Recap of a Decade

[Go to stats]

As 2020 is coming to its end, it is time to take a look at the past decade. The first full decade after my divorce from my kids’ dad, a decade that has seen more than any before in my life, a decade that has seen my kids grow up to be adults (well, almost; the youngest one still has three months to go until she turns 18, but she is more or less independent, living on her own already, so adult in ways too). So let’s see, at the beginning of…

2011 I had been divorced for a year, went through a nasty-ending rebound relationship, and was licking my wounds after a short-lived affair with a married guy. During the Christmas time of 2010 I had made my peace with myself, and was rapidly settling down for a life alone with two cats and my every-other-week-kids. Right then, when I least expected, this Man stepped into my life and swept me into a rollercoaster of emotions that has now lasted for, well, a few weeks shy of a decade, and still going.

Highlights of 2011 were most definitely our summer vacation on Tinos ❤ with a twist of Mykonos, and our short but sweet 23 hour trip to Paris in December. I did do quite a bit of traveling that year – in addition to Tinos and Paris, I spent 2 weeks visiting my mom at Gran Canaria with my kids, a weekend in Tallinn, a week in Anaheim, CA, at a SharePoint Conference, and we went on a cruise to Stockholm, all five of us (me, my new man, our three kids).

Lowlight would be giving our cats away in August, with the understanding that my life simply did not support the wellbeing of them. It was bitter and I still sometimes miss them, but I did what I thought best at the time. Even in retrospect, it was the right decicion.

2012 H and I had had our first New Year’s Eve together, all five of us, actually. We had settled into a rather serious relationship and were working hard to get our kids accept it. In late summer we decided to move in together, thinking it would be better before our kids hit the teen years, so we rented a big house in August and began our journey together as a household.

The year saw me in Amsterdam (oh the Anne Frank museum!) with H, Las Palmas with my kids, Tallinn with H, Tinos for two weeks all five of us, and a business trip to London with a colleague. It also saw us in great distress during the last quartal of the year, for reasons better left unwritten here.

2013 we were living a rather normal life of a new family, an “uusperhe”. Kids were every other week with us, every other week with their other parents. I had my first (and so far last) speaker experience in an international Conference when I gave a session about SharePoint branding in the European SharePoint Conference in Copenhagen in February. In early August we went on a roadtrip with all kids around the Turku archipelago.

In June my mom was diagnosed with lung cancer and I went to Las Palmas to visit her alone in July. Later in the autumn mom came to Finland to live with us and my sister’s family. Around the same time we got our first dog, when Meggie came from Spain and found her forever home with us.

2014 I was scheduled for acoustic neuroma surgery. My mom was starting her chemo at about the same time. She moved from our place to my sister’s a few days before my surgery, and due to, erhm, disagreements, she never came back to our house, but instead moved back to Las Palmas a month before she died in mid-May. A couple weeks later my sister and I flew down to take care of her stuffs there.

My surgery was a success, though the recuperation was not a small thing. I had to learn basically everything from the start – walking, spooning stuff into my mouth, driving the car, washing my hair, everything. It did come back quite fast and after 10 weeks I was back to working, having suffered two major losses: hearing from the left side and my naval piercing. Oh, and my balance will never be the same again.

At the end of July our pack grew with another spanish rescue dog, when Timmy joined our family. He had a bit of rough start with a broken paw and a bloody diarrhea episode, but has fared well since those. In November we moved to another house in Paloheinä, and in December I visited Barcelona for a weekend with our company.

2015 we were doing all sorts of renovations in our new home (which was, in fact, a 60 year old house): kitchen, electricity, some plumbing even. And it went on for most of the year too, later spreading to other stuffs like painting hallways etc. The kitchen we managed to finish in May. Both of my kids moved to live solely with us for different reasons. Son in Febuary, daughter in August.

In May my grandmother turned 90, and in August she ended up having emergency surgery and died a week later. The surgery went well, but her heart couldn’t handle it. Second major loss for me in little over a year. I myself turned 40 in June and we had a biggish party in July. My only trip outside of Finland was a company trip to Berlin in November. The year went down as the year my grandma died.

2016 H was going on business trips every few weeks for a few days at a time while I worked at home a lot. My step-daughter moved to live solely with her mother, only visiting us for a few days or so every month. On the other hand my kids stopped spending weekends at their dad’s, only seeing him occasionally. In March I went on a business trip to Brussels, getting out of there only a day or so before the explosion at the airport. I also went on a girls’ trip to Tallinn with a bunch of my friends.

In May my son finished his mandatory school and decided to burn his school books in the yard so that’s what we did: had a book bonfire going for math books and Swedish book, mostly. H and I drove to Lapland for a week on summer holiday. In the autumn I traveled to Austria a couple times: a long weekend in Seefeld in early October and a short week in Vienna for a SharePoint conference in November.

