Kevätauringonpistos

Mistä tietää, että on kevät? No tietenkin siitä, että aurinko lämmittää, päivät pitenevät, lumi sulaa, luonto heräilee, ihmiset parveilevat puutarhakauppohin, tekee mieli istuttaa kasvi, ilmassa leijuu grilliruuan tuoksu, ja minä ostelen uusia kenkiä ja vaatteita.

Talven horroksen väistyttyä meillä ovat ikkunalaudat ja sauna muuttuneet taas taimitarhoiksi. Useimpina vuosina kasvien istuttaminen on jäänyt vähän myöhäisemmäksi ja olemme pitkälti tyytyneet taimitarhojen taimiin. Tänä keväänä olen jo lykännyt multaan siemenen jos toisenkin.

Makuuhuoneen aurinkoisella ikkunalla lämpömattojen päällä itää (ja odottaa itämistään) muutama sata chilinsiementä, tähtäimenä muutama kymmenen tainta. Saunassa itää laatikkokaupalla yrttejä ja ulkona tein jo ensimmäisen pinaattikylvön ja laitoinpa vähän retiisejäkin kasvamaan. Tänään haettiin bok choin siemeniä, joita olisi tarkoitus laittaa niinikään ulos kevätsatoa varten.

2019-03-27-20.12.39.jpg

Nuo istutuspuuhat eivät ole ehkä ihan minun lempipuuhaani, mutta tykkään rehevästä puutarhasta, joka tuottaa kaikkea hyvää suoraan omasta maasta. Onneksi siis mies jaksaa ja haluaa tehdä, sillä työnjako on aika simppeli: mies hoitaa kaiken muun, minä vain pienempisormisena ja (vielä) parempisilmäisenä laitan siemenet valmiisiin kasvupaikkoihin – ja taimet edelleen kasvuruukkuihin.

Puutarhahommat ovat siis jo hyvällä alulla ja shoppailemaankin olen ehtinyt. Toissaperjantaina soitin miehelle töistä lähtiessäni: “Hei, what time you leaving work? If I go to Sello now, could you pick me up?” Mies kertoi olevansa jo lähtenyt, odottavansa tytärtään, jonka kanssa olivat menossa hakemaan viikonlopuksi grillattavaa. “Let’s go together tomorrow”, mies ehdotti. “I can’t go shopping with you! You’ll just keep me form buying the stuff I want!” ilmoitin Laura Vita -kenkien kuvat silmissä vilkkuen. Mies nauroi: “Well, I can do my own shopping while you do yours.”

Niin me mentiin sitten lauantaina Selloon ja petyin jälleen Laura Vitan kevätmallistoon. Syys-talvimallistoissa on aina kaikkea ihanaa, mutta keväällä ei mitään, mikä miellyttäisi silmiäni. Halusin kivat avokkaan. Jotain, missä on jotain erilaista ja erityistä perusnahan sijaan. Ostin lopulta Tamariksen kukkakuosiset kengät, joita olen monesti jo katsellut, mutten viitsinyt hankkia Vitan kevätmallistoa odotellessani. Heräteostoksena mukaan lähtivät myös yhdet aivan ihanat blingbling-tennarit.

Yritin etsiä myös jotain mageita uusia vaatteita, mutta kaikkiall kaikki on niin tylsää! Halosen Desigual-mallisto ei nyt ehkä, mutta se sitten onkin sitä kummallisinta väritystä ja kuosia, josta EN pidä. Vaatteiden suhteen ei siis paljon ollut onnea silloin lauantaina, mutta onneksi on nettikaupat ;) Ja löysinhän minä sitten  viime viikolla yhden aivan hitsin siistin puseron ja farkut.

Tänään meillä oli miehen kanssa agendalla parin paketin noutaminen (vrt. ne nettikaupat) ja Bauhaus. Ensin yksi paketti Töölön postista – meidän lähiposti muuttui pelkiksi lokeroiksi, mutta eihän niitä “ei voitu toimittaa” -paketteja sinne tietenkään viedä… – ja sitten toinen pienestä “Supermarketista” keskeltä Pikku-Huopalahtea, kun en eilen ollut kotona UPSin kundin yrittäessä toimittaa minulle Desigualin pakettiani.

Tiedän, olen ilmastohasardi. En olisi, jos saisin haluamani tuolta kaupoista, mutta kun eI Ole!

Bauhausista mies etsi kasvilamppuja, ja minä jumahdin orkideojen luokse. Orkideat <3 Olen perinteisesti ollut aivan toivoton kukkien kanssa, tappanut kaktuksetkin. Joskus kauan sitten onnistuin pitämään oleanterini hengissä ja hyvinvoivana pitkään, kunnes unohdin sen kerran parvekkeelle lämpimän kesän jälkeen ja se paleltui. Traakkipuut saivat taudin ja palmu kuoli viimestään kolmannen tai neljännen muuttonsa myötä.

Muutama vuosi sitten saimme isältä ja tämän vaimolta Dendrobium-orkidean, joka kukki komeasti ja säilyi hengissä, vaikken pariin vuoteen hogannutkaan, miten sen saisi kukkimaan uudestaan. Se ei vain halunnut tehdä uusia kukkia päävarteen, joten se alkoi kukkia vasta kun en enää nyppinyt uusia varsia pois. Nuo uudet varret kukkivat nyt monta kertaa vuodessa! Pari vuotta sitten se sai kaveriksi vaaleanpunaisen orkidean, naapureiden hääonnittelu naimisiin mentyämme. Se kukkii kahdesti vuodessa kuukausia putkeen.

Meidän olohuoneen ikkunat ovat suoraan etelään ja niissä on sälekaihtimet, jotka kääntämällä sopivasti alaspäin valo siivilöityy orkideoille ilmeisen täydellisesti. Ne viihtyvät tuolla ikkunallamme minun säännöllisen epäsäännöllisen kasteluni kanssa loistavasti. Orkideat ovat kuulemma vaikeita pitää hengissä ja olen minäkin muutaman elämäni aikana tappanutkin, mutta täällä olosuhteet ja kastelufrekvenssini näyttävät aika ideaalisilta.

Niinpä uskaltauduin tänään ostamaan peräti kolme orkideaa lisää: yhden Zygopetalumin ja pari Phalaenopsista lisää. Nyt on orkideoja ikkunallinen ja vähän toisenkin puolella, muiden (ihmeekseni kukoistavien) kukkieni ja viherkasvieni vierellä.  Auringon loistaessa sälekaihtimien lävitse koko orkidearivistö suorastaan hohtaa!

2019-04-06-16.48.06.jpg

Ulkokukkien valikoima on tässä vaiheessa kevättä vielä pretty much narsissi, narsissi, narsissi ja narsissi. Ja orvokkeja, mutta noinkohan ne selviävät yöpakkasista? Yhden ostin ja laitoin ulos isoon ruukkuun, mutta pitää ehkä ottaa se ensi viikolla sisälle, kun menee taas kylmäksi. Narsisseja toin kotiin kolme ruukkua ja laitoin etupihan portaiden kaiteelle. Takapihalla ne, krookukset ja tulppaanit jo työntyvät maasta muutenkin, osa jopa läpi meidän juurikankaan ja soran!

