Pienestä kii

Aamuruuhkaisuudesta

Viimeaikaisten empiiristen havaintojeni mukaan ihmiset ovat tapojensa orjia, creatures of habit, myös sen suhteen mihin aikaan lähtevät aamuisin töihin. Ehkä osin työnantajien vaatimuksestakin, mutta sen ymmärryksen perusteella, että pk-seudulla on varsin paljon liukuvalla työajalla siunattuja toimihenkilöitä, väittäisin, että varsin moni lähtee töihin joka aamu liki minuutilleen samaan aikaan omasta halustaan, tiedostaen tai tiedostamattaan.

Tämän alkuvuoden aikana olen, kuten aiemmin jo olen kirjoittanut, ajanut Saloon vähän tavan takaa. Kolmena päivänä tällä viikolla, kolmena päivänä pari viikkoa sitten, parina päivänä pari viikkoa sitä ennen. Tarkoittaa sitä, että olen ollut Kehä1:llä (muutoin vähän myöhäaamuisista tavoistani poiketen) noin klo 7:12 ja 7:22 välillä, riippuen vähän siitä miten olen saanut itseni liikkeelle. Aikarako tuossa on vain kymmenen minuuttia, mutta sen vaikutus Kehä1:n tukkoisuuteen on hämmästyttävä!

Klo 7:12 ei tarvitse madella käytännössä ollenkaan, vaan Tuusulanväylältä Turunväylälle pääsee ajamaan kohtalaista 60-70km tunnissa nopeutta jopa maanantaiaamuna. Olen perillä Salossa 8:25.

Klo 7:17 pieni mateluvaihe jossain siinä Hämeenlinnantien nurkilla. Olen perillä Salossa 8:35.

Klo 7:22 mateleminen alkaa Tuusulantieltä noustessa ja jatkuu vähintään Vihdintien paikkeille. Olen perillä Salossa 8:45.

Viisi minuuttia on siis Kehä1:n ruuhkassa jo melkoinen tekijä! Mutta toisin kuin voisi kuvitella, nuo exponentiaalisesti kasvavat mateluvaiheet eivät loppujen lopuksi pidennä matka-aikaa kuin toiset viisi minuuttia! Toisaalta, vain kymmenen minuutin ero lähtöajassa tuottaa 20 minuutin eron perilletuloajassa. Pienestä kii.

Geeneistä

Hiihtolomalla viime viikolla leikkasin kaikille tyttärille otsiksen. Kaikki alkoi siitä, kun esikoinen halusi “samanlaisen otsiksen kuin äidillä”. Kun otsatukka oli leikattu, esikoinen ihmetteli sitä peilin edessä eri kulmista ja minä seisoin vieressä katsellen tytärtä täydellisen hämmenyksen vallassa. Tytössä oli… *jotain*. Kesti hetken että sain ajatuksesta kiinni: tyttöhän oli kuin ilmiselvä minä! Siihen asti olin aina mieltänyt esikoisen jotenkin paljon enemmän isänsä näköiseksi kuin minun. Pienestä kii!

Tässä alkuviikosta tyttöjen täti isän puolelta laittoi naamakirjaan koulukuviaan eri vuosilta. Ja koin uuden häkellyksen noiden kuvien äärellä, kun aivan ilmiselvä tosikoiseni katsoi minua noista kuvista! Tyttöni, jonka siihen hetkeen asti olin aina mieltänyt enemmän minun kuin isänsä näköiseksi :D

Tosiasia onkin, että vauvana ja vielä muutaman vuoden ikäsenä esikoinen oli kuin ilmetty isänsä pienenä ja tosikoinen kuin ilmetty äitinsä pienenä. Mutta koska me kaikki ollaan varsinaisia geenipirtelöitä (minuakin on sanottu milloin isäni, isoäitini, isoisoäitini ja äitini näköiseksi; todellisuuden ollessa jossain siellä välillä), on tietenkin tytöissänikin geenivarantoa molemmilta suvuilta niin ruumiinrakenteessa kuin kasvonpiirteissä kuin monessa muussakin, kuten taipumuksissa ja lahjakkuuksissa.

Tyttöjäni aikani pohdittuani, peilaten myös omien kasvojeni muuttumiseen elämän mittaan, tulin siihen tulokseen, että dominoivat geenit eivät ole ihan yksiselitteinen asia, vaan eri piirteet vahvistuvat ja heikentyvät iän mittaan, hormonaalisten muutosten ja ties minkä kasvuprosessien myötä.

Kyökkibiologiaa ;)

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.