Things that make me go hmm

[Ref. C+C Music Factory – Things That Make You Go Hmmmm….]

Miksi ihmiset maksavat maltaita asunnoista/taloista, joissa on piha, mutteivät koskaan vietä aikaa pihallaan?

Kun aurinko alkaa keväällä lämmittää, astun ulos takaovesta pihalle. Ei siellä ehkä ensimmäisillä yrityksillä viihdy muutamaa minuuttia pitempään, mutta sitten tulee ensimmäinen tosi lämmin päivä ja virittelen Ticket to the Moon -riippumaton tai aurinkotuolin aurinkoon ja asetun aurinkoon lukemaan.

Kesän vietän ulkona ihan vallan, mutta olen huomannut vuosien varrella olevani kokolailla poikkeava. Naapurit – sekä nykyiset että entiset – viettävät pitkälti kesänkin sisätiloissa, ainakin sen, minkä ovat kaupungissa. Ei se minua haittaa, kunhan välillä asiaa ihmettelen.

Miksi vähemmistöisyys pitää mainita erikseen?

Jollain tapaa vielä käsitän sen, miksi esimerkiksi rikosten yhteydessä halutaan tuoda ilmi, oliko epäilty/tekijä kantasuomalainen vai maahanmuuttajataustainen, mutta noin yleisesti ottaen vähemmistöjen mainitseminen, kun ei sillä ole mitään tekemistä minkään kanssa, hämmentää minua.

Esimerkki. Lähipuistossa on meneillään vappujuhlat. Onko sillä mitään väliä, että juhlijat ovat lähinnä ilmeisesti afrikkalaistaustaisia mustaihoisia? Ei ole! Miksi se siis pitäisi mainita erikseen juhlista puhuttaessa? En ymmärrä, sillä minusta ei todellakaan tarvitse.

Miksi kauniiksi kutsumisen nähdään vähättelevän järkeä?

Henkilökohtaisesti en ole koskaan nähnyt aihetta pahastua siitä, että joku (mies)henkilö on kutsunut minua kauniiksi tai haluttavaksi. Olen saattanut pyöritellä silmiäni suorasukaisille kommenteille, mutta jollen ole kokenut tulleeni jollakin tavalla uhatuksi, en ole koskaan ymmärtänyt pahastua siitä. Liekö siis vika minussa?

Nykyiset nuoret naiset nimittäin näyttävät olevan sen verran herkkää lajia, että miehen kommentti “ainakin saat istua kauniimmassa seurassa” toiselle (joka edelliskaudella istui muiden ukkojen seurassa) koetaan paheksuttavan esineellistävänä. Mitä minä olen ymmärtänyt väärin, kun en osaa ottaa ko. kommenttia “loukkaavana”?

[Ref: Hesarin uutinen Eduskunnan tasa-arvo(ttomuude)sta, ottamatta kantaa artikkeliin ja Eduskuntaan ja sen tasa-arvoasioihin muuten.]

Miksi lapset kirkuvat?

Kyllä, olen kasvattanut kaksi ja puoli lasta aikuisuuden kynnykselle. Ei, en vieläkään ymmärrä, miksi lapset tykkäävät kirkua, ja ei, omani EIVÄT kirkuneet edes pieninä. Enkä tarkoita nyt vauvan itkua (juu, sitä oli kyllä) enkä kiukkukohtauksia (niitäkin riitti, etenkin tosikoisen kanssa), vaan sitä hupikirkumista.

Esimerkki. Kaksi lasta, poika ja tyttö, tulevat puistosta ja kääntyvät hiekkatieltä eri suuntiin. Noin 20m. käveltyään tyttö pysähtyy keskellä jalkakäytävää, päästää vertahyytävän kirkaisun ja juoksee pojan luo, rutistaa tätä ja kääntyy takaisin “omaan suuntaansa”.

Esimerkki 2. Lauma lapsia keikkuu pihalla puutarhakeinussa vappujuhlissa. Aikuiset ovat sisällä. Joku keksii huutaa “Vappu! Vappu!”. Muut yhtyvät huutoon. Sitten huudetaan kuorossa “pippeli! pippeli!”. Eikä aikaakaa, kun huutojen lomassa ja tilalla on sanatonta silmitöntä kirkumista, joka puhkoo rauhallista vappuateriaa nauttivien naapureiden tärykalvot.

Mitä tapahtuu, jos keski-ikäinen nainen käy pyytämässä lapsia lopettamaan huudon? Hänet leimataan lapsia vihaavaksi kukkahattutädiksi. Lapset jatkavat kirkumista ja aikuiset katsovat kukkahattutätiä pitkin nenänvartta. Mitä tapahtuu, jos kiukkuinen teini käy pyytämässä lapsia olemaan hiljaa? Lapset kikattavat ja lopettavat kirkumisen.

 

Ruokaa ja kirjoja

En oikein voi sanoa suhtautuvani kumpaankaan intohimoisesti, sillä en suhtaudu oikein mihinkään intohimoisesti, mutta rakastan kumpaakin, ruokaa ja kirjoja. Olen myös varsin vaikutteille altis, joten ei liene ihme, että kirjat vaikuttavat minuun niin monin eri tavoin – mielialoihini ja mielitekoihini niinikään.

Jätän kirjoja hyvin harvoin kesken, sillä uskon, että ei-niin-hyväkin kirja, opettaa minulle jotain. Kesken jättämäni kirjat voi laskea noin yhden käden sormilla: Pelastuspartio Bernhard ja Biance (tylsistyin kuoliaaksi), Taru sormusten herrasta (tylsistyin kuoliaaksi), Anna Karenina (tylsistyin kuoliaaksi) ja ensimmäinen ja viimeinen Viisikko, jota yritin lukea (siinä syötiin aivan liian usein, ja ruoka oli aika kökköä eväsruokaa, kuten sardiineja ja sen sellaista).

Ihmiset lukevat eri syistä ja erilaisia kirjoja luetaan eri syistä. Pohjimmiltaan lukijoita on kuitenkin kahta kastia: niitä jotka lukevat oppiakseen asioita, ja niitä jotka lukevat oppiakseen ymmärtämään. Those who read to gain knowledge and those who read to gain understanding. Eiväthän ne toisiaan pois sulje, tietenkään, mutta ohjaavat kirjavalintoja non-fictionin ja fictionin välillä.

