En ole koskaan ollut mikään viherpeukalo. Olen aivan liian hajamielinen ja laiska pitääkseni niitä hengissä, noin pääsääntöisesti. Nuorena likkana naureskelin usein, että minulla kuolee kaktuksetkin kuivuuteen – mikä piti paikkansa. Oleanterini (jota yhä suren, sillä en ole ikinä löytänyt itselleni uutta mistään) unohdin eräänä syksynä kauan sitten parvekkeelle ja se paleltui.

Siksi onkin mielenkiintoista, että meillä nykyään on hyvinvoiva ja iloinen rivistö orkideoja, jotka vuodesta toiseen kukkivat vuoron perään ja yhtaikaa. Orkideat kun vieläpä ovat tiettävästi niitä vaikeita kasvatettavia. Itse olen todennut niiden voivan sitä paremmin, mitä tehokkaammin unohdan niiden hoidon, tai pikemminkin mitä epämääräisemmin muistan antaa niille vettä, ja unohdan laittaa sekaan lannoitetta kerran kuussa tai edes vuodessa tai kahdessa.

Uloskin nykyään haluan kukkia laittaa, ja sitten kiroan sitä, ettei sada tarpeeksi ja joudun niitä kastelemaan. Tänä kesänä se oli varsin pieni urakka, sillä etupihalla oli vain muutama kasvi, takapihalla kolme. Silti etupihan orvokit lentelivät välillä tuulessa pitkin portaita, kun olivat niin kuiviksi pääseet. Sitkeitä sissejä, laitoin takaisin koreihinsa ja niin ne jatkoivat elämäänsä.

Mies mieluummin kasvattaa hyötykasveja, kuten chilejä ja yrttejä ja kesäkurpitsoja, paprikoita, tomaatteja, munakoisoja, you name it. Tai pikemminkin mies haluaa nähdä niiden kasvavan; minähän ne yleensä lopulta istutin 😉 Yhdessä hoidettiin kauhiat kastelu-urakat, mutta onneksi ehkä hänenkin intonsa on vähän laantunut. En ikävöi meidän hyötypuutarhaa, enkä sitä valtavaa määrää kukkiakaan, toisin kuin ehkä alueen mehiläiset.

Se mehiläisistä ja hyötykasveista, takaisin kukkiin. Monilla on joku lempikukka, tai jokunen lempikukka, niin minullakin. Niitä on vuosien saatossa kertynyt lyhyehkö lista, ja koska kyseessä olen minä, jokaisella kukalla on tietenkin tarinansa.

Orvokki

Tavallinen ja kliseinen, mutta silti ensimmäinen kukka, josta pidin ihan erityisesti. Enkä pelkästään siksi, että orvokki on kaunis, olipa sen väriyhdistelmä mikä tahansa, vaan myös siksi, että yksi lapsuuteni lempilauluista sattui olemaan suloisenkaunis “Orvokkini tummasilmä, kultasydän pieni. Katsot aina lempeästi, kun käy luokses tieni!”

Neilikka

Kuudentoista vanhana olin Viipurissa isoäitini, isäni, ja tämän vaimon kanssa. Olimme silloisen poikaystäväni (josta sittemin tuli ensimmäinen aviomieheni ja lasteni isä) seurustelleet puolisen vuotta ja minulla oli tuon viikonlopun aikana kovin ikävä. Tunsin olevani ihan hirveän kaukana, eikä silloin ollut mitään matkapuhelimia, joilla viestiä jatkuvasti. Viipurin kauppahallissa joku ukkeli tykkäsi, että onpas nätti likka ja nappasi naapurikojun maljakosta neilikan, jonka ojensi minulle italiailaistyyppisen sormipusun saattelemana. Hymyilin hämmentyneenä ja työnsin kukan hiuksiini. Määritin sen ikäväni symboliksi. Silloin olin vielä varsin high on symbols.

Sittemmin The Scarlet Pimpernel – Punainen Neilikka – valloitti minut telkkarin minisarjana (ooh, Richard E. Grant!), mikä vain vaihvisti neilikan erityisyyttä. Luin myöhemmin pari kirjaakin, mutten koskaan ihmeemmin ihastunut niiden kirjoitustyyliin, joten se jäi niihin pariin. Itse hahmosta pidän kuitenkin yhä.

