Tylsyyttä etsimässä

Minulla alkoi loma. Viikon breikki töistä. Ihmiset ympäri intterwebbiä ovat kertoilleet, mitä kaikkea ovat tehneet tylsyyksissään. Minulla ei vielä ole ehtinyt olla tylsää, mutta lupasin etsiä sitä lomallani. Kyllästyä silkkaan olemiseen.

Ensimmäistä lomapäivää viedään, enkä ole vielä hullua hurskaampi, mitä tylsistymiseen tulee. Vaikka nukuin puoli yhteentoista eikä kello vielä ole neljääkään, olen ehtinyt sen jälkeen jo kirjoittaa korona-diaryyn pariinkin otteeseen, käydä koirien kanssa ulkona, kävellä pitkän lenkin keskenäni kamerani kanssa ja ladata kuvat koneelle. Kirjaani en ole vielä tänään avannutkaan, kuvia en vielä ole käynyt läpi, miehen työpäivä on kohta ohi ja ilta menee sen jälkeen kuten yleensäkin, joten minusta tuntuu jo nyt, että päivä loppuu taas kesken!

Kävelylenkkini ulkona oli omalla tavallaan eräänlainen tylsyyden etsintäreissu. Vaikka kuvailinkin samalla, saivat ajatukseni juosta ratojaan tuulen tuiverruksen mukana, angstirokin siivittäminä. Vaikka kävelin eteenpäin rakastamillani Munkan rannoilla, en periaatteessa tehnyt mitään tähdellistä, en ollut matkalla minnekään. Introvertti minäni nautti täysin siemauksin yksinäisyydestä auringossa meren rannalla. Äiti-minäni harmitteli, ettei tosikoinen jaksanut lähteä kävelemään kanssani.

Kävellessäni puolen päivän tietämillä koirien kanssa heidän normaalin aamulenkkinsä, oli lämmin. Aurinko paistoi täydeltä terältä, eikä tuulesta ollut tietoakaan, vaikka iltasella se oli ollut taas liki myrskylukemissa. Ihmisiä oli liikkeellä vain vähän, toisin kuin viikonloppuna. Yritin kotiin palattuani houkutella tosikoista kanssani kävelemään, tuloksetta. Jätin koiratkin kotio ja lähdin matkaan kamera olalla, kuuloke korvassa, vesipullo farkkujen vyölenksusta roikkuen.

Vaelsin tuttua reittiä rantaan, missä istahdin kalliolle aurinkoon. Istuin nauttimassa auringon lämmöstä kasvoillani, vienosti suolaisen tuulen tuiverruksesta hiuksissani, kuin teininä konsaan. Munkan rantsun kalliot olivat lempipaikkani jo teininä. Istuin niillä kallioilla murehtimassa suurta yksipuolista rakkauttani, vanhempieni eroa, yksinäisyyttäni. Istuin samoilla kallioilla lukemassa, joskus yksin, joskus äidin ja Jeri-pupuni kanssa.

Vaivainen Munkan lahdelman meri on vuosien mittaan näyttäytynyt minulle kaikissa muodoissaan. Tyynenä ja lempeänä auringon kimmellyksessä, vihreänä ja vihaisena vaahtopäiden iskeytyessä rantaan, villinä ja rauhattomana tuulen ja sateen tanssiessa sen pinnassa. Sieluni mukautuu meren rytmiin, lentää tuulessa, lipuu aalloilla, kieppuu pyörteissä. Olipa mielentilani mikä tahansa, meri rauhoittaa minua. Se nappaa sieluni mukaansa ja tyynnyttää sen.

2020-04-08 12.54.37-1

Istuin kalliolla, kunnes kallion kylmä alkoi hiipiä luihini ja siirryin auringon lämmittämälle kuivalle mättäälle. Jatkoin matkaani, kun tuulen viima puski farkkujeni läpi tehden tyhjäksi auringon lämpimät säteet säärilläni. Tuuli oli taas alkanut yltyä ja meren rantaan tullessani olin vetänyt sormikkaat käteen ja hupun tiukasti päähän. Jatkoin matkaa rantaa pitkin ja kerrankin, kun minulla ei ollut koiria mukanani, saatoin kävellä vedenrajaa pitkin uimarannankin poikki.