Itse olen erittäin vahvasti jälkimmäistä kastia. Luen oppiakseni ymmärtämään maailmaa ja erilaisuutta ja erilaisia ihmisiä ja ihmismieltä paremmin. Jokainen lukemani kirja avartaa minua ja maailmankuvaani, ja parhaat auttavat minua ymmärtämään myös itseäni paremmin. Pieniä ahaaelämyksiä tai isoja oivalluksia.

Luin vastikään Maeve Binchyn kirjan Kastanjakadun väki (Chestnut Street), joka sijoittuu kuvitteelliselle kadulle Dubliniin. Luin jostain, että Dublinin turisti-info saa jatkuvasti kertoa ihmisille, ettei kyseistä Kastanjakatua oikeasti ole, sillä ihmiset haluaisivat päästä fiilistelemään kirjan miljöötä, siinä missä Notting Hilliäkin samannimisen elokuvan katsottuaan (niin minäkin!).

Juuri niin kirja tekee. Maalaa kuvan jostakin, minkä haluaisi nähdä oikeastikin. Kun lukee paikoista, joissa on jo käynyt, tulee kotoisa olo, “tuolla minäkin olen kävellyt!”, ja kun kulkee paikoissa, joista on lukenut, ne tuntuvat tutuilta jo ennestään. Ja kun kirjan henkilöt syövät jotain, haluaisit istahtaa pöytään heidän kanssaan, maistaa samoja makuja, nauttia samoja nautintoja. Paitsi jos tarjolla on jotain niinkin proosallista kuin sardiineja ja ruisleipää. Niistä tulee fiilis, että pitäkää piknikkinne.

Niinpä en ollut ollenkaan yllättynyt, kun eilen iltasella tajusin, että minun tekee ihan hirveästi mieli biryania. Siirryin Dublinista Delhiin, Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriön matkassa. Ensimmäisen tarinan (hassua, että satuinkin valikoimaan peräjälkeen kaksi kirjaa, jotka koostuvat useista vain ohuesti toisiinsa liittyvistä tarinoista, etenkin kun en yleensä sellaisista juuri perusta) Anjum syö paljon biryania.

Biryani oli helppo. Melkein sitä meinasin Woltilla tilata kotiin, mutta päädyin lopulta tekemään sitä itse. Kotoa löytyi kaikki tarvittava, paitsi jugurtti, jota mies haki kaupasta sillä välin, kun kana suli. Nyt on kana-biryania, ja hyvää onkin!

Kaikki mieliteot eivät ole olleet ihan niin helppoja toteuttaa – ei etenkään takavuosien Suomessa. Dunkin Donut’sin Boston Cremeä (Janet Evanovichin Stephanie Plum -kirjat!) pääsin maistamaan ensimmäistä kertaa vasta liki kymmenen vuotta sitten Berliinissä. Fried Chicken (saman kirjasarjan innoittama) löytyi niinikään Saksasta, missä pysähdyimme KFC:hen syömään autoreissulla joskus viime vuosikymmenellä. Jostain syystä Southern Fried Chicken ei tullut mieleen.

Kay Scarpetta kokkaa vaikka sun mitä fancyä italialaista piinaavien mysteereiden lomassa, jopa niin, että Patricia Cornwell on julkaissut myös Scarpettan keittokirjan Food to Die For, mutta ei ole jostain syystä koskaan ollut kiinnostusta sitä ostaa. Scarpettan innostamana kyllä on tehty pastaa ja risottoa ja grillipizzaa. Italialainen keittiö ei ole uutta eikä erikoista, mutta grillipizzaan en ollut ennen noita kirjoja törmännyt.

Evanovichin eräässä toisessa kirjasarjassa (Fox & O’Hare -sarja, jonka viimeisintä kirjaa odotan kuin kuuta nousevaa – kaksi viikkoa siihen, että se tippuu Kindleeni) Kate O’Hare sanoo, tilattuaan puoliraa’an kobe-pihvin ja kaksi aurinkomunaa: “Egg yolk is nature’s own steak sauce.” Ilahduin suunnattomasti, sillä sitä samaa olin minäkin sanonut miehelle moneen kertaan syödessämme aamupalaksi entrecôtea ja sunny side up -munia.

Kananmunista puheen ollen, uppomunia en ollut koskaan ajatellutkaan maistaa, en ennenkuin luin erään kirjan, missä miniä ei anopin mielestä koskaan osannut tehdä niitä oikein (minä nyt en osaa vieläkään, mutta Dublinissa niitä maistoin kyllä). Paahtoleipä peanut butterilla ja kirsikkahillolla on myös kirjoista kotoisin (ajalta jolloin suomesta ei saanut maapähkinävoita, joten odotin ja odotin, että saisin sellaista maistaa), mutta Steph Plumin oliviit ja maapähkinävoi eivät oikein ole sytyttäneet.

Kuvaukset tuoreesta paksusta leivästä, jonka päälle voi sulaa, saavat lähes poikkeuksetta minut leipomaan leipää tai sämpylöitä. Ja kyllä, Asterixien vuoksi aina halusin maistaa villisikaa, kunnes maistoin ja totesin, ettei se oikeastaan ole juuri tavallista possua kummempaa. Kuitenkin, samaisten sarjisten vuoksi edelleenkin rakastan syödä broilerin koipia kädet rasvasta liukkaina. Don’t ask :D

Ainakin minua siis kirjat ovat vieneet makumatkoillekin – joskin kai useimmiten lähinnä ne aiheuttavat mielitekoja, jotka ainakin pyrin täyttämään melko saman tien. Jotenkin sekin syventää kirjan kokemusta, että syö samaa ruokaa kuin kirjan henkilöt. Sitä sukeltaa vielä himpun verran syvemmälle kirjan maailmaan, kun täyttää vatsansa kirjassa kuvatuilla herkuilla.

Toisaalta toisinaan kirjoissa vain on suunnattoman mielenkiintoisia ruuan kuvauksia ja niitä pitää saada maistaa, ihan vain koska. Toisinaan taas ei, ks. Viisikko. Niin, ja Kastanjakadun väki söi aika kamalaa safkaa, kuten liha-munuaispiirakkaa, ja papuja ja paahtoleipää (ei kummassakaan yksin tosin mitään vikaa, mutta että yhdessä?). Kastanjakadun väki oli tosin muutenkin aika surullista porukkaa.

