Anonyymit arkiaamunvihaajat ry (rekisteröimätön yksityishenkilö)

Hivenen hikisenä ja vähän sellaisella “gaah mikä aamu taas!” -fiiliksellä työnsin piilokahvimukini työpaikan kahvikoneen suutinten alle ja tökkäsin kahvipainiketta. Koneen lorotellessa välttävää espressoa mukiini duunikaveri virnisteli: “Hait taas mukin kaapista, vai?”

Toiselle sitten maitoa espressoni päälle kaataessani esittelin tuota mukia, jonka työnantajani tilasi minulle kahdeksan vuotta sitten. Personoitua mukia, jollaisia on neljä – mukit ajalta, joilloin firmassa oli neljä työntekijää ja nykyisen firman toista alkuperäisfirmaa ei vielä ollut olemassakaan. Arvokamaa siis ;) Se piilottelee kaapissani paitsi kun itse sitä käytän. En todellakaan anna sitä yleiseen käyttöön!

Mukin salat toiselle selvitettyäni katsoin sitä mukistani virnuillutta ja pyysin: “Kun seuraavan kerran meet pihalle, huikkaa niin tuun mukaan. Tarviin tupakan.” “Ai että sellainen aamu?” Minähän siis en polta, en ole polttanut pian vuoteen. Paitsi kun poltan, eli viihteellä ja joskus toimistolla ollessa yhden. Ja kun poltan, olen röökipummi, sillä omaa askia en ole ostanut pian vuoteen, enkä osta. Paitsi firman pikkujoulureissulle taisin kerran luvata ostaa oman askin…

“Nää aikaiset aamut… Mitä?!” Kumpikin työkaveri tuijotti minua vähintäänkin huvittuneena. Kello oli noin viittä yli yhdeksän ja olin juuri saapunut toimistolle. “Noniinsiisjoo…” “Aamu on aikainen kun tulee töihin ennen seitsemää.” “Niin mut, mä oon normaalisti vielä tähän aikaan sängyssäni kahvimukin kanssa!” Työmoodissa, yhden daily meetingin jo pitäneenä, mutta vielä sängyssä yhtä kaikki. Ah autuas etätyö! Toimistollakin on silti välillä kiva olla, joten noin kerran viikossa tsemppaan itseni sinne. Yleensä vasta noin kymmeneksi, mutta tänään miehellä alkoi palaveri yhdeksältä, joten lähdettiin yhtä matkaa jo kahdeksan jälkeen.

Nämä minulle aikaiset aamut. Aina sattuu jotain. Unohdan ottaa astmalääkkeeni. Jätän kännykän kotiin. Unohdan avaimet. Muistan bussipysäkillä, etten sulkenut ammollaan ollutta keittiön ikkunaa, joten palaan kotiin sulkemaan sen. Milloin siis mitäkin. Ihan jo koirien kanssa kävely siinä puoli kahdeksan-kahdeksan maissa on melkoisen rasittava, sillä silloin on liikkeellä aivan liikaa ihmisiä, eikä koiratkaan osaa keskittyä tekemään tarpeitaan. “Viiden maissa on aika rauhallista”, huomautti työkavereista toinen, kahden ison koiran omistaja. “Mm. Niin on puoli yhdentoista aikaankin, jolloin minä normaalisti käytän koirat.” Meillä on aamu-uniset koiratkin.

Minun mennessäni toimistolle tai vakiasiakkaalleni, lähdemme miehen kanssa useimmiten yhtä matkaa autolla. Tänä aamuna, kuten varsin monesti, mies tiputti minut Lauttasaaren metroasemalle. Nousin autosta reppuni ja käsilaukkuni kanssa ja lyödessäni auton ovea kiinni tarkistin, että kännykkä oli takin taskussa. Mitä se siis ei ollutt. Yritin kurottaa avaamaan auton oven uudestaan, mutta mies oli jo menossa. Yritin pomppia, huitoa ja jopa huutaa perään, mutta mies ei huomannut. Luovutin, samalla kun hienoinen paniikki hiipi pitkin takaraivoa. Entä jos se putosikin jo matkalla kotoa autolle?

