Lentokerosiinista rättikauppaan

Hei, olen ilmastopassiivi. Olen lihansyöjä (tai oikeammin sekasyöjä, sillä syön kasviksiakin oikein mielelläni, vege-nuortani monipuolisemmin). Juon ice latteni ja gin tonicini muovipillillä. Ajelen C-SUV mersullamme ja ostan vaatteita ruotsalaisista rättikaupoista (jos kohta muualtakin). En hyvitä lentopäästöjäni rahalla, sillä minulle ei tule huonoa omaatuntoa lentämisestä, ja vaikka tulisikin, ei minun rahalahjani niitä päästöjä miksikään muuttaisi.

Olen eettisesti arveluttava syntinen. Olen kuluttajansyyllistyskriittinen. Meren muovisaaste ei vähene sillä etten käytä pillejä, sillä minun pillini poltetaan Vantaalla savuksi ilmaan (hengitänkö siis mikromuovia sen takia? sitä en tiedä). Lentokoneet lentävät, vaikken minä lentäisi niiden mukana. Junat ja laivat kuluttavat erinäisiä energialähteitä niinikään ja kulkevat valinnoistani riippumatta. Karjaa kohdellaan niinkuin kohdellaan söin minä sitä lihaa tai en.

Kuulen sanottavan, että kun riittävän moni kuluttaja äänestää jaloillaan, jokin muuttuu. Ehkä muuttuu, ehkä ei. Tuliko McDonaldista parempi firma sillä, että ihmiset jonkin aikaa boikotoivat sitä, kunnes unohtivat syynkin ja palasivat hampurilaisten ääreen? Tuskin. Jos lakkaamme syömästä broileria, aletaanko niitä kohdella inhimillisemmin? Tuskin.

En yritä sanoa, etteikö kuluttajalla olisi eettistä vastuuta. Olen kuitenkin lopen kyllästynyt yksityishenkilöiden syyllistämiseen siinä missä vastuun kuuluisi olla palvelun tai tuotteen tuottajalla. Moni yritys on ainakin sloganiinsa lisännyt jotakin vastuullisuudesta ja eettisyydestä ja pieni ihminen ostaa reilun kaupan kahvia luullen tekevänsä hyvän teon. Oikeasti sekin on vain markkinakikka, sillä reilusta kaupasta on reiluus useimmiten kaukana.

On helppo sysätä vastuu kuluttajien syliin ja väittää, että vain kulutuskäyttäytymistä muuttamalla yrityksetkin muuttuvat. Tosiasassa tämä on hallitusten ja valtaapitävien vastuunpakoilua. “Katsotaan onko kansa tosissaan ja muutetaan mainoslauseita sen mukaan, mikä eniten aiheuttaa huutoa.” Sieltä valtaistuimilta nimittäin löytyvät myös ne, jotka yritysmaailmassa vaikuttavat. Sieltä taustalta löytyvät ne verkostot, joilla yritykset pyörivät. Ne, joiden pitäisi kantaa vastuu eettisestä tuotannosta ja päästöongelmista.

Kaiken takana on tietenkin se sama vanha raha. Oravannahat ja kultakolikot ja muut sen sellaiset, joita ihminen haluaa haalia itselleen. Raha tätä maailmaa pyörittää. Ymmärrän, että tästä on melko helppo vetää suora viiva kuluttajaan ja sanoa, että jos kuluttaja valitsee kenelle rahansa antaa ja mitä rahallaan tekee, joutuvat häviäjäyritykset miettimään uudemman kerran toimintatapojaan.

Ongelmaksi muodostuu pakko. Ihmisen on pakko syödä. Pakko pukeutua. Pakko olla puhdas ja siisteissä vaatteissa töissä – sikäli mikäli sattuu olemaan sellaisessa työssä. Pakko päästä töihin. Pakko matkustaa työn puitteissa, työstä tietenkin riippuen. Pakko saada rahansa riittämään tähän kaikkeen, joten valintoja varsin usein ohjailee yksinkertainen matematiikka: miten saan eniten sillä rahalla, mikä minulla on käytettävissä. Siitäkin huolimatta, että aina on joku ilmasto- tai etiikkakohu joka jollakin tavalla itse kunkin valintoja koskettaa.

Jotkut yhteisöt sitten ovat keksineet varsin ovelan tavan saada rahaa lähes tekemättä mitään. “Hyvitä lentopäästösi antamalla meille rahaa niin me kampanjoimme (ehkä) puolestasi ilmastonmuutosta vastaan!” Ehkä kampanjoivat, ehkä eivät. Ehkä istuttavat puun, jota se, jonka peltoalaa se puu pienentää, ei peltonsa laitaan halunnut. Ihminen on ostanut hyvän omantunnon, vähän niinkuin se etävanhempi, joka antaa lapselle ylisuurta kuukausirahaa kompensoidakseen poissaoloaan tämän elämästä.

Olipa kyse sitten vaateteollisuudesta, viljelystä, lihantuotannosta, lentämisestä, laivaliikenteestä, ilmastonmuutoksesta, saasteista, lapsityövoimasta tai mistä tahansa, on vastuu viime kädessä palvelun tai tuotteen tuottajalla, ja yksittäisten ihmisten sijaan pitäisi painostuksen tulla hallituksilta. Niiltä, jotka tekevät laaja-alaisia päätöksiä, ei niiltä jotka miettivät ostaisivatko farkkunsa H&M:stä vai BikBokista. Niiltä, joilla on oikeasti mahdollisuus vaikuttaa asioihin.

Välillä uhkaan vaipua eräänlaiseen epätoivoon. Välillä mietin, oliko maailma sittenkin parempi paikka synkällä keskiajalla, jolloin minäkin luultavasti räpistelisin elantoani jonkun herran ja rouvan kodinhoitajana, jos minua oikein olisi elämässä onnistanut. Kun ei vielä ollut sähköä, eikä öljystä tienneet kuin arabimaiden asukkaat, eivätkä hekään osanneet sitä maasta porata (tai tienneet mitä sillä olisivat tehneet). Olisiko maailma parempi, jos emme mistään mitään ymmärtäisi?

Toisinaan Saarnaajan sanat kaikuvat päässäni. “Turhuuksien turhuus, kaikki on turhaa.” “Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla.” “Missä on paljon viisautta, siellä on paljon huolta, ja joka tietoa lisää, lisää tuskaa.”

