Juoksentelua julkisilla

Ehkä se on vain harjoituksen puutetta. Kyllähän sitä teininä ja vielä parinkympin tälläkin puolen tuli noita julkisia välineitä käytettyä ihan ilman reittioppaita ja googlemapseja, eikä se ollut temppu eikä mikään löytää tiensä niillä milloin minnekin. Välillä sitä kai vähän eksyikin, mutta kavereiden kanssa ja ilman ihmeempiä aikatauluja sehän oli vain hauska seikkailu! Ja perille päästiin aina, eksyksiin ei jääty.

Nyt ajatuskin julkisilla kulkemisesta lähinnä ahdistaa. Matkaan, joka autolla taittuu parissa kymmenessä minuutissa saakin varata aikaa yli tunnin! Bussit kun ei kysy milloin minun pitäisi olla jossain vaan kulkevat milloin lystäävät. Toki tässä maassa enimmäkseen aikataulujen mukaan. Rehellisesti, metro on ihan jees. Mutta nämä muut välineet? Ei ole kokemukset viime vuosina olleet järin positiivisia.

Tänään – niin, tässä kun siis olen autojen välissä – dösä sentään tuli ajallaan, toisin kuin viimeksi kun bussilla liikkeelle yritin; silloin jäi vuoro välistä. Se tuli jopa olettaakseni ajallaan vaihtopysäkilleni. Mutta kun astuin ulos dösästä, näin yläpuolella sillalla aiotun vaihtobussin kaartavan pysäkille. Aivoni prosessoivat salamannopeasti mahdollisuuteni juosta ja ehtiä (slim to none), katse käväisi bussissa josta juuri laskeuduin (sulki ovensa ja lähti liikkeelle), ja säntäsin kaikesta huolimatta kohti vaihtoa.

Olin puolessa välissä portaita kun kuulin dösän lähtevän pysäkiltä. Kiipesin ylös ja tutkailin pysäkkitaulua; hätä ei ollut sentään sen näköinen sillä noita jokerilinjoja kulke päivän mittaa kymmenen minuutin välein, mitä en tietenkään etukäteen tiennyt, ruostunut julkistelija kun olen. Itse asiassa, epäilen reittioppaan suorastaan tähdänneen minua tuohon jälkimmäiseen bussiin, jolla vielä olin ihan sopivaan aikaan niin lähellä määränpäätä kuin noilla vempeleillä saattoi olla.

Mutta. Enhän minä ollut painanut mieleeni sen pysäkin nimeä, jolla piti hypätä pois, sillä arvelin tietäväni sen muutenkin. Mutta kun enhän minä ollut tuolla bussilla ennen kulkenut, arvioin pysäkin väärin, pykälän verran liian aikaiseen. Aikaa oli kohtuullisesti, eikä kävely itsessään minua haittaa, mutta. Satoi. Olin valinnut kengikseni, eh, yhdet lemppari piikkikoroistani, jotka kaikesta käytöstä sopivasti tällä matkalla päättivät alkaa hajota (korko taipua jalan alla). Eikä minulla ollut mitään tietoa missä kohti alikulku junaradan ali on!

Käynnistin kännykästä Nokia mapsin ja yritin tutkailla sitä sen minkä arvasin siinä sateessa. Ai mikä sattenvarjo? Lakkasin käyttämästä niitäkin jo kaksikymmentä vuotta sitten hyvinkin, siinä vaiheessa kun totesin, että ne vaan aina hajosivat tuulessa. Ok, tänään ei tuullut, sontsa olisi ehkä voinut säilyäkin ehjänä. Mutta enhän minä muistanut ottaa sellaista mukaani, tietenkään. Sitä paitsi, koskaan ei voi olla varma siitä tuulesta;)

Anyway, tutkailin sitä karttaa ja totesin sen hyödyttömäksi. Ei ensimmäistäkään kävelyreittiä, eikä mahdollisuutta valita kartalle kävelyreittejä. Päädyin siis vanhanaikaisesti kysymään neuvoa kadun ainoalta muulta kulkijalta, nuorenpuoleiselta herrasmieheltä. Kundi paitsi neuvoi minut oikealle tielle, siirsi sontsansa minun pääni päälle siksi aikaa kun neuvoi minulle reittiä ja kun kuljettiin samaan suuntaan sellaiset muutama kymmenen metriä!

Yltä ja päältä ja takin sisältäkin märkänä saavuin määränpäähäni, sillä sateesta huolimatta ei ollut mikään kylmä; tuli hiki siinä tarpoessa hajoavissa kengissä syystakki päällä, reppu selässä. Muistan hämärästi tuonkin ärsyttävän julkisilla kulkemisen sivuvaikutuksen. Aina tulee kuuma jossain, joko kulkuvälineessä tai kävellessä, sitten nousee hiki, ja seuraavaksi tulee kylmä.

Kohtapa joutuvat tyttäret puljaamaan noiden bussien ja aikataulujen ja kävelyiden ja vaihtojen kanssa. Ei käy kateeksi. Yritän toki pitää oman negatiivisen asenteeni ihan sisälläni (tätä ei lasketa, ei ne typyt blogistani mitään tiedä, eh, kait…) ja kannustaa luovaan bussin käyttöön. Luovaan :D Jees ja just! Yritän kannustaa tyttöjä ehtimään busseihinsa ajallaan…

Tuohan se heille myös palan itsenäisyyttä, kun oppivat sujuvasti liikkumaan dösillä, kuten minäkin teininä tein. Teinejähän hekin kohta. Ja ainakin esikoinen on ilmaissutkin valmiutensa alkaa sompailla harrastuksiinsa ja kaverilleen fillarin lisäksi dösällä – jopa mahdollisesti Nurmijärvelle asti ratsatustunnille jos vaan saisi alkaa käydä toisellakin tunnilla viikottain :o

Joo. Kulkee nämä välineet. Ja onhan se hauskaakin voida lukea tai kirjoittaa matkalla. En minä silti edelleenkään, tämänkään experimentin jälkeen, vaihtaisi omaa autoa busseihin ja muihin. Voisiko olla niin että meitä on erilaisia, ja kulkemiset on erilaisia ja elämät on erilaisia? Että se mikä toisille on simppeliä ei tosille käy ollenkaan? Minulle olisi sula mahdottomuus selviytyä työstäni jatkuvasti vain julkisten armoilla. Saati kun soppaan lisätään harrastukset ja muut sellaiset. Sen verran liikkuvaista on työ, ja asiakkaat ja harrastukset sun muut hajallaan ja aikataulut tiukkoja.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.