Offline topics

Ei se nyt edes tämä blogi ole niin kamalan kauan ollut offina; kaksi viikkoa sitten nykäisin virtuaalikoneen virtuaalipiuhan virtuaaliseinästä. Itse olen ollut hiljaiselossa huomattavasti pitempään, pari kuukautta näköjään suorastaan. Aika monta blogiajatusta on pyörinyt mielessä, mutta jotenkin tuo aika ei ole riittänyt oikein mihinkään. Nyt on edes tämä pääblogi taas pystyssä (ei ne sivublogitkaan alhaalla ole, mutta niiden priamry url ei toimi juuri nyt, joten lopputulos on käytännössä sama), joten ajattelin, jotta jos muutaman hajatuksen tässä naputtelisin.

Aloitetaanko siitä, että Rukan parka-takit on vissiin melkoisia rassukoita? Ai ei? No entäs siitä, että Teemu Killinen halusi teemukillisen, joten Teemukin sai teemukin? Rukan rotseja pohdiskelin eilen kaupassa, miehen katsellessa talvitakkeja. Teemu Killinen, no, otin kuumaa vettä kahvikoneesta. Ja minua melkein nauratti oma nokkeluuteni, siinä kevyen teini-induced vitutuksen lomassa. Muttei siitä nyt kuitenkaan sen enempää.

Aikuinen lapsi

Aloitetaan sen sijaan vaikka siitä, että esikoinen täytti reilu kuukausi sitten kahdeksantoista. “Kirjotatko sä nyt jonkun ‘mun lapsi on jo täysikäinen’ -angstipostauksen tästä?” kysyi poikaseni synttärinään. Joo ja ei. Kirjoittaa kyllä meinasin jo silloin, mutten päässyt koskaan niin pitkälle. En kuitenkaan mitään angstipostausta, sillä minulla ei oikeastaan ole ensimmäistäkään angstia siitä, että lapseni on täysikäinen. Päinvastoin!

Tuossa olisiko ollut pari viikkoa sitten mies ja esikoinen jäivät ruokapöytään juttelemaan minun väsähdettyäni ja siirryttyä alakertaan. Myöhemmin mies kommentoi minulle: “Now I have seen the day, when first of our teens has become a human being!” Taisipa kirjoittaa siitä oikein Facebookiinkin. Jotenkin samoilla linjoilla olen minäkin, vaikka olenkin nähnyt muutoksen tapahtuvan jo pitkään. Ei se pelkkä 18-vuotispäivä sentään kestään ihmistä tee, kyllä se on pitempi prosessi.

Melkoisia myllyjä ja vuoristoratoja sitä on saanut takavuosina tuon vanhimmaisenkin kanssa läpi käydä. Myllyjä ja mankeleita, pelkoja ja epätoivoja suorastaan. Niin hänestäkin vain on tullut aikuinen, josta olen todella ylpeä. Nuori mies, joka huolehtii elämästään ja asioistaan, hoitaa vastuunsa ja on sangen järkevä ihminen. Jonka seurassa on mukavaa (don’t get me wrong, niin on tuon vielä kovin keskenkasvuisen tosikoisenkin seurassa kyllä), ja johon pystyn luottamaan ihan täysillä.

Ei se äidin huoli ja huolenpito tietenkään täysin siihen lopu, että lapsesta tulee aikuinen. Vielä minä karhuemo huolehdin ja huolestun ja kuskaan ja autan, sen minkä tarvitsee. Poikaseni siivet kantavat kuitenkin jo aika hyvin ja emo saa vähän vierestä seurata nuoren lentoa. Oh, menipä nyt kliseiseksi. You get the drift, I trust. Olen ylpeä äiti.

2018-09-02 13.45.48

Bonsait ja bonchit

Oli minulla vakaa aikomus kirjoittaa kovasti hieno kirjoitus meidän uudesta bonsai/bonchi-harrastuksestammekin. Mies näki nätin kuvan bonchi-vitriinistä ja sai päähänsä, että mekin tässä syksyn tullen voisimme laittaa muutamat chilipuskat boncheiksi. Siitä se ajatus sitten lähti.

Ihan ensimmäiseksi piti hankkia tarvikkeet. Jostain todella hämmentävästä syystä (aina kun ihmettelen, miksei jotain myydä Suomessa, mies sanoo “mmuuuUUuu”, mutta minusta tuntuu, että kauppiaat aliarvioivat suomalaisia pahasti – ei me kaikki olla lehmiä vaikka kieltämättä ämpärijonoista niin voisi päätelläkin) Suomessa siis ei myydä bonsai-ruukkuja eikä muitakaan tarvikkeita. Kyseltyään vähän netissä harrastajilta, mies tuli tietämään sen, minkä olisi jo voinut arvatakin: tarvikkeet tilataan Saksasta. Nii.

Niinpä mekin tilasimme Saksasta ruukkuja – neljä isoa boncheille ja yksi vähän pienempi ikkunalaudalla istuvalle varjoviikunalle – sekä pohjaverkkoa ja säkillisen japanilaista bonsaisoraa. Sellaiset perustarpeet, jotka DPD toi ovelle Paku Ovelle -autolla nyreän kuskin kyydissä, isoissa laatikoissa, joissa oli noin 60 litraa styroksi-peanutseja, you know.

42332446_2137023366341880_7893542478593130496_nYksi sunnuntai me niitä näperrettiin. Mies leikkeli pohjaverkon sopiviksi paloiksi, jotka minä ylijäämäsähköjohdoista irrotetuilla kuparilangoilla kiinnittelin ruukkujen pohjien reikiin. Yksi kerrallaan puhdistettiin ensin varjoviikuna, sitten apache, citron ja lopuksi ihan tavallinen paprika mullasta, siis juuret kutakuinkin puhtaiksi, ja istutettiin ruukkuihin, kuparilangoilla kiinni. Varjoviikunan juuret puhdistuivat suhteellisen helposti, mutta airpotseissa olleiden chilien ja paprikan juuret olivat sellainen jumble, että päädyin istahtamaan olohuoneen lattialle niiden ja puhdistuslaarin kanssa, katsomaan Captain American Civil Waria (lähdin trilogian lopusta liikkeelle, loogisesti…).

2018-09-23 18.42.55Ruukkuihin laitettiin sora-aktiivihiili-sekoitusta ja istutettiin bonchit soran alle kokonaan, sillä niiden juuret ovat vielä liian hennot mihinkään hienoihin väkerryksiin. Varjoviikunalla oli juuret valmiiksi väkerretty, joten se on kauniisti osin soran yläpuolella. Soran päälle asettelin vähän erilaisiin muodostelmiin sammalta ja pieniä kiviä sekä “scene duden” eli pienen otuksen, joka ennen on ollut vitriinin hyllyllä. Varjoviikuna sai lisäksi kävyn ja pienen “puunrungon”, josta kasvoikin sitten yllättäen sieniä!

Nyt siis ikkunlaudalla istuksii varjoviikuna pupuineen (sienet ovat jo kuivuneet pois) ja vitriinissä on kolme bonchitä (jos sitä paprikaa voi sellaiseksi kutsua). Yhdelle on vielä paikka, muttemme vielä ole päättäneet bonchitetaanko Manzano Rojo, Carolina Reaper vai Chocolate Scotch Bonnet. Kaksi jälkimmäiseksi mainittua anyway vielä kypsyttelee hedelmiään meidän makkarissa.