Oleanteri

Luin teininä kirjan Oleanterin punainen kukka (Eero Ekqvist) ja kirja itsessään teki minuun suuren vaikutuksen (ja on myös yksi harvoista nk. hengellisistä kirjoista, joita minulla vielä on jäljellä). Tarina sijoittui Israeliin ja jossakin muodossa oleanteri oli merkittävässä osassa; ei en muista enää kovin tarkasti, kuin että kyseessä oli kielletty rakkaustarina, olisiko ollut juutalaisen ja palestiinalaisen välillä? Oleanterista tuli tuon kirjan myötä yksi lempikukistani, joita ahkerasti olen sittemmin kuvannut niin Tinoksella kuin Kanariallakin.

Lilja

Lilja, tai tarkemmin laakson lilja, eli kielo, on nimeni alkuperä jonkinlaisen kiertotien kanssa. Shosun, josta on johdettu Susanna ja siitä Sanna, tarkoittaa kieloa, Lily of the Valley. En vaan silti ihmeemmin ole koskaan pitänyt kieloista, liljoista sitäkin enemmän, joten olen siirtänyt nimeni konnotaation laajemmin liljaan yleensä. Liljasta tuli siis joskus kauan sitten minuuteni symboli. Silloin symboli-aikakautenani. Niinpä minulla on lilja nilkassanikin.

Eri liljoista tiikerililja on suosikkini, ehkä osin Peter Paninkin ansiosta. Niitä myös kasvaa meidän landella, yhä jokunen, isoäitini jäljiltä.

Rhododendron

Landella on valtava rhodo, joka on kukassa aina synttäreideni aikaan. Isoäidillä oli tapana ottaa minusta vuosittainen synttärikuva rhodon vieressä. Ei kai siis ihme, että siihenkin syntyi jonkinlainen kiintymyssuhde. Täällä Stadissa meillä on etupihalla isoäidin jäljiltä parikin lilaa rhodoa ja naapureilla on vaaleanpunaista ja lilaa omillaan.

Orkideat

Monikossa, koska orkideoita on niin monenlaisia, enkä niiden sisältä pysty sanomaan suosikkia. Ne ovat uniikkeja ja kauniita kaikki. Mielenkiintoisesti orkidea on ainoa, josta en osaa oikein sanoa, mistä se edes lähti. Olin entisaikaan kuten niin moni muukin, joka sai orkidean tuliaisiksi: ihastelin sen kukkia kunnes kukat kuolivat, en parhaalla tahdollanikaan saanut sitä hoidettua sen jälkeen, ja niin se kuoli ja heitin sen pois.

Ensimmäinen orkidea, joka ei kuollut, on nykyisin kahteen eri ruukkuun jaettu valkokukkainen Dendrobium, jonka sain joitain vuosia sitten isältäni. Joskus ennen kuin muutimme tänne, missä on orkideoille mitä otollisin ikkuna. Tuo Dendrobium kukkii yhä säännöllisen epäsäännöllisesti; sekä vanha emo että siitä joskus istuttamani pistokas.

Tuon jälkeen ikkunalle on kertynyt useaa eri sorttia orkideaa.

• Phalaenopsiksia minulla on tällä hetkellä kolme: vitivalkoinen, kelta-violetti, ja valko-violetti
• Dendrobiumeja on tuon valkoisen lisäksi myös violetti-valkoinen (Dendrobium bigibbum)
• Yksi tumma ruskea-violetti Zygopetalum
• Viimeisimpinä lisäyksinä kaksi Cympidiumia, valko-vaaleanpunainen ja pinkki-valkoinen

Siinä kai ne. Jonkinlainen lukkarinrakkaus on myös mm. joulukaktukseen, maljaköynnökseen ja verenpisaraan. Joulukaktuksia meillä on pari orkideojen (tai tarkemmin varjoviikuna-bonsain) vieressä. Maljaköynnöksen ostan joka kevät terassille, samoin verenpisaran. Uudenguineanliisat ovat myös ehkä tässä samassa kategoriassa lempi-pihakukkieni joukossa, joskaan tänä kesänä en niitä meille ostanut. Ahkeraliisoja meillä, tai siis landella, oli kaikki lapsuuteni kesät, sillä isoäiti rakasti niitä. Minusta oli lähinnä hauska poksautella niiden siemenkotia. Auringonkukistakin pidän kovasti.