Ansaan narratut

Oletteko huomanneet? Maailma on enää yhtä kohua. Eilen näkkileipä aiheutti syöpää, tänään verenpainelääkkeet. Huomenna rauhoitellaan, että hei hei hei, se on aika pieni se riski. Klikkitavoitteet saavutettu kahdelle päivälle: kohu ja sen rauhoitus. Syöpäriskien väliin heitetään vähän ympäristökohua, sillä eihän yhdellä ja samalla loputtomiin myydä. Hei, tyhmä kierrättäjä! Olet ympäristörikollinen, sillä muovisi dumpataan Kiinassa mereen! Kunnes, aprillia syö silliä! Suomen muovit hoidetaan täällä. Damage on kuitenkin jo tehty. Taas on pientä ihmistä viety kuin sikaa narussa ja Lidlikin lähti mukaan poistamalla myymälöistään muovit. Anteeksi nyt taas kuinka?

Elämme aikaa, jolloin ihmisen pitäisi oleman tiedostavimmillaan. Valistuksen ja koulutuksen aikaa. Kuitenkin tuntuu, että pieni ihminen on enemmän vedätettävissä kuin koskaan. Informaatiota tulee joka tuutista ja kun meidät on opetettu olemaan tiedostavia, on ympäristöasioihin ja sairauksiin vetoaminen mitä helpoin tie massahysteriaan. Kenen lie agendalla tuokin muovijuttu. Vahinkoihin en usko, mitä valeuutisiin tulee. Suonpää Kirkossa ja Kaupungissa kirjoitti, ettei olisi ollut toimittajalta iso vaiva tarkistaa. Ei varmasti olisi. Skeptinen minä sanon, että juttu laitettiin juuri sellaisena kuin se oli, ihan tarkoituksellisesti.

Kuulostanko nyt jo salaliittoteoreetikolta? Ehkä, mutta kun tätä maailmanmenoa tarkastelee, tulee väkisinkin mieleen “What do we want” -meemi. Ihmiset voivat länsimaissa olla koulutetumpia kuin koskaan, mutta helposti yllytettäviä laumaeläimiä he yhä ovat. Vaikka mediakriittisyyttä opetetaan, fiksuinkin haksahtaa välillä ja herkkäuskoinen useinkin. Ei ole aina edes ihan helppoa tunnistaa valetta totuudesta, ei vaikka yrittäisi. Google on yhtaikaa ystävä ja vihollinen.

Uutisia lähinnä puolella silmällä seuraavana (ja ihan tarkoituksellisesti niin) hämmennyin, kun sunnuntaina isäni pilke silmäkulmassa paheksui muovihaaruikoitamme ja -lusikoitamme. Olin nähnyt uutisotsikon Kiinan meriin joutuvasta muovista, mutten ollut lukenut juttua, enkä todellakaan ymmärtänyt minkäänlaista yhteyttä minuun. Eikä sillä yhteyttä ollutkaan, kuten sittemmin kävi ilmi.

Ihmiset hyppivät “barrikadeille” niin helposti. Keksitään tunteisiin menevä kohu ja johan siitä huudellaan. Sumuverho sanon minä. Se norsu, jota ihmiset pällistelevät samaan aikaan kun “taikatemppu” tapahtuu muualla. Joka kerta, kun uutisissa on jokin tällainen massiivikohu, mietin mitä sillä tällä kertaa mahdettiin peittää.

Ei, en mitenkään väitä, etteikö ympäristö olisi tärkeä. En ole ylenpalttisen vihreä, mutten välinpitämätönkään. Kierrätän ja lajittelen, yritän tehdä ekologisia valintoja jossain siellä omien ja ympäristön tarpeiden kohtauspisteessä. Ihminen ei tällä pallolla kuitenkaan voi voittaa. Teet niin tai näin, aina tuhoat maapalloa jotenkin. Jos ostat muovipusseja, muovi. Jos ostat kangaskasseja, kemikaalit ja lapsityövoima. Jos et osta, kansantalous kärsii. Jos ostat, olet kerskakuluttaja.

En osaa päättää, mikä on parempi. Sekö, että tieto on vain joidenkin käytettävissä ja pysyy ehkä oikeana (ajan yleisen tietämystason mukaisesti)? Vai se, että kuka tahansa voi tuottaa “tietoa” muille ihmisille? Auttaisiko, jos tämän Internetin räjäyttäisi palasiksi? Jos lehdet joutuisivat taas kilpailemaan sisällöllä klikkien sijaan? Voisiko olla jotain siltä väliltä? Media ei milloinkaan ole täydellisen riippumaton ja objektiivinen, sillä ihminen ei sitä ole. Tiede siihen kykenee, mutta siihen mennessä, kun “tieteellinen artikkeli” tulee ihmisten luettavaksi, on se jo läpikäynyt suodattimen jos toisenkin, eikä enää ole objektiivinen vaan ajaa jonkun asiaa.

Ignorance is bliss, sanotaan. Siinä on tietty viisaus, olen havainnut. Kun en ahmi kaikkea “tietoa”, menee vähemmän energiaa niiden seulomiseen ja nielen vähemmän jätettä ravinnon mukana. Tieto kyllä löytää minut, kun sitä oikeasti tarvitsen. Kun vastaan tulee triggeri, sanotaanko vaikka että menen lääkärille jostakin syystä ja lääkäri kertoo minulla, että asia X. Se on silloin minulle relevantti ja tulee taholta, jonka luotan jo pureskelleen asian. Siitäkin huolimatta, että lääketeollisuus on niinikään yksi suuri salaliitto. Ehkä.

En minä tiedä, mitä viime kädessä yritän sanoa. Ehkä sitä, että istukaa alas tai nukkukaa yön yli ennen kuin panikoitte jälleen uutta median esittämää “uhkaa”. Ehkä sitä, ettei kaikki ole sitä, miltä se Intternetissä näyttää. Ehkä sitä, että kannattaa hengittää syvään ennen kuin juoksee taas uuden kohun perässä kuin lehmälauma kauko-ohjattavan auton perässä.

Toisinaan odotan ja toivon, että Vogonit tulisivat ja rakentaisivat intergalaktisen moottoritiensä räjäyttäen maapallon tieltään. Hiiret pitäköön backuppinsa.

Paavalinuskoiset

Jos olisin nyt kirjoittamassa teologian graduani, asettaisin riman vähän korkeammalle kuin silloin parikymmentä vuotta sitten. Kirjoittaisin kattavan tutkielman kirkon – tai ehkä suorastaan useamman kirkon tai kristillisen yhteisön – dogmasta (opista) verrattuna Jeesuksen oppiin verrattuna Paavalin oppeihin, tai miten sen nyt muotoilisi. Silloin parikymmentä vuotta sitten mielenkiintoni oli sielunhoidossa ja sielunhoitajien koulutuksessa, oppimisessa. Eikä siinä mitään, se oli ihan hyvä aihe siinä elämäni vaiheessa ja sillä lienee ollut tekemistä sen kanssa, että minusta tuli se mitä nyt olen, kouluttaja ja konsultti.

Silloin parikymmentä vuotta sitten olin myös keskellä sitä kaikkea. Keskellä kristinuskoa ja helluntailaista dogmaa ja pyhää vakaumuksellisuutta. Aikoinaan minua varoiteltiin, että teologianopinnot vievät uskon. Ei minulle niin käynyt. Elämä niiden jälkeen näytti moninaisuutensa ja kristinuskon mahdottomuuden – minun mielestäni ja näkökulmastani – ja vähitellen hivuttauduin kauemmas siitä kaikesta. Ensin reunamille, vähän niinkuin vaihtopenkille istumaan. Sitten popcornin kanssa katsomoon, kunnes totesin, ettei minua kiinnosta enää sielläkään istua ja poistuin koko stadionilta.

Nyt “seurailen” kirkkoa ja helluntailaisuutta ja kaikkea sitä uskonsfääriä vähän samaan tapaan kuin maailmaa yleensäkin: selailen uutisotsikot  – joissa kristillinen historiamme ja yhä kirkon kanssa naimisissa oleva valtiomme on varsin isossa osassa, vaikkakin usein vain välillisesti – ja luen Facebook-päivityksiä ja uutisartikkeleita, kun aihe kiinnostaa. Minulla on yhä paljon kavereita helluntaipiireistä, kuoroista ja teologipiireistä. En tällä(kään) kirjoituksellani halua heistä ketään loukata, enkä kenenkään uskoa väheksyä, vaan haluaisin hiukan herätellä miettimään sitä, mikä minua kristinuskossa eniten tökkii: rakkaudettomuutta, tuomitsevuutta, armottomuutta. Sanalla sanoen asennetta.

