Jottei totuus unohtuisi

Pari päivää sitten Maaret Kallio kirjoitti Hesarin Lujasti lempeä -kolumnissaan luksusnarinasta. Huomaan kyllä syyllistyväni siihen itsekin. Vaikka onkin hyvä muistaa, että maailmassa on isompiakin huolia, ei se poista omiani tai tee niistä vähempiarvoisia. Ne ovat minun huoliani ja murheitani ja siksi minulle tärkeämpiä kuin muiden huolet. Ehkä elämä on hirveän hyvin, jos huoletkin ovat arkisia ja pieniä, mutta pitääkö siitä kantaa huonoa omaatuntoa, vain koska kaikilla ei niin ole?

Elämäni on enimmäkseen hirveän hyvää. Päivät soljuvat enimmäkseen työn ja perheen suhteellisen hyvässä tasapainossa ja vaikka nuorimmaisen teinin kanssa vääntö onkin vaativampaa kuin kahden vanhemman kanssa yhteensä, on tosikoinenkin kuitenkin oikein hyvä nuori ja paljon helpompi kuin moni muu. Silti pienetkin vastoinkäymiset saavat kiukun nousemaan ja ärsytyksen vellomaan. Kun saappaseen menee lunta (hemmetin hemmetti, pakkoko sen oli kasaantua juuri minun autoani vasten!), kun eksän kanssa tulee riitaa (onko sen pakko olla niin itsepäinen!), kun saunan patteri vuotaa ja suunnitelmani menevät myttyyn, koska patteri pitää korjata.

Pari viikkoa sitten oli Helsingissä ensimmäiset “kunnon” pakkaset. Olisiko täällä ollut jopa -7 astetta. Mies huomasin saunan lauteiden alla patterin, joka ei ollut päällä ja arveli, että saunakin lämpenisi lämpimämmäksi, jos se olisi lähtökohtaisestikin lämpimämpi. Saunassa oli nimittäin aika pahuksen kylmä. Mies siis väänsi patterin päälle. Ei se tosin siitä miksikään lämmennyt, mutta senhän me huomasimme vasta myöhemmin.

Viime viikolla taloyhtiön edustaja lähetti kaikille asunnoille sähköpostiviestin, että talon lämmitysjärjestelmässä on ilmennyt hämmentävää paineen laskua. Hän kehotti kaikkia tarkkailemaan pattereita; josko jossain vaikka on vuoto. Olin huomannut saunamme lattiassa märän läntin pari kertaa sinne mennessäni, mutta rehellisesti sanoen, luulin toisen koiran käyneen siellä tarpeillaan. Ei olisi nimittäin ensimmäinen kerta.

Tiistaina läntti oli siellä jälleen ja jotenkin vähän liian iso, joten aloin tutkia saunan patteria oikein fikkarin kanssa ja huomasin, että sehän tiputtelee siellä vettä jatkuvalla syötöllä, pirulauta! Yritin vääntää termostaatin kiinni, mutta auki väännössä rikkoutunut vanha tiiviste hajosi lopullisesti minun sitä vääntäessäni, ja vesi alkoi valua ihan norona sieltä venttiilistä. Siitäkös sain sätkyn ja soitin miehelle töihin ja lähdin etsimään naapuria apuun, kun en tiennyt, mitä sille pitäisi tehdä.

Naapurin vanha setä – jonka tytär kävi meillä, tai siis täällä isovanhemmillani, joulupukkina joskus kultaisella 80-luvulla – tuli katsomaan tilannetta ja soitti huoltoyhtiöön. Iltapäivän puolella huoltomies tuli katsomaan tilannetta. Kävi siinä isännöitsijäkin välillä patteria pällistelemässä. Muissa asunnoissahan ei moista saunapatteria edes ole. Siksi se kai oli jäänyt putkiremontissa huomaamattaja venttiili vaihtamatta. Samalla totesivat, että sama muuten koskee kylppärin puolella olevaa patteria.

Huoltomies ilmoitti tulevansa seuraavana aamuna kahdeksalta vaihtamaan venttiilit pattereihin. “Ei siinä kauan mene, mutta sen jälkeen pitää vielä ilmata kaikki patterit.” Kuvittelin jotenkin pääseväni lähtemään toimistolle kymmenen aikaan tai jotain, sillä olin suunnitellut tapaavani vanhaa kaveria, joka aloitti meillä töissä maanantaina. Aamun mittaan kävi kuitenkin varsin selväksi, että se suunnitelma sai jäädä.

Huoltomiehet tulivat kyllä kahdeksan aikaan, mutta ähräsivät meidän pattereiden kimpussa puoli yhteentoista, jolloin ilmoittivat lähtevänsä syömään ja tulevansa takaisin sen jälkeen. Saunan patteri poistettiin kokonaan ja venttiili suljettiin, kylppärin patterista vaihdettiin termostaatti ja venttiili, mutta se on sentään taas paikallaan. Miesten työkalut jäivät levälleen kylppäriin.

Siinä vaiheessa minua otti pannuun ja rankasti. Olin jopa miehelle vihainen siitä, että hän vaan lähti töihin ja jätti minut kotiin päivystämään huoltomiehiä ja isännöistijää ja naapurinsetää ja keitä nyt kaikkia, joita lopulta päivän mittaan meillä ramppasi. Järki kyllä kertoi, että miehen oli aika paljon pakompi mennä toimistolle kuin minun. Tunneperäinen kiukku vaan ei ole rationaalista.

