A masked society

After staying at home for several days, waiting for Husband’s Covid-19 test result, today he finally got his result: negative. It was a relief, obviously, and makes life a lot easier. Already we’d had to rely on our youngsters for help: my daughter went to the store for us, for some immediate need groceries, and my son took Timmy to the vet with an Ace-bite that looked like it was infected. Lucky to have those kids who’re not living with us anymore. Not so lucky that we had to cancel the visit of my step-daughter due to this stuff.

Today, we had groceries to get and pharmacy stuff to do, so when the freeing test result came, off we went to the local mall to take care of our business. I had read in the news only this morning that while the Corona case numbers are soaring and restrictions have been set in order to diminish the crowds, people are actually flocking to the stores in bigger crowds than since this pandemic shit started. We noticed. Even the pharmacy was packed.

This holiday season is a difficult time for people to stay at home. They want to go Christmas shopping and stuffs, but still that really doesn’t explain the rush into the pharmacy, grocery store, or coffee shop. Not at a local little mall anyway, where the only businesses besides the aforementioned are basically a liquor store, couple of small boutiques, a bookstore, a pet equipments store, and a couple of hair salons. Hardly your place for Christmas gift shopping!

I was puzzled, but then again, I was there too. Maybe it was just this collective moment where everybody and their dog (erhm, we had Ace with us too) decided to go take care of some very mundane stuffs at the same moment. Go figure.

The one thing I did notice was the masks. Half a year ago me and my daughter were the only ones, save one dude, wearing a mask at this same local mall, which actually was way more empty at that point too. Now, while masks are still a recommendation, not an enforced obligation, 90% of the people were wearing one. When the recommendation was given in August, at first only concerning public transportation, it was a mere 10% wearing one.

These are very strange times we live in. A CEO talking to their employees has the background music of a baby crying. Never before. People excuse themselves from online meetings to go let the plummer in or receive a post package. Never before. Babies crying, toddlers fussing, dogs lapping water and barking have suddenly become a regular and normal thing in business meetings. Never before.

And when people go out to public, they wear a mask. Forget any burkha discussions. We’re all hidden behind a mask now and suddenly it’s not an issue anymore. Suddenly an unmasked person is the odd one out.

Masks revealed to me how much I actually rely on reading people’s lips. First time in the metro with a friend after the mask recommendation was given, we sat opposite from each other as usual and I realized I couldn’t hear him in the noisy metro. It hadn’t been an issue before. The only thing that had changed was that he was wearing a mask, and thus I couldn’t see his lips when he was talking.

For me the solution was easy: I simply moved to sit next to my friend with my hearing ear on his side. Many have struggled with this much more than me. At least one of my ears hears well enough that I can tilt my head towards the shop clerk or whoever I need to hear and I’m good. For many others, this is a real issue in a mask wearing society.

However, people have made a whole lot more noise about the smile hiding feature of the mask. That, in my opinion, is not a real issue. It’s more like a blessing. Not that I don’t like to see smiles, or smile a lot myself – I do – but it reveals fake smiles. In my opinion, if a smile is not visible in a person’s eyes, it’s not a real smile at all. Actually, I look at the eyes much more anyway. Lips are secondary in a smile, really. Masks make it impossible to even try to fake smile. No one will see your smile if it doesn’t reach your eyes.

It is interesting how masks have become a part of my attire already. I have a colorful Desigual mask (in the pic above), a simpler black mask, a black Apulanta mask, and a tiger snout mask – all with KN95 filters inside. I choose which mask to wear according to my mood and clothing. It’s become part of my style when in public.

It is also interesting to see how people are kind of devided into three categories when it comes to mask wearing. Those more or less like me, who choose a cloth mask – maybe out of style or maybe just due to eco thinking – and there are thos who wear the simple disposable paper masks – like I occasionally do too, when e.g. just popping downstairs to get food or smtg. while at the office – and those who use KN95/FP3 masks or even gas masks to protect themselves too, not only others – which I actually do too, just hidden inside my stylish cloth masks.

And then there are those who refuse to wear a mask. Due to health issues – not being able to breathe through the mask or something else. Issue may be physical or mental, but an issue all the same. Or due to stupidity issues – Covid-19 still is not real to some. Some people still refuse to acknowldge it as anything more than a “regular flu”. Due to just simple ignorance.

Be as it may, our wolrd has become a masked society, at least for some time still. Vaccination is on its way, but it’ll take some time before it’s destirbuted to everyone and the world can breathe without masks again.

