Impressions of Dublin

Sitting at the Dublin airport, waiting to fly home. Deaf ear is ringing like a bastard after a week of continuous noise . I loved Dublin, but I’m so ready to be back home again! I miss my kids, my dogs, my husband. I miss my own bed, I miss the quiet. I don’t miss the rain  and the cold – the weather here was not too much warmer, but it was pleasant this week.

Between the conference and two evening parties, my week was pretty busy. Still, I did manage to do a little bit of shopping too, and saw a nice slice of the city by walking almost everywhere. I saw Dublin in the dawn, I saw Dublin in dusk, in daytime and even late at night – inside a 3km radiuis from my hotel next to the Christ Church, that is. It seems that I picked my hotel from an excellent location, though, right there at the edge of Temple Bar, with the conference center, Jameson Bow St, Guinness Storehouse and both north and south Dublin shopping areas within that radius. Patted myself on my back for that!

My first morning in Dublin I woke up early. I’m not an early riser as it is, but still I somehow managed to wake up by 6am, which is 8am at home; that is of course already half an hour later than my usual wake-up time on weekdays. I tried to idle in bed for some time, but gave up by 7:40, took a shower and was out of the hotel by 7:20, and in search of a nice little coffee shoppe t0 have breakfast in.

There’s no shortage of coffee shops in Dublin, I noticed. However, not all of them are open that early. I had my cappucino and some bacon and eggs in a cozy little coffee shop and continued my walk towards the conference center as the sun was slowly rising behind some cranes at a “skyscraper” (maybe 20 stories high, which is tall for a low city like Dublin, or Helsinki for that matter) construction site.

The first thing I noted about Dublin was the colors. The city is in many ways very similar to Helsinki, very homey in that way for me, but there are some significant differences, the biggest one being the colorful storefronts. I absolutely loved those painted wood fronts that were further decorated with flowers, flags, decorative paintings and the elegantly crafted or painted business names. Temple Bar pub is obviously the most iconic one of them all, but really, the same theme goes all around!

That first day we had drinks at the conference center and after that there were some sponsor parties to choose from. I went to this one at Jameson Bow St, where we got to do the distillery tour. Not exactly in the distillery, but a tour of the distilling process in the old distillery. After that and the Leprechaun museum experience, I was just amazed by the Irish’ ability to tell a story craft a tour. Pretty amazing tours! Guinness Storehouse tour was no exception either, without the narration, though (since I did not take the headphones).

Last night was my last one in Dublin. After the conference ended, I took yet a different route back to my hotel, walking through the main shopping street on the northern side of the river, as I still wanted to visit the Arnotts once more. I also popped into the H&M in Ilac center (cringe, but it was my best bet for a hoodie for my youngest teen) and returned to my hotel for a little rest while plotting my dinner plans.

Decided on Hard Rock Cafe which was not too far from the hotel, but far enough for me to imagine that I might find an ATM on the way. Turns out ATM’s aren’t really any easier to find in Dublin than they are in Helsinki (or most other places for that matter), even though you need cash for such things as taxis and bus fares. I ran into some Anmesty facers, told them I’m already a donator (which I am), highfived them and asked about an ATM. They pointed me to the closest one, which just happened to be one block away from the Hard Rock Cafe.

I had a local specialty – Guinness Bacon Burger – and a strawberry mojito and bullshitted a bit with a young Samuel L. Jackson lookalike waiter. One of the best damned burgers I’ve ever had! Slight bit on the sweet side with the Jameson marmelade and dark Guinness sauce, but absolutely wonderful tasting burger! I left the restaurant totally satisfied and stuffed and started my walk back through the rather crowded Temple Bar. I mean, there is no such time or place in Helsinki. Not ever, not anywhere!

Walking past the actual Temple Bar pub I decided that stepping in for a drink was an absolute must – as it happens, it was the only pub I visited. At that moment, just like at the Guinness Storehouse, I really wished that I could drink beer. Since that is not an option for me, I just got a Bacardi cola and stood in the crowd for the time it took me to sip my drink, listening to the live band play that gay Irish folk music. Listening to that music, I really don’t even wonder why leprechauns can’t resist dancing. I think I’m part leprechaun.

The first thing i noticed about Ireland, as the aircraft was circling towards the runway, was the patchwork of fields, with rows of identical houses lined up neatly in between. Each row was unique, but none of the houses were unique on the outside. Even the mansions on their bigger lots were placed one next to the other, identical with each other, facing the same way. Quite different than the city itself.

One of the Irish curiosities that caught my eye while walking around the city was this interesting fashion of shorts paired with a winter jacket. Another one was the exterminator. I mean, I have never ever in my life seen an actual exterminator, in full suite and with the tank proppen on his back and all that. Only in the movies. And in Dublin.

There’s a whole lot of bicyclists in Dublin. Perhaps because in a city like Dublin it seems to be way faster to ride your bike around than drive your own car or take the bus. Bicycling culture in Helsinki is quite aggressive, with bicyclists rarely taking heed of red lights and whizzing by pedestrians, slower bikes and dogs with warping speed. I’ve been grazed by bikes, leapt to safety from out of their way, frantically pulled my dogs to safety before. Here, the bicyclists are no better. Actually, I think they’re worse if possible. Yep, nope. There’s no love on my side towards bicycling Dubliners, either.

