Seikkailu suuressa maailmassa

Ei tarvitse kuin lähteä keski-Eurooppaan muistaakseen, miten pieni paikka Suomi ja jopa tämä näennäisen iso citymme Helsinki on. Ei siis sillä, että koskaan kuvittelisin tämän pienen mutta pippurisen kotini olevan maailmanluokan metropoli, mutta jotenkin sitä aina reissujen välissä unohtaa, miten paljon enemmän ja isompaa tuolla muualla on. Noin niinkuin yleisesti ottaen. Laajemmin pensselivedoin vedeltyä.

Tytärpuoleni, siis pian kahdeksantoistavuotiaan keskimmäisen nuoremme, tyttöystävä on muutaman viikon vaihdossa eräässä pienessä ranskalaisessa kylässä. Koska asiat menivät kuten menivät, emmekä päässeet häntä sinne tapaamaan, vaikka niin oli alunperin tarkoitus, jääköön sen kylän nimi mainitsematta. Kaminin musavideon Marly-Gomont antanee aika hyvän kuvan paikasta, joka alkujaan oli kohteemme. Siellä ei siis itsessään ollut mitään nähtävää. Olisimme yhtä hyvin voineet matkustaa vaikkapa Orimattilaan.

Vaikka olin kovin pahoillani tyttöjen puolesta, kun eivät treffit onnistuneetkaan, en oikeastaan ole pahoillani siitä, miten matkamme lopulta kävi, sillä oli oikeasti hirveän kiva viettää pitkä viikonloppu ihan vain kaksistaan teinin kanssa. Lennot Lyoniin meillä jo oli ostettuina; hotellit olin kaukaa viisaana vain varannut ihan juuri siksi, että voimme muuttaa suunnitelmia, jos suunnitelmat muuttuvat. Kun ne näin muuttuivat, peruin varaukset ensimmäistä lentokenttähotelliyötä lukuunottamatta ja varasin pari yötä hotellista Bouziguesista. Tai siis näin luulin.

Torstaina 16.5. noin siinä vähän ennen puolta päivää lähdimme kotoa kohti lentokenttää. Matkalaukku oli puoliksi tyhjä, sillä vaikka tuliaiset lähtivätkin tyttöystävälle postitse edellisenä päivänä, oli varsin tärkeää varata riittävän kokoinen laukku paluumatkaa ajatellen. Vaikken lähtisi vasiten shoppailemaan, tiedän tuliaisia ja ostoksia vaan kertyvän jotenkin mystisesti.

Matkalla kentälle kännykkäni piippasi. Lufthansa ilmoitti lentomme olevan noin 15 minuuttia myöhässä. Olimme muutenkin varsin ajoissa liikkeellä, joten kentällä meillä oli vähän ylimääräistä aikaa. Shoppailtiin Dutyfreestä vettä ja matkaeväitä lennoille ja istahdettiin portin lähistölle kahvilaan syömään bagelit lounaaksi. Kyllähän se aika siinä kului, ja lopulta päästiin koneeseen. Lento oli lopulta kokonaista puoli tuntia myöhässä.

Meillä oli tunnin mittainen vaihto Frankfurtissa. Jatkolentomme lähti ajallaan ja saavuimme Lyoniin suunnitelmien mukaisesti noin kuudelta illalla. Seisoskelimme matkalaukkukarusellin luona odottelemassa laukkuamme, turhaan. Intuitioni siinä jo sanoi, ettei sitä sieltä tule – tunti ei Frankfurtissa ihan riitä laukkujen siirtoon koneesta toiseen – mutta katsottiinpa laukkuruljanssi toiveikkaina loppuun saakka, ja kun kävi selväksi, ettei laukkumme ollut saapunut kanssamme, etsittiin baggage service.

There’s a first for everything ja tälläkin matkalla niitä ensimmäisiä oli jokunen. Matkasta jäänyt laukku oli ensimmäinen ensimmäinen. Hämmentävää kyllä sitä ei ole minulle ennen tapahtunut. Toisaalta, menen aika usein (etenkin vaihtolennoilla) pelkkien käsimatkatavaroiden kanssa. Täyttelin palvelupisteellä lomakkeeseen osoitteet – kotiosoitteen ja hotellin – ja kuvailin matkalaukun virkailijalle.

Saimme overnight-pouchit, joista löytyi hygieniatarpeita, pyykinpesuainetta ja XL-kokoinen teepaita, sekä lupauksen, että matkalaukku toimitetaan hotellille vielä saman illan aikana; laukku oli saapumassa Lyoniin seuraavalla lennolla Frankfurtista, kymmenen jälkeen.

2019-05-16 23.23.18

Pussukat kourassa astelimme ulos terminaalin aulaan. Yritin kurkistella, mistä löytyisi autovuokraamot tai opasteet niiden tykö, tuloksetta, joten kävelimme sen sijaan aulan keskiössä tönöttävän infopisteen luo. Täti tiskin takana opasti nousemaan PR3-shuttleen ja jäämään ensimmäisellä pysäkillä pois. Kiitimme ja astuimme ulos vilpoisaan kevätilmaan etsimään PR3-shuttlen pysäkkiä.

Pysäkin infotaulu kertoi shuttlen kulkevan 7 minuutin välein ja pysähtyvän kummallakin terminaalilla, PR3-parkkialueella sekä kahdella pysäkillä autovuokrausfirmojen luona. Nuolien perusteella Sixt oli pysäkin 2 tuntumassa, neljäs pysäkki ykkösterminaalilta. Reitin viimeinen, ei ensimmäinen. Ei sen väliä. Pääsimme Sixtin luo ja saimme auton – Peugeot 2008 automaattivaihteistolla ja navigaattorilla – ja ajoimme hotellille, missä söimme illallista, odottelimme tietoja laukusta ja menimme nukkumaan.

Aamusella heräsin uneen, josta saatoin vain silmiä pyöritellen todeta “talk about anxieties…” Vilkaisin puhelintani: ei uusia viestejä matkalaukusta. Herätin tyttärenkin yhdeksän aikaan ja matkalla aamupalalle kysäisin respastakin laukun perään. “Nope, sorry!” Huoneeseen palattuamme soitin lentokentältä saamani kuitin ilmoittamaan infonumeroon kyselläkseni laukun perään. Olimme lähdössä hotellista än yy tee nyt. Sain delivery-firman numeron, mutta eihän se edes toiminut! Lopulta laitoin LYSin lostandfoundiin meiliä ja lähdimme ajamaan kohti Part-Dieun kauppakeskusta.

