Varpaat sammalessa

“Sammal on ottanut nää kalliot ihan valtaansa nyt, kun ei tätä hyppistä enää ole käytössä”, tuumailin kiivetessäni entisen hyppylaiturin paikalta kallionrinteeseen valettuja portaita ylös. “Better that way. The rocks are treacherous when clean”, vastasi mies. “Not really”, kiistin väitteen, “sammal luistaa jalkojen alta, kun taas kuivalla kalliopinnalla on hyvä pito, etenkin märillä jalkapohjilla. I would know, I grew up on these rocks.”

Landelle meneminen on joka kerta yhtä suuri nostalgiapläjäys. Käyn siellä nykyisin riittävän harvoin, etten kyllästy sen aarteisiin, etteivät paikan herättämät muistot käy arkipäiväisiksi. Isäkin totesi eilen parvekkeella istuessamme, että mökkimme kävisi mökkimuseosta. Todellakin! Se oli täynnä vanhoja ja jännittäviä asioita jo ollessani lapsi. Sitäkin enemmän tänä päivänä, jolloin kaikki nuo esineet ja paikat liikauttavat jotain syvällä sisimmässäni.

Ajelimme eilen töiden jälkeen landelle, minä, mies ja koirat. Ensimmäiseksi isä ohjasi meidät parvekkeelle tervetuliaismaljoille ja pienille voileipäsille. Kuulostaa varmaan oudon viralliselta, kun ei kyseessä ole sen kummempi juhla ja olimme ihan perheen kesken, mutta tapa taitaa juontaa juurensa jonnekin hamaan parinkymmenen vuoden päähän, alun perin niihin hetkiin, jolloin tulin landelle viettämään synttäreitäni isän ja isoäidin kanssa. Jotenkin se siitä sitten levisi tavaksi jokaisen landevierailumme alkuun.

Kilistelimme Cavalla lämpöisessä elokuun alkuillassa auringon hohdellessa jo lähellä metsänrajaa. Metsä, jonka taakse aurinko laskee, on nimittäin sen verran korkealla meihin nähden, että näin elokuussa aurinko painuu sen taakse kohtalaisen aikaisin. Istuimme ja purimme viimeisimmät kuulumiset ennen kuin isä poistui alakertaan laittamaan saunan meille valmiiksi. Siis heittämään häkälöylyt ja levittämään lattiaritilän paikalleen ja sitä sorttia.

Menimme miehen kanssa saunaan ohjeen “olkaa rauhassa niin pitkään kuin haluatte” kanssa. Istuimme lauteilla ja katselin jalkojani. En voi milloinkaan istua siinä saunassa muistamatta niitä satoja kertoja, jotka olen viettänyt samaisessa saunassa isoäitini kanssa, isoäidin joka kerta todetessa ääneen, miten samanlaiset jalkamme ovat. Jalkaterät, pohkeet, sääret. Pikkutyttönä minun koipeni olivat se mallia pieni, aikuiseksi kasvettuani isoäidillä oli ne pienemmät jalat. Mutta yhä yhtä samanmalliset.

Pulahdin saunasta järveen, miehen tyytyessä vain vilvoittelemaan terassilla. Isän vaimo parvekkeelta kyseli, eikö mies meinaa mennä uimaan ollenkaan ja mies ilmoitti veden olevan liian kylmää. “Kyllä tää aika kylmää onkin, mutta saunasta on silti hyvä käydä kastautumassa. Sitä paitsi tuntuu niin hyvältä kun täältä nousee ylös!” sanoin kiivetessäni tikkaita laiturille, kuulostaen aivan isoäidiltäni. Hänen kanssaan minä lapsena kävin vaikka jäiden seassa kastamassa. Kunhan pääsi veteen!