Disclaimer #1: Eivät kaikki kristitytkään ole yhtä homogeenista massaa, vaan joukkoon mahtuu kaikenlaisia armollisesta laidasta tuomionpasuunoihin ja kaikkea siltä väliltä. Tässä kirjoituksesani yleistän jonkinlaisten mediaanin mukaan. Sohin yleiskristillistä dogmaa kepillä, joka jo itsessään on yleistys ja tieteellisen tutkimuksen puutteessa mutu-sidonnaista. Tämä on blogikirjoitus, ei väikkäri.

Rakkaus ja armo ovat kristinuskon opin keskiössä. Kristittyjen rakkain ja tärkein raamatunjae on Johannes 3:16 “Sillä niin paljon on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen poikansa, jotta jokaisella joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä”. Tämä tuli nyt 1938-käännöksen mukaisessa muodossa ulkomuistista. Jos olettaisimme, että kaikki olisikin niin yksinkertaista, sen pitäisi riittää. Siis sen, että löydät itsestäsi kyvyn uskoa, että Jeesus oli – anteeksi on – Jumalan poika ja kuoli ristillä syntiesi vuoksi. Asia kuitenkin monimutkaistuu heti kun olet päässyt niin pitkälle, että uskot.

Nimittäin sitten tulee mukaan kuvioon se synti ja sen välttäminen. Sillä vaikka Jeesus kuoli syntien puolesta, pitäisi sinun nyt jatkossa välttää synnin tekemistä, sillä jollakin sumealla logiikalla saatat muuten pahoittaa Jumalan mielen ja menettää tuon luvatun ristin-lunastuksen. Eh? Eikä sekään toki riitä tosi-kristityille, vaan jotta maailma olisi oikeanlainen paikka, pitäisi niidenkin, jotka eivät Jeesukseen usko, elää Jeesuksen, tai siis oikeammin Paavalin, mihin ihan kohta pääsemme, oppien mukaisesti. Muuten saat niskaasi lokaa.

Toki Jeesuskin puhuu synneistä ja pelastetuaan esimerkiksi aviorikoksesta syytetyn naisen kivitykseltä, kehotti naista: “Mene, äläkä enää syntiä tee”. Jeesus ei sinällänsä milloinkaan listannut syntejä itse, vaan eli sen ajan normien puitteissa. Jeesus kaveerasi niiden, kanssa, jotka fariseukset tuomitsivat syntisinä yhteiskunnan ulkopuolelle. Jeesukselta riitti rakkautta jokaiselle. Kehotus elää paremmin, olla rikkomatta yhteiskunnan normeja ja ennen kaikkea satuttamatta muita (vrt. se puoliso, jota aviorikkojanainen petti), kumpusi eräänlaisesta hippi-ajattelusta. Maailma on parempi paikka, jos kaikki rakastavat toisiaan tekevät toisilleen hyvin.

Paavali on se, joka kirjeissään alkaa listata niitä älä tee -asioita. Kristityt suu hurskaudesta vaahdoten puhuvat armosta ja siitä, miten Uusi testamentti on armon testamentti, joka lisää armon kuorrutuksen kymmenelle käskylle. Uusi rakkauden laki vanhan kovan lain tilalle. Hyvä ajatus – mutta paavalilaisesta uskosta on armo lopultakin varsin kaukana. Paavali, joka tuli suoraan sieltä fariseusten maailmasta ja käänsi takkinsa matkallaan etsimään ja tuhoamaan Jeesuksen seuraajia, tuo aimo tuulahduksen vanhaa lakia koko kristinuskoon. Sääntöjä ja kieltoja. Paavali päätti, miten kristityn tulee elää. Eikä sillä enää ollut oikeastaan Jeesuksen kanssa tekemistä kuin vähäsen.

Paavali oli ensimmäinen kristitty vallankäyttäjä. Uskonto on lopultakin vallankäyttöä: joku kertoo muille, miten tulee ajatella, miten tulee elää, miten tulee toimia. Jos et elä sääntöjen ja kieltojen mukaan oikein, saat nuhteita ja sinut erotetaan yhteisöstä. Eh? Missä Jeesus? Mitä Jeesus tekisi? Jeesus on kutistunut ristillä riippuvaksi viime käden oljenkorreksi. Paavali tuli ja otti ohjat ja vallan käsiinsä ja luotsasi jo varhaisen kristinyhteisön melkoisen juutalaiseen elintapaan: elä annettujen sääntöjen mukaan, tai et ole kelpoinen.

Siksi kirstitty yhteiskunta, siis sellainen kuin vaikka Suomi, jonka koko lainsäädäntö ja valtio perustuu valtionuskonnolle, vaalii niitä paavalilaisia sääntöjään niin tiukasti. Sillä tavoin meidät on opetettu. Et ole hyvä ihminen, jos et elä Paavalin asettamien sääntöjen mukaan. Suurin osa kansasta ei edes tiedä, mistä se kaikki juontuu. Niin vain on. Niin on opetettu. Niin on tapana. Niin sanottiin rippikoulussa, jonka kävin, koska kaikki muutkin. Ai Jeesus? Mikä vitsi! Kuka sellaista uskoo?!

Disclaimer #2: Jeesus kiistatta oli historiallinen henkilö – uskoi hänen jumaluuteensa tai on uskomatta, jonka elämästä on pari sentuhatta vuotta aikaa. Jos ajanlaskumme on oikeassa, 18 vuoden kuluttua Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta tulee tasan se 2000 vuotta – asia, jota matemaattinen osa aivoistani ei koulussa kyennyt käsittämään. Miten joka vuosi siitä voi olla 2000 vuotta? Eikö sen pitäisi joskus olla 2001 ja 2002 ja niin edelleen. Lite ditåt, kuka niitä vuosia enää laskee, kun niitä on se pari tuhatta. Lapsen tosikkoaivoille se oli hämmentävää.

Niin, siis Jeesuksen elämästä on se parituhatta vuotta plusmiinus joku vuosikymmen ja kuolemasta siis niinikään. Siitä ristinkuolemasta, josta tuli Jeesuksen elämää tärkeämpi asia. Paavalin opit nousivat melko varhain Jeesuksen oppeja tärkeämmiksi. Jeesuksen kuolemasta tuli melko varhain hänen elämäänsä tärkeämpi. Paavalin saarnaaminen taisi kolahtaa johtajaa ja selkeitä ohjeita kaipaaviin ihmisiin paljon enemmän kuin Jeesuksen hippimäinen rakkaudenjulistus.

Kuten sanottua, en itse enää usko Jeesukseen, en Jumalaan (en vaikka kirjoitin Jumalan isolla), en mihinkään muuhunkaan jumalaan. Uskon, että ympärillämme, maailmankaikkeudessamme on asioita, joita emme voi käsiittää, nähdä, tai käsin koskea. Uskon rakkauteen ja armoon ja sen puitteissa historiallinen Jeesus on eräänlainen sankarini. Ei siksi, että uskoisin hänen kuolemansa tuovan minulle ikuista elämää, vaan sen vuoksi, miten hän eli ja kohtasi toiset ihmiset.

Kumpa tässä maailmassa olisi enemmän rakkautta ja vähemmän uskontoa. En edes tarkoita uskoa – uskokoon ken haluaa ja mihin haluaa – vaan uskontoa. Järjestäytynyttä, dogmaattista uskontoa, joka sanelee sääntöjä, kieltoja ja normeja. Kumpa ihmiset lakkaisivat yrittämästä pakottaa toisia omaan uskoonsa tai uskontoonsa tai miten sen haluaakin ilmaista. Toki tiedän, että mm. Matteuksen mukaan Jeesus kehotti: “Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla…” Kuuluisa lähetyskäsky, jonka nojalla on tehty hirveästi pahaa maailmassa. Kuka lie senkin Matteuksen teksteihin lisännyt, tekojensa pyhitykseksi.

Disclaimer #3: Ehkä Jeesus tosiaan sanoi niin, mutta se menee jo sinne evankeliumien mytologia puolelle ja edellyttää, että uskomme Jeesusksen oikeasti nouseen kuolleista. Raamatusta nyt ei kukaan enää ota selvää, sillä sehän koottiinkin nykymuotoonsa useampi sata vuotta Jeesuksen elämän jälkeen perimätiedon pohjalta. Jonkinasteisena esi-promoottorina silloin seuraava vallanhaluinen tyyppi, “ensimmäinen kristitty keisari” Konstantinus, joka alkoi ottaa kantaa harhaoppisuuksiin ja mm. julisti areiolaisuuden harhaopiksi.

Parisenkymmentä vuotta Konstantinuksen kuoleman jälkeen Aleksandrian piispa Athanasios (kyllä, jo 300-luvulla oli piispoja) sai tahtonsa läpi Karthagon kirkolliskokouksessa (kyllä, jo 300-luvulla oli kirkolliskokouksia) ja Raamattu kanonisoitiin nykymuotoonsa. Pointtina siis, että jokainen voi tämän nojalla valita, mitä Raamatusta ottaa ja mitä jättää.

