Talviturkin heitto ja muita perinteitä

“Okay, come on, let’s go then!” komensi mies, kun olin päässyt kertomasta, kuinka nuorina kaverin kanssa soudettiin tai uitiin vastarannalle hyppimään kallioilta. “Minä ja suuri suuni”, mumisin kädet kasvoillani, sillä mieleni ei ollenkaan olisi tehnyt lähteä soutamaan saati hyppiä mistään kallioilta järveen. “En mä tuommosta muistakaan”, tuumasi puolestaan isäni, joka ei oikeastaan ihan hirveästi tiedä kaikesta, mitä mökkinaapurikaverini kanssa kesäisin touhuttiin. Ehkä niistä jo voi kertoa tässä vaiheessa, kun ikää tuli lauantaina mittariin 45.

Hieman vastahakoisesti lähdin veneelle isän kiinnitettyä siihen keskipenkin ja tuotua airot – mies ja faija olivat vasta hetkeä aiemmin laskeneet sen talviteloilta. Asetin veneen kivilaiturin viereen ja komensin miehen veneen perälle. Työnsin venettä vähän vauhtiin matalikolta ja kiipesin itse kokkaan soutamaan. Käänsin veneen ja soudin meidät vastarannalle rivakoin vedoin. Yritin löytää paikan, josta nuorina hypimme; kohdan, jossa rantakallio menee satavarmasti viivasuorasti veteen tehden rannasta ainakin pari-kolme metriä syvää.

“I’m not sure, it’s been 30 years”, sanoin, kun yritin tarkastella vettä niiltä kohdin, missä nuorina kiipeämämme kielekkeet olivat. Olen melko varma, että muutamaa kohtaa lukuunottamatta vesi on pitkin rantaa juuri niin syvää, sillä kallio on äkkijyrkkä, mutta varma en voinut olla, enkä nähnyt pohjaan kuten normaalisti, sillä vesi oli siitepölystä sameaa.

Löysin kuitenkin kohdan, johon tapasimme veneen kiinnittää, ja rantauduin. Kiipesin kallionnotkelmaan ja kiinnitin veneen pieneen vaivaispuuhun, joka siinä rannan tuntumassa kasvaa. Tuumasin, etten todellakaan kiipeä minnekään, mutta kai se on uitava, joten hivuttauduin veneen toiselle puolen, pienelle kielekkeelle alle puolen metrin korkeudella vedenpinnasta. Pudottauduin veteen ja lähdin uimaan kohti veneen perää, missä nousin sen varaan ja huusin miehelle: “Come on now! It’s cold, I want out!” “You need to take the video!” mies huusi takaisin.

Niin, se video miehestä hyppäämässä kalliolta järveen, vaikkei mieskään kiivennyt minnekään vaan sukelsi samalta kielekkeeltä. Kiipesin siis rannalle ja veneeseen, kaivoin kännykkäni ja kuvasin mieheni skinny-dippaamassa. Eipä mieskään kovin kauan vedessä viihtynyt, vaan kiipesi tuota pikaa takaisin veneeseen ja lähdimme soutamaan takaisin omaan rantaan, missä ripustin bikinien lisäksi myös shortsini kuivumaan. Olin riisuessani viskannut ne veneen pohjalle mukana olleen kassin sijaan.

Eihän minulla vaihtoshortseja ollut, joten menin etsimään vaatteita, joita faija aikoinaan (30 vuotta sitten) minulle osti “mökkivärissäni”, eli mintunvihreänä. En tiedä, miten väri minulle valikoitui, mutta jossain vaiheessa aloin kammota koko väriä, kun kaikki oli minulla mintunvihrää. Siskollani lilaa ja faijalla keltaista. Faijalla on siellä yhä kaikki keltaista, siis vaatteista lähtien.

Löysin mintunvihreän (tietenkin) kesämekon, josta oikeasti väristään huolimatta olen aina tykännyt, ja vedin sen päälleni. Tuli ihan nuoruus mieleen, kun juurikin sen mekon usein vetäisin päälleni uintireissujeni jälkeen. Se on mukava ja väljä, ja toimii oikein mainiosti esim. bikinien päällä.

Mintunvihreässä mekossani

Nuoruusajat siellä mökillä taas kerran muutenkin tulvivat mieleen, kun saavuttuamme faija tarjoili lasilliset kuohuvaa (se perinne tosin alkoi vasta minun ollessani jo aikuinen) ja sitten nostimme yhdessä lipun salkoon synttärijuhlinnan kunniaksi. Siinä maljaa nostaessamme faija totesi, että tänä kesänä on toisenkin juhlan paikka, kun tuo mökki on ollut perheellämme heinäkuussa 70 vuotta.

