Syksyn hehkuvat värit

Niin kesäihminen kuin olenkin, on syksyssä yksi asia, josta nautin täysin siemauksin: ne muutamat aurinkoiset päivät luonnon hehkuessa väriloistossaan. Eikä haittaa, että samalla saadaan inkkarikesän poikanen lämpötilan noustessa jälleen aina seitsemääntoista asteeseen. Ei haittaa, ei yhtään! Ei etenkään, kun nämä syksyn ehkä parhaat päivät osuvat viikonloppuun vailla muita pakotteita kuin omalla pihalla puuhailu – on aika laittaa piha pakettiin talveksi, ehkä jo korkeakin aika, ja samalla vähän grillata.

Luin tuossa eilen aamusta artikkelin mustiin pukeutuvista ihmisistä (on melko selvää, ettei artikkelin kirjoittaja ollut koskaan käynyt Suomessa, missä musta on de facto ja väriin pukeutujat poikkeus). Menemättä itse artikkeliin (jossa ehkä on jotain totuutta tai sitten ei), mainnan arvoinen on mielestäni sen viimeinen lause: “So the best way to wear black is to use some color with it to lighten and brighten its energy.” Se jäi mieleeni, sillä olen itse graduatannut pelkästään mustasta tyyliin “black with highlights”. Hiukseni tekevät poikkeuksen punaisella päävärillään.

Artikkelin luettuani lähdin töihin ja katselin lehtien värittämiä märkiä mustia katuja ja mustia puita, joissa roikkui enää pari oranssia lehteä ja mietin, että tämä meidän syksymme on melkolailla ihan minun tyyliäni – olkoonkin, että keltainen, oranssi ja punainen (paitsi se syvä punainen, joka päästänikin löytyy) eivät voisi olla kauempana preferoimistani väreistä. Idea on kuitenkin sama. Pääväri on musta, johon yhdistyy värillistä huivia, kynsikkäitä, Desigualin, Caminattan ja Laura Vitan designia. Hehkuvanpunaiset hiukseni sointuvat syksyyn ja vaatteisiini täysin.

Kevät on vuodenaikojen eliittiä luonnon syntyessä uudelleen, maailman herätessä eloon pitkän talven jäljiltä, mutten silti jäisi kevättäkään ikävöimään, jos saisin ikuisen kesän, eikä kevään hennonvihreä ei oikeastaan värinä ole yhtään enempää minua kuin syksyn keltainen ja oranssikaan. Värimaailmaltaan kesän villi kukkaloisto on eniten minua, mikä on ehkä joko syytä tai seurausta siitä, että olen muutenkin kesän lapsi.

Tämän pohjoisen maan asukkina olen kuitenkin oppinut nauttimaan jokaisen vuodenajan hyvistä ja kauniista puolista. Ruskan hehkuvista väreistä, auringon kimmellyksestä hangessa, uudenuutukaisten lehtien varovaisesta avautumisesta, kesän kukkakedoista, yöauringosta, kimaltelevista vesistä ja tietenkin auringon lämmöstä aina kun se säteitään meille suo.

Tänään on oikeastaan vain vähän aurinkoinen päivä – enimmäkseen taivas on pilvessä, mutta aurinkoisiakin pilkahduksia ja hetkiä saadaan. Syksy loistaa kauneimmillaan, enkä malttanut aamun (lue: puolenpäivän) koiralenkillä olla kaivamatta kännykkää eli kameraa esiin ja napsiamtta muutamaa kuvaa vaahteranlehdistä, keltavihreästä tammesta, koirista syksyn keskellä, auringossa hehkuvasta luonnosta.

 

 

Anonyymit arkiaamunvihaajat ry (rekisteröimätön yksityishenkilö)

Hivenen hikisenä ja vähän sellaisella “gaah mikä aamu taas!” -fiiliksellä työnsin piilokahvimukini työpaikan kahvikoneen suutinten alle ja tökkäsin kahvipainiketta. Koneen lorotellessa välttävää espressoa mukiini duunikaveri virnisteli: “Hait taas mukin kaapista, vai?”

Toiselle sitten maitoa espressoni päälle kaataessani esittelin tuota mukia, jonka työnantajani tilasi minulle kahdeksan vuotta sitten. Personoitua mukia, jollaisia on neljä – mukit ajalta, joilloin firmassa oli neljä työntekijää ja nykyisen firman toista alkuperäisfirmaa ei vielä ollut olemassakaan. Arvokamaa siis ;) Se piilottelee kaapissani paitsi kun itse sitä käytän. En todellakaan anna sitä yleiseen käyttöön!

Mukin salat toiselle selvitettyäni katsoin sitä mukistani virnuillutta ja pyysin: “Kun seuraavan kerran meet pihalle, huikkaa niin tuun mukaan. Tarviin tupakan.” “Ai että sellainen aamu?” Minähän siis en polta, en ole polttanut pian vuoteen. Paitsi kun poltan, eli viihteellä ja joskus toimistolla ollessa yhden. Ja kun poltan, olen röökipummi, sillä omaa askia en ole ostanut pian vuoteen, enkä osta. Paitsi firman pikkujoulureissulle taisin kerran luvata ostaa oman askin…

“Nää aikaiset aamut… Mitä?!” Kumpikin työkaveri tuijotti minua vähintäänkin huvittuneena. Kello oli noin viittä yli yhdeksän ja olin juuri saapunut toimistolle. “Noniinsiisjoo…” “Aamu on aikainen kun tulee töihin ennen seitsemää.” “Niin mut, mä oon normaalisti vielä tähän aikaan sängyssäni kahvimukin kanssa!” Työmoodissa, yhden daily meetingin jo pitäneenä, mutta vielä sängyssä yhtä kaikki. Ah autuas etätyö! Toimistollakin on silti välillä kiva olla, joten noin kerran viikossa tsemppaan itseni sinne. Yleensä vasta noin kymmeneksi, mutta tänään miehellä alkoi palaveri yhdeksältä, joten lähdettiin yhtä matkaa jo kahdeksan jälkeen.

Nämä minulle aikaiset aamut. Aina sattuu jotain. Unohdan ottaa astmalääkkeeni. Jätän kännykän kotiin. Unohdan avaimet. Muistan bussipysäkillä, etten sulkenut ammollaan ollutta keittiön ikkunaa, joten palaan kotiin sulkemaan sen. Milloin siis mitäkin. Ihan jo koirien kanssa kävely siinä puoli kahdeksan-kahdeksan maissa on melkoisen rasittava, sillä silloin on liikkeellä aivan liikaa ihmisiä, eikä koiratkaan osaa keskittyä tekemään tarpeitaan. “Viiden maissa on aika rauhallista”, huomautti työkavereista toinen, kahden ison koiran omistaja. “Mm. Niin on puoli yhdentoista aikaankin, jolloin minä normaalisti käytän koirat.” Meillä on aamu-uniset koiratkin.

Minun mennessäni toimistolle tai vakiasiakkaalleni, lähdemme miehen kanssa useimmiten yhtä matkaa autolla. Tänä aamuna, kuten varsin monesti, mies tiputti minut Lauttasaaren metroasemalle. Nousin autosta reppuni ja käsilaukkuni kanssa ja lyödessäni auton ovea kiinni tarkistin, että kännykkä oli takin taskussa. Mitä se siis ei ollutt. Yritin kurottaa avaamaan auton oven uudestaan, mutta mies oli jo menossa. Yritin pomppia, huitoa ja jopa huutaa perään, mutta mies ei huomannut. Luovutin, samalla kun hienoinen paniikki hiipi pitkin takaraivoa. Entä jos se putosikin jo matkalla kotoa autolle?

