Ihmiskoe: aikainen aamurutiini

En minä ensimmäistä kertaa ole pappia kyyydissä. Joskus alun toistakymmentä vuotta sitten kelloni soi joka helkkarin aamu klo 6:10, jolloin väänsin itseni sängystä ylös, kampesin puolittain nukkuvan tosikoisen sängystä ja kannoin tai talutin tämän suihkuun kanssani. Siellä suihkussa vähitellen heräiltiin kumpikin juuri sen verran, että selvittiin pukemisesta, aamujugurtista (tosikoinen) ja useimmiten myös aamukahvista (minä – mutta kävi monesti niinkin, että koko kahvinkeitto-operaatio epäonnistui).

7:10 olimme ovesta ulkona ja autossa ja matkalla päiväkotiin. Sieltä ajelin autopilotilla töihin kahdeksaksi. Miksi? En oikeasti enää muista. Muistan vain sen, ettei se milloinkaan muuttunut helpommaksi. Että joka aamu tunsin itseni zombieksi. Ai, ehkä sillä ajoituksella oli jotain tekemistä sen kanssa, että lapsi piti hakeakin päiväkodista, mikä tarkoitti lähtemistä töistä viimeistään neljältä.

Ei ole enää päiväkoti-ikäisiä nähty täällä vuosikausiin, thank god! Eikä itse asiassa säännöllistä aamurytmiäkään varmaan kymmeneen vuoteen. Preferoin epäsäännöllisyyttä. Siis sitä, että saan nukkua tunnin, puolitoista, pitempään niinä aamuina kuin voin ja herään sitten aikaisemmin niinä joina on pakko. Miksi ihmeessä olen nyt siis altistanut itseni tälle ihmiskokeelle, jossa herätykseni soi poikkeuksetta klo 6:30 joka hiivatin arkiaamu? Ja mitä siitä on seurannut?

Tuossa helmikuun lopulla työelämäni muuttui leppoisista kotityöpäivistä jatkuviksi aikaisiksi aamuiksi – yhdeksältä ja kahdeksalta alkavia palavereja ja koulutuksia 3-4 päivää viikossa. Jotenkin sain itseni kuvittelemaan, että on helpompi pitää vaan se aikainen herätys voimassa myös niinä harvoina aamuina, kun ei tarvitse oikeasti nousta niin aikaisin. Ei sillä, ei sillä edes liene enää väliä, harm is done, kun suurin osa arkiviikosta on tuota aikaista herätystä kuitenkin. Aamu sinne tai tänne.

Varsin täsmällinen sisäinen kelloni kyllä tottuu säännönmukaisiin herätyksiin, joten sikäli ehkä se onkin “helpompi” säilyttää säännöllinen rytmi kuin vaihdella sitä. Sepä ei oikeasti kuitenkaan tarkoita sitä, että aamu-uninen muu minäni ikinä tottuisi nousemaan niin aikaisin. Ihan sama kuinka pitkään tätä jatkuu, herääminen puoli seitsemältä tuntuu fyysiseltä kidutukselta. Psyykkisestä kidutuksesta puhumattakaan.

Miten sen kuvailisin? Mahassa kiertää, aivotoiminta on hidasta ja jäykkää, silmiä kirveltää, paleltaa, päähän mahtuu vain yksi ajatus: haluan takaisin nukkumaan. Yhtä hyvin minut voisi herättää klo 02 ja ilmoittaa, että päivä alkoi nyt.

Viime aikoina olen alkanut huomata, että tämä jatkuva kesken unien herääminen on minulle melkoinen jatkuva stressitila. Alan joka yö heräillä aamuyöstä odottamaan, että se pirun kello soi. Myös viikonloppuisin – ja sitten herätessä tuntuu kuin en olisi levännyt ollenkaan. Nyt kun muistelen asiaa, minulla oli pahat unihäiriöt myös silloin toistakymmentä vuotta sitten. Laitoin ne silloin aviokriisin piikkiin, mutta tästä näkökulmasta melkeinpä väittäisin niiden johtuneen aikaisista aamuista.

Ihmisen, jonka sisäinen aikavyöhyke ei poikkea “normista”, ainakaan tähän “väärään” suuntaan, on vaikea ymmärtää tätä. Saan aina asiasta puhuessani kuulla, että menet vain aikaisemmin nukkumaan niin kyllä se siitä! Ei se vaan kuulkaa siitä! Edes tiede ei enää väitä että se siitä. Uni ei ole matematiikkaa. Ihminen ei ole matematiikkaa. Luontainen unirytmini on 23/00-08/09, eli ei edes pahasti myöhäinen, mutta riittävästi, että puoli seiskan aamu on kamala.

Minä siis nukahdan kyllä kymmenen pintaan hyvinkin. Viimeistään yhdentoista aikaan. Kärsin nimittäin myös jatkuvasta univajeesta (onhan normirytmini 9h unta, ei 8 tai 7), jota yleensä on helpottanut viikonloppujen 12h yöunet. Kiitos sisäisen kelloni tarttumisen tähän uuteen rytmiin, nyt ei ole niitäkään ja näin ollen väsymys ja uniongelmat ovat uhkaavasti alkaneet kumuloitua. Elimistöni on jatkuvassa stressitilassa.

Ihmiskokeeni on ohi lopputuloksella FAIL. No, melkein. Kohta ainakin! Tälläkin viikolla on vielä ainakin kaksi aikaista aamua, mutta torstaina ja perjantaina voinen säätää kelloni taas tuntia myöhemmäksi ja alkaa purkaa sisäisen kelloni fiksoitumaa. Ei, säännöllinen rytmi ei takaa tottumista ja elimistön muokkautumista siihen, vaan aiheuttaa pahimmillaan todella pahoja ongelmia.

P.S. Oletteko nähneet Ylen Kioskin “Jos iltavirkut pyörittäis maailmaa”? Vähäsen yliampuva, mutta kandee kattoo.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.