Auton saaminen parkkiin oli kivuttomampaa kuin olisin uskaltanut odottaakaan. Laitoin navigaattoriin googlemapsäämäni Part-Dieun aseman parkkihallin ja sinnepä auton tyrkkäsin. Kävelimme aseman läpi ihmetellen rynkyin aseistettuja sotilaita, ja sitten kauppakeskus jo häämöttikin kadun toisella puolen. Listallamme oli KIKO ja Desigual, sen lisäksi että tarvitsin pari teepaitaa, alushousuja ja sukkia, kun ei ollut tietoa matkalaukkumme kohtalosta. Tytär oli kantanut omansa repussaan. Fiksu tyttö. KIKO löytyi, mutta Desigual oli enää vain pahviseinä. Oli perkule sitten kokonaan suljettu.

Kauppakeskuksessa vähän disorientoituina haahuillessamme tarkistin meilit kännykästä ja sieltäpä löytyi vastaus viestiini. Matkalaukku oli menossa hotellillemme aamun loppuun mennessä; jos olette lähteneet, ilmoittakaa uusi osoite. Vastasin, että olemme ajamassa Bouziguesiin, mutta vielä Lyonissa, joten jos saan vahvistuksen, että laukku on hotellilla, ajamme hakemaan sen. Soitto tuli, kun ajoimme ulos parkkihallista. Saimme matkalaukun ja poistuimme Lyonin alueelta kohti etelää.

Ensimmäinen hämmentävä tietulli tuli vastaan A7:lle tullessamme. Lyonin alueella oli jo muutamaan otteeseen ehtinyt työntää luottokorttia laitteeseen ja maksaa pari euroa ihan siitä ilosta, että sain ajaa paikasta aa paikkaan bee. Tuijotin ikkunasta lippulaitetta ja yritin työntää korttiani slotiin, joka hylki sitä ihan huolella. Missään ei lukenut muuta kuin Ticket ja pohdin jo, olinko erehtynyt ihan väärään jonoon, olisiko minun pitänyt olla muualla. Lopulta nykäisin slotista roikkuneen lipukkeen ja kappas kun portti avautui.

Seuraava tulli taisi sitten olla siinä kun poistuimme motarilta etsiäksemme ruokaa Valencesta. Kesti hetken, että tullilogiikka selvisi minulla ja ymmärsin työntää edelliseltä koneelta ottamani lipun laitteeseen ja johan se otti korttinikin. Noissa laitteissa voisi olla vähän vaikka tekstiä, edes ranskaksi, sillä pelkät ikonit eivät avautuneet hämmentyneelle mielelleni järin tehokkaasti. Tai vaikka pieni crash course, kun vuokraat auton Ranskassa. Säästyisi monelta häkellykseltä!

Valencessa ajoimme ensin toispuolelle jokkee, sinne ei keskustan puolelle, missä oli rauhallisempaa. Vähän kuin zombie apocalypsin jälkeistä rauhallista suorastaan. Eikä ravintolan ravintolaa avoinna. Käveltiin pikkuisen keveässä tihkusateessa ja palattiin autolle. Joen toisella puolen Valencen keskustassa olisi ollut ravintolaa avoinna vieri vieressä, mutta parkkipaikat aika kiven alla. Vissiin kirjaimellisesti, mutta hogasin parkkihallin sisäänkäynnin vähän liian myöhään.

Luovutimme. Ajoin takaisin kohti motaria ajatuksella “snäkätään sitten näitä meidän keksejä ja karkkeja ja syödään perillä”, kunnes tytär bongasi KFC:n mainoksen. “Please, take me to KFC!” Ei minua paljon tarvinnut suostutella. Annoin tytölle kännykkäni käteen, käskin kaivaa KFC:n googlemapsista ja sitten laittaa osoitteen navigaattoriin. Sen piti olla 5 minuutin ajomatka valotaululta. Harhauduimme kuitenkin matkalla kaiken säätämisen kanssa motarille takaisin kohti Lyonia. Mitvit!!

Onneksi Valence Nord oli vain 7km päässä ja koko tietulli-lipuke-maksu hässäkkä valkeni minulle oikein täydellisesti kun poukkoilin motarille ja motarilta pois, liikenneympyrästä ympäri ja takaisin motarille ja taas pois eteläliittymästä! KFC:lle päästyämme olin jo tupakan tarpeessa. Vakavasti. Ja paistetun kanan. Poltin tupakan ja tilasin kanaa. Vedettiin kooäfseetä vatsat täyteen ja lähdettiin jatkamaan matkaamme kohti Bouziguesia.

Matkan varrella madeltiin pari pientä ruuhkaa – yksi peräänajo (vaikka liikenneilmoitus näyttikin katolleen kääntynyttä autoa) ja yksi tietyö – mutta muuten ajo sujui niin kuin nyt vain motariajo sujuu. Sujuvasti. Jossain siellä noin Montpelierin kohdilla ojensin jälleen kännykkäni tyttärelle, nyt OneNote avoinna sivulle, jossa oli hotellimme osoite ja pyysin naputtelemaan sen navigaattoriin. Miten mahtava keksintö se onkaan! Samaan aikaan kuin aivan kökkö. Nimittäin isojen karttojen tutkailussa on puolensa: on helpompi lähteä ajelemaan sivuteille, kun näkee kokonaisuuden.

Motarilta poistuessamme olimme luonnollisesti jälleen tietullilla. Työnsin luottavaisesti lipukkeeni laitteeseen, olinhan jo ihan pro. Laite kuitenkin ilmoitti: “Votre billet est refusé” ja sylki lipun ulos. Varmuuden vakuudeksi vaihdoin laitteen kieleksi englannin ja yritin uudestaan. Kyllä vaan! “Your ticket is refused.” Painoin Help!-nappia ja mietin kuumeisesti, miten tästä pikkelssistä nyt selvitään. Perässäni oli jono.

Lopulta kuulin selkeän englanninkielisen “Good evening, how can I help you”:n ja parahdin, että lippuni ei kelpaa. “Where did you take it?” “Valence, South, I think it was.” Kahden sekunnin hiljaisuus. “Okay, you can pay now.” Ja kappas vaan, tosiaan, luottokorttislotin yläpuolelle oli ilmestynyt hinta (jestas, 20€!). Maksoin tietullin, pyörittelin silmiäni ja jatkoin kohti määränpäätämme.

Kaupungin halki ajaessamme ihmettelimme, miten suurelta se näytti, kun olimme netistä lukeneet Bouziguesin olevan noin kahdentuhannen asukkaan kylä. Paikka oli ennemminkin pieni kaupunki, sanotaanko vaikka sellainen Rauman tai Kokkolan kokoinen. Väsyneinä kohautimme harteitamme ja etsimme hotellin ja autolle parkin ja lysähdimme sängyillemme uupuneina mutta tyytyväisinä.