“Harva tietää halpavaatteen todellisen hinnan” alkaa otsikko Ylen artikkelissa, jossa kuluttajille kerrotaan, että btw, halpa pikamuoti saatuttaa enemään kuin lentäminen. Hupsis! Ei riitäkään, että sovitan lentosyntinin, nyt saa sitten kantaa syyllisyyttä vaatekaapinkin sisällöstä! Ja muuten, se joka luulee “merkkivaatteita” ja “laatua” ostamalla säästävänsä ilmatilaamme ja vähentävänsä lapsityövoimaa, voisi nostaa päänsä takamuksestaan ja ymmärtää, että ei ne ralflaurenit ja deeänkooyyt ja mitä nyt lie ole yhtään sen eettisempiä yrityksiä kuin henkkamaukat ja ginatrikootkaan.

Voisikohan ehkä joku näistä HS:n artikkelissa mainituista organisaatioista lisätä sivuilleen laskurin “kuinka paljon pitää maksaa jotta saan hyvitettyä viimeisimmän mekko-ostoni ja, ai piru! ne kengätkin!” Siis niille jotka potevat ilmastoahdistusta. Itsehän vain kuljetan mukanani pyyhettä ja odotan Vogoneita räjäyttämään maapallon pois intergalaktisen valtatien tieltä. Paljonkohan niiden avaruusalus muuten saastuttaa?

“Katso: sorrettujen kyynelet!
Ei ole heillä lohduttajaa.
Katso: sortajien väkivalta!
Eikä lohduttajaa ole.”

[Edit: Vaikka minua nyt kyllä hiukan sapettaakin se, että muovipillit (ja monta muuta muoviasiaa) kieltävä laki on juuri hyväksytty EU:ssa ja astuu voimaan vuonna 2021, ainakin se on vastuunotto oikealta taholta. Vaikka minun muovipillini palaakin Vantaalla, ei kaikkialla muualla näin ole. Jospa kertakäyttöastioita valmistavat yritykset NYT alkavat valmistella oikeasti hajoavia luonnonmateriaaleista valmistettuja lautasia jne. Btw. Muovin vähentämiseksi olisi syytä palata aitoihin nahkatuotteisiin, mutta sitten vastassa onkin eläinaktivistit. Ei me täällä voida mitään tehdä tuhoamatta palloa.]

Syksyn hehkuvat värit

Niin kesäihminen kuin olenkin, on syksyssä yksi asia, josta nautin täysin siemauksin: ne muutamat aurinkoiset päivät luonnon hehkuessa väriloistossaan. Eikä haittaa, että samalla saadaan inkkarikesän poikanen lämpötilan noustessa jälleen aina seitsemääntoista asteeseen. Ei haittaa, ei yhtään! Ei etenkään, kun nämä syksyn ehkä parhaat päivät osuvat viikonloppuun vailla muita pakotteita kuin omalla pihalla puuhailu – on aika laittaa piha pakettiin talveksi, ehkä jo korkeakin aika, ja samalla vähän grillata.

Luin tuossa eilen aamusta artikkelin mustiin pukeutuvista ihmisistä (on melko selvää, ettei artikkelin kirjoittaja ollut koskaan käynyt Suomessa, missä musta on de facto ja väriin pukeutujat poikkeus). Menemättä itse artikkeliin (jossa ehkä on jotain totuutta tai sitten ei), mainnan arvoinen on mielestäni sen viimeinen lause: “So the best way to wear black is to use some color with it to lighten and brighten its energy.” Se jäi mieleeni, sillä olen itse graduatannut pelkästään mustasta tyyliin “black with highlights”. Hiukseni tekevät poikkeuksen punaisella päävärillään.

Artikkelin luettuani lähdin töihin ja katselin lehtien värittämiä märkiä mustia katuja ja mustia puita, joissa roikkui enää pari oranssia lehteä ja mietin, että tämä meidän syksymme on melkolailla ihan minun tyyliäni – olkoonkin, että keltainen, oranssi ja punainen (paitsi se syvä punainen, joka päästänikin löytyy) eivät voisi olla kauempana preferoimistani väreistä. Idea on kuitenkin sama. Pääväri on musta, johon yhdistyy värillistä huivia, kynsikkäitä, Desigualin, Caminattan ja Laura Vitan designia. Hehkuvanpunaiset hiukseni sointuvat syksyyn ja vaatteisiini täysin.

Kevät on vuodenaikojen eliittiä luonnon syntyessä uudelleen, maailman herätessä eloon pitkän talven jäljiltä, mutten silti jäisi kevättäkään ikävöimään, jos saisin ikuisen kesän, eikä kevään hennonvihreä ei oikeastaan värinä ole yhtään enempää minua kuin syksyn keltainen ja oranssikaan. Värimaailmaltaan kesän villi kukkaloisto on eniten minua, mikä on ehkä joko syytä tai seurausta siitä, että olen muutenkin kesän lapsi.

Tämän pohjoisen maan asukkina olen kuitenkin oppinut nauttimaan jokaisen vuodenajan hyvistä ja kauniista puolista. Ruskan hehkuvista väreistä, auringon kimmellyksestä hangessa, uudenuutukaisten lehtien varovaisesta avautumisesta, kesän kukkakedoista, yöauringosta, kimaltelevista vesistä ja tietenkin auringon lämmöstä aina kun se säteitään meille suo.

Tänään on oikeastaan vain vähän aurinkoinen päivä – enimmäkseen taivas on pilvessä, mutta aurinkoisiakin pilkahduksia ja hetkiä saadaan. Syksy loistaa kauneimmillaan, enkä malttanut aamun (lue: puolenpäivän) koiralenkillä olla kaivamatta kännykkää eli kameraa esiin ja napsiamtta muutamaa kuvaa vaahteranlehdistä, keltavihreästä tammesta, koirista syksyn keskellä, auringossa hehkuvasta luonnosta.

 

 

Anonyymit arkiaamunvihaajat ry (rekisteröimätön yksityishenkilö)

Hivenen hikisenä ja vähän sellaisella “gaah mikä aamu taas!” -fiiliksellä työnsin piilokahvimukini työpaikan kahvikoneen suutinten alle ja tökkäsin kahvipainiketta. Koneen lorotellessa välttävää espressoa mukiini duunikaveri virnisteli: “Hait taas mukin kaapista, vai?”