2017 saw us move again. This time to my grandparents’ old home after my dad had acquired it for himself (and emptied it). H got his Finnish citizenship in March and in July we got married. Just the simple civil service with my dad and his wife, and my sister and her husband, and our kids attending, and some champagne at home afterwards. A few days later we had a big barbeque party for friends to celebrate our nuptials. At the end of spring the middle-daughter finished her mandatory school.

Unfortunately we didn’t escape renovations in the new home either (to be certain, they’re still ongoing), starting with a full kitchen remodeling. H tore everything old out and we built a new one from scratch, renewing even the floor. In July we took ourselves and the dogs again to Vuotso for a week. I had been to Tallinn on a company trip in June, and in the autumn I traveled to magical Dublin for a conference yet again, and Prague for a company weekend. Before Christmas my son moved to Ypäjä to study.

2018 life was just plodding along. Son was at Ypäjä, but I took my kids for a weekend at the company villa in Tammela for some hot tubbing and chilling. In May, right at the time of the Eurovision Song Contest (definitely not by design, quite the opposite! that’s what you get for not being interested in these popular events) I took daughter to Lisboa for a long weekend. Apart from that I visited Tallinn with my friends in May and Amsterdam in December.

In the summer we got a new car and took it and the daughters and dogs for a roadtrip to the Turku archipelago, just one night in a cabin and back home. Vuotso met us again in July, this time with the addition of my daughter, two inflatable kayaks, a bb-gun, and a horsebow. At home our summer was mostly spent in the phase 1 of our yard remodeling, i.e. clearing out the jungle. In the autumn I spent a wonderful day scouring the Helsinki Book Fair just on my own.

2019 one of the first things I did was helped my son buy a car for himself. A 15yo Audi A4 it was, the dream car for the young man studying in the middle of nowhere. This freed me from chauffering him back and forth when he came home for a few days every few weeks. This came to an end already at the end of spring, though, for he graduated in May and moved back to Helsinki, and into his own apartment in the autumn. Youngest daughter ended her mandatory school. In the summer we built our wonderful terrace and got an inflatable hot tub for the yard.

In May I traveled to France – Lyon and Sète – with middle-daughter. That actually was my only trip outside of Finland that year, and so far my last one. Our traditional company trip was supposed to be a cruise to St. Petersburg but that got canceled so we spent a weekend in beautiful Lehmonkärki instead. We didn’t even go to Lapland for summer vacation, our own yard being so nice and all.

2020 I was thinking that I had another year as usual ahead of me. One with a whole lot of normal life and maybe some special ups and downs. Actually, looking back, that it mostly was, despite the coronageddon. Before the pandemic hit Finland life was nothing out of special. I went to Ypäjä Open Doors with son, and saw Bryan Adams in concert with H and didn’t even think too much about the Corona that still seemed somehow so far away. Then it did hit with us and for a while it caused a lot of fear.

For five months we were all huddled here at home, I barely saw my son and dad, let alone any others. Then again, all of that is nothing out of ordinary, except for the part of not going to the office and daughter’s school being remote school. At the beginning of September, daughter moved to her own home.

In May, however, we got a new member to our pack when little dude Ace joined our family as an eight week old meatball. In June I took daughter to Zippy for some zipline adventures. We spent a day in Hanko. Daughter spent a week at Vesanto working at their dairy farm and we drove up there to pick her up, and stayed for a couple nights in their cabin. We even visited some friends at their summerplace in August, and went to see 69 Eyes at Tavastia in October. I returned to partial office work after my summer vacation, went kayaking, downhill biking and to the theater with some colleagues. Our Christmas party was online in Teams, though.

And had my arm operated. One could understand that downhill biking is not very safe for a person with less than perfect balance. So I broke my arm and had to have surgery. By the end of the year I’m still going to physiotherapy with it, but it’s doing quite good.

2011-2020 in stats

  • Marriages: 1
  • Countries visited: 16 (Sweden, Denmark, Estonia, USA, Belgium, Netherlands, Spain mainland, Canary islands, France, Germany, Austria, Ireland, England, Czeck Republic, Portugal, Greece)
  • Concerts: 7
  • Piercings taken: 3 (navel, tragus, conch)
  • Piercings lost: 1 (navel)
  • Surgeries: 2 (acoustic neuroma and arm)
  • Family members died: 2 (mom, grandmother)
  • Books read: who the fuck knows? Didn’t start using Goodreads until sometime in 2016, but if the stats after that are any indication, I’d say a decade would be somewhere around 350-400 books
  • Number of devices used: 20 – 7 cellphones (2 HTC’s, 3 Lumias, 2 iPhones), 4 tablets (Galaxy Tab, iPad 2, Kindle Fire, iPad 5 mini), 2 smart watches (FitBit, Apple Watch 4), 7 laptops (1 mini, 2 home laptops, 2 HP work laptops, Surface Book Pro 2, Surface Book 3)
  • Home addresses: 4 (Pakkala, Torpparinmäki, Paloheinä, Munkkivuori)

I suppose that just about does it. Oh, there’s been a lot lot more, a whole lot of things I won’t go into. A whole lot of difficult stuffs, but all in all, I think I’m ending this decade and entering the next one on the plus side of things.