Pysähtelin välillä istuskelemaan auringon lämmittämille rantakallioille, mutta jatkoin aina pian matkaa. Sen verran levoton on luontoni, että mieluummin kävelin eteenpäin kuin istuin pitkään aloillani. Sen verran kylmä oli tuuli, että mieluummin kävelin lämpimikseni kuin istuin tuulessa aloillani.

Uimarannalla oli joitakuita ihmisiä kuntoilemassa ulkokuntolaitteilla, istumassa oksanhaarassa nauttimasta auringosta, picnikillä suojaisassa paikassa. Kasinonpuiston ranta puolestaan oli ihmisistä tyhjä. Vain hanhipari tepasteli hiekalla, kunnes nekin pulahtivat hyiseen veteen ja lähtivät laiskasti soutelemaan kohti Kalastajatorppaa. Kiipesin portaat ylös Kalastajatorpantielle muistellen, kuinka monet kerrat teininä talutin pyörääni portaiden viertä ylös ja alas.

DSCN3163

Suuntasin askeleeni kohti Tammitietä ja Härkähakaa miettien, kävelisinkö suorastaan kartanolle saakka. Käännyin kuitenkin lopulta Kartanontielle ja siitä käännyin kotia kohti Kadetintietä pitkin. Paltsin kentällä oli porukkaa futailemassa – isiä ja poikia ja nuoria poikia keskenään. Pienissä klustereissa, toisistaan erillään. Jatkoin matkaani Tiilimäenlehdon läpi ja kirkon takapihan läpi kohti Munkinpuistoa – Konnaria. Katseeni kiinnittyi kirkon sivuoveen, jossa oli maininta Munkan partiolippukunnista, Kirisiskoista ja Mustista veljistä. Kirisiskoihin aikoinaan itsekin kuuluin.

Kuljin kotiin Konnarin halki. Vähän ennen kotia kelloni kertoi minun kävelleen kuusi kilometriä. Ei mikään huikean pitkä lenkki, eikä mikään nopea kävelyvauhti – pari tuntia taisin matkallani viipyä. Se oli kuitenkin juuri minulle hyvä lenkki. Vähän liikuntaa, mielen virkistystä, sielun lepoa. Merta, tuulta ja aurinkoa.

DSCN3106

[Kuvat Flickrissä 🙂]

No, I’m really not bored

People are complaining about being bored at home now that the world is kinda closed and everybody should just stay home. That, being bored, is an opportunity I have yet to have. Even though our dance school is closed now and I have two more evenings at home during the week (yes, really, that was the extent of my away-from-home hobbies), I feel like I have even less time for everything.

I have always a gazillion small or big projects and ideas just waiting for me to have time for them. I work long hours – really, remote working hasn’t slowed that down in the least; more like I’m working even more than average right now. It’s the busiest time of spring for me at work, remote on not, Corona or not. I have dozens of books just waiting to be read and always a couple in the reading. We have remodelling projects going on always, and there’s the daily and weekly tasks like cooking for people and dogs, laundry and other such stuffs.

No, I do not have idle time. On the contrary, I still pick and choose and prioritize what I do in my free time. I try to have time to read every evening, but it doesn’t always happen. I try to spend some time with daughter every evening; she pretty much makes sure that at least happens always 😉 I go out with the dogs, and now that the weather is getting nicer and daughter is getting bored at home, we try to go out for longer walks with the dogs together.

Sometimes I dream of having so much time on my hands that I actually get done with everything and find myself bored shitless. I know you should be careful what you wish for, ’cause you just might get it. No, I don’t want to be unemployed or anything and it’s not likely either being that our company is exactly in this modern remote working business as a cloud consultation company. Just, a few month sabbatical or something would be nice.

Is suppose there’s three things here:

1) I’m quite good at entertaining myself with writing, reading, and photography, all of which go before any Netflix series or movies currently. There’s times I watch a lot of Netflix, then there’s times when I only watch movies when daughter asks me to watch one with her.