Astuin sisään ensimmäiseen silmiini osuneeseen liikkeeseen, Ärrälle, ja pyysin kundia tiskin takana lainaamaan minulle puhelinta. Yritin soittaa kännykkääni, vaikka tiesin ettei mies siihen pysty vastaamaan, sillä jos ja kun se oli pudonnut autoon, sehän oli nätisti pelkääjän penkin ja oven välissä! Päättelin, että ainakin se hälyyttää ja mies huomaa kännykän. Seuraavaksi yritin miehen puhelimeen, mutta muistin numeron ulkomuistista yhden numeron verran väärin.

Puolittaisessa paniikissa sitä ei ajattele kovinkaan järkevästi. Sen sijaan, että olisin jäänyt siihen R-kioskille esimerkiksi tekemään sen, minkä vähän ajan päästä tein Espressohousessa – avasin koneeni ja tarkistin miehen numeron Outlookista – lähdin ja menin sinne Espressohouseen. Puolustuksekseni: tarvitsin myös lisää kahvia. Kännykän mukana autoon olivat jääneet myös molemmat pankkikorttini ja bussikorttini, eikä Apple Walletilla tai Espressohouse appilla oikein voi maksaa ilman puhelinta. Sen siitä saa, kun on kaikki munat samassa korissa. Melkein.

Olihan minulla sentään käsilaukkuni, jossa oli lompakkoni, josta löytyivät luottokorttini, joten sain ison cappucinoni kahdella extra-shotilla. I needed it. Seisahdin korkean pöydän ääreen avaamaan koneeni, kuvittelin tarvitsevani wifin, jotta voin lähettää edes Messengerissä viestin, mutta koneeni antoi vain “connection not secure” -erroria. Myöhemmin duunissa hogasin sen selaimeen avautuneen ylimääräisen välilehden, jossa olisi pitänyt painaa yhtä nappia yhteyden luomiseksi. Eh…

Ehkä ihan onneksi en saanut sitä wifiä toimimaan, sillä näin päädyin soittamaan miehelle sen numeron tarkistettuani, kanssakahvittelijalta lainatulla kännykällä. Mies oli soittanut takaisin Ärrälle kännykästäni, pysähdyttyään kaivamaan sen sieltä kolostaan, ja kääntynyt takaisin siitä huolimatta, etten enää ollut Ärrällä. Ehkä Ärrän kaveri oli osannut mainita minun sanoneen jotain Espressohousesta ja wifistä lähtiessäni.

“Come out the front door and I’ll hand it to you”, mies sanoi vastatessaan. Nappasin läppärin kainaloon – reppu oli selässäni – ja ryntäsin ulos ovesta. Näin miehen ajavan ohi, kohti kauppakeskuksen taimikäikinäseonkaan pääovia. Pinkaisin juoksuun, sillä ensinnäkin siinä on vähän huono pysähtyä ja toiseksi kello oli melkein kymmentä vaille yhdeksän ja se miehen palaveri… Sain kännykkäni ja puristin sen rintaani vasten kävellessäni hieman hikipäissäni kohti metroa, kahvimuki toisessa kädessä. Poly-mikälie-keinonahkatakki ei paljon hengitä.

Metrossa olin vieläkin ehkä hivenen rattled, sillä melkein ponkaisin ulos ovista Rautatientorilla luullen olevani jo Yliopiston asemalla, sähköposteja ja Teamsia siinä matkalla selailtuani. Metrosta sitten oikealla asemalla poistuessani kahvimukini oli jo tyhjä ja melkein harkitsin toisen ostamista vielä ennen toimistolle menoa, mutta ehkä kymppi kahvista on yhdelle aamulle jo vähän liikaa. Vaikka toimiston kahvi onkin korkeintaan välttävää, otti sen sitten automaatista tai mokkamasterista.

En ole todellakaan aamuihminen. Liian aikainen lähtö sekoittaa pääni. Ymmärrän siis kyllä teiniä, jolla ei ole motii lähtee kouluun ajoissa. Silti sinne vaan tarvii lähtee. Se on elämää se. #anonyymitarkiaamunvihaajat

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.