Muistatko ajan menneen?

“Nykyajan lapset osaavat käyttää iPadia kaksivuotiaana. Kun minä olin kaksi, söin hiekkaa.” “Onneksi elin lapsuuteni ajalla ennen kännyköitä ja nettiä.” “Kyllä ennen oli kaikki paremmin” Paitsi rasismi ja ihmisoikeudet, mutta onneksi kirjoistakin siivotaan ne nykyään pois.”

Lienee se ihan inhimillistä muistella kaiholla omaa lapsuutta, ja kuvitella sen olleen jotenkin parempi kuin “nykykakaroilla”, koska laitteet. Ilmeisesti Gen-X uskoo olevansa joku superlapsuuden huipentuma ennen kuin kaikki lähti taas alamäkeen (milleniaalit ja Gen-Y)? Nimittäin jos nyt mietitään lapsia pula-ajalla (meidän X-genejen vanhemmat) tai lapsia sota-ajalla (niiden vanhemmat) tai lapsia, jotka pistettiin töihin heti kun kynnelle kykenivät (niiden vanhemmat), minusta on varsin selvää, että ennen ei kaikki ollut paremmin.

Mutta ei minun oikeastaan pitänyt kirjoittaa sukupolvista ja paremmuuksista, muuten kuin että pääosin mielestäni maailma liikkuu parempaan, inhimillisempään suuntaan. Ainakin länsimaissa. Lienen pahimman luokan liberaali individualisti, kun en oikeastaan usko mihinkään muuhun moraalisääntöön kuin siihen, ettei toista ihmistä (tai eläintä) satuteta. Muuten saa kukin olla kuin Ellun kana, ihan sitä mitä on ja elää niinkuin parhaaksensa näkee. Niin minäkin teen.

Maailma ei vielä kuitenkaan ole valmis. Epäkohtia on yhä paljon, mutta ainakin niistä puhutaan ja niitä korjataan ja ihmisoikeuksia ulotetaan kristillisen valkoisen heteronormatiivisen cis-kansan ulkopuolelle, siis ihmisille kuten pitääkin. Kaikille ihmisille. Ihminen on ihminen ja ansaitsee samat oikeudet kuin naapuri, ihon-, hiusten- ja silmienväriin katsomatta, seksuaalisesta suuntatumisesta riippumatta, sukupuolesta tai -puolettomuudesta huolimatta. Uskonnosta, rodusta, asuinpaikasta, lemmikkieläimestä, lempiväristä, pukeutumistyylistä… riippumatta.

Luin vastikään Alix E. Harrown kirjan The Once and Future Witches, joka herätteli muistamaan, että edes vielä sata vuotta sitten naisilla ei kaikkialla ollut äänioikeutta tai muutenkaan tasavertaisia oikeuksia miesten kanssa. Kirjan tarina asettuu hitusen 1800-luvun puolelle, käsittelee noitatarinan keinoin sekä tasa-arvokysymystä että rotusortoa (kevyesti). Nyky-yhteiskunnallisen trendin mukaisesti kirjassa on myös seksuaalinen erilaisuus huomioituna, toisaalta inhimillisenä asiana, kuten nykyihminen sen näkee, toisaalta sen ajan moraalikäsityksen mukaisena kauhistuksena.

Tänä päivänä otamme itsestäänselvinä asioita, joiden puolesta ihmiset taistelivat vielä ihan vastikään. Niinkin vastikään kuin tässä ihan 2000-luvulla. Ehkei niitä tosin vielä osaa ottaa itsestäänselvyytenä sinänsä, mutta hieman minua modernia ihmistä hätkähdytti nähdä Helsinki Pride Weekin postaus, jossa kerrottiin, että transvestisuus luokiteltiin sairaudeksi vielä vuonna 2011. Kakstuhattaykstoista?! Siis vaivaiset kymmenen vuotta sitten!