2018-10-03 13.16.11

[Bonsaita ja bonchitä Flickrissä]

Mehupilligate

Heinäkuun alussa, kun vietimme tosikoisen protu-juhlaa, isäni kommentoi muovihaarukoita ja -lusikoita vino hymy huulillaan jotenkin siihen malliin, että te vielä näitä muovisia uskallatte käyttää. Olin ihan hoona, että mitä nyt taas? Sen siitä saa, kun ei jaksa lukea uutisia kovinkaan aktiivisesti. Minäkin sitten catch-uppasin luin Kiinan rannikosta ja pilli-bannista. Luin myös, että itse asiassa meidän muovit täällä kyllä ihan poltetaan, joten en nyt ihan ymmärrä, miten muiden maiden muovin mereen dumppaaminen tarkoittaisi sitä, että minä en saa käyttää muovipakkauksia. Does not compute.

Eipä se mehupilliban elämääni hirveän paljon hetkauttanut ennen kuin pillit alkoivat kotona uhkaavasti loppua. Ennen sai Ikeasta kivan pussillisen hyviä mehupillejä. Ei enää. Ennen sai Lidlistä pussillisen bendy striped mehupillejä. Ei enää. Eilen yritin löytää mehupillejä muovia pursuavasta Clas Ohlsonin tavaratalosta ja koin sangen absurdin hetken, kun kaiken sen muovin keskellä siellä myytiin vain paperipillejä. For real! Kaikesta mahdollisesta muovista, miksi juuri mehupillit?

Lopulta löysin kaipaamani mehupillit Prismasta. Kiitos S-ryhmä!

Niin siis, don’t get me wrong again, I’m all for muovijätteiden vähentäminen. Meillä on käytössä kestokauppakassit (joiden tosin jossain vaiheessa väitettiin tuottavan maailmaan enemmän ongelmia kuin muovipussien, joten go figure) ja muutenkin vältän turhien pussien ostoa ja muitakin turhia muovipakkauksia. Olen todella iloinen siitä, että vaatekaupatkin veloittavat vaikka sen 10snt pussissta, sillä silloin sitä ei tuputeta väkisin. Ei ole meinaan yksi kerta, kun myyjä on katsonut minuun pahasti ilmoitettuani, etten huoli sitä pussia, johon jo ehti ostokseni sujauttaa. Desigualin paperipussin huolin any day ;)

Mehupilli on kuitenkin melkoisen kätevä esimerkiksi ice latten ja gin tonicin juomisessa. Tai siis, tykkään juoda ne pillillä ja kestopillit nyt vaan on, eh, kahdella käytöllä kestolikaisia.

Virtuaalikananlento

Ehkä se sentään oli vähän kananlentoa pitempi, se aika jonka blogini oli Azuressa virtuaalipalvelimella, ja vielä pitempi se aika, jonka se oli omalla palvelimella, mutta se lopulta loppui kuin kananlento kuitenkin. Tai ehkä sorsan lento. Tyssähtäen kuin alas ammuttuna.

Omien palvelinten, siis niiden aiemmin kellarissa hurisseiden vanhojen titaanien, että ne toisinaan jumahtivat ja olivat muutenkin oman toisinaan suorastaan surkean nettiyhteyden varassa. Ja kun palvelin tarvitsi huoltoa, oli blogini alhaalla. Ja kun muutettiin, oli blogini alhaalla. Ja aina oli se riski, että joku sen hakkeroi, koska PHP.

Azure tuntui siis vuosi sitten aika kivalta vaihtoehdolta. Oma palvelin, huolettomasti pilvessä. Hyvin se toimikin, kunnes aloin saada viestejä, että palvelimesta on luotu epätavallisen paljon yhteyksiä. Ehkä olisi pitänyt stopata palvelin jo silloin, mutta odottelin, että mies ehkä ehtisi joskus jotain sille tehdä. Oma palvelinadministraattorini. Kun sain kerrasta tuplaantuneen Azure-laskuni, nykäisin palvelimen kanvaasiin saman tien.

Ai miksikö se oma palvelin oli kiva? No silloin kun se oli omassa konehuoneessa, se ei maksanut mitään, mutta sain siihen täyden hallinnan. Jotenkin oleellisena kolme asiaa: ei mainoksia, oma domain, ja pystyin twiikkaamaan CSS:ää mieleni mukaan. Nyt päivitin WordPress planini premiumiin ja saan oman domainini käyttöön heti kun sen siirto Dynadotilta WordPressille on valmis, eikä blogissani ole mainoksia. CSS-tweekkaus vaatisi upgraden premiumiin, mutta löysinkin teeman, joka ei säätöjä kaipaa. Helpompaa ja mukavampaa sekin, loppujen lopuksi.

Nörtti kuittaa. Over and out.

Helteiden loppu

Ilmatieteenlaitoksen paikallissää Helsingille näyttää, että tänään on viimeinen päivä (ainakin seuraaviin 10 vuorokauteen), jolloin lämpötila kohoaa hellerajan yläpuolelle. Ensi viikolla elokuu on puolivälissä ja kuljetaan vääjäämättä kohti syksyä. Vielä on kesää jäljellä, vaikka helteitä ei enää tulisikaan, mutta näin suomalaisena ja tähän vuodenaikojen kulkuun tottuneena tässä vaiheessa vuotta, koulujen alkaessa ja lomien ollessa ohi, mieli kääntyy väkisinkin jo kohti tulevaa syksyä. Ehkä ihan hyväkin niin, sillä se helpottaa työrutiineihin paluuta. Niin paljon kuin kesää ja helteitä itse rakastankin ja mieluusti eläisin vähän lämpimämmässä ilmastossa.

Luultavasti syyt ja seuraukset tässä kietoutuvat toisiinsa varsin tehokkaasti. Jos meillä olisi ympäri vuoden lämmin, kesän lämmöllä, lämpötilalla ja “hyvyydellä” ei olisi niin isoa merkitystä elämässä. Kun ei näin kuitenkaan ole, tuntuu jokainen aurinkoinen ja lämmin päivä joltakin, josta pitää ottaa kaikki irti ja työnteko sisätiloissa suorastaan rikolliselta toiminnalta. Kun meillä monen huonon ja kolean kesän jälkeen on ihana pitkä kuuma kesä, ei siitä päästäisi irti millään. Mietin juuri aamulla, että ainoa hyvä syy “odottaa” syksyn viileämpiä ilmoja on, että pääsen käyttämään taas ihania Laura Vitan saappaitani ja uutta muovinahkatakkiani.

Lomani loppui jo kaksi viikkoa sitten. Ensitöikseni vietin ensimmäisen loman jälkeisen työpäiväni asiakkaalla, mutta heti tiistaina etäilinkin taas huolella. Aurinko paahtoi ja hikeä pukkasi ihan vain siitä, että oli. Olin jo ennen Lappiin lähtöä isäni kanssa sopinut alustavasti, että menisimme sillä viikolla landelle pariksi päivää, joten sinne silloin tiistaina suuntasimme, kajakit ja kaikki autossa, teini ja koirat takapenkillä. Koska mökin pihaan ei pääse autolla, vaan sinne johtaa pieni kinttupolku alas mäkeä, meloimme tosikoisen kanssa kajakit läheisen lahden pohjukasta omaan rantaan.

Vietettiin landella pari helteistä päivää. Tein töitä parvekkeella, mihin ei päiväsaikaan paista aurinko. Työpäiväni jälkeen käytiin melomassa, uitiin, saunottiin ja keskiviikkoiltana syötiin rapuja. Vielä ei ollut – eikä ole nytkään kyllä – syksyn tuntuakaan ilmassa, mutta rapukausi tuli silti avattua. Jos ei olisi ollut ampiaisia niin paljon, olisi syöty ulkona. Iltasellakin oli vielä niin kuuma, että valitsin märät shortsit verkkareiden sijaan (ja kehitin itselleni virtsatietulehduksen).

