Processing my books

I think when most people buy books, they stick them on a bookshelf or dresser top to await reading. Maybe take off the price tag, maybe not.

Me, I’m not like that. I process the books.

It’s book fair weekend in Helsinki and yesterday my husband and I braved the masses and went to the book fair. I equipped myself with a tote bag, but came home with two of them full of books. So there’s a lot of books for me to process before sticking them in my library!

The book fair was a deeply satisfying experience, even with the masses. I hate masses of people, but I can suffer them when the reward is golden enough, like it is in a rock concert or a book fair. Two and a half hours of live music from my favorite band. Hours of perusing through thousands and thousands of books. Bringing home a cool new band tee or hoodie. Bringing home bags full of new books.

Last time I visited the book fair there were some interviews of authors I attended, and some book signings too. This time there were no interviews that would’ve interested me, nor any book signings. Actually, there would’ve been but not during the time span of our visit. I did stop to chat with and old friend of mine, who is a poet and author and had her own stand at the fair. And bought a few of her books since I never did get around to order them before.

Exited at the book fair

So I bought a shitload of books. And didn’t buy some books that sort of called to either one of us, but I – or we – decided against after all. I didn’t buy the leather bound volume of full works of Edgar Allan Poe. The book was beautiful and all, but Poe is not my cup of tea, and husband has read it all. We didn’t buy this illustrated volume of Kalevala, even though it was beautiful too; it just wasn’t the exact version H wants. I didn’t buy the hard cover version of The Silmarillion, but settled on the paper back version. If only for the reason that the cover was prettier.

That was, by the way, the same reason I ordered the paper back version of Good Omens from once we got home – as I did not find it in English from the book fair – and noticed only after order that it’s temporarily out of stock with no clue as to when it would be available again. Bugger! I’m in no hurry though, so let’s see if I ever get it or if I need to cancel the order and get the hard cover.

J.R.R. Tolkien, The Silmarillion, Edited by Christopher Tolkien

So anyway, I came home with bags full of loot and now it’s all sitting on the dining table waiting for me to process them.

First, I glue my Ex Libris on them.

Taina Latvala, Torinon Enkeli, signed at the book fair

Then, I book them in Goodreads. Sometimes I need to create the book, as was in the case of the books Bullterrieri and Elina Salminen’s Kirjoita se kauniiksi.

Elina Salminen, Kirjoita se kauniiksi; Bullterrieri

Then, I flip through them, turn them in my hands to get their feel, scan through their pages to get their feel.

Then, finally, I place them in their rightful spot in my library. Sometimes I need to look around and ponder a bit to figure out the correct shelf and who the neighbors should be. Sometimes it even prompts some reorganization of the shelves. Sometimes it’s a straightforward process to just make space on the shelf and set the book in it’s new home.

All the books we own…

Books (most of them in Finnish):

  • Lisa Strømme – Mansikkatyttö
  • Jelena Chichova – Muistista piirretty kaupunki
  • Jean-Dominique Brierre – Edith Piaf Hymni rakkaudelle
  • Dennis McNally – A Long Strange Trip (the story of The Grateful Dead)
  • Karolina Kouvola – Pohjolan jumalattaret
  • Vanessa Kairulahti & Karolina Kouvola – Helsingin henget
  • Johan Egerkrans – Kuolemattomat hirviöt
  • Elina Salminen – Kirjoita se kauniiksi
  • Elina Salminen – Kuin lempeä laulu
  • Elina Salminen – Jos minä jostain alkaisin
  • J.R.R. Tolkien – The Silmarillion
  • S.N. Pires – Karhunkiertäjä
  • S.N. Pires – Yökulkija
  • S.N. Pires – Rummunvartija
  • Bullterrieri
  • Terry Pratchett – Wintersmith
  • Sofia Lundberg – Kuin höyhen tuulessa
  • Nelli Hietala – Maailmanlopun kahvila
  • Kiego Higashino – Uskollinen naapuri
  • Taina Latvala – Torinon enkeli

H got one book from the fair: Merlin Sheldrake – Entangled Life. He’s more into reading non-fiction.

Take-aways from the tales of Dave Grohl’s life and music

Yesterday I finished Dave Grohl’s book The Storyteller: Tales of Life and Music. It was one of the best books I’ve read this year, right there at the top, alongside T.J. Klune’s books The House in the Cerulean Sea and Under the Whispering Door, and Max Seeck’s Kauna. I think any fan of rock music – not just Foo Fighters or Dave Grohl and his numerous other music projects – would enjoy the book what with all the encounters and the tale of punk rocker Dave growing up to be a world-renowned musician.

That said and out of the way, I did not love the book simply because it is a memoir written by my all time favorite musician; I loved it because it tasted like life. Somehow Dave Grohl managed to make his nearly fabled life sound just like an ordinary life, like my life or your life, just any life. His job just happens to be a rock musician who’s been rocking the fucking world for decades, but that aside, it’s a life, and one I could relate to in surprisingly many ways.

Fake it till you make it

This is one of my life mottos. I’m not a world-class musician, not a world-class anything, but as a trainer and consultant I have often felt like Dave wrote in the book on many occasioons. How did I get here? What am I doing here? Ok, I’ve got this. Because I fake it till I make it. And make he did, and so do I, in my own world of Microsoft consultation. Life is about challenges and living up to them.

Anger vs. frustration

Somewhere in the very first pages of the book Dave talks about his daughter Violet and how she was extremely verbally talented, and from a very young age could wield words like a way older person. Not only was I like that, and my son was like that, but I was especially amused by the story of Violet having a breakdown in the kitchen and telling her dad: “I’m not angry, I’m frustrated!” Dave noted that he still doesn’t know the difference, but apparently Violet does. Go Violet! I know too, and can’t even count how many times I’ve said that exact sentence to people claiming I’m angry when really I’m just fucking frustrated!

Fresh pots!

Oh, that coffee consumption! Goes a bit with fake it till you make it, as it is supposedly a remedy for too little sleep and too much to do while being awake. Thus you drink pots and pots of coffee just to make it (through the day awake). I too used to drink shitloads of coffee, go around like a Duracell Bunny on steroids, until I had the AN surgery. After that I started getting vertigo from caffeine. Slowly, but surely I pushed my caffeine limits, but never returned quite to the same levels as before. Just a cappucino or three a day, plus some 😀 Oh, and don’t miss on the Fresh Pots video!

