Tarinat tatuointien takana

Ihooni on noin parinkymmenen viime vuoden aikana nakutettu seitsemän tatuointia/tatuointikokonaisuutta. Suhteellisen pieniä kuvia, enimmäkseen ääriviivoja. Hajasijoitettuina eri kohtiin kehoani, tarkoin mietittyihin kohtiin, jonkinlaisella symmetrianäkemyksellä. Toisaalta niin, että ne on helppo pitää piilossa tarpeen mukaan, toisaalta näkyvillä.

Jokaisella tatuoinnillani on pintaa syvempi merkitys minulle. Jokainen niistä on tarkoin harkittu, tarkoin valittu ja tarkoin piirretty. Niitä ei ole valittu netistä eikä tatuoijien kansioista, vaan olen jokaisen valmistellut itse, artisti viimeistellyt iholleni. Niistä saa kukin olla mitä mieltä on, mutta minulle jokainen niistä on tärkeä, ei vain kuvana, vaan niiden ottamiseen johtaneen prosessin takia.

1) Pupu, vasemmassa olkavarressa, heinäkuu 2002

bunnytattoo
Pupu on toteemieläimeni

Keräsin rohkeutta ensimmäisen tatuointini ottamiseen hyvän aikaa. Ihan jo toimitus pelotti, mutta lisäksi silloinen mieheni oli todella kovasti sitä vastaan. Miehen vastusteluista huolimatta siskoni kanssa yhdessä kävimme varaamassa tatuointiajat ja niin juokseva pupu pääsi olkavarteeni. Minulle oli tärkeää saada tehdä oman pääni mukaan. Liian kauan jo olin aina tehnyt kuten minulta oli odotettu, aina elänyt, kuten muut halusivat minun elävän. Pupu oli ensimmäinen irtiottoni, ensimmäinen askel minuuteni löytämiseen.

Pupu on toteemieläimeni. Tiesin sen jo nuorena. Olen sielultani pupu. Vähän säikky, vähän poukkoileva, vähän add, kuitenkin vahva, itsenäinen ja älykäs. Ja loppumattoman utelias. Joskus kauan sitten kirjoitin pupuista webbisivuilleni näin:

Pupuilla on pitkät korvat, töpöhäntä, voimakkaat takakäpälät, lyhyehköt etukäpälät, nöpöttävä nenä, ristihuulet ja pitkät etuhampaat sekä paksu (yleensä) lyhytkarvainen turkki. Pupuja on toki erivärisiä ja erikokoisia ja valtavasti erirotuisia. Koska tarkoitukseni ei nyt ole kuitenkaan esitelmän pitäminen pupuista yleensä, vaan nimenomaan pupujen luonteesta, jätän ulkoiset ominaisuudet tähän. Sen sijaan paneudumme nyt hieman pupujen sisäiseen maailmaan.

Niin oudolta kuin se maallikosta voi kuulostaakin, myös puput ovat yksilöitä. Jokainen pupu on vähän erilainen. Kerron tämän kokemuksesta (minulla on ollut kaksi kania sekä siskoni sellainen ja kummitädilläni niitä oli joskus kokonainen liuta), mutta auktoriteetinkaipuiset voivat tarkistaa asian Richard Adamsin kirjasta Ruohometsän kansa (eng. Watership Down). Jotakin yleistä pupuista voisi kuitenkin todeta.

Ensinnäkin, kaikkihan tietävät, että puput ovat arkoja eläimiä. Vanha lastenlaulukin sanoo pupusta, että “pistää päänsä piiloon, luulee, ettei nää susihukka pientä hännäntöpökkää”. Oikeastaan laulu ei tee pupuille oikeutta, sillä puput eivät ole tyhmiä, vaikka säikähtäessä niiltä saattaakin mennä pasmat sekaisin. Ei, puput ovat erittäin älykkäitä eläimiä. Ks. esimerkiksi Nalle Puh. Pupujen älykkyys on toisenlaista kuin koiran. Koira on lojaali, pupu taas on itsenäinen eläin, joka ajattelee muista riippumatta. Ja on loppumattoman utelias.

Pupu on myös hienostunut eläin. Se on siisti, kuten kissat. Peseytyy usein ja sukii aina turkkinsa kiiltäväksi ja hienoksi. Pupun liikkuminen on sulavaa ja kaunista katseltavaa. Pupu voi loikata korkealle tai kaivautua mitä pienimmistä koloista (mistä tahansa mistä sen pää mahtuu läpi). Tämä palvelee oivasti pupun uteliasta luonnetta. Puput ovat myös hyvin herkkiä eläimiä. Ne ovat uskollisia ystävilleen – ja vihollisilleen. Ne loukkaantuvat herkästi ja kokevat pettymykset voimakkaasti Silloin ne vetäytyvät yksinäiseen nurkkaansa.

Kun pupu rakastuu, se on menoa. Se on rakkailleen äärimmäisen hellä, mutta myös vähän mustasukkainen kaveri. Pupun luottamuksen voittaa vain jos pystyy osoittamaan sille, että sen itsenäisyys säilyy. Pupu tarvitsee sopivassa suhteessa tilaa ja rakkautta – ihan niinkuin ihminenkin!

2) Lilja, oikeassa nilkassa, maaliskuu 2008

lily2
Lilja on toinen nimeni mahdollisista merkityksistä

Tuossa noin vuonna 2008 plus-miinus muutama vuosi elin eroon johtanutta aviokriisiä. Etsin tosissani itseäni – kuka olen, millainen olen, mitä haluan elämältäni ja mieheltäni. Ihan hyvin aikoinaan alkanut avioliitto oli alkanut rakoilla, ehkä osittain siksikin, että olin naimisiin mennessämme vain 19, lapsi vielä. Ja kun kasvoin, en ollutkaan se nainen, jota mieheni tarvitsi ja halusi. Eikä hän se mies, jota minä tarvitsin ja halusin.

Lilja on eräs etappi tässä prosessissa. Nimeni, Sanna, voidaan johtaa joko kreikasta tai hepreasta, ja koska heprean Shoshun – laakson lilja – on niin paljon runollisempi kuin kreikan Aleksandra (ihmisen puolustajatar), päätin että lilja se on. Sitä paitsi lilja on helpompi tatuoitava kuin ihmisen puolustaja, vaikka jälkimmäinenkin minua kuvastaa melko hyvin. Liljasta tuli minulle minuuden symboli. I am me.

3) Kolibri, oikeassa lapaluussa, lokakuu 2010

kolibritat
Kolibri on maailman vahvin lintu

Lokakuussa 2010 takanani oli niin avioero kuin (odotetusti) kiville mennyt rebound-suhdekin. Olin ensimmäistä kertaa aikuiselämässäni sinkku. Kävin syksyn aikana läpi elämääni ja itseäni suhteessa muihin ihmisiin, etenkin miehiin. Olin suunnitellut kolibri-tatuointia liljan ottamisesta lähtien, mutta aika ei ollut ollut oikea. Syksyllä 2010 elämäni oli pisteessä, jossa tunsin kolibrin olevan lintu paikallaan lapaluussani. Olin löytänyt vahvuuteni.

Keväällä 2008 kirjoitin kolibrista näin:

Kolibri on pieni lintu, mutta monella tapaa hyvin erityinen. Se on mm. ainoa lintu, joka kykenee lentämään takaperin ja oikeastaan mihin suuntaan vain, jopa ylösalaisin. Sillä on uskomaton kyky “leijua” paikallaan imiessään mehiläisen tavoin mettä kukasta. Mehiläisen tavoin se myös kuljettaa siitepölyä muassaan, hedelmöittäen kasveja, joista se imee mettä. Kolibrit ovat erakkolintuja, jotka pienestä koostaan huolimatta ovat vahvoja ja määrätietoisia puolustaen reviiriään paljon itseään isompiakin lintuja vastaan.