Apart from the bicyclists, I absolutely loved Dublin. The very best thing about the city? Te bookstores! There’s so many of them! Some big, some small, some new books only, some used books only, some both. I visited at least five or six different bookstores during the week and at the end of my stay, I packed several kilos of books in my suitcase. Eight books in total. Also a couple cd’s and a BlueRay, from the big Tower Records on Dawson Street, on the other side of the street form the wonderful Hodges Figgis multiple story bookstore.

This morning I woke up too early, again. Not finding the opening time for the hotel breakfast bistro, I walked in through the open door of the room at 7:2o. A waitress there informed me that the kitchen won’t open until 7:30, but offered to bring me coffee. Before the kitchen opened, two other ladies walked in too, and to my utter surprise, they too were Finns. So there we were, three Finnish women, waiting for the kitchen to open.

I got my breakfast eggs and toast (and such), ate in peace and returned to my room to gather my stuff. I hauled my heavy luggage out, paid and took the bus to the airport. Aerofort. I’d love to learn Irish (Gaelic)! It’s somehow a totally cool language. It’s kinda useless, like Finnish is useless on a global level, but it seems like a total hoot.

[More photos of Dublin in Flicr]

Kirkonkellojen kolkatessa

Edellisestä ulkomaanmatkastani onkin jo melko tarkkaan vuosi. Silloin olin Wienissä SharePoint-konferenssissa. Nyt olen Dublinissa samoilla asioilla.

En eilen edes osannut oikein ajatella lähtemistäni. Pakkasin laukkuni joskus siinä iltasella ja kuvittelin pakanneeni kaiken, todeten samalla itseksni vanhan viisauden, että jos jotain jäi kotiin, sen voi ostaa paikan päältä. Aamulla iski ihan pieni matka-ahdistus. Sellainen “on joo kiva lähteä, mutta mieluummin jäisin kotiin”. Lienee introverteille tai ainakin epävakaille tyypillistä, että asioita suunnitellessa niistä on paljon innostuneempi kuin silloin kun pitäisi oikeasti mennä ja lähteä.

Tilasin taksin Valopilkulla, kävelin kadunvarteen ja nousin taksiin. Kuskilla soi autossa Helmi, the nostalgiaradioasema. Peter Gabriel (Sledgehammer), Bocart Co (Princess I’ll always love you!) ja muutama muukin kasaribiisi, joita en enää muista. Tänään on muutenkin kasari soinut kaikkialla, minne olen mennyt. Eurythmicsiä, A-hata, kaikkea kasaria. Ei siinä kai mitään. Parempi kuin joululaulut muutenkin joulukyllästetyssä kauppakeskuksessa.

Lento oli aika puuduttava, joskin sain jopa vähän töitä tehtyä lennon aikana, kiitos kiintolevylle synkronoitujen pilvikansioiden. Minua väsytti aivan kamalasti, vaikka olin nukkunut ihan hyvin. Hörpin lentokoneen melko pahaa kahvia piristyäkseni, mutta se nyt oli aika mitäänsanomaton yritys. Kentällä ensitöikseni (jahka olin kävellyt noin kolme kilometriä portilta passintarkastuksen läpi laukkukarusellille ja saanut laukkuni) haukkasin vähän syötävää. Oli jo nälkä. Melkein meinasin siitä mennä taksijonoon, mutta kurvasinkin pankkiautomaatin kautta.

Puhelias taksikuski toi minut hotellille (tai oikeastaan naapurihotellille, sillä tajusin vasta autosta noustuani, että kuski oli kuullut hotellini nimen väärin), maksoin käteisellä, sillä autossa ei ollut minkäänlaista laitetta taksamittarin lisäksi ja vastoin lentokentän ohjetta otin vastaan käsinkirjoitetun kuitin. Minkäs siinä kohti teit, kun ei kuskilla laitteita kerta ollut? Mietin, tulinko pahastikin ripatuksi off, mutta maksoin ja nousin ja etsin oikean hotellin. Tiesin, etten ollut siitä kaukana kuitenkaan.

Sain huoneeni ja ajattelin tehdä vähän lisää töitä ennen kaupungille lähtöä. Ajattelin ladata vähän kännykkäänikin siinä ensin. Kaivoin laturin repustani, seisoin laturi kädessäni tuijottamassa pistoketta ja naamapalmusin. Se tältä matkalta unohtunut juttu (tai ainakin toistaiseksi ainoa, mikä on tullut vastaan) oli sitten niinkin tärkeä pieni aparaatti kuin pistokeadapteri. Ei siinä sitten töitä, kun koneenkin akku oli lopussa.

Lähdin kävelemään kohti kauppakeskusta, jota taksikuski oli minulle matkalla esitellyt. Valitsin hotellini erinomaiselta paikalta, olen todella tyytyväinen arvontaani! Joki on tuossa ihan vieressä, keskusta on kivenheiton päässä, konferenssikeskukseen on kävelymatkaa 15-20min. ja yksi kaupungin isoimmista nähtävyyksistä näkyy huoneeni ikkunasta. Christ Church Cathedral se kellojansa kilkuttaa ja kolkuttaa tuossa noin kolmesti tunnissa, mutta eipä se minua kamalasti häiritse.