Kaupoista palattuamme ja laitettuani orkideat ruukkuihinsa ja ikkunalle, lähdin koirien kanssa kevään ensimmäiselle vähän pitemmälle lenkille. Aurinko paistoi lämpimästi, koirat eivät tarvinneet takkejaan, linnut pitivät konserttiaan. Hanhet ovat saapuneet talvimajoiltaan meidän rannoillemme (halusi tai ei), kuten myös joutsenet, joita näemme aina työmatkalla, jo pari viikkoa sitten.

Kevätaurinko tekee mielelle ihmeitä! Luonnosta puhumattakaan. Ja kunhan vihreä puskee kunnolla esiin, heräävät minunkin viimeisetkin solut talviunestaan. Kohta on kesä!

[Kuvia orkideoistani Flickrissä]

Kirjoja, lukemista, kirjoja, I <3 books

Viime viikolla eräänä aamuna ollessani matkalla toimistolle luin juuri viimeisiä sivuja David Duchovnyn kirjasta Holy Cow. Kirja oli humoristinen, mutta sellaisella popularistisella tavalla, jossa lehmä heitti ilmoille kaikki white trash girls -kliseet, jotka voit vain kuvitella. Kirjan idea oli tavallaan jees ja sitten tavallaan ihan hölmö. Sen parasta antia oli toiseksi viimeinen luku, josta poimittuna tärkein ajatus:

“What goes up must come down. I had spent a long time dreaming of India, it’s true. But I’m not upset that India didn’t turn out the way I had planned, didn’t in the end match up with my dream India. Without my vision of a dream India, I never would have gone anywhere, never would have had any adventures at all. So I guess it’s not so important that dreams come true, it’s just important that you have a dream to begin with, to get you to take your first steps. “

Kirja oli minulle melkoinen pettymys huomattavasti syvällisemmän ja kiehtovamman Miss Subwaysin jälkeen. Luettuani kirjan viimeiset rivit odotellessani cappucinoani Espresso Housessa siirryin Goodreadsiin kirjoittamaan kirjasta arvostelua. Minulla oli kahvimuki ja toimiston avainlätkä toisesa kädessä ja toisella naputtelin arvostelua kiivetessäni portaita ylös. Toimiston ovella yritin selvitä haasteesta näyttää key fobia lukijalle ja vetää ovi auki. Työkaveri lasioven toisella puolella huomasi struggleni ja melkein ehti auttamaan. Sain huvittuneen katseen kerrottuani mitä sillä kännykällä olin tekemässä.

Nyt minulla on Kindlessä kesken George Orwellin Animal Farm. En minä tarkoituksellisesti tätä eläin-faabeli-genreä jatkanut, mutta miehen kanssa vaan tuli tuosta Eläinten vallankumouksesta puhetta edellisen kirjan pohjalta, ja ehkä vähän eräänkin yhteiskuntapohdiskelun myötä. Ei, en ole lukenut myöskään kirjaa 1984. En ole varma luenkokaan. Vaikka ideologioiden ymmärtäminen kiinnostaa sinänsä, kommunismista lukeminen saa enimmäkseen vain ahdistumaan.

En siis voi sanoa pitäväni Animal Farmista. Ei se kirjana huono ole, mutten nauti sen lukemisesta. Se vihastuttaa, ärsyttää ja suututtaa. Onneksi se ei ole järin pitkä, joten ei se minua pitkään piinaa, vaikka luenkin sitä vain työmatkoilla. Sen verran se kuitenkin pitää otteessaan, että eilenkin melkein törmäsin naapuriin, joka tuli pihatielle toisesta suunnasta yhtaikaa kanssani, sillä minä kuljin kotiovea kohti nenä kiinni kirjassa, er, siis kännykässä.

Kotiin saavuttuani aloin kolistella kirjastossa. “Äiti, mitä sä siellä oikein riehut?” kysyi tosikoinen Netflixin äärestä. “Järjestelen kirjahyllyjäni, tai siis kirjojani.” Olin näet sattumoisin kävellyt töistä kotiin Ison Omenan läpi ja eksynyt Suomalaiseen kirjakauppaan, missä oli remonttiale ja matkaan tarttui pari uutta kirjaa.  Minulla on sellainen positiivinen ongelma kirjahyllyjeni kanssa, ettei niihin oikeastaan enää kunnolla mahtuisi uusia kirjoja. Ja kun OCD tahtoo kirjat järjestykseen, aiheuttaa jokainen uusi kirja haasteen. Siksi luen paljon Kindlestä, mutta kotimaista ei juuri ole tarjolla, ja sitä paitsi jotkut kirjat vaan pitää olla kirjoina hyllyssä!

Nuo kirjahyllyjeni uudet tulokkaat olivat Roope Lipastin Perunkirjoitus ja Juha Hurmeen Niemi. Perunkirjoitus kiilasi lukujononi kärkeen, eli seuraavaksi potilaaksi vähän keveämpänä lukemisena, kunhan tässä varmaan tänä iltana tulee Venla Hiidensalon upea Karhunpesä luetuksi. Olen Lipasti-fani Teini talossa -blogin myötä, ja pitkään miettinyt, että pitäisi lukea joku tämän kirjoistakin. Kohta luen!

Luin pitkään lähes puhtaasti englanniksi, koskematta juuri kotimaiseen kirjallisuuteen. Sitten vastaani tuli Max Seeck, ja sain joululahjaksi Mikko Porvalin Karelia Noir -kirjat ja viime syksynä haalin kirjamessuilta vinon pinon ensisijaisesti kotimaista kirjallisuutta, valikoiden. Kristiina Vuori, Johanna Valkama ja Kaari Utrio. Olen lukenut siis koti-Suomen historiaan sijoittuvia kirjoja viime aikoina ja siihen sijoittuu myös edellä mainittu Karhunpesä; viimeistä vuosisataa ja vähän nykypäivääkin.

Minua kiehtoo juuri nyt hurjasti kulttuurihistoria ja uskonnon vaikutus kulttuuriin ja moraaliin, etiikkaan. Siihen tuo Hurmeen Finlandia-palkittukin Niemi osuu kuin nyrkki silmään. Pieni osa minusta haluaisi lähteä virkavapaalle/opintovapaalle, hypätä hetkeksi pois it:stä takaisin akateemiseen maailmaan tekemään aiheesta tutkimusta ja väikkäriä. Jaa että mikäkö estää? En halua sitä tarpeeksi :D Viihdyn nykyisessä status quossani. Muutos pelottaa.

