Koivut vilisee silmissä

Haukkaan aamupalaleipääni ja hörppään kahvimukista välttävää suomalaista litkua au lait. Siirrän katseeni takaisin ohi vilistäviin koivuihin ja yritän ignoroida täpötäyden junanvaunun ja vieressä istuvan ihmisen. Kaivan käsilaukusta kuulokkeet ja avaan Spotifysta Muse-soittolistani. “You are offline”, ilmoittaa Spotify. No ttu. Fine, Foo Fighters sitten; se on ladattu offlineksi.

Töitä en tässä ainakaan voi tehdä, toisen istuessa vieressäni, suora näköyhteys screeniini – en nimittäin siedä niitä näkösuojakalvoja, joten ei minulla sellaista ole edes tarjolla. Kirja on aina vaihtoehto, mutta tämä tilanne junassa houkuttaa kirjoittamaan. Every so often nostan kuitenkin katseeni ruudusta ja vilkaisen ulos ikkunasta.

Heräsin aamulla viittä vaille kuusi, viisi minuuttia ennen kelloni soittoa. Otin kännykän käteeni ja käperryin miestä vasten odottamaan herätystä ja pakkoa nousta. Viisi minuuttia oli ohi aivan liian pian. Sipaisin herätyksen pois ja puristin silmäni kiinni vielä minuutiksi, kunnes pakotin itseni heilauttamaan jalkani sängyn laidan yli. Varpaat osuivat pehmoiseen mattoon, mutta ilma makuuhuoneessa tuntui kylmemmältä kuin se todellisuudessa oli.

Raahustin hampaidenpesun kautta valmistamaan aamucappucinoja, mikä sujuikin varhaisesta aamusta huolimatta rutiinilla ja ilman katastrofeja. Eilen aamulla melkein pudotin kanelisirottimen kahvimukiini; se lensi voltin ilmassa, mutta sain kuin sainkin sen kiinni. Tänään ei olisi moisille havereille ollut aikaakaan. Maidon vaahdottuessa valmistin itselleni voileivän evääksi junaan. Kuudelta en vielä voinut kuvitellakaan syöväni mitään, mutta tiesin nälän iskevän oltuani hereillä pari tuntia tai noin.

Hipsin kahvimukien kanssa takaisin pilkkopimeään makuuhuoneeseen. Napsautin pienen pöytävalon päälle ja asetin miehen mukin yöpöydälle. “I made you a coffee”, sanoin. Ei reaktiota. Mies oli yhä syvässä unessa. Kumarruin halaamaan koiraa, joka oli yhtä syvässä unessa über-fluffyn peittoni uumenissa ennen kuin kävelin oman kahvini kanssa takaisin kylppäriin hoitamaan aamutoimiani.

Pukeuduttuani puoliksi pimeässä makuuhuoneessa käännyin miehen puoleen: “Well honey, I’m about to leave now.” Miehen silmät rävähtivät auki hänen käännähtäessään selälleen. “Smooch!” Kumarruin antamaan suukon ja sammutin valon. “Have a safe trip”, mies mumisi perääni. “Sure, if I can find my way out of this bedroom first. I can’t see shit here”, vastasin tunnustellessani tietäni kohti ovea. Minullahan on tapana törmäillä.

Löysin tieni yläkertaan, missä ensi töikseni vaihdoin sidospaketin peukalooni. Eilen nimittäin leipää voidellessani mitään ajattelematta yritin pyyhkäistä jotain voiveitsestä, joka vetäisi melkoisen vekin peukaloni tyveen, halkaisten peukalon pääverisuonen. Siitä muuten tuli sitä verta! Opinpahan, että uudet Fiskarsin voiveitset ovat vaarallisempia kuin ne muoviset, joita meillä ennen oli. *eyeroll*

Tilasin taksin Taksi Helsingin appillä ja aloin vetää kenkiä jalkaa ja takkia päälleni. Tietenkin toinen hanskani oli hukassa, jossain siellä pimeässä takkikomerossa. Otin taskulampu tuulikaapin naulasta ja etsin hetken ja löysin. Vilkaisu puhelimeen kertoi, että taksi oli sinä aikana ehtinyt jo talomme luo. Nappasin käsilaukun, repun ja kännykän, ja viime hetkellä vielä kotiavaimetkin (jotka toivon mukaan laitoin takkini taskuun enkä pudottanut taksin penkille) ja syöksyin ovesta ulos. Siellähän se taksi peruutteli pihatiellemme.

Saavuin Pasilan asemalle, hain Ärrältä seuraavan cappucinon ja kävelin kohti laituria. Siinä laskeutuessani portaita huomasin jonkin pienehkön poukkoilevan sinne tänne portaiden edessä ja ensimmäinen ajatukseni oli: “Oho, ne on laittaneet maassa kulkevan kamerabotin valvomaan laituria. Aika erikoista!” Parin askeleen päästä tajusin, että puluhan se siinä tietenkin poukkoili, eikä mikään botti. What was I thinking?!

Sytytin tupakan siinä junaa odotellessani. Hetken kuluttua kuulin viereltäni äänen: “Anteeksi, mun on pakko kysyä.” Käännyin ääntä kohti ja näin jonkin verran itseäni vanhemman naisen – minulla on ongelma: en osaa enää kutsua noin kuusikymppistä vanhaksi, tai edes vanhahkoksi – joka halusi tietää, onko varmasti oikealla laiturilla. See! En ole ainoa neuroottinen tässä maailmassa!

Juttelimme hetken, kunnes juna oli saapumassa ja nainen lähti kohti laiturin toista päätä, minä toista. Nousin junaan etsimään extra-luokkaa ensimmäisestä vaunusta, kunnes lipun katsastus muistutti, että extrahan on intercityissä kakkosvaunun yläkerta, ei ykkösen. Löysin paikkani, käytäväpaikka vaunussa, jonka tiesin tulevan täyteen, sillä kun toissapäivänä ostin lippuni, oli extrassa paikkoja jäljellä enää joku viisi.