Kolibri on kaunis kuin mikä. Tai onhan niitä erilaisia ja erinäköisiä. Ihan pieniä ja pikkuisen isompia. Kolibreista pienin ja samalla maailman linnuista pienin, kimalaiskolibri, painaa vain 1,8grammaa ja on 5,7cm kokoinen. Suurinkin kolibri, jättikolibri, painaa vain 20grammaa ja on 21,5cm kokoinen. Kolibreja on värikkäitä ja vähemmän värikkäitä. Toiset ovat vihertävän harmaita, toisissa on lähes sateenkaarimaisesti kauniita värejä.

Kolibri on ollut jo pitkään minun – kuten varsin monen muunkin ;) – suosikkilintu. Eihän niitä täällä Suomessa ole, enkä ole koskaan sellaista luonnossa nähnyt missään muuallakaan, mutta sen pienuuden ja vahvuuden yhdistelmässä ja upeissa väreissä ja lentotaidossa on jotain kiehtovaa ja hienoa. Samoin kuin minuun vetoaa niiden yhteys värikkäisiin kukkiin, mikä saa kolbrin vaikuttamaan vielä värikkäämmältä kuin se oikeastaan itse aina onkaan.

Kolibrissa on minulle jotain henkilökohtaista symboliikkaa. Jotain tulevaa, jotain nykyistä.

4) Muted-ikoni, vasemman korvan takana, syyskuu 2015

WP_20151228_005_edited
Muted. Ei se kuule!

Tammikuussa 2014 minulta leikattiin päästä kasvain, akustikusneurinooma. Se ei ollut mikään ihan pieni juttu, ja se jätti elämääni muutakin kuin hiusten peittämän 20cm mittaisen arven. Isoimpana näistä on toispuoleinen kuurous, jonka kanssa elän lopun elämääni. Vasen korvani ei kuule, piste. Halusin korvaani, oikeasti sen etupuolelle, muted-ikonin.

Tatuoija ei suostunut sitä kasvojen puolelle laittamaan “koska sulla ei ole muitakaan tatuointeja näkyvillä paikoilla”. Aikani asiasta riideltyäni annoin periksi ja tatuointi laitettiin korvan taakse, mistä kukaan ei sitä edes näe. Vieläkin sapettaa, etten marssinut ulos ja mennyt toiseen paikkaan. No, siellä on, hiukan heikosti tehtynäkin kaiken muun hyvän lisäki. Ehkä pyydän joku kerta nykyistä luotto-artistiani edes vahvistamaan sitä vähän.

5) Fenix-lintu, vasemman pohkeen ulkosyrjällä, syyskuu 2015

WP_20151228_007_edited
Fenix nousee tuhkasta

Sen kasvaimen leikkaus tarkoitti minulle kaiken aloittamista alusta. Leikkauksen jälkeen jopa lusikan vieminen suuhun oli haaste. Kävelemään jouduin opettelemaan uudestaan. Tasapainosysteemistäni on pala pysyvästi poissa. Kävin tuhkassa, nousin sieltä uuteen elämään, uuteen täyspainoiseen elämään, siitä huolimatta että toinen korvani on kuuro eikä tasapainoni ole täydellinen, varsinkaan väsyneenä. Voitin. En nujertunut kasvaimen enkä leikkauksen alle. Minä elän!

6) Mama bear, oikean solisluun alapuolella, elokuu 2018

2018-08-10 14.52.11-1
Mama bear suojelee pentujaan vaikka viimeiseen hengenvetoonsa saakka

Lapsistani ensimmäinen saavutti täysikäisyyden syyskuussa 2018. Sitä kohti kuljettaessa mentiin läpi yhden jos toisenkin helvetin tulen ja mutaisen rämeikön. Murrosiän koettelemuksista on kuoriutunut itsenäinen ja vastuullinen ihminen, upea poikani, jonka hyvinvoinnin vuoksi olin taistellut ja taistelen vastakin, jos tarve vaatii.

Samaan aikaan vanhimman jo aikuistuessa nuorempi vielä taivaltaa omassa murrosiän ryteikössään. Siinä missä vanhimman kanssa voin jo huokaista, olen nuorimmaisen kanssa jatkuvassa taisteluvalmiudessa. Välillä taistelen hänen kanssaan, välillä hänen puolestaan, mutta aina kuin mama bear. Tavoitteena luotsata lapseni maailmalle turvallisesti ja kykenevänä itsenäiseen elämään.

 7) Sudenkorento ja kirsikankukat, oikeassa kyynärvarressa, syyskuu 2018

2018-09-06 13.39.21
Sudenkorento on se vähän bad-ass gootti, perhonen josta ei koskaan tule perhosta

En minä gootti ole, enkä ihan hirveän bad-asskään. Olen aika kiltti ja hyväsydäminen, empaattinen huolehtija. Minussa on kuitenkin samanlaista särmää kuin sudenkorennossa. Olen naisperhosten keskellä vähän erilainen, aina. Jos ei muuta niin ainakin vaatevalinnoissani ja huolittelemattomuudessani. Minusta ei koskaan tule klassisen kaunista ladyä millään mittarilla. En edes halua sitä. Olen sudenkorento, en perhonen.

Kirsikankukat sudenkorennon vieressä ovat ensimmäinen lähinnä koristeeksi otettu lisuke. Jollakin tapaa ne, kevään ja kesän alkamisen merkkinä, kuitenkin myös täydentävät korennon, sijoittavat sen siihen kontekstiin, jossa mieluiten olen: keväässä ja kesässä.

8) What next?

Suunnitelmissa on elämäni eläimet vasemman kyynärvarren sisäpinnalle. Päivitän kun muste on ihossani.

Edit 17.2.2019 – The Next

31.1. oli luottotatuoijani viimeinen päivä töissä ennen pitkää lomaa ja miettimistaukoa, joten voisi sanoa, että otin tämän viimeisimmän tatskani ihan kreivin aikaan.

Kuva on heartbeat, jossa on pupu, kissa ja koirantassu. Elämäni eläimet. Podin todella pitkään hirveää syyllisyyttä sekä jälkimmäisen kanini Jerin että kissojeni pois antamisesta. Viime syksynä I made my peace with it ja ajatus tästä tatuoinnista syntyi. Ja nyt se on ihossani, vasemman kyynärvarteni sisäsyrjällä <3

heartbeat
Puput, kissat ja koirat. In my heart forever <3

Joulun (t)aika

Pikkutyttönä joulun aika alkoi isovanhempieni luota ja tavallaan myös päättyi siellä. Joulu alkoi ensimmäisestä adventista, jolloin kokoonnuimme isovanhemmilleni adventtiaterialle ja myöhempinä vuosina -kahveille. Isovanhempani, setäni perheineen ja meidän perhe. Pöydässä oli lohipiirakkaa, lihalientä, mantelipikkuleipiä, taatelipikkuleipiä ja käpykakku.

Vietin paljon aikaa isoäitinin kanssa niin pienenä kuin vähän isompanakin ja joulukuussa vietin hänen kanssaan monet tuokiot keittiössä leipoen ja syöden ihanaa lihakeittoa ja itse tehtyä hiivaleipää. Leivoimme pullapoikia ja -tyttöjä, teimme joulusilliä ja marmeladimakeisia naapureiden joulutervehdyksiksi, leivoimme pipareita ja teimme joskus nekkujakin, jos oli tarpeeksi lunta, missä jäähdyttää nekut.

Joulun taika kuitenkin pikkulapsena oli melko puhtaasti jouluaatossa. Joulupukissa ja lahjapaketeissa. Isoäidin pakettikortteihin kirjoittamissa runoissa. Sinettivahan tuoksussa. Tonttupuvussa, jollaiseen sonnustauduin vuosikausia joka joulu. Joulukuvaelmissa, joita isoäidin kanssa harjoittelimme pitkin joulukuuta ja esitimme aattona muille. Vietimme aattoillan aina isovanhemmillani ja useimmiten siellä oli myös sedän perhe elleivät he matkanneet jouluksi pohjoiseen sedän vaimon vanhempien luo.