Niinpä tyydyn ravitsemaan mieltäni tässä työn ohessa lukemalla, lukemalla ja lukemalla. Hurahdin minä tässä hetkeksi jo Once Upon a Time -telkkarisarjaankin, jonka binge-katsoin muutamassa viikossa läpi. Silloin ei paljon ehtinyt kirjoihin koskea, mutta aika aikaa kutakin, sanos mutsi. Elämäni suuri tragedia on, että on niin paljon kirjoja ja niin vähän aikaa lukea, joten toisaalta minua harmitti olla niin koukussa kaiken ajan nielevään sarjaan. Toisaalta, eipähän niele aikaani enää ;)

Lukujonossani (jota Goodreadsiin kerään) on tällä hetkellä 55 kirjaa. Niistä 26 on ostolistalla, 6 lainauslistalla ja 23 jo hyllyssä/Kindlessä odottamassa. Lista ei oikeasti lyhene ikinä. Jokaista luettua kirjaa kohti sinne jostakin vinkistä putkahtaa toinen tilalle. Suurin piirtein samaa tahtia, sillä tuo jononi on pysynyt about samana pitkään (jos ei lasketa kirjamessujen massaostoja). Se, missä järjestyksessä kirjoja sitten luen, riippuu kulloisestakin fiiliksestä. Useimmiten yhtä lukiessani hahmottuu ymmärrys siitä, minkä haluan sen jälkeen ottaa lukuun. Sen pitemmälle en edes yritä asiaa suunnitella.

Rakastan surffailla kirjallisuuden aallokoissa ja tarttua milloin mihinkin ohitse ajelehtivaan kirjaan. Omassa kirjastossani, Kindle siihen mukaan luettuna, tunnen olevani omassa vellovassa merenlahdelmassani, jossa on juuri ne kirjat, jotka olen sinne halunnut. Erinäisten kirjallisuusryhmien ja kirjakauppapiipahdusten myötä sinne kertyy vähitellen lisää mihin tarttua ja minkä kanssa kellua tovi. Kirjastossani oloni on rauhallinen ja onnellinen, kirjojeni ympäröimänä. Siksi useimmiten luen siellä, fatboyssani, ja etänä ollessani teen siellä työnikin.

2019-03-21 12.13_e

Hotel Positive

Kello oli noin kolme iltapäivällä, kun tosikoinen tuli koulusta kotiin ja huomattuaan minut kirjastossa, ihmetteli: “Eiks sun pitänyt lähteä tänään?” “Kyllä mä lähenkin, about tunnin päästä”, vastasin ja teini ynähti jotain okein tapaista ja käännähti mennäkseen huoneeseensa. Kutakuinkin tuntia myöhemmin suljin kotioven perässäni ja lähdin ajamaan kohti Uuttakaupunkia. Minulla on täällä työpaja huomenna. Hämmentävää kyllä.

Auton diesel-mittari näytti neljännestankkia ja arvailin, kuinka pitkälle sillä pääsen. Totesin, ettei sitä tarvitse vielä päättää, ehdin sen tehdä matkallakin, kun näen, kuinka paljon motariajo vaikuttaa kulutukseen. Tuo meidän Mersu kuluttaa vielä reippaasti yli satasenkin ajossa aivan hirveän paljon vähemmän kuin kaupunkiajossa. Motarilla tosin tietenkin on vielä talvirajoitukset, mutta jotain yli satasen se ajonopeus kuitenkin.

Asetin auton navigaattoriin hotellini osoitteen, laitoin Spotifyn shuffle-soittamaan Foo Fightersia auton stereoista ja kurvasin motarille. Matka sujui rattoisasti musiikin täyttäessä auton. Mitä nyt joku satunnainen valopää kanssakuski välillä vähän vitutti. Vaivuin ajatuksiini. Vähän ennen Saloa navigaattori sanoi jotain, mitä en ihan erottanut musiikin seasta, jotain liikennetilanteesta. Dismissasin ilmoituksen, mutta kohta se tuli uudestaan. “Reittiä on muutettu liikennetilanteen vuoksi.” Mitä hemmettiä?! Miksi kaikki laitteet yrittävät olla käyttäjää fiksumpia.

Säätelin navigaattorin zoomausta nähdäkseni, mitä se nyt on mennyt tekemään. Se oli vaihtanut valitsemani reitin ihan täysin ja ohjasi nyt jostain sieltä Salon takaa maantietä pitkin suoraan Turun läpi. Pyöräytin silmiäni, peruutin reitin ja tuumasin, että pitäköön navigaattori tunkkinsa. Selviän ainakin Raisioon saakka ilmankin. Veikkailin sitä paitsi navigaattorini kartan olevan vanhentunut Turku-Pori-tien alun osalta, sillä sehän oli rakenteilla vain muutama vuosi sitten ja auton kartta on yli viiden vuoden takaa.

Pysähdyin Raision ABC:lle pakolliselle vessastopille ja hakemaan pork jerkyä snackiksi ja Google-mappasin reitin siitä Uuteenkaupunkiin. Syystä, jota en itsekään osaa selittää, halusin nimenomaan ajaa sitä pienempää tietä pitkin, vaikka se olikin ehkä 5 minuuttia hitaampi. Suuntasin auton nokan kohti Kustavia ja reititin Uudenkaupungin hotellini auton navigaattoriin uudelleen. 25 kilometriä matkaa. Silmiä alkoi jo väsyttää, kun maailma ympärillä alkoi hiljalleen hämärtyä. Kuukausi sitten siihen aikaan olisi jo ollut pilkkosen pimeää.

Ajatukseni harhailivat siellä täällä. Olin jossain siinä noin Raisiosta lähtiessäni vaihtanut Foo Fightersin Maroon 5:een, jota kuuntelin paljon kymmenkunta vuotta sitten. Erilaisia muistoja putkahteli mielen yleensä suljetuista loukoista ja tuumin, etten nuorena mitenkään kyennyt ymmärtämään sitä muistojen merta, jota ihminen kantaa mukanaan vanhetessaan. Väliin myrskyävää, väliin tyyntä loputonta merta, johon jokainen elämän kokemus sataa omat pisaransa vellomaan entisten muistojen mukana.

Nuorena kuuntelin isovanhempieni muisteluita kyllästymiseen saakka. Hiljaa mielessäni mietin, eivätkö he mitenkään voisi vain elää tätä päivää. Pakkoko on aina kaivella vanhoja. En minä mitään sanonut, en toki. Kunnioitin ja rakastin heitä suuresti ja ymmärsin – tai ainakin arvelin – että kysymys olisi heitä loukannut. Alan ymmärtää. Mitä suuremmaksi muistojen massa kasvaa, sitä enemmän se puskee aaltojaan aina ja kaikkeen. Se meri ei osaa olla hiljaa, odotella, että haluat pulahtaa siihen. Se nostaa hyökyaaltoja pienimmistäkin tuulenvireistä, jotka tarttuvat sopivaan pisaraan.