Huoltomiehet palasivat lounaaltaan ilmaamaan kaikkien asuntojen patterit. Isännöitsijä kävi tarkastamassa työn jäljen ja kertomassa, mitä tästä eteenpäin. Nimittäin vuotava patteri menee taloyhtiön vakuutuksen piikkiin, mutta sen selvityksiin kuuluu kosteusmittaukset ja muut, jotta nähdään onko korjattavia vaurioita. Tavallaan en jaksa uskoa, että tuosta tiputtelusta nyt olisi kummempia tapahtunut, mutta ei sitä koskaan tiedä. Torstaina vakuutusyhtiöstä soitettiin ja maanantaina tiedämme lisää, kun tulevat mittailemaan.

Tässä on ihan pieni pelko persuksissa, että sieltä löytyy kosteutta ja sauna pitää repiä auki. Toisaalta, olisi kiva repiä joka tapauksessa koko pesuhuone auki ja laittaa kunnolliset kosteuseristykset ja lattialämmitys sinne. Toisaalta en millään jaksaisi elää SEN remontin keskellä. Missä pestään pyykki? Missä käydään suihkussa? Ahdistava ajatuskin!

Näistä first world -ongelmistani tulikin mieleeni viime sunnuntai, jolloin tuosta meiltä vähän matkan päästä katkesi vesiputki, joka tulvi kadulle oikein urakalla. Sen korjaukset kestivät koko päivän ja pitkälle yöhön. Sinä aikana ei koko naapurustossa ollut vettä – paitsi meillä, sillä sattumoisin olemme tismalleen kadun puolivälissä, joten talomme on kytkettynä juuri siihen vesipostiin, joka kadulla avattiin vesipisteeksi. Pitkin päivää ja iltaa katselimme, kun ihmiset hakivat vettä ämpäreillä (btw! siinä oli ilmaisia ämpäreitä jaossa!) ja muilla välineillä.

Niin on meillä asiat hyvin täällä, että pienikin inconvenience aiheuttaa hirveän vitutuksen. Jos vesikatkot olisivat jokapäiväistä leipää, jos talossa ei juoksevaa vettä olisikaan, jos eläisimme edes sadan vuoden takaisissa oloissa, olisivat valitustemme aiheet vähän erilaisia. Kaikki on kuitenkin suhteellista. Minulle tuo saunan patteri oli muistutus siitä, että elämä on täynnä ylläreitä. Välillä hyviä, välillä pahoja.

Mummo ihmisyyttä vastaan

“In the new airport security protocols, ______ is now prohibited on flights.” “Grandma.” Voi mummo, minkä teit!

Edessäni oli mehevä chorizo-pizza ja lasillinen kokista. Ikkunan takana hämärällä terassilla palju täyttyi puutarhaletkulla hitaasti mutta varmasti. Terassin kaiteen takaa saattoi juuri ja juuri erottaa laiturin. Laiturin takana pimeänä ammottava tyhjyys. Esikoinen oli juuri lukenut ensimmäisen kortin Cards Against Humanityn mustasta pakasta ja me tosikoisen kanssa olimme lyöneet valkoiset kortit pöytään. Tosikoisen mummo vei pisteen kotiin.

Oli lauantai-ilta, eikä ollut vielä kulunut tuntiakaan siitä, kun ajoimme meidän firman mökin pihaan. Tottuneina mökkeilijöinä teinit ryhtyivät heti hommiin ohjeideni mukaan – tuolla firman mökillä olimme kaikki ensimmäistä kertaa. Kannoimme laukut sisälle. Esikoinen löysi päävesihanan, minä painelin valoja päälle (iPadistä) ja laitoin uunin lämpiämään, ja tosikoinen purki kauppakassin jääkaappiin.

Agendallamme heti ensimmäisenä taloksi asettumisen jälkeen oli saada palju täyttymään ja lämpiämään. Minun mennessäni terassille sitä ihmettelemään, teinit tekivät tupatarkastuksen mökin pelivalikoimaan. GTA, StarWarsia sekä pleikalle että xBoxille, Guitar Heroa ja mitähän siellä oli. Etsin puutarhaletkun kylpyhuoneesta ja vedin toisen pään paljuun, kytkin toisen kylppärin hanaan.

Teinit vaelsivat ulos kysymään, mitä seuraavaksi. Sanoin, että pitäisi paljun lämmityshomma katsastaa ja etsiä polttopuita puuvajasta. “Entäs pizzat? Mulla on nälkä,” kysyi aina nälkäinen tosikoinen, joka tosin ei ollut yhtä Espresso Housen frapinoa enempää vielä syönytkään – meillä oli ollut vähän kiireinen päivä luistinten oston ja mökin avainten haun ja minkä nyt kaiken kanssa ennen kuin päästiin ajamaan mökille. “Mene sinä paistamaan pizzat. Löytänet sieltä jostain leivinpaperia ja uunipeltejä.

Tutkimme esikoisen kanssa paljun kamiinaa ja löysimme puita vajasta ja kannoimme niitä vähän kamiinan viereen. Totesimme kuitenkin paljun täyttämisen kestävän vielä sen verran kauan, ettei ollut oikein mieltä kantaa enempiä puita sinne lumisateeseen odottamaan, joten palasimme sisälle, missä leijui jo pizzan tuoksu ilmassa.

Esikoinen oli pleikkapelejä tsekkailessaan bongannut pelien seasta myös Cards Against Humanity -boxin ja kysynyt, voitaisiinko pelata sitä siinä illalla. Olin siitä lukenut ja kuullut, tosikoinen ei sitäkään, mutta “Party game for horrible people” kuulosti vähintäänkin lupaavalta meidän angstiselle joukkiollemme. Niinpä siinä pizzojamme mutustellessamme ja paljun täyttymistä ja lopulta lämpeämistä odotellessamme pelasimme erän jos toisenkin mummoa eikun siis kortteja ihmisyyttä vastaan.