Toiselle sitten maitoa espressoni päälle kaataessani esittelin tuota mukia, jonka työnantajani tilasi minulle kahdeksan vuotta sitten. Personoitua mukia, jollaisia on neljä – mukit ajalta, joilloin firmassa oli neljä työntekijää ja nykyisen firman toista alkuperäisfirmaa ei vielä ollut olemassakaan. Arvokamaa siis ;) Se piilottelee kaapissani paitsi kun itse sitä käytän. En todellakaan anna sitä yleiseen käyttöön!

Mukin salat toiselle selvitettyäni katsoin sitä mukistani virnuillutta ja pyysin: “Kun seuraavan kerran meet pihalle, huikkaa niin tuun mukaan. Tarviin tupakan.” “Ai että sellainen aamu?” Minähän siis en polta, en ole polttanut pian vuoteen. Paitsi kun poltan, eli viihteellä ja joskus toimistolla ollessa yhden. Ja kun poltan, olen röökipummi, sillä omaa askia en ole ostanut pian vuoteen, enkä osta. Paitsi firman pikkujoulureissulle taisin kerran luvata ostaa oman askin…

“Nää aikaiset aamut… Mitä?!” Kumpikin työkaveri tuijotti minua vähintäänkin huvittuneena. Kello oli noin viittä yli yhdeksän ja olin juuri saapunut toimistolle. “Noniinsiisjoo…” “Aamu on aikainen kun tulee töihin ennen seitsemää.” “Niin mut, mä oon normaalisti vielä tähän aikaan sängyssäni kahvimukin kanssa!” Työmoodissa, yhden daily meetingin jo pitäneenä, mutta vielä sängyssä yhtä kaikki. Ah autuas etätyö! Toimistollakin on silti välillä kiva olla, joten noin kerran viikossa tsemppaan itseni sinne. Yleensä vasta noin kymmeneksi, mutta tänään miehellä alkoi palaveri yhdeksältä, joten lähdettiin yhtä matkaa jo kahdeksan jälkeen.

Nämä minulle aikaiset aamut. Aina sattuu jotain. Unohdan ottaa astmalääkkeeni. Jätän kännykän kotiin. Unohdan avaimet. Muistan bussipysäkillä, etten sulkenut ammollaan ollutta keittiön ikkunaa, joten palaan kotiin sulkemaan sen. Milloin siis mitäkin. Ihan jo koirien kanssa kävely siinä puoli kahdeksan-kahdeksan maissa on melkoisen rasittava, sillä silloin on liikkeellä aivan liikaa ihmisiä, eikä koiratkaan osaa keskittyä tekemään tarpeitaan. “Viiden maissa on aika rauhallista”, huomautti työkavereista toinen, kahden ison koiran omistaja. “Mm. Niin on puoli yhdentoista aikaankin, jolloin minä normaalisti käytän koirat.” Meillä on aamu-uniset koiratkin.

Minun mennessäni toimistolle tai vakiasiakkaalleni, lähdemme miehen kanssa useimmiten yhtä matkaa autolla. Tänä aamuna, kuten varsin monesti, mies tiputti minut Lauttasaaren metroasemalle. Nousin autosta reppuni ja käsilaukkuni kanssa ja lyödessäni auton ovea kiinni tarkistin, että kännykkä oli takin taskussa. Mitä se siis ei ollutt. Yritin kurottaa avaamaan auton oven uudestaan, mutta mies oli jo menossa. Yritin pomppia, huitoa ja jopa huutaa perään, mutta mies ei huomannut. Luovutin, samalla kun hienoinen paniikki hiipi pitkin takaraivoa. Entä jos se putosikin jo matkalla kotoa autolle?

Astuin sisään ensimmäiseen silmiini osuneeseen liikkeeseen, Ärrälle, ja pyysin kundia tiskin takana lainaamaan minulle puhelinta. Yritin soittaa kännykkääni, vaikka tiesin ettei mies siihen pysty vastaamaan, sillä jos ja kun se oli pudonnut autoon, sehän oli nätisti pelkääjän penkin ja oven välissä! Päättelin, että ainakin se hälyyttää ja mies huomaa kännykän. Seuraavaksi yritin miehen puhelimeen, mutta muistin numeron ulkomuistista yhden numeron verran väärin.

Puolittaisessa paniikissa sitä ei ajattele kovinkaan järkevästi. Sen sijaan, että olisin jäänyt siihen R-kioskille esimerkiksi tekemään sen, minkä vähän ajan päästä tein Espressohousessa – avasin koneeni ja tarkistin miehen numeron Outlookista – lähdin ja menin sinne Espressohouseen. Puolustuksekseni: tarvitsin myös lisää kahvia. Kännykän mukana autoon olivat jääneet myös molemmat pankkikorttini ja bussikorttini, eikä Apple Walletilla tai Espressohouse appilla oikein voi maksaa ilman puhelinta. Sen siitä saa, kun on kaikki munat samassa korissa. Melkein.

Olihan minulla sentään käsilaukkuni, jossa oli lompakkoni, josta löytyivät luottokorttini, joten sain ison cappucinoni kahdella extra-shotilla. I needed it. Seisahdin korkean pöydän ääreen avaamaan koneeni, kuvittelin tarvitsevani wifin, jotta voin lähettää edes Messengerissä viestin, mutta koneeni antoi vain “connection not secure” -erroria. Myöhemmin duunissa hogasin sen selaimeen avautuneen ylimääräisen välilehden, jossa olisi pitänyt painaa yhtä nappia yhteyden luomiseksi. Eh…

Ehkä ihan onneksi en saanut sitä wifiä toimimaan, sillä näin päädyin soittamaan miehelle sen numeron tarkistettuani, kanssakahvittelijalta lainatulla kännykällä. Mies oli soittanut takaisin Ärrälle kännykästäni, pysähdyttyään kaivamaan sen sieltä kolostaan, ja kääntynyt takaisin siitä huolimatta, etten enää ollut Ärrällä. Ehkä Ärrän kaveri oli osannut mainita minun sanoneen jotain Espressohousesta ja wifistä lähtiessäni.