Making a short story long

Sometimes while reading the book I felt a kinship of sorts as the style of writing felt so familiar, kinda like my own. Each chapter was constructed in a similar way as I construct my blog posts: around a theme, starting with an event and going from there. I am a storyteller, I come from a family of storytellers, and I found a fellow storyteller in Grohl. Another person able to write a short story about rescheduling a show to fly from Australia to LA to attend his kids’ Daddy-Daughter Dance and back to Perth, Australia witihn the same 36 hours. I mean, you can list events and give details, but that’s not a story. And I think that’s what most biographies lack. They’re not stories, they’re recitals of a life.

Not taking oneself too seriously

“Anything for a laugh,” writes Dave in the chapter Down Under DUI, about whizzing through the fest goers in a silly little scooter with Taylor Hawkins. I could totally do that, allow myself to be the laughstock, even revel in it. I learned somewhere along the way that it’s not good to take oneself too seriously. Life is way too short for that! Take the adventure when it’s available and go for it! Even if it sometimes ends in a DUI sentence or a broken elbow.

Using the word fuck

One of the things I love about rock concerts is that there’s people (on the stage) who actually use the word fuck more than I do (when not angry or, krhm, frustrated). Dave Grohl definitely is one of those, though I promise this book is not full of the word; I think it was used there only a few times in places that rather needed it.

Those young talents ❤

The book begins with Dave talking about his daughters Violet and Harper. Violet is an extremely talented singer who actually once told his dad that he’s not even the best singer in the house (not in the book, actually, but in one of the Youtube videos I ended up searching and playing before I got further in the book) – and they’re right too! My god, they have a fabulous voice! Just check out them performing a cover of Adele’s When We Were Young or this collaboration of dad and daughter as they sing Nausea! Harper, several years younger, on the other hand decided on drums and has tried her hand in concert already too, see eg. the rehearsal of We Will Rock You cover in Notes & Words (with Violet singing) in 2018.

These two young talents lead me to other videos of daughters of famous rock stars and by god I expect to hear more of also Toni Cornell and Olivia Vedder. Just listen to Toni Cornell singing about Far Away Places, or Olivia Vedder singing My Father’s Daughter. I mean, their dads rocked our world, now it’s their turn and they totally rock!

Autot, joita ajattelen öisin

Silloin kun olin ihan pieni, ei meillä ollut omaa autoa ollenkaan. Isovanhemmillani niitä oli, isäni vanhemmilla peräti kolme – yksi Saab kummallekin ja Mini, jota isäni ja setäni lainailivat. Vanhempani tekivät häämatkansa isoisän vihreällä Saabilla. Matkustin paljon niin isoäitini punaisessa Saabissa, sillä kuljin hänen kanssaan todella paljon, kuin tuossa pienessä vihreässä Minissäkin, jok kai oli enempi meillä kuin sedällä, jotensakin pysyväislainassa. Vanhempani välillä nukuttivatkin minua Minin takapenkillä, kun en muuten nukahtanut; autoon nukahdin aina ennen kuin oltiin päästy pihaa pitemmälle.

Äitini vanhemmilla oli valkoinen Fiat 600, jota Topolinoksi (pikku-hiiri/Mikki Hiiri) kutsuivat, kunnes vaihtoivat sen niinikään valkoiseen farmari-Wartburg 353 Touristiin ollessani noin viiden. Haaveilin aina matkustamisesta tuon auton tavaratilassa, ja kerran tuo haaveeni kävikin toteen, kun lähdimme mökiltä käymään kaupassa. Äiti komensi pitämään pään alhaalla aina kun tuli autoja vastaan.

Tuosta Warresta tuli joskus 80-luvun alkupuolella meidän perheen ensimmäinen oma auto, kun ukkini (mummi ei ajanut) halvaantui aivoveritulpan seurauksena, eikä enää voinut ajaa. Äiti meni autokouluun vasta silloin, päälle kolmikymppisenä, ja sai korttinsa pikavauhtia niin että pääsi kuskaamaan ukkia ja mummia tarpeen mukaan.

Ehkä vuosi tai pari myöhemmin vanhempani ostivat pari vuotta vanhan valkoisen Talbot 1510:n, hienon suomalaisen auton, jonka tietuntuma oli aivan jotain muuta kuin pommpivan warren. Jonkin aikaa meillä oli kaksi autoa, kunnes warppuri jouti jo eläkkeelle. Joku sen osti tehdäkseen sen rungosta itselleen peräkärryn.

Talbotilla seikkailtiin monet seikkailut. Muistan muutamankin reissun Vesannolle tai niille main, kun Talbotissa ei toiminut lämmitys tai vinkkarit tai kummatkaan. Huopiin kääriytyneenä hytisin takapenkillä, ja faija pysähteli putsaamaan tuulilasia tuon tuosta. Muistelisin, että Talbotin loppu oli moottoripalo, mutten ole varma. Siinä vaiheessa oli isäsuhteeni huonoimmillaan.

Erään kerran oltiin mutsin kanssa Talbotilla palaamassa himaan Espoon kirkon hautausmaalta, kun mutsi, jonka suuntavaisto oli legendaarisen huono, lähti kehä-kolmosta väärään suuntaan. Päädyttiin sinne Kirkkonummen tietämille, eikä suinkaan Turun motaria pitkin kotiin, mutta siitä sitten alkoikin Espoon ajelutraditio. Vanhempien eron jälkeen oli tavallista, että lähdettiin seikkailemaan autolla pitkin Espoota, mutsi, systeri ja minä, jos ei muuta tekemistä keksitty. Niillä reissuilla käytiin monet hyvät keskustelut!

Talbotilla ei tosin noita eron jälkeisiä ajeluita enää ajeltu, sillä Talbot meni erossa faijalle, kun taas mutsi osti siinä vaiheessa Peugeot 309 sedanin. Olimme systerin kanssa mukana koeajamassa autoa ja näimme autoliikkeessä lutuisia Peugeot-leijonapehmoja, joita mutsilta aloimme kinuta. Mutsi ei niitä meille ostanut – liekö olleet myytävänäkään – mutta kun haimme auton pari päivää myöhemmin, oli auton takaikkunalla kaksi leijonapehmoa odottamassa meitä. Bless that automyyjä!

