Autot, joita ajattelen öisin

Silloin kun olin ihan pieni, ei meillä ollut omaa autoa ollenkaan. Isovanhemmillani niitä oli, isäni vanhemmilla peräti kolme – yksi Saab kummallekin ja Mini, jota isäni ja setäni lainailivat. Vanhempani tekivät häämatkansa isoisän vihreällä Saabilla. Matkustin paljon niin isoäitini punaisessa Saabissa, sillä kuljin hänen kanssaan todella paljon, kuin tuossa pienessä vihreässä Minissäkin, jok kai oli enempi meillä kuin sedällä, jotensakin pysyväislainassa. Vanhempani välillä nukuttivatkin minua Minin takapenkillä, kun en muuten nukahtanut; autoon nukahdin aina ennen kuin oltiin päästy pihaa pitemmälle.

Äitini vanhemmilla oli valkoinen Fiat 600, jota Topolinoksi (pikku-hiiri/Mikki Hiiri) kutsuivat, kunnes vaihtoivat sen niinikään valkoiseen farmari-Wartburg 353 Touristiin ollessani noin viiden. Haaveilin aina matkustamisesta tuon auton tavaratilassa, ja kerran tuo haaveeni kävikin toteen, kun lähdimme mökiltä käymään kaupassa. Äiti komensi pitämään pään alhaalla aina kun tuli autoja vastaan.

Tuosta Warresta tuli joskus 80-luvun alkupuolella meidän perheen ensimmäinen oma auto, kun ukkini (mummi ei ajanut) halvaantui aivoveritulpan seurauksena, eikä enää voinut ajaa. Äiti meni autokouluun vasta silloin, päälle kolmikymppisenä, ja sai korttinsa pikavauhtia niin että pääsi kuskaamaan ukkia ja mummia tarpeen mukaan.

Ehkä vuosi tai pari myöhemmin vanhempani ostivat pari vuotta vanhan valkoisen Talbot 1510:n, hienon suomalaisen auton, jonka tietuntuma oli aivan jotain muuta kuin pommpivan warren. Jonkin aikaa meillä oli kaksi autoa, kunnes warppuri jouti jo eläkkeelle. Joku sen osti tehdäkseen sen rungosta itselleen peräkärryn.

Talbotilla seikkailtiin monet seikkailut. Muistan muutamankin reissun Vesannolle tai niille main, kun Talbotissa ei toiminut lämmitys tai vinkkarit tai kummatkaan. Huopiin kääriytyneenä hytisin takapenkillä, ja faija pysähteli putsaamaan tuulilasia tuon tuosta. Muistelisin, että Talbotin loppu oli moottoripalo, mutten ole varma. Siinä vaiheessa oli isäsuhteeni huonoimmillaan.

Erään kerran oltiin mutsin kanssa Talbotilla palaamassa himaan Espoon kirkon hautausmaalta, kun mutsi, jonka suuntavaisto oli legendaarisen huono, lähti kehä-kolmosta väärään suuntaan. Päädyttiin sinne Kirkkonummen tietämille, eikä suinkaan Turun motaria pitkin kotiin, mutta siitä sitten alkoikin Espoon ajelutraditio. Vanhempien eron jälkeen oli tavallista, että lähdettiin seikkailemaan autolla pitkin Espoota, mutsi, systeri ja minä, jos ei muuta tekemistä keksitty. Niillä reissuilla käytiin monet hyvät keskustelut!

Talbotilla ei tosin noita eron jälkeisiä ajeluita enää ajeltu, sillä Talbot meni erossa faijalle, kun taas mutsi osti siinä vaiheessa Peugeot 309 sedanin. Olimme systerin kanssa mukana koeajamassa autoa ja näimme autoliikkeessä lutuisia Peugeot-leijonapehmoja, joita mutsilta aloimme kinuta. Mutsi ei niitä meille ostanut – liekö olleet myytävänäkään – mutta kun haimme auton pari päivää myöhemmin, oli auton takaikkunalla kaksi leijonapehmoa odottamassa meitä. Bless that automyyjä!