Kun olet vieraassa maassa ilman adapteria muun maan pistokesysteemistä heidän pistokesysteemiinsä, on melko hankalaa löytää adapteri. Elektroniikkaliikkeet myyvät tietenkin adaptereita, joita irlantilaiset tarvitsevat matkustaessaan muualle maailmaan, mutta tällaiselle hajamieliselle matkustajapololle heidän maassaan ei ollut adapteria löytyä. Yksi myyjä yhdestä Carphone-liikkeestä ohjasi minut Argokseen. Sieltä näyttää saavan kaikkea. Mitä Argos ei myy, sitä ei tarvita.

Yritin ihan ensimmäiseksi ymmärtää, miten koko liike toimii. Sitten yritin tutkia asiakaspisteen paksua tuotekirjaa ja löysinkin sivun, jolla oli monenlaista adapteria. Ensin katsoin, että ne ovat kaikki Irlanti/UK-muumaailma-malleja, mutta vihdoin löysin tarvitsemani. Syötin koneeseen tuotekoodin ja laite sanoi minulle, että voin noutaa sen torstaina 16.11. Hiukan myöhäistä! Ystävällinen (ainoa) asiakaspalvelija katsoi muut liikkeet ja varasi minulle adapterin naapurikauppakeskuksen Argoksesta, mistä noudin laitteen.

Ahdistus hellitti heti ja pystyin vähän katselemaan kauppoja ja ajattelemaan muitakin ostoksia. Joku pieni joululahja/tuliainen mukaan jo tarttui, mutta jotain jäi vielä torstai-illalle. Neljältä menin Leprechaun-museoon (mikä se on suomeksi oikeasti? ei ne ole menninkäisiä eikä keijujakaan oikein). Se oli hurjan mainio kierros! Vähän historiaa ja kansantaruja ja kokemuksellisuutta ja sellaista hauskaa.

Tämä Dublin näyttää olevan paitsi Guinnessin ja Jamesonin (jonka distilleryyn pääsen huomenna kierrokselle) kotipaikka, myös pienten kirjapuotien luvattu maa. Piipahdin tuossa kävelylläni kolmeen pieneen puotiin sen lisäksi, että seikkailin hetken Arnottsin kirjaosastolla ja Leprechaun-museon folklore-kirjahyllyjen edessä. Uusia ja käytettyjä kirjoja rinta rinnan. Kauniita rakennuksia ja sieviä puoteja. Ooh! Ostin yhden folklore-kirjan ja yhden muuten vain listallani olleen (käytettynä): Khaled Husseinin A Thousand Splendid Suns. Onneksi laukussani on sekä tilaa, että kiloja to spare.


Yli kaksi miljoonaa veroeuroa lentää vuosittain syömättömän kouluruuan mukana roskikseen, kirjoitti Hesari tänä aamuna. Tottahan siitä some-poru nousi ja ihmiset alkoivat kysellä, miksei ylijäämäruokaa jaella työttömille ja muille nälkäisille. Niitäkin kai tässäkin maassa on, kaikesta sosiaaliturvasta huolimatta. Niin ainakin väitetään – joskin esimerkiksi tuo aiemmin mainittu valtamedia on toistaiseksi pahasti feilannut kyseisen faktan esittämisessä haastattelemalla “köyhiä” perheitä, joille jää etuuksista käteen enemmän kuin tuettomalle keskipalkkaiselle, ja jotka maksavat opiskelevan aikuisen lapsensakin vuokran. Anteeksi kuinka? Mikä köyhä?

Se on kuitenkin tarina sinänsä, annetaan sen nyt olla. Työnnän sen sijaan lusikkani kouluruokaan näin niin kuin veroja maksavana kahden ja puolen koululaisen äitinä. Mieheni kutsuu lapsiani nirsoiksi ja välillä sanoo, ettei heillä vain ole ollut koskaan riittävän nälkä, kun ei mikä tahansa kelpaa. Ei varmaan ole ei, sillä minulla ei ole ollut tarvetta pitää heitä nälässä. Ruokailufilosofiani on kovin erilainen kuin valtavirran, olen huomannut. En nimittäin varsinaisesti näe syytä pakottaa.

Samainen mieheni sanoo myös, että elämä on liian lyhyt huonon ruuan syömiseen. Niin että kumpi se nyt olikaan? Pitää syödä mitä eteen kannetaan, vai olla valikoiva ruokansa suhteen? Vai onko tässä tuplastandardi? Aikuiselle on ok valita, lapsen pitää vain olla kiitollinen, että edes saa ruokaa? Haloo! Elämme 2000-lukua, eikä täällä länsimaissa ole pakko nähdä nälkää. Ei ainakaan, jos sattuu syntymään keskiluokkaiseen perheeseen. Kermaperseiksikin meitä on haukuttu, mutta haukkukoot.

Niin, minun lasteni mielestä “huonoa ruokaa” on tyyliin parsakaali, ruusukaali, kukkakaali, keitetty porkkana, lanttu, rusinat porkkanaraasteessa (yök!) ja vetinen makaronilaatikko. Noin muutaman mainitakseni. Osasta olen ehdottoman samaa mieltä. Aika monessa ruoka-aineessa valmistus on kuitenkin aa ja oo. Makaronilaatikossa ja makaronilaatikossa on eroa. Ruusukaalin ja parsakaalin voi valmistaa mauttomaksi tai pirun maukkaaksi!