“Come out the front door and I’ll hand it to you”, mies sanoi vastatessaan. Nappasin läppärin kainaloon – reppu oli selässäni – ja ryntäsin ulos ovesta. Näin miehen ajavan ohi, kohti kauppakeskuksen taimikäikinäseonkaan pääovia. Pinkaisin juoksuun, sillä ensinnäkin siinä on vähän huono pysähtyä ja toiseksi kello oli melkein kymmentä vaille yhdeksän ja se miehen palaveri… Sain kännykkäni ja puristin sen rintaani vasten kävellessäni hieman hikipäissäni kohti metroa, kahvimuki toisessa kädessä. Poly-mikälie-keinonahkatakki ei paljon hengitä.

Metrossa olin vieläkin ehkä hivenen rattled, sillä melkein ponkaisin ulos ovista Rautatientorilla luullen olevani jo Yliopiston asemalla, sähköposteja ja Teamsia siinä matkalla selailtuani. Metrosta sitten oikealla asemalla poistuessani kahvimukini oli jo tyhjä ja melkein harkitsin toisen ostamista vielä ennen toimistolle menoa, mutta ehkä kymppi kahvista on yhdelle aamulle jo vähän liikaa. Vaikka toimiston kahvi onkin korkeintaan välttävää, otti sen sitten automaatista tai mokkamasterista.

En ole todellakaan aamuihminen. Liian aikainen lähtö sekoittaa pääni. Ymmärrän siis kyllä teiniä, jolla ei ole motii lähtee kouluun ajoissa. Silti sinne vaan tarvii lähtee. Se on elämää se. #anonyymitarkiaamunvihaajat

 

Offline topics

Ei se nyt edes tämä blogi ole niin kamalan kauan ollut offina; kaksi viikkoa sitten nykäisin virtuaalikoneen virtuaalipiuhan virtuaaliseinästä. Itse olen ollut hiljaiselossa huomattavasti pitempään, pari kuukautta näköjään suorastaan. Aika monta blogiajatusta on pyörinyt mielessä, mutta jotenkin tuo aika ei ole riittänyt oikein mihinkään. Nyt on edes tämä pääblogi taas pystyssä (ei ne sivublogitkaan alhaalla ole, mutta niiden priamry url ei toimi juuri nyt, joten lopputulos on käytännössä sama), joten ajattelin, jotta jos muutaman hajatuksen tässä naputtelisin.

Aloitetaanko siitä, että Rukan parka-takit on vissiin melkoisia rassukoita? Ai ei? No entäs siitä, että Teemu Killinen halusi teemukillisen, joten Teemukin sai teemukin? Rukan rotseja pohdiskelin eilen kaupassa, miehen katsellessa talvitakkeja. Teemu Killinen, no, otin kuumaa vettä kahvikoneesta. Ja minua melkein nauratti oma nokkeluuteni, siinä kevyen teini-induced vitutuksen lomassa. Muttei siitä nyt kuitenkaan sen enempää.

Aikuinen lapsi

Aloitetaan sen sijaan vaikka siitä, että esikoinen täytti reilu kuukausi sitten kahdeksantoista. “Kirjotatko sä nyt jonkun ‘mun lapsi on jo täysikäinen’ -angstipostauksen tästä?” kysyi poikaseni synttärinään. Joo ja ei. Kirjoittaa kyllä meinasin jo silloin, mutten päässyt koskaan niin pitkälle. En kuitenkaan mitään angstipostausta, sillä minulla ei oikeastaan ole ensimmäistäkään angstia siitä, että lapseni on täysikäinen. Päinvastoin!

Tuossa olisiko ollut pari viikkoa sitten mies ja esikoinen jäivät ruokapöytään juttelemaan minun väsähdettyäni ja siirryttyä alakertaan. Myöhemmin mies kommentoi minulle: “Now I have seen the day, when first of our teens has become a human being!” Taisipa kirjoittaa siitä oikein Facebookiinkin. Jotenkin samoilla linjoilla olen minäkin, vaikka olenkin nähnyt muutoksen tapahtuvan jo pitkään. Ei se pelkkä 18-vuotispäivä sentään kestään ihmistä tee, kyllä se on pitempi prosessi.

Melkoisia myllyjä ja vuoristoratoja sitä on saanut takavuosina tuon vanhimmaisenkin kanssa läpi käydä. Myllyjä ja mankeleita, pelkoja ja epätoivoja suorastaan. Niin hänestäkin vain on tullut aikuinen, josta olen todella ylpeä. Nuori mies, joka huolehtii elämästään ja asioistaan, hoitaa vastuunsa ja on sangen järkevä ihminen. Jonka seurassa on mukavaa (don’t get me wrong, niin on tuon vielä kovin keskenkasvuisen tosikoisenkin seurassa kyllä), ja johon pystyn luottamaan ihan täysillä.

Ei se äidin huoli ja huolenpito tietenkään täysin siihen lopu, että lapsesta tulee aikuinen. Vielä minä karhuemo huolehdin ja huolestun ja kuskaan ja autan, sen minkä tarvitsee. Poikaseni siivet kantavat kuitenkin jo aika hyvin ja emo saa vähän vierestä seurata nuoren lentoa. Oh, menipä nyt kliseiseksi. You get the drift, I trust. Olen ylpeä äiti.

2018-09-02 13.45.48

Bonsait ja bonchit

Oli minulla vakaa aikomus kirjoittaa kovasti hieno kirjoitus meidän uudesta bonsai/bonchi-harrastuksestammekin. Mies näki nätin kuvan bonchi-vitriinistä ja sai päähänsä, että mekin tässä syksyn tullen voisimme laittaa muutamat chilipuskat boncheiksi. Siitä se ajatus sitten lähti.

Ihan ensimmäiseksi piti hankkia tarvikkeet. Jostain todella hämmentävästä syystä (aina kun ihmettelen, miksei jotain myydä Suomessa, mies sanoo “mmuuuUUuu”, mutta minusta tuntuu, että kauppiaat aliarvioivat suomalaisia pahasti – ei me kaikki olla lehmiä vaikka kieltämättä ämpärijonoista niin voisi päätelläkin) Suomessa siis ei myydä bonsai-ruukkuja eikä muitakaan tarvikkeita. Kyseltyään vähän netissä harrastajilta, mies tuli tietämään sen, minkä olisi jo voinut arvatakin: tarvikkeet tilataan Saksasta. Nii.