Tuo sininen Peugeot ei palvellut kuin pari vuotta ennen kuin sen viat alkoivat olla niin monenmoiset, että painostin mutsia vaihtamaan saksalaiseen autoon. Minähän olin siitä erilainen tyttönuori, että luin Tekniikan Maailmaa ja tunsin autot ja niiden kujeet. Kun Pösö jälleen kerran oli korjaamolla, ja lasku uhkasi olla melkoinen, mutsi viimein minua kuunteli ja hommasi itselleen sinisen sedan-mallisen Opel Kadettin, jonka Beauty-varustelumalli puhutteli äitiä kovin.

Kyllä se kaunis auto olikin, silloisten standardien mukaan! Kaunis ja uskollinen ja palvelikin pitkään ja ongelmitta. Sillä mutsi minua ja systeriä kuskaili ympäriinsä, sillä ajeltiin pitkin ja poikin Suomea, ja sillä käytiin konferenssireissulla aina Jönköpingissä saakka!

Siinä kuudentoista vanhana jo istuin ehkä kuitenkin enemmän hopeanvärisen vuoden ’86 Mazda 626:n kyydissä enemmän kuin mutsin Opelin. Olin jo jonkin aikaa toki ollut mukana porukassa, missä oli paljon nuoria aikuisia ja heillä autoja, mutta tuo Mazda kuului kundille – eksälleni, lasteni isälle – jonka kanssa aloimme seurustella ollessani kuudentoista. Siitä alkoikin toistakymmentä vuotta kestänyt Mazda-aika elämässäni.

Tuota kyseistä Mazdaa en itse ikinä ajanut, sillä minulla ei ollut ajokorttia vielä naimisiin mennessämme, ja siihen mennessä kun se ajoin, olimme jo vaihtaneet tuon vanhan hatchbackin uudempaan, niinikään hopeiseen vuoden ’91 626 sedaniin.

Tuo auto meillä sitten olikin kunnes esikoinen oli parivuotias ja odotin tosikoista. Silloin, alkuvuodesta 2003, päätimme vaihtaa farmariin, sillä onhan sellainen paljon sedania käytännöllisempi kahden lapsen ja rattaiden ja whatnot kanssa. Silloin ostimme ensimmäisen upouuden automme. Tehdastilaus sekään ei ollut, mutta näyttelyauto, joka oli ehkä 5000km ajettu meille tullessaan. Yönsininen Mazda 6.

Seuraavakin automme oli vielä Mazda, vuoden ’98 Madza 626, hopeinen hatchback. Olimme muuttamassa Helsingistä Klaukkalaan ja tarvitsimme toisen auton. Mies, tuo eksäni, ehdotti, että minulle voisi ostaa pikkuauton, sellaisen kauppakassin. Kysyin, että miksi minulle. Ostetaan kauppakassi hänelle, niin minä ajan sitä farmaria. Suivaannuin todella moisesta ajatuksesta! Niinpä haimme sen sijaan Saksasta toisen Mazdan kakkosautoksi kesällä 2005.

Samoihin aikoihin alkoi mies haaveilla tehdastilatusta uudesta autosta, dieselistä, joka kulkisi vähän paremmin kuin Mazda 6 – se nimittäin oli sen verran painavampi auto, että 1.6l moottori, joka oli ollut ok edellisissä Mazdoissa ja oli ok meidän toisessa autossa, tuntui vähän liian pieneltä tuolle autolle. Tilasimmekin lopulta viininpunaisen Toyota Avensis -farmarin, jonka saimme sitten vuoden 2006 helmikuussa, kait.

Saksasta haettu Mazdamme palveli erinomaisesti aina vuoteen 2008, jolloin se alkoi oireilla vanhuutta. Siis ihan niitä tavallisia juttuja, mitä nyt autossa saa siinä vaiheessa tehdä, hihnanvaihtoja (se katkesi Hämeenlinnanväylällä) ja sen sellaista. Lopulta loppukeväästä 2009 se alkoi olla siinä kunnossa, että remppojen hinnalla sai jo uuden auton. Sellaisen siis ostin.

Se oli ensimmäinen ihan ikioma autoni, sporttiviritetty Honda Civic hatchback 1.8l, hopeinen sattumoisin sekin. Rakastin tuota autoa! Siinä oli kaikki vimpan päälle, vain peruutustutka puuttui, mutta sen sain autoon synttärilahjaksi. Kolme vuotta sillä autolla ajoin, kunnes firma tarjosi mahdollisuuden leasing-autoon ja päätin vaihtaa sen myötä uuteen.

Se oli vähän huti. Tai no, olihan se Honda Insight -hybridi, graffitinharmaa hatchback, oikein hyvä kaupunkiauto, jollaiseksi sen olin tarkoittanutkin. Siinä vaiheessa olimme juuri muuttamassa yhteen nykyisen mieheni kanssa, ja hänellä oli ennestään “väyrynen”, hopeinen vuoden 2000 (kai) E320 sedan-Mersu, jolla luultiin ajavamme kaikki pitemmät reissut ja kaikki ne kerran, kun kaikki kolme lasta piti saada samaan autoon.

Kävi kuitenkin vähän toisin. Erinäisistä syistä elämä heitti häränpyllyä taloudellisesti, ja päädyimme pistämään mersun seisontaan siinä vaiheessa, kun se olisi tarvinnut uuden akun ja jotain muuta pientä laittoa, ja ajelimme Hondalla kunnes sen liisari päättyi. Asuimme Helsingissä, emme tarvinneet kahta autoa. Kun Honda lähti takaisin leasing-yhtiölle 2015, laitettiin väyrynen kuntoon ja ajeltiin sillä seuraavat kolme vuotta vielä.

Mersu on mersu ja kestää ja kestää, mutta tuo malli oli tunnetusti koriltaan susi. Se alkoi ruostua pahasti ja kattoikkunasta tuli vesi läpi niin että eräällä rankkasateella vaihdelaatikko kostui ja ongelmiahan siitä tuli. Kesällä 2018 ostimme uuden Mersun – kyllä, vaihdoin Mazda-miehestä Mersu-mieheen – mustan AMG-stailatun GLK 350 3.2l diesel citymaasturin ja myimme väyrysen pois.

Se oli tuo kyseinen citymaasturi, jonka minä puolitoista kuukautta sitten ruttasin. Auto on yhä korjaamolla, odottelemassa varaosia Saksasta, ja mies puolestaan odottelee autoa takaisin käyttöön, jotta pääsee hakemaan laattoja ja vesieristelevyjä ja mitä nyt kaikkea rautakaupoista.