Työni puitteissa käyn satunnaisesti erilaisissa oppilaitoksissa (toisen asteen ja joskus vähän kolmannenkin) ja joudun syömään niiden ruokaloissa. Joskus syön pelkästään salaattia, joskus ronkin vähän lämmintä epämääräistä *jotain*. Kiristelen hampaitani siitä, että maksoin siitä mauttomasta ja vetisestä annoksesta melkein kympin. En siis edes osaa syyttää lapsiani siitä, ettei kouluruoka maistu.

Minulla olisi kovin yksinkertainen ratkaisu lasten syömättömyyteen. Siirretään kouluruuan valmistus pois liikelaitoksilta, kuten Amicalta ja Sodexholta ja mitä näitä Palmioita nyt on ja ruuan valmistus taikaisin koulukeittiöihin tai alueellisiin keskuskeittiöihin. Yksinkertaistetaan ruokalistaa: sen sijaan että yritetään väkisin vääntää ruokaan kamalasti kaikkea kummallista, tehdään yksinkertaisia ruokia. Makaronilaatikko makaronilaatikkona ilman porkkanaa. Porkkanaraaste porkkanana ilman ananaksia ja rusinoita ja lanttua. Ja niin edelleen. Tarjoillaan vaikka vähän erillään niitä lisäjuttuja. Maustetaan maukkaaksi, eikä kummalliseksi. Laitetaan herrajjestas suolasirottimet pöytiin!

Kun mielipiteeni kouluruuasta ilmaisen, saan niskaani melkoisen ryöpyn. Pitää olla kiitollinen, kun ilmaiseksi annetaan! (Öö, ilmaiseksi? Ihan omilla veroillani lasteni ruuan kustannan.) Kermaperseiden pitäisi oppia mitä on olla nälässä! (Öö, miksi ihmeessä pitäisi?) Ei saa haukkua ilmaista! (Öö, taas toi ilmainen! Saan kai minä laatua vaatia, kun kerran oikeasti siitäkin maksan!) Lasten pitää syödä koulussa, ei tässä kyse ole rahasta vaan asenteesta! (Niin ja? Ei syöminen velvollisuus ole.) Ja mitä näitä nyt on.

For the record. Kaikesta kermaperseydestäni huolimatta yritin, y-ri-tin, välittää lapsilleni positiivisen asenteen kouluruuasta. Se ei vaan kantanut ensimmäisiä kouluruokalassa vietettyjä hetkiä pitemmälle. Kun ei maistu, ei maistu. Kysyin tuossa tosikoiselta, millä kouluruuasta saisi parempaa, jotta hänkin sitä söisi. Vastaus oli ykskantaan: “Sun pitäs tulla kouluun kokiksi.” Meillä saa kotona hyvää ruokaa. Laadukkaista raaka-aineista valmistettua keskiluokkaisen kodin maukasta ruokaa. Ei eineksiä. Sekin tekee minusta elitistin.

No sori!

Syyllistäminen on äärettömän huono taktiikka. Olen elänyt syyllistämisen kanssa suurimman osan elämääni ja se on minulle punainen vaate. Nälkää näkevistä puhuminen lapsille, jotka eivät nälkää näe, on järjetöntä. Miten nälkäisen vatsa täyttyy sillä, että ei-nälkäinen syö vatsansa täyteen ruokaa, josta ei tykkää, jota ei selvästikään tarvitse? Äitinikin yritti: “Syö se hernekeittosi! Afrikassa lapset näkevät nälkää, sinun pitäisi olla kiitollinen!” Minä kymmenvuotiaana vastasin: “Ole hyvä ja pakkaa tämä hernarini lähetettäväksi Afrikkaan niille nälkäisille. Minä en tätä syö.”

Ihan silleen vakavasti ottaen. Kuulun siihen luokkaan tässä maassa, jota kai 88% kansasta halveksuu, koska kehtaan kuulua niihin 12%:iin, jotka tienaavat eniten ja näin ollen myös maksavat veroja eniten (aika surullista sinänsä, sillä en kyllä edes tienaa mitään jättisummia minäkään). On siis varmaan aivan ymmärrettävää, että minun valitukseni verovaroin kustannettavasta ruuasta aiheuttaa närää, sillä valtaosa muista on sillä vastaanottavalla puolella. Minä olen kuitenkin vähän sitä mieltä, että saan vaatia. Saan vaatia vastinetta sille rahalle, jonka palkastani yhteiskunnalle “lahjoitan”, jolla kustannan omien ja monen muunkin lasten kouluruokailun.

Ehkä tässä kouluruokailussakin pitäisi mennä siihen, että kyöhyysrajan alapuolella olevien perheiden lapsille se on ilmainen, loput maksavat siitä porrastetusti tai pakkaavat lapsilleen eväät, kuten Jenkeissä. Sitten katsotaan, kuinka moni siitä viitsii maksaa. Sitten katsotaan, miten muutkin alkavat vaatia sille parempaa laatua. Parempi laatu muuten ei tarkoita trendien aallonharjalla keikkumista, vaikka Sukula niin yrittääkin maisteluvideossaan viestittää. Vai sovittaisiinko ihan vaan, että verovaroillakin saisi lapsille parempaa? Jätetään vaikka suurmoskeija tai seuraava musiikkitalo rahoittamatta.