Bittersweet memories. Sweet memories. Bitter memories. Painful memories. Soothing memories. Niistä meidät on rakennettu. Niillä elämä meitä muovaa, kuolemaan saakka. Ne puskevat ja pönkeävät ja pyrkivät ulos. Siksi ihmiset kirjoittavat muistelmia. Haluavat tulla nähdyiksi, haluavat muistojensa jäävän elämään senkin jälkeen, kun he itse katoavat tästä elämästä.

Viitisentoista kilometriä ennen Uuttakaupunkia mietteeni katkesivat, kun auto ilmoitti dieselin olevan reservin varassa. Vilkaisin ajotietokonetta; se näytti vieläkin, että pääsisin sillä 116km, joten nou hätä. Olin sitä paitsi himassa googlannut, että Uudessakaupungissa on jopa kolme Teboilia, yksi aivan hotellini lähellä. Siihenpä pysähdyinkin sitten pirssini tankkaamaan, ennen hotellille asti ajamista.

Saavuin hotelliin vähän puoli seitsemän jälkeen. Astuin aulaan, ja näin ensimmäiseksi kyltin “Yökerho – pääsymaksu 10€”. Kallista se on bilettäminen täällä jumalan selän takanakin näemmä. Yläkerran discokin oveen maalatun tekstin perusteella 2€. Löysin respatiskin, jonka takana ei ollut ketään. Seinään kiinnitetyissä koukuissa roikkui avaimia, mistä päättelin Booking.comin valehdelleen kertoessaan huonetta varatessani, että niitä oli jäljellä enää viisi. Luullakseni koko paikassa on lisäkseni yksi hotellivieras.

Soittelin tiskin lehmänkelloa pariinkin otteeseen ennen kuin nuori tyttö, no, ehkä parikymppinen, ilmestyi viimein jostakin palvelemaan minua. Luin häntä odotellessani paikan menun läpi kahteen kertaan ja mietin, pitäisikö mennä pelaamaan biljardia palloja viereisessä salissa yksinään huiskineen ukkelin kanssa. Lopulta sain avaimeni ja kävelin diskoa mainostaneesta ovesta porraskäytävään, joka toi minut huonekäytävälle. Löysin oveni ja astuin sisään vanhanaikaisin lampuin ja mahonginvärisin huonekaluin sisustettuun ihan tavalliseen hotellihuoneeseen, jonka seiniä koristavat positiiviset mietelauseet.

“If you can DREAM it you can DO it!” “Think – Do – Be POSITIVE”

 

2019-03-14 18.53.48.jpg

Odotan mielenkiinnolla huomista aamupalaa ja innolla huomista kotiinpaluuta. That’s thinking positive, right?

Naistenpäivän mietteitä

Idealisti minussa toivoo, että Naistenpäivä olisi tarpeeton. Ettei kenenkään tarvitsisi erikseen juhlia sitä, että on nainen, mutta ennen kaikkea ettei kenellekään tarvitsisi muistuttaa, että nainenkin on ihminen ja ansaitsee samat oikeudet kuin mies. Ettei olisi tarvetta auttaa nimenomaan tyttöjä tai ajaa naisten asiaa, vaan riittäisi silkka ihmisoikeuksista puhuminen. Sama koskee tietenkin kaikkea ihmisten jaottelua.

Jotenkin on totaalisen nurinkurista, että naisesta syntynyt mies pitää naisia itseään vähempiarvoisena. Vähän niinkuin on totaalisen nurinkurista, että mies, joka raiskaa naisen because he can, on valmis tappamaan sen miehen, joka kehtaa koskea hänen omaan äitiinsä tai siskoonsa samalla tavoin tai vaikka vähän vähemminkin.

Ylipäänsäkin on typerää ajatella, että joku toinen on sinua alempiarvoinen syystä X. Sillä syy X, olipa se sitten sukupuoli, ihonväri, ikä, taloudellinen status, yhteiskunnallinen status, seksuaali- tai sukupuoli-identiteetti tai ihan mikä tahansa ominaisuus, ei tee siitä toisesta sen huonompaa kuin sinä. Et ole yleisinhimillinen normi, et vaikka ympärilläsi olisi “samanlaisia” silmänkantamattomiin. Sillä nekin “samanlaiset” ovat samanlaisia vain valittujen ominaisuuksien puitteissa – esim. valkoisia heteromiehiä (sic ;) ).

Sori. On helppo hairahtua yleisen suvaitsevaisuuden paatokseen, kun naisista piti kirjoittamani. Se nyt vaan sattuu olemaan silleen pikkuisen sama asia, kuin mikä tahansa ihmisten määrittäminen yhden ominaisuuden perusteella. Sillä niin yhteiskunnallisesti määrittävä kuin sukupuoli onkin, ja lajin jatkumisen kannalta välttämätön, on se silti vain yksi ihmisen ominaisuus.

Sinänsä mielenkiintoista on, että samalla kun varhaiskasvatuksessa pyritään sukupuolineutraaliuteen, aikuisten maailmassa naisille jaetaan ruusuja Naistenpäivänä. Valitettavasti sille on kuitenkin vieläkin perustansa, sillä sukupuoli on yhä aivan turhan korostuneessa asemassa maailmassa ja nurinkurista kyllä, Naistenpäivän ainakin alkuperäinen tarkoitus on ollut muistuttaa, ettei naisten oikeudet vieläkään ole itsestäänselvyys. Se ei siis ole ruusun ja suklaan päivä, vaikka toki ne aina ilahduttavat (psst! ruusun voi vaihtaa pulloon shampanjaa ;) ).

Ainiin, muuten, sukupuolineutraaliudessa ei ole kyse sukupuolten kieltämisestä vaan sukupuoliroolien de-kliseistämisestä. Tytön ei tarvitse leikkiä barbeilla vaan autot ja transformerit on ihan ookoo. Poikien ei tarvitse leikkiä autoilla, jos bratzit on hauskempia. Tyttöjen ei tarvitse alkaa leikkiä autoilla, jos nukkejen hoivaaminen kiinnostaa enemmän. Poikien ei tarvitse leikkiä teekutsuja, jos puumiekoilla taisteleminen houkuttelee enemmän.

Tai siis näinhän sen pitäisi olla. Jokaisen yksilön, oli sitten tyttö tai poika > nainen tai mies, tulisi voida vapaasti ja turvallisesti valita ne leikit, opiskelut ja työt, jotka itseä kiinnostavat, ilman että joku ulkopuolelta tulee sanomaan, ettei se tai tämä ole oikein ja sopivaa koska olet nainen/mies/jotain muuta.

En rehellisesti sanoen itse ymmärrä, mikä siinä on niin vaikeaa. En ymmärrä tarvetta kertoa pojalle, ettei hoiva-ala sovi hänelle, koska se ei ole tarpeeksi miehinen. Tai tytölle, ettei tekinen ala sovellu, sillä ei naisen ajattelu toimi siinä. Toisaalta en ymmärrä sitäkään, että väen vängällä pitäisi yrittää saada enemmän naisia teknisille aloille ja miehiä hoiva-aloille. Paljon tärkeämpää olisi auttaa nuoria löytämään tiensä – opojen ja vanehmpien pitäisi aidosti kuunnella nuoria pystyäkseen auttamaan heitä ymmärtämään, mikä kiinnostaa ja missä vahvuudet piilevät.