Toistan silti, kumpa ihmiset uskonnosta riippumatta (katseeni kääntyy ensisijaisesti islamiin ja kristinuskoon) lakkaisivat yrittämästä pakottaa muita muotteihin. Uskonnollisiin muotteihin, aatteellisiin muotteihin, mihin tahansa muotteihin. Kumpa ihmiset voisivat olla toisilleen yhtä armollisia kuin Jeesus (jos nyt tässä siis otan pirun tavoin Raamatusta sen, mikä ajaa omaa asiaani ;) ) oli kanssakulkijoilleen. Jopa sääntö-Paavali lausui paljon siteeratussa 1. Kor 13. luvussa: “Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.

Ihmisyyden kulmakivet. Usko – johonkin itseä suurempaan, sillä on pelottavaa olla suurin. Toivo – sillä ilman toivoa paremmasta huomisesta kuolemme epätoivoon. Rakkaus – sillä ilman sitä olisimme vain heliseviä vaskeja ja kumisevia kulkusia. Rakkaus, sillä se on lempeä ja pitkämielinen, ei kadehdi, ei kersku, ei etsi omaa etuaan vaan toisen, kärsii kaiken ja voittaa kaiken.

Kristikunta, laajasti nämä uskontovaltioiden epäuskovatkin jäsenet käsittäen, on hyvin paavalinuskoista. Käskyt ja säännöt ovat keskiössä Paavalinkin julistaman rakkauden sijaan. Lähetyskäsky otetaan niin tosissaan, että sen sijaan, että ihmisiä rakastettaisiin ja erilaisuutta hyväksyttäisiin, miekan kanssa uhaten sanotaan, että joko uskot hyvällä tai itket ja uskot. Joko teet kuten sanon tai itket ja teet. Säännöt ja kiellot, järjestys. Dogma. Milloin ne kääntyivät  ihmistä vastaan? Eikö niiden pitäisi olla ihmisen puolella?

Ylpeästi yhdessä yksilöinä

Tässä Pride-viikolla, sen ollessa ehkä näkyvämpi kuin koskaan suurten yritysten lähdettyä mukaan liputukseen, näkee jos jonkinlaista kummallista kommenttia toisaalta itse Pridesta, toisaalta siihen osallistuvista ihmisistä.

Microsoftin julistettua Facebookissa osallisuuttaan, keräsi postaus pinon “boikottiin!” -kommentteja. Kysäisin siinä kohden, joko boikotoijat ovat irtisanoneet kännykkä- ja nettiliittymänsä, lakanneet käyttämästä postia ja käymästä ruokakaupassa ja muutenkin työntäneet päänsä pussiin. Saahan sitä boikotoida, mutta moinen huutelu jää aika tyhjäksi ja typeräksi, jos ei oikeasti siirry Linuxiin (jonka kehittäjissä ihan varmasti on myös sateenkaari-ihmisiä), kylvä itselleen puutarhaa ja ala metsästää itse tehdyillä jousilla ja luovu kännyköistään.

Eräs henkilö kommentoi, ettei moisessa “massamaniassa” ole mitään yksilöllistä – eikös homojen pitäisi karttaa massoja. Taisi mainita jotain kaapeista ja piiloutumisestakin. Ensinnäkään Pride ei ole “homojen juhla” vaan tavoitteena on seksuaalivähemmistöjen aseman parantaminen maailmassa. Vaikka tasa-arvoinen avioliittolaki tuli voimaan reilu vuosi sitten, ei Suomikaan edelleenkään ole LGBT-ihmisten paratiisi. Kaukana siitä. Työpaikkasyrjintä – jota toivottavasti vähintäänkin sateenkaarilippua heiluttelevat yritykset pyrkivät aktiivisesti ainakin omista organisaatioistaan kitkemään – ja tällä hetkellä erityisesti translain uudistus vaativat huomiota.

Pride-viikkoon osallistuu tavalla ja tasolla tai toisella lukematon määrä yksilöitä, jokainen omalla tavallaan uniikki – sillä samalla tavalla kuin jokainen meistä ihmisistä on uniikki, yksilö. Se, että yksilöt kokoontuvat yhteen, ei tee heistä automaattisesti homogeenista laumaa, joka ei osaa kuin ammua unisonona. Se, että joukko yksilöitä kokoontuu yhteen ajamaan ihmisoikeuksia ja ihmisarvoa ja erilaisuuden hyväksymistä, ei tee kenestäkään persoonatonta koneiston osaa.

Minulla on 3/3 jollakin tavalla LGBT-nuorta, joista 2/3 on mukana Pride-jutuissa. Yksi lähti Tampereelle kaverin luo. Se oli 15-vuotiaalle tällä haavaa tärkeämpää. Minä en ole osallistunut, enkä osallistu tänäkään vuonna tapahtumiin tai marssiin kaupungilla, mutta “olen hengessä mukana”. Vihaan tuota sanontaa, mutten parempaakaan keksi kuvaamaan sitä, että pyrin omassa sosiaalisessa verkostossani edistämään LGBT-tietoisuutta ja -hyväksyntää.

[https://twitter.com/seta_ry/status/1011604782220562432]

Viime kädessä kyse ei ole sen kummemmasta, kuin mitä Sakris Kupila Hesarin haastattelussa totesi: ”Kunnioittakaa ihmistä ja olkaa ihmisiksi. Ei tämä ole sen kummempaa.” Ei, ei se ole sen kummempaa. Ei ole sinulta poissa, että joku on erilainen. Ei ole sinulta poissa, että joku indentifioi itsensä toisin kuin sinä haluaisit hänet identifioida. Hänelle se on kuitenkin suuri ahdistus ja kipu, ettei voi olla omana itsenään hyväksytty ja kunnioitettu. Ajattele asia toisinpäin – miltä sinusta tuntuisi? “Normaali” tai “enemmistö” ei ole sen arvokkaampaa kuin erilainen. Erilaisuus ei ole uhka, rakkaudettomuus on.

Tänä vuonna Helsinki Pridessa pyritään saamaan ihmisten huomiota erityisesti translain uudistamispyrkimyksiin. Mietipä tällaista skenaariota elämääsi: yhteiskunta kertoo sinulle, että koska nenäsi on liian käyrä, olet vääränlainen ihminen. Et saa ryhtyä parisuhteeseen, etkä varsinkaan perustaa perhettä. Lapsethan voivat traumatisoitua käyrästä nenästäsi! Sitä paitsi, käyränenäisyys on vähintäänkin paheksuttavaa, sinun pitäisi oikeastaan piiloutua kaappiin, ettei kenenkään tarvitsisi nähdä nenääsi. Jos korjautat nenäsi leikkauksella ja saat lääkärin lausunnon suoristetusta nenästä, sinulle ehkä annetaan ihmisoikeutesi takaisin. Lapsia et kuitenkaan saa silloinkaan saada, sillä nenäkorjauksen yhteydessä tehdään pakkosterilisaatio. Onhan asenteesi varmasti vielä korjauksen jälkeenkin käyränenäinen.

Ehkä naurat nyt typerälle vertauskuvalle. Ehkä käyrä nenä on mielestäsi naurettava vertauskohta jollekin niin perustavalaatuiselle asialle kuin sukupuolelle. Niinpä! Mietipä sitä! Kuinka perustavalaatuinen asia onkaan sille, joka on väärään fyysiseen sukupuoleen syntynyt. Kuinka perustavalaatuinen asia onkaan, että vain voidakseen olla yhteiskunnan silmissä sitä, mitä kokee olevansa, täytyy käydä läpi pitkälliset psykologiset tutkimukset, sterilisaatiot ja monta ihmisarvoa alentavaa kohtaamista. X ja Y määrittävät vain osan ihmisen olemuksesta ja olemisesta.

Muuten, niille, jotka nyt älähtävät, että tämähän on muoti-ilmiö! Ei muuten ole. Transsukupuolisia on ollut aina. Ennenvanhaan heidät suljettiin laitoksiin psykopaattileima otsassa. Tai piilotettiin kellariin ennen kuin laitoksia oli olemassakaan. Onneksi ihmisen ymmärrys ihmisyyden moninaisuudesta on kasvanut! Ei se, ettet sitä näe, tee sitä olemattomaksi. Maton alle lakaistu tai kaapiin piilotettu on yhä olemassa.

#HelsinkiPride 2014 – Denying it won’t make it disappear

Viimeistään tässä vaiheessa kuulen sen argumentin: “Minullakin on oikeus olla oma itseni! Ja minun oma itseni ei hyväksy tällaista homo- ja transhömpötystä! On minun oikeuteni olla heitä vastaan.” Eh? On, sinulla on oikeus mielipiteeseesi, ja hyväksyn sinut, vaikka olisit kirahveja vastaan. Aatteesi ei kuitenkaan poista LGBT-ihmisiä, homoseksuaalisuutta, transseksuaalisuutta eikä mitään muutakaan sateenkaarikirjon alle kuuluvaa sen enempää kuin kirahvejakaan. Aatteesi on todennäköisesti kristillispohjainen. Luepa Raamattusi uudelleen: kenen kanssa Jeesus veljeilikään? Kenen puolella hän oli? Vanhurskaiden farisealaisten vai yhteiskunnan syrjittyjen? Teologi tässä, hei. Se oli muuten Paavali, joka puhui homoutta vastaan, ei Jeesus.