Koirana rommikolassa

Tasaisin väliajoin tuumin, että haluaisin olla koira. Nukkua ja syödä. Käydä välillä vähän ulkona. Haukkua oravia. Oikeasti se on kuitenkin aika tylsää elämää.

Tuntui ihan hyvältä idealta kokeilla jotain uutta. Tehdä jotain, mitä ei ole tehnyt. Lähteä alamäkipyöräilemään työkavereiden kanssa. What could go wrong, right? Poika kyllä katsoi minua kuin tärähtänyttä, kun lapsilleni kerroin. Se on muutenkin sitä mieltä, että minut pitäisi pakata kuplamuoviin. Poika saattaa olla oikeassa.

Ensimmäiset pari laskua menikin ihan okei, tokalla laskulla pääsin vähän niinkun jo tunnelmaankin, vaikka työkavereille totesinkin, ettei ehkä ollut sittenkään niin hyvä idea yrittää laskea mäkeä vaillinaisella tasapainojärjestelmällä. Se kun estää ihan vallan kallistamasta pyörää mutkissa. Melko oleellinen puute.

Varovasti lähdin kuitenkin vielä kolmanteen laskuun, vähän ehkä liiankin varovasti. Vauhti loppui kesken mutkan, jossa olin jo muutenkin ajautunut sisäkaarteeseen ja mukkelismakkelishan minä menin. Ihan pehmeästi mutaiseen heinikkoon, mielestäni. Kömmin ylös ja yritin tarttua pyörään, mutta oikean käden puristusvoima oli kadonnut.

Raahasin pyörän syvemmälle pöpelikköön, liukastelin rataa alemmas, ajattelin, että jos ohitan seuraavan tiukan mutkan, pääsen ehkä taas pyörän selkään pitemmällä suoralla. Rannetta vähän vihloi, mutta käsi tuntui muuten olevan ok. Paitsi ettei ollut puristusvoimaa. Pyörän selkään oli siis turha yrittää.

Työkaverit alkoivat siinä vaiheessa tajuta, ettei minulla ollut kaikki hyvin ja pari heistä kiipesi rinteeseen auttamaan minut – tai lähinnä pyöräni – alas. Itse luistelin ja liukastelin perässä. Käsi ei tuntunut kipeältä kuin vähän kyynärpäästä, vain voimattomalta, joten kuvittelin vain venäyttäneeni jotain. Kyllä se tästä, kuten kaikki haaverini aina.

Pyöräilyni loppui siihen, sain mönkijällä kyydin takaisin ylös vuokraamolle. Riisuin varusteeni ja hain autosta lämmintä päälle ja ryhdyin kuvailemaan maisemia kännykälläni. Vielä onnistui ojentaa käsivarsi kuvaamista varten ja selfienkin ottaminen sujui. Noin tuntia myöhemmin ei enää. Tuumin, että kai se on käytävä näyttämässä käsi lääkärille seuraavana päivänä.

Nuuksio Bike Park

Siitä se alkoi, elämäni koirana. Tai sitruunana rommikolassa, kuinka vaan. Yhtä mielenkiintoista kummin vain.

-Minä luulin että sinä olit kuollut.
-Niin minäkin. Sitten päätinkin ruveta sitruunaksi. Pari viikkoa meni siinä kun pompin ylös alas rommikolassa.

Ford Prefect – Linnunradan käsikirja liftarille (Douglas Adams)

Kävin Mehiläisessä, missä lääkäri passitti röntgeniin. Kuvat kertoivat karua kieltään siitä, miten kauniisti olin onnistunut paskomaan värttinäluuni. Oli se sitten kivi tai ihan vain vääntymä, kuka tietää, mutta värttinäluun pää oli useamman millimetrin painuksissa. Juuri sen verran liikaa, että leikkaukseenhan minut passitettiin.

Tuo valkoinen painuma. Luun pään kuuluisi olla tasainen. Nyt se taas on, leikkauksen jälkeen.

Sairasloma. Yleensä sanon lääkärille, etten minä mokomaa tarvitse, ellei ole pää kainalossa. Tällä kertaa oli kyynärpää kainalossa, kuvaannollisesti anyway, joten kolme viikkoa tässä on kotosalla lusittu, lähinnä makoillen ja kuunnellen joko musiikkia tai Linnunradan käsikirjaa liftareille (Ylen radioteatterin esittämänä). Kuluu ne päivät niinkin.