Astuin sisään ensimmäiseen silmiini osuneeseen liikkeeseen, Ärrälle, ja pyysin kundia tiskin takana lainaamaan minulle puhelinta. Yritin soittaa kännykkääni, vaikka tiesin ettei mies siihen pysty vastaamaan, sillä jos ja kun se oli pudonnut autoon, sehän oli nätisti pelkääjän penkin ja oven välissä! Päättelin, että ainakin se hälyyttää ja mies huomaa kännykän. Seuraavaksi yritin miehen puhelimeen, mutta muistin numeron ulkomuistista yhden numeron verran väärin.

Puolittaisessa paniikissa sitä ei ajattele kovinkaan järkevästi. Sen sijaan, että olisin jäänyt siihen R-kioskille esimerkiksi tekemään sen, minkä vähän ajan päästä tein Espressohousessa – avasin koneeni ja tarkistin miehen numeron Outlookista – lähdin ja menin sinne Espressohouseen. Puolustuksekseni: tarvitsin myös lisää kahvia. Kännykän mukana autoon olivat jääneet myös molemmat pankkikorttini ja bussikorttini, eikä Apple Walletilla tai Espressohouse appilla oikein voi maksaa ilman puhelinta. Sen siitä saa, kun on kaikki munat samassa korissa. Melkein.

Olihan minulla sentään käsilaukkuni, jossa oli lompakkoni, josta löytyivät luottokorttini, joten sain ison cappucinoni kahdella extra-shotilla. I needed it. Seisahdin korkean pöydän ääreen avaamaan koneeni, kuvittelin tarvitsevani wifin, jotta voin lähettää edes Messengerissä viestin, mutta koneeni antoi vain “connection not secure” -erroria. Myöhemmin duunissa hogasin sen selaimeen avautuneen ylimääräisen välilehden, jossa olisi pitänyt painaa yhtä nappia yhteyden luomiseksi. Eh…

Ehkä ihan onneksi en saanut sitä wifiä toimimaan, sillä näin päädyin soittamaan miehelle sen numeron tarkistettuani, kanssakahvittelijalta lainatulla kännykällä. Mies oli soittanut takaisin Ärrälle kännykästäni, pysähdyttyään kaivamaan sen sieltä kolostaan, ja kääntynyt takaisin siitä huolimatta, etten enää ollut Ärrällä. Ehkä Ärrän kaveri oli osannut mainita minun sanoneen jotain Espressohousesta ja wifistä lähtiessäni.

“Come out the front door and I’ll hand it to you”, mies sanoi vastatessaan. Nappasin läppärin kainaloon – reppu oli selässäni – ja ryntäsin ulos ovesta. Näin miehen ajavan ohi, kohti kauppakeskuksen taimikäikinäseonkaan pääovia. Pinkaisin juoksuun, sillä ensinnäkin siinä on vähän huono pysähtyä ja toiseksi kello oli melkein kymmentä vaille yhdeksän ja se miehen palaveri… Sain kännykkäni ja puristin sen rintaani vasten kävellessäni hieman hikipäissäni kohti metroa, kahvimuki toisessa kädessä. Poly-mikälie-keinonahkatakki ei paljon hengitä.

Metrossa olin vieläkin ehkä hivenen rattled, sillä melkein ponkaisin ulos ovista Rautatientorilla luullen olevani jo Yliopiston asemalla, sähköposteja ja Teamsia siinä matkalla selailtuani. Metrosta sitten oikealla asemalla poistuessani kahvimukini oli jo tyhjä ja melkein harkitsin toisen ostamista vielä ennen toimistolle menoa, mutta ehkä kymppi kahvista on yhdelle aamulle jo vähän liikaa. Vaikka toimiston kahvi onkin korkeintaan välttävää, otti sen sitten automaatista tai mokkamasterista.

En ole todellakaan aamuihminen. Liian aikainen lähtö sekoittaa pääni. Ymmärrän siis kyllä teiniä, jolla ei ole motii lähtee kouluun ajoissa. Silti sinne vaan tarvii lähtee. Se on elämää se. #anonyymitarkiaamunvihaajat

 

Offline topics

Ei se nyt edes tämä blogi ole niin kamalan kauan ollut offina; kaksi viikkoa sitten nykäisin virtuaalikoneen virtuaalipiuhan virtuaaliseinästä. Itse olen ollut hiljaiselossa huomattavasti pitempään, pari kuukautta näköjään suorastaan. Aika monta blogiajatusta on pyörinyt mielessä, mutta jotenkin tuo aika ei ole riittänyt oikein mihinkään. Nyt on edes tämä pääblogi taas pystyssä (ei ne sivublogitkaan alhaalla ole, mutta niiden priamry url ei toimi juuri nyt, joten lopputulos on käytännössä sama), joten ajattelin, jotta jos muutaman hajatuksen tässä naputtelisin.

Aloitetaanko siitä, että Rukan parka-takit on vissiin melkoisia rassukoita? Ai ei? No entäs siitä, että Teemu Killinen halusi teemukillisen, joten Teemukin sai teemukin? Rukan rotseja pohdiskelin eilen kaupassa, miehen katsellessa talvitakkeja. Teemu Killinen, no, otin kuumaa vettä kahvikoneesta. Ja minua melkein nauratti oma nokkeluuteni, siinä kevyen teini-induced vitutuksen lomassa. Muttei siitä nyt kuitenkaan sen enempää.

Aikuinen lapsi

Aloitetaan sen sijaan vaikka siitä, että esikoinen täytti reilu kuukausi sitten kahdeksantoista. “Kirjotatko sä nyt jonkun ‘mun lapsi on jo täysikäinen’ -angstipostauksen tästä?” kysyi poikaseni synttärinään. Joo ja ei. Kirjoittaa kyllä meinasin jo silloin, mutten päässyt koskaan niin pitkälle. En kuitenkaan mitään angstipostausta, sillä minulla ei oikeastaan ole ensimmäistäkään angstia siitä, että lapseni on täysikäinen. Päinvastoin!

Tuossa olisiko ollut pari viikkoa sitten mies ja esikoinen jäivät ruokapöytään juttelemaan minun väsähdettyäni ja siirryttyä alakertaan. Myöhemmin mies kommentoi minulle: “Now I have seen the day, when first of our teens has become a human being!” Taisipa kirjoittaa siitä oikein Facebookiinkin. Jotenkin samoilla linjoilla olen minäkin, vaikka olenkin nähnyt muutoksen tapahtuvan jo pitkään. Ei se pelkkä 18-vuotispäivä sentään kestään ihmistä tee, kyllä se on pitempi prosessi.

Melkoisia myllyjä ja vuoristoratoja sitä on saanut takavuosina tuon vanhimmaisenkin kanssa läpi käydä. Myllyjä ja mankeleita, pelkoja ja epätoivoja suorastaan. Niin hänestäkin vain on tullut aikuinen, josta olen todella ylpeä. Nuori mies, joka huolehtii elämästään ja asioistaan, hoitaa vastuunsa ja on sangen järkevä ihminen. Jonka seurassa on mukavaa (don’t get me wrong, niin on tuon vielä kovin keskenkasvuisen tosikoisenkin seurassa kyllä), ja johon pystyn luottamaan ihan täysillä.

Ei se äidin huoli ja huolenpito tietenkään täysin siihen lopu, että lapsesta tulee aikuinen. Vielä minä karhuemo huolehdin ja huolestun ja kuskaan ja autan, sen minkä tarvitsee. Poikaseni siivet kantavat kuitenkin jo aika hyvin ja emo saa vähän vierestä seurata nuoren lentoa. Oh, menipä nyt kliseiseksi. You get the drift, I trust. Olen ylpeä äiti.