Kirjoittelin pari viikkoa sitten firman blogiin artikkelin tasa-arvoisesta työpaikasta ja kokemuksistani naisena miesvaltaisella alalla. Kirjoitin oman sydämen kuuntelemisesta näin:

Mitäkö yritän sanoa? No sitä, että arvon tytöt ja naiset! Meitä on jo IT-alalla paljon, emme yleisesti ottaen ole väheksyttyjä tai aliarvostettuja, eikä ne naisten kykyjen epäilijät yleensä löydy IT-kollegoista vaan niistä, jotka naisia väheksyvät muutenkin. Jos IT-ala kiinnostaa, hakeudu ihmeessä opiskelemaan tai vaikka suoraan töihin, jos taidot riittävät. Jos taas teet mieluummin jotain muuta, tee sitä. Tärkeää on olla itselleen uskollinen ja löytää paikkansa maailmassa sitä kautta.

Samat terveiset teille, pojat ja miehet! Vähemmistöisyyttä ei kannata pelätä eikä ujostella. Hyvässä työyhteisössä sitä ei edes huomaa. Jonain päivänä sen sijaan saattaa tajuta, ettei entinen vähemmistö enää ole vähemmistö ollenkaan.

Olen työskennellyt IT-alalla parikymmentä vuotta, siitä monen monta vuotta osastoni/työpaikkani ainoana naisena, eikä se koskaan menoa häirinnyt. Poikani opiskelee naisvaltaisella alalla, hevostaloutta, eikä se tiettävästi häntä häiritse. Mielenkiintoistahan on, että aika usein sellaisilla aloilla, joissa naiset tai miehet ovat selkeä vähemmistö, löytyvät ne huiput juurikin sieltä vähemmistöstä. Veikkaanpa, että siksi että heillä draivi päästä tekemään on ollut niin suuri, että on ollut täysin toisarvoista välittää siitä, että on ainoa tai osa pientä vähemmistöä alalla.

Miesvaltaisella alalla työskentelystä huolimatta naiseus on minulle jotain, mitä en voisi enkä edes haluaisi piilottaa minnekään. Mitä naiseus sitten minulle tarkoittaa? Sitä, etten yritä olla muuta kuin mitä olen. Identiteetiltään miehelle mieheys toivottavasti tarkoittaa samaa – olla oma itsensä. Tehdä sitä, mistä tykkää. Pukeutua siten kuin haluaa. Olla sitä mitä luontaisesti on. Noukkia tästä meitä väkisinkin jollakin tapaa määrittävästä kulttuurista ne elementit, jotka istuvat omaan minuuteen.

“Hieno nainen ei tuoksu kuin korkeintaan hajuvedeltä.” – Aira Ruishalme (mummini)

“Miksei poikia enää kiinnosta hevoset ja ratsastaminen, vaikka ennen vanhaan ratsastaminen oli varsinkin ritarien hommaan?” kysyi esikoinen 9-vuotiaana. Hemmetin hyvä kysymys. Vastaus taitaa löytyä hevoset syrjäyttäneistä autoista.

Minun viestini tänä Naistenpäivänä on, että sinä, juuri SINÄ! olet arvokas ihmisenä, sukupuoleen, ihonväriin, ikään, silmien muotoon, pikkusormen kokoon ja mihinkään muuhunkaan sen sellaiseen katsomatta. Sinä päätät, millainen olet ihmisenä. Sinä päätät olla ystävällinen ja hyvä tai ilkeä tai välinpitämätön. Sinä päätät seuraatko sydäntäsi vai annatko muiden määrittää sinut. Sinä päätät ja sinun päätöksesi vaikuttaa niin omaan hyvinvointiisi kuin ympärilläsi olevien hyvinvointiin.

kind

Kahvia ja shampanjaa

Kello oli vasta vähän yli yhdeksän, kun saavuin asiakkaan aulaan. Palaverin alkuun oli vielä kolmisen varttia aikaa, joten istuin aulakahvilaan latten ja croissantin kanssa. Selailin kännykästä vähän uutisia, vähän Facebookkia ja vähän sähköposteja. Vastasin pariin meiliin ja hyväksyin asiakkaalta juuri tulleen palaverikutsun samalle päivälle; olin aamulla vastannut pyyntöön pikaisesta palaverista.

Vähän ennen kymmentä kävelin respaan kirjautumaan sisään ja sain vierailijakorttini. Odottelin aulassa vielä tovin, kunnes palaverikumppanini saapui noutamaan minut ja nousimme hissillä muutaman kerroksen. Otimme automaatista kahvia mukaan neukkariin ja naureskelimme jollekin kahveja odotellessamme. Chitchattia kofeiinitärinöistä, jotka eivät koskaan ole kovin kaukana konsultin elämässä. Konsultti on organismi, joka muuntaa kofeiinin puheeksi.

Kävimme läpi asiakkaan tarpeita, piirtelimme valkoseinälle, suunnittelimme ja mietimme parhaita ratkaisuja. Noin puolivälissä palaveria neukkariin saapui kollegani, joka on kyseisen asiakkaan omakonsultti, eli nimikkokonsultti, joka tässä tapauksessa myös työskentelee sovitun määrän päiviä viikossa asiakkaan tiloissa ja tuntee asiakkaan näin suht läpikotaisin.

Olimme vielä hyvässä vauhdissa, kun ovelta kuului koputus. Aikamme oli loppu ja seuraavat kolkuttelivat ovella. Keräsimme kamamme ja kävimme vielä käytävässä läpi tehtävälistan, jonka palaverissa sovimme.

Asiakas siirtyi seuraavaan palaveriinsa, minä menin kollegani kanssa lounaalle. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta lounasravintolan lasiseinien läpi, kun juttelimme niitä näitä automatisoiduista valosysteemeistä ja muista aavistuksen nörtähtävistä aiheista perjantaipihvit lautasillamme. Taisin minä muutamalla sanalla mainita poikanikin, joka oli tulossa kotiin viikonlopuksi autollaan, jonka kävimme hänelle ostamassa heti vuodenvaihteen jälkeen.

Lounaan jälkeen kollega lähti takaisin työpisteelleen, kun taas minä suuntasin kahvimuki kädessä aulan perimmäiseen nurkkaan Skype-palaveriin. Palautin ohimennessäni vierailijakorttini ja toivottelin respan naisille hyvät viikonloput. Istuin nojatuoliin aulan nurkassa, avasin koneeni, laitoin bluetooth-kuulokkeet korvilleni, täppäsin puhelimen hotspotin päälle ja liityin kokoukseen.

