa. Orkideat kun vieläpä ovat tiettävästi niitä vaikeita kasvatettavia. Itse olen todennut niiden voivan sitä paremmin, mitä tehokkaammin unohdan niiden hoidon, tai pikemminkin mitä epämääräisemmin muistan antaa niille vettä, ja unohdan laittaa sekaan lannoitetta kerran kuussa tai edes vuodessa tai kahdessa.

Uloskin nykyään haluan kukkia laittaa, ja sitten kiroan sitä, ettei sada tarpeeksi ja joudun niitä kastelemaan. Tänä kesänä se oli varsin pieni urakka, sillä etupihalla oli vain muutama kasvi, takapihalla kolme. Silti etupihan orvokit lentelivät välillä tuulessa pitkin portaita, kun olivat niin kuiviksi pääseet. Sitkeitä sissejä, laitoin takaisin koreihinsa ja niin ne jatkoivat elämäänsä.

Mies mieluummin kasvattaa hyötykasveja, kuten chilejä ja yrttejä ja kesäkurpitsoja, paprikoita, tomaatteja, munakoisoja, you name it. Tai pikemminkin mies haluaa nähdä niiden kasvavan; minähän ne yleensä lopulta istutin 😉 Yhdessä hoidettiin kauhiat kastelu-urakat, mutta onneksi ehkä hänenkin intonsa on vähän laantunut. En ikävöi meidän hyötypuutarhaa, enkä sitä valtavaa määrää kukkiakaan, toisin kuin ehkä alueen mehiläiset.

Se mehiläisistä ja hyötykasveista, takaisin kukkiin. Monilla on joku lempikukka, tai jokunen lempikukka, niin minullakin. Niitä on vuosien saatossa kertynyt lyhyehkö lista, ja koska kyseessä olen minä, jokaisella kukalla on tietenkin tarinansa.

Orvokki

Tavallinen ja kliseinen, mutta silti ensimmäinen kukka, josta pidin ihan erityisesti. Enkä pelkästään siksi, että orvokki on kaunis, olipa sen väriyhdistelmä mikä tahansa, vaan myös siksi, että yksi lapsuuteni lempilauluista sattui olemaan suloisenkaunis “Orvokkini tummasilmä, kultasydän pieni. Katsot aina lempeästi, kun käy luokses tieni!”

Neilikka

Kuudentoista vanhana olin Viipurissa isoäitini, isäni, ja tämän vaimon kanssa. Olimme silloisen poikaystäväni (josta sittemin tuli ensimmäinen aviomieheni ja lasteni isä) seurustelleet puolisen vuotta ja minulla oli tuon viikonlopun aikana kovin ikävä. Tunsin olevani ihan hirveän kaukana, eikä silloin ollut mitään matkapuhelimia, joilla viestiä jatkuvasti. Viipurin kauppahallissa joku ukkeli tykkäsi, että onpas nätti likka ja nappasi naapurikojun maljakosta neilikan, jonka ojensi minulle italiailaistyyppisen sormipusun saattelemana. Hymyilin hämmentyneenä ja työnsin kukan hiuksiini. Määritin sen ikäväni symboliksi. Silloin olin vielä varsin high on symbols.

Sittemmin The Scarlet Pimpernel – Punainen Neilikka – valloitti minut telkkarin minisarjana (ooh, Richard E. Grant!), mikä vain vaihvisti neilikan erityisyyttä. Luin myöhemmin pari kirjaakin, mutten koskaan ihmeemmin ihastunut niiden kirjoitustyyliin, joten se jäi niihin pariin. Itse hahmosta pidän kuitenkin yhä.

Oleanteri

Luin teininä kirjan Oleanterin punainen kukka (Eero Ekqvist) ja kirja itsessään teki minuun suuren vaikutuksen (ja on myös yksi harvoista nk. hengellisistä kirjoista, joita minulla vielä on jäljellä). Tarina sijoittui Israeliin ja jossakin muodossa oleanteri oli merkittävässä osassa; ei en muista enää kovin tarkasti, kuin että kyseessä oli kielletty rakkaustarina, olisiko ollut juutalaisen ja palestiinalaisen välillä? Oleanterista tuli tuon kirjan myötä yksi lempikukistani, joita ahkerasti olen sittemmin kuvannut niin Tinoksella kuin Kanariallakin.