Olen ihan ihastunut tuohon peliin! Minua ei ole vuosiin kiinnostanut mikään seurapelaaminen (sain siitä tarpeekseni, erhm, jossain vaiheessa elämääni), mutta tuo oli hauskaa! Toinen, mitä jopa tykkään pelata (muttei olla vissiin yhtä kertaa enempää jostain syystä pelattu) on esikoisen viime jouluna saama korttipeli Love Letter. Hmm, aika erilaiset pelit.

Paljun alkaessa olla mukamas lämpiämään päin laitoin saunan päälle. Tuo meidän firman mökki on sellainen hi-tec paikka, että oksat pois ja silleen; vain espressokone puuttuu. Saunanlämmityspaneeli on olohuoneen seinässä ja vaikka olen sellaista käyttänyt ennenkin (hei! meillä oli sellainen jo vuonna 2008, kun rakennettiin eksän kanssa taloa!), oli tuo paneeli jotenkin hämmentävä. Luin ohjeita ja luulin saaneeni saunan lämpiämään, mutta puolen tunnin päästä oli paneelista valot sammuneet ja sauna kylmä.

Ei se mitään, sillä paljunkin vesi oli yhä vain 25 asteista. Yritin uudelleen, paremmalla onnella ja mustien korttien pinomme loputtua menimme saunaan, todettuamme ensin pelanneemme liki tasapelin: esikoinen voitti tosikoisen ehkä kahdella kortilla ja tosikoinen minut ehkä kahdella. Eihän me edes mistään voitoista pelattu, vaan koska meillä oli hauskaa. Grandma, White people, Nazis ja mitä näitä nyt on.

Sauna oli kuin olikin kuuma, löyly suorastaan vähän ärhäkkä ja kun himosaunojamme tosikoinen heitti löylyä, anelimme esikoisen kanssa armoa lävistyskorujen polttaessa korvia ja naamaa. “Ei sunkaan pitäs ihan hurjana nyt saunoa, kun sulla on toi vain viikon vanha nenäkoru,” esikoinen yritti tosikoiselle sanoa. Se ei tosikoista kamalasti hetkauttanut.

Palju sen sijaan ei vieläkään ollut kuuma, joten vedimme vaatetta päälle uudestaan ja teinit ajelivat GTA:ta puolisentoista tuntia minun lukiessani ja käydessäni tarkkailemassa niin paljun lämpötilaa kuin kamiinan puutilannetta. Lopulta kymmenen aikaan pääsimme viimein paljuun. Saunakin oli vielä lämmin. Reilun tunnin paljuilun ja saunomisen jälkeen palasimme sisään. Peitin paljun siinä toivossa, että se olisi vielä aamulla lämmin.

Heräsin yhdeksän aikaan aamulla metsänreunan järven takana hohtaessa punaisena ja oranssina auringon ollessa vielä niukun naukin horisontin alapuolella. Tassuttelin alakertaan keittämään kahvia – mikä ei espressokoneeseen tottuneelta käynytkään ihan niin vaan sillä MoccaMasterilla – ja tarkistamaan paljun tilaa. Kahvin tippuessa (tippalukon läpi, sillä en tajunnut/muistanut sitä MoccaMasterin manuaalista versiota) kävelin terassille ja kurkistin paljun kannen alle. Mittari näytti yhä 42 astetta!

Palasin sisälle kaatamaan itselleni kahvia ja herättämään teinejä. “Palju on vielä kuuma, tulkaa aamupaljuun!” “Hei, siellä on hieno aamunsarastus! Aika herätä!” “Paljo kello on?!” “Tulee kymmenen. Mä menen nyt paljuun kahvimukini kanssa.” “Aarngh…” “Mitä nyt?” “Verho… valo…” Vaihdoin simmarit päälleni ja menin paljuun, kahvimukini höyrytessä kilpaa paljun kanssa. Tosikoinen tuli vain viitisen minuuttia minun jälkeeni, mutta esikoinen ei jaksanut innostua.

Istuimme (tai no, tosikoisen kanssa istumisesta ei voi varsin puhua, sillä hän kieppuu ja voimistelee ja uiskentelee) paljussa noin tunnin verran. Vesi alkoi pohjalta jo jäähtyä, mutta pinnassa lämpötila sinnitteli yhä 38 asteessa. Oli kuitenkin aika mennä sisälle syömään aamupalaa. Tosikoinen pelaili vielä xBoxilla StarWarsia minun lukiessani ja vähän kerrassaan siivoillessani jälkiämme. Paljun tyhjennystä, tossujen laittoa kuivumaan, tiskikoneen pyöritystä sun muuta, kunnes kolmen aikaan lähdimme ajamaan mökiltä kohti Ypäjää, minne esikoinen oli palaamassa opintojensa pariin.

Year 2017 in stats, pics, and books

Countdown to the New Year, 2018, is currently 7 hours. Time to make a recap. I’m lazy and doing this in English only this time.

Overall, this year has been a rather good one. We’ll get to the highlights (and the lowlights) in a bit, but putting it all on a scale, this year definitely stays on the plus side of things. Blog-wize, it has been a slow year. I haven’t written that much, and the blog was down for a couple months, and thus, the amount of visitors has been an all time low of 1,979 this year. All autumn long I’ve been busy with a different kind of writing project.