Nyt meillä on siis yhdeksän yhden auton vuoden jälkeen taas kaksi autoa taloudessa, kun maasturin päädyttyä korjaamolle ostimme väliaika-autoksi AMG-Mersun, joka ei jää väliaikaiseksi, vaan ehkä noista kahdesta autosta jopa pysyvämmäksi, miehen harrasteautoksi jos ei muuta. Vuoden 2007 musta sedan CLS 63 6.2l V8 AMG, ihan ehta urheiluauto siis. Ei mikään uusi, mutta erinomaisessa kunnossa.

Olisihan noista autoista tarinaa vaikka kirjan verran. Siis kaikista elämäni autoista ja muutamasta muusta, jotka jätin tästä pois. Kaikenlaista sellaista kuten se yksi vuokra-auto, joka hajoili pitkin mökkimatkaa, ja Saabin legendaariset puskurit, joiden päällä tennarinikin pysyivät kymmenen kilometrin matkan pomppuisia hiekkateitä pitkin, ja kaikenmoiset avainten sisäänlukitsemiset ja mitä nyt kaikkea. Sitä sellaista, mitä tapahtuu ihan tavallisessa elämässä.

Auto on ehkä vain kulkupeli, tapa päästä paikasta toiseen. Ne ovat kuitenkin niin kovin monessa menossa mukana nykyihmisen elämässä, melkein kuin hevonen ajalla ennen autoja, että niihin kiintyy ja niihin kiinnittyy muistoja. Minä en ole koskaan antanut autoilleni nimiä, mutta tiedän monia, jotka ovat. Autokin on monella tapaa tunnejuttu. Ja nyt, noihin nopeisiin mersuihin tottuneena, minusta tuntuu, että millään muulla enää ikinä halua ajaakaan 😀

Saksassa Mazda 626:n ratissa

Pihapihlajien katveessa, ja muita kesäisiä tarinoita

Lunta, hiekkaa ja kivitorneja

Helatorstaina – kyllä, jo pari kuukautta sitten – pakattiin autoon koirat ja muutama rätti ja suunnattiin auton nokka kohti Kerimäkeä. Oli lämmin päivä, suorastaan helteinen, ja auton ulkolämpömittari näytti matkalla parhaimmillaan, jossain siellä Imatran seuduilla, 29,5 astetta. Siellä jossain pysähdyimme syömään savulohileivät ja jätskit ennen kuin jatkoimme matkaa Punkaharjun harjualueen kautta perille Kerimäelle.

Olimme vuokranneet mökin sieltä golf-kentän takaa, sellaisen kivan sopivan kokoisen mökin, johon koiratkin olivat tervetulleita. Asetuimme taloksi ja lähdimme etsimään järvenrantaa, siitä noin parinsadan metrin päästä. Koirat kirmasivat innoissaan ja onnessaan vapaina, minäkin nappasin flipflopit jalasta ja tallustin paljain varpain hiekkarannalle, jonka keskellä vielä nökötti pieni lumikasa. Kasa oli siinä vielä sunnuntaina, kun lähdimme ajamaan kotia kohti.

Perjantaina ajoimme Savonlinnaan, mutta silloin satoi. Lämmin kesäinen sää oli muuttunut syksyiseksi viileydeksi yhdessä yössä, keskellä kevättä. Melkein iski kiukku, sillä meidän oli ollut tarkoitus olla vain kaksi yötä ja ajaa kotiin heti lauantaina, mutta mies tavoitti mökin omistajan ja sovimme lisäyöstä. Lauantaiksi oli nimittäin taas luvattu kesää. Jätimme siis Savonlinnan sillä erää ja ajelimme tutkimaan Kerimäkeä sen sijaan.

Lauantai tosiaan aukeni jälleen kirkkaana ja lämpimän aurinkoisena. Parkkeerasimme auton rannan tuntumaan Savonlinnassa ja kävelimme rantaa pitkin katsomaan Olavinlinnaa. Arvatahan se piti, että koirat eivät linnaan olleet tervetulleita, joten lopulta mies jäi koirien kanssa ulkopuolelle, minun käydessäni kuvailemassa linnaa sisäpuolella, sen verran mitä nyt ilman lippua ja opastuksia saattoi. Ja ostamassa ukonvaajan. Jonkinmoinen keskiaikainen taikakalu se on, en minäkään enempää muista, vaikka sen autossa wikipedioin.

Jätimme sen jälkeen linnan taaksemme ja kävelimme sen sijaan rantaviivaa pitkin aina torille saakka, sinne sillan kupeeseen, mistä näkyy joku iso kirkko. Siellä teimme uukäännöksen ja palasimme samaa tietä takaisin autolle. Siinä oli meille riittävästi retkeä sille päivälle ja palasimme mökkiin grillaamaan ruokaa, lämmittämään saunaa ja saunomaan, sekä kävelemään jälleen koirien kanssa rantaan lumikasaa katsomaan.

Nokka ruttuun ja menoksi

Helatorstain jälkeen sää muuttui taas alkukeväisen viileäksi, muuttuakseen kertaheitolla lämpimäksi siinä kesäkuun alun tienoilla. Oli ylioppilailla komea juhlasää, ainakin eteläisessä Suomessa! Niin oli minulla kesäisen hyvä fiilis, että kun siinä sitten about viikko ylppäriviikonlopun jälkeen olin menossa firman liikuntapäivään, en huomannut edellä ajaneen pysähtyvän suojatielle, ennen kuin oli liian myöhäistä.

Siinä sitä meni sitten mersun nokka ruttuun ja matka katkesi kuin seinään. Ainakin toviksi. Yli kaksi tuntia siinä vierähti, kun ensin odottelin, että mies tuli paikalle (mies, armas mieheni, joka haluaa kaiken hoitaa ihan tietyllä tavalla, on tehnyt minusta ihan uusavuttoman 😀 ), ja sen jälkeen, että hinuri tuli paikalle. Minua vitutti ja sapetti ja kaikkea sitä, mutta mies lohdutti, että se oli vain peltiä. Minä, hänen korvaamaton vaimonsa, sentään selvisin naarmuitta.