Sairaslomani alkoi siis tasan kolme viikkoa sitten, leikkaus oli kaksi ja puoli viikkoa sitten keskiviikkona. Kuten yleensä, things need to get worse before they get better, joten menin leikkaukseen kohtalaisesti toimivan käden kanssa ja tulin sieltä ulos sataprosenttiseti tunnottoman ulokkeen kanssa.

Kotimatka Mehiläisestä oli kammottava, kenties kammottavampi kuin kotiutuessani akustikusneurinoomaleikkauksesta. Olin valmis puremaan käteni irti, heittäytymään ulos liikkuvasta autosta, mitä vaan kunhan se pahoinvointi ja epätodellinen olo olisi lakannut. Mies jaaritteli sähköverkon nollavirheestä tai jostain sellaisesta pitääkseen ajatukseni edes osittain poissa itsestäni. Viimeiset pari kilometriä roikotin päätäni auton ikkunasta kuin, noh, koira.

Ihan varmasti oli hyvä, että se käsi oli puuduksissa vielä kymmenisen tuntia leikkauksen jälkeen, mutta oli melko pelottava tunne, kun näet käden, tiedät että se on siinä, muttet tunne sitä ollenkaan. Tiedostat, että sen voisi lyödä lekalla murskaksi, etkä edes huomaisi.

Leikkauksen jälkeen

Kipu puudutuksen lähdettyä oli varsin sietämättömän kamala, etenkin kun en kodeiiniyliherkkänä uskaltanut ottaa mukaan annettua oxycodonia, sillä se on kemiallisesti samankaltaista kuin kodeiini ja saattaa myös aiheuttaa sappivaivoja sellaiselle, jolle kodeiini niitä aiheuttaa. En halunnut kokeilla. Kärvistelin mieluummin aamuun yhden kipupesäkkeen kanssa kuin riskeerasin sappikrampit.

Sen ensimmäisen yön jälkeen alkoi ylämäki. Sain lääkäriltä Tramalit kipuun – en ollut niitäkään alunperin halunnut, yhden surkean Oxynorm-kokemuksen jälkeen, mutta jotain oli saatava, kun ei pelkällä Buranallakaan oikein pärjännyt. Mutamaan päivään en juuri sängystäni noussut. En juuri syönyt edes. Nukuin.

Lopulta kömmin luolastani suihkuun ja näin taas päivänvalon. Pienessä kolmiolääkesumussa en edelleenkään paljon muuta tehnyt kuin lojunut sohvilla ja sängyillä. Luin Max Seeckin Pahan verkon, joka tuli postissa juuri sopivasti ennen sairaslomaani. Luin vähän jotain muutakin. Katsoin muutaman elokuvan, mutta keskittymiskyky mihinkään oli aivan nollissa.

On se sitä vieläkin. Väsyttää koko ajan. Niitit on otettu pois leikkaushaavasta ja ortopedin mukaan on ok palata töihin ylihuomenna. Se ehkä onnistuu, ehkä ei. Mieliala on melko matala, kun vajaatoiminen käsi turhauttaa. Sairasloma turhauttaa. Kaikki turhauttaa. Pelkään, että tipahdan vielä jonkinasteiseen masennukseen ennen kuin tämä käsi on taas kunnossa.

Eilen tein pitkän kävelylenkin kamerani kanssa rakkaissa Munkan maisemissa, kuunnellen ensin Apulantaa (joka sopi mielenmaisemaani) ja sitten Foo Fightersia (joka nosti mielialaani). Palasin kotiin vähän paremmalla mielellä kameran ja kännykän akut tyhjinä, omani ainakin hivenen ladattuina.

Tyhmyydestä sakotetaan. Tällä kertaa hinta oli vähän turhankin kova. Puolustuksekseni sanon, etten ihan oikeasti muistanut tasapaino-ongelmaani ennen kuin jo olin mäessä.

Löysin pienen järven joka uskoi olevansa rommikolaa ja pompin siinä.

Ford Prefect – Linnunradan käsikirja liftarille (Douglas Adams)

Uskollinen lukija

Myönnän, etten ole koskaan ollut mikään suuri suomalaisen kirjallisuuden kuluttaja. Olen minä lukenut Sinuheni ja vähän muutakin Waltaria, Tuntemattoman sotilaan (useampaankin kertaan), vähän Veikko Huovista, jota isäni luki minulle aikoinaan iltasatuina ala-kouluiässä, samoin kuin Seitsemän veljestä (nahkakantisesta painoksesta, joka oli kirjoitettu wanhoilla kiriaimilla).