My favorite thing about the stats (as I really don’t follow the visitor count too much) is the search terms that lead people to my blog. We’ll start with the top 6 list of those:

  1. fingerpori tulit mieleen (reference to my favorite daily comic strip Fingerpori, specifically one specific strip)
  2. kirous on ohi (the curse is over)
  3. sinirusettiseura (blue ribbon society)
  4. tiina saa rollaattorin (tiina gets a walker, reference to a preteens’ book series)
  5. lakunenät (liqourice noses)
  6. ruotsalainen leka (swedish sledgehammer)

As for my year, let’s take a look.

January

January kind of slipped by without too much noise. I think we were mentally getting prepared to move out of our lovely old house and into my late grandparents’ row house apartment.

Stats: 5 posts, 421 views
Book of the month: Lemmy Ace of Spades (Mick Wall)
Pic of the month: Dogs smelled a rat

February

Proud month for Finland: gay couples finally got their marriage rights.

Stats: 7 posts, 254 views
Book of the month: The Book Thief (Markus Zusak)
Pic of the month: Blinis at dad’s birthday

March

My husband got his Finnish citizenship o/

Stats: 4 posts, 219 views
Book of the month:  The Life and Opinions of Maf the Dog, and of His Friend Marilyn Monroe (Andrew O’Hagan)
Pic of the month: Icy waterdrop, taken with my new macro lense

April

We moved to our new home and started the kitchen remodeling that still isn’t complete, even thought the kitchen is fully funtional and has been since June. I also visited the ER due to some bad stomach pains that turned out to be codeine induced galbladder cramps.

Stats: 1 post, 93 views
Book of the month: The Loney (Andrew O’Hagan)
Pic of the month: My library <3

May

Kitchen remodeling and stuff. Blur of a month.

Stats: 3 posts, 1 view (not exactly accurate, since the posts were originally made to the old SFFM archive)
Book of the month: Hammurabin enkelit (Max Seeck)
Pic of the month: On the “Maapallokivi” (Earth rock) with dogs

June

Company trip to Tallinn. Foo Fighters at Rock the Beach I..I

Stats: 2 posts, 115 views (SFFM back online)
Book of the month: Somebody to Love – The life, death and legacy of Freddie Mercury (Richards – Langthorne)
Pic of the month: Mike Monroe on stage with the Foos

July

Got married with my husband for real, finally <3 Spent a week in Vuotso, Lapland on summer vacation / “honeymoon”.

Stats: 3 posts, 244 views
Book of the month: Lady Midnight (Cassandra Clare)
Pic of the month: White wine in Lapland

August

Finland was shaken by a disgruntled refugee boy, who stabbed eight people in Turku.

Stats: 2 posts, 99 views
Book of the month: H is for Hawk (Helen MacDonald)
Pic of the month: Kitchen got tiles on the walls

September

I don’t think too much was going on, other than the life as usual. Maybe some more kitchen remodeling stuff and putting up new lights in our home.

Stats: 3 posts, 167 views
Book of the month: Utopia (Sir Thomas More)
Pic of the month: Autumn sun and leaves

October

If the biggest thing in our life was getting along without our car for a couple of weeks after some part of the transmission stuff broke, I think our life was pretty good. Oh, Cats at Hartwall Arena.

Stats: 1 post, 104 views
Book of the month: The Sunrise (Victoria Hislop)
Pic of the month: Old Deuteronomy

November

I spent a few days in Dublin in the European SharePoint Conference.

Stats: 5 posts, 168 views
Book of the month: Born in Fire (K.F. Breene)
Pic of the month: Temple Bar

December

Finland turned 100 years old. Company trip to Prague.

Stats: 2 posts (not including this one), 94 views
Book of the month: The Island (Victoria Hislop)
Pic of the month: Orchids and the winter sun – a rare sunny and snowy day

Happy New Year!

Litsis lätsis loskassa

Kun Ana iski Helsinkiin, siitä syntyi yksi märkä loskapuuro. Jos olisi ollut vähän kylmempää, olisi meillä nyt lunta maassa parikymmentä senttiä. Joissain paikoin yhä onkin, sellaista kivikovaksi jäätynyttä hyhmää, sillä ennen kuin kaikki sohjo ehti sulaa vedeksi, sää pakastui toviksi. Eilen paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta, kunnes vähän ennen kuutta tosikoinen lähti koirien kanssa ulos ja alkoi sataa kaatamalla.

Toissa-aamuna lähdin kotoa UGG-kopio-töppösissäni. Maassa oli aavistus lunta, eikä aamuyöksi luvatusta myräkästä ollut tietoakaan. Vähänpä tiesin, miltä maailmani myöhemmin päivällä näyttäisi! Lounastauolla kävin asiakkaiden kanssa syömässä puolen korttelin päässä toimistolta. Taivaalta tuli jotain rännän tapaista ja tuuli oli jo yltynyt melkoisesti. Selvisin lounasreissusta vielä kutakuinkin kuivin jaloin.

Toisin kävi, kun astuin ulos toimiston ovesta työpäivän jälkeen. Vastassani olivat sohjosta lainehtivat kadut, joilla vesi seisoi loskavallien seassa. Minun ei tarvinnut kuin vilkaista katua edessäni tietääkseni, etten selviäisi kuivin jaloin kolmea askeltakaan. Vedin syvään henkeä ja astuin jääkylmään, vetiseen möhnään. Ehdin jopa miettiä, olisiko parempi ottaa kengät ja sukat jalasta kokonaan, mutta tuumasin, että varpaat ehkä putoaisivat ennen kuin olisin lähelläkään määränpäätäni.