2018-09-02 13.45.48

Bonsait ja bonchit

Oli minulla vakaa aikomus kirjoittaa kovasti hieno kirjoitus meidän uudesta bonsai/bonchi-harrastuksestammekin. Mies näki nätin kuvan bonchi-vitriinistä ja sai päähänsä, että mekin tässä syksyn tullen voisimme laittaa muutamat chilipuskat boncheiksi. Siitä se ajatus sitten lähti.

Ihan ensimmäiseksi piti hankkia tarvikkeet. Jostain todella hämmentävästä syystä (aina kun ihmettelen, miksei jotain myydä Suomessa, mies sanoo “mmuuuUUuu”, mutta minusta tuntuu, että kauppiaat aliarvioivat suomalaisia pahasti – ei me kaikki olla lehmiä vaikka kieltämättä ämpärijonoista niin voisi päätelläkin) Suomessa siis ei myydä bonsai-ruukkuja eikä muitakaan tarvikkeita. Kyseltyään vähän netissä harrastajilta, mies tuli tietämään sen, minkä olisi jo voinut arvatakin: tarvikkeet tilataan Saksasta. Nii.

Niinpä mekin tilasimme Saksasta ruukkuja – neljä isoa boncheille ja yksi vähän pienempi ikkunalaudalla istuvalle varjoviikunalle – sekä pohjaverkkoa ja säkillisen japanilaista bonsaisoraa. Sellaiset perustarpeet, jotka DPD toi ovelle Paku Ovelle -autolla nyreän kuskin kyydissä, isoissa laatikoissa, joissa oli noin 60 litraa styroksi-peanutseja, you know.

42332446_2137023366341880_7893542478593130496_nYksi sunnuntai me niitä näperrettiin. Mies leikkeli pohjaverkon sopiviksi paloiksi, jotka minä ylijäämäsähköjohdoista irrotetuilla kuparilangoilla kiinnittelin ruukkujen pohjien reikiin. Yksi kerrallaan puhdistettiin ensin varjoviikuna, sitten apache, citron ja lopuksi ihan tavallinen paprika mullasta, siis juuret kutakuinkin puhtaiksi, ja istutettiin ruukkuihin, kuparilangoilla kiinni. Varjoviikunan juuret puhdistuivat suhteellisen helposti, mutta airpotseissa olleiden chilien ja paprikan juuret olivat sellainen jumble, että päädyin istahtamaan olohuoneen lattialle niiden ja puhdistuslaarin kanssa, katsomaan Captain American Civil Waria (lähdin trilogian lopusta liikkeelle, loogisesti…).

2018-09-23 18.42.55Ruukkuihin laitettiin sora-aktiivihiili-sekoitusta ja istutettiin bonchit soran alle kokonaan, sillä niiden juuret ovat vielä liian hennot mihinkään hienoihin väkerryksiin. Varjoviikunalla oli juuret valmiiksi väkerretty, joten se on kauniisti osin soran yläpuolella. Soran päälle asettelin vähän erilaisiin muodostelmiin sammalta ja pieniä kiviä sekä “scene duden” eli pienen otuksen, joka ennen on ollut vitriinin hyllyllä. Varjoviikuna sai lisäksi kävyn ja pienen “puunrungon”, josta kasvoikin sitten yllättäen sieniä!

Nyt siis ikkunlaudalla istuksii varjoviikuna pupuineen (sienet ovat jo kuivuneet pois) ja vitriinissä on kolme bonchitä (jos sitä paprikaa voi sellaiseksi kutsua). Yhdelle on vielä paikka, muttemme vielä ole päättäneet bonchitetaanko Manzano Rojo, Carolina Reaper vai Chocolate Scotch Bonnet. Kaksi jälkimmäiseksi mainittua anyway vielä kypsyttelee hedelmiään meidän makkarissa.

2018-10-03 13.16.11

[Bonsaita ja bonchitä Flickrissä]

Mehupilligate

Heinäkuun alussa, kun vietimme tosikoisen protu-juhlaa, isäni kommentoi muovihaarukoita ja -lusikoita vino hymy huulillaan jotenkin siihen malliin, että te vielä näitä muovisia uskallatte käyttää. Olin ihan hoona, että mitä nyt taas? Sen siitä saa, kun ei jaksa lukea uutisia kovinkaan aktiivisesti. Minäkin sitten catch-uppasin luin Kiinan rannikosta ja pilli-bannista. Luin myös, että itse asiassa meidän muovit täällä kyllä ihan poltetaan, joten en nyt ihan ymmärrä, miten muiden maiden muovin mereen dumppaaminen tarkoittaisi sitä, että minä en saa käyttää muovipakkauksia. Does not compute.

Eipä se mehupilliban elämääni hirveän paljon hetkauttanut ennen kuin pillit alkoivat kotona uhkaavasti loppua. Ennen sai Ikeasta kivan pussillisen hyviä mehupillejä. Ei enää. Ennen sai Lidlistä pussillisen bendy striped mehupillejä. Ei enää. Eilen yritin löytää mehupillejä muovia pursuavasta Clas Ohlsonin tavaratalosta ja koin sangen absurdin hetken, kun kaiken sen muovin keskellä siellä myytiin vain paperipillejä. For real! Kaikesta mahdollisesta muovista, miksi juuri mehupillit?

Lopulta löysin kaipaamani mehupillit Prismasta. Kiitos S-ryhmä!

Niin siis, don’t get me wrong again, I’m all for muovijätteiden vähentäminen. Meillä on käytössä kestokauppakassit (joiden tosin jossain vaiheessa väitettiin tuottavan maailmaan enemmän ongelmia kuin muovipussien, joten go figure) ja muutenkin vältän turhien pussien ostoa ja muitakin turhia muovipakkauksia. Olen todella iloinen siitä, että vaatekaupatkin veloittavat vaikka sen 10snt pussissta, sillä silloin sitä ei tuputeta väkisin. Ei ole meinaan yksi kerta, kun myyjä on katsonut minuun pahasti ilmoitettuani, etten huoli sitä pussia, johon jo ehti ostokseni sujauttaa. Desigualin paperipussin huolin any day ;)

Mehupilli on kuitenkin melkoisen kätevä esimerkiksi ice latten ja gin tonicin juomisessa. Tai siis, tykkään juoda ne pillillä ja kestopillit nyt vaan on, eh, kahdella käytöllä kestolikaisia.

Virtuaalikananlento

Ehkä se sentään oli vähän kananlentoa pitempi, se aika jonka blogini oli Azuressa virtuaalipalvelimella, ja vielä pitempi se aika, jonka se oli omalla palvelimella, mutta se lopulta loppui kuin kananlento kuitenkin. Tai ehkä sorsan lento. Tyssähtäen kuin alas ammuttuna.

Omien palvelinten, siis niiden aiemmin kellarissa hurisseiden vanhojen titaanien, että ne toisinaan jumahtivat ja olivat muutenkin oman toisinaan suorastaan surkean nettiyhteyden varassa. Ja kun palvelin tarvitsi huoltoa, oli blogini alhaalla. Ja kun muutettiin, oli blogini alhaalla. Ja aina oli se riski, että joku sen hakkeroi, koska PHP.

Azure tuntui siis vuosi sitten aika kivalta vaihtoehdolta. Oma palvelin, huolettomasti pilvessä. Hyvin se toimikin, kunnes aloin saada viestejä, että palvelimesta on luotu epätavallisen paljon yhteyksiä. Ehkä olisi pitänyt stopata palvelin jo silloin, mutta odottelin, että mies ehkä ehtisi joskus jotain sille tehdä. Oma palvelinadministraattorini. Kun sain kerrasta tuplaantuneen Azure-laskuni, nykäisin palvelimen kanvaasiin saman tien.