Torstaina tehdessämme lähtöä takaisin kotiin, juuri kun suunnittelimme kajakkeihin nousua ja melomista takaisin lahden veneenlaskupaikalle, alkoi jossakin kaukana jyristä ukkonen. Jyrinä kävi nopeasti kovemmaksi ja tuumasimme, ettei taida olla järkevää lähteä melomaan. Alkoi kilpajuoksu ukkosta vastaan, kun miehen kanssa tyhjensimme kajakeista ilmat ja kamat ja sulloimme kaiken yhteen mökin makuuhuoneista ja kipusimme mäen ylös kaiken muun kaman kanssa. Ehdimme autoon ennen ukkosta, joka uutisten mukaan mylläsi maata urakalla.

Täällä Stadissa en ole vieläkään kohdannut yhtään kunnon ukkosta. Pari jyärhdystä, pari synkkää pilvirintamaa, muutama kolmen minuutin sade. Heinäkuun alun jälkeen on satanut rankasti ja pitempään vain yhden kerran: sen kerran, kun illalla ripustin pyykit pihalle kuivumaan. Tietenkin. Olisi varmaan pitänyt tehdä se useamminkin, niin olisi luontokin saanut enempi vettä ;)

Tällekin illalle lupailtiin ukkosmyrskyä, ja kun mies ehdotti, että jatkettaisiin vähän piharemppaa, tuumasin: “If we don’t get hit by that storm.” Mies vakuutti, pikkukoiran kevyestä pelkoläähätyksestä huolimatta, ettei meille mitään ukkosta tule, tänäänkään. Oikeassa oli. Satoi ehkä peräti puoli tuntia, enimmäkseen sellaista ihan pientä tihkua. Saatiin kaivettua etupihan toisen puoliskon puskat pois juurineen, maisemointikangas paikalleen ja sorat päälle. Toinen puolisko on vielä jäljellä, huomiseksi hommaksi.

Saapi nähdä loppuvatko helteet oikeasti. Ei ole sääennusteet ihan hirveän luotettavia tänäkään kesänä olleet. Niin tai näin, ensi viikolla alkaa jo kiireisempi aika taas töissä, syksyn uurastus, joka muutaman kuukauden päästä kulminoituu jouluun. Maailma on saatava valmiiksi kaksi kertaa vuodessa: Juhannukseksi ja jouluksi. Teinilläkin alkoi eilen taas koulu, peruskoulun viimeinen vuosi. Niin nämä vuodet vierivät. Juuri nyt tuntuu, että tämän pitkän kuuman kesän voimin jaksaa hyvin taas yhden talven, mutta marraskuun pimeydessä tiedän olevan taas toinen ääni kellossa.

 

Ollako kielinatsi vai eikö olla

Toisinaan sosiaalisessa mediassa näkee hirvittävän vaikeita tekstejä lukea. Kaikki on kirjoitettu pienellä, ei välimerkkejä, teksti vilisee kirjoitusvirheitä ja outoja sanamuotoja. Toisinaan myös näkee kielioppiryhmissä moisia tekstejä kauhistelevia postauksia. Toisinaan kyseisissä ryhmissä saan itsekin asiallisen kommentin sijaan “opettele kirjoittamaan ennenkuin alat kommentoida” tai “voisit edes oikolukea kommenttisi ensin” -tyyppisiä vastauksia.

Itselläni ei tiettävästi ole lukihäiriötä, mutta silti kirjoitusvirheet putkahtelevat teksteihini tuon tuosta ja vaikka lukisin kommenttini kolmeen kertaan, olen niille sillä hetkellä sokea. Huomaan virheen, jos satun palaamaan vaikka kymmenen minuutin kuluttua uudelleen lukemaan kommentin. Tämä on itse asiassa hyvin tyypillistä. Omalle tekstilleen, omille virheilleen on tuoreeltaan sokea.

Minun typoni ovat aika pieni juttu muutoin ihan hyvin muotoiltujen lauseiden keskellä, kun vertaa monen kirjalliseen “oksennukseen” somessa. Kieltämättä itseänikin häiritsee teksti, jossa ei ole välimerkkejä, ei päätä eikä häntää, ei ainakaan ensilukemalta eikä välttämättä tois- ja kolmoislukemaltakaan. Ensimmäinen ajatukseni yleensä on, että onkohan henkilön äidinkieli muu kuin suomi. Joskus on, joskus ei.

Riippuu aivan tilanteesta, miten sellaiseen tekstiin itse reagoin. Jätänkö tekstin omaan arvoonsa vai annanko sille vähän ekstra-effortia, jotta ymmärtäisin, mitä henkilö yrittää sanoa. Erinäisissä tukiryhmissä pyrin ymmärtämään, median (jonka kielivirheet ovat aivan oma juttunsa ja niiden ruotimiseen Aristoteleen kantapää) postausten kommenteissa yleensä en. Se, mitä en tee, on johtopäätös henkilön älykkyydestä tai ikävän kommentin kirjoittaminen.

Hyvä kirjallinen ilmaisutaito on asia, jota pyritään opettamaan jo peruskoulussa. Osalle se tulee luonnostaan, osa ei siihen ikinä yllä. Osa kirjoittaa joskus hyvin, joskus hyvin huonosti. Syitä on monia. Lukihäiriö ja muut kielelliseen kehitykseen ja kyvykkyyteen liittyvät häiriöt. Kiire. Ahdistus ja maseenus. Rannevaiva. Murtunut sormi. Välinpitämättömyys.

Kiireessä kirjoitettu on lukijan kannalta ikävin tilanne. Olet lukijana eräänlaisessa välimaastossa. Mietit, oletko niin vähäpätöinen, ettei viestiin viitsitty uhrata aikaa, vai oletko sittenkin sen verran arvokas, että viesti kirjoitettiin, vaikkei aikaa oikeastaan olisi ollut. Ehkei asialla oikeastaan ole mitään tekemistä kanssasi, mutta viestinnässä on aina kaksi osapuolta, joten sylkäisyn sijaan olisi aina hyvä muistaa pysähtyä sen verran, että kirjoittaa hyvin. Sen puitteissa kuin itse kykenee.

Sosiaalinen media on siitä hankala paikka, että siellä kirjoittelevat ja keskustelevat ihmiset, jotka eivät oikeastaan tiedä toisistaan mitään. Osa ymmärtää, ettei tiedä, miksi toinen kirjoittaa niinkuin kirjoittaa. Osa tekee johtopäätöksiä kirjoittajasta ja kirjoittelu siirtyy asiasta asiattomuuksiin alta aika yksikön. Joku, joka vain tarvitsisi pari rohkaisevaa sanaa pullautettuaan pahan olonsa ilmoille sanatulvana, saakin kommenteissa vain haukuntaa ja vajoaa entistä syvemmälle.

Aikoinaan ollessani nuori tein äidin apuna oikolukuhommia. En minä siitä palkkaa saanut, mutta tein silti. Minusta se oli kivaa suorastaan! Sitten kun kaverini partiossa julkaisivat partiolehden, lukaisin sen läpi ja ensitöikseni käväisin kertomassa päätoimittajalle kirjoitusvirheistä. Ensimmäiset pari kertaa se oli hänestä mainiota, mutta sitten se alkoi tympiä. Yritin kyllä ehdottaa, että oikolukisin lehden ennen printtausta, mutta minuun oltiin jo tuskastuttu. Kukaan ei tykkää jatkuvasta huomauttelusta.

Ollako siis netin kielinatsi vai ei? Ei olla. Et tunne kirjoittajaa, eikä tekstin hyvyydellä ole tekemistä sen kanssa, että sekin henkilö, joka ei ole taitava kirjoittaja tai ei sillä hetkellä jaksa, haluaa ja ansaitsee saada äänensä kuuluviin ihan siinä missä sinäkin, hyvä kirjoittaja, joka aina odotat viisi minuuttia ja oikoluet jokaisen lyhyenkin kommenttisi ennen postausta (paitsi kun ärähdät siitä yhdys sana virheestä tai pilkun puuttumisesta ivallisesti). Oikeinkirjoitusta paljon tärkeämpää on ystävällisyys. Sitä ihminen tarvitsee, ei ivaa kirjoitustaidoistaan. Sitä ihminen tarvitsee somessakin.