Olen huomannut (somessa) melkoista sateenkaariväsymystä viime aikoina, tässä Pride-kuukauden aikana. “Onko sitä sateenkaarta pakko tunkea joka paikkaan?” “Kyllä tästä asiasta on jo jauhettu tarpeeksi.” “Milloin järjestetään hetero-Pride?” Hetero ei tarvitse Pridea. Heterolla on jo voittajakortit käsissään. Etenkin jos on valkoinen cis-hetero. “Enää ei saa olla rauhassa valkoinen cis-heterokaan.” “Heti tulee turpiin jos valkoinen cis-hetero avaa suunsa.” No jos ylemmyydentunnosta suunsa avaa, niin varmaan tulee joo. Jos vähättelee “niiden muiden” oikeuksia ja oikeutta vaatia oikeuksia, varmaan tulee turpiin joo.

Itsehän olen valkoinen cis-jotakin. Pan/bi(-seksuaali) ja poly(amorinen), vaikka elelenkin klassisesti avioliitossa valkoisen cis-heteromiehen kanssa. Pienestä asti olen toivonut, että olisin syntynyt tummaihoiseksi. Ihan vain siksi, että se on minusta niin kaunista. Kasvoin jonkinlaisessa kuplassa, jossa en oppinut syrjimään ketään mistään syystä. Olin tosin itse syrjitty, kun en ollut alipainoinen. Tai ehkä sittenkin vain siksi, että olen oudoksi syntynyt.

Idealistina yhä haaveilen maailmasta, jossa jokainen saisi olla sitä mitä on. Jossa kukaan ei kokisi tarvetta nostaa itseään painamalla toista. Poikani sanoin: “Mitä se kenenkään peppua kutittaa, mitä jollain muulla on jalkojen välissä tai kenen kanssa se panee.” Haaveilen maailmasta, jossa edes yhteiskunta, laki, olisi kaikille yhdenvertainen. Haaveilen maailmasta, jossa Pride on turha, jossa #blacklivesmatter on turha.

Nämä asiat menevät syvälle ihmisen olemukseen ja minuuteen. Ne ovat herkkiä ja arkoja asioita asianosaisille. Niitä puolustamaan nousseet kokevat joutuvansa taistelemaan kynsin ja hampain, kuin Ranskan vallankumoustaistelijat ikään. Ei siis ihme sinänsä, että homma luiskahtaa helposti myös vähän liian pitkälle. Itsekin älähdän hyvin kärkkäästi, kun puhutaan transsukupuolisuudesta, koska se osuu lähelle, perheeseen. Toisaalta, niin osuu myös samansukupuolisten parisuhteiden oikeudet. Eivät vaan ihan yhtä konkreettisesti (vielä). Mitä henkilökohtaisempi aihe, sitä voimakkaampi reaktio.

Silti minusta ei ole okei syynätä vanhoja telkkarisarjoja ja alkaa sensuroida niitä, koska vitsit eivät enää tänä päivänä ole korrekteja. Ei ole oikein alkaa sensuroida kirjoja ja uudelleenkirjoittaa niistä pois rasismia ja muuta. Ei ole okei uudelleenkirjoittaa ja sensuroida historiaa tai historiallista fiktiota. Ne ovat tapahtuneet, ne ovat aikansa kuva, niistä voi ja pitää oppia, niitä voi kauhistella, niiden kautta voi ymmärtää mistä on tultu ja minne ollaan menossa.

Ja poliittinen korrektius? Sanat ovat sanoja ja vaikka olen itse ollut nuoresta pitäen jonkinlainen poliittisen korrektiuden kannattaja, ei lopultakaan ole väliä, mitä sanoja käyttää, jos ne sanotaan halveksuvasti. Poliittisesti korrektin puheen sijaan tarvitaan rakkautta ja inhimillisyyttä ja empatiaa. Sen vuoksi sana toisensa jälkeen päätyy kieltolistalle. Ne saavat halveksuvan konnotaation, koska niitä käytetään halveksuvasti. Kyse ei ole sanasta. Kyse on sanojasta.

Haaveilen maailmasta, jossa kukaan ei kokisi tarvetta puhua toisesta halveksuvasti, jossa erilaisuus ei olisi jotain, mitä suvaitaan tai ei suvaita, vaan joka vaan on. Jossa erilaisuus ymmärrettäisiin rikkautena ei uhkana. Haaveilen.