Asetuin silti ikkunapaikalle arvellen, että jos ja kun se toinen henkilö tulee junaan myöhemmin, on helpompaa, että olen siellä perällä kuin reunassa kaikkine kamoineni, asettuneena. Tikkurilasta junaan tulikin sellainen Alec Baldwiniä muistuttava mies, joka asteli penkkirivini viereen, tuijotti minua ja sanoi vain: “Seiskytseitsemän.” “Sopisiko sulle, että istut siinä [seiskytkasilla]? Istuin tänne reunaan, kun ajattelin, että on helpompi näin.” “Ei kun tuon mä varasin”, sanoi mies. Pyöräytin mielessäni silmiäni, aloitin tavaroideni keräämisen ja mumisin: “No, asiat voi tehdä helposti tai vaikeasti”, jolloin mies: “No mä voin istua tässä.”

Pyysin häntä nostamaan takkini laukkutelineelle pois tieltä ja sen hän tekikin ennen kuin lykkäsi laukkunsa penkille ja meni hakemaan kahvia.

Nostan katseeni ja tuijottelen taas koivuja. Vanajavesi katkaisee koivujen ketjun ja Hämeen linna tulee näkyviin, heijastuen komeana peilikirkkaan järven pinnasta. Näyttää olevan tyyni aamu, tuulenvirekään ei häiritse veden pintaa. Harmittelen, etten voi pysäyttää junaa enkä aikaa sen vertaa, että ehtisin ottaa linnasta kuvan. Ajatuksen myötä linna on jo kadonnut näköpiiristä.

Tampereelle on matkaa enää puolisen tuntia. Päätän lukea sen ajan Mma Ramotswea, kirjaa, jota en meinaa jaksaa lukea, sillä se on kuin lapsille kirjoitettu. Rasittavan sieluton kirja, jonka Botswanan kuvaus on mielenkiintoista, mutta puuduttavalla tavalla pinnallista. En halua jättää sitä kesken kuitenkaan. Yritän kahlata sen loppuun ennen kuin siirryn ehkä toivottavasti mielenkiintoisempiin kirjoihin, jotka minua Kindlessäni odottavat.

Varpaat sammalessa

“Sammal on ottanut nää kalliot ihan valtaansa nyt, kun ei tätä hyppistä enää ole käytössä”, tuumailin kiivetessäni entisen hyppylaiturin paikalta kallionrinteeseen valettuja portaita ylös. “Better that way. The rocks are treacherous when clean”, vastasi mies. “Not really”, kiistin väitteen, “sammal luistaa jalkojen alta, kun taas kuivalla kalliopinnalla on hyvä pito, etenkin märillä jalkapohjilla. I would know, I grew up on these rocks.”

Landelle meneminen on joka kerta yhtä suuri nostalgiapläjäys. Käyn siellä nykyisin riittävän harvoin, etten kyllästy sen aarteisiin, etteivät paikan herättämät muistot käy arkipäiväisiksi. Isäkin totesi eilen parvekkeella istuessamme, että mökkimme kävisi mökkimuseosta. Todellakin! Se oli täynnä vanhoja ja jännittäviä asioita jo ollessani lapsi. Sitäkin enemmän tänä päivänä, jolloin kaikki nuo esineet ja paikat liikauttavat jotain syvällä sisimmässäni.

Ajelimme eilen töiden jälkeen landelle, minä, mies ja koirat. Ensimmäiseksi isä ohjasi meidät parvekkeelle tervetuliaismaljoille ja pienille voileipäsille. Kuulostaa varmaan oudon viralliselta, kun ei kyseessä ole sen kummempi juhla ja olimme ihan perheen kesken, mutta tapa taitaa juontaa juurensa jonnekin hamaan parinkymmenen vuoden päähän, alun perin niihin hetkiin, jolloin tulin landelle viettämään synttäreitäni isän ja isoäidin kanssa. Jotenkin se siitä sitten levisi tavaksi jokaisen landevierailumme alkuun.

Kilistelimme Cavalla lämpöisessä elokuun alkuillassa auringon hohdellessa jo lähellä metsänrajaa. Metsä, jonka taakse aurinko laskee, on nimittäin sen verran korkealla meihin nähden, että näin elokuussa aurinko painuu sen taakse kohtalaisen aikaisin. Istuimme ja purimme viimeisimmät kuulumiset ennen kuin isä poistui alakertaan laittamaan saunan meille valmiiksi. Siis heittämään häkälöylyt ja levittämään lattiaritilän paikalleen ja sitä sorttia.

Menimme miehen kanssa saunaan ohjeen “olkaa rauhassa niin pitkään kuin haluatte” kanssa. Istuimme lauteilla ja katselin jalkojani. En voi milloinkaan istua siinä saunassa muistamatta niitä satoja kertoja, jotka olen viettänyt samaisessa saunassa isoäitini kanssa, isoäidin joka kerta todetessa ääneen, miten samanlaiset jalkamme ovat. Jalkaterät, pohkeet, sääret. Pikkutyttönä minun koipeni olivat se mallia pieni, aikuiseksi kasvettuani isoäidillä oli ne pienemmät jalat. Mutta yhä yhtä samanmalliset.

Pulahdin saunasta järveen, miehen tyytyessä vain vilvoittelemaan terassilla. Isän vaimo parvekkeelta kyseli, eikö mies meinaa mennä uimaan ollenkaan ja mies ilmoitti veden olevan liian kylmää. “Kyllä tää aika kylmää onkin, mutta saunasta on silti hyvä käydä kastautumassa. Sitä paitsi tuntuu niin hyvältä kun täältä nousee ylös!” sanoin kiivetessäni tikkaita laiturille, kuulostaen aivan isoäidiltäni. Hänen kanssaan minä lapsena kävin vaikka jäiden seassa kastamassa. Kunhan pääsi veteen!

Istuskeltuamme aikamme siidereinemme ilta-auringossa terassilla – landella saunomisessa saunassa istuttu aika on usein paljon lyhyempi kuin ulkosalla vietetty, mutta sitäkin tärkeämpi! – palasimme saunaan kerran ja kaksi. Seinällä nauloissa roikkuvat lilat vadit toivat mieleeni isoäidin pesemässä hiuksiaan, kasvojaan, minua. “Tiedätkö, mun yhdessä Biothermin kasvojenpuhdistusaineessa on tismalleen sama tuoksu kuin siinä, jolla isoäiti kasvonsa pesi. Muistan, kuinka olisin skidinä myös halunnut käyttää sitä, mutta isoäiti kai tuumasi, ettei se ollut lapsen iholle sopivaa. Hän sitten osti minulle oman, jolla pesin kasvojani isoäidin vieressä aamuisin.”