Aikoinaan teininä ja myöhemmin aikuisenakin, kun en muuten enää niin paljon landella aikaa viettänyt, isoäiti aina pyysi ainakin synttäreiden aikaan sinne käymään. Juotiin synttärikahvit, kuten nytkin, ja syötiin vähän kakkua. Isoäidilläni oli tapana myös ottaa minusta aina tuore kuva landen jättimäisen rhododendronin vieressä; se on synttärinäni aina upeassa kukassa. Tällä kertaa nostalgisoiduin sen verran, että pyysin faijaa ottamaan sen kuvan.

Näin aikuisiällä synttäreideni lisäksi Juhannus ja rapujuhlat ovat olleet ne perinteiset landevierailut, jos ei muuta. Tuo meidän mökkihän ei ole sillä lailla samalla tavalla mökki kuin kesämökit yleensä, vaan isoäitini eläessä se oli hänen (ja isäni) kesäkoti, nyt faijan kesäkoti. Sinne mennään kuin kylään, ei kuin omaan kotiin. Jonain päivänä tuo nyt 70 vuotta perheen omistuksessa ollut paikka siirtyy minulla ja siskolleni. Silloin voin mennä sinne kuin kotiini.

[Koirien landeilua Happy Dogs Diaryssä]

Ace, Ace, baby!

Kuka on kietonut perheen sydämet mykkyrälle pieniin tassuihinsa? Tietenkin piskuinen mustavalkoinen Ace, nyt kahdeksanviikkoinen kääpibullterrierinpentu, joka toissapäivänä liittyi laumamme jäseneksi. Liittyi tai liitettiin, Acelta ei toki kysytty. Se olisi varmasti jäänyt mieluusti veljensä seuraan.

Ace on kahdessa päivässä kotiutunut aivan uskomattoman hyvin! Synnyinkodista lähdettäessä pikkuista tietenkin jännitti, mutta melko rauhallisesti se matkusti sylissäni uuteen kotiinsa. Uudella pihalla oli häntä vähän koipien välissä, mutta sisään päästyään poika tutkaili paikkoja uteliaana.

Meggie on pikkuisen suhteen utelias, ehkä vähän äidinvietit heränneet, mutta Acen riehakkuus vähän ärsyttää sitä. Meggie ei kuitenkaan juurikaan Acea komenna, toisin kuin Timmy. Timmyn ja Acen tutustuminen alkoi vähän kivisesti, kun Ace nippasi Timmyä saaden Timmyn suuttumaan kunnolla. Nyt Timmy välttelee Acea ja jos Ace tulee lähelle, Timmy murisee sille.

Ace on niin energinen ja riehakas, että hetki voi vierähtää ennen kuin kaikki nuo vanhat koirat hyväksyvät Ace-vauvan kunnolla, mutta hiljaa hyvä tulee. Ace on ihan rakastunut etenkin Meggieen ja yrittää jatkuvasti saada sen huomiota – mikä tietenkin vain ärsyttää Meggieä. Ihan tulee jotenkin mieleen nuo ihmislapset :D

Niistä puheen ollen. Tosikoinen on uskollisesti ollut meidän kanssa koti-karanteenissa siitä saakka kun tämä poikkeusaika täällä alkoi. Esikoisen elämä on enimmäkseen jatkunut normaalina töissä sairaalassa, mutta muutoin ovat kämppiksensä kanssa myös pysytelleet kotosalla.

Eilen minulla olikin onnenpäivä, kun esikoinen tuli meille – näin poikaseni livenä ensimmäistä kertaa sitten varmaan helmikuun – Acea katsomaan. Jostain syystä tässä vaiheessa miehenkin mielestä oli ok, että poika tuli käymään, samoin kuin isäni. Faija istuikin lopulta meillä koko illan, jääden päivällisellekin. Halasin kumpaakin tiukasti, kun lähtivät kotiin.

Takaisin Aceen. Se on aivan hurjan älykäs pieni koira! Jos bullit ovatkin todella itsepäisiä – minkä kyllä näkee myös Acessa – on Ace toisaalta myös tällä hetkellä jossain sopivassa herkkyyskaudessa oppimaan asioita ja tuntuu todella helpolta opetettavalta.

