Autot, joita ajattelen öisin

Silloin kun olin ihan pieni, ei meillä ollut omaa autoa ollenkaan. Isovanhemmillani niitä oli, isäni vanhemmilla peräti kolme – yksi Saab kummallekin ja Mini, jota isäni ja setäni lainailivat. Vanhempani tekivät häämatkansa isoisän vihreällä Saabilla. Matkustin paljon niin isoäitini punaisessa Saabissa, sillä kuljin hänen kanssaan todella paljon, kuin tuossa pienessä vihreässä Minissäkin, jok kai oli enempi meillä kuin sedällä, jotensakin pysyväislainassa. Vanhempani välillä nukuttivatkin minua Minin takapenkillä, kun en muuten nukahtanut; autoon nukahdin aina ennen kuin oltiin päästy pihaa pitemmälle.

Äitini vanhemmilla oli joku valkoinen italialainen pikkuauto, Fiat 124:ksi muistinvaraisesti ulkonäön perusteella veikkaan, jota Topolinoksi (pikku-hiiri/Mikki Hiiri) kutsuivat, kunnes vaihtoivat sen niinikään valkoiseen farmari-Wartburg 353 Touristiin ollessani noin viiden. Haaveilin aina matkustamisesta tuon auton tavaratilassa, ja kerran tuo haaveeni kävikin toteen, kun lähdimme mökiltä käymään kaupassa. Äiti komensi pitämään pään alhaalla aina kun tuli autoja vastaan.

Tuosta Warresta tuli joskus 80-luvun alkupuolella meidän perheen ensimmäinen oma auto, kun ukkini (mummi ei ajanut) halvaantui aivoveritulpan seurauksena, eikä enää voinut ajaa. Äiti meni autokouluun vasta silloin, päälle kolmikymppisenä, ja sai korttinsa pikavauhtia niin että pääsi kuskaamaan ukkia ja mummia tarpeen mukaan.

Ehkä vuosi tai pari myöhemmin vanhempani ostivat pari vuotta vanhan valkoisen Talbot 1510:n, hienon suomalaisen auton, jonka tietuntuma oli aivan jotain muuta kuin pommpivan warren. Jonkin aikaa meillä oli kaksi autoa, kunnes warppuri jouti jo eläkkeelle. Joku sen osti tehdäkseen sen rungosta itselleen peräkärryn.

Talbotilla seikkailtiin monet seikkailut. Muistan muutamankin reissun Vesannolle tai niille main, kun Talbotissa ei toiminut lämmitys tai vinkkarit tai kummatkaan. Huopiin kääriytyneenä hytisin takapenkillä, ja faija pysähteli putsaamaan tuulilasia tuon tuosta. Muistelisin, että Talbotin loppu oli moottoripalo, mutten ole varma. Siinä vaiheessa oli isäsuhteeni huonoimmillaan.

Erään kerran oltiin mutsin kanssa Talbotilla palaamassa himaan Espoon kirkon hautausmaalta, kun mutsi, jonka suuntavaisto oli legendaarisen huono, lähti kehä-kolmosta väärään suuntaan. Päädyttiin sinne Kirkkonummen tietämille, eikä suinkaan Turun motaria pitkin kotiin, mutta siitä sitten alkoikin Espoon ajelutraditio. Vanhempien eron jälkeen oli tavallista, että lähdettiin seikkailemaan autolla pitkin Espoota, mutsi, systeri ja minä, jos ei muuta tekemistä keksitty. Niillä reissuilla käytiin monet hyvät keskustelut!

Talbotilla ei tosin noita eron jälkeisiä ajeluita enää ajeltu, sillä Talbot meni erossa faijalle, kun taas mutsi osti siinä vaiheessa Peugeot 309 sedanin. Olimme systerin kanssa mukana koeajamassa autoa ja näimme autoliikkeessä lutuisia Peugeot-leijonapehmoja, joita mutsilta aloimme kinuta. Mutsi ei niitä meille ostanut – liekö olleet myytävänäkään – mutta kun haimme auton pari päivää myöhemmin, oli auton takaikkunalla kaksi leijonapehmoa odottamassa meitä. Bless that automyyjä!

Tuo sininen Peugeot ei palvellut kuin pari vuotta ennen kuin sen viat alkoivat olla niin monenmoiset, että painostin mutsia vaihtamaan saksalaiseen autoon. Minähän olin siitä erilainen tyttönuori, että luin Tekniikan Maailmaa ja tunsin autot ja niiden kujeet. Kun Pösö jälleen kerran oli korjaamolla, ja lasku uhkasi olla melkoinen, mutsi viimein minua kuunteli ja hommasi itselleen sinisen sedan-mallisen Opel Kadettin, jonka Beauty-varustelumalli puhutteli äitiä kovin.

Kyllä se kaunis auto olikin, silloisten standardien mukaan! Kaunis ja uskollinen ja palvelikin pitkään ja ongelmitta. Sillä mutsi minua ja systeriä kuskaili ympäriinsä, sillä ajeltiin pitkin ja poikin Suomea, ja sillä käytiin konferenssireissulla aina Jönköpingissä saakka!

Siinä kuudentoista vanhana jo istuin ehkä kuitenkin enemmän hopeanvärisen vuoden ’86 Mazda 626:n kyydissä enemmän kuin mutsin Opelin. Olin jo jonkin aikaa toki ollut mukana porukassa, missä oli paljon nuoria aikuisia ja heillä autoja, mutta tuo Mazda kuului kundille – eksälleni, lasteni isälle – jonka kanssa aloimme seurustella ollessani kuudentoista. Siitä alkoikin toistakymmentä vuotta kestänyt Mazda-aika elämässäni.

Tuota kyseistä Mazdaa en itse ikinä ajanut, sillä minulla ei ollut ajokorttia vielä naimisiin mennessämme, ja siihen mennessä kun se ajoin, olimme jo vaihtaneet tuon vanhan hatchbackin uudempaan, niinikään hopeiseen vuoden ’91 626 sedaniin.

Tuo auto meillä sitten olikin kunnes esikoinen oli parivuotias ja odotin tosikoista. Silloin, alkuvuodesta 2003, päätimme vaihtaa farmariin, sillä onhan sellainen paljon sedania käytännöllisempi kahden lapsen ja rattaiden ja whatnot kanssa. Silloin ostimme ensimmäisen upouuden automme. Tehdastilaus sekään ei ollut, mutta näyttelyauto, joka oli ehkä 5000km ajettu meille tullessaan. Yönsininen Mazda 6.