Hetken perästä asiakas oli linjoilla myös ja aloitimme konsultaatiopalaverin. Asiakas kävi läpi pulmakohtiaan, minä esittelin ratkaisuja ja googlailin niihin ohjeistuksia. Pidimme tehokkaan puolituntisen, jonka päätteeksi asiakas oli tyytyväinen ja konsultti samoin; on aina hieno tunne kun on voinut auttaa. Ja palkkaakin siitä saa ;)

seniorconsultant

Pakkailin läppärin reppuuni, mutta jätin kuulokkeet korvilleni. Sonnustauduin asiakkaan tiloista kohti juna-asemaa. Napsautin puhelimesta Spotifyn päälle ja solautin aurinkolasit silmille. Nautin harvinaisesta talviauringosta lumen narskuessa jalkojen alla kävellessäni vajaan kilometrin matkan junalle.

Junassa istuessani kello löi kaksi ja toimistolla, minne olin matkalla, alkoi kuukausipalaveri. Liityin palaveriin Teams-linkin kautta ja korviini alkoi tulvia esitys työhyvinvoinnistamme ja -viihtymisestämme, eli syksyllä tehdyn tutkimuksen tulosten läpikäynti. Hymähtelin itsekseni junassa seuratessani esitystä puhelimen ruudulta. En ollut ollenkaan yllättynyt, että olemme niin kovasti tyytyväistä sakkia. Vapaus, veljeys, tasa-arvo. Meillä on hyvä tehdä töitä.

Juna saapui Rautatieasemalle ja kävelin toimistolle yhä palaveria kuunnellen. Toimistolle saapuessani poistuin Teams-kokouksesta ja napsautin kuulokkeet kiinni ja siirryin näin sujuvasti live-esityksen pariin. Kuorin takin päältäni, lykkäsin kamani nurkkaan ja hipsin kahviurkkaukseen haukkaamaan palan kakkua ja pienen suolaisen välipalan.

Jossain vaiheessa palaverin loppupuolella kahvinurkkauksesta kuului tuttu poksahdus ja siirryin jälleen sinne käytävältä, missä olin istuskellut koneeni kanssa, kuunnellen esityksiä ja lähetellen muutamia sähköposteja, jotka oli saatava hoidettua vielä ennen viikonloppua. Sain käteeni lasin shampanjaa, kilistelin työkaverin kanssa ja palasin käytävälle lasini kanssa.

Kellon lyödessä neljä oli vielä viimeiset esityksen rippeet jäljellä. Suurimmalla osalla ei ollut kiire minnekään; luultavasti aika moni jäi vielä istuskelemaan ja juttelemaan työkavereiden kanssa pitkäksikin aikaa palaverin jälkeenkin. Osa alkoi kuitenkin vähin äänin valua ulos, hakemaan lapsia tarhasta ja muuten vaan kotiin viikonlopun viettoon.

Minulla ei yleensä ole kiire, mutta tällä kertaa lähdin kymmentä yli neljän, sillä sattui olemaan tapaaminen keskustassa puoli viideltä. Huiskautin heipat niille, jotka sattuivat huomaamaan lähtöni ja astuin ulos kylmänkosteaan perjantai-iltapäivään, kuulokkeet jälleen korvillani, kävellessäni noin vartin matkan tapaamiseeni.

Tyytyväisyys elämääni – työelämään ja kotielämään ja siihen miten ne toisiinsa suhteutuvat – huokui jokaisesta solustani. Päivään oli mahtunut taas paljon: meilijumppaa, palaveria kasvokkain, lounasta työkaverin kanssa, online-palaveria, työkavereita ja sisäistä palaveria. Toimimista asiakasrajapinnassa ja sen ulkopuolella. Huumoria työkavereiden kanssa. Syvää mielihyvää siitä, että on voinut jakaa osaamistaan ja sillä auttaa muita omassa työssään. Mahtava fiilis siitä, että saa tehdä töitä niin upeassa porukassa kuin tuo meidän työjengi on.

Tapasin mieheni keskustassa ja ajoimme yhdessä kaupan kautta kotiin. Kotona odottivat teinit 2/3 – esikoinen oli saapunut jo aiemmin päivällä kotiin, tosikoinen vain kymmenisen minuuttia ennen meitä vietettyään iltapäivän parhaan kaverinsa kanssa. Koirat riensivät ovelle vastaan. Elämä maistui mansikalta.

Paukkuen kohti uutta vuotta

Jo useamman vuoden ajan on tässä uuden vuoden kynnyksellä isoin eipäs-juupas köydenveto käyty ilotulitusrakettien ampumisesta. Siis siitä ihan normi-ihmisten mahdollisuudesta ostaa raketteja ja paukutella niitä uudenvuodenjuhlinnassaan. Tänä vuonna homma vain kiihtyi, kun kansalaisaloitteen 50 000 allekirjoitusta täyttyi, toisin kuin viime vuonna. Luonnollisesti sitten käynnistyi vasta-aloitekin, paukkuarkoja eläimiä vastaan. Aika raukkamaista, jos minulta kysytään.

Minä olen tietenkin yksi tuon rakettikieltoaloitteen allekirjoittajista. Minä, joka vihaan kaikkia sääntöjä ja kieltoja! Aika monta kieltoa saisi minun mielestäni poistaa turhina, sillä ne on laadittu suojamaan ihmisiä itseltään. Ettei vaan nyt sattuisi jotain! Rakettikiellon ajatuksena on suojella heikompia. Lapsia, jotka saavat karanneista ilotulitteista silmävammoja. Eläimiä, jotka niin luonnossa kuin kodeissakin pelkäävät pauketta – joka muuten alkoi juuri tällä minuutilla, tätä kirjoittaessani klo 14:49 eli yli kolme tuntia ennen sallittun ampumisajan alkua ja koira vieressäni alkoi saman tien täristä.

Ihan puhtaasti itseäni ajatellen minulle on herttasen yhdentekevää ammutaanko niitä raketteja vai ei. Jollakin tapaa sitä on jopa tähän ikään mennessä ehdollistunut siihen, että uusi vuosi alkaa paukkeella. Säälin niitä, joita tuo lopultakin niin turhanaikainen pauke pelottaa. Mietin niitä turhaan pelättyjä tunteja – toisinaan jopa päiviä, sillä aina löytyy niitä välkkyjä, jotka ampuvat niitä millon huvittaa, heti kun saavat raketit käsiinsä. Mietin niitä turhia silmä- ja muita vammoja, joita joka vuosi kiikutetaan ensiapuun.

Pyydän siis osaltani:
jättäkää ilotulitteet ammattilaisille, antakaa ihmisille ja eläimille rauhallinen Uusi Vuosi ilman pauketta. 

kiroilevasiili_uusivuosi

Tästäkin huolimatta, oikein hyvää vuotta 2019!

Tarinat tatuointien takana

Ihooni on noin parinkymmenen viime vuoden aikana nakutettu seitsemän tatuointia/tatuointikokonaisuutta. Suhteellisen pieniä kuvia, enimmäkseen ääriviivoja. Hajasijoitettuina eri kohtiin kehoani, tarkoin mietittyihin kohtiin, jonkinlaisella symmetrianäkemyksellä. Toisaalta niin, että ne on helppo pitää piilossa tarpeen mukaan, toisaalta näkyvillä.