#PrideInProgress

*Featured Image: Amnesty International

Life 2.5

Throwback to March 19, 2010, via Facebook:

I pushed the red button. It sort of formatted my whole life. Now re-installation in progress, upgrading from Life v.1.0 to the new and enhanced Life v.2.0. Hopefully it is a bit more bug-free software. Wonder how modifyable it is, since there are quite a few const-type fields with set values. Nah, so far so good, the software seems to have quite a lot of possibilities. Been tapping all them radiobuttons during the installation wizard but still I feel that a lot is left to be modified later on along the way.

I installed Life v.1.0 quite a few years ago. It was good, can’t say it wasn’t. I made my choices while installing and they sort of set the path and the direction. Sometimes I felt like a passenger in my own life, drifting along the river drawn by my earlier choices. I was basically happy, though sometimes longing for somtehing I just couldn’t make happen, but for most of the time, very contented with my life.

Up until the river became murky and muddy. And my Life software began to corrupt and crumble from all the bugs in it. For a time there I tried to patch it, run service packs and install accessories. My harddrive became full and I needed more RAM – but it seemed to be out of stock for couldn’t get any. My Life became more or less dysfunctional since it could process only a limited amount of operations and kept crashing with certain ones.

It was time to reboot. And not only reboot to the old Life v.1.0 with all them bugs, for it didn’t fix any of the problems. I tried that too, but operation failed over time. Just like after any reboot, things seem to work fine for a time but then eventually after running buggy operation after another, all the old problems return and the system starts to fail and crash all over again.

So came the time to press the red format button and re-install and upgarde. The installation is still in progress, but one by one the configurations fall into place and Life v.2.0 will be up and running. Hardware is the same old, so some memory problems probably occur still. And the installation in itself does use up quite a lot of the available RAM so it really goes one configuration step at a time. It’s a slowish process when you look at it on a daily view, but as for the big picture, not so slow actually.

Sometimes this whole upgrading business feels like speeding head on to the unknown on the highway of life. Even though I can and need to make choices every step of the way, I can’t really know what each different configuration choice does and means in the fully installed Life v.2.0. But I believe in my future and cherish the good in the past. I’m not formatting my Life database, ofcourse not! Life v.2.0 needs it to build the basics of the system.

Leave it to a nerd to describe major life changes like divorce, new relationship, new home, new job… with an IT analogy.

In recent months my life has again been in a sort of a turmoil with winds of change blowing and often times I’ve been engulfed in a fog, not able to see the way. All of it is just part of the process of a life upgrade again, to Life 2.5. I’m not changing jobs or getting divorced or anything like that, but there’s new features to install.

One of the major changes was last of the kids moving out. In the beginning of September last year, we became empty nesters (with three dogs). This in itself forced new dynamics upon us. I admit that I like it this way. We are all a bit broken and fare better with our own spaces.

Some of the stuff that’s been going on is of such a personal nature, that I will leave it out. It has, however, had great impact on our lives and even though a lot of it is for the better, even that is a stress and causes anxiety and the need to adjust and learn new ways. Especially mixed with the stuff that wasn’t exactly positive. A lot of things, a lot of emotions. When it rains it pours.

The upgrade process is a lot of recalculation of old features, installation of new features, cofiguration of it all, and making choices of what to keep, what to remove, what to install, what to leave out. Sometimes anxiety takes over bigtime, when I feel I need to be making all these decisions right now. Like playing chess with life, trying to guess its moves five steps ahead in order to make my own move. It’s a little bit easier, if I remember to take it one step at a time and see where that takes me before panicking about the steps that are still days, weeks, months away.

Finding myself and especially updgrading my life, means more tattoos (and piercings) for me. This process so far has already resulted in three new tattoos: two orchids on my back and a bracelet on my right arm. My tattoos are all heavily symbolic, some more easily deciphered, some less. These orchids hold a promise of blooming, a memory and a hope. The armlet’s dreamcatcher hold a dream caught – one of the new features in my Life v.2.5.