Seuraavakin automme oli vielä Mazda, vuoden ’98 Madza 626, hopeinen hatchback. Olimme muuttamassa Helsingistä Klaukkalaan ja tarvitsimme toisen auton. Mies, tuo eksäni, ehdotti, että minulle voisi ostaa pikkuauton, sellaisen kauppakassin. Kysyin, että miksi minulle. Ostetaan kauppakassi hänelle, niin minä ajan sitä farmaria. Suivaannuin todella moisesta ajatuksesta! Niinpä haimme sen sijaan Saksasta toisen Mazdan kakkosautoksi kesällä 2005.

Samoihin aikoihin alkoi mies haaveilla tehdastilatusta uudesta autosta, dieselistä, joka kulkisi vähän paremmin kuin Mazda 6 – se nimittäin oli sen verran painavampi auto, että 1.6l moottori, joka oli ollut ok edellisissä Mazdoissa ja oli ok meidän toisessa autossa, tuntui vähän liian pieneltä tuolle autolle. Tilasimmekin lopulta viininpunaisen Toyota Avensis -farmarin, jonka saimme sitten vuoden 2006 helmikuussa, kait.

Saksasta haettu Mazdamme palveli erinomaisesti aina vuoteen 2008, jolloin se alkoi oireilla vanhuutta. Siis ihan niitä tavallisia juttuja, mitä nyt autossa saa siinä vaiheessa tehdä, hihnanvaihtoja (se katkesi Hämeenlinnanväylällä) ja sen sellaista. Lopulta loppukeväästä 2009 se alkoi olla siinä kunnossa, että remppojen hinnalla sai jo uuden auton. Sellaisen siis ostin.

Se oli ensimmäinen ihan ikioma autoni, sporttiviritetty Honda Civic hatchback 1.8l, hopeinen sattumoisin sekin. Rakastin tuota autoa! Siinä oli kaikki vimpan päälle, vain peruutustutka puuttui, mutta sen sain autoon synttärilahjaksi. Kolme vuotta sillä autolla ajoin, kunnes firma tarjosi mahdollisuuden leasing-autoon ja päätin vaihtaa sen myötä uuteen.

Se oli vähän huti. Tai no, olihan se Honda Insight -hybridi, graffitinharmaa hatchback, oikein hyvä kaupunkiauto, jollaiseksi sen olin tarkoittanutkin. Siinä vaiheessa olimme juuri muuttamassa yhteen nykyisen mieheni kanssa, ja hänellä oli ennestään “väyrynen”, hopeinen vuoden 2000 (kai) E320 sedan-Mersu, jolla luultiin ajavamme kaikki pitemmät reissut ja kaikki ne kerran, kun kaikki kolme lasta piti saada samaan autoon.

Kävi kuitenkin vähän toisin. Erinäisistä syistä elämä heitti häränpyllyä taloudellisesti, ja päädyimme pistämään mersun seisontaan siinä vaiheessa, kun se olisi tarvinnut uuden akun ja jotain muuta pientä laittoa, ja ajelimme Hondalla kunnes sen liisari päättyi. Asuimme Helsingissä, emme tarvinneet kahta autoa. Kun Honda lähti takaisin leasing-yhtiölle 2015, laitettiin väyrynen kuntoon ja ajeltiin sillä seuraavat kolme vuotta vielä.

Mersu on mersu ja kestää ja kestää, mutta tuo malli oli tunnetusti koriltaan susi. Se alkoi ruostua pahasti ja kattoikkunasta tuli vesi läpi niin että eräällä rankkasateella vaihdelaatikko kostui ja ongelmiahan siitä tuli. Kesällä 2018 ostimme uuden Mersun – kyllä, vaihdoin Mazda-miehestä Mersu-mieheen – mustan AMG-stailatun GLK 350 3.2l diesel citymaasturin ja myimme väyrysen pois.

Se oli tuo kyseinen citymaasturi, jonka minä puolitoista kuukautta sitten ruttasin. Auto on yhä korjaamolla, odottelemassa varaosia Saksasta, ja mies puolestaan odottelee autoa takaisin käyttöön, jotta pääsee hakemaan laattoja ja vesieristelevyjä ja mitä nyt kaikkea rautakaupoista.

Nyt meillä on siis yhdeksän yhden auton vuoden jälkeen taas kaksi autoa taloudessa, kun maasturin päädyttyä korjaamolle ostimme väliaika-autoksi AMG-Mersun, joka ei jää väliaikaiseksi, vaan ehkä noista kahdesta autosta jopa pysyvämmäksi, miehen harrasteautoksi jos ei muuta. Vuoden 2007 musta sedan CLS 63 6.2l V8 AMG, ihan ehta urheiluauto siis. Ei mikään uusi, mutta erinomaisessa kunnossa.

Olisihan noista autoista tarinaa vaikka kirjan verran. Siis kaikista elämäni autoista ja muutamasta muusta, jotka jätin tästä pois. Kaikenlaista sellaista kuten se yksi vuokra-auto, joka hajoili pitkin mökkimatkaa, ja Saabin legendaariset puskurit, joiden päällä tennarinikin pysyivät kymmenen kilometrin matkan pomppuisia hiekkateitä pitkin, ja kaikenmoiset avainten sisäänlukitsemiset ja mitä nyt kaikkea. Sitä sellaista, mitä tapahtuu ihan tavallisessa elämässä.

Auto on ehkä vain kulkupeli, tapa päästä paikasta toiseen. Ne ovat kuitenkin niin kovin monessa menossa mukana nykyihmisen elämässä, melkein kuin hevonen ajalla ennen autoja, että niihin kiintyy ja niihin kiinnittyy muistoja. Minä en ole koskaan antanut autoilleni nimiä, mutta tiedän monia, jotka ovat. Autokin on monella tapaa tunnejuttu. Ja nyt, noihin nopeisiin mersuihin tottuneena, minusta tuntuu, että millään muulla enää ikinä halua ajaakaan 😀

Saksassa Mazda 626:n ratissa

Pihapihlajien katveessa, ja muita kesäisiä tarinoita

Lunta, hiekkaa ja kivitorneja

Helatorstaina – kyllä, jo pari kuukautta sitten – pakattiin autoon koirat ja muutama rätti ja suunnattiin auton nokka kohti Kerimäkeä. Oli lämmin päivä, suorastaan helteinen, ja auton ulkolämpömittari näytti matkalla parhaimmillaan, jossain siellä Imatran seuduilla, 29,5 astetta. Siellä jossain pysähdyimme syömään savulohileivät ja jätskit ennen kuin jatkoimme matkaa Punkaharjun harjualueen kautta perille Kerimäelle.