Ansaan narratut

Oletteko huomanneet? Maailma on enää yhtä kohua. Eilen näkkileipä aiheutti syöpää, tänään verenpainelääkkeet. Huomenna rauhoitellaan, että hei hei hei, se on aika pieni se riski. Klikkitavoitteet saavutettu kahdelle päivälle: kohu ja sen rauhoitus. Syöpäriskien väliin heitetään vähän ympäristökohua, sillä eihän yhdellä ja samalla loputtomiin myydä. Hei, tyhmä kierrättäjä! Olet ympäristörikollinen, sillä muovisi dumpataan Kiinassa mereen! Kunnes, aprillia syö silliä! Suomen muovit hoidetaan täällä. Damage on kuitenkin jo tehty. Taas on pientä ihmistä viety kuin sikaa narussa ja Lidlikin lähti mukaan poistamalla myymälöistään muovit. Anteeksi nyt taas kuinka?

Elämme aikaa, jolloin ihmisen pitäisi oleman tiedostavimmillaan. Valistuksen ja koulutuksen aikaa. Kuitenkin tuntuu, että pieni ihminen on enemmän vedätettävissä kuin koskaan. Informaatiota tulee joka tuutista ja kun meidät on opetettu olemaan tiedostavia, on ympäristöasioihin ja sairauksiin vetoaminen mitä helpoin tie massahysteriaan. Kenen lie agendalla tuokin muovijuttu. Vahinkoihin en usko, mitä valeuutisiin tulee. Suonpää Kirkossa ja Kaupungissa kirjoitti, ettei olisi ollut toimittajalta iso vaiva tarkistaa. Ei varmasti olisi. Skeptinen minä sanon, että juttu laitettiin juuri sellaisena kuin se oli, ihan tarkoituksellisesti.

Kuulostanko nyt jo salaliittoteoreetikolta? Ehkä, mutta kun tätä maailmanmenoa tarkastelee, tulee väkisinkin mieleen “What do we want” -meemi. Ihmiset voivat länsimaissa olla koulutetumpia kuin koskaan, mutta helposti yllytettäviä laumaeläimiä he yhä ovat. Vaikka mediakriittisyyttä opetetaan, fiksuinkin haksahtaa välillä ja herkkäuskoinen useinkin. Ei ole aina edes ihan helppoa tunnistaa valetta totuudesta, ei vaikka yrittäisi. Google on yhtaikaa ystävä ja vihollinen.

Uutisia lähinnä puolella silmällä seuraavana (ja ihan tarkoituksellisesti niin) hämmennyin, kun sunnuntaina isäni pilke silmäkulmassa paheksui muovihaaruikoitamme ja -lusikoitamme. Olin nähnyt uutisotsikon Kiinan meriin joutuvasta muovista, mutten ollut lukenut juttua, enkä todellakaan ymmärtänyt minkäänlaista yhteyttä minuun. Eikä sillä yhteyttä ollutkaan, kuten sittemmin kävi ilmi.

Ihmiset hyppivät “barrikadeille” niin helposti. Keksitään tunteisiin menevä kohu ja johan siitä huudellaan. Sumuverho sanon minä. Se norsu, jota ihmiset pällistelevät samaan aikaan kun “taikatemppu” tapahtuu muualla. Joka kerta, kun uutisissa on jokin tällainen massiivikohu, mietin mitä sillä tällä kertaa mahdettiin peittää.

Ei, en mitenkään väitä, etteikö ympäristö olisi tärkeä. En ole ylenpalttisen vihreä, mutten välinpitämätönkään. Kierrätän ja lajittelen, yritän tehdä ekologisia valintoja jossain siellä omien ja ympäristön tarpeiden kohtauspisteessä. Ihminen ei tällä pallolla kuitenkaan voi voittaa. Teet niin tai näin, aina tuhoat maapalloa jotenkin. Jos ostat muovipusseja, muovi. Jos ostat kangaskasseja, kemikaalit ja lapsityövoima. Jos et osta, kansantalous kärsii. Jos ostat, olet kerskakuluttaja.

En osaa päättää, mikä on parempi. Sekö, että tieto on vain joidenkin käytettävissä ja pysyy ehkä oikeana (ajan yleisen tietämystason mukaisesti)? Vai se, että kuka tahansa voi tuottaa “tietoa” muille ihmisille? Auttaisiko, jos tämän Internetin räjäyttäisi palasiksi? Jos lehdet joutuisivat taas kilpailemaan sisällöllä klikkien sijaan? Voisiko olla jotain siltä väliltä? Media ei milloinkaan ole täydellisen riippumaton ja objektiivinen, sillä ihminen ei sitä ole. Tiede siihen kykenee, mutta siihen mennessä, kun “tieteellinen artikkeli” tulee ihmisten luettavaksi, on se jo läpikäynyt suodattimen jos toisenkin, eikä enää ole objektiivinen vaan ajaa jonkun asiaa.

Ignorance is bliss, sanotaan. Siinä on tietty viisaus, olen havainnut. Kun en ahmi kaikkea “tietoa”, menee vähemmän energiaa niiden seulomiseen ja nielen vähemmän jätettä ravinnon mukana. Tieto kyllä löytää minut, kun sitä oikeasti tarvitsen. Kun vastaan tulee triggeri, sanotaanko vaikka että menen lääkärille jostakin syystä ja lääkäri kertoo minulla, että asia X. Se on silloin minulle relevantti ja tulee taholta, jonka luotan jo pureskelleen asian. Siitäkin huolimatta, että lääketeollisuus on niinikään yksi suuri salaliitto. Ehkä.

En minä tiedä, mitä viime kädessä yritän sanoa. Ehkä sitä, että istukaa alas tai nukkukaa yön yli ennen kuin panikoitte jälleen uutta median esittämää “uhkaa”. Ehkä sitä, ettei kaikki ole sitä, miltä se Intternetissä näyttää. Ehkä sitä, että kannattaa hengittää syvään ennen kuin juoksee taas uuden kohun perässä kuin lehmälauma kauko-ohjattavan auton perässä.

Toisinaan odotan ja toivon, että Vogonit tulisivat ja rakentaisivat intergalaktisen moottoritiensä räjäyttäen maapallon tieltään. Hiiret pitäköön backuppinsa.

Paavalinuskoiset

Jos olisin nyt kirjoittamassa teologian graduani, asettaisin riman vähän korkeammalle kuin silloin parikymmentä vuotta sitten. Kirjoittaisin kattavan tutkielman kirkon – tai ehkä suorastaan useamman kirkon tai kristillisen yhteisön – dogmasta (opista) verrattuna Jeesuksen oppiin verrattuna Paavalin oppeihin, tai miten sen nyt muotoilisi. Silloin parikymmentä vuotta sitten mielenkiintoni oli sielunhoidossa ja sielunhoitajien koulutuksessa, oppimisessa. Eikä siinä mitään, se oli ihan hyvä aihe siinä elämäni vaiheessa ja sillä lienee ollut tekemistä sen kanssa, että minusta tuli se mitä nyt olen, kouluttaja ja konsultti.

Silloin parikymmentä vuotta sitten olin myös keskellä sitä kaikkea. Keskellä kristinuskoa ja helluntailaista dogmaa ja pyhää vakaumuksellisuutta. Aikoinaan minua varoiteltiin, että teologianopinnot vievät uskon. Ei minulle niin käynyt. Elämä niiden jälkeen näytti moninaisuutensa ja kristinuskon mahdottomuuden – minun mielestäni ja näkökulmastani – ja vähitellen hivuttauduin kauemmas siitä kaikesta. Ensin reunamille, vähän niinkuin vaihtopenkille istumaan. Sitten popcornin kanssa katsomoon, kunnes totesin, ettei minua kiinnosta enää sielläkään istua ja poistuin koko stadionilta.