Christmasmem1
Jouluja 1976-78

Lapsuuden jouluaattoni meni aina samalla kaavalla. Aamulla haettiin isän kanssa kuusi kotiin ja koristelistelimme sen yhdessä. Isä ripusti kuusen oksille aina eläviä kynttilöitä, folikääreisiä suklaatonttuja ja -kelloja (jotka sai syödä sitten Tuomaanpäivänä, kun kuusi riisuttiin pois) sekä tähtisadetikkuja. Kuusen runkoa pitkin kiipeämään isä kiinnitti piippurassitonttuja. Minä ja sisko huolehdittiin muista koristeista äidin kanssa.

Aamupäivällä isä lähti luovuttamaan verta sillä välin, kun äiti keitteli riisipuuroa ja teki mitä nyt muutakin kai keittiössä. Usein lähdin isän mukaan. Minusta verenluovutuspaikka oli hurjan tunnelmallinen jouluna! Sieltä palattuamme olikin joulurauhan julistuksen aika; sen katsoimme telkkarista aina. Äitikin tuli keittiöstä olohuoneeseen sitä varten.

Joulurauhan julistuksen jälkeen söimme riisipuuron ja kaipa me lapset vielä leikimme tai teimme jotain, äidin ja isän tehdessä jotain muuta – paketoidessa viimeisiä lahjoja? – sillä mummilaan (naapurikortteliin) lähdimme vasta kahdeksi. Mummilaan tuli myös enoni perheineen. Siellä oli kahvit ja kakku, lieneekö ollut prinsessakakku vai kinuskikakku, en voi enää muistaa! Mummilassa saimme ensimmäiset paketit, ne mummin ja ukin ja enon perheen antamat joululahjat.

Mummilasta lähdimme päivän alkaessa hämärtää ja ajoimme Espoon tuomiokirkolle isoäitini vanhempien haudalle. Monesti isovanhempani tulivat sinne samaan aikaan. Toisinaan äiti ei siskon kanssa lähtenyt mukaan ollenkaan, vaan menin isän kanssa kaksin. Tuon isoisovanhempieni haudan vieressä on hauta, jota reunustaa kaksi kivienkeliä. Lapsena aina toivoin, että ne olisivat olleet siinä “meidän” haudallamme. Laskimme haudalle kynttilät ja joko isä tai isoäiti kertoi jonkin muiston, tai muiston jos toisenkin, noista isäni isovanhemmista. Hautausmaa oli kaunis ja harras, tunnelma syöpyi pienenkin lapsen sydämeen.

Haudalta menimme aina illaksi sinne isovanhemmilleni, missä ensimmäiseksi isoäiti tarjoili pipareita ja itse keitettyä glögiä. Aikuiset rupattelivat ja lapset peuhasivat isoäidin touhutessa keittiössä jouluateriaa pöytään. Äiti ja setäni vaimo usein auttoivat ja isä patisti minutkin hommiin pikkulasten mekastaessa. Olen yli viisi vuotta niin siskoani kuin kaikkia serkkujani vanhempi, odd man out, joten en oikein heidän kanssaan juuri leikkinyt, mutten oikein ollut aikuistenkaan seuraan sopiva. Paitsi töihin keittiöön ;)

Joulupöytä – kuten myös pääsiäisenä pääsiäispöytä – isovanhemmillani oli katettu komeasti hopeakyntteliköin ja hopeisin veitsin, haarukoin ja lusikoin. Pää- ja alkuruokalautasten välissä oli pitsiliinat ja alkuruokalautasen päällä oli jokaisella nimikoitu ontto pahvitonttu, joka kätki alleen pienen aarteen: pienen joululahjan, jonka sai avata ennen ateriointia. Kynttelikköjen ja tarjoiluastioiden välissä oli pieniä joulukoristeita: tiernapoikia ja pieniä tonttuja ja punatulkkuja.

Pöytään kannettiin alkuruuaksi rosolia (jota en syönyt), graavilohta, mätiä, silliä, sipulia ja smetanaa ja keitettyjä perunoita. Pääruoka kannettiin pöytään vasta alkupalojen jälkeen: iso kinkku, porkkana-, lanttu-, ja imelletty perunalaatikko, keitetyt herneet, omenahillo ja sinappi. Ja joka vuosi toistettiin sama tarina siitä, miten minä kahden vanhana en suostunut syömään pääruokaa laisinkaan, vaan halusin vain raavia lohta. Jälkiruokana oli Victoria-kiisseli (riisikiisseli) luumukastikkeen kera. Victoria-kiisselissä oli aina yksi manteli, jonka saamisesta kilpailtiin.

Vanha vieterijoulupukki pianon päällä kutsui jouluillalliselle, mutta ennen pöytään käymistä isoisä soitti vanhalla ja jo silloin hivenen pysyvästi epävireisellä  pianolla Andantinon, jonka jälkeen asetuimme joulupöytään. Isoisä, ja sittemmin minä, luki jouluevankeliumin ja sitten laulettiin Enkeli taivaan. Vasta sen jälkeen sai nostaa tontun lautaseltaan ja avata sen piilottaman pienen paketin, samalla kun alkuruokavadit alkoivat kiertää. Ruoka syötiin kaikessa rauhassa, lapsen näkökulmasta vähän liiankin rauhassa, kun joulupukin odotus kiemurtelutti vähän vanhempaakin lasta.

Eikä se odotus täyttynyt vielä jälkiruuan jälkeenkään! Aterian jälkeen oli nimittäin aika esittää joulukuvaelmia – välillä tonttuja ja metsäneläimiä, välillä perinteistä seimikuvaelmaa ja esitinpä yksinlauluin tiernapojatkin kymmenen vanhana, pikkusiskon toimiessa hiljaisena avustajana – ja laulaa ja leikkiä joululauluja. Tip tap tip tap ja kello löi jo viisi ja mitä nyt kaikkea, isoisän säestäessä pianolla. Välillä kuunneltiin “jeejeejeetä” polyteknikkojen kuoron joulu-lp:ltä.

Joskus kahdeksan aikaa illalla ovikello viimein soi ja joulupukki tuli taloon. Joinain vuosina se vain soitti kelloa ja häipyi kiireisenä, mutta useimmiten tuli sisälle saakka. Joulupukille tarjottiin glögiä ja piparkakkuja ja tietenkin perinteiset joululaulut Joulupukki ja Joulupuu on rakennettu ja Petteri punakuono. Yhtenä vuonna lauloimme siskoni kanssa myös We wish you a merry Christmas, jonka näppärästi aloitimme “paljon onnea vaan” -sävelellä laulaen “Merry Christmas to you!”, kunnes sisko hihkaisi “eiku!”. Tämänkin isä muistaa toistaa joka joulu, vieläkin, noin 30 vuotta tapahtuman jälkeen.

Joulupukki ei jäänyt jakamaan paketteja, kuin ehkä ihan muutaman päällimäisen verran. Eikä pukki edes tuonut kaikkia lahjoja, vaan kuusen alus oli aina niitä täynnä jo valmiiksi. Isoäiti laittoi runokortein varustetut sinetillä suljetut pakettinsa suoraan kuusen alle ja pukin säkeistä löytyi sitten loput. Yksi joulun tärkeistä hetkistä oli runojen lukeminen paketeista. Yhden kerran, vain yhden, minun ollessani puolivuotias, yritti äitinikin tuota runoilua, mutta siihen kertaan se jäi, isäni nauraessa äidin runolle “Kissa juoksee pitkin napaa, Sanna pakettinsa avaa”. Isän ja äidin suhde ei ollut kovin hyvä edes silloin.