Lilja

Lilja, tai tarkemmin laakson lilja, eli kielo, on nimeni alkuperä jonkinlaisen kiertotien kanssa. Shosun, josta on johdettu Susanna ja siitä Sanna, tarkoittaa kieloa, Lily of the Valley. En vaan silti ihmeemmin ole koskaan pitänyt kieloista, liljoista sitäkin enemmän, joten olen siirtänyt nimeni konnotaation laajemmin liljaan yleensä. Liljasta tuli siis joskus kauan sitten minuuteni symboli. Silloin symboli-aikakautenani. Niinpä minulla on lilja nilkassanikin.

Eri liljoista tiikerililja on suosikkini, ehkä osin Peter Paninkin ansiosta. Niitä myös kasvaa meidän landella, yhä jokunen, isoäitini jäljiltä.

Rhododendron

Landella on valtava rhodo, joka on kukassa aina synttäreideni aikaan. Isoäidillä oli tapana ottaa minusta vuosittainen synttärikuva rhodon vieressä. Ei kai siis ihme, että siihenkin syntyi jonkinlainen kiintymyssuhde. Täällä Stadissa meillä on etupihalla isoäidin jäljiltä parikin lilaa rhodoa ja naapureilla on vaaleanpunaista ja lilaa omillaan.

Orkideat

Monikossa, koska orkideoita on niin monenlaisia, enkä niiden sisältä pysty sanomaan suosikkia. Ne ovat uniikkeja ja kauniita kaikki. Mielenkiintoisesti orkidea on ainoa, josta en osaa oikein sanoa, mistä se edes lähti. Olin entisaikaan kuten niin moni muukin, joka sai orkidean tuliaisiksi: ihastelin sen kukkia kunnes kukat kuolivat, en parhaalla tahdollanikaan saanut sitä hoidettua sen jälkeen, ja niin se kuoli ja heitin sen pois.

Ensimmäinen orkidea, joka ei kuollut, on nykyisin kahteen eri ruukkuun jaettu valkokukkainen Dendrobium, jonka sain joitain vuosia sitten isältäni. Joskus ennen kuin muutimme tänne, missä on orkideoille mitä otollisin ikkuna. Tuo Dendrobium kukkii yhä säännöllisen epäsäännöllisesti; sekä vanha emo että siitä joskus istuttamani pistokas.

Tuon jälkeen ikkunalle on kertynyt useaa eri sorttia orkideaa.

  • Phalaenopsiksia minulla on tällä hetkellä kolme: vitivalkoinen, kelta-violetti, ja valko-violetti
  • Dendrobiumeja on tuon valkoisen lisäksi myös violetti-valkoinen (Dendrobium bigibbum)
  • Yksi tumma ruskea-violetti Zygopetalum
  • Viimeisimpinä lisäyksinä kaksi Cympidiumia, valko-vaaleanpunainen ja pinkki-valkoinen

Siinä kai ne. Jonkinlainen lukkarinrakkaus on myös mm. joulukaktukseen, maljaköynnökseen ja verenpisaraan. Joulukaktuksia meillä on pari orkideojen (tai tarkemmin varjoviikuna-bonsain) vieressä. Maljaköynnöksen ostan joka kevät terassille, samoin verenpisaran. Uudenguineanliisat ovat myös ehkä tässä samassa kategoriassa lempi-pihakukkieni joukossa, joskaan tänä kesänä en niitä meille ostanut. Ahkeraliisoja meillä, tai siis landella, oli kaikki lapsuuteni kesät, sillä isoäiti rakasti niitä. Minusta oli lähinnä hauska poksautella niiden siemenkotia. Auringonkukistakin pidän kovasti.