Hinurin vietyä auton korjaamolle – missä se yhä odottelee varaosia sun muuta – mies lähti taksilla kotiin, mutta minä lampsin jalkapatikalla viimeiset vajaat kolme kilometriä määränpäähäni. Siinä kävellessä, lämpimän tuulen lempeässä syleilyssä, haihtui vitutukseni ja saatoin viettää iltaa työkavereiden kanssa hyvillä mielin, tietäen, että kyllä kaikki järjestyy ja autoja saa uusia.

Uhkasi nimittäin mennä meidän kesäkuun suunnitelmat vallan uusiksi, autonpuutteessa. Niinpä mies ryhtyi tuumasta toimeen ja etsi meille toisen auton. Siinä vaiheessa ei vielä tiedetty edes, meneekö vanha auto lunastukseen vai korjaukseen, mutta päätettin yhtä kaikki ostaa kakkosauto. Siis sellainen ei niin järkevä menopeli kuin urheiluauto. Ja niin meille, keski-ikäisille, tuli talouteen toinen mersu. AMG-mersu. CLS63 eli 6.2litrainen V8-mersu. 15 vuotta vanha mersu, mutta aivan huikea menopeli, joka syö bensaa kuin bulli nappuloita.

Niin on nätti auto, ja niin on sillä seksikäs perä! Ei enää tarvitse laulaa, että “I’m too sexy for my car”. Ja Teboililta odotan joulukinkkua ensi jouluna.

Kirjaa kirjan perään

Ensimmäinen reissu, johon uudella autolla lähdettiin, oli viikonlopuksi landelle, ei sen pitemmälle. Jos olikin jo ollut lämmin muuten, alkoi siinä vaiheessa vasta nyt muutamaksi päiväksi tauolle lähtenyt hellejakso. Hakeuduttiin järven rantaan. Koirat pääsivät jälleen juoksemaan vapaina, joskin päivien kuumimmat hetket Ace vietti mökin viileimmässä huoneessa. Timmy ja Meggie the espanjalaiset siirtyilivät varjoisan ja aurinkoisen makuupaikan väliä.

Meidän landella tosin aurinkoinenkin spotti muuttuu yleensä noin puolessa tunnissa varjoisaksi, auringon kulkiessa metsäisen rinteen takana. Vasta iltapäivästä se poistuu metsän siimeksestä ja antaa täyden paisteensa mökkirantaan, kunnes painuu vastapäisen metsän taakse, järven toisella puolen.

Minä siirtyilin kirja kädessäni auringon perässä tuolista toiseen. Jo perjantai-iltana luin parvekkeella ilta-auringossa loppuun kirjan Masquerades (Forgotten Realms). Lauantaina avasin seuraavan, kotoa mukaan ottamani Murakamin After Dark. Sen viimeiset sivut luin sunnuntaiaamuna, minkä jälkeen lukaisin vielä kirjan Anopinhammas, jonka löysin hyllystä sänkyni vierestä, siellä landella siis. Meillä on siellä(kin) loputtomasti luettavaa, joten ei hätää, jos omat kirjat loppuu kesken.

Lauantai olikin niin kuuma päivä, että auringon paahtaessa korkeimmillaan, pulahtelin järveen tuon tuosta siinä lukemisen lomassa. Iltasella oli saunan aika ja saunan jälkeen istuin jälleen parvekkeella lukemassa, kunnes aurinko painui metsän taa, eikä valo enää riittänyt lukemiseen.

Olisihan sinne jäänyt pitemmäksikin aikaa, mutta työt vielä kutsuivat kotiin, joten sunnuntaina iltasella, kunhan olin saanut Anopinhampaan viimeiset sivut luetuksi, oli aika suunnata auton nokka takaisin kohti kotia.

Hyttysten ruokana

Toinen reissu, joka uhkasi jäädä tekemättä, jos autottomuus olisi ollut pysyvää (kyllä me vuokra-autoakin toki harkittiin), oli Juhannus Vesannolla. Pikkuserkkuni nuorimmainen pääsi ylioppilaaksi ja juhlia vietettiin juhannus-viikonloppuna, mistä saimmekin kimmokkeen viettää koko juhannus Savossa.

Torstaina aatonaattona jo pakkasimme auton ja lähdimme matkaan. Kummallakin oli vielä työpäivä, noin periaatteessa, mutta minä hoitelin päivystystä autosta käsin ja Kerkonkoskella mies piti yhden palaverin. Onneksi työt voi järjestellä monella tapaa. Ainakin satunnaisesti.

Pääsimme perille Vesannolle iltapäivästä joskus neljän maissa. Pikkuserkkuni lähti saattamaan meitä mökille, jonka saimme hänen ystävältään lainaan viikonlopuksi. Kun astuimme autosta ulos, hyttysparvi saartoi meidät. Suihkuttelimme OFFia nahkaan ja vaatteisiin ja yritimme kiireellä saada kamat autosta mökkiin, ilman miljoonaa hyttystä. Sangen hyvin lopulta onnistuimmekin, yhden oven taktiikalla. Siis että ovia on vain yksi auki kerrallaan, ja silloinkin vain niin lyhyen aikaa kuin suinkin.

Paikka oli todella kiva ja kaunis, ja ainoa harmituksemme olikin, ettei ulkona paljon viihtynyt, hyttysten syötävänä. Niinpä mökillä chillailun sijaan ajeltiin juhannusaattona Kuopioon Kallaveen rantaa dallaamaan, minkä jälkeen istuttiin pikkuserkun tuvassa jutustelemassa rauhassa ennen seuraavan päivän juhlahulinoita.

Myöhemmin, auringon käännyttyä jo laskuun, kävelin parin kilometrin matkan mökiltä järvenrantaan, hyttysiä uhmaten – mennessä niitä ei juuri näkynytkään, mutta palatessa taisin saada kaikki rannan hyttyset perääni ja kutsuivat vielä kaveritkin karkeloihin.

Juhannuspäiväkin valkeni vallan komeana, oli pikkuserkun pojalla hieno sää juhlistaa valkoista lakkiaan. Nostettiin ylioppilaan malja mustaherukanlehtisimalla ja viivyttiin tuokio juttelemassa pikkuserkun äidin ja muidenkin vieraiden kanssa.

Sunnuntaina, kotimatkalla, rankkasade löysi meidät Suonenjoella ja piiskasi autoa hyvän tovin. Vaajakoskelle mennessä sade oli jo jäänyt kauas taakse, ja vaikutti siltä, ettei missään muualla satanut ollutkaan.