Hymyillen puoli-aurinkoiseen aamuun

Voisi kuvitella, että kun olen herännyt puoli seitsemältä, lähtenyt liikkeelle kymmenen minuuttia myöhemmin ja palannut jo kotiinkin ennen kuin oma kelloni edes soi, olisin koko päivän pahalla tuulella. Tai ainakin aamun tunnit. Aikaiset aamut eivät edelleenkään ole minun juttuni, mutta juuri nyt elämä tuntuu noin yleisesti ottaen sen verran hyvältä, ettei sellainen pikkuseikka päässyt liiaksi ärsyttämään. Ei aikainen herätys, ei mikään sen jälkeenkään.

Automme on palannut korjaamolta. Vaihtoivat siihen osan, joka on varmaan arvokkaampi kuin koko loppuauto yhteensä, mutta mersulla on meille vielä annettavaa, joten vielä korjautettiin. Saman tien saikin olla vaihtamassa talvirenkaita alle ja tällä kertaa mies päätti jättää homman ammattilaisille, joten eilen kävi laitattamassa uudet talvirenkaat uusine vanteineen autoon. Nekin ovat varmaan muuta autoa arvokkaammat, mutta tutulta ostettiin sopuhintaan.

Tänä aamuna palattuani heittämästä miestä junalle laitoin itselleni cappucinon ja avasin koneen noin tunniksi ennen kuin oli aika alkaa suunnitella asiakkaalle lähtemistä. Laitoin toisen, tupla-latten, termosmukiin mukaan otettavaksi ja laitoin reppuuni jääkaapista MannaFrutin. Vielä ei tehnyt mieli aamupalaa, mutta tiesin, että asiakkaalle päästyäni se jo maistuisi. Lähdin ajamaan kohti Espoota ja nautin siitä, että taas on auto!

Päästyäni asiakkaan parkkialueelle, laitettuani auton parkkiin, huomasin, että minullahan on vielä kahvia jäljellä. Jätin Foo Fightersit soimaan, nousin autosta termosmukini kanssa ja sytytin tupakan. Jätin auton oven auki, polttelin tupakkani, hörpin lopun kahvini ja hymyilin, vaikkei aurinko enää paistanutkaan. Meillä se paistoi. Matkalla se paistoi. Sen säteet tuntuivat jääneen minun sisälleni, eikä Espoon puolipilvisyys tuntunut masentavalta, vaan katselin pilvien kultareunoja tietäen, että siellä se aurinko on.

Mielessä väikkyy vieläkin eilen nähty uusi Tuntematon sotilas. Se oli hieno, ja senkin uhalla, että kuulostan aivan isältäni, sanon: “Jokaisen suomalaisen pitäisi nähdä se.” Vaikka olisi nähnyt sen vanhan ja lukenut sen kirjan monta kertaa, kuten minä(kin) olen. Se oli vahva kokemus ja laittoi jälleen miettimään tätä meidän itsenäisyyttämme, sitä mistä olemme tähän tulleet. Miettimään isovanhempiani, joista kolme vaikeni sodasta lähes täysin, mutta neljäs kyllästi minut(kin) sillä niin, että tunnen melkein isoäitini tunteet ominani.

Voisi siis kuvitella, ettei sen elokuvan aiheuttaman tunnemyrskyn jälkeen hymyilyttäisi. Minua kuitenkin tänä(kin) aamun hymyilyttää, sillä se ei jättänytkään minua vellomaan sinne jonnekin, vaan muuttui siksi, mitä sen pitäisikin olla. Osa meidän historiaamme, ehkä tärkein pala modernia historiaamme. Jotain, minkä vuoksi minä voin tänään hymyillä vapaassa Suomessa ajaessani auringonpaisteessa asiakkaalle.

Kiitos, (jo edesmenneet) isovanhempani ja te kaikki muut veteraanit, että soditte meille vapauden.



Koko lokakuun – paria kaunista aurinkoista syyspäivää lukuunottamatta – on satanut. Kodin lähellä olevasta jalkapallokentästä näyttäisi tulleen pysyvästi lammikko, jossa kasvaa jo vähän ruohoakin hiekasta. Ojat kävelyteiden varsilla tulvivat välillä enemmän välillä vähemmän. Espoon tulvista nyt puhumattakaan, mutta ne eivät ole minun elämääni vaikuttaneet.

Koirien kanssa on saanut ulkoilla kävelyn jos toisenkin sateessa. Polku meidän talolta kävelytielle on mutainen ja liukas. Koirat ovat aina kuraisia kotiin palatessa. Autokin on korjaamolla, sateen ja kosteuden vuoksi kait. Perjantaina miehen ajaessa töihin autossa ilmeni jotain kummaa sähkövikaa ja kun mies oli lähdössä kotiin, ei auto ottanut startatakseen ollenkaan. Lopulta ties kuinka monennen käynnistysyrityksen jälkeen mies sai viimein auton käyntiin, mutta kaupan pihassa se ei enää inahtanutkaan.