Istuskeltuamme aikamme siidereinemme ilta-auringossa terassilla – landella saunomisessa saunassa istuttu aika on usein paljon lyhyempi kuin ulkosalla vietetty, mutta sitäkin tärkeämpi! – palasimme saunaan kerran ja kaksi. Seinällä nauloissa roikkuvat lilat vadit toivat mieleeni isoäidin pesemässä hiuksiaan, kasvojaan, minua. “Tiedätkö, mun yhdessä Biothermin kasvojenpuhdistusaineessa on tismalleen sama tuoksu kuin siinä, jolla isoäiti kasvonsa pesi. Muistan, kuinka olisin skidinä myös halunnut käyttää sitä, mutta isoäiti kai tuumasi, ettei se ollut lapsen iholle sopivaa. Hän sitten osti minulle oman, jolla pesin kasvojani isoäidin vieressä aamuisin.”

Saunan jälkeen vedin jalkaani verkkarit, vaikka vielä oli melko lämmin. Pohdin villasukkienkin laittamista, sillä isoäidin oppi oli, että saunan jälkeen pitää pitää jalat lämpiminä. Päätin kuitenkin sandaalien riittävän, kun lähdin koirien ja kameran kanssa vaeltelemaan pihamaalle. Ohitin pienen Koppelon, joka oli aikoinaan pitkälti minun valtakuntani, ja lähdin laskeutumaan polkua pitkin kohti Kokkista, Kokkokalliota, paikkaa, jossa poltetaan Juhannuksena kokko.

Nappasin sandaalit jalastani, kun laskeuduin rantaan kallioille, sillä kallioilla ja kivillä paljain jaloin saa paljon turvallisemman ja paremman tuntuman. Hyppäsin pienen hypyn kivelle, jota nuorena kutsuin omakseni, sillä leikeissämme siskon kanssa se oli minun paikkani. Istuskelin sillä kivellä monet kerrat muutenkin teininä, miettien murheitani, antaen järven tyynnyttää myrskyävä sisimpäni. Siinä istuskellessani katseeni osui “mustekalaportaisiin”, luonnon muovaamiin portaisiin rantakalliossa, missä lapsuuden parhaan ystäväni kanssa leikimme limamustekaloilla. Hymähdin hiljaa itsekseni. En kuollaksenikaan muista, mikä senkin leikin idea oli.

Hyppäsin kiveltä takaisin rantaan ja jatkoin matkaani Kokkikselle, missä parikymmentä vuotta sitten rantaan ajelehtinut ja vedestä pelastettu muovinen dinosaurus makasi kuolleena ja puoliksi sammaleen hautautuneena. Katselin hetken surullista näkyä, kunnes käännyin takaisinpäin. Kokkis on tonttimme rajalla.

Poikkesin polulta ja kiipesin rinteeseen muistaen kaikki ne kerran, jolloin kiipesin samaa rinnettä nukkevauva kainalossani. Jääkausi jätti tontillemme aikoinaan ison kivenlohkareröykkiön, josta löytyy myös yksi luolantapainen. Isäni ja setäni jo aikoinaan leikkivät luolassa, samoin tietenkin myöhemmin minä ja siskoni. Paitsi että olin kai aika ilkeä isosisko, kun tein oman kotini luolaan ja komensin siskon nukkeineen lohkareen päälle, “yläkertalaiseksi” saniasten joukkoon.

Pompahtelin alas kallioilta, tai ainakin luulin pompahtelevani, mutta tosiasiahan on, etten ole enää neljätoistavuotias gaselli. Alas kuitenkin tulin, ehjänä, vaikken ehkä yhtä elegantisti kuin silloin joskus nuorena. Jätin kuvailut ja kalliot siltä illalta ja menin petaamaan sänkymme valmiiksi. Mintunvihreät lakanat minun sänkyyni, mintunvihreä aluslakana miehellekin; mintunvihreä on minun värini landella, ollut siitä asti kun olin ehkä yhdentoista ja isä päätti, että kaikilla on oltava oma väri, ja kaikki tarpeet sitten sen värisinä. Vain isoäitini onnistui luikerrella isän ideasta ulos.