Tosin, nyt kun alan miettiä, voin minä nähtävästi nimetä puolen tusinaa muutakin suomalaista kirjailijaa, joiden tuotantoa olen ahmimalla ahminutkin. Anni Polvan Tiinat ja myöhemmin lukioiässä vähän aikuisemmat hömppäkirjat, Jalon sisarusten poni- ja ravitallit, Tuija Lehtisen nuortenkirjat, Eeva-Maria Vierulan ja Eero Ekqvistin hengelliset kirjat teini-iässä. Joitakin mainitakseni.

En ole varsinaisesti tietoisesti koskaan päättänyt hyljeksiä kotimaisia kirjoja. Kävipä vain niin, että lukion jälkeen englanti, joka oli ollut koulukieleni 10 vuoden ajan (leikkikoulu, esikoulu, ja peruskoulu kasiluokan loppuun saakka) uhkasi jäädä vallan käyttämättömäksi ja alkaa rapistua, joten aloin ylläpitää kielitaitoani (edes kirjallista) lukemalla kirjani ensisijaisesti englanniksi.

Kotimainen kirjallisuus koki nousun elämässäni jokunen vuosi sitten, kun englanti oli jo pitkään ollut kotikieleni. Kirjafriikki kun olen, kirjahyllyt ja -laarit vetävät minua puoleensa kuin magneetti, missä tahansa olenkin. Erään kerran jokunen vuosi sitten Lidlissä oli syksyn tullen kirjalaari, josta poimin käteeni Max Seeckin Hammurabin enkelit. Kansi kaikessa yksinkertaisuudessaan yhdistettynä kiehtovaan nimeen sai tarttumaan kirjaan, takakansi ostamaan sen.

Kirja ei muistaakseni enää ollut ihan uusi silloin, vaan trilogian toinen osa, Mefiston kosketus, oli jo tuloillaan. Ostin sen heti kun se kirjakauppoihin ilmestyi ja ahmin myös sen, jääden malttamattomana odottamaan kolmatta osaa, seuraavana vuonna ilmestynyttä Haadeksen kutsua, johon kävin Helsingin kirjamessuilla hakemassa signeerauksen.

Jouluna tuona samaisena vuonna 2017 sain isältäni lahjaksi Mikko Porvalin Karelia Noir -sarjan ensimmäisen osan Sinisen kuoleman kuva, historiallinen dekkari Viipurista kieltolain ajalta. Vuotta myöhemmin sain sarjan toisen osan, Veri ei vaikene, niinikään joululahjaksi faijalta.

Jotenkin kirjan lopun perusteella kuvittelin sarjan loppuneen toiseen osaansa, etenkin, kun en sitten enää viime jouluna saanut isältä enempiä Karelia Noireja. Harmittelin kovasti asiaa, sillä pidin sarjasta kovasti. Mieleeni ei jostain syystä koskaan tullut tarkistaa asiaa – ei ennen kuin juuri nyt. Kolmas osa, Kadonneen kaupungin varjo, on sittenkin olemassa ja puuttuu hyllystäni. Muttei kauan. Tilasin sen juuri Adlibriksestä.

Seeck siirtyi tuon ensimmäisen trilogiansa jälkeen vielä vähän synkemmille psykologisen trillerin vesille viime syksynä ilmestyneen Uskollinen lukija -kirjansa myötä. Odotan jo malttamattomana sarjan seuraavaa osaa, Pahan verkko, jonka ennakkotilasin jo joku aika sitten.

Seeckin jalanjäljissä kulkee toinen tuore suomalainen dekkaristi Villy Lindfelt, jonka esikoisromaanin Miltä tuntuu tappaa hotkaisin tuossa eilen yhdellä istumalla, kun en malttanut käsistäni laskea. Kulkee ja ei kulje, Seeckin jalanjäljissä siis, sillä ihan tuo kirja oli omansa lainen, ihan sillä on oma paikkansa uudemman Nordic Noirin kentässä. Hienosti rakennettu psykologinen trilleri tämäkin. Toivottavasti saadaan vielä lisää Lindfeltiä – lupaan olla uskollinen lukija!

Vähän vahingossa käsiini sattui naapurimaan nousevan dekkaristin Camilla Greben Lemmikki. Esikoinen oli sen ostanut jostain pokkarikaupasta lukemista kaivatessaan ja suositteli minullekin. Luin ja tykästyin. Samohin aikoihin käsiini osui eräästä kirjavaihtohyllystä sarjan edeltävä osa Kun jää pettää alta, joten tietenkin sen poimin matkaani, luin, ja annoin esikoiselle.