Saunan jälkeen vedin jalkaani verkkarit, vaikka vielä oli melko lämmin. Pohdin villasukkienkin laittamista, sillä isoäidin oppi oli, että saunan jälkeen pitää pitää jalat lämpiminä. Päätin kuitenkin sandaalien riittävän, kun lähdin koirien ja kameran kanssa vaeltelemaan pihamaalle. Ohitin pienen Koppelon, joka oli aikoinaan pitkälti minun valtakuntani, ja lähdin laskeutumaan polkua pitkin kohti Kokkista, Kokkokalliota, paikkaa, jossa poltetaan Juhannuksena kokko.

Nappasin sandaalit jalastani, kun laskeuduin rantaan kallioille, sillä kallioilla ja kivillä paljain jaloin saa paljon turvallisemman ja paremman tuntuman. Hyppäsin pienen hypyn kivelle, jota nuorena kutsuin omakseni, sillä leikeissämme siskon kanssa se oli minun paikkani. Istuskelin sillä kivellä monet kerrat muutenkin teininä, miettien murheitani, antaen järven tyynnyttää myrskyävä sisimpäni. Siinä istuskellessani katseeni osui “mustekalaportaisiin”, luonnon muovaamiin portaisiin rantakalliossa, missä lapsuuden parhaan ystäväni kanssa leikimme limamustekaloilla. Hymähdin hiljaa itsekseni. En kuollaksenikaan muista, mikä senkin leikin idea oli.

Hyppäsin kiveltä takaisin rantaan ja jatkoin matkaani Kokkikselle, missä parikymmentä vuotta sitten rantaan ajelehtinut ja vedestä pelastettu muovinen dinosaurus makasi kuolleena ja puoliksi sammaleen hautautuneena. Katselin hetken surullista näkyä, kunnes käännyin takaisinpäin. Kokkis on tonttimme rajalla.

Poikkesin polulta ja kiipesin rinteeseen muistaen kaikki ne kerran, jolloin kiipesin samaa rinnettä nukkevauva kainalossani. Jääkausi jätti tontillemme aikoinaan ison kivenlohkareröykkiön, josta löytyy myös yksi luolantapainen. Isäni ja setäni jo aikoinaan leikkivät luolassa, samoin tietenkin myöhemmin minä ja siskoni. Paitsi että olin kai aika ilkeä isosisko, kun tein oman kotini luolaan ja komensin siskon nukkeineen lohkareen päälle, “yläkertalaiseksi” saniasten joukkoon.

Pompahtelin alas kallioilta, tai ainakin luulin pompahtelevani, mutta tosiasiahan on, etten ole enää neljätoistavuotias gaselli. Alas kuitenkin tulin, ehjänä, vaikken ehkä yhtä elegantisti kuin silloin joskus nuorena. Jätin kuvailut ja kalliot siltä illalta ja menin petaamaan sänkymme valmiiksi. Mintunvihreät lakanat minun sänkyyni, mintunvihreä aluslakana miehellekin; mintunvihreä on minun värini landella, ollut siitä asti kun olin ehkä yhdentoista ja isä päätti, että kaikilla on oltava oma väri, ja kaikki tarpeet sitten sen värisinä. Vain isoäitini onnistui luikerrella isän ideasta ulos.

Soviellessani miehen tyynyä tyynyliinaan hymyilin itsekseni nauhoille, joilla liina solmitaan kiinni. Nypräsin tyynyliinaan rusetit ja mietin, milloin olin viimeksi solminut sellaisia. Silloin kun isä hommasi minulle ja siskolle omanväriset lakanasetit, olivat niiden tyynyliinat jo modernit taskutaitokselliset. Siihen asti ne pienet nauhat olivat ihan normaali juttu ainakin landella.

Isä vaimoineen oli tullut saunasta ja yläkerrassa viimeisteltiin rapujuhlapöytää. Kiipesin portaat ylös ja istahdin rapujen ääreen. Muistelin jälleen lapsuuden rapujuhlia. Sitä, miten autoin kattamaan pöytää, vein käsienhuuhtelukipot pöytään, poimin mustaherukanlehdet jokaiseen, asettelin rapuservetit lautasille. Ja sain komennuksen nukkumaan. Joskus, jos en ollut nukahtanut vielä ennen rapujuhlien alkua, saatoin hiipiä portaiden puoliväliin ja kurkistella kaiteen raosta aikuisten rapujuhlintaa. Siinä oli jotain mystistä ja taianomaista – varmaankin siksi, ettei lapsia huolittu mukaan.

Minun lapseni eivät rapuja edes syö, mutta ovat silti olleet juhlissa mukana ainakin jonkin kerran. Viiden vanhana tosikoinen kuori kaikki isoäitini ravut sangen näppärästi, vaikkei suostunut itse rapua maistamaankaan. Se taisi olla juuri se kerta, jolloin lasteni isä keksi – lapsia tai ehkä vain itseään viihdyttääkseen – lykätä ravunpään nenäänsä. Niistä tuli rapunenäjuhlat, enkä enää yksiäkään rapujuhlia osaa viettää laittamatta edes kerran yhden ravunpään nenälleni. Niin ja siitähän pitää ottaa kuvakin.

Isän pyydystämät ja keittämät ravut, parhaat ravut <3

Rapujuhlat juhlittuamme oli aika siirtyä nukkumaan. Yö oli jo syksyiseen tapaan pilkkosen pimeä, joten alakertaan mennessäni isä kehotti ottamaan seinältä myrskärin mukaan, valoksi hödö-käynnille. Melkein meinasin kieltäytyä, sillä myrskärin sytyttäminen on turhan vaivalloista, kun kännykässä on fikkari. Tuo lyhty ei ollutkaan ihan perinteinen myrskäri, vaan led-valoilla varustettu. Ledit syttyivät nupista, joka oli samassa kohti kuin perinteisen myrskärin liekin säädin.