Heräilin pitkin yötä tunteeseen, että allani kytee pieni tuli, joka hiostaa minua alta päin liimaten minut patjaan kiinni. Aamulla tutkin sänkyä tarkemmin ja lakanan alta paljastui juuri se, mitä pelkäsinkin: muovitettu patjasuojun. “Kinda makes sense for a hotel”, tuumasi tytär. Eh, kinda, mutta ei.

Teinin pukiessa vaatteita päälleen – minähän olin jo kerennyt käydä siirtämässä auton ilmaiselle parkkipaikalle ennen yhdeksää, oltuani hereillä jostain puoli kahdeksasta – tutkailin vähän hotellin esitteen karttaa ja googlemapsiä kännykästäni, pohtien, mitä päivän aikana tehtäisiin. Siinä karttoja katsellessani sen viimein tajusin. “Eh, kiddo, like Ford Prefect says in Hitchhiker’s Guide to the Galaxy: we may not have ended up where we intended to be, but I think we have ended up where we were supposed to be. We are not in Bouzigues, we are in Sète!”

Makustelimme tietoa hetken ja tulimme siihen tulokseen, että olemme tyytyväisiä siihen missä olemme. Hotellia vastapäätä kohoavalla vuorentapaisella oli esitekartan mukaan parikin näköalapaikkaa – toinen piskuisessa luonnonpuistossa ja toinen luostarin vieressä – ja kaupungin keskusta pienine putiikkeineen oli houkutellut jo ajaessamme siitä läpi edellisenä iltana. Hyvillä mielin ja päiväämme plänäillen siis tassuttelimme aamupalalle hotellin aamiaishuoneeseen.

Aamupala tässä pienessä kahden tähden hotellissa nimeltä Sables D’Or oli lähes uskonnollinen kokemus. Ei siksi, että se olisi ollut jotain ennennäkemätöntä tai käsittämättömän hienoa, vaan tunnelmansa takia. Pöytiin oli katettu pieniä marmeladipurkkeja sekä lautanen ja kulho. Pöytään istuttuamme tarjoilija toi korillisen tuoreita patonginpaloja sekä croissantteja, kupillisen voinappeja, appelsiinimehua, sekä kummallekin jugurtin ja palan juustoa. Café au lait sekoiteltiin kahdesta termarista kulhoon. Pienellä sivupöydällä oli lisäksi tarjolla kirsikoita, mansikoita ja muroja.

2019-05-18 09.04.50

Aamupalan jälkeen piipahdimme lähikauppaan matkalla autolle. Ei voi todellakaan sanoa, että olisimme menneet kauppaan nälkäisinä, mutta silti sieltä tarttui mukaan niin paljon kaikkea kivaa, että viimeiset jätin kentällä penkille jollekin nälkäiselle tai janoiselle. Siis puolentoista litran pullon vettä ja rasiallisen kirsikoita. Mietin, tekeekö joku ehkä niistä pian pommivaroituksen, mutta siihenpä jäivät. Kehoitin lähellä istuineita popsimaan kirsikat vaan pois.

Siinä pilvisenä lauantaiaamuna Sètessä vielä kuitenkin onnellisena kannoin kirsikkarasiaani autoon muiden eväiden muassa valmiina uuteen päivään ja uusiin seikkailuihin. Käänsin auton nokan kotin vuoria, tai siis kukkulaa ja nousimme jonninmatkaa melko jyrkkää rinnettä ylös. Siis todella jonninmatkaa, mitähän sitä olisi ollut, kaksi kilometriä? Kurvasimme luonnonpuiston parkkialueelle, parkkeerasin auton palmun alle ja lähdimme kävelemään puiston hiekkatietä pitkin ihaillen niin maisemia kuin puiston rehevää kasvillisuutttakin.

Sieltä puiston toiselta laidalta näkyi myös Bouzigues ja sen osteriviljelmät. Niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana! Olin aamulla katsonut googlemapsistä kauanko olisi kestänyt ajaa sinne; 20 minuuttia, sillä tie tietenkin kiertää osterilammikon. Kysyin tyttäreltä pitäisikö ajella sinne ihan isänsä iloksi, mutta olimme yhtä mieltä siitä, että emme aja.

Jatkoimme sen sijaan luonnonpuistolta vielä vähän vuorenrinnettä ylöspäin, St. Clairen luostarille, jonka vieressä on näköalatasanne sekä -torni. Jätimme auton parkkipaikalle, jolta oli kyltti Panoramiquelle. Kävelytie näytti päättyvän alaspäin johtaville portaille, mutta kääntyikin 90 astetta oikealle. Tuumasimme, että näköalatasanne tuskin on alhaalla, joten jatkoimme tietä pitkin loivasti ylämäkeen. Sieltä löytyi niin luostari Jeesus-patsaineen ja Saint Clair -patsaineenkin kuin iltaisin valaistuine risteineen, sekä näköalatasanteet.

Kiipesimme ensimmäiseksi torniin katseleman maisemia luostarin kattotasanteen yli. Tornista laskeuduttuamme kurkistin varovasti luostarin kappeliin, mutta siellä oli menossa messu, joten vedin pääni oviaukosta ja suljin oven hiljaa. Kuvailin hetken Sèteä näköalatasanteelta, kunnes lähdimme kävelemään takaisin autolle.

Luostarilta tie lähti viettämään takaisin alaspäin. Olin noustessa ääneen tuumannut tyttärelle, että tällaisten nousujen ja laskujen kanssa manuaalivaihteisto olisi oikeastaan parempi. Samalla muistin, että olihan siinäkin autossa manuaalivaihtoehto, joten tuon rinneajon ajan napsuttelin vaihteita manuaalisti kakkos- ja kolmosvaihteen väliä ja mietin, onko lopputulema sittenkään sama kuin autoissa, joissa on manuaalikytkin. Ei minun ainakaan tarvinnut paljon jarrua käyttää, kyllä moottori sen hoiti nätisti.

Pysähdyimme rinteen sivuun pari kertaa ottamaan vähän kuvia vanhasta rinteellä seisovasta majakasta, vanhasta marin-hautausmaasta ja rinteellä kovin yksinäisenä seisovasta muistomerkistä ennen kuin ajoimme auton parkkiin majakan parkkialueelle. Hotellin respatyttö oli kertonut siinä olevan vapaata pysäköintä, mutta kovasti näytti maksulliselta. Kävin katsomassa hintoja ja totesin voivani jättää auton siihen vaikka maanantaiaamuun saakka parilla eurolla. Melkein ilmaista siis! Ilmaisetkin paikat löytyivät sitten vähän pitemmältä, lähempänä majakkaa.