Lahjaruljanssia kesti pitkään, sillä paketteja oli etenkin siinä 80-luvun nousukaudella varmasti enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Niistä löytyi leluja – minullekin vielä siinä kymmenen korvillakin, sellaisia kuin kaalitarhan tenava, nukenvaatteita ja -tarvikkeita, My Little Pony, Wilpuri, komea muovihevonen jonka nimesin Fjalariksi Veljeni Leijonamielen hevosen mukaan – kirjoja, kirjetarpeita, elokuvalippuja, isoäidin kutomia villasukkia, -puseroita ja -lapasia, lautapelejä ja vaikka mitä muuta.

Christmasmem2
Jouluja 1980-luvun alkupuolella

Lähdimme kotiin isovanhemmiltani yleensä vasta puolenyön tietämillä. Pienenä nukahdin jollekin sohvalle tai sängylle kauan ennen sitä, kuten sitten nuoremmat siskoni ja serkkuni vuorollaan. Joulupäivänä sitten nukuttiinkin myöhään, eikä koko päivänä lähdetty minnekään. Edes pyjamaa ei ollut pakko vaihtaa pois, jos ei halunnut. Pelailtiin uusia pelejä, leikittiin uusilla leluilla ja luettiin uusia kirjoja. Joulupäivä oli vuoden paras päivä, heti aaton jälkeen.

Joulun taika rikkoutui vanhempieni eron myötä, ollessani kolmentoista. Joulusta ja muistakin juhlapyhistä tuli vanhepieni tappeluaikoja, kun he puhelimitse riitelivät siitä, missä minä ja siskoni milläkin kellonlyömällä olisimme. Niinpä aikanaan oman eroni myötä päätin, että lapset saavat viettää joulunsa rauhassa yhden vanhemman luona, ja niin alkoi vuorojoulut kodissamme. Viime vuonna oli meidän lapsijoulu, vaikka 1/3 olikin kiinni tallitöissä opiskelupaikassaan, tänä vuonna meidän lapseton joulu.

Mentyäni naimisiin eksäni kanssa kuvittelin joulun helpottavan, mutta toisin kävi. Entisen kahden paikan vedon tilalla niitä olikin kolme! Pahimmillaan siis vietimme jouluaattoa kolmessa eri paikassa ja koko hommassa oli vain ärsyttävä kiireen tuntu. Vähitellen opimme jakamaan joulun usealle päivälle, mutta vasta omien lasteni ollessa taaperoikäisiä, aloin saavuttaa jälleen jotain joulumieltä.

Oli vuosia, jolloin joulun alla askartelin lasten kanssa – minä! minä askartelin! – joulukoristeita ja leivoin heidän kanssaan joulupipareita ja -kakkuja. Teinpä joku kerta jopa tryffeleitä, kuten äidilläni oli ollut tapana, minun ollessani pieni. Kaikkein paras joulu sitten lapsuuden oli se joulu, jolloin esikoinen oli kolmen ja tosikoinen kahdeksankuinen viipottaja. Silloin tein joulun meille kotiin ja joulunviettoon tuli koko perheeni: äiti, isä vaimoineen ja sisko miehensä kanssa. Myös joulu 2004, jonka vietimme lasten kanssa isoäitini luona (isoisäni oli kuollut edellisenä kesänä), oli ikimuistoinen.

Oma eroni vaikutti jouluihin vain puolittaisesti. Joka toinen vuosi se oli hiljainen ja haikea lasten ollessa isällään, joka toinen vuosi täynnä lasten riemua. Silti niinäkin vuosina, kun lapset olivat joulua toisaalla, teimme joulun alla erinäisiä jouluvalmisteluita, koristeluita ja pipareita ja piparkakkutalonkin. Vasta äidin ja isoäidin kuolemat peräkkäisinä vuosina mursivat minulta joulun taian jälleen kokonaan muutamaksi vuodeksi. Katsoin kyllä uskollisesti jouluelokuvani – White Christmas, Holiday ja Borrowed Hearts – joka vuosi joulun tunnelmaan virittäytyäkseni, mutta joulu tuli, oli ja meni, ja sillä hyvä.

Christmasmem3
Jouluja 2000-luvulla

Tänä syksynä joku pieni jokin alkoi nykiä sydämeni nurkasta jo tuossa muutama viikko sitten, kun keskimmäisen innoittamana katsoin Netflixistä pari joulusatua. Antauduin joulun taialle ja päätin pitkästä aikaa tehdä joulun myös meidän kotiin, koristein ja kynttilöin. Vanhat joulukoristeet kaapista kaivettuani totesin, ettei siellä ollut kuitenkaan paljonkaan sellaista, mitä enää haluaisin käyttää. Niinpä olen tässä jo parin viikon ajan vähän kerrassaan ostellut uusia joulukoristeita. Sellaisella metsän joulu ja talvi -teemalla, kuten nyt näyttää olevan muotiakin. Silkat tontut ja enkelit ovat jääneet kauppaan.

Meillä on nyt ajastettuja kynttilöitä ja valoketjuja ulkona ja sisällä, talvisia pikkulintuja, hiiriä, pupuja ja muita eläimiä, muutama ihana vanha lasten tekemä tonttu, ja paljon (minun mittakaavassani paljon ;) ) joulukukkia. Joulukaktus aloitti kukintansa juuri adventin alla ja adventtina saimme joulukukkia, kun isäni vaimoineen, setäni, ja molemmat isän puolen serkkuni perheineen tulivat meille adventtikahveille. Viime vuonna sen perinteen jo henkiin herättelin, muutettuamme tänne isovanhempieni entiseen kotiin.

Mieltäni lämmittää nähdä joulukoristeita, valoja, kukkia, kynttilöitä – jopa hauskan tonttu-adventtikynttilän ostin! – kotona. Eihän meillä miehen kanssa mitään kinkkuja ja sellaisia jouluperinteitä, mutta meillä on omamme. Teemme tänä vuonna kokonaisen ankan, ja joulunaikaan kuuluu aina iso määrä seafoodia. Hummereita, ostereita (ehkä), simpukoita, jättirapuja, mätiä, lohta…

joulukoti2
Joulunaikaa tänä vuonna 2018

Kohta lienee aika ottaa esille joulu-CD:t. We wish you a metal Christmas, kokoelmalevyni Christmas goes Rock, Ally McBealin joulualbumi ja Mamban joululevy. Allyn joulualbumi on vuosikaudet ollut se, jonka laitan soimaan paketoidessani joululahjoja illan hämärässä, glögilasi vieressäni, lasten jo nukkuessa (silloin kun olivat pieniä).

Perinteet ovat kivoja, tärkeä osa joulun tunnelmanluontia, mutta joskus niitä pitää myös vähän tuulettaa. Ottaa ne, jotka tuottavat mielihyvää ja jättää ne, jotka aiheuttavat vain stressiä tai ärsytystä. Ehkä siksi nykyään jokainen jouluni on jollain tapaa samanlainen ja jollain tapaa ihan erilainen kuin mikään muu koskaan ennen. Jotkut asiat – kuten Allyn levy, tietyt joululeffat, graavi lohi ja mäti sipulin ja smetanan kanssa – ovat tärkeitä, toiset jutut ovat täysin villejä kortteja.

Pääasia minulle on, että annan joulun taian viedä juuri siten kuin kulloinkin hyvältä tuntuu – tai olla viemättä, jos vaan ei tunnu!

 

Pitkin Aurajoen rantaa

Syliini putosi parin päivän koulutuskeikka Turkuun viime viikolla. Turku kuuluu sille rajamaalle, jolle myös esimerkiksi Tampere kuuluu. Rajamaalle, jolle etäisyys kotoa autolla on puolisentoista tuntia, ehkä vähän reilut. Juuri sen verran, että mieli tekee hotelliyöpymisen sijaan ajella eestaas aamuin illoin, vaikka se vähän aikaisempia aamuja tarkoittaakin. Ja silti aina arvon, jaksanko.