Litsuttelin likomärillä kengilläni menemään. Siinä on oma vapautensa, kun ei ole mitään hyötyäkään siitä, että yrittäisi varoa asekeleitaan. Muistelin taannoista Harjavallan reissua kahlaamisineen. Kun tarvii kävellä, tarvii kävellä, vaikka olisi märkää. Yritin kuitenkin kävellä varoen, sillä loska on yllättävän liukasta. Lähes pahempaa kuin jää. Ehdottomasti pahempaa kuin jää, johon on jäätynyt sellainen kuiva riite päälle. UGG-kopioiden pohjat eivät ole pidolla siunatut. Pehmeät kusiluikkarit.

Rautatientorin nurkalla seisahduin liikennevaloihin odottamaan, että pääsisin kadun yli Ateneumin kulmalle, Keskuskatua kohti Stockaa. Valo vaihtui vihreäksi (huomaa, että kerrankin ihan oikeasti odotin valon vaihtumista ja lähdin vasta vihreällä kävelemään) ja lähdin töpsöttelemään tien yli. Päästyäni kahden kaistan yli, ylittäessäni sitä kolmatta, Keskuskadulle kääntyvien kaistaa, lähti siitä taksi liukumaan minua kohti. Säikähdin ja liukastuin ja olin siinä rähmälläni loskassa, nyt jo sitten polvia myöten märkänä.

Käännyin katsomaan taksikuskia ihmeissäni samalla, kun yritin kömpiä sieltä sohjosta ylös ja valojen välitasanteelle turvaan. Scrambling up, oikein. Taksikuski tuijotti minua aivan yhtä ihmeissään, aivan kuin minä olisin ollut väärässä paikassa. Pystyyn noustuani levittelin käsiäni ihmeissäni ja kysyin perässäni katua ylittäneeltä mieheltä, mitä ihmettä oikein tapahtui.

Mies selitti minulle, että siinä vaiheessa, kun minä olin ylittänyt kaksi kaistaa, kävelijöiden valo oli vaihtunut punaiseksi ja kääntyvien autojen valo vihreäksi. Siihen mennessä, kun oli päässyt pystyy, oli valo kävelijöille jälleen vihreä ja autoille paloi punaiset. Valot siis vaihtuivat vain hetki vaihtumisen jälkeen muutamaksi sekunniksi tai jotain, ja taksikuski taisi luulla minun kävelleen päin punaisia.

Kävelin polviin saakka märkänä tapaamiseeni, josta olin melkein jo myöhässä, istuin kolme varttia viltti jaloillani viluissani pohtien, mahdanko siitä hyvästä sairastua. Vielä ei ainakaan mitään flunssaoireita tunnu, kop kop! Tapaamisen jälkeen lähdin etsimään itselleni vedenpitäviä talvisaappaita ja DinSkosta sellaiset löysinkin. Ihanat, osin karvavuoriset korkeavartiset vedenpitävät lämpimät saappaat. Olen aivan rakastunut!

Hiukan oli haastavaa vetää saappaat kosteisiin jalkoihin ilman sukkia, mutten todellakaan enää halunnut vetää niitä märkiä hirvityksiä jalkaan. Kävelin Lindexille ostamaan sukat ja istahdin lähimmälle penkille ottamaan saappaat pois (vaikeaa), vedin sukat jalkaan ja sujautin sukitetut jalat takaisin saappaisiin (ei enää ollenkaan vaikeaa). Litsuttelin uusissa saappaissani bussille, tavoistani poiketen sateessa ulkona, ihan siitä ilosta, että minulla oli jalassa kunnolliset saappaat!

Kotona huomasin, että lempifarkkuihini oli ilmestynyt polveen reikiä ja polvessani oli mustelma. Mies sanoi, että nythän olet vain muodikas, mutta minä en ole teini ja olisi kiva mennä töihin silleen siisteissä farkuissa, ei revityissä. Kirjoitin eilen kaupungille noottia tästä liikennevalosekoilusta. Vielä ei ole näkynyt  vastausta. Oleellista on kuitenkin, että voin kävellä nyt säästä riippumatta kuivin ja lämpimin jaloin läpi talven. I love my boots!

 

Itsenäisyydestä

Itsenäinen Suomi täyttää tänään 100 vuotta – mitä tietenkään yksikään suomalainen ei voi olla tietämättä. Maa ainakin täällä Helsingissä on viime yönä peittynyt uuteen puhtoiseen lumivaippaa ja lämpötila on juuri sen yhden karvan verran pakkasen puolella, että lumi ainakin tämän päivää pysyykin maassa sotkeutumatta kaikkialla sen alla vellovaan syksyn sateiden aikaan saamaan mutaan. Päivä on suorastaan valoisa, ehkä vielä tunnin verran.

Media ja sosiaalinen media on täynnä erilaisia kirjoituksia siitä, mitä on olla suomalainen, millainen on Suomi tänä päivänä, keitä me suomalaiset olemme, miksi on hyvä tänä päivänä asua Suomessa. Lueskelin aamusella 100 kohdan listaa, jonka Suomessa asuva britti oli kirjoittanut, listaten syitä, miksi Suomi on hänestä “the most kick-ass country in the world“. Aika moni kohta nauratti, aika moni kohta oli osuva. Suomi on enimmäkseen mainio maa asua, omine quirkeineen ja muineen. Vaikken tästä talven kylmästä pimeydestä pidäkään. Enkä oikein lumestakaan isommin.