Joulun aikaa, yhdessäolon taikaa

Joskus tuossa alkukuusta keskimmäinen kysyi mieheltä ja minulta, mitä haluaisimme joululahjaksi. Vaikka sittemmin vastasimme kumpikin esikoiselle samaan kysymykseen ihan konkreettisilla asioilla, keskimmäiselle sanoin, ettei minulla sen kummempia toiveita ole, kuin että saisin koko katraamme meille viettämään joulua (tai esi-joulua, kuten yleensä, sillä joku tai jotkut ovat aina toisaalla aattona).

Sunnuntaina ennen joulua tämä toiveeni toteutuikin, kun – sovitusti – kaikki kolme nuortamme tuli meille, ollakseen meillä iltaa kaikessa rauhassa ja kiireettä. Syötiin perinteistä isoäitini reseptillä valmistamaani lohipiirakkaa, vähän vähemmän perinteistä poropiirakkaa, ja donitseja. Pelattiin Cards Against Disneyä iltamyöhälle, sillä jopa esikoinen jäi yöksi. Kaksi nuorempaa olivat meillä keskiviikkoon saakka, jolloin tosikoinen lähti kotiin, vain tullakseen aattona takaisin. Keskimmäinen lähti äitinsä ja pikkuveljensä kanssa mummilaan perinteiseen joulunviettoon.

Mitään kovin perinteistä ei meidän joulussa olekaan. Minä lienen ainoa, jolla on edes jotain perinteitä joulunajassa. Lauantaina paketoin joululahjat White Christmasin pyöriessä telkkarissa. Aatonaattona kävin faijan kanssa isovanhempieni ja isoisovanhempieni haudalla Espoossa. Avasin partiokalenterin viimeisen luukun aattoaamuna. Keitin riisipuuron, jota miehen kanssa söimme katsellessamme joulurauhanjulistusta Yle Areenalta (suorana toki). Siinä kai se.

Esikoinen ja tosikoinen tulivat meille isänsä kyydillä kahden maissa aattoiltapäivänä. Minun isäni tuli piipahtamaan hetkeksi neljän maissa. Jos ei nyt muuta jouluista niin paistoin kuitenkin joulutorttuja ja keitin glögiä (vaikkei nuo nuoret sitä edelleenkään juokaan) ja faija istui kanssamme tovin ennen kuin lähti kotiinsa varsinaiseen joulunviettoon pari uunituoretta pientä banana nut breadiä mukanaan. Me saatiin vaihdossa pieni taatelikakku, joka katosikin (meille jääneiden neljän pienen banaanileivän tavoin) parempiin suihin seuraavien parin päivän aikana.

Jouluaatto soljui iltaan rauhallisesti – mitä nyt nuo kuopukset välillä aiheuttivat vähän hässäkkää, kuten tavallista. Availtiin paketit, käytiin koirien kanssa ulkona, laitettiin ruoka ja syötiin. Ruoka, tai pikemmin ruoat. Valmistin nuorille lohipastan, jota söivät samalla kun mies ja minä syötiin alkupaloiksi silliä ja mätiä smetanan kanssa. Nuorten vetäytyessä pelaamaan pleikkaa ja hoitamaan koirien iltakävelyä, me valmistettiin meidän pääruoka: surf and turf. Hummeri ja pippurikuorrutettu tomahawk.

Joulupäivänä oli vuorostaan sushi-päivä. Hääräsin keittiössä keskenäni sushia loihtimassa, nauttien keittiön hiljaisesta rauhasta. Olen aina tykännyt sushin tekemisestä (ja tehnytkin sitä itse jo kauan ennen kuin suurin osa suomalaisista tiesi mitä sushi on, aikana jolloin Helsingissä oli tasan kaksi japanilaista ravintolaa), siinä on jotain rauhoittavaa. Leikellä kaloja ja avocadoja siivuiksi, pyöritellä riisiä nigiri-kököiksi, asetella kalaviipaleita riisin päälle, rullailla norirullia. Usein teen myös tamagorulla – munakasrulla – mutta joulupäivänä jätin sen väliin. Sushia tuli ihan tarpeeksi ilmankin.