Kohtalo puuttui kuitenkin tällä kertaa peliin lämpimän sään muodossa. Talvirengasfarssimme oli viimein päässyt päätökseen maanantaina, kun mies oli käyttänyt auton huollossa ja vaihdattanut samalla kitkarenkaat vanteille. Ei nimittäin ollut ihan helppo operaatio tuo rengasoperaatio, kun kitkat mies viimein suostui ostamaan. Eturenkaat saapuivat rengasonlinesta asianmukaiseti, mutta takarenkaat eivät. Eikä niitä erikoisen kokoisia renkaita ollut tarjolla oikein missään. Lopulta mies onnistui yhden parin ostamaan käytettynä.

Sen siitä saa, kun ostaa tuollaisen AMG-mersun, jossa etu- ja takavanteet eivät ole samaa kokoa, vannepari maksaa tonnin ja renkaatkin ovat a) vaikeita löytää ja b) pirun kalliita.

Veikkaan, että jos meillä olisi nastat, olisi miehelle ollut ihan ok, että hurruuttelen Turkuun ja takaisin 10 asteen lämpötilassa, mutta uusilla/uusvanhoilla kitkoilla, jotka kiven alta sai kaivaa, ei se käynyt päinsä. Ymmärränhän minä – kitkat kuluvat tuollaisissa lämpötiloissa etenkin moottoritieajossa melkoista vauhtia. Tämä siis teki lopulta elämäni siinä mielessä yksinkertaiseksi, että junalla se oli Turkuun lähdettävä.

Aikainen aamu etenkin marraskuun pimeässä sai minut voimaan pahoin koko junamatkan. Pupelsin eväsleipääni pieni pala kerrallaan melkein koko kahden tunnin matkan ajan, jotta saisin vatsani rauhoittumaan ja verensokerini tasaantumaan. Junalla lähtö tarkoitti sitä, että sen sijaan, että olisin lähtenyt kotoa seitsemältä ajamaan, tilasin jo kuudelta itselleni taksin Pasilaan päästäkseni. Kärsin kuitenkin mieluummin tuon aamun – ainakin suunnitteluvaiheessani – kuin lähdin jo edellisenä iltana matkaan.

Kyllähän se päivä aina siitä, ja vaikka vatsaani kiersi hieman lisää, kun setvin yhtä kommunikaatiohäiriötä juuri siinä junan ollessa Turkuun saapumaisillaan, päivä asiakkaalla meni oikein mallikkaasti kuten aina. Harkitsin päivän päätteeksi taksia hotellille, mutta koska matkaa oli vain pari kilometriä, päätin kävellä. En ajatellut hotelliin päästyäni enää sieltä poistuakaan, mutta pieni happihyppely on aina hyvästä.

Pari kilometriä läppärirepun ja overnight-bagin kanssa on hiukan eri kuin pari kilometriä ilman niitä, muttei ollenkaan mahdoton. Kävelin hämärtyvässä illassa (puoli viiden aikaan) asiakkaalta Aurajoen rantaa ja sitten valitsin googlemapsista reitin, joka kävelytti minua mahdollisimman pitkään rantaa pitkin. Turku ei kuulu suosikkikaupunkeihini, mutta pidän joen rannasta sielläkin. Siinä hämärän laskeutuessa, siltojen ja vanhojen talojen ja joenvarsilaivojen ollessa valaistuja, siellä oli kaunista!

Ylitin Aurajoen Kirjastosiltaa pitkin. Pyöräilijät suihkivat ohitseni kuin Helsingissä ikään ja sain tosissani varoa, etten jäänyt alle, kun yritin epätoivoisesti vähän turisteilla ja ottaa kuvia niin tuosta mahdottoman kivasti valaistusta sillasta kuin Läntisen Rantakadun iltavalaistuista puista ja fasadeistakin.

 

Käännyin sillalta oikealle ja laskeuduin portaat alas joen vallille, valiten sen yksinäisen rauhallisuuden pyöräilijöiden kansoittaman rantatien sijaan. Kopsuttelin mukulakiveystä pitkin kohti Auransiltaa, joka vanhoine kivirakenteineen näytti komealta ja jyhkeältä. Sillan alta meni rautaportein suljettu tunneli, joka sai minut ajattelemaan sillan alle suljettuja hulluja tai muita yhteiskunnan jaloista pois siivottuja entisajan ei-toivottuja. Joku oli kirjoittanut “tyrmän” viereisten portaiden alapäähän “Don’t worry, drik vodka. #muse”. Museilin sitä hetken, sillä se kirvoitti pienen hymynkareen.

 

Jatkoin kävelyäni Kaupungintalon ohi, palaten jälleen jokivallille, kunnes silmiini osui punainen puutalo ja nousin kadulle sitä katselemaan. Talon valkoisena hohtavat portaat ja ikkuinoista ja avoimesta ovesta loistavat valot ja sisältä näkyvät hyllymetrit *jotakin* houkuttelivat lähemmäs katsomaan. Kävelin portaiden luo tutkimaan, mikä tuo talo oikein oli. Kyltissä luki Apteekkimuseo. Ovi portaiden yläpäässä oli kyllä auki, mutta ei siitä sisäänkäyntiä ollut; oviaukossa oli pleksilasi. Taitavasti rakennettu houkutus, joka melkein sai minut astumaan sisälle museoon, mutta viime hetkellä päätin kuitenkin jättää väliin. Hotellihuone houkutteli!

 

Niin houkuttelivat tosin ravintolaivatkin joen toisella rannalla. Eivät ehkä syömään, minua juuri sillä hetkellä, mutta kuvaamaan kyllä. En enää palannut alas vallille, mutta kävelin tien reunaa muurin vieressä ja näpsin kuvia laivoista ja värillisin valoin valaistuista puista niiden takana. Toivoin, että minulla olisi ollut vähän parempi kamera hämäräkuvaamiseen kuin tuo iPhone, sillä sen hämäräkuvat ovat hyviä vain postimerkin kokoisina. Mutta minkäs tein.

 

Viimeinen silta matkallani oli googlemapsin puolelta nimetön punaisten lyhtyjen silta. Silta oli valaistu sekä sivuilta että yltä valoin, jotka vaihtelivat punaisen ja valkoisen välillä. Punaisena se oli kuin suoraan Amsterdamista, valkoisena vähän kotoisampi. Jotenkin pidin erityisesti siitä punaisesta valosta, sillä se loi heti mystisemmän tunnelman.

 

Tuon sillan jälkeen käännyin oikealle kohti hotelliani. Vaikkei ollut kovin kylmä, sen ehkä 9 astetta, sormenpäitäni alkoi jo hieman paleltaa ja kännykkäni akku päätti hyytyä kylmästä. Juuri sopivaan aikaan, otettuani vielä viimeiset kuvat Suojattu kasvu -veistoksesta. Ihmettelin Samppalinnan maauimalan valoja – mietin, mikä stadion siellä korkealla kukkulalla mahtaa olla, kunnes hotellissa tarkistin mapsistä. Suunnistin viimeiset 50 metriä hotellille ilman karttaa, kännykän jo simahdettua.

Miten riippuvaiseksi sitä ihminen itsensä tunteekaan tuosta pienestä laitteesta taskussa!

Hotellista en todellakaan enää poistunut, huoneestanikin vain sen verran, että hain katkarapu-caesar-salaatin huoneeseeni ja nautiskelin kuplivan glögijuoman odotellessani. Vietin illan kirjoittaen kirjaani ja nauttien hiljaisuudesta. Hotelliyössä – tai pikemmin hotelli-illassa, sillä yön nukun kyllä kotona paremmin – silloin tällöin on myös puolensa.

Tässähän tämä, kiitos kysymästä

Juna kiitää halki halki ankean harmaan marraskuisen aamun. Hörpin Extra-luokan välttävää kahvia (better than a sharp stick in the eye, kuten mieheni lempisanonta kuuluu) ärräkahvimukin muovisen kannen aukosta. Pohdiskelen, kuinka pitkään vielä saan kahvini kansien kera, ja kuinka pitkään vielä on muovilusikoita ottaa mukaan jogurttipurkin kanssa. Lusikat on helppo korvata puisilla, mutta katoavatko nuo kannet kokonaan vai korvataanko ne paperisilla? Huhtamäen tuotekehityksessä pitää varmaan kiirettä.