Hangon keksit

Miehellä alkoi loma heinäkuun alusta, minun vielä pakertaessa töiden ääressä puolitoista viikkoa ennen omani alkua. Hanko tuntuu kuuluvan eteläisen suomalaisen kesäpakkoihin, ja mekin kävimme sen suorittamassa miehen oltua lomalla muutaman päivän, lauantaina kun minullakin oli töistä vapaata. (Ei minua suinkaan sapettanut olla töissä miehen jo lomaillessa 😀 )

Olihan se upea päivä sekin! Siitäkin huolimatta, että Hanko oli täynnä ihmisiä etsimässä koronaa, vaikka regatan alkuun oli vielä viikko. Terrierilaumamme piti huolen siitä, ettei kovin kummoisiin ruuhkiin eksytty, vaan syötiin sardiinivoileivät lounaaksi pienessä Satamakonttorin kahviossa, tai täsmemmin ottaen sen pihalla. Sinne on koiratkin tervetulleita, ja ihmisiä on aina melko vähän, sillä se on vähän syrjässä.

Hangosta ajoimme Fiskarsiin, mistä luulin löytäväni vanhan ruukin, mutta löydettiinkin vain kylä, jonka joka nurkka oli jotain käsityöläisiä tai taidetta täynnä. Päivällistä oli tarkoitus nauttia Fiskarsin kai ainoassa ravintolassa, mutta käveltyämme aluetta hieman pettyneinä ihmettelemässä, olin jo niin hangry, siis kiukkunälkäinen, että lopulta söimme lihikset nakeilla torikahvilassa. Hyvin nekin maistuivat nälkäisille! Edellisistä sellaisista olikin jo aikaa. Väitän, että maistui suorastaan paremmalta selvin päin ;P

Mies ja loma = projekti jos toinenkin

Miehellä ei ollut lomaa kestänyt kuin muutaman päivän, kun pesukoneemme hajosi. Vanha ja pitkään palvellut, kuutisentoista vuotta suorastaan. Nyt se tuli tiensä päähän ja oli aika ostaa uusi. Samaan aikaan aikoinaan ostettu kuivuri hyytyi jo pari vuotta aiemmin. Mieheni ei olisi se, joka on, jos ei tästä olisi seurannut projekti. Koska loogisesti uusi pesukone = kylpppäriremontti.

Rehellisyyden nimissä kylppäriremppa on vain odottanut tekemistä. Se(kin) oli alkuperäisessä kunnossaan (lukuunottamatta 70-luvulla uusittua lattialaatoitusta), ahdas ja epäkäytännöllinen, ja peffani paineli kuivurin nappeja aina ohi kävellessäni (jostain syystä hipaisunapit tottelevat paremmin lantiotani kuin sormiani).

Yhtenä kauniina aamuna, minun vielä tehdessäni töitä studiossani, lähti siis kylppäristä pihalle kaikki vanhat kaapit. Mies hommasi apujoukkoja ja niin lähti myös vanha pesukone sorttiasemalle ja iltapäivästä terassille ilmaantui uusi. Seuraavien parin viikon aikana homma vähän eskaloitui ja pihalle läks niin amme kuin suurin osa seinälaatoistakin (tosikoinen kävi urakoimassa ne irti). Uudet laatat odottavat laittoa, katto odottaa maalausta, ammenurkka odottaa lattialaattoja ja valeseinää, putki- ja sähkötyöt odottavat tekijöitä, ja mies tekee minkä ehtii.

Muilta projekteiltaan meinaan.

Nimittäin kun kesä ja kaunis sää on niin hyvä hetki tehdä, niin sitten pitää olla monta rautaa tulessa. Kuten ovien ja ikkunoiden maalaustyö (josta suurimman osan kai tekee joku muu, mutta kun jollain muulla ei ollut tarpeeksi pian aikaa tulla tekemään, aloitti mies senKIN homman itse). Lisäksi meillä on tehty täyssiivous (jonka teki enimmäkseen siivousfirma, minä pysyttelin poissa jaloista koirien kanssa, mutta mies hääräsi mukana työnjohtajana.

Niin, ja olisihan tuossa muutama muukin keskeneräinen asia. Miehellä on pikkuisen taipumusta poukkoiluun. Työssään kyllä asettaa selkeät linjat, mutta kotona tekee vähän yhtä ja vähän toista ja vähän lisää jotain muuta ja viettää tuntikausia rautakaupassa. Kaikki tulee yleensä lopulta (melkein) valmiiksi, joten ei kai siinä. Viimeiseen silaukseen voi mennä vuosi tai pari, mutta kyllä ne aina siitä.

Ihan pihalla tai ainakin terassilla

Tänä kesänä ollaan oltu pihalla harvinaisen vähän siitä huolimatta, että helteet on hellineet. Osasyy on ollut rikkinäinen työläppärinnäyttö, jolla ei päivänvalossa ole paljon tehnyt; olen siis luolassani työskennellyt ulkoisen näytön kanssa, uuden hienon HDR-näyttöni kanssa. Kieltämättä se on muutenkin kivampi tapa tehdä töitä, isolla näytöllä, vaikken aina kahta näyttöä käytäkään.

Lomani alkoi sitten viimein heinäkuun ensimmäisen täyden viikon jälkeen, jolloin pakkasin työkoneeni pakettiin ja UPSin kundi kävi noutamassa sen kuljetukseen. Viikkoa myöhemmin sain paluupostissa uuden koneen. Loman jälkeen ensimmäinen työpäivä kulunee siis uuden koneen laitossa. Siihen on kuitenkin vielä kolme viikkoa aikaa. Vielä, enää, whatever.

Piha on siis ollut normaalia vähemmällä käytöllä tänä kesänä, tai ainakin oli kunnes vielä siinä ennen lomani alkua mies kävi ostamassa meille uuden hot tubin. Viime kesä vielä sinniteltiin sillä edellisellä, jonka ei ikänsä puolesta olisi ollenkaan vielä kuulunut olla huonossa kunnossa, mutta olin sitten ajattelemattomuuksissani sen laitoihin pumpannut lisää ilmaa edellisekesän loppumetreillä tyhjentämättä allasta ensin. Saumahan siitä silloin ratkesi.