Minäkin toisinaan mietin, miksi asun Suomessa. Syyt ovat aika toisenlaiset kuin niillä, jotka ovat tänne omasta halustaan (tai rakkauden perässä) tulleet. Minä asun Suomessa ensisijaisesti siksi, että tänne satuin syntymään, eikä oikein ole ollut mahdollisuutta poiskaan muuttaa. Vielä. En minä sillä, että arvelisin ruohon olevan muualla maailmassa mitenkään vihreämpää kuin Suomessa, paitsi ihan konkreettisesti. Haluaisin jonnekin, missä ruohon on vihreää talvellakin, eikä minun tarvitsisi enää milloinkaan kääriytyä untuvatakkiin.

Minut on kasvatettu kunnioittamaan ja rakastamaan itsenäistä Suomea, isänmaatani. Vaikka joskus muuttaisin jonnekin lämpimään, olen aina suomalainen. Samaan aikaan tiedän, että osa minusta haluaa identifioitua toisin. Kun palaan Suomeen ulkomaan reissulta, minulla on vielä lentokoneessa hurja tarve olla olematta suomalainen. En halua olla osa sitä outoa massaa, joka palaa kotiin kuin lehmälauma. Kuitenkin olen ylpeä siitä, että palaan kotiin lentäessäni Suomeen. Ne on ehkä kaksi vähän eri asiaa.

Tässä näiden EU-vuosikymmenten aikana sitä on toisinaan pysähtynyt miettimään, kuinka itsenäisiä oikeastaan olemme EU:n sanellessa säädöksillään elämäämme. Toisaalta, heti seuraavaan hengenvetoon joudun aina kysymään, kuinka itsenäisiä me oikeastaan olimme sitä ennen, Neuvostoliiton sanellessa elämäämme vähän toisella taktiikalla. Jollain tapaa olemme koko itsenäisyytemme ajan olleet kuin vanhempiensa kotona asuva nipin napin aikuistunut lapsi. Itsenäisiä, mutta ihan kaikkia sääntöjä ei vieläkään pääse itse sanelemaan.

Hyvin tämä maa on luotsattu läpi ensimmäisen itsenäisyyden vuosisadan siitäkin huolimatta. Viime vuosikymmeninä olemme alkaneet jopa oppia olemaan vähän vähemmän anteeksipyyteleviä olemassa olostamme. On totta, että olemme pieni maa Euroopan laidalla, mutta meillä on maailmalle paljon annettavaa – ja olemme jo paljon antaneetkin. Kyllä tästä on ihan hyvä ponnistaa toiseen itsenäiseen vuosisataan.

Tänään sattui Hesarissa silmiini parikin artikkelia suomalaisista nuorista. Toiseen oli haastateltu neljää elämässään menestynyttä nuorta aikuista, toisessa puhuttiin yksinäisyyden aiheuttamasta syrjäytymisestä. Niin erilaisia tarinoita, samassa maassa, näennäisesti samoilla mahdollisuuksilla. Ei, me kaikki emme synny samoin edellytyksin, edes Suomessa. Ei se oikeastaan ole mahdollistakaan, sillä ulkoiset tekijät ovat vain osa kokonaisuutta. Hienoa Suomessa on se, että pääsääntöisesti yksilö voi käyttää koko potentiaalinsa, jos motivaatiota vain riittää.

Näin tenien mutsina sitä toisaalta seurailee tuon kasvavan sukupolvensa hapuilua tässä maailmassa, kun he etsivät paikkaansa, miettivät, mitä elämältään haluavat. Minulla ei ole heille korkealentoisia – tai edes matalalentoisia – tavoitteita. Toivon vain, että he löytävät oman tiensä ja ovat onnellisia elämässään.

Tosikoisen haaveet lentelevät tällä hetkellä melko korkealla ja tyttö on alkanut seurailla kouluarvosanojaan tarkemmin, jotta voisi haaveensa toteuttaa. Nostan hattua! Suunnitelmat voivat muuttua vielä monta kertaa, mutta on hienoa, että on jotain mihin tähdätä.

Esikoisen haaveet ja suunnitelmat ovat muuttuneet viimeisten vuosien aikana monta kertaa, mutta lopultakin taitaa olla niin, että rohkeus tarttua siihen, mikä on mielen pohjalla siintänyt jo vuosia, on puuttunut. Tämän syksyn aikana ajatus on muuttunut todellisuudeksi, kun poika otti yhteyttä Ypäjän Hevosopistoon ja päätti lopettaa päämäärättömäksi kokeneensa lukiossa haahuilun.

Sunnuntaina vien lapseni muuttokuormineen sinne keskelle ei mitään, puolentoista tunnin ajomatkan, mutta noin kolmen tunnin bussimatkan päähän kotoa. Itsenäistymisen ensiaskeleita pienen ihmisen tasolla. Äitiä jännittää varmaan enemmän kuin nuorta, aivan kuten silloin kun vei lapsia ensimmäisiä päiviä päivähoitoon. Ystävät ovat lohduttaneet, että kyllä elämä kantaa.

Kyllä se varmasti kantaakin, ja oikeasti olen hirveän ylpeä, että olen kasvattanut tuollaisen upean nuoren, joka nyt lähtee maailmalle siipiään kokeilemaan. Minä puhkun tuulta niiden alle, minkä voin ja otan aina vastaan, jos lapsi putoaakin vielä alas. Toivon, että kaikki menee hyvin ja että koulu vastaa odotuksia.

Tänään nostan maljan satavuotiaalle itsenäiselle Suomelle ja 17-vuotiaalle itsenäistyvälle esikoiselleni. Kippis ja skål ja cheers!

Räntää, kuhmuja ja muita ruhjeita

Mitenniin ei räntä muka ole ruhje? Se on suorastaan suuri märkivä haava sisimmässäni, kun jälleen kerran kiinnitän miehen kanssa peräkärryä auton koukuun hyisten jalkarättien tippuessa päällemme. Etenkin, kun eilen paistoi aurinko. Eilen meidän ei tarvinnut kiinnittää peräkärryä minnekään tai lastata siihen roinaa. Eilen kävimme Ikeassa ja olimme siivosti sisätiloissa. Taivaan ollessa kirkas, maan ollessa kuiva.