Tuo sininen Peugeot ei palvellut kuin pari vuotta ennen kuin sen viat alkoivat olla niin monenmoiset, että painostin mutsia vaihtamaan saksalaiseen autoon. Minähän olin siitä erilainen tyttönuori, että luin Tekniikan Maailmaa ja tunsin autot ja niiden kujeet. Kun Pösö jälleen kerran oli korjaamolla, ja lasku uhkasi olla melkoinen, mutsi viimein minua kuunteli ja hommasi itselleen sinisen sedan-mallisen Opel Kadettin, jonka Beauty-varustelumalli puhutteli äitiä kovin.

Kyllä se kaunis auto olikin, silloisten standardien mukaan! Kaunis ja uskollinen ja palvelikin pitkään ja ongelmitta. Sillä mutsi minua ja systeriä kuskaili ympäriinsä, sillä ajeltiin pitkin ja poikin Suomea, ja sillä käytiin konferenssireissulla aina Jönköpingissä saakka!

Siinä kuudentoista vanhana jo istuin ehkä kuitenkin enemmän hopeanvärisen vuoden ’86 Mazda 626:n kyydissä enemmän kuin mutsin Opelin. Olin jo jonkin aikaa toki ollut mukana porukassa, missä oli paljon nuoria aikuisia ja heillä autoja, mutta tuo Mazda kuului kundille – eksälleni, lasteni isälle – jonka kanssa aloimme seurustella ollessani kuudentoista. Siitä alkoikin toistakymmentä vuotta kestänyt Mazda-aika elämässäni.

Tuota kyseistä Mazdaa en itse ikinä ajanut, sillä minulla ei ollut ajokorttia vielä naimisiin mennessämme, ja siihen mennessä kun se ajoin, olimme jo vaihtaneet tuon vanhan hatchbackin uudempaan, niinikään hopeiseen vuoden ’91 626 sedaniin.

Tuo auto meillä sitten olikin kunnes esikoinen oli parivuotias ja odotin tosikoista. Silloin, alkuvuodesta 2003, päätimme vaihtaa farmariin, sillä onhan sellainen paljon sedania käytännöllisempi kahden lapsen ja rattaiden ja whatnot kanssa. Silloin ostimme ensimmäisen upouuden automme. Tehdastilaus sekään ei ollut, mutta näyttelyauto, joka oli ehkä 5000km ajettu meille tullessaan. Yönsininen Mazda 6.

Seuraavakin automme oli vielä Mazda, vuoden ’98 Madza 626, hopeinen hatchback. Olimme muuttamassa Helsingistä Klaukkalaan ja tarvitsimme toisen auton. Mies, tuo eksäni, ehdotti, että minulle voisi ostaa pikkuauton, sellaisen kauppakassin. Kysyin, että miksi minulle. Ostetaan kauppakassi hänelle, niin minä ajan sitä farmaria. Suivaannuin todella moisesta ajatuksesta! Niinpä haimme sen sijaan Saksasta toisen Mazdan kakkosautoksi kesällä 2005.

Samoihin aikoihin alkoi mies haaveilla tehdastilatusta uudesta autosta, dieselistä, joka kulkisi vähän paremmin kuin Mazda 6 – se nimittäin oli sen verran painavampi auto, että 1.6l moottori, joka oli ollut ok edellisissä Mazdoissa ja oli ok meidän toisessa autossa, tuntui vähän liian pieneltä tuolle autolle. Tilasimmekin lopulta viininpunaisen Toyota Avensis -farmarin, jonka saimme sitten vuoden 2006 helmikuussa, kait.

Saksasta haettu Mazdamme palveli erinomaisesti aina vuoteen 2008, jolloin se alkoi oireilla vanhuutta. Siis ihan niitä tavallisia juttuja, mitä nyt autossa saa siinä vaiheessa tehdä, hihnanvaihtoja (se katkesi Hämeenlinnanväylällä) ja sen sellaista. Lopulta loppukeväästä 2009 se alkoi olla siinä kunnossa, että remppojen hinnalla sai jo uuden auton. Sellaisen siis ostin.

