Kukkia, kukkia

En ole suuri puutarhuri, enkä mikään kukka-asiantuntija. En edes tunnista useimpia niistä, sen paremmin luonnossa kuin kaupassakaan. Puutarha meillä on, ja pidän siellä puuhastelusta ja sen kasvamisen seuraamisesta. Puutarhamme kukilla on pääsääntöisesti kuitenkin vain yksi tehtävä: tuottaa hedelmää. Kun tomaatti tai kurkku tai chili tai paprika kukkii, ei kukka ole komea eikä upea, mutta meille kauniinpi kaikkea, sillä tiedämme, että pian siitä kasvaa hedelmä. Olettaen, että mehiläiset hoitavat tehtävänsä ja useimmiten ne niin tekevät.

On meillä pihallamme joitakin tarkoin valittuja koristekukkiakin. En tiedä kaikkien niidenkään nimiä, sillä osan olen valinnut ihan vain siksi, että ne näyttivät kivoilta. Samettikukilla on tehtävänsä erinäisten tuholaisten loitolla pitäjänä. Talviaikaan meillä voi satunnaisesti nähdä leikkokukkia kuten ruusuja, tulppaaneita ja gerberoita maljakossa, mutta tuossa taisi hujahtaa hyvinkin kymmenen vuotta, ettei minulla ollut ensimmäistäkään viherkasvia, kukista puhumattakaan, kotonani. Ruukkuyrttejä ja -salaatteja ei lasketa, vaikka niitä keittiömme ikkunalla talvisin näkeekin.

Silti, minullakin on lempikukkani. Niitä on jopa jokunen. Ei ehkä niinkään yllättävää, että niihin jokaiseen liittyy jonkinlainen tarina.

Rhododendron

Jos aloitetaan ihan alusta, alussa oli rhodo. Meidän landella on iso rhodo. Se oli iso jo ollessani lapsi, joten nyt se vasta iso onkin. Tuo landen kallioisen karussa maastossa viihtyvä rhodomme tapaa olla täydessä kukassa kesäkuun puolivälin synttäreideni aikaan. Joka toinen vuosi se kukkiin hurjana, joka toinen vuosi vähän vähemmän. Opin rakastamaan rhodoa jo pikkulapsena, isoäidin kanssa landella. Siitä lähtien, kun minulla on ollut oma piha, olen halunnut rhodoa pihalleni. Nyt minulla viimein on. Luultavasti samaa landen rhodoa, tuossa etupihallamme.

Orvokki

Orvokki on toinen kukka, josta olen pitänyt lapsesta saakka. Isoäiti istutti niitä landella kukkapenkkeihin joka vuosi, ja ne olivat ainoat kukat, joiden kastelusta tykkäsin. Kastelukannua kallistellessani hyräilin itsekseni: “Orvokkini tummasilmä, kultasydän pieni. Katsot aina lempeästi, kun käy luokses tieni…” Äiti minulle tuota laulua lauloi ja osaan sen yhä ulkoa. Meillä on orvokkeja pihalla nytkin.

Neilikka

Ehkä jos yritetään jotain kronologiaa ylläpitää, on neilikka vuorossa seuraavana. Neilikka astui sydämeeni ollessani kuudentoista. Olin isän, isän vaimon, ja isoäitini kanssa Viipurissa käymässä. Olin reissussa koko viikonlopun, sillä yövyimme Lappeenrannassa pari yötä. Minulla oli hirveän ikävä poikaystävääni (josta sittemmin tuli nyt jo ex-mieheni ja lasteni isä). Viipurin kauppahallissa erään kojun myyjä alkoi ylistää kauneuttani ja nappasi naapurikojun kukkaämpäristä neilikan, jonka ojensi minulle. Otin neilikan vastaan ja työnsin sen hiuksiini. Mielessäni tuo neilikka oli ikäväni inkarnaatio, ja siitä lähtien neilikka on ollut yksi lempikukistani. Eräänlainen tunteitteni konkretisoituma.

Oleanteri

No nyt pääsemme niihin kirjakukkiin. Joskus nuoruudessani luin Eero Ekqvistin kirjan Oleanterin punainen kukka. Tarina oli minusta hurjan kaunis. Se sijoittui Rooman ajan Palestiinaan ja jotakin tekemistä sillä oli kielletyn rakkauden kanssa – en enää sitä juuri muista, vaikkakin muistan sen, miten suuren vaikutuksen tarina minuun teki sitä lukiessani. Myöhemmin sain oman oleanterin – joka myös muuten rhodoa kovasti muistuttaa. Se kukki minulla monta kesää, kunnes kerran unohdin sen alkusyksyllä parvekkeelle ja halla tuli ja söi sen.

Auringonkukka

Auringonkukka on toinen lempikukistani, jonka nimenomaan kirja on elämääni tuonut. Torey Haydenin Auringonkukkametsä on huikea kertomus naisesta, joka joutui natsi-Saksassa synnyttäjäksi. Naisesta, joka yritti sodan jälkeen rakentaa uutta elämää, mutta jonka koko olemista ja sitä myötä perhettä ja lapsia, varjosti synkkä salaisuus, lapsensa menettäneen äidin kipu ja tuska, häpeäkin. Luin kirjan tosin aivan väärään aikaan elämässäni, esikoistani odottaessani. Itkin vesiputouksen lailla.

Tiikerililja

Nimeni johtuu heprean Shoshunista, joka tarkoittaa laakson liljaa, täsmällisesti ottaen kai kieloa, mutta olen ottanut vapauden tulkita sen vain liljaksi. Lilja, myös kalla, ylipäänsäkin kuuluu lempikukkiini, mutta rakkain niistä on minulle tiikerililja. Tiikerililja on liljoista se, jolla on eniten luonnetta, asennetta. Oranssi ja musta tiikerililja on liljojen kapinallinen. Liljojen epäsovinnainen teini. Vähän kuin minäkin punaisten ja mustien hiusteni ja vähän ikiteinimäisen kapinallisine asenteineni.

Orkidea

Orkidea on oikukas ja itsenäinen. Kaunis kuin mikä, mutta hivene karu varreltaan. Samaistun myös orkideaan ja vaikka minusta on vaikea pitää kasvi kuin kasvi hengissä, orkidean haasteen otan vastaan aivan toisella pieteetillä kuin useimpien muiden kasvien. Kun orkidea kukkiin uudemman kerran hoivissani, tunnen suurta riemua. Ja orkideani ovat kukkineetkin. Olen onnistunut!

Kirsikankukka

Kirsikkapuut, omenapuut, luumupuut ja mitä näitä on. Niistä kirsikka vaaleanpunaisine kukkineen on suosikkini. Kirsikka itsessään on minusta paljon esimerkiksi omenoita maukkaampi hedelmä, mutta sillä on vain vähän tekemistä sen kanssa, että niin pidän kirsikankukista. Ollessani kahdentoista, olin äidin kanssa Japanissa siellä sillä hetkellä asuneen parhaan ystäväni luona. Oli helmikuu, eikä Tokiossakaan vielä ollut hirveän lämmin, mutta ensimmäiset kirsikkapuut olivat jo kukassa ja se oli minusta yksi kauneimmista asioista maailmassa. Ihastukseni kirskikankukkiin sinetöi joitakin vuosia myöhemmin lukemani Mailis Janatuisen kirja Koulu ja kirsikankukka, jonka tarina niinikään sijoittuu Japaniin. Japanilla itsessään on ikuinen paikka sydämessäni.