Ace nukkuu itsekseen itkemättä oikeastaan ollenkaan; ei se juuri itkenyt edes ensimmäisenä yönä. Acen peti on meidän makuuhuoneessa ja se menee sinne jo itse, kun sen vie sen eteen.

Ensimmäisestä illasta saakka Ace on osannut tehdä tarpeensa ulos. Heti kotiin tultuamme näytettiin sille pisupaikka pihalla ja kun se pariin otteeseen vietiin siihen tarpeilleen, oppi se tekemään asiansa siihen kun se siihen viedään. Toissailtana mies oli etupihalla vähän opettamassa hihnakävelyn alkeita Acelle, kun yhtäkkiä se kääntyi ja johdatti miehen takapihalle, pisupaikalleen ja teki siihen kakat.

Kun Acen kanssa käy ulkona, riittää, että sille sanoo “inside” ja se osaa kipittää takaovesta sisään, aivan kuten nuo meidän vanhatkin koirat.

Ace tykkää kiivetä syliin, antaa pusuja, syödä, leikkiä puruleluilla, leikkiä ihmisten kanssa, syödä voikukkia. Meggien kanssa se haluaisi kovasti leikkiä, ja yrittääkin houkutella tätä aina tilaisuuden tullen, mutta Meggie ei tosiaan oikein innostu.

Ace on varsinainen Ace of Hearts, sydänten sulattaja <3

[Lisää kuvia ja tarinaa Acen elämästä Happy Dogs Diaryssa]

Pentukuumetta

Jotenkin välillä tuntuu, että ihan sama mikä koronakaranteeni on menossa, meidän elämästä ei puutu vauhtia, vaarallisia tilanteita eikä yllättäviä käänteitä. Milloin missäkin muodossa – mutta siis kaikki ollaan terveitä, enkä edes minä ole onnitunut ihmeemmin kolhimaan tai haavoittamaan itseäni pitkään aikaan.

Mies se on tainnut tässä tylsistyä kaikista chilinkasvatus- ja ikkunalautayrtti-projekteistaan huolimatta, kun alkoi ihan tosissaan puhua tuossa kääpiöbullterrierin pennusta. Mies on vuosia puhunut, että toivoisi seuraavan koiramme olevan bullterrieri, mutta ei me tähän mennessä edes oltu päästy niin pitkälle kuin että tuleeko meille seuraavaa koiraa, kun nuo nykyiset kuolevat.

Se, että kumpikin koirista täyttää tänä keväänä 8 vuotta – passiensa mukaan Meggiellä se tuli jo täyteen 1.4. ja Timmyn synttärit ovat nyt perjantaina – herätti miehen pohtimaan sitä tosiseikkaa, että nuo kaksihan vanhenevat. Vielä niillä on monta vuotta jäljellä, toivon mukaan, mutta niiden elämä on rajallinen. Niinpä mies ehdotti, että ottaisimme pennun, jonka tuo kaksikko ehtisi koulia talon tavoille ennen kuin ovat liian vanhoja.

Ja hupsista!

Eilen ajelimme Lohjalle katsomaan vähän vajaa viisiviikkoista piskuista kääpiöbullinpentua, joka hurmasi meidät saman tien – kuten pennuilla tietenkin on tapana. Istuskelimme tosikoisen kanssa koira-aitauksessa liki tunnin pennun ja tämän veljen kiipeillessä syliin ja möllertäessä ympäriinsä. Välillä ne nukahtelivat sylin lämpöön.

Autoon palatessamme meillä oli mukana Pentuaapinen ja sopimus pennusta, jonka kutsumanimen päätimme vielä kotimatkalla. Ace. Of spades. Ässä hihassa.

Pentu saa virallisen nimensä huomenna, ja kotiin me sen saamme Helatorstaina, eli reilun kolmen viikon päästä. Lyhyt aika, mutta kuitenkin niin pitkä! Kotimme ei kuitenkaan ole sinne päinkään pentuystävällinen, joten on tässä vielä puuhaa ennen kuin pentu voi tänne omaan kotiinsa tulla. Ja se Pentuaapinen luettavana!

Acen isä on CH Unfailling Le Petit Prince ja äiti CH Applause Eos Tanagros, (Rottwood A-litter). Upeita koiria kumpikin!

Sinänsä hassua, että meille on tulossa rotukoira, sillä jotenkin Timmyn ja Meggien myötä ajattelin, että haluaisin jatkaa samalla rescue-linjalla. En ihmeemmin välitä kaikesta siitä ylimääräisestä, mikä liittyy koirien jalostamiseen ja kenneleihin ja sukupuihin ja näyttelyihin ja whatnot, mutta niin vain kävi. Toisaalta aivan yhtä lailla ennen kuin löysimme Meggien, olimme suunnitelleet parson/jackrusselin ottamista, emme vasiten etsineet rescueta.