Palatessani vessareissultani käänsin katseeni taivasta kohti ja sammutin lyhdyn. Yritin löytää taivaalta Otavaa, tähtikuviota, joka ankkuroi minut universumiin. En minä nimittäin tähdistä paljonkaan tiedä, kunhan nyt Otavan, Kassioipeian ja Pohjantähden löydän ja ehkäpä tunnistan Pikku-Karhunkin. Isä tuntee tähtitaivasta enemmänkin, joten sisälle tultuani suuntasinkin askeleeni makuukamarin sijasta keittiöön, mistä kuulin vielä astioiden kilinää. “Mä en löytänyt Otavaa”, sanoin isälle hämmentyneenä.

Isä tuli kanssani ulos ja laskeuduimme vierekkäin laiturille selällemme. Isä osoitteli minulle joitakin tähtiä, jotka pilviharson läpi jaksoivat paistaa. Otava ei siitä kohti tähän aikaan vuodesta näykään. Juhannuksena, jolloin lähdin toisinaan isän mukaan yösoutelulle kokon jälkeen, Otavakin näkyy siinä aivan järven yllä. Muistan erään yön, jolloin näimme useita tähdenlentoja pelkästään sen tunnin soutelumme aikana. Nyt ei näkynyt yhtään.

Aamulla nukuimme jonnekin yhdentoista korville saakka. Heräsin tuttuun aamupala-astioiden kilinään ja löysin isän ja vaimonsa lopettelemasta aamukahviaan jo. Meillekin miehen kanssa oli katettu paikat pöytään. Kahvikupit, leipälautaset ja munakupit, joissa munamyssyn alla oli vielä lämmin keitetty kananmuna. Munamyssykin on noita lapsuuden juttuja, joita enää näen landella. Samoin kuin kananmunan syöminen muovisella lusikalla kupista, kun ensin on hattu leikattu irti veitsellä. Ei meillä kotona munakuppeja edes käytetä.

Jotkut asiat jäävät veriin, toiset jäävät pois. En milloinkaan perunaa kuoriessani koske perunaan peukalolla, vaan homma hoituu haarukan avulla. Kyynärpäitä ei laiteta pöydälle. Suolaa ei ojenneta suoraan käteen, vaan pöydältä pöydälle – joskaan en tätä noudata läheskään aina. Keitetyn kanamunan kuorin ja haukkailen suoraan, en munakupista. Sänkyäni en petaa kuin harvoin, tarvittaessa.

Aamupalan jälkeen – meillä se ei ole koskaan ollut aamiainen, aamiaista söin vain kaverini kotona – menin ulos Meggien kanssa, Timmyn jäädessä sisälle potemaan kipeää tassuaan, josta eilen illalla lähti kynsi. Rymysimme metsiköitä Meggien haistellessa maata varpujen alta, minun kuljeskellessa muisto toisen perään päähäni pätkähdellen.

Se iso kivenlohkare, jonka koloon pupumme Jeri ja Jami mahtuivat pieninä. Se nyt jo lahonnut puunrunko, jota käytimme siskon kanssa tikapuina jyrkässä kohdassa mäkeä. Salapaikkani, jossa olin piilossa muilta, mutta näin itse kaikki. Kivin reunustettu hiekkalaatikko, joka oli pienenä maailmani ja muuntui neppisradaksi kasvettuani kouluikään. Piipahdinpa vajassakin, missä roikkuu pari iänkaiken vanhoja hokkareita muun roinan seassa, missä isoisäni ja setäni verstas on muuttunut roinakasaksi, ja jonka katolle jollain ihmeen kaupalla onnistuin kiipeämään Akkaripino kourassani. Hämärästi muistelen käyttäneeni airoa siltanani.

Paljain jaloin tarvoin koiran kanssa pitkin metsikköä kamera kädessäni, kunnes kutsuin Meggien takaisin mökkiin alkaessani itse valmistella kanan rintapaloja, kesäkurpitsaa, munakoisoa ja paprikoita grillaamista varten. Melkeinpä perinnehän sekin on, että kun me menemme landelle, me grillaamme siellä. Isä nimittäin ei grillaa, mutta nauttii grilliruuasta, jos me vain sellaista jaksamme laittaa. Niinpähän kun olimme landella kaksistaan tosikoisen kanssa heinäkuussa, otin minä grillipihdit käteen ja grillasin. Nyt homman hoiti grillimestari-mieheni.

Kipeästä tassustaan huolimattta Timmykin tuli välillä ulos syömään tuoretta ruohoa ja lopulta vain vahtimaan grillauspuuhaa terassin penkiltä. Meggie jatkoi möyrimistä ja koiratunnelin kaivamista erään kannon juurakon läpi. Sen homman koirat aloittivat jo silloin heinäkuussa ja isä antoi kuopan olla. Siihen mennessä, kun komennettiin koirat sisälle ruokailumme ajaksi, oli Meggie jo niin täydessä metsästysmoodissa, että se vain vikisi ja yritti takaisin ulos keinolla millä hyvänsä. Ihan siivosti se silti juoksi autolle, kun lopulta lähdettiin, mökin vieraskirjan kirjoittamisen jälkeen.

Fragments

Two drunks are sitting on the low wall next to Lidl. Skinny legs crossed, beer can in hand, puffy face turned to look at the store-goers and sneer at those better-offs getting our of high-end cars like BMWs and Mercs. People like us. When we come out, they have vanished.

Driving out of the parking lot and turning on to the main road, we see a fragment of a hat, a glimplse of a face, a ray of light reflecting from a beer can. The dudes have migrated to a nook in the little patch of forest on the other side of the road. “That’s one kind of a life, I guess,” I think to myself as I wonder if they have a family somewhere, wishing they were home instead.

A young woman sporting a backpack running down the street in jump shoes. Is she out for a workout or in a hurry to get somewhere? “Would be fun to try out jump shoes sometime,” I note, as another thought enters my mind: my family would not let me put them on, in fear that next they need to call an ambulance.