Ihmiskoe: aikainen aamurutiini

En minä ensimmäistä kertaa ole pappia kyyydissä. Joskus alun toistakymmentä vuotta sitten kelloni soi joka helkkarin aamu klo 6:10, jolloin väänsin itseni sängystä ylös, kampesin puolittain nukkuvan tosikoisen sängystä ja kannoin tai talutin tämän suihkuun kanssani. Siellä suihkussa vähitellen heräiltiin kumpikin juuri sen verran, että selvittiin pukemisesta, aamujugurtista (tosikoinen) ja useimmiten myös aamukahvista (minä – mutta kävi monesti niinkin, että koko kahvinkeitto-operaatio epäonnistui).

7:10 olimme ovesta ulkona ja autossa ja matkalla päiväkotiin. Sieltä ajelin autopilotilla töihin kahdeksaksi. Miksi? En oikeasti enää muista. Muistan vain sen, ettei se milloinkaan muuttunut helpommaksi. Että joka aamu tunsin itseni zombieksi. Ai, ehkä sillä ajoituksella oli jotain tekemistä sen kanssa, että lapsi piti hakeakin päiväkodista, mikä tarkoitti lähtemistä töistä viimeistään neljältä.

Ei ole enää päiväkoti-ikäisiä nähty täällä vuosikausiin, thank god! Eikä itse asiassa säännöllistä aamurytmiäkään varmaan kymmeneen vuoteen. Preferoin epäsäännöllisyyttä. Siis sitä, että saan nukkua tunnin, puolitoista, pitempään niinä aamuina kuin voin ja herään sitten aikaisemmin niinä joina on pakko. Miksi ihmeessä olen nyt siis altistanut itseni tälle ihmiskokeelle, jossa herätykseni soi poikkeuksetta klo 6:30 joka hiivatin arkiaamu? Ja mitä siitä on seurannut?

Tuossa helmikuun lopulla työelämäni muuttui leppoisista kotityöpäivistä jatkuviksi aikaisiksi aamuiksi – yhdeksältä ja kahdeksalta alkavia palavereja ja koulutuksia 3-4 päivää viikossa. Jotenkin sain itseni kuvittelemaan, että on helpompi pitää vaan se aikainen herätys voimassa myös niinä harvoina aamuina, kun ei tarvitse oikeasti nousta niin aikaisin. Ei sillä, ei sillä edes liene enää väliä, harm is done, kun suurin osa arkiviikosta on tuota aikaista herätystä kuitenkin. Aamu sinne tai tänne.

Varsin täsmällinen sisäinen kelloni kyllä tottuu säännönmukaisiin herätyksiin, joten sikäli ehkä se onkin “helpompi” säilyttää säännöllinen rytmi kuin vaihdella sitä. Sepä ei oikeasti kuitenkaan tarkoita sitä, että aamu-uninen muu minäni ikinä tottuisi nousemaan niin aikaisin. Ihan sama kuinka pitkään tätä jatkuu, herääminen puoli seitsemältä tuntuu fyysiseltä kidutukselta. Psyykkisestä kidutuksesta puhumattakaan.

Miten sen kuvailisin? Mahassa kiertää, aivotoiminta on hidasta ja jäykkää, silmiä kirveltää, paleltaa, päähän mahtuu vain yksi ajatus: haluan takaisin nukkumaan. Yhtä hyvin minut voisi herättää klo 02 ja ilmoittaa, että päivä alkoi nyt.

Viime aikoina olen alkanut huomata, että tämä jatkuva kesken unien herääminen on minulle melkoinen jatkuva stressitila. Alan joka yö heräillä aamuyöstä odottamaan, että se pirun kello soi. Myös viikonloppuisin – ja sitten herätessä tuntuu kuin en olisi levännyt ollenkaan. Nyt kun muistelen asiaa, minulla oli pahat unihäiriöt myös silloin toistakymmentä vuotta sitten. Laitoin ne silloin aviokriisin piikkiin, mutta tästä näkökulmasta melkeinpä väittäisin niiden johtuneen aikaisista aamuista.

Ihmisen, jonka sisäinen aikavyöhyke ei poikkea “normista”, ainakaan tähän “väärään” suuntaan, on vaikea ymmärtää tätä. Saan aina asiasta puhuessani kuulla, että menet vain aikaisemmin nukkumaan niin kyllä se siitä! Ei se vaan kuulkaa siitä! Edes tiede ei enää väitä että se siitä. Uni ei ole matematiikkaa. Ihminen ei ole matematiikkaa. Luontainen unirytmini on 23/00-08/09, eli ei edes pahasti myöhäinen, mutta riittävästi, että puoli seiskan aamu on kamala.

Minä siis nukahdan kyllä kymmenen pintaan hyvinkin. Viimeistään yhdentoista aikaan. Kärsin nimittäin myös jatkuvasta univajeesta (onhan normirytmini 9h unta, ei 8 tai 7), jota yleensä on helpottanut viikonloppujen 12h yöunet. Kiitos sisäisen kelloni tarttumisen tähän uuteen rytmiin, nyt ei ole niitäkään ja näin ollen väsymys ja uniongelmat ovat uhkaavasti alkaneet kumuloitua. Elimistöni on jatkuvassa stressitilassa.

Ihmiskokeeni on ohi lopputuloksella FAIL. No, melkein. Kohta ainakin! Tälläkin viikolla on vielä ainakin kaksi aikaista aamua, mutta torstaina ja perjantaina voinen säätää kelloni taas tuntia myöhemmäksi ja alkaa purkaa sisäisen kelloni fiksoitumaa. Ei, säännöllinen rytmi ei takaa tottumista ja elimistön muokkautumista siihen, vaan aiheuttaa pahimmillaan todella pahoja ongelmia.

P.S. Oletteko nähneet Ylen Kioskin “Jos iltavirkut pyörittäis maailmaa”? Vähäsen yliampuva, mutta kandee kattoo.

Kevätauringonpistos

Mistä tietää, että on kevät? No tietenkin siitä, että aurinko lämmittää, päivät pitenevät, lumi sulaa, luonto heräilee, ihmiset parveilevat puutarhakauppohin, tekee mieli istuttaa kasvi, ilmassa leijuu grilliruuan tuoksu, ja minä ostelen uusia kenkiä ja vaatteita.