Ace tulee meille perheenjäseneksi, ei näyttelykoiraksi, vaikka jokunen sellainenkin kaiketi pitäisi koiran elinaikana hoitaa.

Tosikoinen on ihan pentutäpinöissä ja esikoinen soitti minulle heti kun huomasi siskon viestin Wappissa. Poika oli ihan epätoivoinen, kun ei tämän koronan takia pääse vierailemaan ja hoivailemaan pentua. Vaikka eläinrakkaita ollaan tässä kaikki, esikoinenhan on eläinten hoitoa ja kasvatusta suorastaan opiskellutkin. Lupasin järjestää jotenkin, että voi edes ulos pihalle tulla pentua katsomaan, samoin kuin toki keskimmäinenkin jos haluaa.

2020-04-26 14.09.38-1
Ace the mini bull terrier 5weeks old

Voi pentunen! Meille tullessaan se ei enää ole samanmoinen möllykkäpöllykkä vaan sillä on jo vähän rotunsa muotoa ja korvien pitäisi oleman pystyssä. Vauva se on vielä silti <3

Tylsyyttä etsimässä

Minulla alkoi loma. Viikon breikki töistä. Ihmiset ympäri intterwebbiä ovat kertoilleet, mitä kaikkea ovat tehneet tylsyyksissään. Minulla ei vielä ole ehtinyt olla tylsää, mutta lupasin etsiä sitä lomallani. Kyllästyä silkkaan olemiseen.

Ensimmäistä lomapäivää viedään, enkä ole vielä hullua hurskaampi, mitä tylsistymiseen tulee. Vaikka nukuin puoli yhteentoista eikä kello vielä ole neljääkään, olen ehtinyt sen jälkeen jo kirjoittaa korona-diaryyn pariinkin otteeseen, käydä koirien kanssa ulkona, kävellä pitkän lenkin keskenäni kamerani kanssa ja ladata kuvat koneelle. Kirjaani en ole vielä tänään avannutkaan, kuvia en vielä ole käynyt läpi, miehen työpäivä on kohta ohi ja ilta menee sen jälkeen kuten yleensäkin, joten minusta tuntuu jo nyt, että päivä loppuu taas kesken!

Kävelylenkkini ulkona oli omalla tavallaan eräänlainen tylsyyden etsintäreissu. Vaikka kuvailinkin samalla, saivat ajatukseni juosta ratojaan tuulen tuiverruksen mukana, angstirokin siivittäminä. Vaikka kävelin eteenpäin rakastamillani Munkan rannoilla, en periaatteessa tehnyt mitään tähdellistä, en ollut matkalla minnekään. Introvertti minäni nautti täysin siemauksin yksinäisyydestä auringossa meren rannalla. Äiti-minäni harmitteli, ettei tosikoinen jaksanut lähteä kävelemään kanssani.

Kävellessäni puolen päivän tietämillä koirien kanssa heidän normaalin aamulenkkinsä, oli lämmin. Aurinko paistoi täydeltä terältä, eikä tuulesta ollut tietoakaan, vaikka iltasella se oli ollut taas liki myrskylukemissa. Ihmisiä oli liikkeellä vain vähän, toisin kuin viikonloppuna. Yritin kotiin palattuani houkutella tosikoista kanssani kävelemään, tuloksetta. Jätin koiratkin kotio ja lähdin matkaan kamera olalla, kuuloke korvassa, vesipullo farkkujen vyölenksusta roikkuen.

Vaelsin tuttua reittiä rantaan, missä istahdin kalliolle aurinkoon. Istuin nauttimassa auringon lämmöstä kasvoillani, vienosti suolaisen tuulen tuiverruksesta hiuksissani, kuin teininä konsaan. Munkan rantsun kalliot olivat lempipaikkani jo teininä. Istuin niillä kallioilla murehtimassa suurta yksipuolista rakkauttani, vanhempieni eroa, yksinäisyyttäni. Istuin samoilla kallioilla lukemassa, joskus yksin, joskus äidin ja Jeri-pupuni kanssa.