Middle-aged man in an electric wheelchair in the hardware store with his wife. Wife is browsing the shelves while the man sits helpless in the wheelchair, waiting. Wife finds whatever tool she was looking for and they go through the cash register. “How would that feel? To be bound to a wheelchair, not being able to contribute,” I wonder and recon that it would still be different for me and for my husband. I might take it as a relief from all this *doing*. He might go down in despair.

Three teens sitting in swings in the park, just loitering, being teens. For a fleeting moment I think: “Ah, that freedom of being young! With no care in this world!” Then I remember it’s just an illusion. Teen years are harsh and probably more difficult than anything that comes later. Unless you’re BPD and have a permanently underdeveloped frontal cortex.

The tram starts from the traffic light. It was all predictable, but I fall down on my ass all the same. My balance has failed me, again. It was less than a week since it did it in a bus. I find myself sprawled on the tram floor, in my clunky heels and in my dress. Less than gracefully I gather myself up as fast as I can. People look away demurely. Only two young ladies seem worried as they ask if I’m ok. I decide not to be embarrassed, smile at them and tell them I’m fine. With an aching ankle I step out as we have reached my stop, and hold my head up high as I walk towards my destination.

Stories. We all have our stories and when we see other people out and about, a small fragment of our story is revealed. Most of the time it is puzzling to anyone watching, because the short moment is out of context. Only when you get to know a person, talk to them for some time, do you get to know the outlines of their story. Only when you spend time with them for years on end, might you actually learn their story.

Take a random excerpt from a book. It may intrigue you, it may be meaningless, it may sound completely insane. Read the book flap and it may make sense. Maybe you want to read more and decide to get the book. Maybe it is disinteresting and you will never find out what lies beneath those covers. Obviously, you will never be able to read all books in this universe. Obviously it’s not necessary either.

In her book called “Outline” Rachel Cusk delves into people’s stories in a way that the main character remains practially unknown. All of the characters do, really. It’s all about fragments, pieces of life, that get told. Some stories you can relate to, some not so much. It is an interesting read, but so intense that it felt like overload. Like being trapped in a social situation, forced to listen to people cite their life to you. In the end, I wouldn’t have cared to learn more about any of them. I also decided that I didn’t care to read the rest of the trilogy.

This blog of mine, it too is just fragments. Little bits and pieces of my life, crumbs and morsels of my mind. We all choose what we share with the rest of the world, irl and online. We all construct an official story to show the world and conceal the real one lying beneath. Occasionally the curtain flutters, occasionally you might see through someone else’s curtain. You will still see only a little bit of what’s beyond.

So be kind, do not judge. For you don’t know the whole story. You don’t know what the smile covers up.

Loma, laatikoita ja muutama tuhat sivua

Loman viimeinen viikko pyörähti käyntiin sillä, että heräsin blogipostauksen villiin pyörinään päässäni. Koko loman ajan vaivannut writer’s block on ilmiselvästi tiessään, mikä tietää hyvää suunnitelmalleni pyhittää tämä viimeinen viikko kirjaprojektilleni. Siis kirjoitusprojektilleni. Kirjakäsikirjoitukseni hiomiselle. Mies nimittäin palasi jo töihin, joten paineet jatkaa pihan viimeisiä rakennusprojekteja siirtyivät päivästä iltaan.

Sitäkin lajia on nimittäin tässä loman aikana riittänyt, vaikka terassi saatiinkin valmiiksi jo ennen miehen loman alkua, ja paljukin terassin reunalle (sellainen “puhallettava”, inflatable, you know). Siinä tasaisella alustalla on ollut hyvä rakentaa vähän varastolaatikoita (neljä, tarkalleen ottaen) ja juuri nyt vielä puolivalmiina lähinnä metsämaantien bussipysäkkiä muistuttavaa piskuista puutarhavajaa, ja helliä väsyneitä lihaksia iltasella paljussa.

Tuo tuollainen rakentaminenhan ei ihan varsin ole minun juttuni. Minä lojuisin aurinkotuolissa tai riippumatossa kirjani kanssa vaikka aamusta iltaan. Se on lomaa parhaimmillaan! Olinkin siis varsin iloinen siitä, että siinä ensimmäisellä lomaviikollani keskimmäinen lapsonen tuli meille liki viikoksi jeesailemaan isäänsä (palkkaa vastaan tietenkin ;) ) ja muutenkin vähän olemaan meidän kanssamme vaihteeksi. Minä sain rauhassa lukea, kun isä ja tytär kulkivat rautakaupoissa ja lautatarhoilla ja rakensivat ja pulasivat.

2019-07-06 20.24.08.jpg

Kyllähän minä sitten luinkin! Lomani ensimmäisten parin viikon aikana lukaisin Harry Potterit alusta loppuun, ensimmäistä kertaa, suomeksi (erinäisistä syistä). Pojalla on hyllyssään ne englanniksikin, ehkäpä ne ovat sitten ensi kesän projekti. Esikoinen hurahti Pottereihin noin kymmenen vanhana ja nuoremmat sisarukset seurasivat perässä, jos eivät samalla innolla lukien niin ainakin elokuvien (joita meillä on kaksi settiä syystä x) ja pleikkapelien muodossa.

Potterit olivat niin monta vuotta niin läsnä elämässä, etten itse jaksanut ajatellakaan niiden lukemista. Vaikka itse asiassa tosikoinen taisi juuri katsoa koko leffasarjan jälleen kerran läpi, ja kai niitä pleikkapelejäkin ovat välillä pelanneet yhä, ne eivät samalla lailla enää täytä tilaa kotona, joten minulle aika kypsyi lukea ne, täyttää tuo Potterin muotoinen aukko sivistyksessä. Tai loput siitä, sillä väkisinkin olen nähnyt paloja elokuvista ja ainakin pari niistä kokonaankin.

Jaa mitäkö niistä tuumasin? Ensimmäiset pari olivat vähän köykäisiä, selkeämmin nuorille (lapsille) suunnattuja. Kirjat ja tarinat paranivat loppua kohti, vaikka pidin niistä heti ensimmäisestä lähtien. Ne imaisivat mukaansa ja soljuivat helposti eteenpäin. Paitsi se ihan viimeinen, jonka alkupuoliskon jälkipuolisko oli vähän junnaava ja fiilikseni oli vähän samanlainen kuin Ronilla: ei tästä mitään tule, haahuillaan vaan; miksei Harryllä ole suunnitelmaa valmiina? Kun se sitten taas lähti käyntiin, haahuilu tuntuikin merkitykselliseltä. Sitä vaan oli noiden kirjojen kanssa tottunut jatkuvaan äksöniin.