Talven horroksen väistyttyä meillä ovat ikkunalaudat ja sauna muuttuneet taas taimitarhoiksi. Useimpina vuosina kasvien istuttaminen on jäänyt vähän myöhäisemmäksi ja olemme pitkälti tyytyneet taimitarhojen taimiin. Tänä keväänä olen jo lykännyt multaan siemenen jos toisenkin.

Makuuhuoneen aurinkoisella ikkunalla lämpömattojen päällä itää (ja odottaa itämistään) muutama sata chilinsiementä, tähtäimenä muutama kymmenen tainta. Saunassa itää laatikkokaupalla yrttejä ja ulkona tein jo ensimmäisen pinaattikylvön ja laitoinpa vähän retiisejäkin kasvamaan. Tänään haettiin bok choin siemeniä, joita olisi tarkoitus laittaa niinikään ulos kevätsatoa varten.

2019-03-27-20.12.39.jpg

Nuo istutuspuuhat eivät ole ehkä ihan minun lempipuuhaani, mutta tykkään rehevästä puutarhasta, joka tuottaa kaikkea hyvää suoraan omasta maasta. Onneksi siis mies jaksaa ja haluaa tehdä, sillä työnjako on aika simppeli: mies hoitaa kaiken muun, minä vain pienempisormisena ja (vielä) parempisilmäisenä laitan siemenet valmiisiin kasvupaikkoihin – ja taimet edelleen kasvuruukkuihin.

Puutarhahommat ovat siis jo hyvällä alulla ja shoppailemaankin olen ehtinyt. Toissaperjantaina soitin miehelle töistä lähtiessäni: “Hei, what time you leaving work? If I go to Sello now, could you pick me up?” Mies kertoi olevansa jo lähtenyt, odottavansa tytärtään, jonka kanssa olivat menossa hakemaan viikonlopuksi grillattavaa. “Let’s go together tomorrow”, mies ehdotti. “I can’t go shopping with you! You’ll just keep me form buying the stuff I want!” ilmoitin Laura Vita -kenkien kuvat silmissä vilkkuen. Mies nauroi: “Well, I can do my own shopping while you do yours.”

Niin me mentiin sitten lauantaina Selloon ja petyin jälleen Laura Vitan kevätmallistoon. Syys-talvimallistoissa on aina kaikkea ihanaa, mutta keväällä ei mitään, mikä miellyttäisi silmiäni. Halusin kivat avokkaan. Jotain, missä on jotain erilaista ja erityistä perusnahan sijaan. Ostin lopulta Tamariksen kukkakuosiset kengät, joita olen monesti jo katsellut, mutten viitsinyt hankkia Vitan kevätmallistoa odotellessani. Heräteostoksena mukaan lähtivät myös yhdet aivan ihanat blingbling-tennarit.

Yritin etsiä myös jotain mageita uusia vaatteita, mutta kaikkiall kaikki on niin tylsää! Halosen Desigual-mallisto ei nyt ehkä, mutta se sitten onkin sitä kummallisinta väritystä ja kuosia, josta EN pidä. Vaatteiden suhteen ei siis paljon ollut onnea silloin lauantaina, mutta onneksi on nettikaupat ;) Ja löysinhän minä sitten  viime viikolla yhden aivan hitsin siistin puseron ja farkut.

Tänään meillä oli miehen kanssa agendalla parin paketin noutaminen (vrt. ne nettikaupat) ja Bauhaus. Ensin yksi paketti Töölön postista – meidän lähiposti muuttui pelkiksi lokeroiksi, mutta eihän niitä “ei voitu toimittaa” -paketteja sinne tietenkään viedä… – ja sitten toinen pienestä “Supermarketista” keskeltä Pikku-Huopalahtea, kun en eilen ollut kotona UPSin kundin yrittäessä toimittaa minulle Desigualin pakettiani.

Tiedän, olen ilmastohasardi. En olisi, jos saisin haluamani tuolta kaupoista, mutta kun eI Ole!

Bauhausista mies etsi kasvilamppuja, ja minä jumahdin orkideojen luokse. Orkideat <3 Olen perinteisesti ollut aivan toivoton kukkien kanssa, tappanut kaktuksetkin. Joskus kauan sitten onnistuin pitämään oleanterini hengissä ja hyvinvoivana pitkään, kunnes unohdin sen kerran parvekkeelle lämpimän kesän jälkeen ja se paleltui. Traakkipuut saivat taudin ja palmu kuoli viimestään kolmannen tai neljännen muuttonsa myötä.

Muutama vuosi sitten saimme isältä ja tämän vaimolta Dendrobium-orkidean, joka kukki komeasti ja säilyi hengissä, vaikken pariin vuoteen hogannutkaan, miten sen saisi kukkimaan uudestaan. Se ei vain halunnut tehdä uusia kukkia päävarteen, joten se alkoi kukkia vasta kun en enää nyppinyt uusia varsia pois. Nuo uudet varret kukkivat nyt monta kertaa vuodessa! Pari vuotta sitten se sai kaveriksi vaaleanpunaisen orkidean, naapureiden hääonnittelu naimisiin mentyämme. Se kukkii kahdesti vuodessa kuukausia putkeen.

Meidän olohuoneen ikkunat ovat suoraan etelään ja niissä on sälekaihtimet, jotka kääntämällä sopivasti alaspäin valo siivilöityy orkideoille ilmeisen täydellisesti. Ne viihtyvät tuolla ikkunallamme minun säännöllisen epäsäännöllisen kasteluni kanssa loistavasti. Orkideat ovat kuulemma vaikeita pitää hengissä ja olen minäkin muutaman elämäni aikana tappanutkin, mutta täällä olosuhteet ja kastelufrekvenssini näyttävät aika ideaalisilta.

Niinpä uskaltauduin tänään ostamaan peräti kolme orkideaa lisää: yhden Zygopetalumin ja pari Phalaenopsista lisää. Nyt on orkideoja ikkunallinen ja vähän toisenkin puolella, muiden (ihmeekseni kukoistavien) kukkieni ja viherkasvieni vierellä.  Auringon loistaessa sälekaihtimien lävitse koko orkidearivistö suorastaan hohtaa!