Meidän mersu on jo vanha, ja vaikka se yleisesti ottaen toimiikin oikein hyvin, olemme ennakoineet ongelmien syntymistä liittymällä jo vuosi sitten Autoliiton jäseniksi. Perjantaina mies pääsi ensimmäistä kertaa sitten testaamaan palvelua. Tiepalvelu tuli paikalle ja yritti aikansa tutkia, mikä siinä autossa on ja mitä sille voisi tehdä. Lopulta päätyivät vain hinauttamaan auton korjaamolle, missä auto on siitä saakka seissyt. Vieläkään ei ole kukaan siellä ehtinyt katsoakaan autoa, joten minulla ei edelleenkään ole mitään ymmärrystä siitä, mikä autossa oikeasti on vikana ja kuinka paljon sen korjaaminen maksaa.

Niinhän sitä sanotaan, että kun jotain menettää, sen arvon vasta kunnolla ymmärtää. Olen niin pitkään ollut ajokortillinen ja autollinen, että tämä autottomuus tuntuu aivan kamalalta. Edellisestä autottomasta ajasta on viitisen vuotta. Silloin myin sen ihanan Civicini ja meni noin viikko ennen kuin sain sen ei-niin-ihanan Insightin tilalle. Sellaiset pienet jutut, kuten esikoisen vieminen Nurmijärvelle huomenna ja esikoisen koneen vieminen Giganttiin huollettavaksi ovatkin yhtäkkiä haasteellisempia tehtäviä ilman autoa kuin auton kanssa.

Nurmijärvelle en tietenkään voi teiniä heittää ollenkaan (isänsä kuulemma lupasi tehdä sen), mutta koneen huoltoon vieminen piti sitten hoitaa bussilla. Onneksi Forumissa on nykyään Gigantti. Se wild goose chase tosin on sitten ihan oma tarinansa. Esikoisen kone on puoltoista vuotta vanha, Gigantista ostettu, mutten ottanut siihen lisäturvaa. En arvellut sitä tarvittavan, sillä onhan meillä osaajaan kotona, jos softaongelmia tulee. Koneessa on nyt ilmennyt hurjaa hitautta ja sellainen kummallinen vika, että jos laturijohto on kiinni koneessa, videoista katoaa värit.

Lähdin siis eilen tosikoisen kanssa kone repussa Forumin Giganttiin. Ensin odotettiin pitkään palvelua ja sitten lopulta mies tiskin takana sanoi minulle, että kone voidaan lähettää huoltoon, mutta hänen mielestään kyse olisi näytön ajurista, ei ohjainkortista. En enää muista paljonko kertoi huollon veloittavan, jos tutkivat, eikä laitevikaa löydy. Ehdotti sitten, että voisin jättää koneen heille softahuoltoon, missä uudelleenasentavat sen, mutta se maksaa minulle satasen. Tuumasin, että sen nyt voin sitten tehdä itsekin.

Lähdin tosikoisen kanssa kotiin kone yhä repussa, kevyesti vittuuntuneena. Tänään sitten työpäivän jälkeen aloin valmistella esikoisen koneen uudelleenasennusta. Latasin viimeisimmän win10-version koneelleni ja yritin polttaa sen dvd:lle, joka ilmoitti olevansa sille liian suuri. Niinpä näkyi olevan: 5,7Gt. Etsin laatikon pohjalta vanhemman valmiiksi poltetun version tilalle ja työnsin dvd:n koneen asemaan.

Such a mundane task, jonka olen tehnyt niin monta kertaa. Tällä kertaa olen kuitenkin repinyt hiuksia päästäni. Ensin en löytänyt boottivalintaa. Sitten kone ei bootannut dvd:ltä valinnasta huolimatta. Kun viimein sain sen boottaamaan dvd:ltä, en päässyt alkua pitemmälle, kun kone ilmoitti: “Your computer needs repair.” No shit Sherlock! Mitähän minä yritän tässä tehdä? Ei viesti tosin siihen loppunut, antoi myös virhekoodin. Saman virhekoodin sain, kun yritin ajaa Recoveryn.

Lopulta käynnistin Windowsin esikoisen tunnuksella ja käynnistin Windowsin asennuksen Windowsin sisältä. Ei optimaalista, but what can one do. Ainakin asennus käynnistyi siitä, mutta nyt se näyttää jumittuneen 22 prosenttiin. Voi olla että joudun vain viemään koneen Giganttiin huomenna kuitenkin. Aargh!

Espoo on salaliitto

Tämän päivän piti mennä ihan toisin. Minun piti käväistä aamulla lääkärissä ja tehdä sitten ihan normaali kotityöpäivä. Päädyinkin Espooseen.

Kaikki oli aamusella ihan hyvin, niin hyvin kuin nyt kahdeksan aikaan aamulla mikään minulla on. Vieressäni oli mukillinen latte macchiatoa (tai mitä siitä nyt oli jäljellä) ja lueskelin Facebookista mitä nyt kaikkea, kuten yleensäkin siihen aikaan aamusta arkisin. Viikonloppuisinhan vielä nukun autuaasti noilla kellonlyömillä.