Bougeainvillea

Kreikka – tai täsmällisemmin ottaen Kreikan Aegeanmeren saaristo, Kiklades, ja vielä täsmällisemmin sieltä Tinos – on toinen maa, jolla on oma paikkansa sydämessäni. Siellä, noilla kuvankauniilla saarilla, kasvaa bougeainvillea valtoimenaan. Oleanteritkin siellä kasvavat pensaina kukkien komeasti kesähelteillä, mutta seiniä kiipeävät ovien ja ikkunoiden ja parvekkeiden yllä roikkuvat bougeainvilleat ovat aivan oma villi palansa noita Kreikan saaria. Bougeainvillea tarkoittaa minulle aurinkoa, suolaista tuulta, merta ja karunkaunista luontoa. Valkoiseksi rapattuja taloja ja koboltinsinisiä ikkunanpuitteita. Sielun vapaata lentoa tuulen mukana.

Verenpisara

Pieni sydämenmuotoinen verenpisara kosketti sieluani erään talon portilla, kävellessäni siitä ohi liki joka päivä koirien kanssa, sydämeni ollessa raskas. Äitini oli kuollut, isoäitini oli kuollut, teinini kamppaili masennuksensa ja itsetuhoisuutensa kanssa. Pienet mutta sinnikkäät pinkit kukat katselivat minua pensaastaan ohi kävellessäni. Kurkottivat sydämeeni lohduttaen ja rohkaisten. Tuntui kuin suruni olisi saanut muodon. Tuntui kuin nuo piskuiset verenpisarat olisivat joka kerta ottaneet palan tuskastani ja muuttaneet sen kauniiksi ja vähemmän raskaaksi. Pieniksi vaaleanpunaisiksi timanteiksi. Kuin kyyneleeni olisivat muuttuneet kukiksi.

Ahkeraliisa

Ahkeraliisa ei ole kummoinenkaan, eikä oikeastaan edes lempikukkiani sinänsä, mutta minulla on vahva lukkarinrakkaus sitä kohtaan. Isoäitini kasvatti noita pieniä ja melko mitäänsanomattomia oranssinpunaisia kukkia sekä stadissa että landella joka kesä. Niitä kasvoi vanhassa käytöstä poistetussa puisessa jollassa, niitä kasvoi pihamaan kukkapenkeissä. Ne olivat myös ensimmäisiä kukkia joita itse omin kätösin istutin ensimmäiselle omalle pihalleni, isoäitini niitä minulle tietenkin tuotua. Lapsena autoin isoäitiä keräämään liisoista siemenet. Kun siemenet olivat valmiita kerättäviksi, niiden kotelo poksahti hauskasti sormissani.

Jos jotain Lissabonista

Välillä tuntui, ettei matkamme syntynyt onnellisten tähtien alla. Lentojen varaus oli ihan fiasko: syystä, jota en kyennyt ymmärtämään, täyttyivät lennot sellaista vauhtia, että pari kuukautta ennen aiottua matkaa, olivat liki kaikki järjelliset (hinnan, lähtöajan, matka-ajan ja välilaskukentän suhteen) lennot täynnä. Kalliiden lentojen menolento oli suora aamulento, oikein hyvä. Paluulento lähti viideltä. Jaiks! Pari päivää ennen matkaa minulle selvisi, että olin valinnut ajankohdaksi Euroviisuviikonlopun ja kohteeksi siis Lissabonin, joss viisut veisattiin.

Hotellin varaus oli tämän matkan valmisteluiden helpoin osuus, niin paljon kuin sitä yleensä vihaankin. Arvuuttelua ja kommenttien lukemista, googlemapsin selaamista ja kuvien katselua, metrokarttojen kaivamista ja hintavertailua, ja hyvällä tsägällä käy hyvä tsägä ja valittu hotelli on oikeasti hyvä. Silti onnistuin senkin sössimään valitsemalla Double-roomin, koska kuvan perusteella kuvittelin parisängyn koostuvan kahdesta sängystä – kunnes juuri ennen matkaa luin, että sängyn leveys on 130-155cm. Sen sain kuitenkin respassa vaihdettua Twin-bedsiksi saapuessamme.

Lähdin siis reissuun nyt 15-vuotiaan tosikoisen kanssa. Olimme kumpikin matkasta innoissamme – minäkin siitä huolimatta, että jokin kaiken suunnittelun haasteellisuudessa näggäsi tosi pahasti. Jotenkin myös hivenen jännitti matkustaa liki aikuisen lapseni kanssa. Korjaan, kaikesta tekemisestäni kriittisen teinin kanssa. Tiesin olevani suurennuslasin alla jatkuvasti ja vieraassa ympäristössä se aiheutti lievähköä ahdistusta ensi alkuun ja ärsytystä loppua kohti.

Aiemmin, lasten ollessa pieniä, reissasin heidän kanssaan paljonkin. Viime vuosina en ole kuitenkaan heidän kanssaan päässyt yhtään minnekään, erinäisistä syistä. Isänsä kanssa tosikoinen on ollut reissussa ainakin pari kertaa viimeisten vuosien aikana. Sen huomasi. Lasteni isä on insinööri ja pikkutarkka suunnittelija. Minä ole impulsiivinen ja spontaani enkä osaa suunnitella mitään. Kuvaavaa on, että kun en viiden minuutin sisällä saanut selvitettyä lentokenttäbussiasiaa netistä, jätin sen silleen ja tuumasin, että mennään taksilla, jollei saada busseista tolkkua kentällä.

No, saatiin busseista tolkku kentällä kyllä. Ehkä osittain siksi, että tosikoinen käski minun käydä infosta kysymässä. Samaa toisteli muutaman muunkin kerran, mm. metro/bussi-lippuja ensi kertaa ostaessamme, mutta silloin tuumasin, että kyllä minä helevetti tästä edes selviän kysymättä! Bussi siis löytyi ja pääsimme hotelliin ehkä ihan samalla hinnalla, kuin minkä taksi olisi kustantanut. Tai ehkä just pari euroa halvemmalla.

Checkattiin itsemme sisään hotelliin, missä emme tietenkään heti sitä (vaihdettua) huonetta saaneet – kellohan ei ollut vielä yhtätoista aamulla! – joten jätimme matkalaukun respaan ja lähdimme metroasemalle ihmettelemään lippujen ostoa. Tavasin laitteen ohjeita, mutta siitä huolimatta, että ne olivat englanniksi, ostin tajuamattani kaksi vuorokautta aikaa lippuihin aikomani yhden sijaan. Ei sillä, se toimi lopulta oikein hyvin! Onnellinen sattuma siis, vaikka sillä hetkellä, “mokani” tajutessani tunsin itseni täysin toopeksi.

Menimme metrolla satamaan saakka ja lähdimme kävelemään vanhan kaupungin halki, Eurovision Villagen ohi, kohti respan keskustaksi merkitsemää aluetta. Syötiin lounasta eräässä katukahvilassa – TAP suorastaan tarjoili koneessa aamupalan, mutta olihan siinä jo nälkä! – ja tehtiin ensimmäiset pienet shoppailut. ALE HOP kuulosti jotenkin suomalaiselta suorastaan, tai jos käänsi aivot englanniksi, olutkaupalta. Sellainen Tiger of Copenhagenin tapainen halpakauppa se oli. Siellä oli kaikenlaista hassua ja hauskaa.

Pyörähdettiin H&M:ssä, ostettiin katukauppiaalta mansikoita, bongattiin (tai minä bongasin) Hard Rock Cafe ja kellon ollessa puoli kolme, palattiin metrolla hotellille. Huoneessa tosikoinen, joka oli juuri ennen matkaa ollut vähän flunssainen, nukahti päikkäreille – paikannettuaan ensin lähimmän Lidlin ilmoitettuani lähteväni etsimään ruokakauppaa jotta saadaan huoneeseen vettä. Nuoret ja googlemaps! Mitä seikkailua se sellainen on, että tietää minne menee? ;P

Tosikoisen nukkuessa huoneemme mukavallä sängyllä, minä kävelin kolmisen sataa metriä Lidliin ostamaan sitä vettä. Matkalla bongasin Seaside-nimisen kenkäkaupan sekä Hua-jotakin kiinakaupan. Tein mental notet kummastakin, mutta jatkoin matkaani Lidliin. Noukin sieltä mukaani 5,4l vesitankin ja katselin punaviinejä toivoen, että olisin pakannut mukaan korkinavaajan. Ei siellä mitään kierrekorkillisia pulloja ollut!