Nyt “seurailen” kirkkoa ja helluntailaisuutta ja kaikkea sitä uskonsfääriä vähän samaan tapaan kuin maailmaa yleensäkin: selailen uutisotsikot  – joissa kristillinen historiamme ja yhä kirkon kanssa naimisissa oleva valtiomme on varsin isossa osassa, vaikkakin usein vain välillisesti – ja luen Facebook-päivityksiä ja uutisartikkeleita, kun aihe kiinnostaa. Minulla on yhä paljon kavereita helluntaipiireistä, kuoroista ja teologipiireistä. En tällä(kään) kirjoituksellani halua heistä ketään loukata, enkä kenenkään uskoa väheksyä, vaan haluaisin hiukan herätellä miettimään sitä, mikä minua kristinuskossa eniten tökkii: rakkaudettomuutta, tuomitsevuutta, armottomuutta. Sanalla sanoen asennetta.

Disclaimer #1: Eivät kaikki kristitytkään ole yhtä homogeenista massaa, vaan joukkoon mahtuu kaikenlaisia armollisesta laidasta tuomionpasuunoihin ja kaikkea siltä väliltä. Tässä kirjoituksesani yleistän jonkinlaisten mediaanin mukaan. Sohin yleiskristillistä dogmaa kepillä, joka jo itsessään on yleistys ja tieteellisen tutkimuksen puutteessa mutu-sidonnaista. Tämä on blogikirjoitus, ei väikkäri.

Rakkaus ja armo ovat kristinuskon opin keskiössä. Kristittyjen rakkain ja tärkein raamatunjae on Johannes 3:16 “Sillä niin paljon on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen poikansa, jotta jokaisella joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä”. Tämä tuli nyt 1938-käännöksen mukaisessa muodossa ulkomuistista. Jos olettaisimme, että kaikki olisikin niin yksinkertaista, sen pitäisi riittää. Siis sen, että löydät itsestäsi kyvyn uskoa, että Jeesus oli – anteeksi on – Jumalan poika ja kuoli ristillä syntiesi vuoksi. Asia kuitenkin monimutkaistuu heti kun olet päässyt niin pitkälle, että uskot.

Nimittäin sitten tulee mukaan kuvioon se synti ja sen välttäminen. Sillä vaikka Jeesus kuoli syntien puolesta, pitäisi sinun nyt jatkossa välttää synnin tekemistä, sillä jollakin sumealla logiikalla saatat muuten pahoittaa Jumalan mielen ja menettää tuon luvatun ristin-lunastuksen. Eh? Eikä sekään toki riitä tosi-kristityille, vaan jotta maailma olisi oikeanlainen paikka, pitäisi niidenkin, jotka eivät Jeesukseen usko, elää Jeesuksen, tai siis oikeammin Paavalin, mihin ihan kohta pääsemme, oppien mukaisesti. Muuten saat niskaasi lokaa.

Toki Jeesuskin puhuu synneistä ja pelastetuaan esimerkiksi aviorikoksesta syytetyn naisen kivitykseltä, kehotti naista: “Mene, äläkä enää syntiä tee”. Jeesus ei sinällänsä milloinkaan listannut syntejä itse, vaan eli sen ajan normien puitteissa. Jeesus kaveerasi niiden, kanssa, jotka fariseukset tuomitsivat syntisinä yhteiskunnan ulkopuolelle. Jeesukselta riitti rakkautta jokaiselle. Kehotus elää paremmin, olla rikkomatta yhteiskunnan normeja ja ennen kaikkea satuttamatta muita (vrt. se puoliso, jota aviorikkojanainen petti), kumpusi eräänlaisesta hippi-ajattelusta. Maailma on parempi paikka, jos kaikki rakastavat toisiaan tekevät toisilleen hyvin.

Paavali on se, joka kirjeissään alkaa listata niitä älä tee -asioita. Kristityt suu hurskaudesta vaahdoten puhuvat armosta ja siitä, miten Uusi testamentti on armon testamentti, joka lisää armon kuorrutuksen kymmenelle käskylle. Uusi rakkauden laki vanhan kovan lain tilalle. Hyvä ajatus – mutta paavalilaisesta uskosta on armo lopultakin varsin kaukana. Paavali, joka tuli suoraan sieltä fariseusten maailmasta ja käänsi takkinsa matkallaan etsimään ja tuhoamaan Jeesuksen seuraajia, tuo aimo tuulahduksen vanhaa lakia koko kristinuskoon. Sääntöjä ja kieltoja. Paavali päätti, miten kristityn tulee elää. Eikä sillä enää ollut oikeastaan Jeesuksen kanssa tekemistä kuin vähäsen.

Paavali oli ensimmäinen kristitty vallankäyttäjä. Uskonto on lopultakin vallankäyttöä: joku kertoo muille, miten tulee ajatella, miten tulee elää, miten tulee toimia. Jos et elä sääntöjen ja kieltojen mukaan oikein, saat nuhteita ja sinut erotetaan yhteisöstä. Eh? Missä Jeesus? Mitä Jeesus tekisi? Jeesus on kutistunut ristillä riippuvaksi viime käden oljenkorreksi. Paavali tuli ja otti ohjat ja vallan käsiinsä ja luotsasi jo varhaisen kristinyhteisön melkoisen juutalaiseen elintapaan: elä annettujen sääntöjen mukaan, tai et ole kelpoinen.

Siksi kirstitty yhteiskunta, siis sellainen kuin vaikka Suomi, jonka koko lainsäädäntö ja valtio perustuu valtionuskonnolle, vaalii niitä paavalilaisia sääntöjään niin tiukasti. Sillä tavoin meidät on opetettu. Et ole hyvä ihminen, jos et elä Paavalin asettamien sääntöjen mukaan. Suurin osa kansasta ei edes tiedä, mistä se kaikki juontuu. Niin vain on. Niin on opetettu. Niin on tapana. Niin sanottiin rippikoulussa, jonka kävin, koska kaikki muutkin. Ai Jeesus? Mikä vitsi! Kuka sellaista uskoo?!

Disclaimer #2: Jeesus kiistatta oli historiallinen henkilö – uskoi hänen jumaluuteensa tai on uskomatta, jonka elämästä on pari sentuhatta vuotta aikaa. Jos ajanlaskumme on oikeassa, 18 vuoden kuluttua Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta tulee tasan se 2000 vuotta – asia, jota matemaattinen osa aivoistani ei koulussa kyennyt käsittämään. Miten joka vuosi siitä voi olla 2000 vuotta? Eikö sen pitäisi joskus olla 2001 ja 2002 ja niin edelleen. Lite ditåt, kuka niitä vuosia enää laskee, kun niitä on se pari tuhatta. Lapsen tosikkoaivoille se oli hämmentävää.

Niin, siis Jeesuksen elämästä on se parituhatta vuotta plusmiinus joku vuosikymmen ja kuolemasta siis niinikään. Siitä ristinkuolemasta, josta tuli Jeesuksen elämää tärkeämpi asia. Paavalin opit nousivat melko varhain Jeesuksen oppeja tärkeämmiksi. Jeesuksen kuolemasta tuli melko varhain hänen elämäänsä tärkeämpi. Paavalin saarnaaminen taisi kolahtaa johtajaa ja selkeitä ohjeita kaipaaviin ihmisiin paljon enemmän kuin Jeesuksen hippimäinen rakkaudenjulistus.

Kuten sanottua, en itse enää usko Jeesukseen, en Jumalaan (en vaikka kirjoitin Jumalan isolla), en mihinkään muuhunkaan jumalaan. Uskon, että ympärillämme, maailmankaikkeudessamme on asioita, joita emme voi käsiittää, nähdä, tai käsin koskea. Uskon rakkauteen ja armoon ja sen puitteissa historiallinen Jeesus on eräänlainen sankarini. Ei siksi, että uskoisin hänen kuolemansa tuovan minulle ikuista elämää, vaan sen vuoksi, miten hän eli ja kohtasi toiset ihmiset.