Niinpä mekin tilasimme Saksasta ruukkuja – neljä isoa boncheille ja yksi vähän pienempi ikkunalaudalla istuvalle varjoviikunalle – sekä pohjaverkkoa ja säkillisen japanilaista bonsaisoraa. Sellaiset perustarpeet, jotka DPD toi ovelle Paku Ovelle -autolla nyreän kuskin kyydissä, isoissa laatikoissa, joissa oli noin 60 litraa styroksi-peanutseja, you know.

42332446_2137023366341880_7893542478593130496_nYksi sunnuntai me niitä näperrettiin. Mies leikkeli pohjaverkon sopiviksi paloiksi, jotka minä ylijäämäsähköjohdoista irrotetuilla kuparilangoilla kiinnittelin ruukkujen pohjien reikiin. Yksi kerrallaan puhdistettiin ensin varjoviikuna, sitten apache, citron ja lopuksi ihan tavallinen paprika mullasta, siis juuret kutakuinkin puhtaiksi, ja istutettiin ruukkuihin, kuparilangoilla kiinni. Varjoviikunan juuret puhdistuivat suhteellisen helposti, mutta airpotseissa olleiden chilien ja paprikan juuret olivat sellainen jumble, että päädyin istahtamaan olohuoneen lattialle niiden ja puhdistuslaarin kanssa, katsomaan Captain American Civil Waria (lähdin trilogian lopusta liikkeelle, loogisesti…).

2018-09-23 18.42.55Ruukkuihin laitettiin sora-aktiivihiili-sekoitusta ja istutettiin bonchit soran alle kokonaan, sillä niiden juuret ovat vielä liian hennot mihinkään hienoihin väkerryksiin. Varjoviikunalla oli juuret valmiiksi väkerretty, joten se on kauniisti osin soran yläpuolella. Soran päälle asettelin vähän erilaisiin muodostelmiin sammalta ja pieniä kiviä sekä “scene duden” eli pienen otuksen, joka ennen on ollut vitriinin hyllyllä. Varjoviikuna sai lisäksi kävyn ja pienen “puunrungon”, josta kasvoikin sitten yllättäen sieniä!

Nyt siis ikkunlaudalla istuksii varjoviikuna pupuineen (sienet ovat jo kuivuneet pois) ja vitriinissä on kolme bonchitä (jos sitä paprikaa voi sellaiseksi kutsua). Yhdelle on vielä paikka, muttemme vielä ole päättäneet bonchitetaanko Manzano Rojo, Carolina Reaper vai Chocolate Scotch Bonnet. Kaksi jälkimmäiseksi mainittua anyway vielä kypsyttelee hedelmiään meidän makkarissa.

2018-10-03 13.16.11

[Bonsaita ja bonchitä Flickrissä]

Mehupilligate

Heinäkuun alussa, kun vietimme tosikoisen protu-juhlaa, isäni kommentoi muovihaarukoita ja -lusikoita vino hymy huulillaan jotenkin siihen malliin, että te vielä näitä muovisia uskallatte käyttää. Olin ihan hoona, että mitä nyt taas? Sen siitä saa, kun ei jaksa lukea uutisia kovinkaan aktiivisesti. Minäkin sitten catch-uppasin luin Kiinan rannikosta ja pilli-bannista. Luin myös, että itse asiassa meidän muovit täällä kyllä ihan poltetaan, joten en nyt ihan ymmärrä, miten muiden maiden muovin mereen dumppaaminen tarkoittaisi sitä, että minä en saa käyttää muovipakkauksia. Does not compute.

Eipä se mehupilliban elämääni hirveän paljon hetkauttanut ennen kuin pillit alkoivat kotona uhkaavasti loppua. Ennen sai Ikeasta kivan pussillisen hyviä mehupillejä. Ei enää. Ennen sai Lidlistä pussillisen bendy striped mehupillejä. Ei enää. Eilen yritin löytää mehupillejä muovia pursuavasta Clas Ohlsonin tavaratalosta ja koin sangen absurdin hetken, kun kaiken sen muovin keskellä siellä myytiin vain paperipillejä. For real! Kaikesta mahdollisesta muovista, miksi juuri mehupillit?

Lopulta löysin kaipaamani mehupillit Prismasta. Kiitos S-ryhmä!

Niin siis, don’t get me wrong again, I’m all for muovijätteiden vähentäminen. Meillä on käytössä kestokauppakassit (joiden tosin jossain vaiheessa väitettiin tuottavan maailmaan enemmän ongelmia kuin muovipussien, joten go figure) ja muutenkin vältän turhien pussien ostoa ja muitakin turhia muovipakkauksia. Olen todella iloinen siitä, että vaatekaupatkin veloittavat vaikka sen 10snt pussissta, sillä silloin sitä ei tuputeta väkisin. Ei ole meinaan yksi kerta, kun myyjä on katsonut minuun pahasti ilmoitettuani, etten huoli sitä pussia, johon jo ehti ostokseni sujauttaa. Desigualin paperipussin huolin any day ;)

Mehupilli on kuitenkin melkoisen kätevä esimerkiksi ice latten ja gin tonicin juomisessa. Tai siis, tykkään juoda ne pillillä ja kestopillit nyt vaan on, eh, kahdella käytöllä kestolikaisia.

Virtuaalikananlento

Ehkä se sentään oli vähän kananlentoa pitempi, se aika jonka blogini oli Azuressa virtuaalipalvelimella, ja vielä pitempi se aika, jonka se oli omalla palvelimella, mutta se lopulta loppui kuin kananlento kuitenkin. Tai ehkä sorsan lento. Tyssähtäen kuin alas ammuttuna.

Omien palvelinten, siis niiden aiemmin kellarissa hurisseiden vanhojen titaanien, että ne toisinaan jumahtivat ja olivat muutenkin oman toisinaan suorastaan surkean nettiyhteyden varassa. Ja kun palvelin tarvitsi huoltoa, oli blogini alhaalla. Ja kun muutettiin, oli blogini alhaalla. Ja aina oli se riski, että joku sen hakkeroi, koska PHP.