Vähän ennen puolta yhdeksää nousin, käväisin pikaisesti suihkussa ja vedin verkkarit jalkaan, teepaidan päälle ja lähdin terveyskeskukseen, missä minulla oli lääkärintarkastus varattuna. Mies oli eilen illalla sanonut, että iltapäivästä pitäisi viedä auto huoltoon, ja koska hän oli kipeä, jäi homma minulle. Aamulla hän alkoikin epäillä kellonaikaa ja minun ollessani jo melkein lääkärissä soitti, että se aika olikin jo puoli yhdeksältä, mutta jos saisin auton sinne ennen kymmentä, lupasivat hoitaa vielä tänään. Hampaitani kiristellen totesin, että ehtinen.

Lääkärin jälkeen lähdin siis ajamaan kohti Espoon ties mitä perämetsää, missä tämä espanjalaisten mekaanikkojen pitämä edullinen mutta erittäin ammattitaitoinen ja hyvä huolto sijaitsee. Muistelin vanhastaan, että se EI siis ole siinä Finnoontien poikkitiellä, joten jatkoin länäriä eteenpäin pykälän verran. Rampista noustessani totesin kuitenkin, ettei sekään ollut oikea tie. Jotenkin muistelin osoitteeksi Sinikalliota, laitoin sen Googlemapsiin ja käänsin nokan takaisin kohti Helsinkiä.

Epäusko kuitenkin valtasi minut ja soitin miehelle, kysyäkseni, että mikä hitsi sen paikan nimi edes oli, ja mikä osoite. Mies tarkisti osoitteen: Ruukintie 19. Hermostuksissani kuitenkin unohdin koko lailla saman tien tuon numeron ja naputtelin mapsiin Ruukintie 4 kurvatessani Finnoon rampilta ylös palatakseni taas kohti Kirkkonummea. Googlemasps ohjasi minut ylös Kivenlahden liittymästä ja ajelemaan kummalliseen suuntaan liikenneympyrästä, josta tietenkin lähdin väärään suuntaan, tei uukkarin ja löysin oikean suunnan.

Ruukintie 4:n kohdilla ihmettelin, että missä hitossa oikein olen! Paikka ei näyttänyt tutulta (kyllä, olen käynyt siinä huollossa auton kanssa monestikin; en vaan ikinä opi ajamaan sinne!), eikä sen kylttiä näkynyt missään (arvelin, että ehkä olisivat muuttaneet uuteen sijaintiin). Pysähdyin tarkistamaan osoitteen vielä itse, naputin oikean osoitteen mapsiin ja totesin olevani vain 2 minuutin päässä kohteestani.

Viiemein kymmentä vaille kymmenen olin huollon pihassa. Parikymmentä minuuttia myöhemmin kuin jos olisin löytänyt sinne seikkailematta. Jätin auton huoltoon, missä sanoivat, ettei kannata siihen jäädä odottelemaan, mutta jos kahdeltatoista tulisin hakemaan. Pari tuntia. Ei toivoakaan ehtiä kotiin ja takaisin, eikä mitään järkeäkään istua busseissa kahta tuntia. Olin verkkareissa ja ilman työkonettani ja minua vitutti armottomasti. Rutisin miehelle puhelimessa kävellessäni bussipysäkille.

Kuten sanottua, olen ollut siellä ennenkin, joten tiesin bussipysäkin generaalisen suunnan. Löysin dösän, jonka otsassa luki “Ei linjalla”. Sen ovi oli auki, kuski oli sisällä. Työnsin pääni sisään ja kysyin kuskilta: “Hei! Osaisitko kertoa, mistä löydän bussin, joka veisi minut Isoon Omenaan?”. Kuski kääntyi katsomaan minua, näki kyrsiintyneen ilmeeni ja naurahti: “No vaikka tällä, lähdetään 12 minuutin päästä.” Kysyin, saanko tulla jo sisään istumaan ja sain nyökkäyksen vastaukseksi.

Istahdin bussiin, avasin kännykästä Kindlen ja aloin lukea. Bussi lähti aikanaan ja kai ajallaan, kiemurteli pitkin Espoon sokkeloita. Havahduin välillä kirjastani katsomaan, missä olen (ei sillä, että siitä olisi ollut mitään hyötyä sinänsä), ihmisten tullessa ja mennessä ja kiitellessä tervehtiessä kuskia joka käänteessä. Jossain kohti vanha kuski poistui ja uusi tuli tilalle ja tervehti matkustajia. Stadilainen minussa oli ihan että mitvit?! Ampiainen surisi ikkunssa vierelläni.

Lopulta bussi tuli Länsiväylälle ja aloin ymmärtää, missä mennään. Hyppäsin ulos Piispansillan (tutulla, sillä minulla on asiakas siinä Omenan kupeessa) pysäkillä ja nousin Omppuun. Vastaani tuli koululaisia SPR:n nälkäpäivälippaiden kanssa. Kaivoin lompakostani harvinaiset kolikot ja sujautin lippaaseen ja suuntasin Espresso Houseen isolle lattelle (joka poltti ensihörppäyksellä kitalakeni hampaiden takaa) ja bagelille. Tsekkailin vähän sähköposteja ja facebookkia ja luin kirjaani ja tarkistin bussiyhteyden takaisin huollolle.