Kumpa tässä maailmassa olisi enemmän rakkautta ja vähemmän uskontoa. En edes tarkoita uskoa – uskokoon ken haluaa ja mihin haluaa – vaan uskontoa. Järjestäytynyttä, dogmaattista uskontoa, joka sanelee sääntöjä, kieltoja ja normeja. Kumpa ihmiset lakkaisivat yrittämästä pakottaa toisia omaan uskoonsa tai uskontoonsa tai miten sen haluaakin ilmaista. Toki tiedän, että mm. Matteuksen mukaan Jeesus kehotti: “Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla…” Kuuluisa lähetyskäsky, jonka nojalla on tehty hirveästi pahaa maailmassa. Kuka lie senkin Matteuksen teksteihin lisännyt, tekojensa pyhitykseksi.

Disclaimer #3: Ehkä Jeesus tosiaan sanoi niin, mutta se menee jo sinne evankeliumien mytologia puolelle ja edellyttää, että uskomme Jeesusksen oikeasti nouseen kuolleista. Raamatusta nyt ei kukaan enää ota selvää, sillä sehän koottiinkin nykymuotoonsa useampi sata vuotta Jeesuksen elämän jälkeen perimätiedon pohjalta. Jonkinasteisena esi-promoottorina silloin seuraava vallanhaluinen tyyppi, “ensimmäinen kristitty keisari” Konstantinus, joka alkoi ottaa kantaa harhaoppisuuksiin ja mm. julisti areiolaisuuden harhaopiksi.

Parisenkymmentä vuotta Konstantinuksen kuoleman jälkeen Aleksandrian piispa Athanasios (kyllä, jo 300-luvulla oli piispoja) sai tahtonsa läpi Karthagon kirkolliskokouksessa (kyllä, jo 300-luvulla oli kirkolliskokouksia) ja Raamattu kanonisoitiin nykymuotoonsa. Pointtina siis, että jokainen voi tämän nojalla valita, mitä Raamatusta ottaa ja mitä jättää.

Toistan silti, kumpa ihmiset uskonnosta riippumatta (katseeni kääntyy ensisijaisesti islamiin ja kristinuskoon) lakkaisivat yrittämästä pakottaa muita muotteihin. Uskonnollisiin muotteihin, aatteellisiin muotteihin, mihin tahansa muotteihin. Kumpa ihmiset voisivat olla toisilleen yhtä armollisia kuin Jeesus (jos nyt tässä siis otan pirun tavoin Raamatusta sen, mikä ajaa omaa asiaani ;) ) oli kanssakulkijoilleen. Jopa sääntö-Paavali lausui paljon siteeratussa 1. Kor 13. luvussa: “Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.

Ihmisyyden kulmakivet. Usko – johonkin itseä suurempaan, sillä on pelottavaa olla suurin. Toivo – sillä ilman toivoa paremmasta huomisesta kuolemme epätoivoon. Rakkaus – sillä ilman sitä olisimme vain heliseviä vaskeja ja kumisevia kulkusia. Rakkaus, sillä se on lempeä ja pitkämielinen, ei kadehdi, ei kersku, ei etsi omaa etuaan vaan toisen, kärsii kaiken ja voittaa kaiken.

Kristikunta, laajasti nämä uskontovaltioiden epäuskovatkin jäsenet käsittäen, on hyvin paavalinuskoista. Käskyt ja säännöt ovat keskiössä Paavalinkin julistaman rakkauden sijaan. Lähetyskäsky otetaan niin tosissaan, että sen sijaan, että ihmisiä rakastettaisiin ja erilaisuutta hyväksyttäisiin, miekan kanssa uhaten sanotaan, että joko uskot hyvällä tai itket ja uskot. Joko teet kuten sanon tai itket ja teet. Säännöt ja kiellot, järjestys. Dogma. Milloin ne kääntyivät  ihmistä vastaan? Eikö niiden pitäisi olla ihmisen puolella?

Ylpeästi yhdessä yksilöinä

Tässä Pride-viikolla, sen ollessa ehkä näkyvämpi kuin koskaan suurten yritysten lähdettyä mukaan liputukseen, näkee jos jonkinlaista kummallista kommenttia toisaalta itse Pridesta, toisaalta siihen osallistuvista ihmisistä.

Microsoftin julistettua Facebookissa osallisuuttaan, keräsi postaus pinon “boikottiin!” -kommentteja. Kysäisin siinä kohden, joko boikotoijat ovat irtisanoneet kännykkä- ja nettiliittymänsä, lakanneet käyttämästä postia ja käymästä ruokakaupassa ja muutenkin työntäneet päänsä pussiin. Saahan sitä boikotoida, mutta moinen huutelu jää aika tyhjäksi ja typeräksi, jos ei oikeasti siirry Linuxiin (jonka kehittäjissä ihan varmasti on myös sateenkaari-ihmisiä), kylvä itselleen puutarhaa ja ala metsästää itse tehdyillä jousilla ja luovu kännyköistään.

Eräs henkilö kommentoi, ettei moisessa “massamaniassa” ole mitään yksilöllistä – eikös homojen pitäisi karttaa massoja. Taisi mainita jotain kaapeista ja piiloutumisestakin. Ensinnäkään Pride ei ole “homojen juhla” vaan tavoitteena on seksuaalivähemmistöjen aseman parantaminen maailmassa. Vaikka tasa-arvoinen avioliittolaki tuli voimaan reilu vuosi sitten, ei Suomikaan edelleenkään ole LGBT-ihmisten paratiisi. Kaukana siitä. Työpaikkasyrjintä – jota toivottavasti vähintäänkin sateenkaarilippua heiluttelevat yritykset pyrkivät aktiivisesti ainakin omista organisaatioistaan kitkemään – ja tällä hetkellä erityisesti translain uudistus vaativat huomiota.

Pride-viikkoon osallistuu tavalla ja tasolla tai toisella lukematon määrä yksilöitä, jokainen omalla tavallaan uniikki – sillä samalla tavalla kuin jokainen meistä ihmisistä on uniikki, yksilö. Se, että yksilöt kokoontuvat yhteen, ei tee heistä automaattisesti homogeenista laumaa, joka ei osaa kuin ammua unisonona. Se, että joukko yksilöitä kokoontuu yhteen ajamaan ihmisoikeuksia ja ihmisarvoa ja erilaisuuden hyväksymistä, ei tee kenestäkään persoonatonta koneiston osaa.

Minulla on 3/3 jollakin tavalla LGBT-nuorta, joista 2/3 on mukana Pride-jutuissa. Yksi lähti Tampereelle kaverin luo. Se oli 15-vuotiaalle tällä haavaa tärkeämpää. Minä en ole osallistunut, enkä osallistu tänäkään vuonna tapahtumiin tai marssiin kaupungilla, mutta “olen hengessä mukana”. Vihaan tuota sanontaa, mutten parempaakaan keksi kuvaamaan sitä, että pyrin omassa sosiaalisessa verkostossani edistämään LGBT-tietoisuutta ja -hyväksyntää.

[https://twitter.com/seta_ry/status/1011604782220562432]

Viime kädessä kyse ei ole sen kummemmasta, kuin mitä Sakris Kupila Hesarin haastattelussa totesi: ”Kunnioittakaa ihmistä ja olkaa ihmisiksi. Ei tämä ole sen kummempaa.” Ei, ei se ole sen kummempaa. Ei ole sinulta poissa, että joku on erilainen. Ei ole sinulta poissa, että joku indentifioi itsensä toisin kuin sinä haluaisit hänet identifioida. Hänelle se on kuitenkin suuri ahdistus ja kipu, ettei voi olla omana itsenään hyväksytty ja kunnioitettu. Ajattele asia toisinpäin – miltä sinusta tuntuisi? “Normaali” tai “enemmistö” ei ole sen arvokkaampaa kuin erilainen. Erilaisuus ei ole uhka, rakkaudettomuus on.