Greben sarjaa on jo ilmestynyt kaksi osaa lisääkin – Horros ja Varjokuvia – mutta vasta Horroksen olen ostanut ja lukenut ja se on nyt matkalla esikoisen hyllyyn. Sinne minä kerään koko tuon kyseisen sarjan, pokkareina (koska pokkareina se kaikki alkoi), joten tuoreinta kirjaa saa aina odotella vähän pitempään. OCD ja silleen.

Mistä päästäänkin aasinsillan kautta Johanna Valkaman Metsän ja meren suku -kirjasarjaan, josta kaksi ensimmäistä osaa, Itämeren Aurin ja Linnavuoren Tuulin, ostin aiemmin mainituilta kirjamessuilta pokkareina. Pidin niistä niin paljon, että hivenen hampaitani kiristellen ostin vastikään kai kirjakauppohin tulleen Kaukosaarten Ainon kovakantisena. Kokonaisuus häiritsi hyllyssäni armottomasti, kunnes sarjasta ilmestyi neljäskin osa, Jäävuonon Ruusu, joka niinikään kovakantisena tasapainottaa tilanteen.

Nyt kun noihin kirjamessuihin päästiin, sieltähän tuli mukaani aika paljonkin kirjoja, edellä mainittujen lisäksi mm. jokunen Kristiina Vuori ja Kaari Utrio, Anja Snellmannin Antautuminen, sekä Markus Falk -nimimerkillä kirjoittavien Hämeen-Anttiloiden yhteinen esikoisromaani Profeetan soturit. Erinomainen trilleri tuokin, ja sen jatkon, Aleppon kirjuri, niinikään tilasin juuri Adlibriksestä.

Oikeastaan vähän hölmöä koko tuo Adlibriksestä tilaaminen, sillä noudan kirjat aivan Suomalaisen kirjakaupan naapurista, jolleivät ne tule postiluukusta sisään 🤷‍♀️

Minulle on siis tässä piakkoin tulossa kotimaista kirjallisuutta useammankin kirjan verran lisää hyllyyni. Edellä mainittujen lisäksi vielä Roope Lipastinkin tuorein, Aviotärähdys. Jälkikasvukausi on paraikaa luvussa.

En minä silti ole englanniksi lukemistakaan hylännyt, mutta se on enimmäkseen siirtynyt digikirjojen puolelle Kindleen. On kuitenkin tiettyjä (englanninkielisiäkin) kirjoja, jotka tilaan paperisina Amazonista, sellaisia kuin vaikkapa Charlotte Brontën Jane Eyre, jonka vastikään tilasin sillä sivistyksessäni on sen kokoinen aukko, ja kaikki ne muusikoiden ja näyttelijöiden elämäkerrat, joihin olen hurahtanut. Niistäkin tosin osa on poimittu suomeksi Suomalaisesta.

*

Joitakin muita tuoreempia suomalaisia kirjailijoita ja kirjoja hyllystäni

  • Emmi Itäranta – Teemestarin kirja
  • Henri Aleneff – Siveltimen voima (tämä onvielä lukulistallani)
  • Riitta Lehvonen – Kenkäheinistä kännyköihin, Tyttöteurastaja
  • Katja Kettu – Rose on poissa
  • Jorma Rotko – Amalie Armas, Kissa nimeltä Joosef, Koirat ja heidän ihmisensä (eKirjoina)

Kerro minulle satu

Kolmisenkymmentä sivua Indrek Harglian ensimmäistä Apteekkari Melchior -kirjaa eteenpäin jälleen luettuani, suljin kirjan kesken sivun. Se on minulle varsin harvinaista, sillä lähtökohtaisesti minua häiritsee jättää luku kesken. Tai ainakin pyrin lopettamaan aukeman alkuun, kohtaa ennen ensimmäistä täyttä kappaletta. Silloin tiedän, mistä jatkaa.

Apteekkari Melchior, vaikka onkin sinällään mielenkiintoista kuvausta 1400-luvun Tallinnasta, on dekkariksi (tai ylipäätään kirjaksi) kovin hidastempoinen. Muistuttaa varsin paljon C. J. Sansomin Shardlakeja, joissa myös murhat ja muut mysteerit selvitetään jututtamalla ihmisiä; toimintaa ei ole nimeksikään. Periaatteessa pidän noista historiallisista dekkareista, mutta niiden hidastempoisuus ei imaise minua sisäänsä, joten lukemisestakin tulee hidasta.