Azure tuntui siis vuosi sitten aika kivalta vaihtoehdolta. Oma palvelin, huolettomasti pilvessä. Hyvin se toimikin, kunnes aloin saada viestejä, että palvelimesta on luotu epätavallisen paljon yhteyksiä. Ehkä olisi pitänyt stopata palvelin jo silloin, mutta odottelin, että mies ehkä ehtisi joskus jotain sille tehdä. Oma palvelinadministraattorini. Kun sain kerrasta tuplaantuneen Azure-laskuni, nykäisin palvelimen kanvaasiin saman tien.

Ai miksikö se oma palvelin oli kiva? No silloin kun se oli omassa konehuoneessa, se ei maksanut mitään, mutta sain siihen täyden hallinnan. Jotenkin oleellisena kolme asiaa: ei mainoksia, oma domain, ja pystyin twiikkaamaan CSS:ää mieleni mukaan. Nyt päivitin WordPress planini premiumiin ja saan oman domainini käyttöön heti kun sen siirto Dynadotilta WordPressille on valmis, eikä blogissani ole mainoksia. CSS-tweekkaus vaatisi upgraden premiumiin, mutta löysinkin teeman, joka ei säätöjä kaipaa. Helpompaa ja mukavampaa sekin, loppujen lopuksi.

Nörtti kuittaa. Over and out.

Helteiden loppu

Ilmatieteenlaitoksen paikallissää Helsingille näyttää, että tänään on viimeinen päivä (ainakin seuraaviin 10 vuorokauteen), jolloin lämpötila kohoaa hellerajan yläpuolelle. Ensi viikolla elokuu on puolivälissä ja kuljetaan vääjäämättä kohti syksyä. Vielä on kesää jäljellä, vaikka helteitä ei enää tulisikaan, mutta näin suomalaisena ja tähän vuodenaikojen kulkuun tottuneena tässä vaiheessa vuotta, koulujen alkaessa ja lomien ollessa ohi, mieli kääntyy väkisinkin jo kohti tulevaa syksyä. Ehkä ihan hyväkin niin, sillä se helpottaa työrutiineihin paluuta. Niin paljon kuin kesää ja helteitä itse rakastankin ja mieluusti eläisin vähän lämpimämmässä ilmastossa.

Luultavasti syyt ja seuraukset tässä kietoutuvat toisiinsa varsin tehokkaasti. Jos meillä olisi ympäri vuoden lämmin, kesän lämmöllä, lämpötilalla ja “hyvyydellä” ei olisi niin isoa merkitystä elämässä. Kun ei näin kuitenkaan ole, tuntuu jokainen aurinkoinen ja lämmin päivä joltakin, josta pitää ottaa kaikki irti ja työnteko sisätiloissa suorastaan rikolliselta toiminnalta. Kun meillä monen huonon ja kolean kesän jälkeen on ihana pitkä kuuma kesä, ei siitä päästäisi irti millään. Mietin juuri aamulla, että ainoa hyvä syy “odottaa” syksyn viileämpiä ilmoja on, että pääsen käyttämään taas ihania Laura Vitan saappaitani ja uutta muovinahkatakkiani.

Lomani loppui jo kaksi viikkoa sitten. Ensitöikseni vietin ensimmäisen loman jälkeisen työpäiväni asiakkaalla, mutta heti tiistaina etäilinkin taas huolella. Aurinko paahtoi ja hikeä pukkasi ihan vain siitä, että oli. Olin jo ennen Lappiin lähtöä isäni kanssa sopinut alustavasti, että menisimme sillä viikolla landelle pariksi päivää, joten sinne silloin tiistaina suuntasimme, kajakit ja kaikki autossa, teini ja koirat takapenkillä. Koska mökin pihaan ei pääse autolla, vaan sinne johtaa pieni kinttupolku alas mäkeä, meloimme tosikoisen kanssa kajakit läheisen lahden pohjukasta omaan rantaan.

Vietettiin landella pari helteistä päivää. Tein töitä parvekkeella, mihin ei päiväsaikaan paista aurinko. Työpäiväni jälkeen käytiin melomassa, uitiin, saunottiin ja keskiviikkoiltana syötiin rapuja. Vielä ei ollut – eikä ole nytkään kyllä – syksyn tuntuakaan ilmassa, mutta rapukausi tuli silti avattua. Jos ei olisi ollut ampiaisia niin paljon, olisi syöty ulkona. Iltasellakin oli vielä niin kuuma, että valitsin märät shortsit verkkareiden sijaan (ja kehitin itselleni virtsatietulehduksen).

Torstaina tehdessämme lähtöä takaisin kotiin, juuri kun suunnittelimme kajakkeihin nousua ja melomista takaisin lahden veneenlaskupaikalle, alkoi jossakin kaukana jyristä ukkonen. Jyrinä kävi nopeasti kovemmaksi ja tuumasimme, ettei taida olla järkevää lähteä melomaan. Alkoi kilpajuoksu ukkosta vastaan, kun miehen kanssa tyhjensimme kajakeista ilmat ja kamat ja sulloimme kaiken yhteen mökin makuuhuoneista ja kipusimme mäen ylös kaiken muun kaman kanssa. Ehdimme autoon ennen ukkosta, joka uutisten mukaan mylläsi maata urakalla.

Täällä Stadissa en ole vieläkään kohdannut yhtään kunnon ukkosta. Pari jyärhdystä, pari synkkää pilvirintamaa, muutama kolmen minuutin sade. Heinäkuun alun jälkeen on satanut rankasti ja pitempään vain yhden kerran: sen kerran, kun illalla ripustin pyykit pihalle kuivumaan. Tietenkin. Olisi varmaan pitänyt tehdä se useamminkin, niin olisi luontokin saanut enempi vettä ;)

Tällekin illalle lupailtiin ukkosmyrskyä, ja kun mies ehdotti, että jatkettaisiin vähän piharemppaa, tuumasin: “If we don’t get hit by that storm.” Mies vakuutti, pikkukoiran kevyestä pelkoläähätyksestä huolimatta, ettei meille mitään ukkosta tule, tänäänkään. Oikeassa oli. Satoi ehkä peräti puoli tuntia, enimmäkseen sellaista ihan pientä tihkua. Saatiin kaivettua etupihan toisen puoliskon puskat pois juurineen, maisemointikangas paikalleen ja sorat päälle. Toinen puolisko on vielä jäljellä, huomiseksi hommaksi.