Tänä vuonna Helsinki Pridessa pyritään saamaan ihmisten huomiota erityisesti translain uudistamispyrkimyksiin. Mietipä tällaista skenaariota elämääsi: yhteiskunta kertoo sinulle, että koska nenäsi on liian käyrä, olet vääränlainen ihminen. Et saa ryhtyä parisuhteeseen, etkä varsinkaan perustaa perhettä. Lapsethan voivat traumatisoitua käyrästä nenästäsi! Sitä paitsi, käyränenäisyys on vähintäänkin paheksuttavaa, sinun pitäisi oikeastaan piiloutua kaappiin, ettei kenenkään tarvitsisi nähdä nenääsi. Jos korjautat nenäsi leikkauksella ja saat lääkärin lausunnon suoristetusta nenästä, sinulle ehkä annetaan ihmisoikeutesi takaisin. Lapsia et kuitenkaan saa silloinkaan saada, sillä nenäkorjauksen yhteydessä tehdään pakkosterilisaatio. Onhan asenteesi varmasti vielä korjauksen jälkeenkin käyränenäinen.

Ehkä naurat nyt typerälle vertauskuvalle. Ehkä käyrä nenä on mielestäsi naurettava vertauskohta jollekin niin perustavalaatuiselle asialle kuin sukupuolelle. Niinpä! Mietipä sitä! Kuinka perustavalaatuinen asia onkaan sille, joka on väärään fyysiseen sukupuoleen syntynyt. Kuinka perustavalaatuinen asia onkaan, että vain voidakseen olla yhteiskunnan silmissä sitä, mitä kokee olevansa, täytyy käydä läpi pitkälliset psykologiset tutkimukset, sterilisaatiot ja monta ihmisarvoa alentavaa kohtaamista. X ja Y määrittävät vain osan ihmisen olemuksesta ja olemisesta.

Muuten, niille, jotka nyt älähtävät, että tämähän on muoti-ilmiö! Ei muuten ole. Transsukupuolisia on ollut aina. Ennenvanhaan heidät suljettiin laitoksiin psykopaattileima otsassa. Tai piilotettiin kellariin ennen kuin laitoksia oli olemassakaan. Onneksi ihmisen ymmärrys ihmisyyden moninaisuudesta on kasvanut! Ei se, ettet sitä näe, tee sitä olemattomaksi. Maton alle lakaistu tai kaapiin piilotettu on yhä olemassa.

#HelsinkiPride 2014 – Denying it won’t make it disappear

Viimeistään tässä vaiheessa kuulen sen argumentin: “Minullakin on oikeus olla oma itseni! Ja minun oma itseni ei hyväksy tällaista homo- ja transhömpötystä! On minun oikeuteni olla heitä vastaan.” Eh? On, sinulla on oikeus mielipiteeseesi, ja hyväksyn sinut, vaikka olisit kirahveja vastaan. Aatteesi ei kuitenkaan poista LGBT-ihmisiä, homoseksuaalisuutta, transseksuaalisuutta eikä mitään muutakaan sateenkaarikirjon alle kuuluvaa sen enempää kuin kirahvejakaan. Aatteesi on todennäköisesti kristillispohjainen. Luepa Raamattusi uudelleen: kenen kanssa Jeesus veljeilikään? Kenen puolella hän oli? Vanhurskaiden farisealaisten vai yhteiskunnan syrjittyjen? Teologi tässä, hei. Se oli muuten Paavali, joka puhui homoutta vastaan, ei Jeesus.

Minä olen ihmisyyden puolella. En yhden tai toisen tai minkään muunkaan ryhmän, vaan ihmisyyden. Idealistina toivoisin vain yhtä: että me ihmiset ihmisinä opittaisiin kohtaamaan toinen ihminen ihmisenä, kunnioittamaan häntä toisena ihmisenä, olemaan ihmisiä ihmisille. Aatteet ja vaatteet ja seksuaaliset suuntautumiset ja ihonvärit ja sukupuoli-identiteetit ja nenän muodot sikseen. Ihminen. Sellainen kuin on. Meillä on kaikilla niin puutteita ja vikoja kuin hyviä puolia ja mahtaviakin puolia. Mitä jos annettaisiin rakkauden voittaa? Mitä jos ymmärrettäisiin, että jokainen meistä on arvokas ja ihmisoikeuksien arvoinen? Mitä jos ymmärrettäisiin, ettei erilaisuus ole uhka vaan rikkaus?

Peace, people! Hengitettän syvään ja annetaan rakkauden vallata alaa. Synnyin kai liian myöhään ollakseni hippi, mutta taidan sellainen silti sydämeltäni olla. Hyvää Pride-viikkoa ja -marssia kaikille! Itsehän vietän lauantain keittiössä (nyrkin ja hellan välissä ;P ) leipoen kakkuja tosikoisen sunnuntaista protujuhlaa varten. Eläköön elämän moniaisuus!

Kesäkimara

Kaikenmaailman hajatuksia on pyörinyt mielessä, mutta eihän minulla ole ollut aikaa kirjoittaa niistä ensimmäistäkään. Tänään on Juhannuspäivä ja vaikka tuossa jo tänäänkin ehdittiin vähän pihaa laitella, armahdettiin naapureita kilkkeeltä ja kolkkeelta ja otettiin loppupäivä vapaaksi kivimieshommilta. Kivien väliin jäänyt sormeni ja pari viikkoa sitten uudellenmurtunut jalkateräni kiittää levosta. Ja minä ehdin kirjoittaa kaikki mielessä pyörineet aiheet kimarapostaukseksi pihalla aurinkotuolissa loikoessani aurinko armaan hellässä syleilyssä.

Viimeinen protunuori uunista ulos

Protuilu ei todellakaan ole meidän perheen nuorison osalta ohi, vaikka teineistä nuorinkin on nyt oman leirinsä käynyt. Kaukana siitä! Hyvällä todennäköisyydellä kaikki kolme nuorta on ensi kesänä leireillä appareina. Keskimmäinen on menossa jo toista kertaa appariksi, esikoiselta on elämän pyörityksessä jäänyt nyt pari kesää väliin. Tosikoinen ilmoitti haluavansa ehdottomasti liittyä protu-yhdistykseen ja mennä myös ensi kesänä leirille appariksi.

Meidän katraasta ei siis edes se yksi kirkkoon kuuluva (tai kuulunut? en edes tiedä) halunnut riparille, vaan jokainen on vuorollaan käynyt protuleirin ja ammentanut sitoutumatonta, joskin ehkä hivenen vihervassari-kallistunutta liberaalia elämänoppia protulta. Sieltä on tullut kotiin himpun verran aikuistuneita, himpun verran lisää avaimia ja työkaluja ja ehkä vähän syvyyttäkin saaneita nuoria. Omien arvojen tutkailua, elämän moninaisuuden pohdintaa, erilaisten mielipiteiden ja näkemysten tarkastelua omien valossa. Ehkä vähän kyseenalaistamista, ehkä vähän vahvistusta omille ajatuksille.

Vaikka olen – tai ehkä juurikin siksi – itse sieltä melkoisen uskovaisesta ympäristöstä kotoisin, minusta protuleirit ovat hienon hieno juttu! Opetataan nuoria ajattelemaan, arvioimaan ja hyväksymään erilaisuutta. Ei anneta arvoja ämpärillä tai edes lusikalla, vaan pohditaan erilaisia arvoja ja mietitään omaa arvopohjaa ja mitä se elämälle tarkoittaa.