Ai miksikö se oma palvelin oli kiva? No silloin kun se oli omassa konehuoneessa, se ei maksanut mitään, mutta sain siihen täyden hallinnan. Jotenkin oleellisena kolme asiaa: ei mainoksia, oma domain, ja pystyin twiikkaamaan CSS:ää mieleni mukaan. Nyt päivitin WordPress planini premiumiin ja saan oman domainini käyttöön heti kun sen siirto Dynadotilta WordPressille on valmis, eikä blogissani ole mainoksia. CSS-tweekkaus vaatisi upgraden premiumiin, mutta löysinkin teeman, joka ei säätöjä kaipaa. Helpompaa ja mukavampaa sekin, loppujen lopuksi.

Nörtti kuittaa. Over and out.

Helteiden loppu

Ilmatieteenlaitoksen paikallissää Helsingille näyttää, että tänään on viimeinen päivä (ainakin seuraaviin 10 vuorokauteen), jolloin lämpötila kohoaa hellerajan yläpuolelle. Ensi viikolla elokuu on puolivälissä ja kuljetaan vääjäämättä kohti syksyä. Vielä on kesää jäljellä, vaikka helteitä ei enää tulisikaan, mutta näin suomalaisena ja tähän vuodenaikojen kulkuun tottuneena tässä vaiheessa vuotta, koulujen alkaessa ja lomien ollessa ohi, mieli kääntyy väkisinkin jo kohti tulevaa syksyä. Ehkä ihan hyväkin niin, sillä se helpottaa työrutiineihin paluuta. Niin paljon kuin kesää ja helteitä itse rakastankin ja mieluusti eläisin vähän lämpimämmässä ilmastossa.

Luultavasti syyt ja seuraukset tässä kietoutuvat toisiinsa varsin tehokkaasti. Jos meillä olisi ympäri vuoden lämmin, kesän lämmöllä, lämpötilalla ja “hyvyydellä” ei olisi niin isoa merkitystä elämässä. Kun ei näin kuitenkaan ole, tuntuu jokainen aurinkoinen ja lämmin päivä joltakin, josta pitää ottaa kaikki irti ja työnteko sisätiloissa suorastaan rikolliselta toiminnalta. Kun meillä monen huonon ja kolean kesän jälkeen on ihana pitkä kuuma kesä, ei siitä päästäisi irti millään. Mietin juuri aamulla, että ainoa hyvä syy “odottaa” syksyn viileämpiä ilmoja on, että pääsen käyttämään taas ihania Laura Vitan saappaitani ja uutta muovinahkatakkiani.

Lomani loppui jo kaksi viikkoa sitten. Ensitöikseni vietin ensimmäisen loman jälkeisen työpäiväni asiakkaalla, mutta heti tiistaina etäilinkin taas huolella. Aurinko paahtoi ja hikeä pukkasi ihan vain siitä, että oli. Olin jo ennen Lappiin lähtöä isäni kanssa sopinut alustavasti, että menisimme sillä viikolla landelle pariksi päivää, joten sinne silloin tiistaina suuntasimme, kajakit ja kaikki autossa, teini ja koirat takapenkillä. Koska mökin pihaan ei pääse autolla, vaan sinne johtaa pieni kinttupolku alas mäkeä, meloimme tosikoisen kanssa kajakit läheisen lahden pohjukasta omaan rantaan.

Vietettiin landella pari helteistä päivää. Tein töitä parvekkeella, mihin ei päiväsaikaan paista aurinko. Työpäiväni jälkeen käytiin melomassa, uitiin, saunottiin ja keskiviikkoiltana syötiin rapuja. Vielä ei ollut – eikä ole nytkään kyllä – syksyn tuntuakaan ilmassa, mutta rapukausi tuli silti avattua. Jos ei olisi ollut ampiaisia niin paljon, olisi syöty ulkona. Iltasellakin oli vielä niin kuuma, että valitsin märät shortsit verkkareiden sijaan (ja kehitin itselleni virtsatietulehduksen).

Torstaina tehdessämme lähtöä takaisin kotiin, juuri kun suunnittelimme kajakkeihin nousua ja melomista takaisin lahden veneenlaskupaikalle, alkoi jossakin kaukana jyristä ukkonen. Jyrinä kävi nopeasti kovemmaksi ja tuumasimme, ettei taida olla järkevää lähteä melomaan. Alkoi kilpajuoksu ukkosta vastaan, kun miehen kanssa tyhjensimme kajakeista ilmat ja kamat ja sulloimme kaiken yhteen mökin makuuhuoneista ja kipusimme mäen ylös kaiken muun kaman kanssa. Ehdimme autoon ennen ukkosta, joka uutisten mukaan mylläsi maata urakalla.

Täällä Stadissa en ole vieläkään kohdannut yhtään kunnon ukkosta. Pari jyärhdystä, pari synkkää pilvirintamaa, muutama kolmen minuutin sade. Heinäkuun alun jälkeen on satanut rankasti ja pitempään vain yhden kerran: sen kerran, kun illalla ripustin pyykit pihalle kuivumaan. Tietenkin. Olisi varmaan pitänyt tehdä se useamminkin, niin olisi luontokin saanut enempi vettä ;)

Tällekin illalle lupailtiin ukkosmyrskyä, ja kun mies ehdotti, että jatkettaisiin vähän piharemppaa, tuumasin: “If we don’t get hit by that storm.” Mies vakuutti, pikkukoiran kevyestä pelkoläähätyksestä huolimatta, ettei meille mitään ukkosta tule, tänäänkään. Oikeassa oli. Satoi ehkä peräti puoli tuntia, enimmäkseen sellaista ihan pientä tihkua. Saatiin kaivettua etupihan toisen puoliskon puskat pois juurineen, maisemointikangas paikalleen ja sorat päälle. Toinen puolisko on vielä jäljellä, huomiseksi hommaksi.

Saapi nähdä loppuvatko helteet oikeasti. Ei ole sääennusteet ihan hirveän luotettavia tänäkään kesänä olleet. Niin tai näin, ensi viikolla alkaa jo kiireisempi aika taas töissä, syksyn uurastus, joka muutaman kuukauden päästä kulminoituu jouluun. Maailma on saatava valmiiksi kaksi kertaa vuodessa: Juhannukseksi ja jouluksi. Teinilläkin alkoi eilen taas koulu, peruskoulun viimeinen vuosi. Niin nämä vuodet vierivät. Juuri nyt tuntuu, että tämän pitkän kuuman kesän voimin jaksaa hyvin taas yhden talven, mutta marraskuun pimeydessä tiedän olevan taas toinen ääni kellossa.

 

Ollako kielinatsi vai eikö olla

Toisinaan sosiaalisessa mediassa näkee hirvittävän vaikeita tekstejä lukea. Kaikki on kirjoitettu pienellä, ei välimerkkejä, teksti vilisee kirjoitusvirheitä ja outoja sanamuotoja. Toisinaan myös näkee kielioppiryhmissä moisia tekstejä kauhistelevia postauksia. Toisinaan kyseisissä ryhmissä saan itsekin asiallisen kommentin sijaan “opettele kirjoittamaan ennenkuin alat kommentoida” tai “voisit edes oikolukea kommenttisi ensin” -tyyppisiä vastauksia.