First world problems.

Harvinaislaatuisen puhelias ja erinomaisen ystävällinen ja palvelualtis konnari lukee matkalippuni ja toivottaa mukavaa matkaa. Kyllä tämä tässä ihan mukava on, kun olen tähän saakka päässyt, pyyhkinyt kaatuneet kahvit viereiseltä penkiltä ja asettunut mukavasti penkkiini. Päivä se valkenee tästäkin aikaisesta aamusta.

Kelloni soi 5:50. Heräsin keskeltä unta, jossa jaoin mainoksia korkeisiin kerrostaloihin ja jouduin keskelle mafiatyylisiä assassinationioneita (mitä ne on suomeksi? teloituksia?) ja lopulta päädyin vuoren huipulle, minne maailman rikas eliitti oli kerääntynyt laskettelemaan ja juhlimaan.

Ravistelin itseni hereille, tai ainakin sängystä ylös, ja raahustin kylppäriin. Tuijotin väsyneitä silmiäni ja repäisin laastarin nenänpäästäni vain todetakseni, että siihen eilen illalla razorilla sohaisemani haava (tai mikskä sitä pitäisi kutsua kun nenänpäästä on pala poissa?) vuotaa yhä ihan yhtä paljon kuin illallakin. Pahus! Ei siinä muu auttanut kuin laittaa uutta laastaria nenään. Tyylikkäänä asiakkaalle! Kuus kautta viis, sanois teinit.

Palasin makuuhuoneeseen ja kumarruin napsauttamaan valon pieneen pöytälamppuun. Löin luonnollisesti pääni seinäkaappiin noustessani kumarasta. Älähdin ihan hieman, hieroin päätäni hetken ja puin päälleni. Kuiskasin uniselle miehelleni lähteväni ja silitin hetken koiran päätä. Koira katseli minua uteliaana, tassut ristissä. Mitä ihmettä tuo nainen hosuu näin aikaisin aamulla? Suljin makkarin oven perässäni, huikkasin heipat myös teinille ja toiselle koiralle ja hipsin keittiöön laittamaan itselleni vähän evästä.

Tilasin taksin ja huikkasin heipat myös olohuoneessa nukkuneelle teinille numero kaksi. Katselin Taksi Helsinki appista taksini lähestymistä ja kävelin kadunvarteen juuri taksin kurvatessa viereeni. Koppalakkinen kuski nousi paikaltaan ja kysyi: “Saanko avata oven sinulle?” Tokkiisa, vaikka saisinhan minä sen auki itsekin. Sama toistui kun pääsimme perille Pasilaan. Ulos noustessani en sentään kolauttanut päätänikään, kuten sisään laskeutuessani. Puhelimen olin jättää taksin takapenkille, mutta kuski huomasi sen ja ojensi minulle kännykkäni.

Onhan se tuo vanhanajan palvelu toisinaan mukavaa. Mielessäni väikkyy ikuisesti lapsuuden oppitunti kohteliaisuudesta ja vähän ehkä vanhanaikaisista herrasmiestavoista. Olin ehkä neljän vanha, kun olimme lähdössä kaverini luota kotiin. Kaverin isä ojensi minulle takkini, odottaen, että sujautan käteni hihoihin. Nappasin rotsin hänen käsistään ja tiuskaisin: “Osaan mä itsekin!” Äiti ojensi minua sanoen: “Kyllä Karri tietää, että osaat, mutta on kohteliasta ojentaa takki naiselle.”

En minä sitä muista, tarvittiinko siinä enempiä selityksiä, mutten sen koommin ole ottanut takkia edes narikkatyyppien käsistä, vaan aina sujauttanut käteni hihoihin, kun minulle on rotsia ojennettu. Suorastaan odotan sitä ja huomaan ihan hienoisen ärsytyksen häivähdyksen, jos takki vain lykätään käsiini. Samoin arvostan ovien avaamista minulle – mutta toisaalta availen itsekin ovia monesti muille.

Niinpä en kokenut lainkaan kiusalliseksi sitä, että taksikuski nousi avaamaan minulle oven. Päin vastoin, se tiistainen tiukasti rattinsa takana kököttänyt  hivene haiseva taksikuski likaisine pitkine hiuksineen aiheutti kevyttä puistatusta. Tiedän, olen juuri tämän verran snobi. Odotan palvelua ja odotan palveluammatissa olevalta edes perushygieniaa. Matkustan bussilla, jos haluan haistella toisten hikeä ja rasvaisia hiuksia. Korjaan, sitä saa haistella ihan tarpeeksi bussilla kulkiessaan, halusi eli ei.

Olin Pasilan asemalla vähän turhankin aikaisin, mutta kun ei koskaan voi tietää ruuhkista. Olipahan aikaa etsiä kahvia – vaikkei siinä paljon etsimistä, sillä Pasilan väliaikaisella väliasemalla on tasan R-Kioski ja limsa-automaatti. Ärrän erikoiskahviautomaatissa lukee “vain pieni muki”, mutta ohjetta uhmaten työnsin suutinten alle ison mukin ja täytin sen kahdella cappucinolla ja lorauksella kylmää maitoa. Muki oli tyhjä siihen mennessä, kun nousin junaan, joten ensitöikseni täytin sen uudestaan Extra-luokan kahvikanisterista.

Nyt seistään Kouvolassa. Matkaa on jäljellä vähän reilu tunti, tunti sitten kun tästä lähdetään taas jatkamaan matkaa. Sukkahousuissani on nyt reikä – pitihän se arvata, että niin minä vaan onnistun rikkomaan ne, eilen ostetut uudet sukkikset. Olisi pitänyt laittaa vaan farkut jalkaan. Onkohan Imatran asemalla kauppoja? Mitään mistä saisin ehjät jalkaani ennen kuin hurautan taksilla asiakkaalle?

High five, Mimmi Lehmä!

Tosikoinen vailkaisi kuvaa Kirjamessuilla keinuneesta Mimmi Lehmästä vähintäänkin välinpitämättömästi ja mulkaisi sen jälkeen minua silmissään katse, jollaiseen vain teini kykenee. Äiti sä oot niin lame! Miks joku kuva ylisuuresta lehmäpehmosta kiinnostais mua? Äiti mä en oo enää viis!

Lienen syyllistynyt siihen vanhempi-synneistä suurimpaan: nostalgisointiin. Siihen samaan, joka minua teininä isässäni ärsytti, mutta jolle hymähtelen nyt hyväntahtoisesti. Ehkä pyöräytän vähän silmiäni joka kerta nähdessäni pikkumökin oven yläpuolelle naulatut kangaskenkäni vuodelta noin 1977. Pohjimmiltaan se ei ole sen kummempaa kuin se, miten minun sisälläni läikähtää lämpimästi nähdessäni kirjamessuilla Mimmi Lehmän ja Variksen, sekä Tatun ja Patun.

Lasten ollessa pieniä, en lukenut heille läheskään niin paljon kuin mielikuvissani aina ajattelin. Vaikka heidät halusin tutustuttaa kirjojen mahtavaan maailmaan, huomasin, etten jaksanut lukea heille ääneen ollenkaan niin paljon kuin olisin halunnut – oli heillä onneksi isäkin. Lukuisia lukuhetkiä silti heidän kanssaan vietin. Hauskimpia olivat seikkailut Mimmi Lehmän, Tatun ja Patun, sekä Viirun ja Pesosen kanssa. Oli hauska huomata kirjamessuilla, että nämä mainiot hahmot yhä seikkailevat lasten kanssa!