The new coronormal

Tomorrow marks the anniversary of our Finnish #coronageddon. Tomorrow last year our government held a press conference where they announced all those temporary restrictions that have become our new normal – at least for the time being. It marked the start of an era that has yet to come to its end. We all thought it would be a few months, but here we are, a year later, waiting to get vaccinations that may or may not end the pandemic. Sometimes I think this stuff won’t be over until those who’re going to die of Covid-19 are dead, and the rest survive together with the virus.

Last year tomorrow Daughter was on her way to dance classa after school, for the first time in weeks, after being sick and sick again for quite some time. I called her two hours before dance class: “Sorry, kid. Come home. Dance school has closed its doors.” Everything closed their doors. Restaurants went into take-out mode. People stopped going to the office. Schools were closed. Everything became remote everything. Teams. Zoom. Something.

Year later, here we are still and again. After a less covidy summer the society started to gradually open up a bit again. Dance classes started again (though I did not attend and adviced my daughter not to attend either). Gyms opened. Restaurants opened their doors with limited seating. Most information workers I know still stayed mostly at home, even after the masks were finally introduced into our Finnish Corona fighting arsenal too, but I had started to go to the office in August, and just could not go back to staying at home all the time anymore. For reasons.

Now, after a half a year of using a face mask in public, it has become just a part of going out gear. No, I don’t don it every time I step out of the door, but I frequently forget to take it off when stepping out of the bus or coming out of stores. Once I was half way home from the bus stop almost 2km from home before I remembered to pull it off, when I started to wonder about the labored breath. I still have P3 (KN95) filters inside my cloth masks.

Another thing that has become a no-brainer already is avoiding to touch anything with bare hands out in the public. Pressing elevator buttons with cell phone, pushing doors open with elbow, pulling hand inside of the coat sleeve to pull a door open, leaning on escalator railing with forearm instead of hand, touching only what you buy in stores. And still using hand sanitizer at every opportunity.

Still, here we are, a year after it all began here, with Covid-19 case counts approximately at the same level as a year ago. Actually, there’s more registered cases, but there’s also a whole lot more testing. The amount of hospitalized people is still a tad less than it was at worst last year. And now things are being closed down again. Our government is thinking about curfews and other restrictions to people moving out and about – something they didn’t really do at all last spring. If you don’t count closing down the Uusimaa province as such.

The main difference is that people are not hoarding toilet paper. Or sanitizer. Even face masks are available everywhere, in all different formats. Cloth masks with and without filter pockets, surgical masks in every color, FFP3/KN95 masks with and without breathing valves, you name it. Last summer I bought this little purse with the idea that I can easily slip my phone into it, while otherwise just keeping it in my bag as a wallet, but now the space for the phone is taken up by a mask. So that I always have one with me.

I admit to living a rather normal life. I go to the office twice a week, I shop in stores occasionally, I’ve eaten in restaurants now and then, I get my hair done regularily, I have even had some tattoos and piercings done in recent months; my next tattoo appointment is tomorrow. Then again, otherwise my life is a boring life of a total homebody anyway. I walk the dogs, but as for hobbies, I’m fully content with my books.

Still, this time is taking its toll on me, too. All this everyone (erhm, husband) at home all the time. All this everything online (yes, certain things like trainings are immensely better done onsite, face to face). All this precaution. All this unease. The sheer understanding that we are living with an invisible enemy.

All these masks masking our faces. I do hope it won’t become a new normal. I do believe that a true smile can be seen in the eyes (even more than the lips), but still I would’ve wished that the old lady I helped off the bus would’ve seen me smile at her before I turned to walk away. That the other lady I helped on the bus a week ago when her groceries spilled all over the floor had seen me smile at her before I sat back down to stare out of the window, my mind blank again.

Then again, with the mask nobody can see my mouth agape when I sit dazed, lost in space, with music blasting through my AirPod, dulling my thoughts. So I guess there’s that silver lining in this.