Palasin hotelliin vesitankin kanssa ja joskus viiden maissa herättelin tosikoisen ajatuksena mennä jonnekin vähän syömään vielä jotain. Ensin kuitenkin poikettiin Seasideen, mistä lopulta palattiin hotelliin viemään ostokset huoneeseen ennen kuin käveltiin kiinakaupalle saakka. Sieltä löytyi korkinavaaja ja pullon sulkija ja sen vierestä ruokakauppa, josta ostin kuin ostinkin pullon paikallista viiniä, arvottuani ensin pullon. Sillä hetkellä arvostin Alkon lappusia.

Syötiin lopulta kaupasta ostettuja eväitä hotellihuoneessa ja mentiin ajoissa nukkumaan. Seuraavana aamuna, aamupalan jälkeen, lähdimme Lissabonin eläintarhaan. Kierrettiin eläintarha kolmeen kertaan: jalan, kaikkea rauhassa katsellen; köysiradalla, mistä oli mainiot näkymät myös koko kaupungin yli; maisemajunalla, ihan vain aikaa tappaaksemme ennen delfinaarioesitystä, johon olimme vierailumme päättämässä. Delfiinien jälkeen syötiin päivän ateria eläintarhan Mäkissä, krokotiilien uiskennellessa muovisermin toisella puolen.

Huomasin siinä matkalla, että meillä on kummallakin omat bucket-listimme matkoja varten. Minä haluan jokapaikassa tutustua paikalliseen metroon, käydä Desigualissa (jos sellainen löytyy), syödä kerran Hard Rock Cafessa ja nähdä paikan yöaikaan. Haluan joka reissulta ostaa jääkaappimagneetin ja shottilasin (sellaiset myös nuoriso tuo meille yleensä reissuiltaan, ainakin sen magneetin). Tosikoinen taas ostaa avaimenperän ja mukin ja ehkä magneetinkin, haluaa ainakin tsekata missä on Lidl ja käydä paikallisessa Mäkissä.

Desigualia ei Lissabonin keskustassa ole, mistä olin suunnattoman yllättynyt. Lähimmät viralliset kaupat ovat Almadassa ja Amadorassa, joihin kumpaankin olisi ollut yli tunnin bussimatka. Tyydyin siis El Corte Inglesin Desigual-nurkkaan, jonka valikoima oli melko suppea. Sieltä kuitenkin lähti mukaan uusi rotsi kummallekin. El Cortesta ostin myös itselleni mageen Caminattan lompakon. Caminatta on myös espanjalainen brändi ja sen lompakot ja laukut ovat tosi kivoja!

Käveltyämme kahtena päivänä ihan riittämiin, päätettiin kolmas matkapäivä viettää vähän vähemmän jaloillamme ja hypätä Hop On Hop Off -bussin kyytiin. Selvittelin iltasella netistä sightseeing-reittejä, Castelo Sao Jorge mielessäni väikkyen, mutta koko homma tuntui jotenkin epäselvältä. Sen verran netistä ymmärsin, että olipa linja mikä tahansa, se lähtee Marque de Pombalilta, joten sinne aamupäivällä suuntasimme kulkumme. Reitit olivat aivan eri, kuin mitä olin netistä lukenut, mutta ei sen väliä. Ostin meille combon Belem ja Castelo.

Hypättiin ensin Belem-reitin bussiin ja jäätiin Belemin linnakkeella pois kyydistä. Käveltiin linnaketta katsomaan ja rantaa pitkin löytöretkeilijöiden muistomerkille, jonka luona oli seuraava reitin pysäkki. Ei palattu bussilla ihan Pombalille saakka, vaan käveltiin Parque Edward VII:n läpi ennen kuin noustiin pikkubussiin ajatuksena nousta siitä Castelolla, pyöriä siellä hetki ja tulla sitten bussilla Hard Rock Cafelle syömään illallista.

Tosikoista alkoi siinä istuessa jo väsyttää, ja kun liikenne seisoi ja seisoi ja takkusi, tyttö nukahti olkaani vasten. Siellä oli jäätävä iltapäiväruuhka sen lisäksi, että  reitin läpi meni joku diplomaattikuljetuskin, jonka takia liikenne seisoi pitkään. Bussimatka Castelolle, jonka piti kestää puolisen tuntia, kesti hyvän matkaa toista tuntia. Siellä vuoren huipulla soi livemusa, maisema oli upea ja tunnelma jotenkin suorastaan festive, mutta bussimatka oli täysin puuduttanut meidät. Yhteisestä päätöksestä jatkoimme vain matkaa alas ja kohti ruokaa.

Bussi oli reippaasti myöhässä aikataulustaan, eikä vaivautunut pysähtymään enää missään päästyään alas ja pois ruuhkista. Päädyttiin siis takaisin Pombalille, parin metrovälin päähän Hard Rock Cafesta. Hetken jo meinasimme palata vain hotelliin, mutta, ruoka houkutti ja mentiin kuin mentiinkin Hard Rock Cafeehen. Se oli tosikoiselle ensimmäinen HRC-kokemus ja ensimmäinen kommentti sisään astuttuamme oli “äiti MINNE sä olet mut tuonut?!”. Ruoka oli taatun hyvää ja luulen, että alkushokin jälkeen tytärkin lämpeni ravintolalle.

Viimeisen kokonaisen Lissabon-päivämme vietimme Columbuksen kauppakeskuksessa. Primark ja paljon butiikkeja, Promod, ja Continente, josta löytyivät tuliaisjuomat ja paljon kuivattua kalaa (jota en ostanut) ja vähän iltapalaa. Muutaman tunnin ostoskeskuksessa pyörimisen jälkeen olimme aivan valmiita palaamaan hotelliin, joten sen teimme. Pakkailtiin kamojamme, punnittiin matkalaukkua ja jännitettiin yöheräämistä. Tosikoinen jossain vaiheessa nukahti, minä en niinkään.

Puoli kolmen aikaan checkattiin itsemme ulos hotellista ja noustiin hotellin järjestämään lentokenttäkuljetukseen, joka oli fancystä nimestään huolimatta ihan normaali taksi, ja oltiin kentällä jo kolmen aikaan. Selvittyäni vaivoin lentoselvitysautomaatista, joka ei huolinut pankkikorttia ruumalaukkua maksaessani, tiputettiin laukku baggage dropiin. Huomattavasti nopeampi toimitus kuin mennessä, jolloin edellämme oli lauma portugalilaisia eläkeläisiä, jotka säätivät ylimääräisten laukkujensa kanssa ihan huolella.

Nukuin ensimmäisen lennon Lissabonista Amsterdamiin, join Schipholissa aamulatten ja katselin toisella lennolla uusimman Shadowhunter-jakson, jonka olin ladannut Kindleen hotellissa. Kotomaassa odotti kuuma ihana kesäpäivä ja merikrotti, josta tehtiin iltasella vartaat. Suomessa oli koko matkamme ajan lämpimämpää kuin Lissabonissa, mutta onnistuin minä silti polttamaan nenäni ja käsivarteni sightseeing-bussin katolla istuessa.