Olimme vuokranneet mökin sieltä golf-kentän takaa, sellaisen kivan sopivan kokoisen mökin, johon koiratkin olivat tervetulleita. Asetuimme taloksi ja lähdimme etsimään järvenrantaa, siitä noin parinsadan metrin päästä. Koirat kirmasivat innoissaan ja onnessaan vapaina, minäkin nappasin flipflopit jalasta ja tallustin paljain varpain hiekkarannalle, jonka keskellä vielä nökötti pieni lumikasa. Kasa oli siinä vielä sunnuntaina, kun lähdimme ajamaan kotia kohti.

Perjantaina ajoimme Savonlinnaan, mutta silloin satoi. Lämmin kesäinen sää oli muuttunut syksyiseksi viileydeksi yhdessä yössä, keskellä kevättä. Melkein iski kiukku, sillä meidän oli ollut tarkoitus olla vain kaksi yötä ja ajaa kotiin heti lauantaina, mutta mies tavoitti mökin omistajan ja sovimme lisäyöstä. Lauantaiksi oli nimittäin taas luvattu kesää. Jätimme siis Savonlinnan sillä erää ja ajelimme tutkimaan Kerimäkeä sen sijaan.

Lauantai tosiaan aukeni jälleen kirkkaana ja lämpimän aurinkoisena. Parkkeerasimme auton rannan tuntumaan Savonlinnassa ja kävelimme rantaa pitkin katsomaan Olavinlinnaa. Arvatahan se piti, että koirat eivät linnaan olleet tervetulleita, joten lopulta mies jäi koirien kanssa ulkopuolelle, minun käydessäni kuvailemassa linnaa sisäpuolella, sen verran mitä nyt ilman lippua ja opastuksia saattoi. Ja ostamassa ukonvaajan. Jonkinmoinen keskiaikainen taikakalu se on, en minäkään enempää muista, vaikka sen autossa wikipedioin.

Jätimme sen jälkeen linnan taaksemme ja kävelimme sen sijaan rantaviivaa pitkin aina torille saakka, sinne sillan kupeeseen, mistä näkyy joku iso kirkko. Siellä teimme uukäännöksen ja palasimme samaa tietä takaisin autolle. Siinä oli meille riittävästi retkeä sille päivälle ja palasimme mökkiin grillaamaan ruokaa, lämmittämään saunaa ja saunomaan, sekä kävelemään jälleen koirien kanssa rantaan lumikasaa katsomaan.

Nokka ruttuun ja menoksi

Helatorstain jälkeen sää muuttui taas alkukeväisen viileäksi, muuttuakseen kertaheitolla lämpimäksi siinä kesäkuun alun tienoilla. Oli ylioppilailla komea juhlasää, ainakin eteläisessä Suomessa! Niin oli minulla kesäisen hyvä fiilis, että kun siinä sitten about viikko ylppäriviikonlopun jälkeen olin menossa firman liikuntapäivään, en huomannut edellä ajaneen pysähtyvän suojatielle, ennen kuin oli liian myöhäistä.

Siinä sitä meni sitten mersun nokka ruttuun ja matka katkesi kuin seinään. Ainakin toviksi. Yli kaksi tuntia siinä vierähti, kun ensin odottelin, että mies tuli paikalle (mies, armas mieheni, joka haluaa kaiken hoitaa ihan tietyllä tavalla, on tehnyt minusta ihan uusavuttoman 😀 ), ja sen jälkeen, että hinuri tuli paikalle. Minua vitutti ja sapetti ja kaikkea sitä, mutta mies lohdutti, että se oli vain peltiä. Minä, hänen korvaamaton vaimonsa, sentään selvisin naarmuitta.

Hinurin vietyä auton korjaamolle – missä se yhä odottelee varaosia sun muuta – mies lähti taksilla kotiin, mutta minä lampsin jalkapatikalla viimeiset vajaat kolme kilometriä määränpäähäni. Siinä kävellessä, lämpimän tuulen lempeässä syleilyssä, haihtui vitutukseni ja saatoin viettää iltaa työkavereiden kanssa hyvillä mielin, tietäen, että kyllä kaikki järjestyy ja autoja saa uusia.

Uhkasi nimittäin mennä meidän kesäkuun suunnitelmat vallan uusiksi, autonpuutteessa. Niinpä mies ryhtyi tuumasta toimeen ja etsi meille toisen auton. Siinä vaiheessa ei vielä tiedetty edes, meneekö vanha auto lunastukseen vai korjaukseen, mutta päätettin yhtä kaikki ostaa kakkosauto. Siis sellainen ei niin järkevä menopeli kuin urheiluauto. Ja niin meille, keski-ikäisille, tuli talouteen toinen mersu. AMG-mersu. CLS63 eli 6.2litrainen V8-mersu. 15 vuotta vanha mersu, mutta aivan huikea menopeli, joka syö bensaa kuin bulli nappuloita.

Niin on nätti auto, ja niin on sillä seksikäs perä! Ei enää tarvitse laulaa, että “I’m too sexy for my car”. Ja Teboililta odotan joulukinkkua ensi jouluna.

Kirjaa kirjan perään

Ensimmäinen reissu, johon uudella autolla lähdettiin, oli viikonlopuksi landelle, ei sen pitemmälle. Jos olikin jo ollut lämmin muuten, alkoi siinä vaiheessa vasta nyt muutamaksi päiväksi tauolle lähtenyt hellejakso. Hakeuduttiin järven rantaan. Koirat pääsivät jälleen juoksemaan vapaina, joskin päivien kuumimmat hetket Ace vietti mökin viileimmässä huoneessa. Timmy ja Meggie the espanjalaiset siirtyilivät varjoisan ja aurinkoisen makuupaikan väliä.