Vietin kirjamessuilla lauantaipäivästä hyvän palasen ihan keskenäni. Tai siis tuhansien muiden joukossa, mutta kuitenkin keskenäni. Kiertelin hissuksiin osaston kerrallaan, tutkailin kirjoja ja poimin lukuisia mukaani. Kotimaista historiallista kirjallisuutta – Kaari Utriota, Kristiina Vuorta ja Johanna Valkaman Metsän ja meren sukua – ja kaikenlaista muutakin lähinnä kotimaista, sillä muut luen englanniksi Kindlestä.

2018-10-27 15.21.29

Kuljeskelin kirjakasseineni katselemassa messujen muutakin tarjontaa. Ostin yhden kirjanmerkin,

pohdiskelin kelttikorun ostamista, moikkasin Tatua ja Patua ja heitin Mimmi Lehmälle high fivet. Katselin hetken Muumien laululeikkituokiota kierrellessäni antikvariaattiosastolla. Siinä vaiheessa alkoi olla jo melkoinen ähky, enkä osannut edes aloittaa niiden pöytien ja hyllyjen selaamista. Sen sijaan pysähdyin pläräilemään ExLibriksiä Suomen Exlibrisyhdistyksen pisteelle.

Hypistelin erilaisia ExLibriksiä, joita olisi saanut ostaa 50 sentillä kappale. ExLibrikset ovat kiehtoneet minua pikkutytöstä saakka, sillä meillä on suvussamme niitä yhdellä jos toisellakin, mutta en minä ole koskaan ajatellut, että haluaisin niitä keräillä. Enkä haluakaan. Minulle on oleellista, että omissa kirjoissani on oma exlibarini ja minusta on mahtavaa, että hyllyssäni on niin monta isoukiltani “perittyä” (lue: landelta hivutettua) kirjaa, joissa on isoukkini ExLibris. Kotona yritin etsiä, mutta ei, hyllyssäni ei ole yhtään kirjaa, jonka olisi ensin omistanut isäni (jos ei siis lasketa niitä mitkä isä on ensin ominut ukiltaan ja minä isältä), joten hänen ExLibristään minulta ei löydy.

Juttelin siinä tovin yhdistyksen herrojen kanssa, näytin heille oman ExLibrikseni, sillä minulla oli repussani hyllystäni mukaan otettu Haadeksen kutsu, Max Seeckin signeerausta varten. Isoukkini ExLibris löytyi heidän luettelostaan, mutta isäni ei, joten herrat pyysivät minua lähettämään heille niitä ja omianikin pari kappaletta. Sainpa mukaani yhdistykseen liittymislomakkeenkin. Ai että tunnen itseni nyt vanhaksi! Faija taisi arvostaa todella, sillä vaikkei hän vieläkään ole saanut aikaiseksi lähettä omaa kuvaansa, jota pyysin jo kuukausia sitten, sain sähköpostiini kuvat ExLibriksistä (isän, setäni, ja parin muun) vain pari tuntia puheluni jälkeen!

2018-10-27-18-05-54.jpg

Sormet paperipussien kantamisesta jo vähän kipeinä, selkä hivenen jo väsyneenä seilasin kuuden maissa viimeiselle etapilleni, Akateemisen pisteelle. Sielläkin olin jo kirjat skannaillut (muistiinpanoja niistä, joita en ostanut) ja yhden joululahjan ostanut, mutta jäljellä oli vielä se ainoa haastattelu, jonka olin ohjelmakseni ottanut. Ella Kanninen haastatteli edellä mainittua Max Seeckiä, minkä jälkeen Seeck oli hetken Akateemisen signeerauspöydän äärellä. Hain signeeraukseni ja vaihdoin pari sanaa kirjaa pakatessani. Tyytyväisenä päivään kävelin hyytävässä tuulessa bussipysäkille ja palasin kotiin saaliineni.

Messusatoa2

Lentokerosiinista rättikauppaan

Hei, olen ilmastopassiivi. Olen lihansyöjä (tai oikeammin sekasyöjä, sillä syön kasviksiakin oikein mielelläni, vege-nuortani monipuolisemmin). Juon ice latteni ja gin tonicini muovipillillä. Ajelen C-SUV mersullamme ja ostan vaatteita ruotsalaisista rättikaupoista (jos kohta muualtakin). En hyvitä lentopäästöjäni rahalla, sillä minulle ei tule huonoa omaatuntoa lentämisestä, ja vaikka tulisikin, ei minun rahalahjani niitä päästöjä miksikään muuttaisi.

Olen eettisesti arveluttava syntinen. Olen kuluttajansyyllistyskriittinen. Meren muovisaaste ei vähene sillä etten käytä pillejä, sillä minun pillini poltetaan Vantaalla savuksi ilmaan (hengitänkö siis mikromuovia sen takia? sitä en tiedä). Lentokoneet lentävät, vaikken minä lentäisi niiden mukana. Junat ja laivat kuluttavat erinäisiä energialähteitä niinikään ja kulkevat valinnoistani riippumatta. Karjaa kohdellaan niinkuin kohdellaan söin minä sitä lihaa tai en.

Kuulen sanottavan, että kun riittävän moni kuluttaja äänestää jaloillaan, jokin muuttuu. Ehkä muuttuu, ehkä ei. Tuliko McDonaldista parempi firma sillä, että ihmiset jonkin aikaa boikotoivat sitä, kunnes unohtivat syynkin ja palasivat hampurilaisten ääreen? Tuskin. Jos lakkaamme syömästä broileria, aletaanko niitä kohdella inhimillisemmin? Tuskin.

En yritä sanoa, etteikö kuluttajalla olisi eettistä vastuuta. Olen kuitenkin lopen kyllästynyt yksityishenkilöiden syyllistämiseen siinä missä vastuun kuuluisi olla palvelun tai tuotteen tuottajalla. Moni yritys on ainakin sloganiinsa lisännyt jotakin vastuullisuudesta ja eettisyydestä ja pieni ihminen ostaa reilun kaupan kahvia luullen tekevänsä hyvän teon. Oikeasti sekin on vain markkinakikka, sillä reilusta kaupasta on reiluus useimmiten kaukana.

On helppo sysätä vastuu kuluttajien syliin ja väittää, että vain kulutuskäyttäytymistä muuttamalla yrityksetkin muuttuvat. Tosiasassa tämä on hallitusten ja valtaapitävien vastuunpakoilua. “Katsotaan onko kansa tosissaan ja muutetaan mainoslauseita sen mukaan, mikä eniten aiheuttaa huutoa.” Sieltä valtaistuimilta nimittäin löytyvät myös ne, jotka yritysmaailmassa vaikuttavat. Sieltä taustalta löytyvät ne verkostot, joilla yritykset pyörivät. Ne, joiden pitäisi kantaa vastuu eettisestä tuotannosta ja päästöongelmista.

Kaiken takana on tietenkin se sama vanha raha. Oravannahat ja kultakolikot ja muut sen sellaiset, joita ihminen haluaa haalia itselleen. Raha tätä maailmaa pyörittää. Ymmärrän, että tästä on melko helppo vetää suora viiva kuluttajaan ja sanoa, että jos kuluttaja valitsee kenelle rahansa antaa ja mitä rahallaan tekee, joutuvat häviäjäyritykset miettimään uudemman kerran toimintatapojaan.

Ongelmaksi muodostuu pakko. Ihmisen on pakko syödä. Pakko pukeutua. Pakko olla puhdas ja siisteissä vaatteissa töissä – sikäli mikäli sattuu olemaan sellaisessa työssä. Pakko päästä töihin. Pakko matkustaa työn puitteissa, työstä tietenkin riippuen. Pakko saada rahansa riittämään tähän kaikkeen, joten valintoja varsin usein ohjailee yksinkertainen matematiikka: miten saan eniten sillä rahalla, mikä minulla on käytettävissä. Siitäkin huolimatta, että aina on joku ilmasto- tai etiikkakohu joka jollakin tavalla itse kunkin valintoja koskettaa.