Shoppailujen, eläintarhan apinoiden ja kirahvien, sekä sightseeingin ohella matkan oleellisin anti oli ehdottomasti se, mitä opin niin tosikoisesta kuin itsestänikin (tosikoisen ystävällisellä avustuksella):

Pros and cons of traveling with your teen:
– you can see a glimpse of the wonderful competent adult they are about to become
– you get to spend time with the best company in the world, your own offspring
– you will never think too highly of yourself for their critizism is bound to keep you humble
– you get to understand how utterly stupid and lame you are
– you have the best authority in style and any other possible matter always beside you, ready to give their assessment to you
– you have a pal to banter with and quarrel with while knowing they aren’t going anywhere even if you fight
– you get to practise saying no (or risk exceeding your bank account)

[Kuvia matkalta Flickrissä]

Keveämpää elämää

Tiesittehän ystävät hyvät, että painonpudotus ja painonhallinta EI tarkoita mautonta ruokaa ja epätyydyttävää syömistä. Se tarkoittaa pienempiä annoksia ja ravintoarvoiltaan hyvin valittuja aineksia.

Viimeisen 3kk aikana olen pudottanut n. 15kg, syömällä *hyvin*. Hyvin syöminen ei tarkoita mättöä ja runsaita annoksia vaan terveellisiä ja ravinteikkaita ruokia. Kananrintaa, kalaa, parsakaalia, kukkakaalia, papuja, ruusukaalia, pinaattia, sieniä, kananmunia, tuoreita yrttejä, oliiviöljyä, ruisleipää vaalean leivän sijaan, juustoa kohtuudella, hapanmaitotuotteita, salaatteja joissa ei ole teollisia kastikkeita tai krutonkeja vaan hyviä raaka-aineita ja oliiviöljyä tai oliiviöljypohjaisia itse tehtyjä kastikkeita (need I say it? kohtuudella). Eikä sovi unohtaa 12cl punaviiniannosta per ilta.

Painonpudotuksesta ja dieeteistä ja tasapainoisesta ruokavaliosta on teoria jos toinenkin, mutta jotkut seikat vaan ovat faktoja:
– jos kuluttaa enemmän kuin syö, laihtuu (olkoonkin, että erinäiset seikat voivat vaikuttaa aineenvaihdunnan tehokkuuteen ja yhtälö saattaa jossain elämäntilanteessa olla lähes mahdoton)
– liikunta itsessään ei laihduta, mutta toki lisää kulutusta, kasvattaa kehon lihaksistoa ja sydän- ja verisuonikuntoa
– rasva ei kerry elimistöön rasvana eli rasva itsessään ei lihota
– hiilihydraatit kertyvät elimistöön rasvana, jos ei keho ehdi/pysty polttamaan kaikkia syötyjä hiilihydraatteja
– hiilihydraatteja on kahdenlaisia: hitaita ja nopeita, joista karkeasti valkoinen vehnä, sokerit ja tärkkelykset ovat “nopeita” eli vapautuvat kehoon nopealla tahdilla, joten niistä jää todennäköisemmin palamisylijäämää, joka kertyy rasvaksi; kun taas esim. pavut, vihreät kasvikset ja ruis sisältävät hitaasti kehoon vapautuvia hiilareita, jotka elimistö pystyy polttamaan samassa tahdissa
– jos haluaa nopeita tuloksia, voi kokeilla ketoosipohjaista dieettiä, jossa minkä tahansa hiilarien osuus on max 5% päivän ravinnosta ja rasvan isoin %-osuus

Painonpudotus ja painonhallinta ovat toisiinsa sidoksissa olevia asioita, mutta kuitenkin eri vaiheita. Elämäntapamuutos on ainoa tapa pudottaa painoa pysyvästi, ja sekin vain jos elämäntavat pysyvät uudessa suunnassaan. Painonpudotusvaiheessa elämäntapaa harjoitellaan ja säännöt vedetään tiukalle. Painonhallinnassa on enemmän liikkumavaraa, terveellisen ja painonhallintaa edistävän elämäntavan ollessa jo rutiinia.

Viimeksi kun pudotin painoani, pysyin tuossa painossani likemmäs kymmenen vuotta, sillä elämäntapani pysyivät terveellisinä. Mitä sitten tapahtui? Erinäiset elämän stressitekijät ja taloudellisetkin seikat vähän kerrassaan muuttivat mieheni ja minun syömistottumuksia huonompaan suuntaan niin vaivihkaa, ettemme itsekään sitä huomanneet. Kun alamäki alkaa, vauhti kiihtyy kovin helposti. Parissa kolmessa vuodessa keräsin takaisin kaikki vaivalla pudottamani ja poissa pitämäni kilot ja vähän päällekin.

Oli siinä itsellänikin lääketieteellisiäkin asioita ja hormonaalisia asioita mukana, mutta silti sitä ei pääse karkuun, että söin liikaa, söin väärin ja joinkin liikaa. Rasvaa kertyi, kunnes en enää mahtunut vaatteisiini. Lopulta tuli päätepiste, totesin, ettei näin voi jatkua. Korjausliike oli aika raju, on yhä tavallaan raju, sillä 800-1100 kcal vuorokaudessa on hyvin pieni määrä ravintoa. Olen silti energisempi ja voin paremmin kuin ennen tätä korjausliikettä. Miksi? Koska syön kehoni kannalta oikein, oikeanlaista ravintoa!

Siitähän tämä kaikki alkoi. Olette kaikki nähneet ruokakuviani, myös näiden viimeisten kolmen kuukauden ajalta. En puputa puisevaa salaattia tai porkkanoita (niissä on muuten hitsisti sokeria joten niitä ei ruokavaliossani näy muutenkaan) vaan syön herkullisia ravinteikkaita aterioita, pieniä määriä, jotka riittävät elimistölleni mainiosti, sillä rasvaahan on sitten lisäravinnoksi energiantarpeisiin ja fiksusti syömällä elimistö pystyy sitä myös hyödyntämään.

Vinkkini hyvänmakuiseen ruokaan kevennetyllä/fiksulla ruokavaliolla:
– mausteet: käytä niitä! vältä kuitenkin valmiita mausteseoksia, jotka sisältävät runsaasti suolaa. Itse tein oman valmiin mausteseoksen, jossa on vain murto-osa valmisseoksen suolamäärästä
– tuoreet yrtit: tuoreet yrtit antavat ruokaan runsain mitoin hyvää makua, ja ovat erinomainen täydennys tai suorastaan vaihtoehto mausteseokselle. Kokeile esim. basilika, korianteri, ruohosipuli, persilja, rosmariini, timjami.
– chili ja valkosipuli: antavat makua ruokaan helposti ja vähäsuolaisesti
– neitsytoliiviöljy: antaa makua ja tarpeellista hyvää rasvaa ruokavalioon

Suola ei lihota, mutta kerryttää nestettä elimistöön. Suolan riittävä saanti on kuitenkin erittäin tarpeellista, etenkin jos juo paljon vettä, kuten tehokkaassa painonpudotuksessa on suotavaa. 3-4 litraa vettä vuorokaudessa kiihdyttää aineenvaihduntaa ja poistaa elimistöstä nestettä. Suolaa ei siis pidä jättää pois kokonaan, mutta sen saanti kannattaa pitää kohtuullisena.

Kaiken yllä luetellun lisäksi päivittäin on hyvä syödä muutama manteli tai muu aito pähkinä (hasselpähkinä, saksanpähkinä tms.) ja vaikka pala tummaa suklaata. Makeita asioita ei kannata jättää pois kokonaan vaan opetella syömään niitä vain vähän kerrallaan. Opetella ottamaan vain ohut viipale juustokakkua tai vain yksi pala suklaata tai vain kaksi karkkia ja olemaan tyytyväinen siihen. Ja muuten, kun sokeri/venhä jää pois, ne alkavat vähitellen, noin 2kk kuluessa, maistua pahalta.