Tänä aamuna heräsimme siihen, että maailma oli valkoinen, asteita oli parin verran, maassa parin sentin hyhmäinen, no, hyhmä, ja taivaalta tippui lisää märkää shittiä. Sinä sunnuntaiaamuna, kun olimme päättäneet (etupihamme kiveys- ja asfaltointitöiden viimein valmisututtua viime viikolla – vastahan niiden piti olla tehtyinä heinäkuussa) vuokrata peräkärryn ja vihdoin vähän siivota autotalliamme (kun sen edessä ei enää ole hiekkakasaa). Sinä sunnuntaiaamuna, kun piti herätä jo yhdeksän pintaan – myös teinien.

Teineillä oli peräkärryurakan lisäksi täällä tänään ihan oma urakkansa, jossa minä tietenkin päädyin heitä auttamaan. Esikoinen on tässä syksyn edetessä tehnyt suuren päätöksen: hän on lopettanut lukion ja siirtyy näillä näkymin vielä ennen joulua Ypäjälle hevosopistoon opiskelemaan hevostaloutta. Melkoinen muutos meille kaikille, ja konkreettisesti se tarkoitti sellaista klassista “I’m taking your room” -tilannetta, sillä esikoisen huone oli toki se kivempi huone. Ei ole enää. Nyt tosikoinen on siinä huoneessa ja esikoinen siinä toisessa.

Tänään on siis paiskittu töitä ihan huolella. Minut on vaikea saada käyntiin, mutta kun käynnistyn, en meinaa ollenkaan lopettaa, jos on motivaatio kohdillaan. Toissailtana murtunut varvaskaan ei tahtiani hidastanut, vaikkakin sen kanssa konkkaaminen on selvästi rasittanut lihaksistoani eri tavalla kuin jos voisin kävellä normaalisti.

En minä oikeastaan tiedä, onko varpaani murtunut vai vain ruhjoutunut, mutta perhanan kipeä se on ja musta ja violetti ja ties mitä. Minä liukastelen ja kompastelen portaissa säännöllisen epäsäännöllisesti, etenkin väsyneenä. Perjantaina sattui niin hullusti, että liukastuessani portaan reunan puuluiskan takia, yksi varvas sitten kai otti hittiä seuraavasta portaasta. Yöllä sitä alkoi särkeä ja aamulla koko totuus paljastui. Normaalikenkien käytöstä ei kannattanut haaveillakaan.

Lähdin eilen kotoa sandaaleissa ja sukissa – pitäisi kai toisaalta muistaa olla iloinen, ettei silloin tullut räntää taivaan täydeltä! Mies ajoi Kaareen, mistä kävin H&M:stä ostamassa itselleni Ugg-kopiot. Ne on aivan ihanan pehmoiset ja lämpöiset, kuin taivas jaloille, kuin pehmeä pumpulinen cast murtuneen varpaan jalalle (ei en edelleenkään tiedä, koska ei lääkäri tekisi tätä teippausta kummempaa sille kuitenkaan). Tänä aamuna kosteussuojasin kengät, mutta siitä huolimatta siinä peräkärryn kanssa Shellin pihalla säätäessämme märkä hiipi saumoista kenkiin sisään. Kotona vaihdoin lantsareihin.

Tässä iltasella sitten, huseerattuani ensin pari tuntia huonekaluja siirrellen ja poran kanssa heiluen – ruuviväänninmoodissa, erinäisiä lipaston ja kaapin jalkoja piti irrottaa ja kiinnittää ja mitä nyt kaikkea – väsyneenä vielä halusin saada bustattua yhden vanhan vanerirunkoisen alakaapin, jotta senkin voisi huomenaamulla roudata sorttiasemalle. Heilautin pajavasaraa, alaselkä sanoi auts, käsivarteni nykäsivät juuri sen kriittisen verran, että vasara missasi kohteensa ja heilahti sääreeni.

Sinnillä ja silkalla raivolla hakkasin kaapin palasiksi ja kasasin palat etupihalle. Vein jotain kamaa vielä roskiinkin, golf-pallon kokoinen kuhmu jalassa, murtunut varvas toisessa, ennen kuin lopulta luovutin. Tulin sisälle, laitoin kuhmun päälle kylmähauteen pakastimesta ja kaadoin itselleni lasin viiniä. Tästä en hetkeen nouse. Paitsi ehkä täyttämään lasia ja vaihtamaan jo lämmenneen kääreen. Onneksi huomenna on etätyöpäivä.

Impressions of Dublin

Sitting at the Dublin airport, waiting to fly home. Deaf ear is ringing like a bastard after a week of continuous noise . I loved Dublin, but I’m so ready to be back home again! I miss my kids, my dogs, my husband. I miss my own bed, I miss the quiet. I don’t miss the rain  and the cold – the weather here was not too much warmer, but it was pleasant this week.

Between the conference and two evening parties, my week was pretty busy. Still, I did manage to do a little bit of shopping too, and saw a nice slice of the city by walking almost everywhere. I saw Dublin in the dawn, I saw Dublin in dusk, in daytime and even late at night – inside a 3km radiuis from my hotel next to the Christ Church, that is. It seems that I picked my hotel from an excellent location, though, right there at the edge of Temple Bar, with the conference center, Jameson Bow St, Guinness Storehouse and both north and south Dublin shopping areas within that radius. Patted myself on my back for that!