“Raskaaksi” kirjallisuudeksi tuskin niitäkään voi silti laskea. Dekkari kai ei ole nk. raskasta ja ylevää vaikka sijoittuisikin keski-ajalle.

Melchiorin sulkiessani jäin pohtimaan tätä koko kirjojen ja tarinoiden arvostus-asiaa. Raskasta ja kevyttä kirjallisuutta, erilaisten kirjojen arvoa tai pikemminkin arvottamista. Kirjalla on arvoa lukijalle, joka sitä arvostaa, mutta moni tuntuu arvottavan kirjallisuutta ja sen lajeja jonkin mystisen syvällisyyden perusteella. Vähän kuten teatteri on ylevämpää kuin elokuva ja elokuvissa ranskalainen taide-elokuva ylevämpää kuin Hollywood-elokuva.

Mikä tekee jostakin korkeakulttuuria?

Rahako? Yhtäältä se kuinka paljon se maksaa (=ei kaikkien saatavilla), toisaalta se kuinka paljon tekijä sillä tienaa (=kaupallisesti menestyvä)? Harvinainen ja tekijäänsä ei niin rahallisesti hyödyttävä tuntuu olevan arvostetumpaa kuin menestyvä ja suosittu. Paitsi kun tekijä on jo kuollut.

Taiteellisuus? Mitä ylipäänsä on taiteellisuus? Vaikeaselkoisuutta? Voiko arvostaa jotakin, mikä on helposti ymmärrettävää, vai pitääkö teoksen olla moniselitteinen ollakseen syvällinen ja taiteellinen ja siten arvostettava? Onko ymmärettävyys pinnallista ja sellaisena halveksittavaa?

Sänkyni päätyhyllyssä seisoo kirja The Essential Nietche. Ostin sen joskus, sillä halusin lukea sitä voidakseni muodostaa siitä oikeasti mielipiteen. Ahersin noin neljänneksen kirjasta, siirryin kevyempään lukemistoon. Ajattelin, että palaan siihen taas joskus, ajattelen kai yhä. Luultavasti en kuitenkaan palaa. Olen mielipiteeni muodostanut. Nietche voi olla arvostettu filosofi, mutta minusta hänen ajatuksensa ovat aivan yhtä täynnä ilmaa kuin paikallisen kuppilafilosofinkin. Vaikeatajuisempaa tosin.

Minä en arvosta mitään tai ketään siksi, että joku sanoo minulle jonkun tai jonkin olevan arvostuksen arvoista. Siksi, että maailma on nostanut tämän jalustalle ja julistanut suureksi henkilöksi tai “klassikoksi”. Asioilla – kirjoilla, elokuvilla, taiteella – ja niiden tekijöillä on minulle arvoa, saavat minulta arvostusta, vain kovin subjektiivisella tasolla. Kun ne tarjoavat minulle jotain. Kun ne lisäävät arvoa minun elämääni. Muuten ne ovat melko yhdentekeviä.

Luen toisinaan kirjoja, jotka eivät viihdytä, mutta useimmiten kirjoja, jotka viihdyttävät ja imevät sisäänsä. Sellaiset “klassikot” kuin Anna Karenina ja Taru Sormusten Herrasta ovat jääneet minulta kesken loputtoman ja lohduttoman tylsinä ja puuduttavina. Jälkimmäinen myös elokuvaversiona. En lue kirjoja häikäistäkseni intellektilläni tai sivistyneisyydelläni; jos ylipäänsä ikinä häikäisen, on se jotain aitoa minua, ei kaivoon kannettua vettä. Luen häikäistäkseni itseni tarinalla, johon voin uppoutua.

Nämä ajatukset ovat pitkälti lähteneet päässäni taas pyörimään erään FB:n kirjallisuusryhmän seinällä käydystä keskustelusta. Keskustelu lähti avauksesta, jossa henkilö X oli yrittänyt lukea Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -kirjaa, ja ihmetteli, miten moinen kioskikirjallisuus voi olla niin suosittua, kun hän ei pystynyt edes yhtä lukemaan läpi, niin kammottavaa kevyttä hömppää.

Siinä se sivistynyt korkeakirjallisuudenlukija osoitti sydämensivistystä käyttämällä sangen kauniita ilmaisuja kirjoista, joista kovin moni puolestaan pitää. Kaikin mokomin, meillä jokaisella on mieltymyksemme, mutta minulle opetettiin jo lapsena vähän rakentavampi tapa aloittaa keskustelu. Minulle opetettiin, että jollet osaa mitään hyvää sanoa, älä sano mitään. En minä sillä, kyllä mielipiteensä asioista voi sanoa, mutta sen voi ilmaista monella tapaa. On melko eri sävy esimerkiksi siinä, sanooko vaikkapa ruuasta “yök miten pahaa” vai “en pidä tästä”.