Kaikkein tärkeintä onnistuneessa elämäntaparemontissa on mielentila. Motivaatio, mielen hyvinvointi – sillä jos voit pahoin sisimmässäsi, et todennäköisesti jaksa ilman suolaista, rasvaista ja sokerista, saati sitä itsekuria, jota etenkin alkuun tarvitaan – itsensä tunteminen ja arvostaminen. Because I’m worth it! Omat heikkoudet on syytä tiedostaa ja toisaalta toimia aktiivisesti niiden voittamiseksi, toisaalta antaa itselleen hetkiä, joilloin ei tarvitse miettiä syömisen ja/tai juomisen järkeviä rajoja. Painonpudotus suorastaan tarvitsee satunnaisia “mättöpäiviä”, jotka herättelevät elimistöä, joka pitkällä aikavälillä tottuu vähäisempään kalorimäärään ja menee säästöliekille. Ihmismieli tarvitsee niitä myös.

Sillä: “One bad meal does not make you fat and one good meal does no make you skinny. It’s the consistency that counts.”

Paremman syömisen puolesta! Terveellisemmän elämän puolesta! Maukkaamman ruuan puolesta! Because life is too short to eat shitty food.

Kurpitsavaunuja ja transformereita

“Kuulepas, annahan se transformeri tänne. Sinä olet tyttö, menepä tuonne leikkimään barbeilla toisten tyttöjen kanssa”, ohjasi varahoidon hoitotäti esikoistani tämän ollessa kahden vanha. Lapsi katsoi hoitajaa hämmentyneenä, muttei uskaltanut vieraalle aikuiselle sanoa vastaan vaan kiltisti siirtyi barbien pariin, vaikka mieli halasi leikkimään poikien kanssa transformereilla ja sisällä itketti.

Vieläkö joku kehtaa sanoa, ettei sukupuolineutraalista kasvatuksesta tarvitse tai edes pidä puhua? Kaipa joku kehtaa, sillä näitä roolittajiahan tässä maailmassa riittää. “Et voi leikkiä autoilla, koska olet tyttö.” “En minä sinulle nukkea osta, sinähän olet poika!” Mietitäänkö sitten seuraavaksi, miksi se himoittu sukupuolten tasa-arvo ei toteudu ja miehiä joutuu patistelemaan pitämään perhevapaita ja naisia pusketaan IT-alalle?

En ollenkaan yritä sanoa, etteivätkö miehet ja naiset, tytöt ja pojat olisi erilaisia. Ovathan he, monella tapaa! That said, se ei poista faktaa, että jokainen tyttö on omansalainen, jokainen poika omansalainen ja sitten ovat vielä he, jotka eivät oikein asetu kumpaankaan. Naisia näkyy IT-maailmassa vieläkin aika vähän ja varmaan näin tulee olemaan jatkossakin, sillä se kiinnostaa luontaisesti pienempää joukkoa tyttöjä kuin poikia. Hoiva-ammateissa jako on toisinpäin. Ja se on ok!

Ihminen ihmisenä. Lapsi lapsena. En näe mitään syytä ohjata poikia johonkin malliin ja tyttöjä toiseen. Sukupuolineutraali kasvatus ei tarkoita sen kummempaa kuin että annetaan lasten olla lapsia ja valita mielenkiintonsa kohteet itse ja tukea heitä niissä. Lopetetaan roolien tuputtaminen. En haluaisi yhdenkään lapsen ikinä joutuvan kuulemaan, että se mistä hän on kiinnostunut, on väärin, koska sukupuoli.

Esikoiseni syntyi tyttönä. Tietenkin sen mukaisesti minäkin häntä puin toisinaan myös mekkoihin. Siihen se sukupuoliroolittaminen pitkälti jäi. Koulun alkuun mennessä oli mekottaminen taakse jäänyttä elämää, ainakin jonkin aikaa, sillä lapsi ei niitä päälleen halunnut. Ostin juhlavaatteiksi hänelle mustat housut ja puseron, kuten hän itse pyysi.

Ihan pienenä kyläilimme usein erään naapurissa asuneen ystäväperheen luona. Siellä oli vajaan vuoden vanhempi tyttölapsi, joka tykkäsi niistä barbeista ja tyttömäisistä jutuista. Siellä oli myös aivan huisin hienot barbie-kurpitsavaunut hevosvaljakkoineen. Tuhkimo ja Prinssi. Lapseni tuolloin 2v alkoi himoita samanlaista settiä. Joululahjaksi sellaisen hänelle ostin. En tänä päivänä tiedä viehättikö häntä enemmän hevonen ja prinssi vai vaunu ja Tuhkimo. Tai ehkä vain koko kombo.

Koko lapsuutensa ajan esikoinen leikki ennemmin autoilla, muumeilla ja eläimillä kuin barbeilla tai nukeilla. Kyllä hän nukkevauvaakin (jonka sukupuolesta sanoi, että se on poika) satunnaisesti hoivaili ja laittoi ruokaa niin nukelle kuin nalleillekin leikkikeittiössään. Lapsi työnsi välillä nukkea tai lempipehmoaan rattaissa, välillä luukullista kuorma-autoa, joka oli lastattu eläimin tai pikkuautoin. Hevoset ja legot olivat kova juttu aivan pienestä pitäen. Dinoista esikoinen innostui viiden vanhana Hannoverin Dino-parkissa käytyämme.

En milloinkaan yrittänyt pakottaa lastani muottiin. Hän sai itse valita, millaisia leikkejä leikki ja joulu- ja synttärilahjalelut olivat toiveiden, eivät jonkun tyttö/poikastandardin mukaisia. Meillä oli parkkitaloa ja muumitaloa ja Tuhkimon kurpitsablingbling-kärrysettiä ja hurja määrä dinosauruksia. Ja kun tosikoinen alkoi leluja pyydellä, ilmestyi prinsessakamaa ja kaikenlaista vaaleanpunaista. Silloin kun lapset leikkivät Bratzeillä yhdessä, tyttöbratzeiltä alkoivat hiukset lyhentyä, sillä esikoisen mielestä miehiä oli liian vähän.

Tosikoisesta on kasvanut tyttö. Erilaisia vaiheita hänkin on käynyt läpi, mutta aina on näkynyt melko perinteinen tyttömäisyys. Meikit, käsityöt, prinsessajutut viiden vanhana, vuosikausia hoivattu vauvanukke, Barbiet ja Bratzit. Eivät ne kuitenkaan ole sulkeneet pois autoilla ja dinoilla leikkimistä, puissa kiipeilyä, tai muita “perineisiä poikien leikkejä” – molemmilla lapsillani on aina ollut sekä poikia että tyttöjä kavereinaan.

Parin vanhana tosikoisen lempilelu (uninallen ohella) oli eBaysta ostamani 40cm korkea pehmeä Puuha-Pete. Ei lapsia kiinnosta “tyttöjen jutut” tai “poikien jutut”. Lapsia kiinnostavat jutut. Miksi ihmeessä me aikuiset siis yritämme väkisin tuputtaa heille jotain ikiaikaisia rooleja, joiden nojalla naisia on alistettu vuosisatoja ellei -tuhansia?

Esikoinen alkoi murrosiän kynnyksellä käyttäytyä tyttömäisemmin, halusi mekkoa ja meikkiä, kunnes 13-vuotiaana alkoi hirveä ahdistus, joka syveni lopulta masennukseksi. Porukan paine, luokan muiden tyttöjen asettamat vaatimukset, yritys kasvaa naiseksi, joka hän ei ollut. Vähän aikaa teini haki identiteettiä minun lookkiani matkimalla, kunnes vaihtoi isänsä lookin matkimiseen ja huomasi olevansa sinut sen kanssa. Eiskoiseni ei olekaan tyttö vaan poika.