2019-04-06-16.48.06.jpg

Ulkokukkien valikoima on tässä vaiheessa kevättä vielä pretty much narsissi, narsissi, narsissi ja narsissi. Ja orvokkeja, mutta noinkohan ne selviävät yöpakkasista? Yhden ostin ja laitoin ulos isoon ruukkuun, mutta pitää ehkä ottaa se ensi viikolla sisälle, kun menee taas kylmäksi. Narsisseja toin kotiin kolme ruukkua ja laitoin etupihan portaiden kaiteelle. Takapihalla ne, krookukset ja tulppaanit jo työntyvät maasta muutenkin, osa jopa läpi meidän juurikankaan ja soran!

Kaupoista palattuamme ja laitettuani orkideat ruukkuihinsa ja ikkunalle, lähdin koirien kanssa kevään ensimmäiselle vähän pitemmälle lenkille. Aurinko paistoi lämpimästi, koirat eivät tarvinneet takkejaan, linnut pitivät konserttiaan. Hanhet ovat saapuneet talvimajoiltaan meidän rannoillemme (halusi tai ei), kuten myös joutsenet, joita näemme aina työmatkalla, jo pari viikkoa sitten.

Kevätaurinko tekee mielelle ihmeitä! Luonnosta puhumattakaan. Ja kunhan vihreä puskee kunnolla esiin, heräävät minunkin viimeisetkin solut talviunestaan. Kohta on kesä!

[Kuvia orkideoistani Flickrissä]

Kirjoja, lukemista, kirjoja, I <3 books

Viime viikolla eräänä aamuna ollessani matkalla toimistolle luin juuri viimeisiä sivuja David Duchovnyn kirjasta Holy Cow. Kirja oli humoristinen, mutta sellaisella popularistisella tavalla, jossa lehmä heitti ilmoille kaikki white trash girls -kliseet, jotka voit vain kuvitella. Kirjan idea oli tavallaan jees ja sitten tavallaan ihan hölmö. Sen parasta antia oli toiseksi viimeinen luku, josta poimittuna tärkein ajatus:

“What goes up must come down. I had spent a long time dreaming of India, it’s true. But I’m not upset that India didn’t turn out the way I had planned, didn’t in the end match up with my dream India. Without my vision of a dream India, I never would have gone anywhere, never would have had any adventures at all. So I guess it’s not so important that dreams come true, it’s just important that you have a dream to begin with, to get you to take your first steps. “

Kirja oli minulle melkoinen pettymys huomattavasti syvällisemmän ja kiehtovamman Miss Subwaysin jälkeen. Luettuani kirjan viimeiset rivit odotellessani cappucinoani Espresso Housessa siirryin Goodreadsiin kirjoittamaan kirjasta arvostelua. Minulla oli kahvimuki ja toimiston avainlätkä toisesa kädessä ja toisella naputtelin arvostelua kiivetessäni portaita ylös. Toimiston ovella yritin selvitä haasteesta näyttää key fobia lukijalle ja vetää ovi auki. Työkaveri lasioven toisella puolella huomasi struggleni ja melkein ehti auttamaan. Sain huvittuneen katseen kerrottuani mitä sillä kännykällä olin tekemässä.

Nyt minulla on Kindlessä kesken George Orwellin Animal Farm. En minä tarkoituksellisesti tätä eläin-faabeli-genreä jatkanut, mutta miehen kanssa vaan tuli tuosta Eläinten vallankumouksesta puhetta edellisen kirjan pohjalta, ja ehkä vähän eräänkin yhteiskuntapohdiskelun myötä. Ei, en ole lukenut myöskään kirjaa 1984. En ole varma luenkokaan. Vaikka ideologioiden ymmärtäminen kiinnostaa sinänsä, kommunismista lukeminen saa enimmäkseen vain ahdistumaan.

En siis voi sanoa pitäväni Animal Farmista. Ei se kirjana huono ole, mutten nauti sen lukemisesta. Se vihastuttaa, ärsyttää ja suututtaa. Onneksi se ei ole järin pitkä, joten ei se minua pitkään piinaa, vaikka luenkin sitä vain työmatkoilla. Sen verran se kuitenkin pitää otteessaan, että eilenkin melkein törmäsin naapuriin, joka tuli pihatielle toisesta suunnasta yhtaikaa kanssani, sillä minä kuljin kotiovea kohti nenä kiinni kirjassa, er, siis kännykässä.

Kotiin saavuttuani aloin kolistella kirjastossa. “Äiti, mitä sä siellä oikein riehut?” kysyi tosikoinen Netflixin äärestä. “Järjestelen kirjahyllyjäni, tai siis kirjojani.” Olin näet sattumoisin kävellyt töistä kotiin Ison Omenan läpi ja eksynyt Suomalaiseen kirjakauppaan, missä oli remonttiale ja matkaan tarttui pari uutta kirjaa.  Minulla on sellainen positiivinen ongelma kirjahyllyjeni kanssa, ettei niihin oikeastaan enää kunnolla mahtuisi uusia kirjoja. Ja kun OCD tahtoo kirjat järjestykseen, aiheuttaa jokainen uusi kirja haasteen. Siksi luen paljon Kindlestä, mutta kotimaista ei juuri ole tarjolla, ja sitä paitsi jotkut kirjat vaan pitää olla kirjoina hyllyssä!

Nuo kirjahyllyjeni uudet tulokkaat olivat Roope Lipastin Perunkirjoitus ja Juha Hurmeen Niemi. Perunkirjoitus kiilasi lukujononi kärkeen, eli seuraavaksi potilaaksi vähän keveämpänä lukemisena, kunhan tässä varmaan tänä iltana tulee Venla Hiidensalon upea Karhunpesä luetuksi. Olen Lipasti-fani Teini talossa -blogin myötä, ja pitkään miettinyt, että pitäisi lukea joku tämän kirjoistakin. Kohta luen!

Luin pitkään lähes puhtaasti englanniksi, koskematta juuri kotimaiseen kirjallisuuteen. Sitten vastaani tuli Max Seeck, ja sain joululahjaksi Mikko Porvalin Karelia Noir -kirjat ja viime syksynä haalin kirjamessuilta vinon pinon ensisijaisesti kotimaista kirjallisuutta, valikoiden. Kristiina Vuori, Johanna Valkama ja Kaari Utrio. Olen lukenut siis koti-Suomen historiaan sijoittuvia kirjoja viime aikoina ja siihen sijoittuu myös edellä mainittu Karhunpesä; viimeistä vuosisataa ja vähän nykypäivääkin.