Meidän landella tosin aurinkoinenkin spotti muuttuu yleensä noin puolessa tunnissa varjoisaksi, auringon kulkiessa metsäisen rinteen takana. Vasta iltapäivästä se poistuu metsän siimeksestä ja antaa täyden paisteensa mökkirantaan, kunnes painuu vastapäisen metsän taakse, järven toisella puolen.

Minä siirtyilin kirja kädessäni auringon perässä tuolista toiseen. Jo perjantai-iltana luin parvekkeella ilta-auringossa loppuun kirjan Masquerades (Forgotten Realms). Lauantaina avasin seuraavan, kotoa mukaan ottamani Murakamin After Dark. Sen viimeiset sivut luin sunnuntaiaamuna, minkä jälkeen lukaisin vielä kirjan Anopinhammas, jonka löysin hyllystä sänkyni vierestä, siellä landella siis. Meillä on siellä(kin) loputtomasti luettavaa, joten ei hätää, jos omat kirjat loppuu kesken.

Lauantai olikin niin kuuma päivä, että auringon paahtaessa korkeimmillaan, pulahtelin järveen tuon tuosta siinä lukemisen lomassa. Iltasella oli saunan aika ja saunan jälkeen istuin jälleen parvekkeella lukemassa, kunnes aurinko painui metsän taa, eikä valo enää riittänyt lukemiseen.

Olisihan sinne jäänyt pitemmäksikin aikaa, mutta työt vielä kutsuivat kotiin, joten sunnuntaina iltasella, kunhan olin saanut Anopinhampaan viimeiset sivut luetuksi, oli aika suunnata auton nokka takaisin kohti kotia.

Hyttysten ruokana

Toinen reissu, joka uhkasi jäädä tekemättä, jos autottomuus olisi ollut pysyvää (kyllä me vuokra-autoakin toki harkittiin), oli Juhannus Vesannolla. Pikkuserkkuni nuorimmainen pääsi ylioppilaaksi ja juhlia vietettiin juhannus-viikonloppuna, mistä saimmekin kimmokkeen viettää koko juhannus Savossa.

Torstaina aatonaattona jo pakkasimme auton ja lähdimme matkaan. Kummallakin oli vielä työpäivä, noin periaatteessa, mutta minä hoitelin päivystystä autosta käsin ja Kerkonkoskella mies piti yhden palaverin. Onneksi työt voi järjestellä monella tapaa. Ainakin satunnaisesti.

Pääsimme perille Vesannolle iltapäivästä joskus neljän maissa. Pikkuserkkuni lähti saattamaan meitä mökille, jonka saimme hänen ystävältään lainaan viikonlopuksi. Kun astuimme autosta ulos, hyttysparvi saartoi meidät. Suihkuttelimme OFFia nahkaan ja vaatteisiin ja yritimme kiireellä saada kamat autosta mökkiin, ilman miljoonaa hyttystä. Sangen hyvin lopulta onnistuimmekin, yhden oven taktiikalla. Siis että ovia on vain yksi auki kerrallaan, ja silloinkin vain niin lyhyen aikaa kuin suinkin.

Paikka oli todella kiva ja kaunis, ja ainoa harmituksemme olikin, ettei ulkona paljon viihtynyt, hyttysten syötävänä. Niinpä mökillä chillailun sijaan ajeltiin juhannusaattona Kuopioon Kallaveen rantaa dallaamaan, minkä jälkeen istuttiin pikkuserkun tuvassa jutustelemassa rauhassa ennen seuraavan päivän juhlahulinoita.

Myöhemmin, auringon käännyttyä jo laskuun, kävelin parin kilometrin matkan mökiltä järvenrantaan, hyttysiä uhmaten – mennessä niitä ei juuri näkynytkään, mutta palatessa taisin saada kaikki rannan hyttyset perääni ja kutsuivat vielä kaveritkin karkeloihin.

Juhannuspäiväkin valkeni vallan komeana, oli pikkuserkun pojalla hieno sää juhlistaa valkoista lakkiaan. Nostettiin ylioppilaan malja mustaherukanlehtisimalla ja viivyttiin tuokio juttelemassa pikkuserkun äidin ja muidenkin vieraiden kanssa.

Sunnuntaina, kotimatkalla, rankkasade löysi meidät Suonenjoella ja piiskasi autoa hyvän tovin. Vaajakoskelle mennessä sade oli jo jäänyt kauas taakse, ja vaikutti siltä, ettei missään muualla satanut ollutkaan.

Hangon keksit

Miehellä alkoi loma heinäkuun alusta, minun vielä pakertaessa töiden ääressä puolitoista viikkoa ennen omani alkua. Hanko tuntuu kuuluvan eteläisen suomalaisen kesäpakkoihin, ja mekin kävimme sen suorittamassa miehen oltua lomalla muutaman päivän, lauantaina kun minullakin oli töistä vapaata. (Ei minua suinkaan sapettanut olla töissä miehen jo lomaillessa 😀 )

Olihan se upea päivä sekin! Siitäkin huolimatta, että Hanko oli täynnä ihmisiä etsimässä koronaa, vaikka regatan alkuun oli vielä viikko. Terrierilaumamme piti huolen siitä, ettei kovin kummoisiin ruuhkiin eksytty, vaan syötiin sardiinivoileivät lounaaksi pienessä Satamakonttorin kahviossa, tai täsmemmin ottaen sen pihalla. Sinne on koiratkin tervetulleita, ja ihmisiä on aina melko vähän, sillä se on vähän syrjässä.

Hangosta ajoimme Fiskarsiin, mistä luulin löytäväni vanhan ruukin, mutta löydettiinkin vain kylä, jonka joka nurkka oli jotain käsityöläisiä tai taidetta täynnä. Päivällistä oli tarkoitus nauttia Fiskarsin kai ainoassa ravintolassa, mutta käveltyämme aluetta hieman pettyneinä ihmettelemässä, olin jo niin hangry, siis kiukkunälkäinen, että lopulta söimme lihikset nakeilla torikahvilassa. Hyvin nekin maistuivat nälkäisille! Edellisistä sellaisista olikin jo aikaa. Väitän, että maistui suorastaan paremmalta selvin päin ;P

Mies ja loma = projekti jos toinenkin

Miehellä ei ollut lomaa kestänyt kuin muutaman päivän, kun pesukoneemme hajosi. Vanha ja pitkään palvellut, kuutisentoista vuotta suorastaan. Nyt se tuli tiensä päähän ja oli aika ostaa uusi. Samaan aikaan aikoinaan ostettu kuivuri hyytyi jo pari vuotta aiemmin. Mieheni ei olisi se, joka on, jos ei tästä olisi seurannut projekti. Koska loogisesti uusi pesukone = kylpppäriremontti.