Tuomio: kyllä, ne kannattaa lukea. Viisi tähteä.

Ihan samaa mieltä en ole Frantz Kafkan kirjasesta Investigations of a Dog, johon tartuin Pottereiden jälkeen, ehkä vähän liian suurin odotuksin (joilla ei ollut mitään tekemistä Pottereiden kanssa). Lukaisin tuon 50-sivuisen lehtykäisen yhdessä illassa, keveän pettymyksen siivittämänä. Petyin siihen vähän samalla tavalla kuin David Duchovnyn hyvin erilaiseen, popularistisilla kliseillä kyllästettyyn kirjaan Holy Cow. Kummassakin oli potentiaalia, joka jäi täyttymättä. Kumpikin jäi keveäksi, vaikka ensimmäistä nyt ei voi parhaalla tahdollaankaan sanoa keveäksi lukea. 

Kafka on toki aikakautensa tuote. Nietchemäinen ajatusten kietominen monimutkaisiin lauseisiin oli ehkä pakonkin sanelemaa, jos halusi olla vakavasti otettava ajattelija. Minua se vain tympii. Siksi Nietchekin on yöpöydälläni kesken. Kahlasin sitä satakunta sivua viime talvena, enkä jaksanut enempää. Suunnitelmani on jatkaa sitä jossain vaiheessa, mutta who knows. Se on raskasta lukea. Kuten oli tuo Kafkakin. Vähän ajatusta, paljon sanoja. Ihan hyviä ajatuksia, mutta aivan liikaa sanoja.

Todellinen ajatus jää oikeastaan aika köykäiseksi, kun se kiedotaan koristesanoihin. Vähän niinkuin nainen, joka ei oikeasti näytä juuri miltään, mutta saadaan oikeanlaisella meikillä ja hiusten laitolla näyttämään kaunottarelta. Nainen, jota satunnainen yhden yön hoito aamulla säikähtää, kun meikit on poissa ja hiukset sekaisin. Kuinka kummoinen voi olla ajatus, joka pitää esittää niin monimutkaisesti, ettei sitä tyhmempi tajua ollenkaan ja vähän älykkäämpikin harhautuu koko ajatuksesta sivuun kymmenrivisen lauseen myötä?

Tiedän, että minullakin on taipumusta koukerteluun. Paavalilaiseksi äiti sitä kutsui. Pyrin kuitenkin tietoisesti yksinkertaistamaan ilmaisuani, jotta se on ymmärrettävämpää. Kafkat ja Nietchet ja sen sellaiset syövät minun silmissäni koko uskottavuutensa olemalla teko-fäncyjä. Kirjoita niin monimutkaisesti, ettei kukaan ymmärrä, niin kuulostat älykkäämmältä ajattelijalta kuin kukaan muu. Onhan kai sekin oma taiteen lajinsa. Elitistisen älymystön älytöntä hifistelyä.

Niin, tuo koiran tutkimus oli tarinanakin jotenkin köyhä. Koira kohtasi jotain selittämätöntä, siis sellaista, mitä ei kyllä ihminenkään osaa selittää, ja lähti siksi kyselemään, miten maailma antaa ruuan. Paastosi itsensä henkihieveriin vastausta etsiessään, eikä silti ollut lähempänä vastausta, sillä ruoka ei vain tullut. Koirasta tuli skeptinen vanha narttu, joka halveksui naapuriaankin, jolle kasvotusten oli mielinkielin. Missähän pöllyssä Kafka on ollut tarinaa kirjoittaessaan? Jos haluaa lukea koiran näkemyksiä elämästä, kannattaa ennemmin tarttua Cervantesin kirjaseen The Dialogue of the Dogs.

Tuoss vaiheessa, kun Potterit oli sopivasti luettu, ja olin viettänyt pari epävakaista kesäpäivää tosikoisen, koirien, isän, isän vaimon ja toiseksi viimeisen Potterin kanssa landella, oli jo tytärpuoli palannut äidilleen ja mies tarvitsi apua rakentamisproggiksissa ja minun lukemispuuhani jäivät iltapuhteiksi. Ei siinä mitään sinänsä, sillä varastotila on todellakin tarpeen, jotta tuosta pihasta saa joskus siistin. Ihan nurisematta en K-Rauta-keikoista ja boxien kasaamisesta selvinnyt, mutta melkein.

Laatikot ovat nyt valmiit ja reunustavat terassia kolmella sivulla. Puutarhavajakin tosiaan bussipysäkkiä muistuttavasti puolivalmis, eli siitä puuttuu etuseinä ja ovi, ylimmät seinälaudat sekä kattohuopa. Eilen lupaismme naapureille vapaapäivän remppamelusta, joten vapaapäivän sain minäkin. Mitä siis tein? No, luin, tietenkin.  

Kafkan jälkeen lukaisin Anja Snellmanin omaelämäkerrallisen kirjan Antautuminen. Se on ollut lukulistallani ilmestymisestään saakka, mutta vasta viime syksynä kirjamessuilta sen poimini itselleni ja vasta nyt sain sen luettua. Itsekin erityisherkkänä (ja BPD:nä ja whatnot) löysin siitä paljon itseäni, mutta myös paljon hyvin erilaista kokemusta, tietenkin. Vaikka en voi sanoa saaneeni siitä mitään konkreettista, se oli minulle todella vahva lukukokemus.

Suosittelen lukemaan tuon, olipa sitten itse HSP tai ei, olipa lähipiirissä erityisherkkiä tai ei. Kirja avartaa, avatessaan mielen sopukoita käytöksen takana. Kirja kertoo Anjan elämäntarinan löyhästi, tunteiden ja mielenliikkeiden näkökulmasta ennemmin kuin minään kronologisena kertomuksena. Miksi toimin näin? Miltä tuntui tämä? Millaiset tuntemukset ja ajatukset päässäni risteilivät, kun? En ole lukenut muuta Snellmania, joten en osaa verrata tyyliä, mutta tämä oli hyvin runollista luettavaa. Nautinnollista.