Vaivainen Munkan lahdelman meri on vuosien mittaan näyttäytynyt minulle kaikissa muodoissaan. Tyynenä ja lempeänä auringon kimmellyksessä, vihreänä ja vihaisena vaahtopäiden iskeytyessä rantaan, villinä ja rauhattomana tuulen ja sateen tanssiessa sen pinnassa. Sieluni mukautuu meren rytmiin, lentää tuulessa, lipuu aalloilla, kieppuu pyörteissä. Olipa mielentilani mikä tahansa, meri rauhoittaa minua. Se nappaa sieluni mukaansa ja tyynnyttää sen.

2020-04-08 12.54.37-1

Istuin kalliolla, kunnes kallion kylmä alkoi hiipiä luihini ja siirryin auringon lämmittämälle kuivalle mättäälle. Jatkoin matkaani, kun tuulen viima puski farkkujeni läpi tehden tyhjäksi auringon lämpimät säteet säärilläni. Tuuli oli taas alkanut yltyä ja meren rantaan tullessani olin vetänyt sormikkaat käteen ja hupun tiukasti päähän. Jatkoin matkaa rantaa pitkin ja kerrankin, kun minulla ei ollut koiria mukanani, saatoin kävellä vedenrajaa pitkin uimarannankin poikki.

Pysähtelin välillä istuskelemaan auringon lämmittämille rantakallioille, mutta jatkoin aina pian matkaa. Sen verran levoton on luontoni, että mieluummin kävelin eteenpäin kuin istuin pitkään aloillani. Sen verran kylmä oli tuuli, että mieluummin kävelin lämpimikseni kuin istuin tuulessa aloillani.

Uimarannalla oli joitakuita ihmisiä kuntoilemassa ulkokuntolaitteilla, istumassa oksanhaarassa nauttimasta auringosta, picnikillä suojaisassa paikassa. Kasinonpuiston ranta puolestaan oli ihmisistä tyhjä. Vain hanhipari tepasteli hiekalla, kunnes nekin pulahtivat hyiseen veteen ja lähtivät laiskasti soutelemaan kohti Kalastajatorppaa. Kiipesin portaat ylös Kalastajatorpantielle muistellen, kuinka monet kerrat teininä talutin pyörääni portaiden viertä ylös ja alas.

DSCN3163

Suuntasin askeleeni kohti Tammitietä ja Härkähakaa miettien, kävelisinkö suorastaan kartanolle saakka. Käännyin kuitenkin lopulta Kartanontielle ja siitä käännyin kotia kohti Kadetintietä pitkin. Paltsin kentällä oli porukkaa futailemassa – isiä ja poikia ja nuoria poikia keskenään. Pienissä klustereissa, toisistaan erillään. Jatkoin matkaani Tiilimäenlehdon läpi ja kirkon takapihan läpi kohti Munkinpuistoa – Konnaria. Katseeni kiinnittyi kirkon sivuoveen, jossa oli maininta Munkan partiolippukunnista, Kirisiskoista ja Mustista veljistä. Kirisiskoihin aikoinaan itsekin kuuluin.

Kuljin kotiin Konnarin halki. Vähän ennen kotia kelloni kertoi minun kävelleen kuusi kilometriä. Ei mikään huikean pitkä lenkki, eikä mikään nopea kävelyvauhti – pari tuntia taisin matkallani viipyä. Se oli kuitenkin juuri minulle hyvä lenkki. Vähän liikuntaa, mielen virkistystä, sielun lepoa. Merta, tuulta ja aurinkoa.

DSCN3106

[Kuvat Flickrissä :)]

Makaronia ostoskärryn täydeltä

Tässä koronan muuttaessa arkeamme ja aiheuttaessa paniikki-hamstrausta ja muita lieveilmiöitä, näkyvät meidän näennäisesti luokattoman yhteiskuntamme luokkaerot harvinaisen selvästi. Yksi voi jäädä kotiin etätöihin ja pitää lapsetkin poissa koulusta, toinen toivoo koulujen ja päiväkotien pysyvän auki mahdollisimman pitkään, sillä itsekin on töissä käytävä. Joku hamstraa kotiin sata laatikkoa pastaa, toinen jää nuolemaan näppejään, kun ei ole autoa, jolla lähteä etsimään pastapakettia vähän kauempaa.

Kuulun ryhmään, jota vasemmistolaiset kutsuvat kauniisti kaurakermaperseiksi. Kauramaitoa tai -kermaa en juo, but I get the point. Minulla on mahdollisuus valita. Voin linnoittautua viikoiksi kotiini, jonka pakastin ja kaapit ovat ruokaa täynnä ilman koronaakin; vain maitoa pitää hakea välillä. Vessapaperiakin ostetaan normaalistikin säkki kerrallaan, siis yksi (1) säkki kerrallaan. Voin hoitaa työni kotisohvalta, ainakin enimmäkseen, eikä tulonmenetystä juuri aiheudu. Koirani syövät risottoa, joka kelpaisi hyvin ihmisillekin. Kuulun maan varakkaimpaan yhteentoista prosenttiin ja olen tietotyöläinen.