Minua kiehtoo juuri nyt hurjasti kulttuurihistoria ja uskonnon vaikutus kulttuuriin ja moraaliin, etiikkaan. Siihen tuo Hurmeen Finlandia-palkittukin Niemi osuu kuin nyrkki silmään. Pieni osa minusta haluaisi lähteä virkavapaalle/opintovapaalle, hypätä hetkeksi pois it:stä takaisin akateemiseen maailmaan tekemään aiheesta tutkimusta ja väikkäriä. Jaa että mikäkö estää? En halua sitä tarpeeksi :D Viihdyn nykyisessä status quossani. Muutos pelottaa.

Niinpä tyydyn ravitsemaan mieltäni tässä työn ohessa lukemalla, lukemalla ja lukemalla. Hurahdin minä tässä hetkeksi jo Once Upon a Time -telkkarisarjaankin, jonka binge-katsoin muutamassa viikossa läpi. Silloin ei paljon ehtinyt kirjoihin koskea, mutta aika aikaa kutakin, sanos mutsi. Elämäni suuri tragedia on, että on niin paljon kirjoja ja niin vähän aikaa lukea, joten toisaalta minua harmitti olla niin koukussa kaiken ajan nielevään sarjaan. Toisaalta, eipähän niele aikaani enää ;)

Lukujonossani (jota Goodreadsiin kerään) on tällä hetkellä 55 kirjaa. Niistä 26 on ostolistalla, 6 lainauslistalla ja 23 jo hyllyssä/Kindlessä odottamassa. Lista ei oikeasti lyhene ikinä. Jokaista luettua kirjaa kohti sinne jostakin vinkistä putkahtaa toinen tilalle. Suurin piirtein samaa tahtia, sillä tuo jononi on pysynyt about samana pitkään (jos ei lasketa kirjamessujen massaostoja). Se, missä järjestyksessä kirjoja sitten luen, riippuu kulloisestakin fiiliksestä. Useimmiten yhtä lukiessani hahmottuu ymmärrys siitä, minkä haluan sen jälkeen ottaa lukuun. Sen pitemmälle en edes yritä asiaa suunnitella.

Rakastan surffailla kirjallisuuden aallokoissa ja tarttua milloin mihinkin ohitse ajelehtivaan kirjaan. Omassa kirjastossani, Kindle siihen mukaan luettuna, tunnen olevani omassa vellovassa merenlahdelmassani, jossa on juuri ne kirjat, jotka olen sinne halunnut. Erinäisten kirjallisuusryhmien ja kirjakauppapiipahdusten myötä sinne kertyy vähitellen lisää mihin tarttua ja minkä kanssa kellua tovi. Kirjastossani oloni on rauhallinen ja onnellinen, kirjojeni ympäröimänä. Siksi useimmiten luen siellä, fatboyssani, ja etänä ollessani teen siellä työnikin.

2019-03-21 12.13_e

Hotel Positive

Kello oli noin kolme iltapäivällä, kun tosikoinen tuli koulusta kotiin ja huomattuaan minut kirjastossa, ihmetteli: “Eiks sun pitänyt lähteä tänään?” “Kyllä mä lähenkin, about tunnin päästä”, vastasin ja teini ynähti jotain okein tapaista ja käännähti mennäkseen huoneeseensa. Kutakuinkin tuntia myöhemmin suljin kotioven perässäni ja lähdin ajamaan kohti Uuttakaupunkia. Minulla on täällä työpaja huomenna. Hämmentävää kyllä.

Auton diesel-mittari näytti neljännestankkia ja arvailin, kuinka pitkälle sillä pääsen. Totesin, ettei sitä tarvitse vielä päättää, ehdin sen tehdä matkallakin, kun näen, kuinka paljon motariajo vaikuttaa kulutukseen. Tuo meidän Mersu kuluttaa vielä reippaasti yli satasenkin ajossa aivan hirveän paljon vähemmän kuin kaupunkiajossa. Motarilla tosin tietenkin on vielä talvirajoitukset, mutta jotain yli satasen se ajonopeus kuitenkin.

Asetin auton navigaattoriin hotellini osoitteen, laitoin Spotifyn shuffle-soittamaan Foo Fightersia auton stereoista ja kurvasin motarille. Matka sujui rattoisasti musiikin täyttäessä auton. Mitä nyt joku satunnainen valopää kanssakuski välillä vähän vitutti. Vaivuin ajatuksiini. Vähän ennen Saloa navigaattori sanoi jotain, mitä en ihan erottanut musiikin seasta, jotain liikennetilanteesta. Dismissasin ilmoituksen, mutta kohta se tuli uudestaan. “Reittiä on muutettu liikennetilanteen vuoksi.” Mitä hemmettiä?! Miksi kaikki laitteet yrittävät olla käyttäjää fiksumpia.

Säätelin navigaattorin zoomausta nähdäkseni, mitä se nyt on mennyt tekemään. Se oli vaihtanut valitsemani reitin ihan täysin ja ohjasi nyt jostain sieltä Salon takaa maantietä pitkin suoraan Turun läpi. Pyöräytin silmiäni, peruutin reitin ja tuumasin, että pitäköön navigaattori tunkkinsa. Selviän ainakin Raisioon saakka ilmankin. Veikkailin sitä paitsi navigaattorini kartan olevan vanhentunut Turku-Pori-tien alun osalta, sillä sehän oli rakenteilla vain muutama vuosi sitten ja auton kartta on yli viiden vuoden takaa.

Pysähdyin Raision ABC:lle pakolliselle vessastopille ja hakemaan pork jerkyä snackiksi ja Google-mappasin reitin siitä Uuteenkaupunkiin. Syystä, jota en itsekään osaa selittää, halusin nimenomaan ajaa sitä pienempää tietä pitkin, vaikka se olikin ehkä 5 minuuttia hitaampi. Suuntasin auton nokan kohti Kustavia ja reititin Uudenkaupungin hotellini auton navigaattoriin uudelleen. 25 kilometriä matkaa. Silmiä alkoi jo väsyttää, kun maailma ympärillä alkoi hiljalleen hämärtyä. Kuukausi sitten siihen aikaan olisi jo ollut pilkkosen pimeää.