Eilen olin tosin siirtynyt tuostakin jo eteenpäin. Hikisen helteinen päivä löysi minut milloin varjon alta, milloin aurinkotuolista, lopulta riippumatosta kädessäni melko tuore kirja Profeetan soturit. Kotimaista kirjallisuutta jälleen. Olen viime aikoina lukenut enemmän kotimaista kuin edellisinä vuosikymmeninä yhteensä. Kasvua ehkä sekin? Jostain syystä minulla on ollut kotimaista kirjallisuutta kohtaan ehkä suomalaisen rujon elokuvateollisuuden synnyttämää ennakkoluuloa, jonka Max Seeck ja Mikko Porvali onnistuivat rikkomaan.

Joskus nuorena, kun haaveilin kirjailijan urasta, tuumailin, että kirjoittaisin itsekin englanniksi. Ymmärsin sen kuitenkin kohtalaiseksi haasteeksi – ei siksi, ettenkö kykenisi tuottamaan oikein pätevää tekstiä, vaan siksi, että asun Suomessa. Täällä kustantaja odottaa suomeksi kirjoitettua, tai ehkä ruotsiksi kirjoitettua. Ja jos kirja on vaikea saada julkaistuksi omassakin maassa, kuinka sitten suoraan ulkomailla? Tokkopa vaan. Ei sillä, että tuosta koskaan tuli todellista ongelmaa, sillä eihän minusta kirjailijaa tullut.

Kun sitten pari vuotta sitten – niin kauanko siitä jo on? – aloin viimein kirjoittaa sitä tarinaa, jota olen mielessäni valmistellut koko tähän astisen elämäni, kyllä se kovin luontevasti vain lähti suomeksi syntymään. Niin vahva ja vanha kieli kuin englanti minulle onkin, äidinkieli on kuitenkin äidinkieli. Vaikka toisinaan blogitekstini syntyvätkin englanniksi. Mikä missäkin tilanteessa ja hetkessä luontevimmalta tuntuu.

Sananvapaudesta ja -vastuusta

Pride-kuukausi on ohi, mutta näin sen jälkimainigeissa en malta olla muutamaa sanasta kirjoittamatta minäkin. En itse Pridestä – siitä ja sen syistä on kirjoitettu paljon ja hyvin (ks. vaikka tämä Paula Tiessalon kirjoitus ja tämä Amnestyn artikkeli, vaikket mitään muuta aiheesta lukisikaan) – vaan vähän sananvapaudesta ja siihen liittyvästä vastuusta. Itse asiassa yhtä paljon LGBT-aihepiirin kuin Jussi Halla-ahonkin innoittamana.

Nimittäin, tämän ajanhetken suurin kuuma peruna on suvaitsevaisuus. Heittäisin mieluusti itse koko sanan roskikseen turhana, sillä jos ihmiset pitäisivät huolen omistaan ja suvaitsisivat toisiaan ja erilaisuutta per se, ei koko sanaa oikeastaan tarvittaisi mihinkään. Se on olemassa vain suvaitsemattomuuden vastakohtana.

Suvaitsevaisuuden hankala haaste on, että jos minun mielestäni ei ole oikein syödä suklaata, mutta jonkun toisen mielestä se on ok ja jonkun kolmannen mielestä suklaa on suorastaan välttämätön ihmiselle, voimmeko me elää sulassa sovussa ja suvaita toisemme? Kuvitellaan keskustelu.

Minä kohtaan suklaafanaatikon patukka kädessä ja puuskahdan: “Sinä saatanallinen ällötys! On luonnotonta syödä suklaata!”

Suklaafanaatikko älähtää: “Ilman suklaata elämäni on valhetta! Mikä sinä olet sanomaan, mitä minä saan syödä?”

Suklaasuvakki (sic. vihaan sanaa suvakki) kuulee keskustelun ja alkaa sovitella: “Eihän se sinulta ole pois, että toinen syö suklaata. Anna fanaatikon syödä ja syö sinä niitä kumikarkkejasi ihan rauhassa.”

Minä: “Ahaa! Minua ei siis suvaita, vain siksi, että minulla on ‘väärä’ mielipide, kun sanon suklaan olevan pahasta.”

Tähänhän se kilpistyy. Asioiden vastustajat martyrisoituvat “kyllä sitä niin suvaitaan, mutta meitä ei suvaita! Meille sanotaan, että ajattelemme väärin!” Kysehän ei ole siitä, että jonkun mielipide olisi vähäpätöisempi tai väärempi kuin jonkun toisen. Kyse on asenteesta. Kyse on halusta kontrolloida ja päättää muiden puolesta. Suklaansyönti voi minusta olla luonnotonta (heh, so not!), mutta se ei tarkoita sitä, että minulla olisi oikeus vaatia kaikkia muitakin lopettamaan suklaansyönnin. Ei, vaikka käskyn lopettaa suklaansyönti olisi antanut itse Ukko Ylijumala.

Jos kunnioittaisin toista ihmistä ihmisenä, jolla on yhtä suuri valta tehdä itseään koskevat valinnat itsenäisesti kuin minullakin, koko edellä esitettyä keskustelua ei edes käytäisi. Ohittaisi suklaansyöjän ja sillä hyvä. Kukaan ei pahoittaisi mieltään, sillä suklaafanaatikko ei yrittänyt tunkea suklaataan minun kurkustani alas, enkä minä yrittänyt kammeta suklaata hänen kädestään, eikä “suvakin” tarvinnut oikaista minua, toisen tuomitsijaa.

Siinä se tuli, se tuomitseminen. Rumasti sanottuna mielipide on kuin persreikä, meillä jokaisella on sellainen. Ja mielipide on fine. Kukaan ei voi sitä kieltää, eikä sanoa sitä vääräksi, vaikka sitäkin tässä maailmassa yritetään, milloin mihinkin suuntaan. Olennaista on ymmärtää, mikä on yksilön oma asia, mikä ehkä ei enää olekaan. On ookoo suojella yhteiskuntaa uhalta, mutta mikä on uhka, mikä on ratkaisu ja mikä on piintynyt ennakkoluulo?