Minä olen ihmisyyden puolella. En yhden tai toisen tai minkään muunkaan ryhmän, vaan ihmisyyden. Idealistina toivoisin vain yhtä: että me ihmiset ihmisinä opittaisiin kohtaamaan toinen ihminen ihmisenä, kunnioittamaan häntä toisena ihmisenä, olemaan ihmisiä ihmisille. Aatteet ja vaatteet ja seksuaaliset suuntautumiset ja ihonvärit ja sukupuoli-identiteetit ja nenän muodot sikseen. Ihminen. Sellainen kuin on. Meillä on kaikilla niin puutteita ja vikoja kuin hyviä puolia ja mahtaviakin puolia. Mitä jos annettaisiin rakkauden voittaa? Mitä jos ymmärrettäisiin, että jokainen meistä on arvokas ja ihmisoikeuksien arvoinen? Mitä jos ymmärrettäisiin, ettei erilaisuus ole uhka vaan rikkaus?

Peace, people! Hengitettän syvään ja annetaan rakkauden vallata alaa. Synnyin kai liian myöhään ollakseni hippi, mutta taidan sellainen silti sydämeltäni olla. Hyvää Pride-viikkoa ja -marssia kaikille! Itsehän vietän lauantain keittiössä (nyrkin ja hellan välissä ;P ) leipoen kakkuja tosikoisen sunnuntaista protujuhlaa varten. Eläköön elämän moniaisuus!

Kesäkimara

Kaikenmaailman hajatuksia on pyörinyt mielessä, mutta eihän minulla ole ollut aikaa kirjoittaa niistä ensimmäistäkään. Tänään on Juhannuspäivä ja vaikka tuossa jo tänäänkin ehdittiin vähän pihaa laitella, armahdettiin naapureita kilkkeeltä ja kolkkeelta ja otettiin loppupäivä vapaaksi kivimieshommilta. Kivien väliin jäänyt sormeni ja pari viikkoa sitten uudellenmurtunut jalkateräni kiittää levosta. Ja minä ehdin kirjoittaa kaikki mielessä pyörineet aiheet kimarapostaukseksi pihalla aurinkotuolissa loikoessani aurinko armaan hellässä syleilyssä.

Viimeinen protunuori uunista ulos

Protuilu ei todellakaan ole meidän perheen nuorison osalta ohi, vaikka teineistä nuorinkin on nyt oman leirinsä käynyt. Kaukana siitä! Hyvällä todennäköisyydellä kaikki kolme nuorta on ensi kesänä leireillä appareina. Keskimmäinen on menossa jo toista kertaa appariksi, esikoiselta on elämän pyörityksessä jäänyt nyt pari kesää väliin. Tosikoinen ilmoitti haluavansa ehdottomasti liittyä protu-yhdistykseen ja mennä myös ensi kesänä leirille appariksi.

Meidän katraasta ei siis edes se yksi kirkkoon kuuluva (tai kuulunut? en edes tiedä) halunnut riparille, vaan jokainen on vuorollaan käynyt protuleirin ja ammentanut sitoutumatonta, joskin ehkä hivenen vihervassari-kallistunutta liberaalia elämänoppia protulta. Sieltä on tullut kotiin himpun verran aikuistuneita, himpun verran lisää avaimia ja työkaluja ja ehkä vähän syvyyttäkin saaneita nuoria. Omien arvojen tutkailua, elämän moninaisuuden pohdintaa, erilaisten mielipiteiden ja näkemysten tarkastelua omien valossa. Ehkä vähän kyseenalaistamista, ehkä vähän vahvistusta omille ajatuksille.

Vaikka olen – tai ehkä juurikin siksi – itse sieltä melkoisen uskovaisesta ympäristöstä kotoisin, minusta protuleirit ovat hienon hieno juttu! Opetataan nuoria ajattelemaan, arvioimaan ja hyväksymään erilaisuutta. Ei anneta arvoja ämpärillä tai edes lusikalla, vaan pohditaan erilaisia arvoja ja mietitään omaa arvopohjaa ja mitä se elämälle tarkoittaa.

Jo silloin kun lapseni syntyivät, olin sitä mieltä, että heidän tulee itse päättää mihin uskovat vai uskovatko, vaikka silloin vielä toivoinkin heidän löytävän kristillisen uskon. En ehkä edes tehnyt kamalan paljon sen eteen kuitenkaan, en etenkään kun oma uskoni lähti jo niihin aikoihin hiipumaan, kunnes loppui kokonaan. Nyt en sitä edes halua. Manipulointia ja kontrollointia, rakkaudettomuutta ja tuomitsemista. Loppujen lopuksi aika kaukana Raamatun ja Jeesuksen sanomasta, jos niikseen tulee.

Uskokoon siis ken uskoo, mihin uskoo, mutta protulta kannattaisi meidän kaikkien ottaa oppia. Erilaisten uskomusten ja arvojen hyväksyminen tuputtamatta omia edistää ihmiskunnan rauhaa niin paljon enemmän kuin rakkauden julistaminen väkivallan keinoin. Sen oppi kuningas Arthurkin yritettyään kitkeä laittomuutta ja väkivaltaa niiden omin keinoin. Does not work that way.

Nuorin protulaiseni siis nautti leiristään yhtä paljon kuin isosisaruksensakin – ja miksei olisi nauttinut? En usko sieltä kovin monevan palaavan kotiin ja tokaisevan, että ihan paska leiri. Aika väsynyt tyttö sieltä tuli: nukkui seuraavat 20 tuntia putkeen. Lähti sitten kavereita tapaamaan ja seuraavana iltana isänsä luo, mistä tie vei mökille Juhannukseksi. Paljon en siis ole neitoani pariin viikkoon nähnyt ja jo on merkit ilmassa, että reissaa Tampereen suuntaan pitkin kesää, minkä ehtii ja rahavarat sallivat, sillä sieltä olivat parhaat protukaverit kotoisin. Mikäs siinä. Tuttua huttua esikoisen protukesän ajoilta. Kyllä se siitä sitten taas rauhoittuu, viimeistään kun protulahjarahat loppuvat ;)

Elämäni hakunjatkeena

Suurin syy siihen, että yksi jos toinenkin blogipostaus on jäänyt kirjoittamatta, on tämä meidän pihamme. Vielä tässä kesän kynnyksellä se oli täynnä villiintynyttä pensasta, jonka juuriverkosto oli kovettanut koko pihan noin 15 sentin syvyydeltä.Tässä oli muutamakin kanto, ja liian lähellä taloa kasvanut vaahtera ja paljon hyttysiä. Aloitimme pihanraivausurakan katkomalla kaikki pensaat maan tasalle ja siitä se sitten on jatkunut uudelleenmaisemointityönä.

Esikoinen teki kovan urakan hakatessaan hakulla lähes koko piha-aluuen kaikki pensasjuurakot pois. Siitä sitten minä jatkoin hakkaamalla ensin yhden kannon säpäleiksi, sitten muokkaamalla maata penkereiksi ja sitten hakkaamalla toisen kannon jämät miehen aloitettua homman, ja sitten vielä kaivettiin sen kaadetun vaahteran kanto juuripalloinen ylös.

Nyt pihassa on kolme pengerrystä, maisemointikangasta ja soraa, ja muurikiviä penkereiden muuria varten, jota tänään jo vähäsen aloitin. Aivan erinäköinen piha! Vielä vähän ankea, mutta kun visiot vilkkuvat silmissä, tiedän, että hyvä siitä tulee! Ihan silkkaa iloa ei tämäkään työnteko toki ole ollut, vaan muutamatkin itkut, hampaidenkiristykset ja riidat tämä elämäni hakunjatkeena on aiheuttanut, kun on ollut “pakko” painaa vaan, vaikka väsyttää.

Samaan aikaan kun toivon, ettei minun ikinä enää tarvitsisi tarttua hakunvarteen (kuitenkin aina tarvitsee, tänåänkin), olen suunnattoman ylpeä aikaansaannoksestamme ja siitä, miten hieno tästä vielä tulee kun saadaan kiveykset paikalleen ja kukkalaatikot ja kaikki. Sitten voin nauttia kesästä ja pihasta ja sanoa: “I made that!”