Jo silloin kun lapseni syntyivät, olin sitä mieltä, että heidän tulee itse päättää mihin uskovat vai uskovatko, vaikka silloin vielä toivoinkin heidän löytävän kristillisen uskon. En ehkä edes tehnyt kamalan paljon sen eteen kuitenkaan, en etenkään kun oma uskoni lähti jo niihin aikoihin hiipumaan, kunnes loppui kokonaan. Nyt en sitä edes halua. Manipulointia ja kontrollointia, rakkaudettomuutta ja tuomitsemista. Loppujen lopuksi aika kaukana Raamatun ja Jeesuksen sanomasta, jos niikseen tulee.

Uskokoon siis ken uskoo, mihin uskoo, mutta protulta kannattaisi meidän kaikkien ottaa oppia. Erilaisten uskomusten ja arvojen hyväksyminen tuputtamatta omia edistää ihmiskunnan rauhaa niin paljon enemmän kuin rakkauden julistaminen väkivallan keinoin. Sen oppi kuningas Arthurkin yritettyään kitkeä laittomuutta ja väkivaltaa niiden omin keinoin. Does not work that way.

Nuorin protulaiseni siis nautti leiristään yhtä paljon kuin isosisaruksensakin – ja miksei olisi nauttinut? En usko sieltä kovin monevan palaavan kotiin ja tokaisevan, että ihan paska leiri. Aika väsynyt tyttö sieltä tuli: nukkui seuraavat 20 tuntia putkeen. Lähti sitten kavereita tapaamaan ja seuraavana iltana isänsä luo, mistä tie vei mökille Juhannukseksi. Paljon en siis ole neitoani pariin viikkoon nähnyt ja jo on merkit ilmassa, että reissaa Tampereen suuntaan pitkin kesää, minkä ehtii ja rahavarat sallivat, sillä sieltä olivat parhaat protukaverit kotoisin. Mikäs siinä. Tuttua huttua esikoisen protukesän ajoilta. Kyllä se siitä sitten taas rauhoittuu, viimeistään kun protulahjarahat loppuvat ;)

Elämäni hakunjatkeena

Suurin syy siihen, että yksi jos toinenkin blogipostaus on jäänyt kirjoittamatta, on tämä meidän pihamme. Vielä tässä kesän kynnyksellä se oli täynnä villiintynyttä pensasta, jonka juuriverkosto oli kovettanut koko pihan noin 15 sentin syvyydeltä.Tässä oli muutamakin kanto, ja liian lähellä taloa kasvanut vaahtera ja paljon hyttysiä. Aloitimme pihanraivausurakan katkomalla kaikki pensaat maan tasalle ja siitä se sitten on jatkunut uudelleenmaisemointityönä.

Esikoinen teki kovan urakan hakatessaan hakulla lähes koko piha-aluuen kaikki pensasjuurakot pois. Siitä sitten minä jatkoin hakkaamalla ensin yhden kannon säpäleiksi, sitten muokkaamalla maata penkereiksi ja sitten hakkaamalla toisen kannon jämät miehen aloitettua homman, ja sitten vielä kaivettiin sen kaadetun vaahteran kanto juuripalloinen ylös.

Nyt pihassa on kolme pengerrystä, maisemointikangasta ja soraa, ja muurikiviä penkereiden muuria varten, jota tänään jo vähäsen aloitin. Aivan erinäköinen piha! Vielä vähän ankea, mutta kun visiot vilkkuvat silmissä, tiedän, että hyvä siitä tulee! Ihan silkkaa iloa ei tämäkään työnteko toki ole ollut, vaan muutamatkin itkut, hampaidenkiristykset ja riidat tämä elämäni hakunjatkeena on aiheuttanut, kun on ollut “pakko” painaa vaan, vaikka väsyttää.

Samaan aikaan kun toivon, ettei minun ikinä enää tarvitsisi tarttua hakunvarteen (kuitenkin aina tarvitsee, tänåänkin), olen suunnattoman ylpeä aikaansaannoksestamme ja siitä, miten hieno tästä vielä tulee kun saadaan kiveykset paikalleen ja kukkalaatikot ja kaikki. Sitten voin nauttia kesästä ja pihasta ja sanoa: “I made that!”

Gale force winds

Kesä ja aurinko on tänä vuonna hellinyt huolella. Viime päivinä on kuitenkin tuuli ollut sitä luokkaa, että torstaina pihalla istuessani, auringon vielä paistaessa, oli olo kuin Tinoksella olisi ollut. Aurinko porotti kuumana, mutta tuuli oli kova kuin meltemi Tinoksella. Himpun verran vilpoisampi, joskaan ei kamalan paljon. Tarkkailin pienten puiden mittaisiksi kasvaneita tomaatteja, kurkkuja ja chilejä valmiina kantamaan niitä jälleen kerran sisälle, mutta torstaina tuulensuunta oli sellainen, että terassinseinustan kasvit olivat kokolailla tuulensuojassa.

Ihan samaa ei voi sanoa eilisestä myrskystä. Tuuli oli navakka koko päivän ja aurinko pysytteli pilvessä, välillä ripsi vähän vettäkin.Oikein hyvä sää pihatöille; ei päässyt tulemaan liian kuuma toisin kuin tänään, kun huhkin bikineissä paljain jaloin ja ilman hanskoja, saaden näin vekin sormeen sen jäätyä kiven ja maanalaisen betonikulman väliin. Alkuillasta tuuli yltyi suoranaiseksi myrskyksi ja edellä mainitut korkeat kasvit saivat turvapaikan makuuhuoneestamme yöksi. Viimeksi ne olivat sisällä, kun yölämpötilat olivat liian matalia niille, noin viikon ajan kesäkuun alussa.

Tuulen tuivertaessa gale forceissa mies arpoi ribsien grillaamisen ja uunissa valmistamisen välillä. Lopulta päädyttiin grilliin sitten kuitenkin ja niin saatiin hiiligrillatut ribsit itse tehdyn coleslawn seuraksi. Menu oli sama kuin viime vuonna, ja sitä edellisenäkin, sillä erotuksella, ettemme tällä kertaa tehneet baked beanseja lisäksi. Viime vuonna en myöskään tehnyt coleslawta itse, sillä meillähän ei silloin vielä ollut keittiötä…

Puutarhan antimia

Vaikka piha onkin vielä kovasti vaiheessa, on meidän kesäpuutarhamme jo hyvässä vedossa, kiitos toukokuun helteiden. Ensimmäiset tomaattitertut kasvavat ihan silmissä, kurkku on täynnä pieniä kurkunalkuja, salaattilaatikko pursuaa salaatista, paprikat ovat väärällään paprikoita, chilit kukkivat, yrtit kukoistava ja ensimmäisen kesäkurpitsan jo noukin ja laitoin salaattiin toissapäivänä.

On aivan huippua voida vain kävellä pihalle ja napsia yrttejä salaattikastikkeita ja marinadeja varten, ottaa sitruunamelissaa tai minttua jääteetä ja mojitoja varten (vain oma limepuu puuttuu ;) ), poimia tuore kesäkurpitsa ja salaatinlehdet – ja ajallaan tomaatit, kurkut, munakoisot ja paprikatkin – omasta puutarhasta salaattia varten.

Onhan tuossa hommaa, hoivata taimia Suomen oikukkaassa kesässä ja vähän tyhmäksihän sitä itsensä tunsi kantaessaan niitä edestakaisin sisälle ja ulos aamuin illoin. On se sen arvoista kuitenkin! Tulee melkein yhtä halvaksi kuin ostaa kasviksensa kaupasta ;) Oman puutarhan antimet kuitenkin maistuvat paremmilta – ja nyt ne oikeasti pystyvät kasvamaankin, kun puskat ovat poissa varjostamasta terassia.