Eipä siinä majakassa oikeasti itsessään paljon katsomista ollut, kun ei sinne sisällekään päässyt – missattiin se mahdollisuus noin kymmenellä minuutilla – mutta olihan sitä kiva käydä katsomassa ja kuvaamassa Sète siitäkin vinkkelistä. Onhan se ko. kaupungin the maamerkki ja sen luona on myös kaupungin häshtäg. Aikamme niitä ihmeteltyämme kävelimme takaisin kapeaa maakaistaletta katsellen meren tyrskimistä rantakiviin, ja suuntasimme askeleemme keskustaan.

Poikkesimme pieniin putiikkeihin aina kun mielenkiintoinen osui silmiin. Meillä ei ollut kiire minnekään (paitsi ehkä crêpejä syömään), joten nautittiin kävelystä vilpoisassa kevätilmassa. Aurinko lämmitti ihanasti, mutta varjossa oli viileää ja tuulista, ehkä joku 18 astetta parhaimmillaan päivän aikana. Keskustasta löytyi crêpe-ravintola, johon asetuimme syömään makeaa lounastamme. Olihan siellä menussa vaikka mitä suolaisiakin vaihtoehtoja, mutta hypimme niiden yli suoraan makeisiin.

Tytär valitsi kaksi: Nutellalla ja lemon curdilla. Minä valikoin listalta crème de marronsin, vaikken edes tiennyt mitä se oli (eikä kännykän data toiminut jostain syystä sisällä ravintolassa), espsesson sekä pitcherin tummaa artesaanisiideriä. Ranskalaiset tekevät hyvää siideriä! Ja hyviä crêpejä. Ja hyvää kastanjahilloa – sillä siksi se crème de marrons osoittautui, kun kadulla pääsin googlaamaan. Päätin etsiä purkillisen sitä kotiinkin.

Pitkään ei tarvinnut etsiä, kun erään pienen kenkäkaupan jälkeen menimme artesaanisuklaapuotiin, joka myi myös hilloja ja yrttipussukoita. Sieltähän sitä hyllystä löytyi, pieni purnukka crème de marronsia. Sekä erilaisia seksiin suoraan tai epäsuoraan viittaavia suklaita kuten vaginoita, peniksiä ja käsirautoja, ja ihan vaan kaikenlaisia käsintehtyjä erikoissuklaita.

Kiersimme vielä muutamat kaupat ja löysin vähän tuliaisia teineille kotipuolessa. Kun jalkoja alkoi väsyttää, istahdimme torille penkille huilaamaan ja katselemaan ohikulkijoita ja kahvilapöydissä istujia. Aurinko paistoi varsin lämpimästi, mutta paikallinen väki – oletan – kulki kevyttoppiksissaan ja nahkarotseissaan.

Palasimme autolle kanavan vartta kävellen, vielä muutamat matkamuistot mukaan poimien ja yhden kesämekonkin siitä löysin ohikulkeissani. Pyrähdimme autolla puolentoista kilometrin matkan hotellille, hetkeksi hengähtämään rauhassa (wifin päässä ;) ), kunnes oli aika sonnustautua illalliselle. Olimme ohi kulkeissamme varanneet meille illallispöydän pienestä paikallista cuisinea tarjoilevasta ravintolasta nimeltä Chez Fred.

Kuten sitten saimme todeta, pöytävarauksemme kello seitsemän illalla oli vähintäänkin hätävarjelunliioittelua. Olimme ainoat asiakkaat ainakin ensimmäiset puoli tuntia. Sitten sinne alkoi vähän valua väkeä. Siinä vaiheessa me emme vielä olleet saaneet alkupalojammekaan, hyvä kun olimme selvinneet tärkeästä päätöksestä, mitä oikein syömme. Käänsin ruokalistaa tyttärelle, joka ei ranskaa puhu ja samalla pohdin omia ruokiani.

“Another knife that doesn’t cut anything. What do the French have against sharp knives?” huokaisi tytär sahatessaan filet mignoniaan tylsällä veitsellä. Totta oli, että yksikään veitsi missään koko matkan aikana ei ollut ollut pätevä siihen tarkoitukseen, johon sitä yritti käyttää. Leikkaamiseen. Olimme selvinneet alkupaloista – grillattuja gambineja tyttärelle, kuusi Bouziguesin osteria minulle – pääruokiin. Minulla oli edessäni grilled seafood -lajitelma sekä pullo rosé-viiniä, ja pienessä lasissakin vähäsen. Ruoka oli todella hyvää!

Ravintolasta poistuessamme oli kummallakin maha täynnä ja mieli tyytyväinen – olimme topanneet ateriamme vielä jälkkäreillä. Keittiöväelle jäi viinipullostani kaksi kolmasosaa, ainakin, ja tytär söi suklaa-soufléeni loppuun. Aikaa oli kulunut yli kaksi tuntia, kuten asiaan kuuluu. Päivä Sètessä sai arvoisensa lopun. Palasimme hotelliin, missä teini vielä wappasi tyttöystävänsä kanssa, mutta minä olin valmista kamaa nukkumaan.

Seuraavana aamuna oli aamupalan jälkeen aika nostaa kytkintä (kuvaannollisesti, vaikka autolla lähdettiinkin) ja suunnata takaisin Lyoniin. Matkalla ulos Sètestä pysähdyin vielä ottamaan muutaman kuvan aurinkoisesta promenaadista, sekä poikkesimme paikalliseen Lidliin, missä ei käynyt käteinen. Nappasin lipukkeen tullimasiinasta ja asetin sen kauas kännykästäni, sillä järkeilin kännykän aiheuttaneen magneettiraidan korruptoitumisen tulomatkalla. Ainoa pysähdys motariosuudella oli vessa-, kauppa-, ja kuvausstoppi Aire de Mornas-les Ardets -rest stopilla. Siitä melkein sai kuvattua Mornasin linnakkeen.

Palautimme auton Sixtille pienen seikkailun jälkeen, kun ei vuokraamon osoitetta tahtonut löytyä mistään ja navigaattorin kodiksi oli määritetty terminaali 1. Matkustimme shuttlella terminaaliin, missä pakkasimme laukut loppuun ja veimme matkalaukun baggage dropiin. Turvatarkastuksesta selvittyämme meillä oli vielä reippaasti aikaa lennon lähtöön – etenkin kun sekin oli jälleen myöhässä – joten maleksimme aikamme TaxFreessä, kunnes istahdimme Starbucksiin, mistä otin kahvin ja ei-Evian-pullot vettä meille. Tuo Saint-Exupéryn T1 on aika köyhä, mitä kauppohin tulee. 

Kotimatkan välilasku oli Münchenissä, missä shuttleiltiin ensin K-terminaaliin ja kulutettiin sitten niinikään aikaa TaxFreessä (jossa oli paljon parempi valikoima), sillä eipä siellä K-terminaalissa paljon muuta ole. Istuttiin illalliselle syömään ihan mukiinmenevää paellaa. Iloinen ylläri kotilentokentällä tunnin verran suunnitellusta myöhässä oli, että laukkumme sentään saapui Suomeen samalla lennolla kanssamme! Kello oli ehkä puoli kaksi, kun nousimme taksista kotitalon luona ja saimme huokaista, että vaikka matka oli mahtava, home sweet home!