Sanotaan, että oikeasti transsukupuoliset ihmiset ovat harvassa. En ota kantaa lukuihin, enkä trendeihin, mutta sen tiedän, että ihmisen tunkeminen muottiin on äärettömän vahingollista. Esikoinen oli onnellisen tietämätön sukupuolihaasteestaan aina siihen saakka, kun jokin ulkopuolinen voima yritti väkisin vääntään hänet muottiin, joka ei ollutkaan oma. Päälle vielä murrosiän aiheuttama kehodysforia, ja niin alkoi kamppailu, joka melkein vei lapseni hengen jokunen vuosi sitten. Kun lapsi ilmoitti olevansa transsukupuolinen, poika eikä tyttö, en oikeastaan edes lopulta yllättynyt.

Viikko sitten poikani, josta olen suunnattoman ylpeä, sai viimein trans-diagnoosinsa. Äidin näkökulmasta on hirveän hyvä, että nuoren transtutkimus on perusteellinen, sillä se pakottaa nuoren ajattelemaan asiaa huolella. Äidin näkökulmasta toisaalta on välillä ollut ihan hirveän raskasta seurata sitä nuoren tuskaa ja ahdistusta prosessin edetessä etanan vauhdilla. Nuorelle(kin) kuitenkin pitäisi mahdollistaa juridisen sukupuolen ja nimen vaihtaminen ja esiteineille blokkerihoito. Väärässä sukupuolessa eläminen ja jatkuva itsensä todistelu puoleen tai toiseen on nuorelle mielelle erittäin vahingollista.

Toisaalta lupa pysyviin muutoksiin, kuten hormonihoitoihin ja leikkauksiin, tulee arvioida kunnollisella prosessilla, sillä niiden vaikutuksia ei voi kääntää. Valitettavasti tänä päivänä, kuten kaiken uuden vapaustaistelun tuoksinassa, transsukupuolisuuttakin käytetään toisaalta kapinoinnin välineenä, toisaalta paikkaamaan nuoren egon saamoja haavoja ja traumoja, joilloin kyse ei olekaan oikeasti transsukupuolisuudesta ja mieli usein muuttuu myöhemmin. Mitä paremmin lapsen ja nuoren sallii olla oma itsensä, sitä vähemmän on tarvetta äärimmäisyyksiin, sitä terveempi itsetunto kehittyy ja nuori uskaltaa olla juuri sitä mitä on. Olipa se sitten tyttö, poika tai jotain siltä väliltä tai sen ohi.

Olen onnellinen poikani puolesta. Hän on päässyt masennuksestaan, hän on itsenäistynyt lähdettyään opiskelemaan hevostaloutta, missä on yksi harvoista pojista. Hän on upea nuori mies, joka ei häpeä sitä mitä on eikä yritä olla jotain mitä hän ei ole. Ei yritä olla tyttö, eikä yritä olla stereotyyppinen poika, vaan on juuri sitä mitä on, tekee juuri sitä mikä kiinnostaa – ja saa siihen ja koko elämäänsä vanhempiensa täyden tuen. Hevoset ovat hänen elämänsä ja on hienoa, että hän näyttäisi löytäneen paikkansa maailmassa hevosten parista.

“Miksi pojat ei enää ratsasta? Ennen vanhaanhan nimenomaan miehet ratsastivat eniten.” esikoinen ihmetteli aikoinaan ehkä yhdeksän vanhana eräällä ajomatkalla tallille. Niin, sanopa se. Se on roolitettu tyttöjen lajiksi viimeisen sadan vuoden aikana, miesten siirryttyä autoihin. Söpöt ponit ja muu epämaskuliininen. Voitaisiinko jo lopettaa ihmisten ja asioiden strereotypisoiminen?

[Inspired by Annuskan kirjoitus “Miten kasvattaa miesoletettu, joka ei käyttäydy kuin miesoletettu“]

Life 2.0 revisited

Eight years ago I wrote a totally nerdy version of installing LIfe 2.0. I was in the process of getting divorced and change jobs and build a new relationship with a guy who turned out to be a big-time a-hole whom I cut out of my life once and for all only a few months after writing this. I guess there’s always the possibility of getting some malware in your system when reinstalling and browsing for new apps. He definitely was malware and it took me some time and a new relationship to clean my system of all of the damage he did.

Life 2.0 hasn’t been quite as smooth running as I would’ve hoped, but never once have I looked back and thought I’d rather have continued with 1.0. Nope, no way, Jose. After several years of all sorts of hardships, my life together with Husband 2.0 (buggy too, but in a different way than 1.0 and more compatible with my system) is looking good. Looking like maybe things might be a bit easier and better in the future.

“What will we do with ourselves when we’re old and just the two of us?” asked Husband only yesterday, what with the house all empty with all teens gone currently. “Make nakkikeitto?” (That’s “wiener soup”, a very Finnish cheapo food) “Maybe, or just drink “keitto” and be all “nakit silmillä” all the time (i.e. drink booze and be drunk),” I laughed, for we don’t do nakkikeitto. Anyhow. Life is such an interesting operating system, that it tends to surprise you constantly so even with my rays of hope and my dreams and plans, no one knows where we’ll be in another eight years.

I pushed the red button. It sort of formatted my whole life. Now re-installation in progress, upgrading from Life v.1.0 to the new and enhanced Life v.2.0. Hopefully it is a bit more bug-free software. Wonder how modifyable it is, since there are quite a few const-type fields with set values. Nah, so far so good, the software seems to have quite a lot of possibilities. Been tapping all them radiobuttons during the installation wizard but still I feel that a lot is left to be modified later on along the way.

I installed Life v.1.0 quite a few years ago. It was good, can’t say it wasn’t. I made my choices while installing and they sort of set the path and the direction. Sometimes I felt like a passenger in my own life, drifting along the river drawn by my earlier choices. I was basically happy, though sometimes longing for somtehing I just couldn’t make happen, but for most of the time, very contented with my life.

Up until the river became murky and muddy. And my Life software began to corrupt and crumble from all the bugs in it. For a time there I tried to patch it, run service packs and install accessories. My harddrive became full and I needed more RAM – but it seemed to be out of stock for couldn’t get any. My Life became more or less dysfunctional since it could process only a limited amount of operations and kept crashing with certain ones.

It was time to reboot. And not only reboot to the old Life v.1.0 with all them bugs, for it didn’t fix any of the problems. I tried that too, but operation failed over time. Just like after any reboot, things seem to work fine for a time but then eventually after running buggy operation after another, all the old problems return and the system starts to fail and crash all over again.

So came the time to press the red format button and re-install and upgarde. The installation is still in progress, but one by one the configurations fall into place and Life v.2.0 will be up and running. Hardware is the same old, so some memory problems probably occur still. And the installation in itself does use up quite a lot of the available RAM so it really goes one configuration step at a time. It’s a slowish process when you look at it on a daily view, but as for the big picture, not so slow actually.

Sometimes this whole upgrading business feels like speeding head on to the unknown on the highway of life. Even though I can and need to make choices every step of the way, I can’t really know what each different configuration choice does and means in the fully installed Life v.2.0. But I believe in my future and cherish the good in the past. I’m not formatting my Life database, of course not! Life v.2.0 needs it to build the basics of the system.

Köyhät ja sairaat

Leipäjono rumentaa katukuvaa, joten se pitäisi saada lakaistua pois silmistä. Suomessahan ei ole köyhyyttä, sillä yhteiskunta pitää kaikista huolen. Leipäjono on ikävä muistutus siitä, että yhteiskunnan huolenpito ei riitä kaikille päivittäiseen elämiseen ainakaan pääkaupunkiseudulla, missä eläminen on kallista. Pois silmistä, pois mielestä siis! Avuntarvetta ei kukaan voi eikä edes yritä kiistää, mutta hallituksen epistolan mukaisesti samalla, kun leipäjono lakaistaan maton alle, pyritään aktivoimaan jonottajia.