Rehellisyyden nimissä kylppäriremppa on vain odottanut tekemistä. Se(kin) oli alkuperäisessä kunnossaan (lukuunottamatta 70-luvulla uusittua lattialaatoitusta), ahdas ja epäkäytännöllinen, ja peffani paineli kuivurin nappeja aina ohi kävellessäni (jostain syystä hipaisunapit tottelevat paremmin lantiotani kuin sormiani).

Yhtenä kauniina aamuna, minun vielä tehdessäni töitä studiossani, lähti siis kylppäristä pihalle kaikki vanhat kaapit. Mies hommasi apujoukkoja ja niin lähti myös vanha pesukone sorttiasemalle ja iltapäivästä terassille ilmaantui uusi. Seuraavien parin viikon aikana homma vähän eskaloitui ja pihalle läks niin amme kuin suurin osa seinälaatoistakin (tosikoinen kävi urakoimassa ne irti). Uudet laatat odottavat laittoa, katto odottaa maalausta, ammenurkka odottaa lattialaattoja ja valeseinää, putki- ja sähkötyöt odottavat tekijöitä, ja mies tekee minkä ehtii.

Muilta projekteiltaan meinaan.

Nimittäin kun kesä ja kaunis sää on niin hyvä hetki tehdä, niin sitten pitää olla monta rautaa tulessa. Kuten ovien ja ikkunoiden maalaustyö (josta suurimman osan kai tekee joku muu, mutta kun jollain muulla ei ollut tarpeeksi pian aikaa tulla tekemään, aloitti mies senKIN homman itse). Lisäksi meillä on tehty täyssiivous (jonka teki enimmäkseen siivousfirma, minä pysyttelin poissa jaloista koirien kanssa, mutta mies hääräsi mukana työnjohtajana.

Niin, ja olisihan tuossa muutama muukin keskeneräinen asia. Miehellä on pikkuisen taipumusta poukkoiluun. Työssään kyllä asettaa selkeät linjat, mutta kotona tekee vähän yhtä ja vähän toista ja vähän lisää jotain muuta ja viettää tuntikausia rautakaupassa. Kaikki tulee yleensä lopulta (melkein) valmiiksi, joten ei kai siinä. Viimeiseen silaukseen voi mennä vuosi tai pari, mutta kyllä ne aina siitä.

Ihan pihalla tai ainakin terassilla

Tänä kesänä ollaan oltu pihalla harvinaisen vähän siitä huolimatta, että helteet on hellineet. Osasyy on ollut rikkinäinen työläppärinnäyttö, jolla ei päivänvalossa ole paljon tehnyt; olen siis luolassani työskennellyt ulkoisen näytön kanssa, uuden hienon HDR-näyttöni kanssa. Kieltämättä se on muutenkin kivampi tapa tehdä töitä, isolla näytöllä, vaikken aina kahta näyttöä käytäkään.

Lomani alkoi sitten viimein heinäkuun ensimmäisen täyden viikon jälkeen, jolloin pakkasin työkoneeni pakettiin ja UPSin kundi kävi noutamassa sen kuljetukseen. Viikkoa myöhemmin sain paluupostissa uuden koneen. Loman jälkeen ensimmäinen työpäivä kulunee siis uuden koneen laitossa. Siihen on kuitenkin vielä kolme viikkoa aikaa. Vielä, enää, whatever.

Piha on siis ollut normaalia vähemmällä käytöllä tänä kesänä, tai ainakin oli kunnes vielä siinä ennen lomani alkua mies kävi ostamassa meille uuden hot tubin. Viime kesä vielä sinniteltiin sillä edellisellä, jonka ei ikänsä puolesta olisi ollenkaan vielä kuulunut olla huonossa kunnossa, mutta olin sitten ajattelemattomuuksissani sen laitoihin pumpannut lisää ilmaa edellisekesän loppumetreillä tyhjentämättä allasta ensin. Saumahan siitä silloin ratkesi.

Lomani alettua viikko sitten, on piha taas ollut enempi olohuoneena. Paljuilua, grillausta, muurikkalättyjä, lukemista. Tosikoinenkin lillui altaassa nautinnolla hikoiltuaan laattojenpoistourakassa tuntitolkulla. Eilen aloitettiin päivä pihalta, ensin lojuttiin hot tubissa, sitten paistettiin muurikkalättyjä, sitten syötiin niitä ja juotiin jääkahvit, ennen kuin kello oli edes kymmentä. Olin nukkunut huonosti ja ylhäällä jo seitsemän aikaan.

Pihapihlajien katveessa

Lomani alettua olen viettänyt enimmän aikani pihalla riippumatossa lukemassa. Tai ainakin niin paljon kuin olen ehtinyt ja pystynyt. Kuulostaa ankealta sanoa lomalla “ehtinyt”, mutta tosiasia on, että vaikka mies tekee remppa- ja siivoushommat enimmäkseen itse tai apujoukkojen kanssa, on se kaivannut minunkin huomiotani jonnin verran. Kuten nyt vaikka uusien laattojen valitsemista ja koirien pitämistä poissa siivouksen jaloista ja mitä nyt kaikkea.

Eräänä päivänä lojuin kaikessa rauhassa riippiksessä lukemassa, auringon valon siivilöityessä pihapihlajien läpi niin ettei päivän kuumin paahde käy päälleni, vaikken ihan suoranaisesti varjossa olekaan, aloin yhtäkkiä kuulla kummaa raakkunaa. Ei sellaista, mitä varikset pitävät, vaan sellaista, mitä pitää joku pienempi lintu hädässä. Aloin katsella ympärilleni, syyllistä etsien, ihmetellen, mikä linnulla on hätänä.