[Lisää kuvia Flickrissä]

Things that make me go hmm

[Ref. C+C Music Factory – Things That Make You Go Hmmmm….]

Miksi ihmiset maksavat maltaita asunnoista/taloista, joissa on piha, mutteivät koskaan vietä aikaa pihallaan?

Kun aurinko alkaa keväällä lämmittää, astun ulos takaovesta pihalle. Ei siellä ehkä ensimmäisillä yrityksillä viihdy muutamaa minuuttia pitempään, mutta sitten tulee ensimmäinen tosi lämmin päivä ja virittelen Ticket to the Moon -riippumaton tai aurinkotuolin aurinkoon ja asetun aurinkoon lukemaan.

Kesän vietän ulkona ihan vallan, mutta olen huomannut vuosien varrella olevani kokolailla poikkeava. Naapurit – sekä nykyiset että entiset – viettävät pitkälti kesänkin sisätiloissa, ainakin sen, minkä ovat kaupungissa. Ei se minua haittaa, kunhan välillä asiaa ihmettelen.

Miksi vähemmistöisyys pitää mainita erikseen?

Jollain tapaa vielä käsitän sen, miksi esimerkiksi rikosten yhteydessä halutaan tuoda ilmi, oliko epäilty/tekijä kantasuomalainen vai maahanmuuttajataustainen, mutta noin yleisesti ottaen vähemmistöjen mainitseminen, kun ei sillä ole mitään tekemistä minkään kanssa, hämmentää minua.

Esimerkki. Lähipuistossa on meneillään vappujuhlat. Onko sillä mitään väliä, että juhlijat ovat lähinnä ilmeisesti afrikkalaistaustaisia mustaihoisia? Ei ole! Miksi se siis pitäisi mainita erikseen juhlista puhuttaessa? En ymmärrä, sillä minusta ei todellakaan tarvitse.

Miksi kauniiksi kutsumisen nähdään vähättelevän järkeä?

Henkilökohtaisesti en ole koskaan nähnyt aihetta pahastua siitä, että joku (mies)henkilö on kutsunut minua kauniiksi tai haluttavaksi. Olen saattanut pyöritellä silmiäni suorasukaisille kommenteille, mutta jollen ole kokenut tulleeni jollakin tavalla uhatuksi, en ole koskaan ymmärtänyt pahastua siitä. Liekö siis vika minussa?

Nykyiset nuoret naiset nimittäin näyttävät olevan sen verran herkkää lajia, että miehen kommentti “ainakin saat istua kauniimmassa seurassa” toiselle (joka edelliskaudella istui muiden ukkojen seurassa) koetaan paheksuttavan esineellistävänä. Mitä minä olen ymmärtänyt väärin, kun en osaa ottaa ko. kommenttia “loukkaavana”?

[Ref: Hesarin uutinen Eduskunnan tasa-arvo(ttomuude)sta, ottamatta kantaa artikkeliin ja Eduskuntaan ja sen tasa-arvoasioihin muuten.]

Miksi lapset kirkuvat?

Kyllä, olen kasvattanut kaksi ja puoli lasta aikuisuuden kynnykselle. Ei, en vieläkään ymmärrä, miksi lapset tykkäävät kirkua, ja ei, omani EIVÄT kirkuneet edes pieninä. Enkä tarkoita nyt vauvan itkua (juu, sitä oli kyllä) enkä kiukkukohtauksia (niitäkin riitti, etenkin tosikoisen kanssa), vaan sitä hupikirkumista.

Esimerkki. Kaksi lasta, poika ja tyttö, tulevat puistosta ja kääntyvät hiekkatieltä eri suuntiin. Noin 20m. käveltyään tyttö pysähtyy keskellä jalkakäytävää, päästää vertahyytävän kirkaisun ja juoksee pojan luo, rutistaa tätä ja kääntyy takaisin “omaan suuntaansa”.

Esimerkki 2. Lauma lapsia keikkuu pihalla puutarhakeinussa vappujuhlissa. Aikuiset ovat sisällä. Joku keksii huutaa “Vappu! Vappu!”. Muut yhtyvät huutoon. Sitten huudetaan kuorossa “pippeli! pippeli!”. Eikä aikaakaa, kun huutojen lomassa ja tilalla on sanatonta silmitöntä kirkumista, joka puhkoo rauhallista vappuateriaa nauttivien naapureiden tärykalvot.

Mitä tapahtuu, jos keski-ikäinen nainen käy pyytämässä lapsia lopettamaan huudon? Hänet leimataan lapsia vihaavaksi kukkahattutädiksi. Lapset jatkavat kirkumista ja aikuiset katsovat kukkahattutätiä pitkin nenänvartta. Mitä tapahtuu, jos kiukkuinen teini käy pyytämässä lapsia olemaan hiljaa? Lapset kikattavat ja lopettavat kirkumisen.

 

Ruokaa ja kirjoja

En oikein voi sanoa suhtautuvani kumpaankaan intohimoisesti, sillä en suhtaudu oikein mihinkään intohimoisesti, mutta rakastan kumpaakin, ruokaa ja kirjoja. Olen myös varsin vaikutteille altis, joten ei liene ihme, että kirjat vaikuttavat minuun niin monin eri tavoin – mielialoihini ja mielitekoihini niinikään.

Jätän kirjoja hyvin harvoin kesken, sillä uskon, että ei-niin-hyväkin kirja, opettaa minulle jotain. Kesken jättämäni kirjat voi laskea noin yhden käden sormilla: Pelastuspartio Bernhard ja Biance (tylsistyin kuoliaaksi), Taru sormusten herrasta (tylsistyin kuoliaaksi), Anna Karenina (tylsistyin kuoliaaksi) ja ensimmäinen ja viimeinen Viisikko, jota yritin lukea (siinä syötiin aivan liian usein, ja ruoka oli aika kökköä eväsruokaa, kuten sardiineja ja sen sellaista).

Ihmiset lukevat eri syistä ja erilaisia kirjoja luetaan eri syistä. Pohjimmiltaan lukijoita on kuitenkin kahta kastia: niitä jotka lukevat oppiakseen asioita, ja niitä jotka lukevat oppiakseen ymmärtämään. Those who read to gain knowledge and those who read to gain understanding. Eiväthän ne toisiaan pois sulje, tietenkään, mutta ohjaavat kirjavalintoja non-fictionin ja fictionin välillä.