Niin, en ole ainoa, joka tykkää kovastikin kyseisestä kirjasarjasta, joka ei maalaa syvällisiä henkilökuvia ja on täynnä onnekkaita sattumia ja onnettomia historiaosuuksia. Jopa vähän ärsytykseen saakka, myönnän. Silti, satuina, tarinoina, ne ovat jotenkin ihania kasvutarinoita, lämminhenkisiä kertomuksia, joista jää hyvä mieli, vaikka historian rakkaustarinat ovatkin järestään onnettomia. Tekeekö se kirjasta kioskiviihdettä?

En tiedä, eikä minua kiinnosta. Tuo sarja, kuten niin moni muukin, joista pidän, on täynnä inhimillisyyttä, kohtaloita, paikkoja, historiaa, tapahtumia. Niillä on kyky tempaista minut pois arkisesta elämästäni jonnekin muualle. Jonnekin, missä murheet eivät ole minun omiani, missä lopussa kaikki on hyvin, missä oikean elämän realiteetit eivät päde. Ehkä olen ikuinen lapsi, mutta pidän saduista.

Miksi ihmisillä on tarve arvottaa? Tarve huutaa katoilta tuomiota? “Katsokaa miten sivistynyt olen! Yritin lukea kevyttä kirjallisuutta, mutten päässyt alkua pitemmälle! Luen mieluummin Sartrea.” Lue vaan. Ehkei meistä tule ystäviä, sillä minä en lue Sartrea vaan tuota “kevyeksi” leimattua kirjallisuutta, mutta eiköhän meille kaikille ole tilaa tällä pallolla.

Sydämen sivistystä on ymmärtää, että meitä on erilaisia, eikä lukumieltymys (tai muukaan mieltymys) tee kenestäkään älykkäämpää, parempaa, vähemmän älykästä, huonompaa, tyhmempää, viisaampaa. Ei tämä maailma olisi sen parempi paikka, vaikka me kaikki pitäisimme samanlaisista asioista. Ennemmin tylsempi paikka.

Taidan palata Melchiorin pariin.

Kielijuttu

“Kiitos, kiitos. Thank you!” kiitteli minua nainen pyöränsä selästä, käytyämme lyhyen keskustelun siitä, miten hän pysähtyi odottamaan lapsiaan, minun pysähdyttyäni koirien kanssa odottamaan, että hän ajaa ohitsemme. Hetken perästä nainen lähti jälleen liikkeelle ja ohitti meidät lastensa kanssa, joille huikkaili jotain englanniksi.

En kovin usein pysähdy pohtimaan kieliasioita ja kielisyyttäni, vaikka duunijutuissa usein laskenkin leikkiä puolikielisyydestäni, kun en puhuessani ole löytää oikeita sanoja oikealla kielellä (tai millään kielellä). En ole kaksikielinen sanan siinä merkityksessä, että olisin syntynyt eri kielisille vanhemmille, mutta viiden vanhasta saakka olen elänyt kahdella kielellä, vaikkakin välillä vierähti parisenkymmentä vuotta ilman, että englanti oli arjessani mukana puhuttuna kielenä. Kirjoina kyllä.

Jostain syystä jäin tuon lyhyen hassun kohtaamisen jälkeen pohtimaan. Oletusarvoisesti puhun suomea kenelle tahansa kohtaamalleni ihmiselle, riippumatta ihonväristä, etnisestä vaatetuksesta, mistään, ellei henkilö itse aloita muulla kielellä. En myöskään vaihda kieltä ellei toinen pyydä tai vaihda kieltä itse. Kyseessä ei ole mikään kielifanatismi, vaan lähden siitä, että Suomessa suomi on oletusarvoinen yhteinen kieli. Miksi olettaisin toisin?

Kaupoissa myyjät kuulevat minun puhuvan englantia miehen kanssa, ja jotkut heistä vaihtavat silloin kielekseen englannin. Mies yleensä vaihtaa kieleksi suomen, kun taas minä jatkan englanniksi heidän kanssaan. Miksikö? Siksi, että arvostan efforttia. Ja siksi, että muistan kunka mukavaa oli aikoinaan itsekin kaupassa työskennellessäni saada edes silloin tällöin harjoittaa kielitaitoaan. Samasta syystä kuin en automaattisesti vaihda suomea englanniksi ulkomaalaistaustaisen kanssa.