Se oli ensimmäinen ihan ikioma autoni, sporttiviritetty Honda Civic hatchback 1.8l, hopeinen sattumoisin sekin. Rakastin tuota autoa! Siinä oli kaikki vimpan päälle, vain peruutustutka puuttui, mutta sen sain autoon synttärilahjaksi. Kolme vuotta sillä autolla ajoin, kunnes firma tarjosi mahdollisuuden leasing-autoon ja päätin vaihtaa sen myötä uuteen.

Se oli vähän huti. Tai no, olihan se Honda Insight -hybridi, graffitinharmaa hatchback, oikein hyvä kaupunkiauto, jollaiseksi sen olin tarkoittanutkin. Siinä vaiheessa olimme juuri muuttamassa yhteen nykyisen mieheni kanssa, ja hänellä oli ennestään “väyrynen”, hopeinen vuoden 2000 (kai) E320 sedan-Mersu, jolla luultiin ajavamme kaikki pitemmät reissut ja kaikki ne kerran, kun kaikki kolme lasta piti saada samaan autoon.

Kävi kuitenkin vähän toisin. Erinäisistä syistä elämä heitti häränpyllyä taloudellisesti, ja päädyimme pistämään mersun seisontaan siinä vaiheessa, kun se olisi tarvinnut uuden akun ja jotain muuta pientä laittoa, ja ajelimme Hondalla kunnes sen liisari päättyi. Asuimme Helsingissä, emme tarvinneet kahta autoa. Kun Honda lähti takaisin leasing-yhtiölle 2015, laitettiin väyrynen kuntoon ja ajeltiin sillä seuraavat kolme vuotta vielä.

Mersu on mersu ja kestää ja kestää, mutta tuo malli oli tunnetusti koriltaan susi. Se alkoi ruostua pahasti ja kattoikkunasta tuli vesi läpi niin että eräällä rankkasateella vaihdelaatikko kostui ja ongelmiahan siitä tuli. Kesällä 2018 ostimme uuden Mersun – kyllä, vaihdoin Mazda-miehestä Mersu-mieheen – mustan AMG-stailatun GLK 350 3.2l diesel citymaasturin ja myimme väyrysen pois.

Se oli tuo kyseinen citymaasturi, jonka minä puolitoista kuukautta sitten ruttasin. Auto on yhä korjaamolla, odottelemassa varaosia Saksasta, ja mies puolestaan odottelee autoa takaisin käyttöön, jotta pääsee hakemaan laattoja ja vesieristelevyjä ja mitä nyt kaikkea rautakaupoista.

Nyt meillä on siis yhdeksän yhden auton vuoden jälkeen taas kaksi autoa taloudessa, kun maasturin päädyttyä korjaamolle ostimme väliaika-autoksi AMG-Mersun, joka ei jää väliaikaiseksi, vaan ehkä noista kahdesta autosta jopa pysyvämmäksi, miehen harrasteautoksi jos ei muuta. Vuoden 2007 musta sedan CLS 63 6.2l V8 AMG, ihan ehta urheiluauto siis. Ei mikään uusi, mutta erinomaisessa kunnossa.

Olisihan noista autoista tarinaa vaikka kirjan verran. Siis kaikista elämäni autoista ja muutamasta muusta, jotka jätin tästä pois. Kaikenlaista sellaista kuten se yksi vuokra-auto, joka hajoili pitkin mökkimatkaa, ja Saabin legendaariset puskurit, joiden päällä tennarinikin pysyivät kymmenen kilometrin matkan pomppuisia hiekkateitä pitkin, ja kaikenmoiset avainten sisäänlukitsemiset ja mitä nyt kaikkea. Sitä sellaista, mitä tapahtuu ihan tavallisessa elämässä.

Auto on ehkä vain kulkupeli, tapa päästä paikasta toiseen. Ne ovat kuitenkin niin kovin monessa menossa mukana nykyihmisen elämässä, melkein kuin hevonen ajalla ennen autoja, että niihin kiintyy ja niihin kiinnittyy muistoja. Minä en ole koskaan antanut autoilleni nimiä, mutta tiedän monia, jotka ovat. Autokin on monella tapaa tunnejuttu. Ja nyt, noihin nopeisiin mersuihin tottuneena, minusta tuntuu, että millään muulla enää ikinä halua ajaakaan 😀