Lomani alettua viikko sitten, on piha taas ollut enempi olohuoneena. Paljuilua, grillausta, muurikkalättyjä, lukemista. Tosikoinenkin lillui altaassa nautinnolla hikoiltuaan laattojenpoistourakassa tuntitolkulla. Eilen aloitettiin päivä pihalta, ensin lojuttiin hot tubissa, sitten paistettiin muurikkalättyjä, sitten syötiin niitä ja juotiin jääkahvit, ennen kuin kello oli edes kymmentä. Olin nukkunut huonosti ja ylhäällä jo seitsemän aikaan.

Pihapihlajien katveessa

Lomani alettua olen viettänyt enimmän aikani pihalla riippumatossa lukemassa. Tai ainakin niin paljon kuin olen ehtinyt ja pystynyt. Kuulostaa ankealta sanoa lomalla “ehtinyt”, mutta tosiasia on, että vaikka mies tekee remppa- ja siivoushommat enimmäkseen itse tai apujoukkojen kanssa, on se kaivannut minunkin huomiotani jonnin verran. Kuten nyt vaikka uusien laattojen valitsemista ja koirien pitämistä poissa siivouksen jaloista ja mitä nyt kaikkea.

Eräänä päivänä lojuin kaikessa rauhassa riippiksessä lukemassa, auringon valon siivilöityessä pihapihlajien läpi niin ettei päivän kuumin paahde käy päälleni, vaikken ihan suoranaisesti varjossa olekaan, aloin yhtäkkiä kuulla kummaa raakkunaa. Ei sellaista, mitä varikset pitävät, vaan sellaista, mitä pitää joku pienempi lintu hädässä. Aloin katsella ympärilleni, syyllistä etsien, ihmetellen, mikä linnulla on hätänä.

Frodo ja kumppanit olivat juuri tapelleet susien kanssa, ja musta lintuparvi oli lentänyt heidän ylitseen, kun kohotin katseeni viereiseen koivuun. Siellä istui kanahaukka, kaikessa rauhassa, pienempien lintujen pitäessä hätähuutoa yllä. Kaivoin kännykkää riippiksen taskusta ottaakseni kuvan, mutta juuri sillä hetkellä haukka lensi tiehensä.

Olkaa vaan hyvät, linnut! Kaikki kaikkoaa, kun kaivan kameran/kännykän esiin. Jopa Ace lopettaa mitä ikinä onkan tekemässä, kun meinaan kuvata.

Sittemmin ei ole haukkoja näkynyt, eikä muutakaan tavallisuudesta poikkeavaa. Linnut pitävät konserttiaan, rusakko loikkii toisinaan pihan poikki, oravaa on näkynyt tänä kesänä varsin harvoin, ja koirat ovat olleet enimmäkseen sisällä. Kahdesta syystä: on ollut niin kuuma että niiden on parempi olla sisällä, ja ne ei oikein pärjää naruissa pihalla, vaan ovat aika solmussa niiden narujen kanssa.

Bilbo, Frodo ja kumppanit

Tänä kesänä tovereinani ovat miehen ja koirien lisäksi Frodo ja muut Sormusten Herran tyypit. Aloitin jo ennen lomaa Hobitista, ja jatkoin siitä loman alettua Sormusten trilogiaan. Ensimmäisen viikon aikana luin The Fellowship of the Ringin, nyt on menossa The Two Towers, noin puolessa välissä.

Tilasin eilen myös Hobitti-trilogian blu-rayna, Sormusten herrat löytyy kaapista ennestään, joten suunnittelin paria leffamarathon-päivää kirjojen perään. Sitten on LOTR-sivistysaukkoni tilkitty ihan huolella.

Yritin aloittaa LOTRia joskus kauan sitten teininä. Se oli ilmeisen väärä hetki minulle, sillä en päässyt alkua pitemmälle, kun jo kyllästyin. Osa syy voi myös olla ollut sen ympärillä silloinkin pyörinyt hype, josta sain vähän näppyjä. Juuri nyt hype tuntuu vähän laantuneen, vaikkei se kai koskaan kokonaan katoa, ja oma kiinnostukseni lukea kirjat on herännyt. Ostin siis koko sarjan itselleni, Alan Leen kuvittaman kauniin setin, jota nyt luen ja olen ihan tarinan lumoissa!

Elokuviakin yritin kerran tai pari alkaa katsoa, mutta ennakkoasenteeni lienee ollut se suurin este niiden katsomiselle. Jo valmiiksi koko tarina ärsytti minua, enkä oikein antanut sille edes mahdollisuutta. Nyt on tarina vienyt mennessään, joten mielenkiinolla odotan leffojenkin katsomista!

[Kesän kuvakavalkadi Flickrissä]

Muistatko ajan menneen?

“Nykyajan lapset osaavat käyttää iPadia kaksivuotiaana. Kun minä olin kaksi, söin hiekkaa.” “Onneksi elin lapsuuteni ajalla ennen kännyköitä ja nettiä.” “Kyllä ennen oli kaikki paremmin” Paitsi rasismi ja ihmisoikeudet, mutta onneksi kirjoistakin siivotaan ne nykyään pois.”

Lienee se ihan inhimillistä muistella kaiholla omaa lapsuutta, ja kuvitella sen olleen jotenkin parempi kuin “nykykakaroilla”, koska laitteet. Ilmeisesti Gen-X uskoo olevansa joku superlapsuuden huipentuma ennen kuin kaikki lähti taas alamäkeen (milleniaalit ja Gen-Y)? Nimittäin jos nyt mietitään lapsia pula-ajalla (meidän X-genejen vanhemmat) tai lapsia sota-ajalla (niiden vanhemmat) tai lapsia, jotka pistettiin töihin heti kun kynnelle kykenivät (niiden vanhemmat), minusta on varsin selvää, että ennen ei kaikki ollut paremmin.

Mutta ei minun oikeastaan pitänyt kirjoittaa sukupolvista ja paremmuuksista, muuten kuin että pääosin mielestäni maailma liikkuu parempaan, inhimillisempään suuntaan. Ainakin länsimaissa. Lienen pahimman luokan liberaali individualisti, kun en oikeastaan usko mihinkään muuhun moraalisääntöön kuin siihen, ettei toista ihmistä (tai eläintä) satuteta. Muuten saa kukin olla kuin Ellun kana, ihan sitä mitä on ja elää niinkuin parhaaksensa näkee. Niin minäkin teen.