Esikoinen lähti kotiinsa Tapanina tavaralastinsa kanssa. Joukossa oli mm. uusia tyynyjä, vedenkeitintä, leivänpaahdinta, ja sen sellaista tarpeellista. “Tuntuu kamalan aikuiselta, kun lahjatoiveet on hyötytarpeita”, tuumi poikaseni availlessaan pakettejaan ja todetessaan sekä isän että äidin toteuttaneen kaikki annetut toiveet ja tarpeet. Poika muuttaa tammikuussa ensimmäiseen ikiomaan asuntoonsa ja tarvitsee kaikenlaista, mikä jää nykyiselle kämppikselle.

Tytär on vielä meillä, sillä mitäpä hän siellä yksinäisessä solussaan kavereidenkin viettäessä aikaa kotona, perheen kesken. Huomenna hänkin palailee kuitenkin solukämppäänsä, ainakin joksikin aikaa; en ihmettelisi vaikka vielä saisimme hänet tänne päiväksi muutamaksi ennen koulun alkua, mutta sitä ennen on mahdollisia kaveririentoja ja uudenvuodenaattoa. Korona tosin arveluttaa tytärtäkin noiden menemisten suhteen.

Korona on muuttanut elämää kuluneen vuoden aikana todella paljon. Viisi kuukautta mekin vietettiin lähes puhtaasti lähiperheen kanssa, mitä nyt isääni ja lapsiamme tavattiin satunnaisesti ja enempi ulkona kuin sisällä. Vaikka syksyllä kesäsuvannon jälkeen luvut lähtivät jälleen nousuun, meidän perheessä oli moni asia muuttunut jo radikaalisti, ja omiemme suhteen tiputimme korona-varaukset vallan; nuoremme ovat tänne aina tervetulleita, ja sydämeni iloitsee siitä, että he monien vaikeiden vuosien jälkeen viihtyvät meillä ja viihtyvät yhdessä.

Olen nauttinut joulunajasta perheeni kanssa täysin siemauksin! Tämä korona-aika on ollut minulle oppikirjaesimerkki sanonnasta “ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin”. Katselen valoisin mielin kohti tulevaa vuotta.

A masked society

After staying at home for several days, waiting for Husband’s Covid-19 test result, today he finally got his result: negative. It was a relief, obviously, and makes life a lot easier. Already we’d had to rely on our youngsters for help: my daughter went to the store for us, for some immediate need groceries, and my son took Timmy to the vet with an Ace-bite that looked like it was infected. Lucky to have those kids who’re not living with us anymore. Not so lucky that we had to cancel the visit of my step-daughter due to this stuff.

Today, we had groceries to get and pharmacy stuff to do, so when the freeing test result came, off we went to the local mall to take care of our business. I had read in the news only this morning that while the Corona case numbers are soaring and restrictions have been set in order to diminish the crowds, people are actually flocking to the stores in bigger crowds than since this pandemic shit started. We noticed. Even the pharmacy was packed.

This holiday season is a difficult time for people to stay at home. They want to go Christmas shopping and stuffs, but still that really doesn’t explain the rush into the pharmacy, grocery store, or coffee shop. Not at a local little mall anyway, where the only businesses besides the aforementioned are basically a liquor store, couple of small boutiques, a bookstore, a pet equipments store, and a couple of hair salons. Hardly your place for Christmas gift shopping!

I was puzzled, but then again, I was there too. Maybe it was just this collective moment where everybody and their dog (erhm, we had Ace with us too) decided to go take care of some very mundane stuffs at the same moment. Go figure.

The one thing I did notice was the masks. Half a year ago me and my daughter were the only ones, save one dude, wearing a mask at this same local mall, which actually was way more empty at that point too. Now, while masks are still a recommendation, not an enforced obligation, 90% of the people were wearing one. When the recommendation was given in August, at first only concerning public transportation, it was a mere 10% wearing one.

These are very strange times we live in. A CEO talking to their employees has the background music of a baby crying. Never before. People excuse themselves from online meetings to go let the plummer in or receive a post package. Never before. Babies crying, toddlers fussing, dogs lapping water and barking have suddenly become a regular and normal thing in business meetings. Never before.

And when people go out to public, they wear a mask. Forget any burkha discussions. We’re all hidden behind a mask now and suddenly it’s not an issue anymore. Suddenly an unmasked person is the odd one out.

Masks revealed to me how much I actually rely on reading people’s lips. First time in the metro with a friend after the mask recommendation was given, we sat opposite from each other as usual and I realized I couldn’t hear him in the noisy metro. It hadn’t been an issue before. The only thing that had changed was that he was wearing a mask, and thus I couldn’t see his lips when he was talking.