Saapi nähdä loppuvatko helteet oikeasti. Ei ole sääennusteet ihan hirveän luotettavia tänäkään kesänä olleet. Niin tai näin, ensi viikolla alkaa jo kiireisempi aika taas töissä, syksyn uurastus, joka muutaman kuukauden päästä kulminoituu jouluun. Maailma on saatava valmiiksi kaksi kertaa vuodessa: Juhannukseksi ja jouluksi. Teinilläkin alkoi eilen taas koulu, peruskoulun viimeinen vuosi. Niin nämä vuodet vierivät. Juuri nyt tuntuu, että tämän pitkän kuuman kesän voimin jaksaa hyvin taas yhden talven, mutta marraskuun pimeydessä tiedän olevan taas toinen ääni kellossa.

 

Ollako kielinatsi vai eikö olla

Toisinaan sosiaalisessa mediassa näkee hirvittävän vaikeita tekstejä lukea. Kaikki on kirjoitettu pienellä, ei välimerkkejä, teksti vilisee kirjoitusvirheitä ja outoja sanamuotoja. Toisinaan myös näkee kielioppiryhmissä moisia tekstejä kauhistelevia postauksia. Toisinaan kyseisissä ryhmissä saan itsekin asiallisen kommentin sijaan “opettele kirjoittamaan ennenkuin alat kommentoida” tai “voisit edes oikolukea kommenttisi ensin” -tyyppisiä vastauksia.

Itselläni ei tiettävästi ole lukihäiriötä, mutta silti kirjoitusvirheet putkahtelevat teksteihini tuon tuosta ja vaikka lukisin kommenttini kolmeen kertaan, olen niille sillä hetkellä sokea. Huomaan virheen, jos satun palaamaan vaikka kymmenen minuutin kuluttua uudelleen lukemaan kommentin. Tämä on itse asiassa hyvin tyypillistä. Omalle tekstilleen, omille virheilleen on tuoreeltaan sokea.

Minun typoni ovat aika pieni juttu muutoin ihan hyvin muotoiltujen lauseiden keskellä, kun vertaa monen kirjalliseen “oksennukseen” somessa. Kieltämättä itseänikin häiritsee teksti, jossa ei ole välimerkkejä, ei päätä eikä häntää, ei ainakaan ensilukemalta eikä välttämättä tois- ja kolmoislukemaltakaan. Ensimmäinen ajatukseni yleensä on, että onkohan henkilön äidinkieli muu kuin suomi. Joskus on, joskus ei.

Riippuu aivan tilanteesta, miten sellaiseen tekstiin itse reagoin. Jätänkö tekstin omaan arvoonsa vai annanko sille vähän ekstra-effortia, jotta ymmärtäisin, mitä henkilö yrittää sanoa. Erinäisissä tukiryhmissä pyrin ymmärtämään, median (jonka kielivirheet ovat aivan oma juttunsa ja niiden ruotimiseen Aristoteleen kantapää) postausten kommenteissa yleensä en. Se, mitä en tee, on johtopäätös henkilön älykkyydestä tai ikävän kommentin kirjoittaminen.

Hyvä kirjallinen ilmaisutaito on asia, jota pyritään opettamaan jo peruskoulussa. Osalle se tulee luonnostaan, osa ei siihen ikinä yllä. Osa kirjoittaa joskus hyvin, joskus hyvin huonosti. Syitä on monia. Lukihäiriö ja muut kielelliseen kehitykseen ja kyvykkyyteen liittyvät häiriöt. Kiire. Ahdistus ja maseenus. Rannevaiva. Murtunut sormi. Välinpitämättömyys.

Kiireessä kirjoitettu on lukijan kannalta ikävin tilanne. Olet lukijana eräänlaisessa välimaastossa. Mietit, oletko niin vähäpätöinen, ettei viestiin viitsitty uhrata aikaa, vai oletko sittenkin sen verran arvokas, että viesti kirjoitettiin, vaikkei aikaa oikeastaan olisi ollut. Ehkei asialla oikeastaan ole mitään tekemistä kanssasi, mutta viestinnässä on aina kaksi osapuolta, joten sylkäisyn sijaan olisi aina hyvä muistaa pysähtyä sen verran, että kirjoittaa hyvin. Sen puitteissa kuin itse kykenee.

Sosiaalinen media on siitä hankala paikka, että siellä kirjoittelevat ja keskustelevat ihmiset, jotka eivät oikeastaan tiedä toisistaan mitään. Osa ymmärtää, ettei tiedä, miksi toinen kirjoittaa niinkuin kirjoittaa. Osa tekee johtopäätöksiä kirjoittajasta ja kirjoittelu siirtyy asiasta asiattomuuksiin alta aika yksikön. Joku, joka vain tarvitsisi pari rohkaisevaa sanaa pullautettuaan pahan olonsa ilmoille sanatulvana, saakin kommenteissa vain haukuntaa ja vajoaa entistä syvemmälle.

Aikoinaan ollessani nuori tein äidin apuna oikolukuhommia. En minä siitä palkkaa saanut, mutta tein silti. Minusta se oli kivaa suorastaan! Sitten kun kaverini partiossa julkaisivat partiolehden, lukaisin sen läpi ja ensitöikseni käväisin kertomassa päätoimittajalle kirjoitusvirheistä. Ensimmäiset pari kertaa se oli hänestä mainiota, mutta sitten se alkoi tympiä. Yritin kyllä ehdottaa, että oikolukisin lehden ennen printtausta, mutta minuun oltiin jo tuskastuttu. Kukaan ei tykkää jatkuvasta huomauttelusta.

Ollako siis netin kielinatsi vai ei? Ei olla. Et tunne kirjoittajaa, eikä tekstin hyvyydellä ole tekemistä sen kanssa, että sekin henkilö, joka ei ole taitava kirjoittaja tai ei sillä hetkellä jaksa, haluaa ja ansaitsee saada äänensä kuuluviin ihan siinä missä sinäkin, hyvä kirjoittaja, joka aina odotat viisi minuuttia ja oikoluet jokaisen lyhyenkin kommenttisi ennen postausta (paitsi kun ärähdät siitä yhdys sana virheestä tai pilkun puuttumisesta ivallisesti). Oikeinkirjoitusta paljon tärkeämpää on ystävällisyys. Sitä ihminen tarvitsee, ei ivaa kirjoitustaidoistaan. Sitä ihminen tarvitsee somessakin.