My first morning in Dublin I woke up early. I’m not an early riser as it is, but still I somehow managed to wake up by 6am, which is 8am at home; that is of course already half an hour later than my usual wake-up time on weekdays. I tried to idle in bed for some time, but gave up by 7:40, took a shower and was out of the hotel by 7:20, and in search of a nice little coffee shoppe t0 have breakfast in.

There’s no shortage of coffee shops in Dublin, I noticed. However, not all of them are open that early. I had my cappucino and some bacon and eggs in a cozy little coffee shop and continued my walk towards the conference center as the sun was slowly rising behind some cranes at a “skyscraper” (maybe 20 stories high, which is tall for a low city like Dublin, or Helsinki for that matter) construction site.

The first thing I noted about Dublin was the colors. The city is in many ways very similar to Helsinki, very homey in that way for me, but there are some significant differences, the biggest one being the colorful storefronts. I absolutely loved those painted wood fronts that were further decorated with flowers, flags, decorative paintings and the elegantly crafted or painted business names. Temple Bar pub is obviously the most iconic one of them all, but really, the same theme goes all around!

That first day we had drinks at the conference center and after that there were some sponsor parties to choose from. I went to this one at Jameson Bow St, where we got to do the distillery tour. Not exactly in the distillery, but a tour of the distilling process in the old distillery. After that and the Leprechaun museum experience, I was just amazed by the Irish’ ability to tell a story craft a tour. Pretty amazing tours! Guinness Storehouse tour was no exception either, without the narration, though (since I did not take the headphones).

Last night was my last one in Dublin. After the conference ended, I took yet a different route back to my hotel, walking through the main shopping street on the northern side of the river, as I still wanted to visit the Arnotts once more. I also popped into the H&M in Ilac center (cringe, but it was my best bet for a hoodie for my youngest teen) and returned to my hotel for a little rest while plotting my dinner plans.

Decided on Hard Rock Cafe which was not too far from the hotel, but far enough for me to imagine that I might find an ATM on the way. Turns out ATM’s aren’t really any easier to find in Dublin than they are in Helsinki (or most other places for that matter), even though you need cash for such things as taxis and bus fares. I ran into some Anmesty facers, told them I’m already a donator (which I am), highfived them and asked about an ATM. They pointed me to the closest one, which just happened to be one block away from the Hard Rock Cafe.

I had a local specialty – Guinness Bacon Burger – and a strawberry mojito and bullshitted a bit with a young Samuel L. Jackson lookalike waiter. One of the best damned burgers I’ve ever had! Slight bit on the sweet side with the Jameson marmelade and dark Guinness sauce, but absolutely wonderful tasting burger! I left the restaurant totally satisfied and stuffed and started my walk back through the rather crowded Temple Bar. I mean, there is no such time or place in Helsinki. Not ever, not anywhere!

Walking past the actual Temple Bar pub I decided that stepping in for a drink was an absolute must – as it happens, it was the only pub I visited. At that moment, just like at the Guinness Storehouse, I really wished that I could drink beer. Since that is not an option for me, I just got a Bacardi cola and stood in the crowd for the time it took me to sip my drink, listening to the live band play that gay Irish folk music. Listening to that music, I really don’t even wonder why leprechauns can’t resist dancing. I think I’m part leprechaun.

The first thing i noticed about Ireland, as the aircraft was circling towards the runway, was the patchwork of fields, with rows of identical houses lined up neatly in between. Each row was unique, but none of the houses were unique on the outside. Even the mansions on their bigger lots were placed one next to the other, identical with each other, facing the same way. Quite different than the city itself.

One of the Irish curiosities that caught my eye while walking around the city was this interesting fashion of shorts paired with a winter jacket. Another one was the exterminator. I mean, I have never ever in my life seen an actual exterminator, in full suite and with the tank proppen on his back and all that. Only in the movies. And in Dublin.

There’s a whole lot of bicyclists in Dublin. Perhaps because in a city like Dublin it seems to be way faster to ride your bike around than drive your own car or take the bus. Bicycling culture in Helsinki is quite aggressive, with bicyclists rarely taking heed of red lights and whizzing by pedestrians, slower bikes and dogs with warping speed. I’ve been grazed by bikes, leapt to safety from out of their way, frantically pulled my dogs to safety before. Here, the bicyclists are no better. Actually, I think they’re worse if possible. Yep, nope. There’s no love on my side towards bicycling Dubliners, either.

Apart from the bicyclists, I absolutely loved Dublin. The very best thing about the city? Te bookstores! There’s so many of them! Some big, some small, some new books only, some used books only, some both. I visited at least five or six different bookstores during the week and at the end of my stay, I packed several kilos of books in my suitcase. Eight books in total. Also a couple cd’s and a BlueRay, from the big Tower Records on Dawson Street, on the other side of the street form the wonderful Hodges Figgis multiple story bookstore.

This morning I woke up too early, again. Not finding the opening time for the hotel breakfast bistro, I walked in through the open door of the room at 7:2o. A waitress there informed me that the kitchen won’t open until 7:30, but offered to bring me coffee. Before the kitchen opened, two other ladies walked in too, and to my utter surprise, they too were Finns. So there we were, three Finnish women, waiting for the kitchen to open.

I got my breakfast eggs and toast (and such), ate in peace and returned to my room to gather my stuff. I hauled my heavy luggage out, paid and took the bus to the airport. Aerofort. I’d love to learn Irish (Gaelic)! It’s somehow a totally cool language. It’s kinda useless, like Finnish is useless on a global level, but it seems like a total hoot.

[More photos of Dublin in Flicr]