Ajatukseni harhailivat siellä täällä. Olin jossain siinä noin Raisiosta lähtiessäni vaihtanut Foo Fightersin Maroon 5:een, jota kuuntelin paljon kymmenkunta vuotta sitten. Erilaisia muistoja putkahteli mielen yleensä suljetuista loukoista ja tuumin, etten nuorena mitenkään kyennyt ymmärtämään sitä muistojen merta, jota ihminen kantaa mukanaan vanhetessaan. Väliin myrskyävää, väliin tyyntä loputonta merta, johon jokainen elämän kokemus sataa omat pisaransa vellomaan entisten muistojen mukana.

Nuorena kuuntelin isovanhempieni muisteluita kyllästymiseen saakka. Hiljaa mielessäni mietin, eivätkö he mitenkään voisi vain elää tätä päivää. Pakkoko on aina kaivella vanhoja. En minä mitään sanonut, en toki. Kunnioitin ja rakastin heitä suuresti ja ymmärsin – tai ainakin arvelin – että kysymys olisi heitä loukannut. Alan ymmärtää. Mitä suuremmaksi muistojen massa kasvaa, sitä enemmän se puskee aaltojaan aina ja kaikkeen. Se meri ei osaa olla hiljaa, odotella, että haluat pulahtaa siihen. Se nostaa hyökyaaltoja pienimmistäkin tuulenvireistä, jotka tarttuvat sopivaan pisaraan.

Bittersweet memories. Sweet memories. Bitter memories. Painful memories. Soothing memories. Niistä meidät on rakennettu. Niillä elämä meitä muovaa, kuolemaan saakka. Ne puskevat ja pönkeävät ja pyrkivät ulos. Siksi ihmiset kirjoittavat muistelmia. Haluavat tulla nähdyiksi, haluavat muistojensa jäävän elämään senkin jälkeen, kun he itse katoavat tästä elämästä.

Viitisentoista kilometriä ennen Uuttakaupunkia mietteeni katkesivat, kun auto ilmoitti dieselin olevan reservin varassa. Vilkaisin ajotietokonetta; se näytti vieläkin, että pääsisin sillä 116km, joten nou hätä. Olin sitä paitsi himassa googlannut, että Uudessakaupungissa on jopa kolme Teboilia, yksi aivan hotellini lähellä. Siihenpä pysähdyinkin sitten pirssini tankkaamaan, ennen hotellille asti ajamista.

Saavuin hotelliin vähän puoli seitsemän jälkeen. Astuin aulaan, ja näin ensimmäiseksi kyltin “Yökerho – pääsymaksu 10€”. Kallista se on bilettäminen täällä jumalan selän takanakin näemmä. Yläkerran discokin oveen maalatun tekstin perusteella 2€. Löysin respatiskin, jonka takana ei ollut ketään. Seinään kiinnitetyissä koukuissa roikkui avaimia, mistä päättelin Booking.comin valehdelleen kertoessaan huonetta varatessani, että niitä oli jäljellä enää viisi. Luullakseni koko paikassa on lisäkseni yksi hotellivieras.

Soittelin tiskin lehmänkelloa pariinkin otteeseen ennen kuin nuori tyttö, no, ehkä parikymppinen, ilmestyi viimein jostakin palvelemaan minua. Luin häntä odotellessani paikan menun läpi kahteen kertaan ja mietin, pitäisikö mennä pelaamaan biljardia palloja viereisessä salissa yksinään huiskineen ukkelin kanssa. Lopulta sain avaimeni ja kävelin diskoa mainostaneesta ovesta porraskäytävään, joka toi minut huonekäytävälle. Löysin oveni ja astuin sisään vanhanaikaisin lampuin ja mahonginvärisin huonekaluin sisustettuun ihan tavalliseen hotellihuoneeseen, jonka seiniä koristavat positiiviset mietelauseet.

“If you can DREAM it you can DO it!” “Think – Do – Be POSITIVE”

 

2019-03-14 18.53.48.jpg

Odotan mielenkiinnolla huomista aamupalaa ja innolla huomista kotiinpaluuta. That’s thinking positive, right?

Naistenpäivän mietteitä

Idealisti minussa toivoo, että Naistenpäivä olisi tarpeeton. Ettei kenenkään tarvitsisi erikseen juhlia sitä, että on nainen, mutta ennen kaikkea ettei kenellekään tarvitsisi muistuttaa, että nainenkin on ihminen ja ansaitsee samat oikeudet kuin mies. Ettei olisi tarvetta auttaa nimenomaan tyttöjä tai ajaa naisten asiaa, vaan riittäisi silkka ihmisoikeuksista puhuminen. Sama koskee tietenkin kaikkea ihmisten jaottelua.

Jotenkin on totaalisen nurinkurista, että naisesta syntynyt mies pitää naisia itseään vähempiarvoisena. Vähän niinkuin on totaalisen nurinkurista, että mies, joka raiskaa naisen because he can, on valmis tappamaan sen miehen, joka kehtaa koskea hänen omaan äitiinsä tai siskoonsa samalla tavoin tai vaikka vähän vähemminkin.

Ylipäänsäkin on typerää ajatella, että joku toinen on sinua alempiarvoinen syystä X. Sillä syy X, olipa se sitten sukupuoli, ihonväri, ikä, taloudellinen status, yhteiskunnallinen status, seksuaali- tai sukupuoli-identiteetti tai ihan mikä tahansa ominaisuus, ei tee siitä toisesta sen huonompaa kuin sinä. Et ole yleisinhimillinen normi, et vaikka ympärilläsi olisi “samanlaisia” silmänkantamattomiin. Sillä nekin “samanlaiset” ovat samanlaisia vain valittujen ominaisuuksien puitteissa – esim. valkoisia heteromiehiä (sic ;) ).

Sori. On helppo hairahtua yleisen suvaitsevaisuuden paatokseen, kun naisista piti kirjoittamani. Se nyt vaan sattuu olemaan silleen pikkuisen sama asia, kuin mikä tahansa ihmisten määrittäminen yhden ominaisuuden perusteella. Sillä niin yhteiskunnallisesti määrittävä kuin sukupuoli onkin, ja lajin jatkumisen kannalta välttämätön, on se silti vain yksi ihmisen ominaisuus.