Itse olen erittäin vahvasti jälkimmäistä kastia. Luen oppiakseni ymmärtämään maailmaa ja erilaisuutta ja erilaisia ihmisiä ja ihmismieltä paremmin. Jokainen lukemani kirja avartaa minua ja maailmankuvaani, ja parhaat auttavat minua ymmärtämään myös itseäni paremmin. Pieniä ahaaelämyksiä tai isoja oivalluksia.

Luin vastikään Maeve Binchyn kirjan Kastanjakadun väki (Chestnut Street), joka sijoittuu kuvitteelliselle kadulle Dubliniin. Luin jostain, että Dublinin turisti-info saa jatkuvasti kertoa ihmisille, ettei kyseistä Kastanjakatua oikeasti ole, sillä ihmiset haluaisivat päästä fiilistelemään kirjan miljöötä, siinä missä Notting Hilliäkin samannimisen elokuvan katsottuaan (niin minäkin!).

Juuri niin kirja tekee. Maalaa kuvan jostakin, minkä haluaisi nähdä oikeastikin. Kun lukee paikoista, joissa on jo käynyt, tulee kotoisa olo, “tuolla minäkin olen kävellyt!”, ja kun kulkee paikoissa, joista on lukenut, ne tuntuvat tutuilta jo ennestään. Ja kun kirjan henkilöt syövät jotain, haluaisit istahtaa pöytään heidän kanssaan, maistaa samoja makuja, nauttia samoja nautintoja. Paitsi jos tarjolla on jotain niinkin proosallista kuin sardiineja ja ruisleipää. Niistä tulee fiilis, että pitäkää piknikkinne.

Niinpä en ollut ollenkaan yllättynyt, kun eilen iltasella tajusin, että minun tekee ihan hirveästi mieli biryania. Siirryin Dublinista Delhiin, Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriön matkassa. Ensimmäisen tarinan (hassua, että satuinkin valikoimaan peräjälkeen kaksi kirjaa, jotka koostuvat useista vain ohuesti toisiinsa liittyvistä tarinoista, etenkin kun en yleensä sellaisista juuri perusta) Anjum syö paljon biryania.

Biryani oli helppo. Melkein sitä meinasin Woltilla tilata kotiin, mutta päädyin lopulta tekemään sitä itse. Kotoa löytyi kaikki tarvittava, paitsi jugurtti, jota mies haki kaupasta sillä välin, kun kana suli. Nyt on kana-biryania, ja hyvää onkin!

Kaikki mieliteot eivät ole olleet ihan niin helppoja toteuttaa – ei etenkään takavuosien Suomessa. Dunkin Donut’sin Boston Cremeä (Janet Evanovichin Stephanie Plum -kirjat!) pääsin maistamaan ensimmäistä kertaa vasta liki kymmenen vuotta sitten Berliinissä. Fried Chicken (saman kirjasarjan innoittama) löytyi niinikään Saksasta, missä pysähdyimme KFC:hen syömään autoreissulla joskus viime vuosikymmenellä. Jostain syystä Southern Fried Chicken ei tullut mieleen.

Kay Scarpetta kokkaa vaikka sun mitä fancyä italialaista piinaavien mysteereiden lomassa, jopa niin, että Patricia Cornwell on julkaissut myös Scarpettan keittokirjan Food to Die For, mutta ei ole jostain syystä koskaan ollut kiinnostusta sitä ostaa. Scarpettan innostamana kyllä on tehty pastaa ja risottoa ja grillipizzaa. Italialainen keittiö ei ole uutta eikä erikoista, mutta grillipizzaan en ollut ennen noita kirjoja törmännyt.

Evanovichin eräässä toisessa kirjasarjassa (Fox & O’Hare -sarja, jonka viimeisintä kirjaa odotan kuin kuuta nousevaa – kaksi viikkoa siihen, että se tippuu Kindleeni) Kate O’Hare sanoo, tilattuaan puoliraa’an kobe-pihvin ja kaksi aurinkomunaa: “Egg yolk is nature’s own steak sauce.” Ilahduin suunnattomasti, sillä sitä samaa olin minäkin sanonut miehelle moneen kertaan syödessämme aamupalaksi entrecôtea ja sunny side up -munia.

Kananmunista puheen ollen, uppomunia en ollut koskaan ajatellutkaan maistaa, en ennenkuin luin erään kirjan, missä miniä ei anopin mielestä koskaan osannut tehdä niitä oikein (minä nyt en osaa vieläkään, mutta Dublinissa niitä maistoin kyllä). Paahtoleipä peanut butterilla ja kirsikkahillolla on myös kirjoista kotoisin (ajalta jolloin suomesta ei saanut maapähkinävoita, joten odotin ja odotin, että saisin sellaista maistaa), mutta Steph Plumin oliviit ja maapähkinävoi eivät oikein ole sytyttäneet.

Kuvaukset tuoreesta paksusta leivästä, jonka päälle voi sulaa, saavat lähes poikkeuksetta minut leipomaan leipää tai sämpylöitä. Ja kyllä, Asterixien vuoksi aina halusin maistaa villisikaa, kunnes maistoin ja totesin, ettei se oikeastaan ole juuri tavallista possua kummempaa. Kuitenkin, samaisten sarjisten vuoksi edelleenkin rakastan syödä broilerin koipia kädet rasvasta liukkaina. Don’t ask :D

Ainakin minua siis kirjat ovat vieneet makumatkoillekin – joskin kai useimmiten lähinnä ne aiheuttavat mielitekoja, jotka ainakin pyrin täyttämään melko saman tien. Jotenkin sekin syventää kirjan kokemusta, että syö samaa ruokaa kuin kirjan henkilöt. Sitä sukeltaa vielä himpun verran syvemmälle kirjan maailmaan, kun täyttää vatsansa kirjassa kuvatuilla herkuilla.

Toisaalta toisinaan kirjoissa vain on suunnattoman mielenkiintoisia ruuan kuvauksia ja niitä pitää saada maistaa, ihan vain koska. Toisinaan taas ei, ks. Viisikko. Niin, ja Kastanjakadun väki söi aika kamalaa safkaa, kuten liha-munuaispiirakkaa, ja papuja ja paahtoleipää (ei kummassakaan yksin tosin mitään vikaa, mutta että yhdessä?). Kastanjakadun väki oli tosin muutenkin aika surullista porukkaa.

Ihmiskoe: aikainen aamurutiini

En minä ensimmäistä kertaa ole pappia kyyydissä. Joskus alun toistakymmentä vuotta sitten kelloni soi joka helkkarin aamu klo 6:10, jolloin väänsin itseni sängystä ylös, kampesin puolittain nukkuvan tosikoisen sängystä ja kannoin tai talutin tämän suihkuun kanssani. Siellä suihkussa vähitellen heräiltiin kumpikin juuri sen verran, että selvittiin pukemisesta, aamujugurtista (tosikoinen) ja useimmiten myös aamukahvista (minä – mutta kävi monesti niinkin, että koko kahvinkeitto-operaatio epäonnistui).