Aktivoinnissahan ei ole mitään pahaa, päinvastoin! Luin juuri eräästä amerikkalaiskaupungista, joka palkkasi katuihmiset keräämään roskia pientä palkkaa, ruokaa ja terveydenhuoltoa vastaan. Kodittomat ryhtyivät toimeen innolla ja olivat vastuuntuntoisia ja kaupungin edustajan mukaan ensiluokkaisia työntekijöitä. Samalla kadut siistiytyivät, kun roskat siirtyivät roskakoriin eivätkä kodittomat enää notku katujen kulmilla kerjäämässä. “I don’t like to ask for money, I’d rather earn it”, totesi artikkeliin haastateltu koditon.

Ihminen on luontaisesti aktiivinen ja kaipaa tekemistä. Ihminen on tyytyväisempi saamaansa, jos sen eteen on joutunut vähän tekemään jotain. Sosialismi sotii tätä vastaan passivoimalla ihmiset. Vastuu itsestä katoaa, kun kaikki tarjoillaan valmiina ja odotus on, että joku toinen huolehtii, että raha elämiseen tulee jostain. Kiukku nostaa päätään, kun yhteiskunta ei pystykään elättämään kaikkia odotusten mukaisella tasolla.

Ihmisen ei ole tarkoitus olla passiivinen vastaanottaja vaan aktiivinen tekijä. Siksi ihmettelen, että aktivoinnista puhutaan vasta nyt. Että vastikkeettomasta rahanjaosta puhutaan vasta nyt. En tarkoita, että vaikkapa hallituksen kaavailema työttömien aktiivimalli olisi hyvä. Ei se ole, sillä se sysää ongelmat pienen ihmisen niskaan, vaikka syy on yhteiskunnallinen. Aktivointi ei silti olisi pahitteeksi. Muutama tunti viikossa jotakin kaupungin määräämää työtä kuten kunnossapitotöitä kaupungin puistoissa, metsissä ja muissa. Sellaista, mitä kuka tahansa pystyy tekemään.

Leipäjonottajien aktivoinnin pohtimiseksi on perustettu komitea, jonka tehtävä tuntuu lähinnä olevan perustaa lisää komiteoita. Oikeasti ratkaisu ei ole vaikeakaan. Kaupungilta tai vaikka kirkolta, jos niin halutaan, riittävän iso tila – niitähän on vapaana joka puolella kauppojen sulkiessa ovia siellä ja täällä – ja avunhakijat työhön jakamaan ruoka-annoksia. Samalla voisi laajentaa ruuan lahjoittamista esimerkiksi kanavoimalla koulujen ylijäämäruuat näihin ruuanjakelupisteisiin. Pöydät ja tuolit tilaan, jotta ihmiset voivat jäädä sinne istumaan ja juttelemaan samalla. Sosialisointi on helpompaa kuin jonossa hytisten.

On tärkeää pitää huolta avuntarvitsijoista yhteiskunnassamme. Köyhistä, sairaista, niistä jotka eivät kykene itse itseään palkkatyöllä elättämään. Juuri nyt Suomessa on kuitenkin aivan liian helppo hypätä sosiaaliturvan kelkkaan, jos ei työnteko vain huvita. Suomessa yhteiskunnan tuilla voi elää minimipalkkaa paremmin, mikä on todella väärin. Väärin niitä kohtaan, jotka pyristelevät pienen palkkansa turvin, väärin niitä kohtaan, jotka makaavat laakereillaan tukia nostamassa. Ihmisen tarvitsee ottaa elämästään vastuu, jotta se olisi mielekästä.

Suomalaiset olivat ennen köyhyydestään huolimatta sisukasta työteliästä kansaa. Sotien jälkeen vielä puhallettiin yhteen hiileen ja kaikki pakersivat niska limassa paremman huomisen puolesta. Hallitus oli läpeensä sosialistinen ja kansa nyökytteli, että kyllä, on oikein luoda sosialistinen hyvinvointivaltio. Se kuitenkin toimii vain niin kauan kuin ihmiset ovat valmiita työskentelemään sen yhteisen hyvän eteen sen sijaan, että jokainen miettii, mitä itse saa.

Alkoholilakiuudistuksen myötä mediassa on näkynyt suorastaan koomisia kirjoituksia siitä, miten koko Suomi menee viemäristä alas, kun ihmiset eivät osaa mennä ajoissa nukkumaan, kun baareista saa viinaa mukaan aamuyöllä. Tämä on suorastaan surullisenhupaisa kuva siitä, miten aivottomina ihmisiä on alettu pitää. Jos ei äiti ole sanomassa milloin mennä nukkumaan, ei ihminen osaa silmiään sulkea, että jaksaa seuraavana päivänä töissä. Olemme perikadossa!

Ihan niin pahassa jamassa emme sentään vielä ole. Suurin osa suomalaisista on vielä vastuullisia työssäkävijöitä, mutta yhteiskunnan rattaille vastuutta makailemaan nousevien joukko kasvaa kasvamistaan. Eikä se ole vain heidän vikansa, vaan yhteiskunnan vinoutumien vika. Talous on lähtenyt jälleen kasvuun, mutta työpaikkoja ei tunnu olevan sen enempää kuin laskusuhdanteessa. Jotain on pielessä.

Perikato meitä odottaa, jos ei jotain tehdä koko yhteiskuntarakenteelle. Sosialismi nykymuodossaan joutaa romukoppaan. Niin yritysten kuin yksityisten keskituloisten verotusta pitäisi laskea niin että yrityksillä on varaa palkata työntekijöitä enemmän ja yksityisillä on varaa maksaa yksityisen sektorin palveluista kuten päiväkodeista ja terveydenhuollosta. Silloin yhteiskunnan ehkä vähän vähentyneet – ehkä edes ei niin paljon vähentyneet, kulutusvoiman kasvettua – verovarat voidaan paremmin ohjata sinne missä niitä tarvitaan oikeasti. Köyhille ja sairaille.

Ei työssäkäyvän keskituloisen pitäisi edes tarvita ytheiskunnan tukea päivähoitoon tai terveydenhuoltoon kuin hätätapauksissa (kuten vaikkapa aivokirurgiassa). Yhteiskunnan kustantamat resurssit kuuluvat pienituloisille ja niille, jotka eivät pysty itse itsestään huolehtimaan. Mielenterveyspalvelut ovat hyvä esimerkki täysin vikaan menneestä säästökohteesta. Jotta yhteiskunta toimisi, tulisi mielenterveyspalveluihin panostaa, ei säästää niistä.

Ihminen voi paremmin, kun hän on vastuussa itsestään. Kun on mielekästä tekemistä ja mahdollisuuksia vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Suomi ylpeilee sillä, miten hyvin täällä voi siihen vaikuttaa, mutta minä väitän sen olevan silkkaa silmänlumetta. Olemme ajautuneet passivoivaan yhteiskuntamalliin, jossa ihmiset voivat huonosti ja aktivoituvat vain kun heiltä yritetään vaatia jotain. Hallituksella on oikea ajatus, mutta toimet ovat väärät ja riittämättömät.

Pitäisiköhän yrittää itse päästä Arkadianmäelle seuraavissa vaaleissa? Tuskinpa sillä merkitystä olisi, yhden pienen äänellä, joka hukkuu satojen muiden erimielisiin ääniin. Kunhan siis jakelen mielipiteeni tässä blogissani.