Frodo ja kumppanit olivat juuri tapelleet susien kanssa, ja musta lintuparvi oli lentänyt heidän ylitseen, kun kohotin katseeni viereiseen koivuun. Siellä istui kanahaukka, kaikessa rauhassa, pienempien lintujen pitäessä hätähuutoa yllä. Kaivoin kännykkää riippiksen taskusta ottaakseni kuvan, mutta juuri sillä hetkellä haukka lensi tiehensä.

Olkaa vaan hyvät, linnut! Kaikki kaikkoaa, kun kaivan kameran/kännykän esiin. Jopa Ace lopettaa mitä ikinä onkan tekemässä, kun meinaan kuvata.

Sittemmin ei ole haukkoja näkynyt, eikä muutakaan tavallisuudesta poikkeavaa. Linnut pitävät konserttiaan, rusakko loikkii toisinaan pihan poikki, oravaa on näkynyt tänä kesänä varsin harvoin, ja koirat ovat olleet enimmäkseen sisällä. Kahdesta syystä: on ollut niin kuuma että niiden on parempi olla sisällä, ja ne ei oikein pärjää naruissa pihalla, vaan ovat aika solmussa niiden narujen kanssa.

Bilbo, Frodo ja kumppanit

Tänä kesänä tovereinani ovat miehen ja koirien lisäksi Frodo ja muut Sormusten Herran tyypit. Aloitin jo ennen lomaa Hobitista, ja jatkoin siitä loman alettua Sormusten trilogiaan. Ensimmäisen viikon aikana luin The Fellowship of the Ringin, nyt on menossa The Two Towers, noin puolessa välissä.

Tilasin eilen myös Hobitti-trilogian blu-rayna, Sormusten herrat löytyy kaapista ennestään, joten suunnittelin paria leffamarathon-päivää kirjojen perään. Sitten on LOTR-sivistysaukkoni tilkitty ihan huolella.

Yritin aloittaa LOTRia joskus kauan sitten teininä. Se oli ilmeisen väärä hetki minulle, sillä en päässyt alkua pitemmälle, kun jo kyllästyin. Osa syy voi myös olla ollut sen ympärillä silloinkin pyörinyt hype, josta sain vähän näppyjä. Juuri nyt hype tuntuu vähän laantuneen, vaikkei se kai koskaan kokonaan katoa, ja oma kiinnostukseni lukea kirjat on herännyt. Ostin siis koko sarjan itselleni, Alan Leen kuvittaman kauniin setin, jota nyt luen ja olen ihan tarinan lumoissa!

Elokuviakin yritin kerran tai pari alkaa katsoa, mutta ennakkoasenteeni lienee ollut se suurin este niiden katsomiselle. Jo valmiiksi koko tarina ärsytti minua, enkä oikein antanut sille edes mahdollisuutta. Nyt on tarina vienyt mennessään, joten mielenkiinolla odotan leffojenkin katsomista!

[Kesän kuvakavalkadi Flickrissä]

Muistatko ajan menneen?

“Nykyajan lapset osaavat käyttää iPadia kaksivuotiaana. Kun minä olin kaksi, söin hiekkaa.” “Onneksi elin lapsuuteni ajalla ennen kännyköitä ja nettiä.” “Kyllä ennen oli kaikki paremmin” Paitsi rasismi ja ihmisoikeudet, mutta onneksi kirjoistakin siivotaan ne nykyään pois.”

Lienee se ihan inhimillistä muistella kaiholla omaa lapsuutta, ja kuvitella sen olleen jotenkin parempi kuin “nykykakaroilla”, koska laitteet. Ilmeisesti Gen-X uskoo olevansa joku superlapsuuden huipentuma ennen kuin kaikki lähti taas alamäkeen (milleniaalit ja Gen-Y)? Nimittäin jos nyt mietitään lapsia pula-ajalla (meidän X-genejen vanhemmat) tai lapsia sota-ajalla (niiden vanhemmat) tai lapsia, jotka pistettiin töihin heti kun kynnelle kykenivät (niiden vanhemmat), minusta on varsin selvää, että ennen ei kaikki ollut paremmin.

Mutta ei minun oikeastaan pitänyt kirjoittaa sukupolvista ja paremmuuksista, muuten kuin että pääosin mielestäni maailma liikkuu parempaan, inhimillisempään suuntaan. Ainakin länsimaissa. Lienen pahimman luokan liberaali individualisti, kun en oikeastaan usko mihinkään muuhun moraalisääntöön kuin siihen, ettei toista ihmistä (tai eläintä) satuteta. Muuten saa kukin olla kuin Ellun kana, ihan sitä mitä on ja elää niinkuin parhaaksensa näkee. Niin minäkin teen.

Maailma ei vielä kuitenkaan ole valmis. Epäkohtia on yhä paljon, mutta ainakin niistä puhutaan ja niitä korjataan ja ihmisoikeuksia ulotetaan kristillisen valkoisen heteronormatiivisen cis-kansan ulkopuolelle, siis ihmisille kuten pitääkin. Kaikille ihmisille. Ihminen on ihminen ja ansaitsee samat oikeudet kuin naapuri, ihon-, hiusten- ja silmienväriin katsomatta, seksuaalisesta suuntatumisesta riippumatta, sukupuolesta tai -puolettomuudesta huolimatta. Uskonnosta, rodusta, asuinpaikasta, lemmikkieläimestä, lempiväristä, pukeutumistyylistä… riippumatta.

Luin vastikään Alix E. Harrown kirjan The Once and Future Witches, joka herätteli muistamaan, että edes vielä sata vuotta sitten naisilla ei kaikkialla ollut äänioikeutta tai muutenkaan tasavertaisia oikeuksia miesten kanssa. Kirjan tarina asettuu hitusen 1800-luvun puolelle, käsittelee noitatarinan keinoin sekä tasa-arvokysymystä että rotusortoa (kevyesti). Nyky-yhteiskunnallisen trendin mukaisesti kirjassa on myös seksuaalinen erilaisuus huomioituna, toisaalta inhimillisenä asiana, kuten nykyihminen sen näkee, toisaalta sen ajan moraalikäsityksen mukaisena kauhistuksena.