7:10 olimme ovesta ulkona ja autossa ja matkalla päiväkotiin. Sieltä ajelin autopilotilla töihin kahdeksaksi. Miksi? En oikeasti enää muista. Muistan vain sen, ettei se milloinkaan muuttunut helpommaksi. Että joka aamu tunsin itseni zombieksi. Ai, ehkä sillä ajoituksella oli jotain tekemistä sen kanssa, että lapsi piti hakeakin päiväkodista, mikä tarkoitti lähtemistä töistä viimeistään neljältä.

Ei ole enää päiväkoti-ikäisiä nähty täällä vuosikausiin, thank god! Eikä itse asiassa säännöllistä aamurytmiäkään varmaan kymmeneen vuoteen. Preferoin epäsäännöllisyyttä. Siis sitä, että saan nukkua tunnin, puolitoista, pitempään niinä aamuina kuin voin ja herään sitten aikaisemmin niinä joina on pakko. Miksi ihmeessä olen nyt siis altistanut itseni tälle ihmiskokeelle, jossa herätykseni soi poikkeuksetta klo 6:30 joka hiivatin arkiaamu? Ja mitä siitä on seurannut?

Tuossa helmikuun lopulla työelämäni muuttui leppoisista kotityöpäivistä jatkuviksi aikaisiksi aamuiksi – yhdeksältä ja kahdeksalta alkavia palavereja ja koulutuksia 3-4 päivää viikossa. Jotenkin sain itseni kuvittelemaan, että on helpompi pitää vaan se aikainen herätys voimassa myös niinä harvoina aamuina, kun ei tarvitse oikeasti nousta niin aikaisin. Ei sillä, ei sillä edes liene enää väliä, harm is done, kun suurin osa arkiviikosta on tuota aikaista herätystä kuitenkin. Aamu sinne tai tänne.

Varsin täsmällinen sisäinen kelloni kyllä tottuu säännönmukaisiin herätyksiin, joten sikäli ehkä se onkin “helpompi” säilyttää säännöllinen rytmi kuin vaihdella sitä. Sepä ei oikeasti kuitenkaan tarkoita sitä, että aamu-uninen muu minäni ikinä tottuisi nousemaan niin aikaisin. Ihan sama kuinka pitkään tätä jatkuu, herääminen puoli seitsemältä tuntuu fyysiseltä kidutukselta. Psyykkisestä kidutuksesta puhumattakaan.

Miten sen kuvailisin? Mahassa kiertää, aivotoiminta on hidasta ja jäykkää, silmiä kirveltää, paleltaa, päähän mahtuu vain yksi ajatus: haluan takaisin nukkumaan. Yhtä hyvin minut voisi herättää klo 02 ja ilmoittaa, että päivä alkoi nyt.

Viime aikoina olen alkanut huomata, että tämä jatkuva kesken unien herääminen on minulle melkoinen jatkuva stressitila. Alan joka yö heräillä aamuyöstä odottamaan, että se pirun kello soi. Myös viikonloppuisin – ja sitten herätessä tuntuu kuin en olisi levännyt ollenkaan. Nyt kun muistelen asiaa, minulla oli pahat unihäiriöt myös silloin toistakymmentä vuotta sitten. Laitoin ne silloin aviokriisin piikkiin, mutta tästä näkökulmasta melkeinpä väittäisin niiden johtuneen aikaisista aamuista.

Ihmisen, jonka sisäinen aikavyöhyke ei poikkea “normista”, ainakaan tähän “väärään” suuntaan, on vaikea ymmärtää tätä. Saan aina asiasta puhuessani kuulla, että menet vain aikaisemmin nukkumaan niin kyllä se siitä! Ei se vaan kuulkaa siitä! Edes tiede ei enää väitä että se siitä. Uni ei ole matematiikkaa. Ihminen ei ole matematiikkaa. Luontainen unirytmini on 23/00-08/09, eli ei edes pahasti myöhäinen, mutta riittävästi, että puoli seiskan aamu on kamala.

Minä siis nukahdan kyllä kymmenen pintaan hyvinkin. Viimeistään yhdentoista aikaan. Kärsin nimittäin myös jatkuvasta univajeesta (onhan normirytmini 9h unta, ei 8 tai 7), jota yleensä on helpottanut viikonloppujen 12h yöunet. Kiitos sisäisen kelloni tarttumisen tähän uuteen rytmiin, nyt ei ole niitäkään ja näin ollen väsymys ja uniongelmat ovat uhkaavasti alkaneet kumuloitua. Elimistöni on jatkuvassa stressitilassa.

Ihmiskokeeni on ohi lopputuloksella FAIL. No, melkein. Kohta ainakin! Tälläkin viikolla on vielä ainakin kaksi aikaista aamua, mutta torstaina ja perjantaina voinen säätää kelloni taas tuntia myöhemmäksi ja alkaa purkaa sisäisen kelloni fiksoitumaa. Ei, säännöllinen rytmi ei takaa tottumista ja elimistön muokkautumista siihen, vaan aiheuttaa pahimmillaan todella pahoja ongelmia.

P.S. Oletteko nähneet Ylen Kioskin “Jos iltavirkut pyörittäis maailmaa”? Vähäsen yliampuva, mutta kandee kattoo.

Kevätauringonpistos

Mistä tietää, että on kevät? No tietenkin siitä, että aurinko lämmittää, päivät pitenevät, lumi sulaa, luonto heräilee, ihmiset parveilevat puutarhakauppohin, tekee mieli istuttaa kasvi, ilmassa leijuu grilliruuan tuoksu, ja minä ostelen uusia kenkiä ja vaatteita.

Talven horroksen väistyttyä meillä ovat ikkunalaudat ja sauna muuttuneet taas taimitarhoiksi. Useimpina vuosina kasvien istuttaminen on jäänyt vähän myöhäisemmäksi ja olemme pitkälti tyytyneet taimitarhojen taimiin. Tänä keväänä olen jo lykännyt multaan siemenen jos toisenkin.

Makuuhuoneen aurinkoisella ikkunalla lämpömattojen päällä itää (ja odottaa itämistään) muutama sata chilinsiementä, tähtäimenä muutama kymmenen tainta. Saunassa itää laatikkokaupalla yrttejä ja ulkona tein jo ensimmäisen pinaattikylvön ja laitoinpa vähän retiisejäkin kasvamaan. Tänään haettiin bok choin siemeniä, joita olisi tarkoitus laittaa niinikään ulos kevätsatoa varten.