Itselläni ei tiettävästi ole lukihäiriötä, mutta silti kirjoitusvirheet putkahtelevat teksteihini tuon tuosta ja vaikka lukisin kommenttini kolmeen kertaan, olen niille sillä hetkellä sokea. Huomaan virheen, jos satun palaamaan vaikka kymmenen minuutin kuluttua uudelleen lukemaan kommentin. Tämä on itse asiassa hyvin tyypillistä. Omalle tekstilleen, omille virheilleen on tuoreeltaan sokea.

Minun typoni ovat aika pieni juttu muutoin ihan hyvin muotoiltujen lauseiden keskellä, kun vertaa monen kirjalliseen “oksennukseen” somessa. Kieltämättä itseänikin häiritsee teksti, jossa ei ole välimerkkejä, ei päätä eikä häntää, ei ainakaan ensilukemalta eikä välttämättä tois- ja kolmoislukemaltakaan. Ensimmäinen ajatukseni yleensä on, että onkohan henkilön äidinkieli muu kuin suomi. Joskus on, joskus ei.

Riippuu aivan tilanteesta, miten sellaiseen tekstiin itse reagoin. Jätänkö tekstin omaan arvoonsa vai annanko sille vähän ekstra-effortia, jotta ymmärtäisin, mitä henkilö yrittää sanoa. Erinäisissä tukiryhmissä pyrin ymmärtämään, median (jonka kielivirheet ovat aivan oma juttunsa ja niiden ruotimiseen Aristoteleen kantapää) postausten kommenteissa yleensä en. Se, mitä en tee, on johtopäätös henkilön älykkyydestä tai ikävän kommentin kirjoittaminen.

Hyvä kirjallinen ilmaisutaito on asia, jota pyritään opettamaan jo peruskoulussa. Osalle se tulee luonnostaan, osa ei siihen ikinä yllä. Osa kirjoittaa joskus hyvin, joskus hyvin huonosti. Syitä on monia. Lukihäiriö ja muut kielelliseen kehitykseen ja kyvykkyyteen liittyvät häiriöt. Kiire. Ahdistus ja maseenus. Rannevaiva. Murtunut sormi. Välinpitämättömyys.

Kiireessä kirjoitettu on lukijan kannalta ikävin tilanne. Olet lukijana eräänlaisessa välimaastossa. Mietit, oletko niin vähäpätöinen, ettei viestiin viitsitty uhrata aikaa, vai oletko sittenkin sen verran arvokas, että viesti kirjoitettiin, vaikkei aikaa oikeastaan olisi ollut. Ehkei asialla oikeastaan ole mitään tekemistä kanssasi, mutta viestinnässä on aina kaksi osapuolta, joten sylkäisyn sijaan olisi aina hyvä muistaa pysähtyä sen verran, että kirjoittaa hyvin. Sen puitteissa kuin itse kykenee.

Sosiaalinen media on siitä hankala paikka, että siellä kirjoittelevat ja keskustelevat ihmiset, jotka eivät oikeastaan tiedä toisistaan mitään. Osa ymmärtää, ettei tiedä, miksi toinen kirjoittaa niinkuin kirjoittaa. Osa tekee johtopäätöksiä kirjoittajasta ja kirjoittelu siirtyy asiasta asiattomuuksiin alta aika yksikön. Joku, joka vain tarvitsisi pari rohkaisevaa sanaa pullautettuaan pahan olonsa ilmoille sanatulvana, saakin kommenteissa vain haukuntaa ja vajoaa entistä syvemmälle.

Aikoinaan ollessani nuori tein äidin apuna oikolukuhommia. En minä siitä palkkaa saanut, mutta tein silti. Minusta se oli kivaa suorastaan! Sitten kun kaverini partiossa julkaisivat partiolehden, lukaisin sen läpi ja ensitöikseni käväisin kertomassa päätoimittajalle kirjoitusvirheistä. Ensimmäiset pari kertaa se oli hänestä mainiota, mutta sitten se alkoi tympiä. Yritin kyllä ehdottaa, että oikolukisin lehden ennen printtausta, mutta minuun oltiin jo tuskastuttu. Kukaan ei tykkää jatkuvasta huomauttelusta.

Ollako siis netin kielinatsi vai ei? Ei olla. Et tunne kirjoittajaa, eikä tekstin hyvyydellä ole tekemistä sen kanssa, että sekin henkilö, joka ei ole taitava kirjoittaja tai ei sillä hetkellä jaksa, haluaa ja ansaitsee saada äänensä kuuluviin ihan siinä missä sinäkin, hyvä kirjoittaja, joka aina odotat viisi minuuttia ja oikoluet jokaisen lyhyenkin kommenttisi ennen postausta (paitsi kun ärähdät siitä yhdys sana virheestä tai pilkun puuttumisesta ivallisesti). Oikeinkirjoitusta paljon tärkeämpää on ystävällisyys. Sitä ihminen tarvitsee, ei ivaa kirjoitustaidoistaan. Sitä ihminen tarvitsee somessakin.

Stories from Lapland

On the road

It was four thirty in the morning and while the sun was already up, my eyes were barely open. We had packed the car already in the evening to avoid extra hassle in the morning, so it was pretty much a brush teeth, get dressed, walk dogs (to the end of the driveway and back), pack food in travel fridge and off we went. Me, husband, dogs and the youngest of our teens. Teen went to sleep in the back seat, I tried to get some shuteye too, while husband, who is quite often awake in the wee hours of dawn anyway, drove.

By the time we stopped for the first time, the backseat was on blankety tumble. Dogs and teen were jumbled together, curled up and sleeping like a proper pack. They stirred up enough to have a snack and the dogs even had a little walk around the small patch of greenery, like every time we stopped. Couple more hours and another stop. “How come you need to pee so often? You’re stopping, like, all the time!” complained the teen. Less than five hours and we were in Oulu. And yeah, already stopping for the second time!

Couple hours later we were in Rovaniemi. Usually we have done the biggest part of our shopping there in a Prisma, but this time husband decided to go in only for a tomahawk or two and maybe something else we couldn’t probably get from Sodankylä. He returned from the store in record time – the weather was bad, it was a Saturday and the place was packed. He did get those tomahawks (cowboy stakes), though, which we grilled during our stay in Vuotso.

On the road again and next stop Sodankylä. That was the big grocery shopping stop. I got out of the car with the dogs, and tried to get teen to join me for a walk. “Come on, we’ll walk to the ice cream stand by the other store and get some ice creams,” I tried. “Nah, I don’t need any,” she replied and put the ear plugs back in. Okay then. I walked there with the dogs, got ice creams for myself and them and walked back to the car when those were eaten. Husband was still in the store. No surprise there.

When all the Lidl and K-store business was finally done, it was an hour and a half to Vuotso. We were racing against a thunder storm – or so we thought – that was due in Vuotso at about seven or so. We made it to Vuotso by five thirty. Eleven hours with (minimal) stops. Back home we drove two hours longer. There was way more traffic then and we stopped for longer times since we weren’t in such a hurry.

Thunder! 

First day at the cabin husbandtook out the bigger one of out new inflatable kayaks and pumped it up. Teen was actually revived enough from the long day of sleeping in the car and eager enough to try out all that cool gear we had with us, that she came out to the canal to do a bit of testing of the kayak/canoe. It was in canoe configuration, since we hadn’t taken the kayak tops with us, having the idea that we could have the dogs with us in the boat. The sky was a bit ominous and the canal way shallow there where our cabin was, so we didn’t do much more than a couple test paddlings.

Later on, since there still was no rain despite the dark clouds roaming the skies, we did some target shooting with the bb-gun in the yard. Teen was dying to try the bow and arrow, but we didn’t have a target setup for that yet. So the next day we set out to figure out that target issue, just husband and me. Teen volunteered to stay behind with the dogs.