Tänä päivänä otamme itsestäänselvinä asioita, joiden puolesta ihmiset taistelivat vielä ihan vastikään. Niinkin vastikään kuin tässä ihan 2000-luvulla. Ehkei niitä tosin vielä osaa ottaa itsestäänselvyytenä sinänsä, mutta hieman minua modernia ihmistä hätkähdytti nähdä Helsinki Pride Weekin postaus, jossa kerrottiin, että transvestisuus luokiteltiin sairaudeksi vielä vuonna 2011. Kakstuhattaykstoista?! Siis vaivaiset kymmenen vuotta sitten!

Olen huomannut (somessa) melkoista sateenkaariväsymystä viime aikoina, tässä Pride-kuukauden aikana. “Onko sitä sateenkaarta pakko tunkea joka paikkaan?” “Kyllä tästä asiasta on jo jauhettu tarpeeksi.” “Milloin järjestetään hetero-Pride?” Hetero ei tarvitse Pridea. Heterolla on jo voittajakortit käsissään. Etenkin jos on valkoinen cis-hetero. “Enää ei saa olla rauhassa valkoinen cis-heterokaan.” “Heti tulee turpiin jos valkoinen cis-hetero avaa suunsa.” No jos ylemmyydentunnosta suunsa avaa, niin varmaan tulee joo. Jos vähättelee “niiden muiden” oikeuksia ja oikeutta vaatia oikeuksia, varmaan tulee turpiin joo.

Itsehän olen valkoinen cis-jotakin. Pan/bi(-seksuaali) ja poly(amorinen), vaikka elelenkin klassisesti avioliitossa valkoisen cis-heteromiehen kanssa. Pienestä asti olen toivonut, että olisin syntynyt tummaihoiseksi. Ihan vain siksi, että se on minusta niin kaunista. Kasvoin jonkinlaisessa kuplassa, jossa en oppinut syrjimään ketään mistään syystä. Olin tosin itse syrjitty, kun en ollut alipainoinen. Tai ehkä sittenkin vain siksi, että olen oudoksi syntynyt.

Idealistina yhä haaveilen maailmasta, jossa jokainen saisi olla sitä mitä on. Jossa kukaan ei kokisi tarvetta nostaa itseään painamalla toista. Poikani sanoin: “Mitä se kenenkään peppua kutittaa, mitä jollain muulla on jalkojen välissä tai kenen kanssa se panee.” Haaveilen maailmasta, jossa edes yhteiskunta, laki, olisi kaikille yhdenvertainen. Haaveilen maailmasta, jossa Pride on turha, jossa #blacklivesmatter on turha.

Nämä asiat menevät syvälle ihmisen olemukseen ja minuuteen. Ne ovat herkkiä ja arkoja asioita asianosaisille. Niitä puolustamaan nousseet kokevat joutuvansa taistelemaan kynsin ja hampain, kuin Ranskan vallankumoustaistelijat ikään. Ei siis ihme sinänsä, että homma luiskahtaa helposti myös vähän liian pitkälle. Itsekin älähdän hyvin kärkkäästi, kun puhutaan transsukupuolisuudesta, koska se osuu lähelle, perheeseen. Toisaalta, niin osuu myös samansukupuolisten parisuhteiden oikeudet. Eivät vaan ihan yhtä konkreettisesti (vielä). Mitä henkilökohtaisempi aihe, sitä voimakkaampi reaktio.

Silti minusta ei ole okei syynätä vanhoja telkkarisarjoja ja alkaa sensuroida niitä, koska vitsit eivät enää tänä päivänä ole korrekteja. Ei ole oikein alkaa sensuroida kirjoja ja uudelleenkirjoittaa niistä pois rasismia ja muuta. Ei ole okei uudelleenkirjoittaa ja sensuroida historiaa tai historiallista fiktiota. Ne ovat tapahtuneet, ne ovat aikansa kuva, niistä voi ja pitää oppia, niitä voi kauhistella, niiden kautta voi ymmärtää mistä on tultu ja minne ollaan menossa.

Ja poliittinen korrektius? Sanat ovat sanoja ja vaikka olen itse ollut nuoresta pitäen jonkinlainen poliittisen korrektiuden kannattaja, ei lopultakaan ole väliä, mitä sanoja käyttää, jos ne sanotaan halveksuvasti. Poliittisesti korrektin puheen sijaan tarvitaan rakkautta ja inhimillisyyttä ja empatiaa. Sen vuoksi sana toisensa jälkeen päätyy kieltolistalle. Ne saavat halveksuvan konnotaation, koska niitä käytetään halveksuvasti. Kyse ei ole sanasta. Kyse on sanojasta.

Haaveilen maailmasta, jossa kukaan ei kokisi tarvetta puhua toisesta halveksuvasti, jossa erilaisuus ei olisi jotain, mitä suvaitaan tai ei suvaita, vaan joka vaan on. Jossa erilaisuus ymmärrettäisiin rikkautena ei uhkana. Haaveilen.

#PrideInProgress

*Featured Image: Amnesty International

Life 2.5

Throwback to March 19, 2010, via Facebook:

I pushed the red button. It sort of formatted my whole life. Now re-installation in progress, upgrading from Life v.1.0 to the new and enhanced Life v.2.0. Hopefully it is a bit more bug-free software. Wonder how modifyable it is, since there are quite a few const-type fields with set values. Nah, so far so good, the software seems to have quite a lot of possibilities. Been tapping all them radiobuttons during the installation wizard but still I feel that a lot is left to be modified later on along the way.

I installed Life v.1.0 quite a few years ago. It was good, can’t say it wasn’t. I made my choices while installing and they sort of set the path and the direction. Sometimes I felt like a passenger in my own life, drifting along the river drawn by my earlier choices. I was basically happy, though sometimes longing for somtehing I just couldn’t make happen, but for most of the time, very contented with my life.

Up until the river became murky and muddy. And my Life software began to corrupt and crumble from all the bugs in it. For a time there I tried to patch it, run service packs and install accessories. My harddrive became full and I needed more RAM – but it seemed to be out of stock for couldn’t get any. My Life became more or less dysfunctional since it could process only a limited amount of operations and kept crashing with certain ones.

It was time to reboot. And not only reboot to the old Life v.1.0 with all them bugs, for it didn’t fix any of the problems. I tried that too, but operation failed over time. Just like after any reboot, things seem to work fine for a time but then eventually after running buggy operation after another, all the old problems return and the system starts to fail and crash all over again.