2019-03-27-20.12.39.jpg

Nuo istutuspuuhat eivät ole ehkä ihan minun lempipuuhaani, mutta tykkään rehevästä puutarhasta, joka tuottaa kaikkea hyvää suoraan omasta maasta. Onneksi siis mies jaksaa ja haluaa tehdä, sillä työnjako on aika simppeli: mies hoitaa kaiken muun, minä vain pienempisormisena ja (vielä) parempisilmäisenä laitan siemenet valmiisiin kasvupaikkoihin – ja taimet edelleen kasvuruukkuihin.

Puutarhahommat ovat siis jo hyvällä alulla ja shoppailemaankin olen ehtinyt. Toissaperjantaina soitin miehelle töistä lähtiessäni: “Hei, what time you leaving work? If I go to Sello now, could you pick me up?” Mies kertoi olevansa jo lähtenyt, odottavansa tytärtään, jonka kanssa olivat menossa hakemaan viikonlopuksi grillattavaa. “Let’s go together tomorrow”, mies ehdotti. “I can’t go shopping with you! You’ll just keep me form buying the stuff I want!” ilmoitin Laura Vita -kenkien kuvat silmissä vilkkuen. Mies nauroi: “Well, I can do my own shopping while you do yours.”

Niin me mentiin sitten lauantaina Selloon ja petyin jälleen Laura Vitan kevätmallistoon. Syys-talvimallistoissa on aina kaikkea ihanaa, mutta keväällä ei mitään, mikä miellyttäisi silmiäni. Halusin kivat avokkaan. Jotain, missä on jotain erilaista ja erityistä perusnahan sijaan. Ostin lopulta Tamariksen kukkakuosiset kengät, joita olen monesti jo katsellut, mutten viitsinyt hankkia Vitan kevätmallistoa odotellessani. Heräteostoksena mukaan lähtivät myös yhdet aivan ihanat blingbling-tennarit.

Yritin etsiä myös jotain mageita uusia vaatteita, mutta kaikkiall kaikki on niin tylsää! Halosen Desigual-mallisto ei nyt ehkä, mutta se sitten onkin sitä kummallisinta väritystä ja kuosia, josta EN pidä. Vaatteiden suhteen ei siis paljon ollut onnea silloin lauantaina, mutta onneksi on nettikaupat ;) Ja löysinhän minä sitten  viime viikolla yhden aivan hitsin siistin puseron ja farkut.

Tänään meillä oli miehen kanssa agendalla parin paketin noutaminen (vrt. ne nettikaupat) ja Bauhaus. Ensin yksi paketti Töölön postista – meidän lähiposti muuttui pelkiksi lokeroiksi, mutta eihän niitä “ei voitu toimittaa” -paketteja sinne tietenkään viedä… – ja sitten toinen pienestä “Supermarketista” keskeltä Pikku-Huopalahtea, kun en eilen ollut kotona UPSin kundin yrittäessä toimittaa minulle Desigualin pakettiani.

Tiedän, olen ilmastohasardi. En olisi, jos saisin haluamani tuolta kaupoista, mutta kun eI Ole!

Bauhausista mies etsi kasvilamppuja, ja minä jumahdin orkideojen luokse. Orkideat <3 Olen perinteisesti ollut aivan toivoton kukkien kanssa, tappanut kaktuksetkin. Joskus kauan sitten onnistuin pitämään oleanterini hengissä ja hyvinvoivana pitkään, kunnes unohdin sen kerran parvekkeelle lämpimän kesän jälkeen ja se paleltui. Traakkipuut saivat taudin ja palmu kuoli viimestään kolmannen tai neljännen muuttonsa myötä.

Muutama vuosi sitten saimme isältä ja tämän vaimolta Dendrobium-orkidean, joka kukki komeasti ja säilyi hengissä, vaikken pariin vuoteen hogannutkaan, miten sen saisi kukkimaan uudestaan. Se ei vain halunnut tehdä uusia kukkia päävarteen, joten se alkoi kukkia vasta kun en enää nyppinyt uusia varsia pois. Nuo uudet varret kukkivat nyt monta kertaa vuodessa! Pari vuotta sitten se sai kaveriksi vaaleanpunaisen orkidean, naapureiden hääonnittelu naimisiin mentyämme. Se kukkii kahdesti vuodessa kuukausia putkeen.

Meidän olohuoneen ikkunat ovat suoraan etelään ja niissä on sälekaihtimet, jotka kääntämällä sopivasti alaspäin valo siivilöityy orkideoille ilmeisen täydellisesti. Ne viihtyvät tuolla ikkunallamme minun säännöllisen epäsäännöllisen kasteluni kanssa loistavasti. Orkideat ovat kuulemma vaikeita pitää hengissä ja olen minäkin muutaman elämäni aikana tappanutkin, mutta täällä olosuhteet ja kastelufrekvenssini näyttävät aika ideaalisilta.

Niinpä uskaltauduin tänään ostamaan peräti kolme orkideaa lisää: yhden Zygopetalumin ja pari Phalaenopsista lisää. Nyt on orkideoja ikkunallinen ja vähän toisenkin puolella, muiden (ihmeekseni kukoistavien) kukkieni ja viherkasvieni vierellä.  Auringon loistaessa sälekaihtimien lävitse koko orkidearivistö suorastaan hohtaa!

2019-04-06-16.48.06.jpg

Ulkokukkien valikoima on tässä vaiheessa kevättä vielä pretty much narsissi, narsissi, narsissi ja narsissi. Ja orvokkeja, mutta noinkohan ne selviävät yöpakkasista? Yhden ostin ja laitoin ulos isoon ruukkuun, mutta pitää ehkä ottaa se ensi viikolla sisälle, kun menee taas kylmäksi. Narsisseja toin kotiin kolme ruukkua ja laitoin etupihan portaiden kaiteelle. Takapihalla ne, krookukset ja tulppaanit jo työntyvät maasta muutenkin, osa jopa läpi meidän juurikankaan ja soran!

Kaupoista palattuamme ja laitettuani orkideat ruukkuihinsa ja ikkunalle, lähdin koirien kanssa kevään ensimmäiselle vähän pitemmälle lenkille. Aurinko paistoi lämpimästi, koirat eivät tarvinneet takkejaan, linnut pitivät konserttiaan. Hanhet ovat saapuneet talvimajoiltaan meidän rannoillemme (halusi tai ei), kuten myös joutsenet, joita näemme aina työmatkalla, jo pari viikkoa sitten.

Kevätaurinko tekee mielelle ihmeitä! Luonnosta puhumattakaan. Ja kunhan vihreä puskee kunnolla esiin, heräävät minunkin viimeisetkin solut talviunestaan. Kohta on kesä!

[Kuvia orkideoistani Flickrissä]