For me the solution was easy: I simply moved to sit next to my friend with my hearing ear on his side. Many have struggled with this much more than me. At least one of my ears hears well enough that I can tilt my head towards the shop clerk or whoever I need to hear and I’m good. For many others, this is a real issue in a mask wearing society.

However, people have made a whole lot more noise about the smile hiding feature of the mask. That, in my opinion, is not a real issue. It’s more like a blessing. Not that I don’t like to see smiles, or smile a lot myself – I do – but it reveals fake smiles. In my opinion, if a smile is not visible in a person’s eyes, it’s not a real smile at all. Actually, I look at the eyes much more anyway. Lips are secondary in a smile, really. Masks make it impossible to even try to fake smile. No one will see your smile if it doesn’t reach your eyes.

It is interesting how masks have become a part of my attire already. I have a colorful Desigual mask (in the pic above), a simpler black mask, a black Apulanta mask, and a tiger snout mask – all with KN95 filters inside. I choose which mask to wear according to my mood and clothing. It’s become part of my style when in public.

It is also interesting to see how people are kind of devided into three categories when it comes to mask wearing. Those more or less like me, who choose a cloth mask – maybe out of style or maybe just due to eco thinking – and there are thos who wear the simple disposable paper masks – like I occasionally do too, when e.g. just popping downstairs to get food or smtg. while at the office – and those who use KN95/FP3 masks or even gas masks to protect themselves too, not only others – which I actually do too, just hidden inside my stylish cloth masks.

And then there are those who refuse to wear a mask. Due to health issues – not being able to breathe through the mask or something else. Issue may be physical or mental, but an issue all the same. Or due to stupidity issues – Covid-19 still is not real to some. Some people still refuse to acknowldge it as anything more than a “regular flu”. Due to just simple ignorance.

Be as it may, our wolrd has become a masked society, at least for some time still. Vaccination is on its way, but it’ll take some time before it’s destirbuted to everyone and the world can breathe without masks again.

Koirana rommikolassa

Tasaisin väliajoin tuumin, että haluaisin olla koira. Nukkua ja syödä. Käydä välillä vähän ulkona. Haukkua oravia. Oikeasti se on kuitenkin aika tylsää elämää.

Tuntui ihan hyvältä idealta kokeilla jotain uutta. Tehdä jotain, mitä ei ole tehnyt. Lähteä alamäkipyöräilemään työkavereiden kanssa. What could go wrong, right? Poika kyllä katsoi minua kuin tärähtänyttä, kun lapsilleni kerroin. Se on muutenkin sitä mieltä, että minut pitäisi pakata kuplamuoviin. Poika saattaa olla oikeassa.

Ensimmäiset pari laskua menikin ihan okei, tokalla laskulla pääsin vähän niinkun jo tunnelmaankin, vaikka työkavereille totesinkin, ettei ehkä ollut sittenkään niin hyvä idea yrittää laskea mäkeä vaillinaisella tasapainojärjestelmällä. Se kun estää ihan vallan kallistamasta pyörää mutkissa. Melko oleellinen puute.

Varovasti lähdin kuitenkin vielä kolmanteen laskuun, vähän ehkä liiankin varovasti. Vauhti loppui kesken mutkan, jossa olin jo muutenkin ajautunut sisäkaarteeseen ja mukkelismakkelishan minä menin. Ihan pehmeästi mutaiseen heinikkoon, mielestäni. Kömmin ylös ja yritin tarttua pyörään, mutta oikean käden puristusvoima oli kadonnut.

Raahasin pyörän syvemmälle pöpelikköön, liukastelin rataa alemmas, ajattelin, että jos ohitan seuraavan tiukan mutkan, pääsen ehkä taas pyörän selkään pitemmällä suoralla. Rannetta vähän vihloi, mutta käsi tuntui muuten olevan ok. Paitsi ettei ollut puristusvoimaa. Pyörän selkään oli siis turha yrittää.

Työkaverit alkoivat siinä vaiheessa tajuta, ettei minulla ollut kaikki hyvin ja pari heistä kiipesi rinteeseen auttamaan minut – tai lähinnä pyöräni – alas. Itse luistelin ja liukastelin perässä. Käsi ei tuntunut kipeältä kuin vähän kyynärpäästä, vain voimattomalta, joten kuvittelin vain venäyttäneeni jotain. Kyllä se tästä, kuten kaikki haaverini aina.

Pyöräilyni loppui siihen, sain mönkijällä kyydin takaisin ylös vuokraamolle. Riisuin varusteeni ja hain autosta lämmintä päälle ja ryhdyin kuvailemaan maisemia kännykälläni. Vielä onnistui ojentaa käsivarsi kuvaamista varten ja selfienkin ottaminen sujui. Noin tuntia myöhemmin ei enää. Tuumin, että kai se on käytävä näyttämässä käsi lääkärille seuraavana päivänä.