Gale force winds

Kesä ja aurinko on tänä vuonna hellinyt huolella. Viime päivinä on kuitenkin tuuli ollut sitä luokkaa, että torstaina pihalla istuessani, auringon vielä paistaessa, oli olo kuin Tinoksella olisi ollut. Aurinko porotti kuumana, mutta tuuli oli kova kuin meltemi Tinoksella. Himpun verran vilpoisampi, joskaan ei kamalan paljon. Tarkkailin pienten puiden mittaisiksi kasvaneita tomaatteja, kurkkuja ja chilejä valmiina kantamaan niitä jälleen kerran sisälle, mutta torstaina tuulensuunta oli sellainen, että terassinseinustan kasvit olivat kokolailla tuulensuojassa.

Ihan samaa ei voi sanoa eilisestä myrskystä. Tuuli oli navakka koko päivän ja aurinko pysytteli pilvessä, välillä ripsi vähän vettäkin.Oikein hyvä sää pihatöille; ei päässyt tulemaan liian kuuma toisin kuin tänään, kun huhkin bikineissä paljain jaloin ja ilman hanskoja, saaden näin vekin sormeen sen jäätyä kiven ja maanalaisen betonikulman väliin. Alkuillasta tuuli yltyi suoranaiseksi myrskyksi ja edellä mainitut korkeat kasvit saivat turvapaikan makuuhuoneestamme yöksi. Viimeksi ne olivat sisällä, kun yölämpötilat olivat liian matalia niille, noin viikon ajan kesäkuun alussa.

Tuulen tuivertaessa gale forceissa mies arpoi ribsien grillaamisen ja uunissa valmistamisen välillä. Lopulta päädyttiin grilliin sitten kuitenkin ja niin saatiin hiiligrillatut ribsit itse tehdyn coleslawn seuraksi. Menu oli sama kuin viime vuonna, ja sitä edellisenäkin, sillä erotuksella, ettemme tällä kertaa tehneet baked beanseja lisäksi. Viime vuonna en myöskään tehnyt coleslawta itse, sillä meillähän ei silloin vielä ollut keittiötä…

Puutarhan antimia

Vaikka piha onkin vielä kovasti vaiheessa, on meidän kesäpuutarhamme jo hyvässä vedossa, kiitos toukokuun helteiden. Ensimmäiset tomaattitertut kasvavat ihan silmissä, kurkku on täynnä pieniä kurkunalkuja, salaattilaatikko pursuaa salaatista, paprikat ovat väärällään paprikoita, chilit kukkivat, yrtit kukoistava ja ensimmäisen kesäkurpitsan jo noukin ja laitoin salaattiin toissapäivänä.

On aivan huippua voida vain kävellä pihalle ja napsia yrttejä salaattikastikkeita ja marinadeja varten, ottaa sitruunamelissaa tai minttua jääteetä ja mojitoja varten (vain oma limepuu puuttuu ;) ), poimia tuore kesäkurpitsa ja salaatinlehdet – ja ajallaan tomaatit, kurkut, munakoisot ja paprikatkin – omasta puutarhasta salaattia varten.

Onhan tuossa hommaa, hoivata taimia Suomen oikukkaassa kesässä ja vähän tyhmäksihän sitä itsensä tunsi kantaessaan niitä edestakaisin sisälle ja ulos aamuin illoin. On se sen arvoista kuitenkin! Tulee melkein yhtä halvaksi kuin ostaa kasviksensa kaupasta ;) Oman puutarhan antimet kuitenkin maistuvat paremmilta – ja nyt ne oikeasti pystyvät kasvamaankin, kun puskat ovat poissa varjostamasta terassia.

Kukkia, kukkia

En ole suuri puutarhuri, enkä mikään kukka-asiantuntija. En edes tunnista useimpia niistä, sen paremmin luonnossa kuin kaupassakaan. Puutarha meillä on, ja pidän siellä puuhastelusta ja sen kasvamisen seuraamisesta. Puutarhamme kukilla on pääsääntöisesti kuitenkin vain yksi tehtävä: tuottaa hedelmää. Kun tomaatti tai kurkku tai chili tai paprika kukkii, ei kukka ole komea eikä upea, mutta meille kauniinpi kaikkea, sillä tiedämme, että pian siitä kasvaa hedelmä. Olettaen, että mehiläiset hoitavat tehtävänsä ja useimmiten ne niin tekevät.

On meillä pihallamme joitakin tarkoin valittuja koristekukkiakin. En tiedä kaikkien niidenkään nimiä, sillä osan olen valinnut ihan vain siksi, että ne näyttivät kivoilta. Samettikukilla on tehtävänsä erinäisten tuholaisten loitolla pitäjänä. Talviaikaan meillä voi satunnaisesti nähdä leikkokukkia kuten ruusuja, tulppaaneita ja gerberoita maljakossa, mutta tuossa taisi hujahtaa hyvinkin kymmenen vuotta, ettei minulla ollut ensimmäistäkään viherkasvia, kukista puhumattakaan, kotonani. Ruukkuyrttejä ja -salaatteja ei lasketa, vaikka niitä keittiömme ikkunalla talvisin näkeekin.

Silti, minullakin on lempikukkani. Niitä on jopa jokunen. Ei ehkä niinkään yllättävää, että niihin jokaiseen liittyy jonkinlainen tarina.

Rhododendron

Jos aloitetaan ihan alusta, alussa oli rhodo. Meidän landella on iso rhodo. Se oli iso jo ollessani lapsi, joten nyt se vasta iso onkin. Tuo landen kallioisen karussa maastossa viihtyvä rhodomme tapaa olla täydessä kukassa kesäkuun puolivälin synttäreideni aikaan. Joka toinen vuosi se kukkiin hurjana, joka toinen vuosi vähän vähemmän. Opin rakastamaan rhodoa jo pikkulapsena, isoäidin kanssa landella. Siitä lähtien, kun minulla on ollut oma piha, olen halunnut rhodoa pihalleni. Nyt minulla viimein on. Luultavasti samaa landen rhodoa, tuossa etupihallamme.

Orvokki

Orvokki on toinen kukka, josta olen pitänyt lapsesta saakka. Isoäiti istutti niitä landella kukkapenkkeihin joka vuosi, ja ne olivat ainoat kukat, joiden kastelusta tykkäsin. Kastelukannua kallistellessani hyräilin itsekseni: “Orvokkini tummasilmä, kultasydän pieni. Katsot aina lempeästi, kun käy luokses tieni…” Äiti minulle tuota laulua lauloi ja osaan sen yhä ulkoa. Meillä on orvokkeja pihalla nytkin.

Neilikka

Ehkä jos yritetään jotain kronologiaa ylläpitää, on neilikka vuorossa seuraavana. Neilikka astui sydämeeni ollessani kuudentoista. Olin isän, isän vaimon, ja isoäitini kanssa Viipurissa käymässä. Olin reissussa koko viikonlopun, sillä yövyimme Lappeenrannassa pari yötä. Minulla oli hirveän ikävä poikaystävääni (josta sittemmin tuli nyt jo ex-mieheni ja lasteni isä). Viipurin kauppahallissa erään kojun myyjä alkoi ylistää kauneuttani ja nappasi naapurikojun kukkaämpäristä neilikan, jonka ojensi minulle. Otin neilikan vastaan ja työnsin sen hiuksiini. Mielessäni tuo neilikka oli ikäväni inkarnaatio, ja siitä lähtien neilikka on ollut yksi lempikukistani. Eräänlainen tunteitteni konkretisoituma.

Oleanteri

No nyt pääsemme niihin kirjakukkiin. Joskus nuoruudessani luin Eero Ekqvistin kirjan Oleanterin punainen kukka. Tarina oli minusta hurjan kaunis. Se sijoittui Rooman ajan Palestiinaan ja jotakin tekemistä sillä oli kielletyn rakkauden kanssa – en enää sitä juuri muista, vaikkakin muistan sen, miten suuren vaikutuksen tarina minuun teki sitä lukiessani. Myöhemmin sain oman oleanterin – joka myös muuten rhodoa kovasti muistuttaa. Se kukki minulla monta kesää, kunnes kerran unohdin sen alkusyksyllä parvekkeelle ja halla tuli ja söi sen.

Auringonkukka

Auringonkukka on toinen lempikukistani, jonka nimenomaan kirja on elämääni tuonut. Torey Haydenin Auringonkukkametsä on huikea kertomus naisesta, joka joutui natsi-Saksassa synnyttäjäksi. Naisesta, joka yritti sodan jälkeen rakentaa uutta elämää, mutta jonka koko olemista ja sitä myötä perhettä ja lapsia, varjosti synkkä salaisuus, lapsensa menettäneen äidin kipu ja tuska, häpeäkin. Luin kirjan tosin aivan väärään aikaan elämässäni, esikoistani odottaessani. Itkin vesiputouksen lailla.