Tunnin ehdin istua lukemassa Kate Atkinsonin kirjaa A God in Ruins ennen kuin oli aika lähteä bussilla takaisin takametsiin. Vaikka tiesin jääväni pois vasta bussin päättärillä, katselin ihan mielenkiinnosta ikkunasta kirjan lukemisen sijaan. En tunnistanut ensimmäistäkään kohtaa, en muistanut nähneeni mitään samoja paikkoja menomatkalla. For all I know, oltaisiin voitu olla jossain ihan muualla.

Ei sillä sinänsä väliä, sillä lopulta päädyin kuitenkin sinne minne pitikin. Noukin auton huollosta, ajoin suorinta tietä (jonka sentään niin päin tunnen) Länärille ja kohti kotia. Matkalla taisi keskisormi nousta kertaalleen pystyyn jätkille, jotka ensin hännystelivät puskurissa kiinni ja sitten naureskelivat keski-ikäiselle mersua ajavalle naiselle, joka heilutteli heille keskaria. Mielentila: mess with me and I kick your ass.

Selvisin onnellisesti ulos Espoosta ja takaisin Helsinkiin. Vapise kuningas Minos! Meillä on labyrintti nimeltä Espoo!

Mummi revisited

Siitä on jo sellaiset kahdeksan vuotta, kun luin mummini – äidinäitini – elämäkerran. Vaikka mummini kirjoitti työkseen niin pitkiä lääketieteellisiä artikkeleita lehtiin kuin tv-näytelmien käsikirjoituksiakin, ei omaelämäkerran kirjoittaminen ollut hänelle mikään helppo tai itsestäänselvä pala, eikä hän halunnut edes tarjota kirjaa kustantamoille, vaikka hänellä niihinkin olisi suhteitakin ollut. Ensimmäinen yritelmä oli kymmenkunta liuskaa tekstiä ja sai äidiltäni ja enoltani tylyn tuomion: “C’moon, kyllä sä parempaankin pystyt!” Lopullisessa pumaskassa on nelisensataa lehteä.

Tämä elämäkerta, jonka kahdesta kopiosta toinen seisoo tuolla minun hyllyssäni, nousi tässä jälleen esiin serkkuni luettua sen “viimeinkin”. Meistä lapsenlapsista siskoni luki sen ensimmäisenä ja patisti ja patisti minua lukemaan, kunnes lopulta kirjaan tartuin. Olemme kaikki olleet vuoronperään lumoutuneita mummin elämäntarinasta, sukujuurtemme selvittelystä ja mummin valtaisan mielenkiintoisesta persoonasta. Kirja on kiehtovaa ajankuvaa, uskomattomia tarinoita ja humoristista kerrontaa.

Tuolloin kahdeksan vuotta sitten kirjoitin kirjasta postauksen Vuosisadan takaa. Nyt serkkuni kirjoitti englanniksi vähän pitemmän henkilökuvan mummista omaan blogiinsa: A Tribute to My Grandmother, A Survivor of War, and a Pioneer Science Communicator, 1950-1980. Tuota tekstiä varten serkku pyysi minua kuvaamaan hänelle muutaman kuvan kirjasta. Identtiset kappaleet eivät ihan identtisiä olleetkaan, sillä nähtävästi vain minun kappaleessani on kuvat paikallaan. Niinpä avasin kirjan pitkästä aikaa.

Meitä serkuksia yhdistää ikäeroista huolimatta se, ettei me kukaan oikein opittu tuntemaan mummia. Minä olin yhdentoista hänen kuollessaan, siskoni ja vanhin serkkuni vasta kuuden. Koko minun elinaikani mummi kamppaili imusolmukesyöpää vastaan, minkä vuoksi hän oli etenkin viimeiset vuotensa enimmäkseen aika huonossa kunnossa, paitsi kun oli vielä huonommassa.

Vasemmalla äidinäidinäiti Matilda, keskellä äidinäiti Aira, oikealla äiti Marketta ja minä

Minusta on aivan huikean mielenkiintoista ja mahtavaa, miten hienoista ihmisistä polveudun, miten mielenkiintoisista perheistä ja juurista tulen. Istun täällä isäni vanhempien rakentamassa kodissa, modernissa olohuoneessani, Ikean huonekalujen keskellä naama kohti tauluteeveetä, mutta kun käännän pääni, onkin edessäni isoäitini suunnittelema kirjastonurkkaus, jonka hyllyiltä löytyy mm. tuo mummini (painamaton) elämäkerta, isoäitini (painamattomat) muistelmat ja luontokirja, isoisoisiltäni perittyjä kirjoja, isovanhemmiltani perittyjä wanhoja Waltareita ja muuta historian siipien havinaa tuoreempien opusteni rinnalla.

Muuten, rakastan vanhojen nahkakantisten kirjojen tuoksua!

Lukeneisuus, lukeminen ja kirjoittaminen, kirjallinen lahjakkuus, kulkee suvussani monessa haarassa osin jo satojen vuosien päähän, kun 1600-luvulla Viipurissa satulaesepän poika Jacob Sigfridsson Ursinus pääsi yliopistoon ja nousi suorastaan logiikan ja fysiikan apulaisprofessoriksi. Meillä ei ole koskaan tarvinnut hävetä lukuintoaan, kuten joissain kodeissa. Niin lukemiseen kuin kirjoittamiseenkin on aina kannustettu ja uusia sukupolvia yhä kannustetaan.