Soviellessani miehen tyynyä tyynyliinaan hymyilin itsekseni nauhoille, joilla liina solmitaan kiinni. Nypräsin tyynyliinaan rusetit ja mietin, milloin olin viimeksi solminut sellaisia. Silloin kun isä hommasi minulle ja siskolle omanväriset lakanasetit, olivat niiden tyynyliinat jo modernit taskutaitokselliset. Siihen asti ne pienet nauhat olivat ihan normaali juttu ainakin landella.

Isä vaimoineen oli tullut saunasta ja yläkerrassa viimeisteltiin rapujuhlapöytää. Kiipesin portaat ylös ja istahdin rapujen ääreen. Muistelin jälleen lapsuuden rapujuhlia. Sitä, miten autoin kattamaan pöytää, vein käsienhuuhtelukipot pöytään, poimin mustaherukanlehdet jokaiseen, asettelin rapuservetit lautasille. Ja sain komennuksen nukkumaan. Joskus, jos en ollut nukahtanut vielä ennen rapujuhlien alkua, saatoin hiipiä portaiden puoliväliin ja kurkistella kaiteen raosta aikuisten rapujuhlintaa. Siinä oli jotain mystistä ja taianomaista – varmaankin siksi, ettei lapsia huolittu mukaan.

Minun lapseni eivät rapuja edes syö, mutta ovat silti olleet juhlissa mukana ainakin jonkin kerran. Viiden vanhana tosikoinen kuori kaikki isoäitini ravut sangen näppärästi, vaikkei suostunut itse rapua maistamaankaan. Se taisi olla juuri se kerta, jolloin lasteni isä keksi – lapsia tai ehkä vain itseään viihdyttääkseen – lykätä ravunpään nenäänsä. Niistä tuli rapunenäjuhlat, enkä enää yksiäkään rapujuhlia osaa viettää laittamatta edes kerran yhden ravunpään nenälleni. Niin ja siitähän pitää ottaa kuvakin.

Isän pyydystämät ja keittämät ravut, parhaat ravut <3

Rapujuhlat juhlittuamme oli aika siirtyä nukkumaan. Yö oli jo syksyiseen tapaan pilkkosen pimeä, joten alakertaan mennessäni isä kehotti ottamaan seinältä myrskärin mukaan, valoksi hödö-käynnille. Melkein meinasin kieltäytyä, sillä myrskärin sytyttäminen on turhan vaivalloista, kun kännykässä on fikkari. Tuo lyhty ei ollutkaan ihan perinteinen myrskäri, vaan led-valoilla varustettu. Ledit syttyivät nupista, joka oli samassa kohti kuin perinteisen myrskärin liekin säädin.

Palatessani vessareissultani käänsin katseeni taivasta kohti ja sammutin lyhdyn. Yritin löytää taivaalta Otavaa, tähtikuviota, joka ankkuroi minut universumiin. En minä nimittäin tähdistä paljonkaan tiedä, kunhan nyt Otavan, Kassioipeian ja Pohjantähden löydän ja ehkäpä tunnistan Pikku-Karhunkin. Isä tuntee tähtitaivasta enemmänkin, joten sisälle tultuani suuntasinkin askeleeni makuukamarin sijasta keittiöön, mistä kuulin vielä astioiden kilinää. “Mä en löytänyt Otavaa”, sanoin isälle hämmentyneenä.

Isä tuli kanssani ulos ja laskeuduimme vierekkäin laiturille selällemme. Isä osoitteli minulle joitakin tähtiä, jotka pilviharson läpi jaksoivat paistaa. Otava ei siitä kohti tähän aikaan vuodesta näykään. Juhannuksena, jolloin lähdin toisinaan isän mukaan yösoutelulle kokon jälkeen, Otavakin näkyy siinä aivan järven yllä. Muistan erään yön, jolloin näimme useita tähdenlentoja pelkästään sen tunnin soutelumme aikana. Nyt ei näkynyt yhtään.