So came the time to press the red format button and re-install and upgarde. The installation is still in progress, but one by one the configurations fall into place and Life v.2.0 will be up and running. Hardware is the same old, so some memory problems probably occur still. And the installation in itself does use up quite a lot of the available RAM so it really goes one configuration step at a time. It’s a slowish process when you look at it on a daily view, but as for the big picture, not so slow actually.

Sometimes this whole upgrading business feels like speeding head on to the unknown on the highway of life. Even though I can and need to make choices every step of the way, I can’t really know what each different configuration choice does and means in the fully installed Life v.2.0. But I believe in my future and cherish the good in the past. I’m not formatting my Life database, ofcourse not! Life v.2.0 needs it to build the basics of the system.

Leave it to a nerd to describe major life changes like divorce, new relationship, new home, new job… with an IT analogy.

In recent months my life has again been in a sort of a turmoil with winds of change blowing and often times I’ve been engulfed in a fog, not able to see the way. All of it is just part of the process of a life upgrade again, to Life 2.5. I’m not changing jobs or getting divorced or anything like that, but there’s new features to install.

One of the major changes was last of the kids moving out. In the beginning of September last year, we became empty nesters (with three dogs). This in itself forced new dynamics upon us. I admit that I like it this way. We are all a bit broken and fare better with our own spaces.

Some of the stuff that’s been going on is of such a personal nature, that I will leave it out. It has, however, had great impact on our lives and even though a lot of it is for the better, even that is a stress and causes anxiety and the need to adjust and learn new ways. Especially mixed with the stuff that wasn’t exactly positive. A lot of things, a lot of emotions. When it rains it pours.

The upgrade process is a lot of recalculation of old features, installation of new features, cofiguration of it all, and making choices of what to keep, what to remove, what to install, what to leave out. Sometimes anxiety takes over bigtime, when I feel I need to be making all these decisions right now. Like playing chess with life, trying to guess its moves five steps ahead in order to make my own move. It’s a little bit easier, if I remember to take it one step at a time and see where that takes me before panicking about the steps that are still days, weeks, months away.

Finding myself and especially updgrading my life, means more tattoos (and piercings) for me. This process so far has already resulted in three new tattoos: two orchids on my back and a bracelet on my right arm. My tattoos are all heavily symbolic, some more easily deciphered, some less. These orchids hold a promise of blooming, a memory and a hope. The armlet’s dreamcatcher hold a dream caught – one of the new features in my Life v.2.5.

The new coronormal

Tomorrow marks the anniversary of our Finnish #coronageddon. Tomorrow last year our government held a press conference where they announced all those temporary restrictions that have become our new normal – at least for the time being. It marked the start of an era that has yet to come to its end. We all thought it would be a few months, but here we are, a year later, waiting to get vaccinations that may or may not end the pandemic. Sometimes I think this stuff won’t be over until those who’re going to die of Covid-19 are dead, and the rest survive together with the virus.

Last year tomorrow Daughter was on her way to dance classa after school, for the first time in weeks, after being sick and sick again for quite some time. I called her two hours before dance class: “Sorry, kid. Come home. Dance school has closed its doors.” Everything closed their doors. Restaurants went into take-out mode. People stopped going to the office. Schools were closed. Everything became remote everything. Teams. Zoom. Something.

Year later, here we are still and again. After a less covidy summer the society started to gradually open up a bit again. Dance classes started again (though I did not attend and adviced my daughter not to attend either). Gyms opened. Restaurants opened their doors with limited seating. Most information workers I know still stayed mostly at home, even after the masks were finally introduced into our Finnish Corona fighting arsenal too, but I had started to go to the office in August, and just could not go back to staying at home all the time anymore. For reasons.

Now, after a half a year of using a face mask in public, it has become just a part of going out gear. No, I don’t don it every time I step out of the door, but I frequently forget to take it off when stepping out of the bus or coming out of stores. Once I was half way home from the bus stop almost 2km from home before I remembered to pull it off, when I started to wonder about the labored breath. I still have P3 (KN95) filters inside my cloth masks.

Another thing that has become a no-brainer already is avoiding to touch anything with bare hands out in the public. Pressing elevator buttons with cell phone, pushing doors open with elbow, pulling hand inside of the coat sleeve to pull a door open, leaning on escalator railing with forearm instead of hand, touching only what you buy in stores. And still using hand sanitizer at every opportunity.

Still, here we are, a year after it all began here, with Covid-19 case counts approximately at the same level as a year ago. Actually, there’s more registered cases, but there’s also a whole lot more testing. The amount of hospitalized people is still a tad less than it was at worst last year. And now things are being closed down again. Our government is thinking about curfews and other restrictions to people moving out and about – something they didn’t really do at all last spring. If you don’t count closing down the Uusimaa province as such.

The main difference is that people are not hoarding toilet paper. Or sanitizer. Even face masks are available everywhere, in all different formats. Cloth masks with and without filter pockets, surgical masks in every color, FFP3/KN95 masks with and without breathing valves, you name it. Last summer I bought this little purse with the idea that I can easily slip my phone into it, while otherwise just keeping it in my bag as a wallet, but now the space for the phone is taken up by a mask. So that I always have one with me.

I admit to living a rather normal life. I go to the office twice a week, I shop in stores occasionally, I’ve eaten in restaurants now and then, I get my hair done regularily, I have even had some tattoos and piercings done in recent months; my next tattoo appointment is tomorrow. Then again, otherwise my life is a boring life of a total homebody anyway. I walk the dogs, but as for hobbies, I’m fully content with my books.

Still, this time is taking its toll on me, too. All this everyone (erhm, husband) at home all the time. All this everything online (yes, certain things like trainings are immensely better done onsite, face to face). All this precaution. All this unease. The sheer understanding that we are living with an invisible enemy.

All these masks masking our faces. I do hope it won’t become a new normal. I do believe that a true smile can be seen in the eyes (even more than the lips), but still I would’ve wished that the old lady I helped off the bus would’ve seen me smile at her before I turned to walk away. That the other lady I helped on the bus a week ago when her groceries spilled all over the floor had seen me smile at her before I sat back down to stare out of the window, my mind blank again.

Then again, with the mask nobody can see my mouth agape when I sit dazed, lost in space, with music blasting through my AirPod, dulling my thoughts. So I guess there’s that silver lining in this.