Probably it was best for everyone that way, for it would’ve been a rather boring day for them in the car while we scoured the stores of Ivalo, trying to come up with something. Besides, once we finally did, we couldn’t have transported the stuff, had the backseat of the car been taken, for we ended up buying three 10cm thick 100x120cm styrofoam insulation boards.

We were still fifty kilometers from the cabin, when due to some intuition I sent teen a wapp message asking if everything is ok at the cabin. She called me in a few minutes, telling me that she’d been out shooting some bb-gun when rain had started to drizzle down. She’d gone inside with the dogs and then it started raining sideways. She called me when thunder was right on top of them cracking and crashing and booming like she was in a warzone. All was well, though, she just wanted to know if she needed to do anything special because of the thunder, like unplug anything or so.

It really was one hell of a thunder front! It caught up with us on our way to the cabin – at the time of the phone call, I still had a sunny sky above my head! – and husband had to pull over to a P spot to let the rain pass before continuing. By the time we got back to the cabin, it was only drizzling there again. Looking at the lighting radar, the whole of eastern Lapland was like a red warzone.

When the rain stopped altogether, teen and husband taped them together into a proper target for some archery practise. We all got our chance that evening, taking turns at shooting arrows, until I went to prepare some dinner with a bruised arm – I had some learning curve there to not hit my upper arm with the bow… – and husband took over the sauna warming operation from teen and allowed her to shoot arrows as long as she wished. She’s a natural! She was thwacking away, all the while gossiping on the phone with her friend and hitting the target real good.

Nellim

Eleven in the morning is an inhuman time to get out of bed, let alone leave the cabin for a road trip. Parents who try to get their teens moving at that god-early hour might get reported to Amnesty for violation of teen rights (if the teen somehow musters the energy to google their contact info and actually make a report). So, after a bloody fight (read: yelling back and forth), the teen stayed in the cabin while I packed sandwiches and snacks and got into the car with husband and dogs, for a nice road trip of our favorite haunts in Lapland.

We started with Kakslauttanen, trying to drive down to see the igloo cabins, but realizing that they well are protected from nosy tourists like us by forbidding driving anywhere close to them (unless you have a pass, I’m sure). We continued to Saariselkä, in hopes of seeing at least one reindeer, for they had successfully eluded us during the trip so far, except a few that we passed on our way to Ivalo the previous day. No reindeer in Saariselkä, though. Only a dead crooked tree and a pop-up clothes booth and a new dress. The dead tree totally unrelated to the clothes booth and dress.

From Saariselkä we climbed up to Kaunispää – in the car naturally, since there’s a road going all the way to the top. Husband went to the souvenir shop to look for a magned for this magnet spot in the car (probably it had been a phone stand) and I walked with the dogs down to the place where people have built all these little towers from rocks, trying to avoid this akita that was visiting Kaunispää with it’s humans too.

After a lunch of a sandwich each we hopped back into our car and drove down towards the main road again. While we were roaming Kaunispää, a flock of reindeer ahd made its way to the hillside and was gradually crossing the road in twos and threes. We wanted to see some reindeer, we got it! I opened the window to get better photos, but soon enough the dogs curled up in the back seat got a whiff of reindeer and Meggie started letting out these high pitch hunting barks that nearly break one’s eardrums. Had to close the window and hold the dog down until we were safely past the reindeer.

Two years ago on our first trip to Lapland, I read an article about this remote village called Nellim, that has become a major tourist attraction for especially Chinese arctic lights tourists. “Tourist attraction” is generally a red light for me, but since the tourism mostly happens in winter time and the village was painted as a quaint oldfashioned place in itself, I wanted to visit it. So we drove all the way there to look around. There’s not much to look at – a church on a hilltop, a rather cute burial ground, bit of rapids and a remote bay of Lake Inari.

Somehow I just loved the place and so did husband. We even played around with the idea of moving up there, not to the village but somewhere between Nellim and Ivalo, when we retire or otherwise are able to live where ever. Last year we didn’t visit Nellim, but this summer we wanted to go back, so that we did.

We drove that 40km of poor road – some paved, most not, new road under construction and obscuring the old just a bit, also making it muddy and bad to drive – just to sit at the hotel terrace and have a drink in the Nellim sun. Two years ago it was the warmest day of the summer and Nellim the warmest place in Finland when we went there, with 28C in the shade. Now it was “only” 25C and already cooler than several days this summer.

They say Finns don’t talk to strangers. No, we don’t, not much, not often.  When teen and I encountered other Finns in Lisbon in May, we shut up or spoke English so they wouldn’t know that we’re Finns and start talking to us, because many Finns do like to talk to other Finns while being abroad. I don’t (but then again, I talk to strangers right here in Finland).

In a place like Nellim, the atmosphere of Nellim is just so relaxed, that people just chat. That first time there, on that same terrace, we chatted with another couple and I learned of Riitta Lehvonen and her books; this encounter lead me to buy those books and read amazing stories about Lappish people and Lapland. This time we chatted with this family – a granpa, dad, mom and daughter – who’d come there for and ice cream. They told us there had been a total (mobile) communication outage in Ivalo the previous day, due to that thunder.

We were back at the cabin at around seven in the evening and I found the teen in bed with her phone. There were telltale signs of some eating activities on the dining table – an empty plate and cocoa mug – but otherwise everything was exactly the same as when we left. “So, what did you do all day here?” I asked the teen. “Ate and watched Netflix,” was the flat answer. “You didn’t cook any food though?” “Didn’t feel like it. Just ate those carelian pies. Mom, could you make me some food, please.” Smells like teen spirit.

“You’ll have to wait for the cheese burgers were grilling soon.”

Airing out the teen spirit

Most of our week in Lapland was nice and warm, even hot. One day out of them all was cool, the temperature only rising to a high of 18C all day, while most days were partly or mostly sunny and 22-25C. Only one day was downright hot. That day we had planned (husband is a weather app addict ;) ) to go out kayaking all together, but when the day came, it was windy. Way too windy for any nice smooth kayaking for beginners (or longinners, i.e. last paddled a kayak 20 years ago).

After spending the first part of the day just slouching about, reading and whatnot we decided in the afternoon to at least go try it out a bit. We packed the kayaks in the car, got into our swimming wear and drove a few kilometers to this beach by the Vuotso bridge where the water was deeper. The wind still came and went in gusts so we only pumped up one of the kayaks, the single one only husband and I had tried so far. We took turns doing rounds there in the canal and were quite unanimous about not filling up the other one.

Our plan of taking dogs on kayak trips was put to the test too, and we came to the conclusion that our idea of kayaking with our dogs is an illusion: Timmy refused to come anywhere near the water and the wee carry-on Meggie scrambled out of the boat and swam to the shore as soon as she figured it was safe. Nope, no kayak-dogs those dogs of ours.

Teen took a turn paddling around the canal too, but somehow I got the idea that she wasn’t too impressed. She might be, once we take the kayaks for some real trips, down some lakes and rivers or even the sea here in Helsinki. When we have a plan and a destination to reach. That had been our goal in Lapland too, but the waters there are not exactly suitable for our purposes, plus as we noted, the dogs can’t be taken with.

We had a nice afternoon there with the kayak, though, the teen in a rather good mood too. She was looking after the dogs while we were setting up the kayak and paddling and participating in action. After her own turn she went for a swim and got bit by a fish. Husband and I went swimming, too, once we were done with the kayak too. Lovely warm water!

After all that activity, teen was ready to crash with some Netflix again, and I was unable to lure her out to shoot arrows with me that evening, as well as the day after or the day after. Nor did she touch the bb-gun anymore, but I did. I shot did a fai amount of target practise, hitting the bullseye enough to rip the target in the middle.