Jotkut yhteisöt sitten ovat keksineet varsin ovelan tavan saada rahaa lähes tekemättä mitään. “Hyvitä lentopäästösi antamalla meille rahaa niin me kampanjoimme (ehkä) puolestasi ilmastonmuutosta vastaan!” Ehkä kampanjoivat, ehkä eivät. Ehkä istuttavat puun, jota se, jonka peltoalaa se puu pienentää, ei peltonsa laitaan halunnut. Ihminen on ostanut hyvän omantunnon, vähän niinkuin se etävanhempi, joka antaa lapselle ylisuurta kuukausirahaa kompensoidakseen poissaoloaan tämän elämästä.

Olipa kyse sitten vaateteollisuudesta, viljelystä, lihantuotannosta, lentämisestä, laivaliikenteestä, ilmastonmuutoksesta, saasteista, lapsityövoimasta tai mistä tahansa, on vastuu viime kädessä palvelun tai tuotteen tuottajalla, ja yksittäisten ihmisten sijaan pitäisi painostuksen tulla hallituksilta. Niiltä, jotka tekevät laaja-alaisia päätöksiä, ei niiltä jotka miettivät ostaisivatko farkkunsa H&M:stä vai BikBokista. Niiltä, joilla on oikeasti mahdollisuus vaikuttaa asioihin.

Välillä uhkaan vaipua eräänlaiseen epätoivoon. Välillä mietin, oliko maailma sittenkin parempi paikka synkällä keskiajalla, jolloin minäkin luultavasti räpistelisin elantoani jonkun herran ja rouvan kodinhoitajana, jos minua oikein olisi elämässä onnistanut. Kun ei vielä ollut sähköä, eikä öljystä tienneet kuin arabimaiden asukkaat, eivätkä hekään osanneet sitä maasta porata (tai tienneet mitä sillä olisivat tehneet). Olisiko maailma parempi, jos emme mistään mitään ymmärtäisi?

Toisinaan Saarnaajan sanat kaikuvat päässäni. “Turhuuksien turhuus, kaikki on turhaa.” “Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla.” “Missä on paljon viisautta, siellä on paljon huolta, ja joka tietoa lisää, lisää tuskaa.”

“Harva tietää halpavaatteen todellisen hinnan” alkaa otsikko Ylen artikkelissa, jossa kuluttajille kerrotaan, että btw, halpa pikamuoti saatuttaa enemään kuin lentäminen. Hupsis! Ei riitäkään, että sovitan lentosyntinin, nyt saa sitten kantaa syyllisyyttä vaatekaapinkin sisällöstä! Ja muuten, se joka luulee “merkkivaatteita” ja “laatua” ostamalla säästävänsä ilmatilaamme ja vähentävänsä lapsityövoimaa, voisi nostaa päänsä takamuksestaan ja ymmärtää, että ei ne ralflaurenit ja deeänkooyyt ja mitä nyt lie ole yhtään sen eettisempiä yrityksiä kuin henkkamaukat ja ginatrikootkaan.

Voisikohan ehkä joku näistä HS:n artikkelissa mainituista organisaatioista lisätä sivuilleen laskurin “kuinka paljon pitää maksaa jotta saan hyvitettyä viimeisimmän mekko-ostoni ja, ai piru! ne kengätkin!” Siis niille jotka potevat ilmastoahdistusta. Itsehän vain kuljetan mukanani pyyhettä ja odotan Vogoneita räjäyttämään maapallon pois intergalaktisen valtatien tieltä. Paljonkohan niiden avaruusalus muuten saastuttaa?

“Katso: sorrettujen kyynelet!
Ei ole heillä lohduttajaa.
Katso: sortajien väkivalta!
Eikä lohduttajaa ole.”

[Edit: Vaikka minua nyt kyllä hiukan sapettaakin se, että muovipillit (ja monta muuta muoviasiaa) kieltävä laki on juuri hyväksytty EU:ssa ja astuu voimaan vuonna 2021, ainakin se on vastuunotto oikealta taholta. Vaikka minun muovipillini palaakin Vantaalla, ei kaikkialla muualla näin ole. Jospa kertakäyttöastioita valmistavat yritykset NYT alkavat valmistella oikeasti hajoavia luonnonmateriaaleista valmistettuja lautasia jne. Btw. Muovin vähentämiseksi olisi syytä palata aitoihin nahkatuotteisiin, mutta sitten vastassa onkin eläinaktivistit. Ei me täällä voida mitään tehdä tuhoamatta palloa.]

Syksyn hehkuvat värit

Niin kesäihminen kuin olenkin, on syksyssä yksi asia, josta nautin täysin siemauksin: ne muutamat aurinkoiset päivät luonnon hehkuessa väriloistossaan. Eikä haittaa, että samalla saadaan inkkarikesän poikanen lämpötilan noustessa jälleen aina seitsemääntoista asteeseen. Ei haittaa, ei yhtään! Ei etenkään, kun nämä syksyn ehkä parhaat päivät osuvat viikonloppuun vailla muita pakotteita kuin omalla pihalla puuhailu – on aika laittaa piha pakettiin talveksi, ehkä jo korkeakin aika, ja samalla vähän grillata.

Luin tuossa eilen aamusta artikkelin mustiin pukeutuvista ihmisistä (on melko selvää, ettei artikkelin kirjoittaja ollut koskaan käynyt Suomessa, missä musta on de facto ja väriin pukeutujat poikkeus). Menemättä itse artikkeliin (jossa ehkä on jotain totuutta tai sitten ei), mainnan arvoinen on mielestäni sen viimeinen lause: “So the best way to wear black is to use some color with it to lighten and brighten its energy.” Se jäi mieleeni, sillä olen itse graduatannut pelkästään mustasta tyyliin “black with highlights”. Hiukseni tekevät poikkeuksen punaisella päävärillään.

Artikkelin luettuani lähdin töihin ja katselin lehtien värittämiä märkiä mustia katuja ja mustia puita, joissa roikkui enää pari oranssia lehteä ja mietin, että tämä meidän syksymme on melkolailla ihan minun tyyliäni – olkoonkin, että keltainen, oranssi ja punainen (paitsi se syvä punainen, joka päästänikin löytyy) eivät voisi olla kauempana preferoimistani väreistä. Idea on kuitenkin sama. Pääväri on musta, johon yhdistyy värillistä huivia, kynsikkäitä, Desigualin, Caminattan ja Laura Vitan designia. Hehkuvanpunaiset hiukseni sointuvat syksyyn ja vaatteisiini täysin.

Kevät on vuodenaikojen eliittiä luonnon syntyessä uudelleen, maailman herätessä eloon pitkän talven jäljiltä, mutten silti jäisi kevättäkään ikävöimään, jos saisin ikuisen kesän, eikä kevään hennonvihreä ei oikeastaan värinä ole yhtään enempää minua kuin syksyn keltainen ja oranssikaan. Värimaailmaltaan kesän villi kukkaloisto on eniten minua, mikä on ehkä joko syytä tai seurausta siitä, että olen muutenkin kesän lapsi.

Tämän pohjoisen maan asukkina olen kuitenkin oppinut nauttimaan jokaisen vuodenajan hyvistä ja kauniista puolista. Ruskan hehkuvista väreistä, auringon kimmellyksestä hangessa, uudenuutukaisten lehtien varovaisesta avautumisesta, kesän kukkakedoista, yöauringosta, kimaltelevista vesistä ja tietenkin auringon lämmöstä aina kun se säteitään meille suo.

Tänään on oikeastaan vain vähän aurinkoinen päivä – enimmäkseen taivas on pilvessä, mutta aurinkoisiakin pilkahduksia ja hetkiä saadaan. Syksy loistaa kauneimmillaan, enkä malttanut aamun (lue: puolenpäivän) koiralenkillä olla kaivamatta kännykkää eli kameraa esiin ja napsiamtta muutamaa kuvaa vaahteranlehdistä, keltavihreästä tammesta, koirista syksyn keskellä, auringossa hehkuvasta luonnosta.