Jokaisella tatuoinnillani on pintaa syvempi merkitys minulle. Jokainen niistä on tarkoin harkittu, tarkoin valittu ja tarkoin piirretty. Niitä ei ole valittu netistä eikä tatuoijien kansioista, vaan olen jokaisen valmistellut itse, artisti viimeistellyt iholleni. Niistä saa kukin olla mitä mieltä on, mutta minulle jokainen niistä on tärkeä, ei vain kuvana, vaan niiden ottamiseen johtaneen prosessin takia.

1) Pupu, vasemmassa olkavarressa, heinäkuu 2002

bunnytattoo
Pupu on toteemieläimeni

Keräsin rohkeutta ensimmäisen tatuointini ottamiseen hyvän aikaa. Ihan jo toimitus pelotti, mutta lisäksi silloinen mieheni oli todella kovasti sitä vastaan. Miehen vastusteluista huolimatta siskoni kanssa yhdessä kävimme varaamassa tatuointiajat ja niin juokseva pupu pääsi olkavarteeni. Minulle oli tärkeää saada tehdä oman pääni mukaan. Liian kauan jo olin aina tehnyt kuten minulta oli odotettu, aina elänyt, kuten muut halusivat minun elävän. Pupu oli ensimmäinen irtiottoni, ensimmäinen askel minuuteni löytämiseen.

Pupu on toteemieläimeni. Tiesin sen jo nuorena. Olen sielultani pupu. Vähän säikky, vähän poukkoileva, vähän add, kuitenkin vahva, itsenäinen ja älykäs. Ja loppumattoman utelias. Joskus kauan sitten kirjoitin pupuista webbisivuilleni näin:

Pupuilla on pitkät korvat, töpöhäntä, voimakkaat takakäpälät, lyhyehköt etukäpälät, nöpöttävä nenä, ristihuulet ja pitkät etuhampaat sekä paksu (yleensä) lyhytkarvainen turkki. Pupuja on toki erivärisiä ja erikokoisia ja valtavasti erirotuisia. Koska tarkoitukseni ei nyt ole kuitenkaan esitelmän pitäminen pupuista yleensä, vaan nimenomaan pupujen luonteesta, jätän ulkoiset ominaisuudet tähän. Sen sijaan paneudumme nyt hieman pupujen sisäiseen maailmaan.

Niin oudolta kuin se maallikosta voi kuulostaakin, myös puput ovat yksilöitä. Jokainen pupu on vähän erilainen. Kerron tämän kokemuksesta (minulla on ollut kaksi kania sekä siskoni sellainen ja kummitädilläni niitä oli joskus kokonainen liuta), mutta auktoriteetinkaipuiset voivat tarkistaa asian Richard Adamsin kirjasta Ruohometsän kansa (eng. Watership Down). Jotakin yleistä pupuista voisi kuitenkin todeta.

Ensinnäkin, kaikkihan tietävät, että puput ovat arkoja eläimiä. Vanha lastenlaulukin sanoo pupusta, että “pistää päänsä piiloon, luulee, ettei nää susihukka pientä hännäntöpökkää”. Oikeastaan laulu ei tee pupuille oikeutta, sillä puput eivät ole tyhmiä, vaikka säikähtäessä niiltä saattaakin mennä pasmat sekaisin. Ei, puput ovat erittäin älykkäitä eläimiä. Ks. esimerkiksi Nalle Puh. Pupujen älykkyys on toisenlaista kuin koiran. Koira on lojaali, pupu taas on itsenäinen eläin, joka ajattelee muista riippumatta. Ja on loppumattoman utelias.

Pupu on myös hienostunut eläin. Se on siisti, kuten kissat. Peseytyy usein ja sukii aina turkkinsa kiiltäväksi ja hienoksi. Pupun liikkuminen on sulavaa ja kaunista katseltavaa. Pupu voi loikata korkealle tai kaivautua mitä pienimmistä koloista (mistä tahansa mistä sen pää mahtuu läpi). Tämä palvelee oivasti pupun uteliasta luonnetta. Puput ovat myös hyvin herkkiä eläimiä. Ne ovat uskollisia ystävilleen – ja vihollisilleen. Ne loukkaantuvat herkästi ja kokevat pettymykset voimakkaasti Silloin ne vetäytyvät yksinäiseen nurkkaansa.

Kun pupu rakastuu, se on menoa. Se on rakkailleen äärimmäisen hellä, mutta myös vähän mustasukkainen kaveri. Pupun luottamuksen voittaa vain jos pystyy osoittamaan sille, että sen itsenäisyys säilyy. Pupu tarvitsee sopivassa suhteessa tilaa ja rakkautta – ihan niinkuin ihminenkin!

2) Lilja, oikeassa nilkassa, maaliskuu 2008

lily2
Lilja on toinen nimeni mahdollisista merkityksistä

Tuossa noin vuonna 2008 plus-miinus muutama vuosi elin eroon johtanutta aviokriisiä. Etsin tosissani itseäni – kuka olen, millainen olen, mitä haluan elämältäni ja mieheltäni. Ihan hyvin aikoinaan alkanut avioliitto oli alkanut rakoilla, ehkä osittain siksikin, että olin naimisiin mennessämme vain 19, lapsi vielä. Ja kun kasvoin, en ollutkaan se nainen, jota mieheni tarvitsi ja halusi. Eikä hän se mies, jota minä tarvitsin ja halusin.

Lilja on eräs etappi tässä prosessissa. Nimeni, Sanna, voidaan johtaa joko kreikasta tai hepreasta, ja koska heprean Shoshun – laakson lilja – on niin paljon runollisempi kuin kreikan Aleksandra (ihmisen puolustajatar), päätin että lilja se on. Sitä paitsi lilja on helpompi tatuoitava kuin ihmisen puolustaja, vaikka jälkimmäinenkin minua kuvastaa melko hyvin. Liljasta tuli minulle minuuden symboli. I am me.

3) Kolibri, oikeassa lapaluussa, lokakuu 2010

kolibritat
Kolibri on maailman vahvin lintu

Lokakuussa 2010 takanani oli niin avioero kuin (odotetusti) kiville mennyt rebound-suhdekin. Olin ensimmäistä kertaa aikuiselämässäni sinkku. Kävin syksyn aikana läpi elämääni ja itseäni suhteessa muihin ihmisiin, etenkin miehiin. Olin suunnitellut kolibri-tatuointia liljan ottamisesta lähtien, mutta aika ei ollut ollut oikea. Syksyllä 2010 elämäni oli pisteessä, jossa tunsin kolibrin olevan lintu paikallaan lapaluussani. Olin löytänyt vahvuuteni.