Tämä meni siis nyt vähän sinne maahanmuutonkin puolelle, tämä ajatus. Joitakin satoja vuosia sitten eräät kiivasluonteiset kristityt vallan tavoittelemisen nimissä pyyhkäisivät (vähän ehkä liian agiili termi kuvaamaan tapahtumien oikeaa kulkua, mutta yksinkertaistetaan tämän verran) Ukon kumppaneineen tieltään ja aika väkivaltaisesti pakottivat suomalaiset heimot a) kristinuskon arvoihin (joiden paremmuudesta edellisiin verrattuna en osaa sanoa mitään) ja b) omaan hallintaansa noin maallisestikin.

Vähän myöhemmin samoin aikein ja tavoittein maasta pyyhkäistiin kaikki Mariat ja muut pyhimykset uuden puritaanisemman uskonnon tieltä. Nyt olemme vähän kerrassaan ja pienin askelin vapautumassa tuon jälkimmäisen ikeestä. Sillä uskonnolla ja valtiollahan ei ihan aikuisten oikeasti ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Varsin ahdasmielinen ja pelottelulla saavutettu puritaaninen yhteiskuntakoodi murenee individualismin alle. Minun järkeeni se käy paljon paremmin kuin se, että joku joskus vuosisatoja sitten päätti, miten minun pitäisi elää.

Ai mitäkö tällä on tekemistä tämän kaiken kanssa? Sitä siis, että kyllä, yhteiskuntaamme pitää suojella islamisaatiolta. Ja yhteiskunnan jäseniä rikollisuudelta. Keinot ovatkin sitten eri asia. Halla-aho sanoo, ettei maahanmuuttoa saa kritisoida. Kritisoiminen itsessään on lähes yhtä pöhkö ajatus kuin suvaitsevaisuuskin. Mitä hyötyä on kritisoimisesta, jos ei ole antaa mitään rakentavaa ratkaisua.

Viime kädessä kyse on retoriikasta. Rakentavasta retoriikasta versus hajottavasta retoriikasta. Vapauteen kuuluu aina myös vastuu. Sananvapaus ei tarkoita tuomitsemisvapautta ja se tuntuu olevan aika vaikea asia monelle, sillä jos minun mielipiteeni on, että sinun uskontosi on paska, harjoitanko sen sanoessani sananvapautta vai tuomitsemista? Onko todella sana vapaa vailla vastuuta? Otetaanpa jälleen esimerkki.

Harjoitan jokamiehenoikeutta ja kuljeksin yksityisesti omistetussa metsässä, välittämättä kummemmin siitä, kenelle se kuuluu. Noukin mustikoita, viheltelen iloisesti tallustellessani. Satunpa metsän siimeksessä nuotiopaikalle, jota vartioi puusta veistetty patsas. “Onpa se ruma!” huudahdan ja hakkaan sen kirveellä polttopuiksi. Jos vaan kiinni jään, joudun vastuuseen omaisuuden tuhoamisesta.

Tuleepa pian metsäpolulla vastaan nainen, läheisen talon emäntä. “Perse on kuin levinuuni ja naamakin niin ruma, että ihme on jos ei ukkos käy vieraissa!” tölväisen, sillä onhan minulla sananvapaus ja siten saan mielipiteeni vapaasti ilmaista. Kenties rikon jotain naisen sisältä, mutta kukapa sitä tietäisi tai siitä välittäisi. “Kasvata kovempi nahka!” Yhtäkkiä vastuu onkin vastaanottajalla ja minä mulkero pääsen kuin koira veräjästä. “En minä ole vastuussa sinun tunteistasi!” huikkaan itkemään jääneen naisen perään.

Time out! Kyllä me jokainen olemme vastuussa sanoistamme. Poliittinen korrektius on yksi niistä asioista, jotka ovat jo menneet överiksi, mutta sellainen terve maalaisjärki on kadonnut kyllä siitä toisestakin päästä. “Jos et osaa sanoa mitään kaunista, älä sano mitään”, opetti äitini minulle aikoinaan. Samaa oppia olen yrittänyt omille lapsilleni opettaa. Ei meillä ole mitään oikeutta tieten tahtoen tölviä ja loukata ihmisiä, vain koska meillä on mielipide. Ulkonäköesimerkille on helppo nyökkäillä, mutta jostain syystä vaikkapa tuo Pridessa marssiva seksuaalivähemmistöväki onkin yhtäkkiä vapaata riistaa. Koska poikkeavat valtaväestön normista.

Retoriikka on vaikea laji, mutta sillä MITEN asiat esittää on vähintään yhtä suuri merkitys kuin sillä MITÄ sanoo. Rakentava puhe vie eteenpäin, tuomitseva pysäyttää ihmiset jankkaamaan. Avoimesti kuunteleva keskustelu tuottaa ratkaisuja, yksipuolinen “minä olen oikeassa” -paasaus synnyttää kiukkureaktioita yksissä ja hurmosta toisissa.

Siis, jos minusta uskontosi on paska, miten sen sanon? Pitkästi sanottuna: “Sinulla on oikeus uskoa kuten haluat, mutta sinulla ei ole oikeutta yrittää muuttaa minun elämääni oman uskosi mukaiseksi tai satuttaa sen nojalla ketään.” Lyhyesti: “En pidä uskoasi totena ja minusta se loukkaa ihmisarvoja.” Summa summarum silti, yhtä vähän kuin sen “paskan uskon” kannattaja saa muuttaa minun uskojani ja elämääni, on minulla valtaa muuttaa hänen.

Näillä meidän abrahamistisilla uskonnoilla on taipumus olla aika agressiivisia, etenkin näillä myöhäisherännäisillä kuten kristinuskolla ja islamilla, jotka molemmat uskovat käännyttämiseen. Yhteiskuntaamme pitäisi suojella molemmilta, ei pelkästään islamilta. Uskokoon jokainen siten kuin tahtoo. Olkoon kuitenkin tuomitsematta sitä, joka ei usko samoin. Jos muistat, ei Jeesuskaan tuominnut. Päin vastoin.