Maailma ei vielä kuitenkaan ole valmis. Epäkohtia on yhä paljon, mutta ainakin niistä puhutaan ja niitä korjataan ja ihmisoikeuksia ulotetaan kristillisen valkoisen heteronormatiivisen cis-kansan ulkopuolelle, siis ihmisille kuten pitääkin. Kaikille ihmisille. Ihminen on ihminen ja ansaitsee samat oikeudet kuin naapuri, ihon-, hiusten- ja silmienväriin katsomatta, seksuaalisesta suuntatumisesta riippumatta, sukupuolesta tai -puolettomuudesta huolimatta. Uskonnosta, rodusta, asuinpaikasta, lemmikkieläimestä, lempiväristä, pukeutumistyylistä… riippumatta.

Luin vastikään Alix E. Harrown kirjan The Once and Future Witches, joka herätteli muistamaan, että edes vielä sata vuotta sitten naisilla ei kaikkialla ollut äänioikeutta tai muutenkaan tasavertaisia oikeuksia miesten kanssa. Kirjan tarina asettuu hitusen 1800-luvun puolelle, käsittelee noitatarinan keinoin sekä tasa-arvokysymystä että rotusortoa (kevyesti). Nyky-yhteiskunnallisen trendin mukaisesti kirjassa on myös seksuaalinen erilaisuus huomioituna, toisaalta inhimillisenä asiana, kuten nykyihminen sen näkee, toisaalta sen ajan moraalikäsityksen mukaisena kauhistuksena.

Tänä päivänä otamme itsestäänselvinä asioita, joiden puolesta ihmiset taistelivat vielä ihan vastikään. Niinkin vastikään kuin tässä ihan 2000-luvulla. Ehkei niitä tosin vielä osaa ottaa itsestäänselvyytenä sinänsä, mutta hieman minua modernia ihmistä hätkähdytti nähdä Helsinki Pride Weekin postaus, jossa kerrottiin, että transvestisuus luokiteltiin sairaudeksi vielä vuonna 2011. Kakstuhattaykstoista?! Siis vaivaiset kymmenen vuotta sitten!

Olen huomannut (somessa) melkoista sateenkaariväsymystä viime aikoina, tässä Pride-kuukauden aikana. “Onko sitä sateenkaarta pakko tunkea joka paikkaan?” “Kyllä tästä asiasta on jo jauhettu tarpeeksi.” “Milloin järjestetään hetero-Pride?” Hetero ei tarvitse Pridea. Heterolla on jo voittajakortit käsissään. Etenkin jos on valkoinen cis-hetero. “Enää ei saa olla rauhassa valkoinen cis-heterokaan.” “Heti tulee turpiin jos valkoinen cis-hetero avaa suunsa.” No jos ylemmyydentunnosta suunsa avaa, niin varmaan tulee joo. Jos vähättelee “niiden muiden” oikeuksia ja oikeutta vaatia oikeuksia, varmaan tulee turpiin joo.

Itsehän olen valkoinen cis-jotakin. Pan/bi(-seksuaali) ja poly(amorinen), vaikka elelenkin klassisesti avioliitossa valkoisen cis-heteromiehen kanssa. Pienestä asti olen toivonut, että olisin syntynyt tummaihoiseksi. Ihan vain siksi, että se on minusta niin kaunista. Kasvoin jonkinlaisessa kuplassa, jossa en oppinut syrjimään ketään mistään syystä. Olin tosin itse syrjitty, kun en ollut alipainoinen. Tai ehkä sittenkin vain siksi, että olen oudoksi syntynyt.

Idealistina yhä haaveilen maailmasta, jossa jokainen saisi olla sitä mitä on. Jossa kukaan ei kokisi tarvetta nostaa itseään painamalla toista. Poikani sanoin: “Mitä se kenenkään peppua kutittaa, mitä jollain muulla on jalkojen välissä tai kenen kanssa se panee.” Haaveilen maailmasta, jossa edes yhteiskunta, laki, olisi kaikille yhdenvertainen. Haaveilen maailmasta, jossa Pride on turha, jossa #blacklivesmatter on turha.

Nämä asiat menevät syvälle ihmisen olemukseen ja minuuteen. Ne ovat herkkiä ja arkoja asioita asianosaisille. Niitä puolustamaan nousseet kokevat joutuvansa taistelemaan kynsin ja hampain, kuin Ranskan vallankumoustaistelijat ikään. Ei siis ihme sinänsä, että homma luiskahtaa helposti myös vähän liian pitkälle. Itsekin älähdän hyvin kärkkäästi, kun puhutaan transsukupuolisuudesta, koska se osuu lähelle, perheeseen. Toisaalta, niin osuu myös samansukupuolisten parisuhteiden oikeudet. Eivät vaan ihan yhtä konkreettisesti (vielä). Mitä henkilökohtaisempi aihe, sitä voimakkaampi reaktio.

Silti minusta ei ole okei syynätä vanhoja telkkarisarjoja ja alkaa sensuroida niitä, koska vitsit eivät enää tänä päivänä ole korrekteja. Ei ole oikein alkaa sensuroida kirjoja ja uudelleenkirjoittaa niistä pois rasismia ja muuta. Ei ole okei uudelleenkirjoittaa ja sensuroida historiaa tai historiallista fiktiota. Ne ovat tapahtuneet, ne ovat aikansa kuva, niistä voi ja pitää oppia, niitä voi kauhistella, niiden kautta voi ymmärtää mistä on tultu ja minne ollaan menossa.

Ja poliittinen korrektius? Sanat ovat sanoja ja vaikka olen itse ollut nuoresta pitäen jonkinlainen poliittisen korrektiuden kannattaja, ei lopultakaan ole väliä, mitä sanoja käyttää, jos ne sanotaan halveksuvasti. Poliittisesti korrektin puheen sijaan tarvitaan rakkautta ja inhimillisyyttä ja empatiaa. Sen vuoksi sana toisensa jälkeen päätyy kieltolistalle. Ne saavat halveksuvan konnotaation, koska niitä käytetään halveksuvasti. Kyse ei ole sanasta. Kyse on sanojasta.

Haaveilen maailmasta, jossa kukaan ei kokisi tarvetta puhua toisesta halveksuvasti, jossa erilaisuus ei olisi jotain, mitä suvaitaan tai ei suvaita, vaan joka vaan on. Jossa erilaisuus ymmärrettäisiin rikkautena ei uhkana. Haaveilen.


*Featured Image: Amnesty International