Nuuksio Bike Park

Siitä se alkoi, elämäni koirana. Tai sitruunana rommikolassa, kuinka vaan. Yhtä mielenkiintoista kummin vain.

-Minä luulin että sinä olit kuollut.
-Niin minäkin. Sitten päätinkin ruveta sitruunaksi. Pari viikkoa meni siinä kun pompin ylös alas rommikolassa.

Ford Prefect – Linnunradan käsikirja liftarille (Douglas Adams)

Kävin Mehiläisessä, missä lääkäri passitti röntgeniin. Kuvat kertoivat karua kieltään siitä, miten kauniisti olin onnistunut paskomaan värttinäluuni. Oli se sitten kivi tai ihan vain vääntymä, kuka tietää, mutta värttinäluun pää oli useamman millimetrin painuksissa. Juuri sen verran liikaa, että leikkaukseenhan minut passitettiin.

Tuo valkoinen painuma. Luun pään kuuluisi olla tasainen. Nyt se taas on, leikkauksen jälkeen.

Sairasloma. Yleensä sanon lääkärille, etten minä mokomaa tarvitse, ellei ole pää kainalossa. Tällä kertaa oli kyynärpää kainalossa, kuvaannollisesti anyway, joten kolme viikkoa tässä on kotosalla lusittu, lähinnä makoillen ja kuunnellen joko musiikkia tai Linnunradan käsikirjaa liftareille (Ylen radioteatterin esittämänä). Kuluu ne päivät niinkin.

Sairaslomani alkoi siis tasan kolme viikkoa sitten, leikkaus oli kaksi ja puoli viikkoa sitten keskiviikkona. Kuten yleensä, things need to get worse before they get better, joten menin leikkaukseen kohtalaisesti toimivan käden kanssa ja tulin sieltä ulos sataprosenttiseti tunnottoman ulokkeen kanssa.

Kotimatka Mehiläisestä oli kammottava, kenties kammottavampi kuin kotiutuessani akustikusneurinoomaleikkauksesta. Olin valmis puremaan käteni irti, heittäytymään ulos liikkuvasta autosta, mitä vaan kunhan se pahoinvointi ja epätodellinen olo olisi lakannut. Mies jaaritteli sähköverkon nollavirheestä tai jostain sellaisesta pitääkseen ajatukseni edes osittain poissa itsestäni. Viimeiset pari kilometriä roikotin päätäni auton ikkunasta kuin, noh, koira.

Ihan varmasti oli hyvä, että se käsi oli puuduksissa vielä kymmenisen tuntia leikkauksen jälkeen, mutta oli melko pelottava tunne, kun näet käden, tiedät että se on siinä, muttet tunne sitä ollenkaan. Tiedostat, että sen voisi lyödä lekalla murskaksi, etkä edes huomaisi.

Leikkauksen jälkeen

Kipu puudutuksen lähdettyä oli varsin sietämättömän kamala, etenkin kun en kodeiiniyliherkkänä uskaltanut ottaa mukaan annettua oxycodonia, sillä se on kemiallisesti samankaltaista kuin kodeiini ja saattaa myös aiheuttaa sappivaivoja sellaiselle, jolle kodeiini niitä aiheuttaa. En halunnut kokeilla. Kärvistelin mieluummin aamuun yhden kipupesäkkeen kanssa kuin riskeerasin sappikrampit.

Sen ensimmäisen yön jälkeen alkoi ylämäki. Sain lääkäriltä Tramalit kipuun – en ollut niitäkään alunperin halunnut, yhden surkean Oxynorm-kokemuksen jälkeen, mutta jotain oli saatava, kun ei pelkällä Buranallakaan oikein pärjännyt. Mutamaan päivään en juuri sängystäni noussut. En juuri syönyt edes. Nukuin.

Lopulta kömmin luolastani suihkuun ja näin taas päivänvalon. Pienessä kolmiolääkesumussa en edelleenkään paljon muuta tehnyt kuin lojunut sohvilla ja sängyillä. Luin Max Seeckin Pahan verkon, joka tuli postissa juuri sopivasti ennen sairaslomaani. Luin vähän jotain muutakin. Katsoin muutaman elokuvan, mutta keskittymiskyky mihinkään oli aivan nollissa.

On se sitä vieläkin. Väsyttää koko ajan. Niitit on otettu pois leikkaushaavasta ja ortopedin mukaan on ok palata töihin ylihuomenna. Se ehkä onnistuu, ehkä ei. Mieliala on melko matala, kun vajaatoiminen käsi turhauttaa. Sairasloma turhauttaa. Kaikki turhauttaa. Pelkään, että tipahdan vielä jonkinasteiseen masennukseen ennen kuin tämä käsi on taas kunnossa.