Keväällä 2008 kirjoitin kolibrista näin:

Kolibri on pieni lintu, mutta monella tapaa hyvin erityinen. Se on mm. ainoa lintu, joka kykenee lentämään takaperin ja oikeastaan mihin suuntaan vain, jopa ylösalaisin. Sillä on uskomaton kyky “leijua” paikallaan imiessään mehiläisen tavoin mettä kukasta. Mehiläisen tavoin se myös kuljettaa siitepölyä muassaan, hedelmöittäen kasveja, joista se imee mettä. Kolibrit ovat erakkolintuja, jotka pienestä koostaan huolimatta ovat vahvoja ja määrätietoisia puolustaen reviiriään paljon itseään isompiakin lintuja vastaan.

Kolibri on kaunis kuin mikä. Tai onhan niitä erilaisia ja erinäköisiä. Ihan pieniä ja pikkuisen isompia. Kolibreista pienin ja samalla maailman linnuista pienin, kimalaiskolibri, painaa vain 1,8grammaa ja on 5,7cm kokoinen. Suurinkin kolibri, jättikolibri, painaa vain 20grammaa ja on 21,5cm kokoinen. Kolibreja on värikkäitä ja vähemmän värikkäitä. Toiset ovat vihertävän harmaita, toisissa on lähes sateenkaarimaisesti kauniita värejä.

Kolibri on ollut jo pitkään minun – kuten varsin monen muunkin ;) – suosikkilintu. Eihän niitä täällä Suomessa ole, enkä ole koskaan sellaista luonnossa nähnyt missään muuallakaan, mutta sen pienuuden ja vahvuuden yhdistelmässä ja upeissa väreissä ja lentotaidossa on jotain kiehtovaa ja hienoa. Samoin kuin minuun vetoaa niiden yhteys värikkäisiin kukkiin, mikä saa kolbrin vaikuttamaan vielä värikkäämmältä kuin se oikeastaan itse aina onkaan.

Kolibrissa on minulle jotain henkilökohtaista symboliikkaa. Jotain tulevaa, jotain nykyistä.

4) Muted-ikoni, vasemman korvan takana, syyskuu 2015

WP_20151228_005_edited
Muted. Ei se kuule!

Tammikuussa 2014 minulta leikattiin päästä kasvain, akustikusneurinooma. Se ei ollut mikään ihan pieni juttu, ja se jätti elämääni muutakin kuin hiusten peittämän 20cm mittaisen arven. Isoimpana näistä on toispuoleinen kuurous, jonka kanssa elän lopun elämääni. Vasen korvani ei kuule, piste. Halusin korvaani, oikeasti sen etupuolelle, muted-ikonin.

Tatuoija ei suostunut sitä kasvojen puolelle laittamaan “koska sulla ei ole muitakaan tatuointeja näkyvillä paikoilla”. Aikani asiasta riideltyäni annoin periksi ja tatuointi laitettiin korvan taakse, mistä kukaan ei sitä edes näe. Vieläkin sapettaa, etten marssinut ulos ja mennyt toiseen paikkaan. No, siellä on, hiukan heikosti tehtynäkin kaiken muun hyvän lisäki. Ehkä pyydän joku kerta nykyistä luotto-artistiani edes vahvistamaan sitä vähän.

5) Fenix-lintu, vasemman pohkeen ulkosyrjällä, syyskuu 2015

WP_20151228_007_edited
Fenix nousee tuhkasta

Sen kasvaimen leikkaus tarkoitti minulle kaiken aloittamista alusta. Leikkauksen jälkeen jopa lusikan vieminen suuhun oli haaste. Kävelemään jouduin opettelemaan uudestaan. Tasapainosysteemistäni on pala pysyvästi poissa. Kävin tuhkassa, nousin sieltä uuteen elämään, uuteen täyspainoiseen elämään, siitä huolimatta että toinen korvani on kuuro eikä tasapainoni ole täydellinen, varsinkaan väsyneenä. Voitin. En nujertunut kasvaimen enkä leikkauksen alle. Minä elän!

6) Mama bear, oikean solisluun alapuolella, elokuu 2018

2018-08-10 14.52.11-1
Mama bear suojelee pentujaan vaikka viimeiseen hengenvetoonsa saakka

Lapsistani ensimmäinen saavutti täysikäisyyden syyskuussa 2018. Sitä kohti kuljettaessa mentiin läpi yhden jos toisenkin helvetin tulen ja mutaisen rämeikön. Murrosiän koettelemuksista on kuoriutunut itsenäinen ja vastuullinen ihminen, upea poikani, jonka hyvinvoinnin vuoksi olin taistellut ja taistelen vastakin, jos tarve vaatii.

Samaan aikaan vanhimman jo aikuistuessa nuorempi vielä taivaltaa omassa murrosiän ryteikössään. Siinä missä vanhimman kanssa voin jo huokaista, olen nuorimmaisen kanssa jatkuvassa taisteluvalmiudessa. Välillä taistelen hänen kanssaan, välillä hänen puolestaan, mutta aina kuin mama bear. Tavoitteena luotsata lapseni maailmalle turvallisesti ja kykenevänä itsenäiseen elämään.

 7) Sudenkorento ja kirsikankukat, oikeassa kyynärvarressa, syyskuu 2018

2018-09-06 13.39.21
Sudenkorento on se vähän bad-ass gootti, perhonen josta ei koskaan tule perhosta

En minä gootti ole, enkä ihan hirveän bad-asskään. Olen aika kiltti ja hyväsydäminen, empaattinen huolehtija. Minussa on kuitenkin samanlaista särmää kuin sudenkorennossa. Olen naisperhosten keskellä vähän erilainen, aina. Jos ei muuta niin ainakin vaatevalinnoissani ja huolittelemattomuudessani. Minusta ei koskaan tule klassisen kaunista ladyä millään mittarilla. En edes halua sitä. Olen sudenkorento, en perhonen.

Kirsikankukat sudenkorennon vieressä ovat ensimmäinen lähinnä koristeeksi otettu lisuke. Jollakin tapaa ne, kevään ja kesän alkamisen merkkinä, kuitenkin myös täydentävät korennon, sijoittavat sen siihen kontekstiin, jossa mieluiten olen: keväässä ja kesässä.

8) What next?

Suunnitelmissa on elämäni eläimet vasemman kyynärvarren sisäpinnalle. Päivitän kun muste on ihossani.

Edit 17.2.2019 – The Next

31.1. oli luottotatuoijani viimeinen päivä töissä ennen pitkää lomaa ja miettimistaukoa, joten voisi sanoa, että otin tämän viimeisimmän tatskani ihan kreivin aikaan.

Kuva on heartbeat, jossa on pupu, kissa ja koirantassu. Elämäni eläimet. Podin todella pitkään hirveää syyllisyyttä sekä jälkimmäisen kanini Jerin että kissojeni pois antamisesta. Viime syksynä I made my peace with it ja ajatus tästä tatuoinnista syntyi. Ja nyt se on ihossani, vasemman kyynärvarteni sisäsyrjällä <3

heartbeat
Puput, kissat ja koirat. In my heart forever <3