Outolintu

Elämäni on taas vähintäänkin mielenkiintoista, outoa ja hämmentävää. On asioita, jotka vievät henkisen energiani pretty much kokonaan, sen mitä ei vie työ. Kirjoittamisesta ei siis oikein taaskaan tule mitään, taitaa tulla jälleen aika blogihiljainen vuosi. Kyselyitä en voi kuitenkaan vastustaa, joten tässä vaihteeksi yksi, naamakirjasta tietenkin poimittu.

  1. Pidätkö sinihomejuustosta? Aura on best. Muista tykkään pienellä varauksella.
  2. Cola vai Pepsi? Aito Coca Cola. Sitä kai tuolla Colalla tarkoitetaan, eikä esim. Lidlin Colaa?
  3. Onko sinulla asetta? Muuta kuin terävä kieli? Ei. Tai no, onhan meillä BB-gun, hevosjousi, ja kaikenlaisia puukkoja ja veitsiä.
  4. Viskiä, tequilaa vai vodkaa? Viski, sikäli kun noista pitää valita. Tequila lyhentää iltaa puoli tuntia per shotti. Just nyt en tosin joisi noista mitään, sillä pian puoleen vuoteen en ole alkoholiin koskenut, enkä ajatellut ihan hetkeen koskeakaan. Ehken enää ikinä.
  5. Hot Dog vai Juustohampurilainen? Juustohamppari, itse grillattu.
  6. Suosikkiruoka? Sushi. Tai fettunicine al fredo. Tai ehkä joku ihan muu kuten vaikka puoliraaka entrecôte ja smetana-ruusukaalit. Tough choice.
  7. Mitä juot aamulla? Cappucinoa ja itsepuristetun hedelmäshotin (juuen todellakaan tee mitään sellaisia aamulla vaan teen mehua noin kerran parissa kuukaudessa monta litraa, pakastan ja sieltä sitten täytellään pieniä shottipulloja jääkaappiin)
  8. Voitko tehdä 100 punnerrusta? En enää. En ehkä edes riittävän ajan kanssa.
  9. Kesä, talvi, kevät vai syksy? Kesä. Kesäkesäkesä!
  10. Onko sinulla silmälaseja? On 😒 Taas. Juuri jouduin hankkimaan monitehot ja päätelasit. Tai no, ei mulla niitä vielä ole, mutta ehkä viikon päästä.
  11. Fobiaa? Trypofobia eli reikäpelko, suljetun paikan kammo (hissit ei ahdista, mutta esim. magneettikuvaus kyllä, samoin ihmismassat eli oisko kuitenkin vaan joku “paikkojen joista ei pääse milloin tahansa pois -kammo”?)
  12. Viikon suosikkipäivä? Lauantai, tai jos pitää valita arkipäivä, torstai. Go figure.
  13. Uskotko kummituksiin? Toki! Siis silleen kieli poskessa 😉
  14. Vesisadetta vai lunta? Lunta (talvella, kesällä ois kiva jos ei päiväsaikaan ainakaan satais kumpaakaan mut jos valita pitää niin vettä 😉 )
  15. Lävistyksiä? Korvissa kolme (kolmia “normireikiä” laskematta), ja ensi viikolla jälleen napaläväri (olen kaivannut sitä, sen menettäminen AN-leikkauksen myötä harmitti melkein yhtä paljon kuin kuulon menetys 😛 )
  16. Ranskalaiset vai sipulirenkaat? Ranskikset, tai jos on tarjolla kunnon olutsipulirenkaan niin ne
  17. Tekeekö 6 kaveria tämän? Joo, eri foorumeilla
  18. Lapsia? Kaksi ja puoli, jo aikuisia
  19. Lempiväri? Violetti, jos musta ei oo väri
  20. Suosikkimusiikki? Hard/Alt Rock (Foo Fighters, Linkin Park, ja Rush tällä hetkellä eniten kuuntelussa)
  21. Osaatko viheltää? Juu, mutten mikään mestari ole
  22. Missä olet syntynyt? Stadissa, tarkemmin Naistenklinikalla, kuten ekalla luokalla johonkin lomakkeeseenkin rustasin 😋
  23. Onko sinulla veljeä/siskoa? Pikkusisko, joka asuu Atlantin toisella puolen perheineen
  24. Onko sinua koskaan pidätetty? Eipä ole
  25. Onko sinua koskaan leikattu? Kolme kertaa: kitarisat kun olin 9v, akustikusneurinooma tammikuussa 2014, kyynärpää syyskuussa 2020
  26. Oletko uskonnollinen? Ehdottomasti en.
  27. Suihku vai kylpy? Yleensä suihku, mutta joskus kylpy tuntuu hyvältä
  28. Lempivaatteet? Farkut ja huppari tai teepaita, mutta ihan mieluiten keikuin bikineissä (pitkä kuuma kesä kiitos!)
  29. Oletko hyvä ystävä? En tiedä. Toivon niin. Ei minulla tosin mitenkään kovin paljon ole ystäviä, joten ehkä en?
  30. Onko luita murtunut? Kerran. Viime syyskuussa kun värttinäluu murtui.
  31. Kuinka monta telkkaria talossasi on? Kaksi, yksi kummassakin kerroksessa
  32. Pahin kipu? Sisäinen. Joo, ne fyysisetkin kivut voi olla aika karmeita, mutta kyllä pahiten runtelee särkyneet tunteet.
  33. Tykkäätkö? Usein, paitsi jos en
  34. Ovatko vanhempasi vielä elossa? Isä on, äiti kuoli pian 7 vuotta sitten
  35. Tykkäätkö retkeilystä? Päiväseltään joo, mutten missään nimessä halua enää koskaan nukkua teltassa!
  36. Oletko sinä outo? Ehdottomasti. Normaali on pelkkää illuusiota anyway.