Tiikerililja

Nimeni johtuu heprean Shoshunista, joka tarkoittaa laakson liljaa, täsmällisesti ottaen kai kieloa, mutta olen ottanut vapauden tulkita sen vain liljaksi. Lilja, myös kalla, ylipäänsäkin kuuluu lempikukkiini, mutta rakkain niistä on minulle tiikerililja. Tiikerililja on liljoista se, jolla on eniten luonnetta, asennetta. Oranssi ja musta tiikerililja on liljojen kapinallinen. Liljojen epäsovinnainen teini. Vähän kuin minäkin punaisten ja mustien hiusteni ja vähän ikiteinimäisen kapinallisine asenteineni.

Orkidea

Orkidea on oikukas ja itsenäinen. Kaunis kuin mikä, mutta hivene karu varreltaan. Samaistun myös orkideaan ja vaikka minusta on vaikea pitää kasvi kuin kasvi hengissä, orkidean haasteen otan vastaan aivan toisella pieteetillä kuin useimpien muiden kasvien. Kun orkidea kukkiin uudemman kerran hoivissani, tunnen suurta riemua. Ja orkideani ovat kukkineetkin. Olen onnistunut!

Kirsikankukka

Kirsikkapuut, omenapuut, luumupuut ja mitä näitä on. Niistä kirsikka vaaleanpunaisine kukkineen on suosikkini. Kirsikka itsessään on minusta paljon esimerkiksi omenoita maukkaampi hedelmä, mutta sillä on vain vähän tekemistä sen kanssa, että niin pidän kirsikankukista. Ollessani kahdentoista, olin äidin kanssa Japanissa siellä sillä hetkellä asuneen parhaan ystäväni luona. Oli helmikuu, eikä Tokiossakaan vielä ollut hirveän lämmin, mutta ensimmäiset kirsikkapuut olivat jo kukassa ja se oli minusta yksi kauneimmista asioista maailmassa. Ihastukseni kirskikankukkiin sinetöi joitakin vuosia myöhemmin lukemani Mailis Janatuisen kirja Koulu ja kirsikankukka, jonka tarina niinikään sijoittuu Japaniin. Japanilla itsessään on ikuinen paikka sydämessäni.

Bougeainvillea

Kreikka – tai täsmällisemmin ottaen Kreikan Aegeanmeren saaristo, Kiklades, ja vielä täsmällisemmin sieltä Tinos – on toinen maa, jolla on oma paikkansa sydämessäni. Siellä, noilla kuvankauniilla saarilla, kasvaa bougeainvillea valtoimenaan. Oleanteritkin siellä kasvavat pensaina kukkien komeasti kesähelteillä, mutta seiniä kiipeävät ovien ja ikkunoiden ja parvekkeiden yllä roikkuvat bougeainvilleat ovat aivan oma villi palansa noita Kreikan saaria. Bougeainvillea tarkoittaa minulle aurinkoa, suolaista tuulta, merta ja karunkaunista luontoa. Valkoiseksi rapattuja taloja ja koboltinsinisiä ikkunanpuitteita. Sielun vapaata lentoa tuulen mukana.

Verenpisara

Pieni sydämenmuotoinen verenpisara kosketti sieluani erään talon portilla, kävellessäni siitä ohi liki joka päivä koirien kanssa, sydämeni ollessa raskas. Äitini oli kuollut, isoäitini oli kuollut, teinini kamppaili masennuksensa ja itsetuhoisuutensa kanssa. Pienet mutta sinnikkäät pinkit kukat katselivat minua pensaastaan ohi kävellessäni. Kurkottivat sydämeeni lohduttaen ja rohkaisten. Tuntui kuin suruni olisi saanut muodon. Tuntui kuin nuo piskuiset verenpisarat olisivat joka kerta ottaneet palan tuskastani ja muuttaneet sen kauniiksi ja vähemmän raskaaksi. Pieniksi vaaleanpunaisiksi timanteiksi. Kuin kyyneleeni olisivat muuttuneet kukiksi.

Ahkeraliisa

Ahkeraliisa ei ole kummoinenkaan, eikä oikeastaan edes lempikukkiani sinänsä, mutta minulla on vahva lukkarinrakkaus sitä kohtaan. Isoäitini kasvatti noita pieniä ja melko mitäänsanomattomia oranssinpunaisia kukkia sekä stadissa että landella joka kesä. Niitä kasvoi vanhassa käytöstä poistetussa puisessa jollassa, niitä kasvoi pihamaan kukkapenkeissä. Ne olivat myös ensimmäisiä kukkia joita itse omin kätösin istutin ensimmäiselle omalle pihalleni, isoäitini niitä minulle tietenkin tuotua. Lapsena autoin isoäitiä keräämään liisoista siemenet. Kun siemenet olivat valmiita kerättäviksi, niiden kotelo poksahti hauskasti sormissani.

Jos jotain Lissabonista

Välillä tuntui, ettei matkamme syntynyt onnellisten tähtien alla. Lentojen varaus oli ihan fiasko: syystä, jota en kyennyt ymmärtämään, täyttyivät lennot sellaista vauhtia, että pari kuukautta ennen aiottua matkaa, olivat liki kaikki järjelliset (hinnan, lähtöajan, matka-ajan ja välilaskukentän suhteen) lennot täynnä. Kalliiden lentojen menolento oli suora aamulento, oikein hyvä. Paluulento lähti viideltä. Jaiks! Pari päivää ennen matkaa minulle selvisi, että olin valinnut ajankohdaksi Euroviisuviikonlopun ja kohteeksi siis Lissabonin, joss viisut veisattiin.

Hotellin varaus oli tämän matkan valmisteluiden helpoin osuus, niin paljon kuin sitä yleensä vihaankin. Arvuuttelua ja kommenttien lukemista, googlemapsin selaamista ja kuvien katselua, metrokarttojen kaivamista ja hintavertailua, ja hyvällä tsägällä käy hyvä tsägä ja valittu hotelli on oikeasti hyvä. Silti onnistuin senkin sössimään valitsemalla Double-roomin, koska kuvan perusteella kuvittelin parisängyn koostuvan kahdesta sängystä – kunnes juuri ennen matkaa luin, että sängyn leveys on 130-155cm. Sen sain kuitenkin respassa vaihdettua Twin-bedsiksi saapuessamme.

Lähdin siis reissuun nyt 15-vuotiaan tosikoisen kanssa. Olimme kumpikin matkasta innoissamme – minäkin siitä huolimatta, että jokin kaiken suunnittelun haasteellisuudessa näggäsi tosi pahasti. Jotenkin myös hivenen jännitti matkustaa liki aikuisen lapseni kanssa. Korjaan, kaikesta tekemisestäni kriittisen teinin kanssa. Tiesin olevani suurennuslasin alla jatkuvasti ja vieraassa ympäristössä se aiheutti lievähköä ahdistusta ensi alkuun ja ärsytystä loppua kohti.

Aiemmin, lasten ollessa pieniä, reissasin heidän kanssaan paljonkin. Viime vuosina en ole kuitenkaan heidän kanssaan päässyt yhtään minnekään, erinäisistä syistä. Isänsä kanssa tosikoinen on ollut reissussa ainakin pari kertaa viimeisten vuosien aikana. Sen huomasi. Lasteni isä on insinööri ja pikkutarkka suunnittelija. Minä ole impulsiivinen ja spontaani enkä osaa suunnitella mitään. Kuvaavaa on, että kun en viiden minuutin sisällä saanut selvitettyä lentokenttäbussiasiaa netistä, jätin sen silleen ja tuumasin, että mennään taksilla, jollei saada busseista tolkkua kentällä.

No, saatiin busseista tolkku kentällä kyllä. Ehkä osittain siksi, että tosikoinen käski minun käydä infosta kysymässä. Samaa toisteli muutaman muunkin kerran, mm. metro/bussi-lippuja ensi kertaa ostaessamme, mutta silloin tuumasin, että kyllä minä helevetti tästä edes selviän kysymättä! Bussi siis löytyi ja pääsimme hotelliin ehkä ihan samalla hinnalla, kuin minkä taksi olisi kustantanut. Tai ehkä just pari euroa halvemmalla.

Checkattiin itsemme sisään hotelliin, missä emme tietenkään heti sitä (vaihdettua) huonetta saaneet – kellohan ei ollut vielä yhtätoista aamulla! – joten jätimme matkalaukun respaan ja lähdimme metroasemalle ihmettelemään lippujen ostoa. Tavasin laitteen ohjeita, mutta siitä huolimatta, että ne olivat englanniksi, ostin tajuamattani kaksi vuorokautta aikaa lippuihin aikomani yhden sijaan. Ei sillä, se toimi lopulta oikein hyvin! Onnellinen sattuma siis, vaikka sillä hetkellä, “mokani” tajutessani tunsin itseni täysin toopeksi.