Sinänsä mielenkiintoista on, että samalla kun varhaiskasvatuksessa pyritään sukupuolineutraaliuteen, aikuisten maailmassa naisille jaetaan ruusuja Naistenpäivänä. Valitettavasti sille on kuitenkin vieläkin perustansa, sillä sukupuoli on yhä aivan turhan korostuneessa asemassa maailmassa ja nurinkurista kyllä, Naistenpäivän ainakin alkuperäinen tarkoitus on ollut muistuttaa, ettei naisten oikeudet vieläkään ole itsestäänselvyys. Se ei siis ole ruusun ja suklaan päivä, vaikka toki ne aina ilahduttavat (psst! ruusun voi vaihtaa pulloon shampanjaa ;) ).

Ainiin, muuten, sukupuolineutraaliudessa ei ole kyse sukupuolten kieltämisestä vaan sukupuoliroolien de-kliseistämisestä. Tytön ei tarvitse leikkiä barbeilla vaan autot ja transformerit on ihan ookoo. Poikien ei tarvitse leikkiä autoilla, jos bratzit on hauskempia. Tyttöjen ei tarvitse alkaa leikkiä autoilla, jos nukkejen hoivaaminen kiinnostaa enemmän. Poikien ei tarvitse leikkiä teekutsuja, jos puumiekoilla taisteleminen houkuttelee enemmän.

Tai siis näinhän sen pitäisi olla. Jokaisen yksilön, oli sitten tyttö tai poika > nainen tai mies, tulisi voida vapaasti ja turvallisesti valita ne leikit, opiskelut ja työt, jotka itseä kiinnostavat, ilman että joku ulkopuolelta tulee sanomaan, ettei se tai tämä ole oikein ja sopivaa koska olet nainen/mies/jotain muuta.

En rehellisesti sanoen itse ymmärrä, mikä siinä on niin vaikeaa. En ymmärrä tarvetta kertoa pojalle, ettei hoiva-ala sovi hänelle, koska se ei ole tarpeeksi miehinen. Tai tytölle, ettei tekinen ala sovellu, sillä ei naisen ajattelu toimi siinä. Toisaalta en ymmärrä sitäkään, että väen vängällä pitäisi yrittää saada enemmän naisia teknisille aloille ja miehiä hoiva-aloille. Paljon tärkeämpää olisi auttaa nuoria löytämään tiensä – opojen ja vanehmpien pitäisi aidosti kuunnella nuoria pystyäkseen auttamaan heitä ymmärtämään, mikä kiinnostaa ja missä vahvuudet piilevät.

Kirjoittelin pari viikkoa sitten firman blogiin artikkelin tasa-arvoisesta työpaikasta ja kokemuksistani naisena miesvaltaisella alalla. Kirjoitin oman sydämen kuuntelemisesta näin:

Mitäkö yritän sanoa? No sitä, että arvon tytöt ja naiset! Meitä on jo IT-alalla paljon, emme yleisesti ottaen ole väheksyttyjä tai aliarvostettuja, eikä ne naisten kykyjen epäilijät yleensä löydy IT-kollegoista vaan niistä, jotka naisia väheksyvät muutenkin. Jos IT-ala kiinnostaa, hakeudu ihmeessä opiskelemaan tai vaikka suoraan töihin, jos taidot riittävät. Jos taas teet mieluummin jotain muuta, tee sitä. Tärkeää on olla itselleen uskollinen ja löytää paikkansa maailmassa sitä kautta.

Samat terveiset teille, pojat ja miehet! Vähemmistöisyyttä ei kannata pelätä eikä ujostella. Hyvässä työyhteisössä sitä ei edes huomaa. Jonain päivänä sen sijaan saattaa tajuta, ettei entinen vähemmistö enää ole vähemmistö ollenkaan.

Olen työskennellyt IT-alalla parikymmentä vuotta, siitä monen monta vuotta osastoni/työpaikkani ainoana naisena, eikä se koskaan menoa häirinnyt. Poikani opiskelee naisvaltaisella alalla, hevostaloutta, eikä se tiettävästi häntä häiritse. Mielenkiintoistahan on, että aika usein sellaisilla aloilla, joissa naiset tai miehet ovat selkeä vähemmistö, löytyvät ne huiput juurikin sieltä vähemmistöstä. Veikkaanpa, että siksi että heillä draivi päästä tekemään on ollut niin suuri, että on ollut täysin toisarvoista välittää siitä, että on ainoa tai osa pientä vähemmistöä alalla.

Miesvaltaisella alalla työskentelystä huolimatta naiseus on minulle jotain, mitä en voisi enkä edes haluaisi piilottaa minnekään. Mitä naiseus sitten minulle tarkoittaa? Sitä, etten yritä olla muuta kuin mitä olen. Identiteetiltään miehelle mieheys toivottavasti tarkoittaa samaa – olla oma itsensä. Tehdä sitä, mistä tykkää. Pukeutua siten kuin haluaa. Olla sitä mitä luontaisesti on. Noukkia tästä meitä väkisinkin jollakin tapaa määrittävästä kulttuurista ne elementit, jotka istuvat omaan minuuteen.

“Hieno nainen ei tuoksu kuin korkeintaan hajuvedeltä.” – Aira Ruishalme (mummini)

“Miksei poikia enää kiinnosta hevoset ja ratsastaminen, vaikka ennen vanhaan ratsastaminen oli varsinkin ritarien hommaan?” kysyi esikoinen 9-vuotiaana. Hemmetin hyvä kysymys. Vastaus taitaa löytyä hevoset syrjäyttäneistä autoista.

Minun viestini tänä Naistenpäivänä on, että sinä, juuri SINÄ! olet arvokas ihmisenä, sukupuoleen, ihonväriin, ikään, silmien muotoon, pikkusormen kokoon ja mihinkään muuhunkaan sen sellaiseen katsomatta. Sinä päätät, millainen olet ihmisenä. Sinä päätät olla ystävällinen ja hyvä tai ilkeä tai välinpitämätön. Sinä päätät seuraatko sydäntäsi vai annatko muiden määrittää sinut. Sinä päätät ja sinun päätöksesi vaikuttaa niin omaan hyvinvointiisi kuin ympärilläsi olevien hyvinvointiin.

kind