Year 2020 stats and tops

Spotify was the first to release the year 2020 stats and top lists, so I’ll start with that. Oddly enough, Rush rushed to the top of the list, having been the band I hadn’t much even listened to, ever, until late last year (that would be 2019). During this year, however, it has become one of my favorite go-to bands, right there with Foo Fighters, Muse, and Linkin Park. And Morcheeba, the mellow moody music.

Books get to be next. Did not read quite as much this year as the year before: 35 books/13,424 pages (2019 46 books/18,919 pages), but last year was exceptional due to the binging of Harry Potters. This year was more according to average. If I had to select the best and the least liked book of the year, the least liked one is an easy pick: Berlin Poplars by Anne B. Radge. The best one is more difficult to pick, but I think if I had to choose only one of this year’s book to take with me on a desert island, I think I’d take Erin Morgenstern’s The Starless Sea. Or maybe Kate Morton’s The Secret Keeper. It’s a tie.

Photos next. The Top Nine’s from Instagram are kinda bs, for depending on the app you get a different set of nine. Best Nine app creates collages without watermarks (unlike the Top 9 app that wants you to pay a few euros to remove the watermark), so we’ll go with them. Flickr, unfortunately, doesn’t give a yearly recap, not even yearly stats.

Lastly, blog posts. I still have a bunch of blogs in Blogger, even though all of them get updates rather infrequently. The Happy Dogs Diary was the most active of them this year, mainly due to Ace, and me writing quite many posts about him during his first months. The most viewed post was Ace’s first day at home.

https://dogs.marilka.net/

Artzy Bunny had some new posts too during the year, since I did do some painting and other art projects this year too. The most viewed post was my painting of Ace, go figure 😉

http://artzybunny.marilka.net/

From Kitchen, with Love had a few new posts during this year, too. It is my most viewed blog, for sure, even though I don’t add much content there anymore. The most viewed post of this year was, in fact, a recipe from 2013, that of a feta and spinach pie (a very delicious pie, I can assure you!)

https://food.marilka.net/

This one, the home of marilka.net, had 2,113 views this year, with a total of 20 new posts (not including this one) and five new pages published this year. The most read post is still that one about the busted OBHNordica blender 😀 There’s a few other posts that keep on keeping on in the top list, like the one about sulphate free shampoo and the one about a snowy winter’s morning.

Top 15 – pages and posts alike

I think that wraps it up for this year, with 5 hours to go until the Mad Max year of 2021.