Ansaan narratut

Oletteko huomanneet? Maailma on enää yhtä kohua. Eilen näkkileipä aiheutti syöpää, tänään verenpainelääkkeet. Huomenna rauhoitellaan, että hei hei hei, se on aika pieni se riski. Klikkitavoitteet saavutettu kahdelle päivälle: kohu ja sen rauhoitus. Syöpäriskien väliin heitetään vähän ympäristökohua, sillä eihän yhdellä ja samalla loputtomiin myydä. Hei, tyhmä kierrättäjä! Olet ympäristörikollinen, sillä muovisi dumpataan Kiinassa mereen! Kunnes, aprillia syö silliä! Suomen muovit hoidetaan täällä. Damage on kuitenkin jo tehty. Taas on pientä ihmistä viety kuin sikaa narussa ja Lidlikin lähti mukaan poistamalla myymälöistään muovit. Anteeksi nyt taas kuinka?

Elämme aikaa, jolloin ihmisen pitäisi oleman tiedostavimmillaan. Valistuksen ja koulutuksen aikaa. Kuitenkin tuntuu, että pieni ihminen on enemmän vedätettävissä kuin koskaan. Informaatiota tulee joka tuutista ja kun meidät on opetettu olemaan tiedostavia, on ympäristöasioihin ja sairauksiin vetoaminen mitä helpoin tie massahysteriaan. Kenen lie agendalla tuokin muovijuttu. Vahinkoihin en usko, mitä valeuutisiin tulee. Suonpää Kirkossa ja Kaupungissa kirjoitti, ettei olisi ollut toimittajalta iso vaiva tarkistaa. Ei varmasti olisi. Skeptinen minä sanon, että juttu laitettiin juuri sellaisena kuin se oli, ihan tarkoituksellisesti.

Kuulostanko nyt jo salaliittoteoreetikolta? Ehkä, mutta kun tätä maailmanmenoa tarkastelee, tulee väkisinkin mieleen “What do we want” -meemi. Ihmiset voivat länsimaissa olla koulutetumpia kuin koskaan, mutta helposti yllytettäviä laumaeläimiä he yhä ovat. Vaikka mediakriittisyyttä opetetaan, fiksuinkin haksahtaa välillä ja herkkäuskoinen useinkin. Ei ole aina edes ihan helppoa tunnistaa valetta totuudesta, ei vaikka yrittäisi. Google on yhtaikaa ystävä ja vihollinen.

Uutisia lähinnä puolella silmällä seuraavana (ja ihan tarkoituksellisesti niin) hämmennyin, kun sunnuntaina isäni pilke silmäkulmassa paheksui muovihaaruikoitamme ja -lusikoitamme. Olin nähnyt uutisotsikon Kiinan meriin joutuvasta muovista, mutten ollut lukenut juttua, enkä todellakaan ymmärtänyt minkäänlaista yhteyttä minuun. Eikä sillä yhteyttä ollutkaan, kuten sittemmin kävi ilmi.

Ihmiset hyppivät “barrikadeille” niin helposti. Keksitään tunteisiin menevä kohu ja johan siitä huudellaan. Sumuverho sanon minä. Se norsu, jota ihmiset pällistelevät samaan aikaan kun “taikatemppu” tapahtuu muualla. Joka kerta, kun uutisissa on jokin tällainen massiivikohu, mietin mitä sillä tällä kertaa mahdettiin peittää.

Ei, en mitenkään väitä, etteikö ympäristö olisi tärkeä. En ole ylenpalttisen vihreä, mutten välinpitämätönkään. Kierrätän ja lajittelen, yritän tehdä ekologisia valintoja jossain siellä omien ja ympäristön tarpeiden kohtauspisteessä. Ihminen ei tällä pallolla kuitenkaan voi voittaa. Teet niin tai näin, aina tuhoat maapalloa jotenkin. Jos ostat muovipusseja, muovi. Jos ostat kangaskasseja, kemikaalit ja lapsityövoima. Jos et osta, kansantalous kärsii. Jos ostat, olet kerskakuluttaja.

En osaa päättää, mikä on parempi. Sekö, että tieto on vain joidenkin käytettävissä ja pysyy ehkä oikeana (ajan yleisen tietämystason mukaisesti)? Vai se, että kuka tahansa voi tuottaa “tietoa” muille ihmisille? Auttaisiko, jos tämän Internetin räjäyttäisi palasiksi? Jos lehdet joutuisivat taas kilpailemaan sisällöllä klikkien sijaan? Voisiko olla jotain siltä väliltä? Media ei milloinkaan ole täydellisen riippumaton ja objektiivinen, sillä ihminen ei sitä ole. Tiede siihen kykenee, mutta siihen mennessä, kun “tieteellinen artikkeli” tulee ihmisten luettavaksi, on se jo läpikäynyt suodattimen jos toisenkin, eikä enää ole objektiivinen vaan ajaa jonkun asiaa.

Ignorance is bliss, sanotaan. Siinä on tietty viisaus, olen havainnut. Kun en ahmi kaikkea “tietoa”, menee vähemmän energiaa niiden seulomiseen ja nielen vähemmän jätettä ravinnon mukana. Tieto kyllä löytää minut, kun sitä oikeasti tarvitsen. Kun vastaan tulee triggeri, sanotaanko vaikka että menen lääkärille jostakin syystä ja lääkäri kertoo minulla, että asia X. Se on silloin minulle relevantti ja tulee taholta, jonka luotan jo pureskelleen asian. Siitäkin huolimatta, että lääketeollisuus on niinikään yksi suuri salaliitto. Ehkä.

En minä tiedä, mitä viime kädessä yritän sanoa. Ehkä sitä, että istukaa alas tai nukkukaa yön yli ennen kuin panikoitte jälleen uutta median esittämää “uhkaa”. Ehkä sitä, ettei kaikki ole sitä, miltä se Intternetissä näyttää. Ehkä sitä, että kannattaa hengittää syvään ennen kuin juoksee taas uuden kohun perässä kuin lehmälauma kauko-ohjattavan auton perässä.

Toisinaan odotan ja toivon, että Vogonit tulisivat ja rakentaisivat intergalaktisen moottoritiensä räjäyttäen maapallon tieltään. Hiiret pitäköön backuppinsa.