Hiiriä, koiria ja miehiä

Ulkona on jo parin viikon ajan paukkunut pakkanen. Kaikista säätyyppien varoituksista ja ennusteista huolimatta se ei ole täällä Stadissa vielä(kään) tippunut mihinkään hirmulukemiin; -18 ei ole normitalvea kummempi pakkasaste täälläkään sentään. Tämän meidän kotimme pakkasenkestävyyden tai pikemminkin  -kestämättömyyden nämäkin ulkokylmätilat on paljastanut. Ikkunoista ja ovista vetää ja patterit saavat hätäseen pidettyä sisälämpötilat 15 asteen tuntumassa.

Ei noista pakkasista tainnut pitää se pikkuinen nappisilmä-hiirulainenkaan, joka tuossa ilmeisesti viime viikon aikana hakeutui kotimme lämpöön, pakkaselta turvaan. Esikoinen oli kotosalla viime viikonlopun, arkiviikon opiskelemassa ja palasi perjantaina kotiin hiihtoloman viettoon. Pojan jätettyä huoneensa ovi auki, Meggie saman tien livahti sinne, alkoi haukahdella kimeästi, yritti kaivautua rahin alle ja piti lähes kissamaista mouruavaa ääntä.

“Jotain siellä täytyy olla”, tuumasimme, mutta jätimme koiran huoneeseen metsästämään ja menimme itse keittiöön ruuanlaittoon. Syötyään esikoinen palasi huoneeseensa. Jonkin ajan päästä kännykkäni soi yläkerrassa. Kuten arvasin, esikoinen soitteli huoneestaan, joten painoin vain luurin kiinni ja kävelin alakertaan. Arvelin hänen kyllästyneen koiran touhuamiseen ja soittavan pyytääkseen minua hakemaan koiran. Mielessäni jo valmistauduin sanomaan, että ihan voi itsekin kantaa koiran pois huoneestaan.

Siellä olikin täysi tohina päällä ja soiton syy olikin se, ettei poika halunnut irrottaa silmiään kaapistaan, jonka alla hiiri oli loukussa. Ei siis hiirenloukussa, mutta loukussa yhtä kaikki, kykenemätön poistumaan sieltä mihinkään suuntaan, koiran partioidessa kaapin alustaa ja pojan vahtiessa kaappia niinikään. Kurkistin kaapin alle ja hätkähdin, kun pienet mustat silmät tuijottivat minua vain muutaman sentin päästä, kunnes hiiri pinkoi seinän viereen pakoreittinsä jälleen katkettua, tällä kertaa minun naamaani.

Hiiri oli paljon söpömpi kuin odotin. Jotenkin odotin jotakin päästäisen tapaista mitäänsanomatonta pikkuista otusta, mutta sieltä kaapin alta minua kurkistelikin sellainen kahdeksansenttinen keskiruskea siimahäntä, joka näytti ihan lemmikkihiireltä. Vaikka siinä yritin kepillä pakottaa hiirtä ulos kaapin sieltä reunalta, missä Meggie piti vahtia, alkoi hiirulainen säälittää minua toden teolla. Reppana oli paniikissa paikassa, jonka oli luullut turvalliseksi ja hyväksi. Se oli sinne kaapin alle kantanut meidän makkarissa olleesta minigrip-pussista löytämiään suklaa- ja jugurttipähkinöitä ja Reese’s Piecesejäkin.

Lopulta hiiri syöksähti ulos sellaisella vauhdilla, että jäi meidän russelikin toiseksi. Se hypähteli minun ja teinien päältä ja me pompahtelimme istuallamme säikähdyksestä. Niin söpö kuin se hiiri olikin, ei se kamalasti meitä ilahduttanut, että se hyppeli meidän päältä – sehän kantaa vaikka ties mitä pöpöjä (enkä minä ole edes pöpökammoinen) ja voi vaikka purra. Hiiri viipotti sekasorron keskeltä pakoon portaiden alle, missä on ovi pieneen varastoon, kenkäteline ja takkeja naulakossa.

Meggie tietenkin seurasi hiirtä minä ja teinit kintereillään. Tosikoinen se kohta hogasi hiiren piileksivän kenkätelineen nurkassa. Aloimme vetää kenkiä ja telinettä ulos, jotta Meggie pääsee hiireen käsiksi, mutta sepä tekikin ison loikan ja katosi jälleen jonnekin. Siinä vaiheessa aloin minä pukea koiria ulos ja esikoinen huuteli jotakuta tuomaan hänelle laatikon. Kaivoin sellaisen kankaisen kokoon taitettavan laatikon pojalle, sillä se oli lähimpänä. Ennen kuin olin päässyt koirien kanssa ovesta ulos, oli esikoisella jo hiiri laatikossa. Se oli piileskellyt meidän takeissa!

Yritin ujuttaa pahvilevyn laatikon alle, mutta eihän sellainen kangaslaatikko ole tuollaiseen tarkoitukseen järin hyvä. Hiiri yritti pakoon minkä kerkesi ja tosikoinen juoksi etsimään muovilaatikkoa. Hiiri oli jumissa laatikon reunan alla, vartalo puoliksi laatikon ulkona. Pienet korvat olivat luimussa, silmät olivat suuret ja pelokkaat, ja nenä väpätti paniikissa. Tosikoinen toi muovilaatikon ja päästimme hiiren irti ja saalistimme uuteen laatikkoon. Sain pahvin laatikon alle, käänsimme laatikon ja kannoin hiirulaisen läheiseen metsään.

Hiiri loikki hankea pitkin, kunnes katosi johonkin koloon puun juurella. Hivenen kävi sääliksi otusta siellä pakkasessa ja kylmässä, mutta olin onnellinen, ettei sen elämä päättynyt Meggien hampaisiin. Meidän kodin 15 astetta ja esikoisen viikolla asuttamaton huone olivat hiirelle varmasti eräänlainen taivas, kunnes se muuttuikin koirahelvetiksi. Ja koiraparka oli hiiren hajuista aivan adrenaliinivimmoissaan pitkälle yöhön.

Meille ei 15 astetta oikein kotilämpötilaksi kelpaa, joten eilen kävimme ostamassa tiivistenauhaa, jolla tiivistin ikkunoita ja ovia ja laitoinpa jopa silikonia meidän ja tosikoisen makkarissa ikkunanpuitteiden ja ikkunalaudan välissä olevaan rakoon, josta puhalsi kylmää ilmaa. Haimme myös K-Raudasta pari sähköpatteria ajatuksena lisälämmittää niillä tosikoisen huonetta (jossa ei jostain syystä patteri lämpiä ollenkaan) ja kylppäriä, jossa ei se yksi seinäpatteri riitä mihinkään. Lopulta se toinen patteri päätyikin saunaan, missä ei enää ole patteria lainkaan, sillä tosikoinen kieltäytyi sähköpatterista (koska johto olisi oven välissä sillä vain kylppärissä on uudet 500W patterin kestävät sähköt).

On täällä nyt vähän lämpimämpi, etenkin kun muutkin patterit (sitä tosikoisen patteria lukuunottamatta) alkoivat saada vähän enemmän lämpöä saatuani keittiön patterin ilmattua. Huoltomiehet ilmasivat koko talon kaikki patterit poistettuaan saunasta patterin kokonaan (en kyllä tiedä miksi se piti poistaa kokonaan, kun siinä vain venttiili vuoti), mutta eivät päässeet käsiksi keittiön patteriin, joka on alakaappien takana. Mutisivat vain poistuessaan, jotta “luulisi keittiöremppamiesten ymmärtäneen tehdä kaappiin reikä, kun ovat noita nyt ennenkin tehneet”. En viitsinyt korjata, että remppamiehistä toinen istui sohvalla mutinaa kuuntelemassa ja ettei vaan oltu vielä saatu reikää aikaiseksi. Nyt on.