Aamulla nukuimme jonnekin yhdentoista korville saakka. Heräsin tuttuun aamupala-astioiden kilinään ja löysin isän ja vaimonsa lopettelemasta aamukahviaan jo. Meillekin miehen kanssa oli katettu paikat pöytään. Kahvikupit, leipälautaset ja munakupit, joissa munamyssyn alla oli vielä lämmin keitetty kananmuna. Munamyssykin on noita lapsuuden juttuja, joita enää näen landella. Samoin kuin kananmunan syöminen muovisella lusikalla kupista, kun ensin on hattu leikattu irti veitsellä. Ei meillä kotona munakuppeja edes käytetä.

Jotkut asiat jäävät veriin, toiset jäävät pois. En milloinkaan perunaa kuoriessani koske perunaan peukalolla, vaan homma hoituu haarukan avulla. Kyynärpäitä ei laiteta pöydälle. Suolaa ei ojenneta suoraan käteen, vaan pöydältä pöydälle – joskaan en tätä noudata läheskään aina. Keitetyn kanamunan kuorin ja haukkailen suoraan, en munakupista. Sänkyäni en petaa kuin harvoin, tarvittaessa.

Aamupalan jälkeen – meillä se ei ole koskaan ollut aamiainen, aamiaista söin vain kaverini kotona – menin ulos Meggien kanssa, Timmyn jäädessä sisälle potemaan kipeää tassuaan, josta eilen illalla lähti kynsi. Rymysimme metsiköitä Meggien haistellessa maata varpujen alta, minun kuljeskellessa muisto toisen perään päähäni pätkähdellen.

Se iso kivenlohkare, jonka koloon pupumme Jeri ja Jami mahtuivat pieninä. Se nyt jo lahonnut puunrunko, jota käytimme siskon kanssa tikapuina jyrkässä kohdassa mäkeä. Salapaikkani, jossa olin piilossa muilta, mutta näin itse kaikki. Kivin reunustettu hiekkalaatikko, joka oli pienenä maailmani ja muuntui neppisradaksi kasvettuani kouluikään. Piipahdinpa vajassakin, missä roikkuu pari iänkaiken vanhoja hokkareita muun roinan seassa, missä isoisäni ja setäni verstas on muuttunut roinakasaksi, ja jonka katolle jollain ihmeen kaupalla onnistuin kiipeämään Akkaripino kourassani. Hämärästi muistelen käyttäneeni airoa siltanani.

Paljain jaloin tarvoin koiran kanssa pitkin metsikköä kamera kädessäni, kunnes kutsuin Meggien takaisin mökkiin alkaessani itse valmistella kanan rintapaloja, kesäkurpitsaa, munakoisoa ja paprikoita grillaamista varten. Melkeinpä perinnehän sekin on, että kun me menemme landelle, me grillaamme siellä. Isä nimittäin ei grillaa, mutta nauttii grilliruuasta, jos me vain sellaista jaksamme laittaa. Niinpähän kun olimme landella kaksistaan tosikoisen kanssa heinäkuussa, otin minä grillipihdit käteen ja grillasin. Nyt homman hoiti grillimestari-mieheni.

Kipeästä tassustaan huolimattta Timmykin tuli välillä ulos syömään tuoretta ruohoa ja lopulta vain vahtimaan grillauspuuhaa terassin penkiltä. Meggie jatkoi möyrimistä ja koiratunnelin kaivamista erään kannon juurakon läpi. Sen homman koirat aloittivat jo silloin heinäkuussa ja isä antoi kuopan olla. Siihen mennessä, kun komennettiin koirat sisälle ruokailumme ajaksi, oli Meggie jo niin täydessä metsästysmoodissa, että se vain vikisi ja yritti takaisin ulos keinolla millä hyvänsä. Ihan siivosti se silti juoksi autolle, kun lopulta lähdettiin, mökin vieraskirjan kirjoittamisen jälkeen.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.