Tänä vuonna 20 täyttävä poikani puolestaan on eri tilanteessa. Poika muutti omilleen syksyllä ja on HUSissa laitoshuollossa töissä. Sieltä ei voi jäädä kotitöihin, ei vaikka kuuluisi astmaatikkona riskiryhmään, kuten hän kuuluu. Samoin kuulumme minä ja kohta 17 vuotta täyttävä tyttäreni. Altistuimme kauan sitten homeelle. Minä kamppailen äidinvaistoni ja äidinvaistoni välillä. Vastakkain ovat halu auttaa poikaa, jos hän sairastuu, ja tarve pitää itseni terveenä toistaiseksi, jotta olen lapsilleni olemassa vielä epidemian jälkeenkin, sillä minulla on paremmat mahdollisuudet selvitä jos sairastun vasta ensimmäisen aallon jälkeen.

Ystävissäni on niitä, joilla ei ole mahdollisuutta kerätä kotivaraa. Rahaa ruokaan on niin niukasti, että päivittäin pitää laskea, minkä verran siihen voi laittaa. Ei paljon naurata, jos lähikaupan hyllyllä on enää kalliita mustekalasäilykkeitä ja ostereita, eikä ole autoa, jolla lähteä merta edemmäs kalaan. Toisen hamstraus voi olla toisen päivittäinen ruoka, kuten ystäväni totesi.

Epätasa-arvoisuus näkyy myös sellaisissa asioissa kuin vaikkapa etäopetus. Varakkaiden Espoo näyttäisi toistaiseksi olevan ainoa kunta, joka ensi viikolla järjestää lukiolaisten opetuksen puhtaasti etänä. Tämän ei luulisi olevan mahdotonta muuallakaan – lukiolainen ei enää tarvitse äitiä tai isää kotiin pitämään kädestä kiinni. Ei yläasteikäinenkään. Ala-aste ja päiväkodit jo vähän eri juttu. Silti Helsingin ja Vantaan lukiolaiset (ja kaikki muutkin koululaiset)  tämän hetken tiedon mukaan tungeksivat taas maanantaina käytävillä ja jakavat pienen ruokasalin lounasaikaan.

Paitsi meidän kermaperseiden lapset, jotka me pahat hyväosaiset pidämme kotona, koska voimme, ja kuormitamme opettajia, jotka joutuvat näin laatimaan etäopiskelutehtäviä niille, jotka eivät kouluun tule. Näin ainakin täällä päin Suomea; ilmeisesti kaikkialla koronaa ei pidetä riittävänä syynä pitää lapsi kotona.

On iso ero siinä, oletko puolen miljoonan Helsingissä, missä suurin osa tartunnoista on, vai Lapissa pienessä kylässä monen sadan kilometrin päässä sieltä, missä se yksi Lapin (nyt jo parantunut) tartuntapotilas oli. On surkeampaa olla työväenluokkalainen Helsingissä kuin vaikkapa Pihtiputaalla (täysin tuulesta temmattu ensimmäinen paikkakunta joka mieleen juolahti). Maaseudulla tartuntavaara on luokasta tai luokattomuudesta riippumatta vähäinen, kaupungissa luokasta riippuen isompi tai pienempi, riskiryhmää tai ei.

Jos nyt tuntuu katkeralta, kun et voi jäädä kotiin turvaan, on hyvä muistaa, että pelkästään jo se, että me jotka niin voimme tehdä, jäämme kotiin. Omalta osaltamme vähennämme ihmisiä liikkeellä. Suomen tartunnat ovat vielä tähänkin saakka olleet ensisijaisesti sellaisilla, jotka ovat matkustaneet ulkomaille viimeisen kuukauden-parin sisällä. Pääsääntöisesti he ovat juuri niitä, jotka pystyvät myös jäämään etätöihin. Toki nyt on jo vähän myöhäistä, sillä kurat ovat tämän viruksen osalta joka tapauksessa housuissa, mutta yksikin tartuttaja vähemmän liikkeellä on kuitenkin juuri sitä: yksi tartuttaja vähemmän liikkeellä riskeeraamassa niitä, jotka eivät voi jäädä kotiin.