Suhteeni kieleen – kieliin – on mutkaton. Vaikka imin suomen kieliopin aikoinaan äidinmai…tuttipullosta ja opin englanninkin kieliopin koulussa paremmin kuin 90% amerikkalaisista, ja vaikka minussa on lievää kielioppinatsinkin vikaa (kyllä, minua ärsyttää “alkaa tekemään”, “pystyä tehdä”, than/then -sotkeminen, their-there-they’re, sun muut epäkelpoisuudet), oleellista on tulla ymmärretyksi.

Paljon valitetaan tänä päivänä englannin ylivallasta Suomessakin, Helsingissä nyt varsinkin. Valitetaan, ja pelätään suomen katoamista. Jopa kielen tutkijat – tai ehkä juuri he – ovat huolissaan kielen kehityksestä. Minä en ole. Suomi suomena on lopultakin nuori juttu. Satavuotias tai näin. Vielä edellisen vuosisadan vaihteessa venäjällä oli vahva asema etenkin kaupunkilaisten elämässä, eikä ruotsikaan ollut täysin otettaan menettänyt. Ei tietenkään ole vieläkään.

Juu, meillä on Brooklyn Café, jossa henkilökunta puhuu vain englantia. Ei se voi kovin kamalaa olla, kun kerran ihmiset pistivät pystyy kolehdin pitääkseen kahvilan pystyssä sen keikkuessa konkurssin partaalla. Eikä Brooklyn Café ole yksin. On paljon muitakin ravintoloita ja kahviloita, joissa palvelua ei suomeksi saa.

Sitähän tietenkin kielifoorumeilla jaksetaan kauhistella. Haluaisin nähdä heidän ilmeensä, jos heidät vietäisiin aikakoneella sanotaan vaikka vuoteen 1890 ja pistettäisiin hakemaan kahvia kahvilasta. Näinköhän olisivat saaneet suffejaan suomeksi tilattua silloinkaan!

Kieli ei ole staattinen asia. Mikään kieli ei ole. Kieli elää elämäänsä puhujiensa joukossa ja koska suurin osa maailman kansoista elää vuorovaikutuksessa edes jonkin toisenkin kieliryhmän kanssa, kielet sekoittuvat. Saavat toisiltaan vaikutteita ja lainasanoja. Usein merkityksen muuttuvat matkan varrella. Otetaan vaikka englannin sana hunt. Sen alkuperä on tiettävästi ruotsin sanassa hund. Metsästys – koira. Lähdetään koiralle, eikun metsälle koirien kanssa.

Minua tavallaan harmittaa, että kielitaitoni rajoittuu enää kahteen pääkieleeni, sillä joskus kauan sitten oli toisin. Puhuin suomen ja englannin lisäksi sujuvasti ranskaa ja ruotsia, osasin saksaa auttavasti, pärjäsin mitenkuten jopa italiassa pienessä kyläkaupassa. Hallitsin latinan, vanhan kreikan ja muinaisen heprean kohtalaisesti.

Ranska yhä palautuu hitaasti mutta varmasti, jos vietän ranskankielisessä paikassa aikaa enemmän kuin päivän tai pari. Espanjallakin pystyn auttavasti toimimaan; se tarttui mutsin, mutta etenkin mutsin kuoleman myötä, kun oli kyettävä toimimaan ihmisten kanssa, jotka eivät englantia osanneet kuin ehkä saman verran kuin minä espanjaa.

Jaarittelen. Minusta on ihanaa olla kaksikielinen. Se on suunnaton rikkaus! Tilanteet, joissa voin sotkea kieliä huoletta samalla tavoin kuin kotonakin, saavat rennoimman minäni esiin. Kun ei edes tarvitse yrittää puhua vain yhtä kieltä, pingottaa ja olla oikeaoppinen kummankaan suhteen. Kun voin päästää suustani sellaisia asioita kuin “it’s räntäing again”, ja kun voin vaihtaa kieltä tarvittaessa kesken lauseen.

Mies, jolta itseltään voi päästä suusta vaikkapa “lait the door kii”, pyörittelee minulle silmiään (“Räntäing is not a word!” “It is now! I just used it!” vastaan), mutta minä vain otan parhaat palat kummastakin kielestä ja sekoitan ne iloiseksi sopaksi. Lienen siis aristoteleen kauhistelevan kantapään kauhu. Kieli on tehty puhuttavaksi, ei museoitavaksi. Ja minähän puhun, kun sille päälle satun!