Menimme metrolla satamaan saakka ja lähdimme kävelemään vanhan kaupungin halki, Eurovision Villagen ohi, kohti respan keskustaksi merkitsemää aluetta. Syötiin lounasta eräässä katukahvilassa – TAP suorastaan tarjoili koneessa aamupalan, mutta olihan siinä jo nälkä! – ja tehtiin ensimmäiset pienet shoppailut. ALE HOP kuulosti jotenkin suomalaiselta suorastaan, tai jos käänsi aivot englanniksi, olutkaupalta. Sellainen Tiger of Copenhagenin tapainen halpakauppa se oli. Siellä oli kaikenlaista hassua ja hauskaa.

Pyörähdettiin H&M:ssä, ostettiin katukauppiaalta mansikoita, bongattiin (tai minä bongasin) Hard Rock Cafe ja kellon ollessa puoli kolme, palattiin metrolla hotellille. Huoneessa tosikoinen, joka oli juuri ennen matkaa ollut vähän flunssainen, nukahti päikkäreille – paikannettuaan ensin lähimmän Lidlin ilmoitettuani lähteväni etsimään ruokakauppaa jotta saadaan huoneeseen vettä. Nuoret ja googlemaps! Mitä seikkailua se sellainen on, että tietää minne menee? ;P

Tosikoisen nukkuessa huoneemme mukavallä sängyllä, minä kävelin kolmisen sataa metriä Lidliin ostamaan sitä vettä. Matkalla bongasin Seaside-nimisen kenkäkaupan sekä Hua-jotakin kiinakaupan. Tein mental notet kummastakin, mutta jatkoin matkaani Lidliin. Noukin sieltä mukaani 5,4l vesitankin ja katselin punaviinejä toivoen, että olisin pakannut mukaan korkinavaajan. Ei siellä mitään kierrekorkillisia pulloja ollut!

Palasin hotelliin vesitankin kanssa ja joskus viiden maissa herättelin tosikoisen ajatuksena mennä jonnekin vähän syömään vielä jotain. Ensin kuitenkin poikettiin Seasideen, mistä lopulta palattiin hotelliin viemään ostokset huoneeseen ennen kuin käveltiin kiinakaupalle saakka. Sieltä löytyi korkinavaaja ja pullon sulkija ja sen vierestä ruokakauppa, josta ostin kuin ostinkin pullon paikallista viiniä, arvottuani ensin pullon. Sillä hetkellä arvostin Alkon lappusia.

Syötiin lopulta kaupasta ostettuja eväitä hotellihuoneessa ja mentiin ajoissa nukkumaan. Seuraavana aamuna, aamupalan jälkeen, lähdimme Lissabonin eläintarhaan. Kierrettiin eläintarha kolmeen kertaan: jalan, kaikkea rauhassa katsellen; köysiradalla, mistä oli mainiot näkymät myös koko kaupungin yli; maisemajunalla, ihan vain aikaa tappaaksemme ennen delfinaarioesitystä, johon olimme vierailumme päättämässä. Delfiinien jälkeen syötiin päivän ateria eläintarhan Mäkissä, krokotiilien uiskennellessa muovisermin toisella puolen.

Huomasin siinä matkalla, että meillä on kummallakin omat bucket-listimme matkoja varten. Minä haluan jokapaikassa tutustua paikalliseen metroon, käydä Desigualissa (jos sellainen löytyy), syödä kerran Hard Rock Cafessa ja nähdä paikan yöaikaan. Haluan joka reissulta ostaa jääkaappimagneetin ja shottilasin (sellaiset myös nuoriso tuo meille yleensä reissuiltaan, ainakin sen magneetin). Tosikoinen taas ostaa avaimenperän ja mukin ja ehkä magneetinkin, haluaa ainakin tsekata missä on Lidl ja käydä paikallisessa Mäkissä.

Desigualia ei Lissabonin keskustassa ole, mistä olin suunnattoman yllättynyt. Lähimmät viralliset kaupat ovat Almadassa ja Amadorassa, joihin kumpaankin olisi ollut yli tunnin bussimatka. Tyydyin siis El Corte Inglesin Desigual-nurkkaan, jonka valikoima oli melko suppea. Sieltä kuitenkin lähti mukaan uusi rotsi kummallekin. El Cortesta ostin myös itselleni mageen Caminattan lompakon. Caminatta on myös espanjalainen brändi ja sen lompakot ja laukut ovat tosi kivoja!

Käveltyämme kahtena päivänä ihan riittämiin, päätettiin kolmas matkapäivä viettää vähän vähemmän jaloillamme ja hypätä Hop On Hop Off -bussin kyytiin. Selvittelin iltasella netistä sightseeing-reittejä, Castelo Sao Jorge mielessäni väikkyen, mutta koko homma tuntui jotenkin epäselvältä. Sen verran netistä ymmärsin, että olipa linja mikä tahansa, se lähtee Marque de Pombalilta, joten sinne aamupäivällä suuntasimme kulkumme. Reitit olivat aivan eri, kuin mitä olin netistä lukenut, mutta ei sen väliä. Ostin meille combon Belem ja Castelo.

Hypättiin ensin Belem-reitin bussiin ja jäätiin Belemin linnakkeella pois kyydistä. Käveltiin linnaketta katsomaan ja rantaa pitkin löytöretkeilijöiden muistomerkille, jonka luona oli seuraava reitin pysäkki. Ei palattu bussilla ihan Pombalille saakka, vaan käveltiin Parque Edward VII:n läpi ennen kuin noustiin pikkubussiin ajatuksena nousta siitä Castelolla, pyöriä siellä hetki ja tulla sitten bussilla Hard Rock Cafelle syömään illallista.

Tosikoista alkoi siinä istuessa jo väsyttää, ja kun liikenne seisoi ja seisoi ja takkusi, tyttö nukahti olkaani vasten. Siellä oli jäätävä iltapäiväruuhka sen lisäksi, että  reitin läpi meni joku diplomaattikuljetuskin, jonka takia liikenne seisoi pitkään. Bussimatka Castelolle, jonka piti kestää puolisen tuntia, kesti hyvän matkaa toista tuntia. Siellä vuoren huipulla soi livemusa, maisema oli upea ja tunnelma jotenkin suorastaan festive, mutta bussimatka oli täysin puuduttanut meidät. Yhteisestä päätöksestä jatkoimme vain matkaa alas ja kohti ruokaa.

Bussi oli reippaasti myöhässä aikataulustaan, eikä vaivautunut pysähtymään enää missään päästyään alas ja pois ruuhkista. Päädyttiin siis takaisin Pombalille, parin metrovälin päähän Hard Rock Cafesta. Hetken jo meinasimme palata vain hotelliin, mutta, ruoka houkutti ja mentiin kuin mentiinkin Hard Rock Cafeehen. Se oli tosikoiselle ensimmäinen HRC-kokemus ja ensimmäinen kommentti sisään astuttuamme oli “äiti MINNE sä olet mut tuonut?!”. Ruoka oli taatun hyvää ja luulen, että alkushokin jälkeen tytärkin lämpeni ravintolalle.

Viimeisen kokonaisen Lissabon-päivämme vietimme Columbuksen kauppakeskuksessa. Primark ja paljon butiikkeja, Promod, ja Continente, josta löytyivät tuliaisjuomat ja paljon kuivattua kalaa (jota en ostanut) ja vähän iltapalaa. Muutaman tunnin ostoskeskuksessa pyörimisen jälkeen olimme aivan valmiita palaamaan hotelliin, joten sen teimme. Pakkailtiin kamojamme, punnittiin matkalaukkua ja jännitettiin yöheräämistä. Tosikoinen jossain vaiheessa nukahti, minä en niinkään.

Puoli kolmen aikaan checkattiin itsemme ulos hotellista ja noustiin hotellin järjestämään lentokenttäkuljetukseen, joka oli fancystä nimestään huolimatta ihan normaali taksi, ja oltiin kentällä jo kolmen aikaan. Selvittyäni vaivoin lentoselvitysautomaatista, joka ei huolinut pankkikorttia ruumalaukkua maksaessani, tiputettiin laukku baggage dropiin. Huomattavasti nopeampi toimitus kuin mennessä, jolloin edellämme oli lauma portugalilaisia eläkeläisiä, jotka säätivät ylimääräisten laukkujensa kanssa ihan huolella.

Nukuin ensimmäisen lennon Lissabonista Amsterdamiin, join Schipholissa aamulatten ja katselin toisella lennolla uusimman Shadowhunter-jakson, jonka olin ladannut Kindleen hotellissa. Kotomaassa odotti kuuma ihana kesäpäivä ja merikrotti, josta tehtiin iltasella vartaat. Suomessa oli koko matkamme ajan lämpimämpää kuin Lissabonissa, mutta onnistuin minä silti polttamaan nenäni ja käsivarteni sightseeing-bussin katolla istuessa.