Eilen tein pitkän kävelylenkin kamerani kanssa rakkaissa Munkan maisemissa, kuunnellen ensin Apulantaa (joka sopi mielenmaisemaani) ja sitten Foo Fightersia (joka nosti mielialaani). Palasin kotiin vähän paremmalla mielellä kameran ja kännykän akut tyhjinä, omani ainakin hivenen ladattuina.

Tyhmyydestä sakotetaan. Tällä kertaa hinta oli vähän turhankin kova. Puolustuksekseni sanon, etten ihan oikeasti muistanut tasapaino-ongelmaani ennen kuin jo olin mäessä.

Löysin pienen järven joka uskoi olevansa rommikolaa ja pompin siinä.

Ford Prefect – Linnunradan käsikirja liftarille (Douglas Adams)

Uskollinen lukija

Myönnän, etten ole koskaan ollut mikään suuri suomalaisen kirjallisuuden kuluttaja. Olen minä lukenut Sinuheni ja vähän muutakin Waltaria, Tuntemattoman sotilaan (useampaankin kertaan), vähän Veikko Huovista, jota isäni luki minulle aikoinaan iltasatuina ala-kouluiässä, samoin kuin Seitsemän veljestä (nahkakantisesta painoksesta, joka oli kirjoitettu wanhoilla kiriaimilla).

Tosin, nyt kun alan miettiä, voin minä nähtävästi nimetä puolen tusinaa muutakin suomalaista kirjailijaa, joiden tuotantoa olen ahmimalla ahminutkin. Anni Polvan Tiinat ja myöhemmin lukioiässä vähän aikuisemmat hömppäkirjat, Jalon sisarusten poni- ja ravitallit, Tuija Lehtisen nuortenkirjat, Eeva-Maria Vierulan ja Eero Ekqvistin hengelliset kirjat teini-iässä. Joitakin mainitakseni.

En ole varsinaisesti tietoisesti koskaan päättänyt hyljeksiä kotimaisia kirjoja. Kävipä vain niin, että lukion jälkeen englanti, joka oli ollut koulukieleni 10 vuoden ajan (leikkikoulu, esikoulu, ja peruskoulu kasiluokan loppuun saakka) uhkasi jäädä vallan käyttämättömäksi ja alkaa rapistua, joten aloin ylläpitää kielitaitoani (edes kirjallista) lukemalla kirjani ensisijaisesti englanniksi.

Kotimainen kirjallisuus koki nousun elämässäni jokunen vuosi sitten, kun englanti oli jo pitkään ollut kotikieleni. Kirjafriikki kun olen, kirjahyllyt ja -laarit vetävät minua puoleensa kuin magneetti, missä tahansa olenkin. Erään kerran jokunen vuosi sitten Lidlissä oli syksyn tullen kirjalaari, josta poimin käteeni Max Seeckin Hammurabin enkelit. Kansi kaikessa yksinkertaisuudessaan yhdistettynä kiehtovaan nimeen sai tarttumaan kirjaan, takakansi ostamaan sen.

Kirja ei muistaakseni enää ollut ihan uusi silloin, vaan trilogian toinen osa, Mefiston kosketus, oli jo tuloillaan. Ostin sen heti kun se kirjakauppoihin ilmestyi ja ahmin myös sen, jääden malttamattomana odottamaan kolmatta osaa, seuraavana vuonna ilmestynyttä Haadeksen kutsua, johon kävin Helsingin kirjamessuilla hakemassa signeerauksen.

Jouluna tuona samaisena vuonna 2017 sain isältäni lahjaksi Mikko Porvalin Karelia Noir -sarjan ensimmäisen osan Sinisen kuoleman kuva, historiallinen dekkari Viipurista kieltolain ajalta. Vuotta myöhemmin sain sarjan toisen osan, Veri ei vaikene, niinikään joululahjaksi faijalta.

Jotenkin kirjan lopun perusteella kuvittelin sarjan loppuneen toiseen osaansa, etenkin, kun en sitten enää viime jouluna saanut isältä enempiä Karelia Noireja. Harmittelin kovasti asiaa, sillä pidin sarjasta kovasti. Mieleeni ei jostain syystä koskaan tullut tarkistaa asiaa – ei ennen kuin juuri nyt. Kolmas osa, Kadonneen kaupungin varjo, on sittenkin olemassa ja puuttuu hyllystäni. Muttei kauan. Tilasin sen juuri Adlibriksestä.