Reindeer

As mentioned, by the third or fourth day in Lapland, we had barely seen a few by the roadsides. That all changed on the really hot day. The Internet had a blast with a photo of reindeer swimming with people on a beach in Rovaniemi and YLE ran an article about a group of reindeer harrassing the Vuotso K-store (well, really just chilling there but obviously the poop and pee and stuff, you know…).

Photo credit: Pekka Niinivaara

We saw no reindeer swimming anywhere, but that day they did come out. No way could we keep the dogs untied in the yard anymore, for they came trotting down the road by the cabin, back and forth several times a day. At some point inside the cabin, huband pulled the curtains and put barricades in front of them, because the dogs were going crazy over the reindeer outside. First time in our three times there have they come down that road like that.

It just so happened that the reindeer group was chilling by the store on the day we went to get some milk and such, so got to say hi to those bucks there. Next day there was only one lonely reindeer left, and when we drove past the store on our way home early Saturday morning, the storefront was free of reindeer. We saluted Vuotso, “until next year!” like we told the owners of the rental cabin. They promised to store our archery target for us.

Home sweet home

It was a long drive home, but it’s kinda nice to make the trip in one day instead of spending a night somewhere. It’s a long day of travel, but at least it’s only one long day of travel instead of two, and free of the extra commotion caused by needing some separate overnight bags and carrying fridges and whatnot to the one-night accommodations. Especially when returning home. As we say in Finnish Swedish: borta bra men hemma bäst – away is good but home is best. Dogs were happy to be home too!

The weather here is a bit tropical right now, though, so when we first opened the car doors, a blast of tropical hot weather blew into our nicely AC:d car. Teen sighed: “Can we go back? The weather was nicer in Lapland.” Yes, it was. Still, it’s good to be home. Tomorrow I start work again and next week husband and the next week teen is back to school. Slowly but surely moving towards the regular routines of normal everyday life.

[Photos in Flickr]

The Philosophies of Merlin (according to T.H. White)

It is really no wonder that my idealistic pacifist mind so loves the legend of King Arthur and his Round Table. Of course, up until now, my take on the legend has been a very feeble one, based on children’s books and the movie “The First Knight”, which actually pictures especially Lancelot in a very different manner than T.H. White in his brick of a pentalogy “The Once and Future King”. Reading this lengthy narrative of silly little Wart becoming the confused Arthur becoming the kind yet troubled king becoming the defeated old King made me hope that these legends are indeed true and that King Arthur will indeed come again and set the world straight.

King Arthur was a king who loved jousting and warring while despising the cruelty of arbitrary Force. He was the king who sought to fight that Force with a righteous Force while building his democratic Round Table. The king who tried to slay the greed for power by equal distribution of power – how could anyone need more when they all had a just amount of power? The little bit too kind hearted king who was betrayed by everyone close to him: his wife, his best friend and first knight, and even his (illegitimate) son. The king who meant well, but was helpless against the brutal realities of humankind.

In the midst of an age, where disputes were solved by duels, King Arthur was a king who loved justice so much that he came up with a nonforcedriven justice system. He valued justice so much that when presented with the undeniable fact of Lancelot’s and Guinevere’s affair – which he was aware of for his whole life but decided to overlook for the love of them both – he saw no other choice but to act justly: he almost burned his wife alive, and was utterly relieved when his dear Lancelot did not fail him nor his Gwen but indeed came to the rescue and rode off with his wife.

Even then he was not done making decicions between love and justice for to make his life as miserable as possible, he still had to wage war on his best friend, the one huddled in a castle in France with his wife. Poor Arthur would have just left them there, for the sake of love and kindness, but Mordred had made sure that there was a feud that forced the King’s hand by way of justice for his own family. In the chaos of the Queen’s rescue, two un-helmeted nephews of the King were slayed. Lancelot swore he did not kill them, but if not he, then who? Cunning. evil Mordred, getting his revenge, setting his stage.

King Arthur was and illegitimate child himself, born of a relationship unjustly forced by the might of war. He was chosen by the magician Merlin to become the great King of England, one who would, with the help of wisdom from the animal world, end wars and human cruelty. It was a noble attempt and definitely something one would’ve hoped for him to achieve, but I guess nobody is surprised that in the end it all failed, even in a legend. Not even the sligthtly goofy Lancelot was able to help King Arthur in the end, for he had been banished for his traiterous sin of being the Queen’s lover.

Sir Lancelot, the Ill-Made Knight, was indeed ill made. Not even so much because of the apparently ugly face (which I had a very hard time picturing after seeing Richard Gere take the form of him in the aforementioned movie and thus in my mind more than two decades ago), but because of his rather feeble character. He was kind to a weakness, soft at heart to a fault, weak enough to absorb King Arthur’s ideas so throughly that he himself almost seized to exist. None of the arrogance of the movie character.

Lancelot was the boy whose only goal in life was to be the best knight in the world, serve King Arthur, and be blessed by being allowed to perform a miracle. Meek, yet strong. Childish, yet powerful. Feared, but not scary – unless you had to fight with him, and not only because he always won, but as much for his unrelentless mercy. Nothing more humiliating to a knight than to be spared by your opponent in addition to being held at his mercy by losing.

Sir Lancelot did indeed become the gratest knight in the wolrd and did perform his miracles, which in the end only served to make him ashamed for he understood that he was not worthy of them; no, for the betrayal of the King whom he loved before he loved the Queen, but did not love enough not to surrender to the love of the Queen, he knew his miracles were only due to the mercy of God and maybe King Arthur. For King Arthur had so much mercy and kindness in him that he let himself be influenced by Mordred and his whole thinking became muddled.

Queen Guinevere then? She was as fickle and fiery as Arthur was stable and solid. She was as feisty as Arthur was calm. She wanted to keep the cake and eat the cake. She did not much plod into her husband’s politics, as was the custom at the time – damsels were helpless and needed to be saved by the chivalrious knights from towers and boiling baths and other such atrocities – but she was active enough in her own court. She was particularily active in keeping the affair with Lancelot going. She would not let poor weak Lancelot go even when he pleaded for his freedom (to serve God).

King Arthur and the knights were at war a lot. There was the total war Britain and wars in France and wars to end all wars and in a way King Arthur was successful enough that he actually destroyed the feudal system and united the kings of Britain if only for his lifetime. When there was no war, there were the quests to fight Might with better Might and when that was done, there was the biggest quest of all: the quest for the Holy Grail. Finally there was the war started by the deceptive Mordred, heir to Arthur’s throne.

Mordred came up with the cunning idea that he’d speed up the succession by claiming that the King was dead, while he really was just on a wild goose chase in France. In the end, that war ended the regime of the Pendragons, as both Mordred and fater Arthur died in the chaos of a misunderstanding in the middle of the peace exchanges. If King Arthur had his pick, I believe he became one of those mentioned wild geese and had a good second life with the tender Lyó-Lyok, who had just accepted goose-Arthur’s proposal when Merlin plucked him back to humanhood.

The legend of King Arthur and his knights, the Orkeney clan (who were actually Arthur’s nephews), of Lancelot and Guinevere and of Merlin is an intriguing story but more than anything it is a story about war and a story about humanity. That White would make it such a (war)-philosophical work is no wonder, when you understand that White wrote the books in the aftermath of the First World War, then the threat of the next one, with Hitler rising already, and finally in the aftermath of the Second World War. To have Merlin live backwards – having lived his youth in the 20th century he was an old dude in Arthur’s time, sort of living in each time at the same time – was a rather clever way of inserting modern day knowledge into his teachings to Arthur.