Shoppailujen, eläintarhan apinoiden ja kirahvien, sekä sightseeingin ohella matkan oleellisin anti oli ehdottomasti se, mitä opin niin tosikoisesta kuin itsestänikin (tosikoisen ystävällisellä avustuksella):

Pros and cons of traveling with your teen:
– you can see a glimpse of the wonderful competent adult they are about to become
– you get to spend time with the best company in the world, your own offspring
– you will never think too highly of yourself for their critizism is bound to keep you humble
– you get to understand how utterly stupid and lame you are
– you have the best authority in style and any other possible matter always beside you, ready to give their assessment to you
– you have a pal to banter with and quarrel with while knowing they aren’t going anywhere even if you fight
– you get to practise saying no (or risk exceeding your bank account)

[Kuvia matkalta Flickrissä]

Keveämpää elämää

Tiesittehän ystävät hyvät, että painonpudotus ja painonhallinta EI tarkoita mautonta ruokaa ja epätyydyttävää syömistä. Se tarkoittaa pienempiä annoksia ja ravintoarvoiltaan hyvin valittuja aineksia.

Viimeisen 3kk aikana olen pudottanut n. 15kg, syömällä *hyvin*. Hyvin syöminen ei tarkoita mättöä ja runsaita annoksia vaan terveellisiä ja ravinteikkaita ruokia. Kananrintaa, kalaa, parsakaalia, kukkakaalia, papuja, ruusukaalia, pinaattia, sieniä, kananmunia, tuoreita yrttejä, oliiviöljyä, ruisleipää vaalean leivän sijaan, juustoa kohtuudella, hapanmaitotuotteita, salaatteja joissa ei ole teollisia kastikkeita tai krutonkeja vaan hyviä raaka-aineita ja oliiviöljyä tai oliiviöljypohjaisia itse tehtyjä kastikkeita (need I say it? kohtuudella). Eikä sovi unohtaa 12cl punaviiniannosta per ilta.

Painonpudotuksesta ja dieeteistä ja tasapainoisesta ruokavaliosta on teoria jos toinenkin, mutta jotkut seikat vaan ovat faktoja:
– jos kuluttaa enemmän kuin syö, laihtuu (olkoonkin, että erinäiset seikat voivat vaikuttaa aineenvaihdunnan tehokkuuteen ja yhtälö saattaa jossain elämäntilanteessa olla lähes mahdoton)
– liikunta itsessään ei laihduta, mutta toki lisää kulutusta, kasvattaa kehon lihaksistoa ja sydän- ja verisuonikuntoa
– rasva ei kerry elimistöön rasvana eli rasva itsessään ei lihota
– hiilihydraatit kertyvät elimistöön rasvana, jos ei keho ehdi/pysty polttamaan kaikkia syötyjä hiilihydraatteja
– hiilihydraatteja on kahdenlaisia: hitaita ja nopeita, joista karkeasti valkoinen vehnä, sokerit ja tärkkelykset ovat “nopeita” eli vapautuvat kehoon nopealla tahdilla, joten niistä jää todennäköisemmin palamisylijäämää, joka kertyy rasvaksi; kun taas esim. pavut, vihreät kasvikset ja ruis sisältävät hitaasti kehoon vapautuvia hiilareita, jotka elimistö pystyy polttamaan samassa tahdissa
– jos haluaa nopeita tuloksia, voi kokeilla ketoosipohjaista dieettiä, jossa minkä tahansa hiilarien osuus on max 5% päivän ravinnosta ja rasvan isoin %-osuus

Painonpudotus ja painonhallinta ovat toisiinsa sidoksissa olevia asioita, mutta kuitenkin eri vaiheita. Elämäntapamuutos on ainoa tapa pudottaa painoa pysyvästi, ja sekin vain jos elämäntavat pysyvät uudessa suunnassaan. Painonpudotusvaiheessa elämäntapaa harjoitellaan ja säännöt vedetään tiukalle. Painonhallinnassa on enemmän liikkumavaraa, terveellisen ja painonhallintaa edistävän elämäntavan ollessa jo rutiinia.

Viimeksi kun pudotin painoani, pysyin tuossa painossani likemmäs kymmenen vuotta, sillä elämäntapani pysyivät terveellisinä. Mitä sitten tapahtui? Erinäiset elämän stressitekijät ja taloudellisetkin seikat vähän kerrassaan muuttivat mieheni ja minun syömistottumuksia huonompaan suuntaan niin vaivihkaa, ettemme itsekään sitä huomanneet. Kun alamäki alkaa, vauhti kiihtyy kovin helposti. Parissa kolmessa vuodessa keräsin takaisin kaikki vaivalla pudottamani ja poissa pitämäni kilot ja vähän päällekin.

Oli siinä itsellänikin lääketieteellisiäkin asioita ja hormonaalisia asioita mukana, mutta silti sitä ei pääse karkuun, että söin liikaa, söin väärin ja joinkin liikaa. Rasvaa kertyi, kunnes en enää mahtunut vaatteisiini. Lopulta tuli päätepiste, totesin, ettei näin voi jatkua. Korjausliike oli aika raju, on yhä tavallaan raju, sillä 800-1100 kcal vuorokaudessa on hyvin pieni määrä ravintoa. Olen silti energisempi ja voin paremmin kuin ennen tätä korjausliikettä. Miksi? Koska syön kehoni kannalta oikein, oikeanlaista ravintoa!

Siitähän tämä kaikki alkoi. Olette kaikki nähneet ruokakuviani, myös näiden viimeisten kolmen kuukauden ajalta. En puputa puisevaa salaattia tai porkkanoita (niissä on muuten hitsisti sokeria joten niitä ei ruokavaliossani näy muutenkaan) vaan syön herkullisia ravinteikkaita aterioita, pieniä määriä, jotka riittävät elimistölleni mainiosti, sillä rasvaahan on sitten lisäravinnoksi energiantarpeisiin ja fiksusti syömällä elimistö pystyy sitä myös hyödyntämään.

Vinkkini hyvänmakuiseen ruokaan kevennetyllä/fiksulla ruokavaliolla:
– mausteet: käytä niitä! vältä kuitenkin valmiita mausteseoksia, jotka sisältävät runsaasti suolaa. Itse tein oman valmiin mausteseoksen, jossa on vain murto-osa valmisseoksen suolamäärästä
– tuoreet yrtit: tuoreet yrtit antavat ruokaan runsain mitoin hyvää makua, ja ovat erinomainen täydennys tai suorastaan vaihtoehto mausteseokselle. Kokeile esim. basilika, korianteri, ruohosipuli, persilja, rosmariini, timjami.
– chili ja valkosipuli: antavat makua ruokaan helposti ja vähäsuolaisesti
– neitsytoliiviöljy: antaa makua ja tarpeellista hyvää rasvaa ruokavalioon

Suola ei lihota, mutta kerryttää nestettä elimistöön. Suolan riittävä saanti on kuitenkin erittäin tarpeellista, etenkin jos juo paljon vettä, kuten tehokkaassa painonpudotuksessa on suotavaa. 3-4 litraa vettä vuorokaudessa kiihdyttää aineenvaihduntaa ja poistaa elimistöstä nestettä. Suolaa ei siis pidä jättää pois kokonaan, mutta sen saanti kannattaa pitää kohtuullisena.

Kaiken yllä luetellun lisäksi päivittäin on hyvä syödä muutama manteli tai muu aito pähkinä (hasselpähkinä, saksanpähkinä tms.) ja vaikka pala tummaa suklaata. Makeita asioita ei kannata jättää pois kokonaan vaan opetella syömään niitä vain vähän kerrallaan. Opetella ottamaan vain ohut viipale juustokakkua tai vain yksi pala suklaata tai vain kaksi karkkia ja olemaan tyytyväinen siihen. Ja muuten, kun sokeri/venhä jää pois, ne alkavat vähitellen, noin 2kk kuluessa, maistua pahalta.

Kaikkein tärkeintä onnistuneessa elämäntaparemontissa on mielentila. Motivaatio, mielen hyvinvointi – sillä jos voit pahoin sisimmässäsi, et todennäköisesti jaksa ilman suolaista, rasvaista ja sokerista, saati sitä itsekuria, jota etenkin alkuun tarvitaan – itsensä tunteminen ja arvostaminen. Because I’m worth it! Omat heikkoudet on syytä tiedostaa ja toisaalta toimia aktiivisesti niiden voittamiseksi, toisaalta antaa itselleen hetkiä, joilloin ei tarvitse miettiä syömisen ja/tai juomisen järkeviä rajoja. Painonpudotus suorastaan tarvitsee satunnaisia “mättöpäiviä”, jotka herättelevät elimistöä, joka pitkällä aikavälillä tottuu vähäisempään kalorimäärään ja menee säästöliekille. Ihmismieli tarvitsee niitä myös.

Sillä: “One bad meal does not make you fat and one good meal does no make you skinny. It’s the consistency that counts.”

Paremman syömisen puolesta! Terveellisemmän elämän puolesta! Maukkaamman ruuan puolesta! Because life is too short to eat shitty food.