Seeck siirtyi tuon ensimmäisen trilogiansa jälkeen vielä vähän synkemmille psykologisen trillerin vesille viime syksynä ilmestyneen Uskollinen lukija -kirjansa myötä. Odotan jo malttamattomana sarjan seuraavaa osaa, Pahan verkko, jonka ennakkotilasin jo joku aika sitten.

Seeckin jalanjäljissä kulkee toinen tuore suomalainen dekkaristi Villy Lindfelt, jonka esikoisromaanin Miltä tuntuu tappaa hotkaisin tuossa eilen yhdellä istumalla, kun en malttanut käsistäni laskea. Kulkee ja ei kulje, Seeckin jalanjäljissä siis, sillä ihan tuo kirja oli omansa lainen, ihan sillä on oma paikkansa uudemman Nordic Noirin kentässä. Hienosti rakennettu psykologinen trilleri tämäkin. Toivottavasti saadaan vielä lisää Lindfeltiä – lupaan olla uskollinen lukija!

Vähän vahingossa käsiini sattui naapurimaan nousevan dekkaristin Camilla Greben Lemmikki. Esikoinen oli sen ostanut jostain pokkarikaupasta lukemista kaivatessaan ja suositteli minullekin. Luin ja tykästyin. Samohin aikoihin käsiini osui eräästä kirjavaihtohyllystä sarjan edeltävä osa Kun jää pettää alta, joten tietenkin sen poimin matkaani, luin, ja annoin esikoiselle.

Greben sarjaa on jo ilmestynyt kaksi osaa lisääkin – Horros ja Varjokuvia – mutta vasta Horroksen olen ostanut ja lukenut ja se on nyt matkalla esikoisen hyllyyn. Sinne minä kerään koko tuon kyseisen sarjan, pokkareina (koska pokkareina se kaikki alkoi), joten tuoreinta kirjaa saa aina odotella vähän pitempään. OCD ja silleen.

Mistä päästäänkin aasinsillan kautta Johanna Valkaman Metsän ja meren suku -kirjasarjaan, josta kaksi ensimmäistä osaa, Itämeren Aurin ja Linnavuoren Tuulin, ostin aiemmin mainituilta kirjamessuilta pokkareina. Pidin niistä niin paljon, että hivenen hampaitani kiristellen ostin vastikään kai kirjakauppohin tulleen Kaukosaarten Ainon kovakantisena. Kokonaisuus häiritsi hyllyssäni armottomasti, kunnes sarjasta ilmestyi neljäskin osa, Jäävuonon Ruusu, joka niinikään kovakantisena tasapainottaa tilanteen.

Nyt kun noihin kirjamessuihin päästiin, sieltähän tuli mukaani aika paljonkin kirjoja, edellä mainittujen lisäksi mm. jokunen Kristiina Vuori ja Kaari Utrio, Anja Snellmannin Antautuminen, sekä Markus Falk -nimimerkillä kirjoittavien Hämeen-Anttiloiden yhteinen esikoisromaani Profeetan soturit. Erinomainen trilleri tuokin, ja sen jatkon, Aleppon kirjuri, niinikään tilasin juuri Adlibriksestä.

Oikeastaan vähän hölmöä koko tuo Adlibriksestä tilaaminen, sillä noudan kirjat aivan Suomalaisen kirjakaupan naapurista, jolleivät ne tule postiluukusta sisään 🤷‍♀️

Minulle on siis tässä piakkoin tulossa kotimaista kirjallisuutta useammankin kirjan verran lisää hyllyyni. Edellä mainittujen lisäksi vielä Roope Lipastinkin tuorein, Aviotärähdys. Jälkikasvukausi on paraikaa luvussa.

En minä silti ole englanniksi lukemistakaan hylännyt, mutta se on enimmäkseen siirtynyt digikirjojen puolelle Kindleen. On kuitenkin tiettyjä (englanninkielisiäkin) kirjoja, jotka tilaan paperisina Amazonista, sellaisia kuin vaikkapa Charlotte Brontën Jane Eyre, jonka vastikään tilasin sillä sivistyksessäni on sen kokoinen aukko, ja kaikki ne muusikoiden ja näyttelijöiden elämäkerrat, joihin olen hurahtanut. Niistäkin tosin osa on poimittu suomeksi Suomalaisesta.


Joitakin muita tuoreempia suomalaisia kirjailijoita ja kirjoja hyllystäni

  • Emmi Itäranta – Teemestarin kirja
  • Henri Aleneff – Siveltimen voima (tämä onvielä lukulistallani)
  • Riitta Lehvonen – Kenkäheinistä kännyköihin, Tyttöteurastaja
  • Katja Kettu – Rose on poissa
  • Jorma Rotko – Amalie Armas, Kissa nimeltä Joosef, Koirat ja heidän ihmisensä (eKirjoina)