Merlin was a pacifist from the very beginning of the story. He tried to teach the slightly dense Arthur to think outside of the time box he lived in, and in ways, he did. Merlin taught Arthur – actually Wart in his boyhood – lessons by turning him into different animals and letting the animals teach him. Merlin’s hope was that Arthur would learn how to end wars and maintain peace by experiencing the different lives and lifestyles of different animals. At the end of his life, Arthur finds himself depressed and guilt-ridden for having failed his mission, especially after a rather black-hearted rant by Merlin.

“The Book of Merlin” is the intended fifth book of “The Once and Future King” even though the publisher did not originally include it in the publication. Ironically, this fifth book got sort of lost in the chaos of war and the years of shortage that followed. The pentalogy was published in its intended form for the first time in 1958. “The Book of Merlin” is a sort of revisit to Arthur’s childhood years, to the atmosphere of the first book, where Merlin actively educates Wart with his fables and rants and the visits to the world of animals. In this last book the animals from the first book are all gathered with Merlin to finish Arthur’s education. The weary old King has almost given up, but finally rises up to one more lesson from his tutors.

Not that it matters much to Arthur who dies in the process of making a truce with his son – thought there is something to be said about leaving this world with a peace of mind, especially after being troubled and confused most of one’s life – but maybe we, the readers of the legend, can take something away from this final lesson while pondering Merlin’s ideas on nature and humanity.

When King Arthur was all broken and despaired in his tent on the last night of his life and war, he came up with the notion that the humans are not really homo sapiens, “wise human beings” but rather homo ferox, “ferocious human beings”. Merlin himself had pretty much come to that conclusion as well, with the humans being the only species to kill just for fun and wage war just for fun and sport. For, as Merlin noted, humans seem to have the tendency to get adrenaline depraved and need something utterly dangerous to satisfy their need for excitement and need for some sort of cruelty.

The badger of the story, the wise in its own way, yet totally aloof and absentminded communist of the story, had his own opinions about humans. His first notion was that they are actually homo stultus, stupid, but then thought a bit further and came up with a more intelligent word: homo impoliticus, the non-political human beings. Now, as much as we have politics, one could argue that this hardly is an intelligent option, but if you consider it from the animals’ point of view, ther may actually be a point to it.

People are fighting over this and that – power, territory, imaginary lines between areas, women, men, ideas, you name it – and unable to come up with a unified political order to end the need for war. Apart from ants, basically, people are the only species so wholly unorganised. This, according to Merlin, is highly due to the fact that people have been around for so much shorter time and have yet to establish their system. And this, then, was the main reason for Merlin to inject little Wart into different animal communities; to learn from them and help the world of humans get  organized in a just and reasonable manner.

Merlin and the badger had had Arthur’s life time to banter back and forth about communism and capitalism and all manners of ideologies, still not coming to a full conclusion until Arthur (re)visits his life as an ant and then as a goose. It is only after these experiences which Merlin and the animals carefully watched, that Merlin came to the conclusion that communism, the ultimate state of everyone being a non-individual part of the state machine, was not the way to prevent war; rather it is individualism. The more collective the mind, the stomach, the thinking, the more prone to war the species is, while the more individual the species, the more it is prone to pacifism, was Merlin’s conclusion.

Looking at ants and geese, it seems rather obvious. The ants build their colony, their industry and their fort, where every single ant has its place and duty. In White’s ant colony there are no names, there are numbers. There is no moral system, there is only Done and Not-Done. There are no words for anything other than what the ant colony, the ant state needs. An ant straying into foreign territory, another colony’s territory, is immediately considererd a threat: it has no place here, it does not belong, it will disrupt and take our food and more will come and our system will break!

Where there is no state system, there is nothing that will break. There is no need to be territorial or jealous of land, collective possessions, system, where there are none. The geese fly through the sky without knowing any borders. They fly in flocks, families, and congregate in peace with other flocks and families. They don’t get jealous over a field they happen upon, just because some other geese happen upon the same field. They make their nests and only if that is threatened – the private property of a home – do they feel the need to defend what is theirs.

Anarchy! You might exclaim. Yes, anarchy seems to be what Merlin is after. He even states: “I am an anarchist, like any sensible person.” Merlin’s anarchy is not a destructive one, though, but rather constructive. He tries to find what is good in the world, namely the natural world, learn and teach Arthur what he has learned, in order to bring forth the individual kind of anarchy that would finally end all wars.

However noble the goal, he even concludes himself that it is not exactly achievable. Not because of original sin or any profound evilness of the human mind, but because of the way we are wired. Merlin goes into the anatomy of the brain, explaining that ants only have a corpus striatum, that acts like a one way mirror, while the humans – and geese – also have the neopallium, which is like a two-way mirror. This means, that the ants do not have a sense of themselves, only of the colony, the state, whereas humans and geese gain understanding of their own character through the neopallium, by seeing themselves through the eyes of others.

It is, according to Merlin, the corpus striatum that leads to a proletariat state and humans will never have that because of the neopallium. This double-mirror of neopallium is the doom of any communistic societies in human populations. There is way too much individualism for it to ever succeed. This seems to cotradict the idea of the wars being waged due to collectivism, but now the thing is that the human brain also has the corpus striatum. Thus, the idea of complete individualism is doomed too. While in nature animalscan be completely either, the human beings never will.

Somehow unsurprisingly Merlin and the animals never did solve the issue of warfare, the issue of stopping warring altogether. No, they actually came up with a list of pros and cons of wars. The pros including them being a venting system for the human need for blood or pent up ferocity as Merlin puts it, of wars being a population control system (a poor one, but still), and some more or less overlapping notions ot psychological and physiological needs for fighting. The cons, well, the royal we declares they know them already, so we don’t get a list. I suppose it could all be summed up in one word: misery.

Misery was definitely the state King Arthur found himself in on the last evening of his fight and life. Utter misery of a lifetime of trying to do right, but only ending up failing, being betrayed by everyone he loved and seeing the world no closer to peace than when he started. His misery only deepened when Merlin went into his diatribe of the failings and misgivings of the human nature. When Merlin snatched him from the sweet moment with Lyó-Lyok back to humanity, he broke down into a heap of nothingness.

It is, however, also in the human nature to be able to rise above oneself even from the throws of the deepest despair when needed. It was the urchin, the little overlooked flea-ridden urchin, who took Arthur’s hand and guided him to the spot on the hill, where he sang to Arthur while Arthur once again became the King he was. And not only the King, but England itself. He inhaled the country and his heart swelled in love for his country and countrymen and he returned to Merlin and the animal committee to finish his education. In the end, the student surpassed his teacher.

“Very good. We understand the puzzle,” said King Arthur as he rose from his chair and bid farewell – or Orrevoyer as the urchin said – to Merlin and the animals. Finally, it was mercy that ended his life as well as his son-enemy’s. King Arthur offered half of his kingdom to the rebellious son and he accepted. It was only due to a miserable mistake caused by a snake that the whole peace fell into pieces and both Mordred and Arthur died. Maybe from each other’s swords, maybe of someone elses. Lancelot never made it from his exile to King Arthur’s side. He only made it to bury his King and friend.

White is a very contradicting writer, a hugely troubled mind. Especially this Book of Merlin is more of a dialect of two opposing minds – in the forms of Merlin and the badger – than any kind of straightforward philosophy of a mind made up. This duel of minds makes it even more interesting for it offers more questions than answers, more suggestions and proposals than facts. It leaves space for one’s own speculation. It is not a polished product; can be refined further and a keen mind no doubt will. Mine was definitely intrigued by it – by the notions of positive anarchism, pacifism and individualism.

They say curiosity killed the cat. Idealism killed King Arthur. Long live King Arthur!