2) My husband is quite good at keeping me busy – no, don’t go there, nothing X-rated about this! As I said there’s the remodeling and renovation stuff going on in this house of ours and when my husband does things, he doesn’t do things half-assed, so things take time. He also has a bit higher domestic standards than the bohemic little me, so there’s always stuff to do around the house (even as under-cleaned the place remains).

3) I don’t live alone. There’s always stuff to do when you have dogs and kids (though there’s only one left here now). Oh, and a spouse. Not to forget the spouse 🙂

If I now had too much time and too little to do right now, while stuck at home, I’d do some online dance classes (not to say I might not get to that anyway!), since due to this Corona stuff our dance school is offering video dance classes on their website. I’d also watch some Broadway shows, at least for the seven day free trial (if I had too much time I probably would get the subscription too). I’d also go more for longer walks outside, as long as the weather permits. I’d take my camera with me – and be fiddling with the photos a long time again afterwards.

In case you’re very bored, you can also read my daily jaddajaddas about my #coronageddon on my diary page 😀

Makaronia ostoskärryn täydeltä

Tässä koronan muuttaessa arkeamme ja aiheuttaessa paniikki-hamstrausta ja muita lieveilmiöitä, näkyvät meidän näennäisesti luokattoman yhteiskuntamme luokkaerot harvinaisen selvästi. Yksi voi jäädä kotiin etätöihin ja pitää lapsetkin poissa koulusta, toinen toivoo koulujen ja päiväkotien pysyvän auki mahdollisimman pitkään, sillä itsekin on töissä käytävä. Joku hamstraa kotiin sata laatikkoa pastaa, toinen jää nuolemaan näppejään, kun ei ole autoa, jolla lähteä etsimään pastapakettia vähän kauempaa.

Kuulun ryhmään, jota vasemmistolaiset kutsuvat kauniisti kaurakermaperseiksi. Kauramaitoa tai -kermaa en juo, but I get the point. Minulla on mahdollisuus valita. Voin linnoittautua viikoiksi kotiini, jonka pakastin ja kaapit ovat ruokaa täynnä ilman koronaakin; vain maitoa pitää hakea välillä. Vessapaperiakin ostetaan normaalistikin säkki kerrallaan, siis yksi (1) säkki kerrallaan. Voin hoitaa työni kotisohvalta, ainakin enimmäkseen, eikä tulonmenetystä juuri aiheudu. Koirani syövät risottoa, joka kelpaisi hyvin ihmisillekin. Kuulun maan varakkaimpaan yhteentoista prosenttiin ja olen tietotyöläinen.

Tänä vuonna 20 täyttävä poikani puolestaan on eri tilanteessa. Poika muutti omilleen syksyllä ja on HUSissa laitoshuollossa töissä. Sieltä ei voi jäädä kotitöihin, ei vaikka kuuluisi astmaatikkona riskiryhmään, kuten hän kuuluu. Samoin kuulumme minä ja kohta 17 vuotta täyttävä tyttäreni. Altistuimme kauan sitten homeelle. Minä kamppailen äidinvaistoni ja äidinvaistoni välillä. Vastakkain ovat halu auttaa poikaa, jos hän sairastuu, ja tarve pitää itseni terveenä toistaiseksi, jotta olen lapsilleni olemassa vielä epidemian jälkeenkin, sillä minulla on paremmat mahdollisuudet selvitä jos sairastun vasta ensimmäisen aallon jälkeen.

Ystävissäni on niitä, joilla ei ole mahdollisuutta kerätä kotivaraa. Rahaa ruokaan on niin niukasti, että päivittäin pitää laskea, minkä verran siihen voi laittaa. Ei paljon naurata, jos lähikaupan hyllyllä on enää kalliita mustekalasäilykkeitä ja ostereita, eikä ole autoa, jolla lähteä merta edemmäs kalaan. Toisen hamstraus voi olla toisen päivittäinen ruoka, kuten ystäväni totesi.

Epätasa-arvoisuus näkyy myös sellaisissa asioissa kuin vaikkapa etäopetus. Varakkaiden Espoo näyttäisi toistaiseksi olevan ainoa kunta, joka ensi viikolla järjestää lukiolaisten opetuksen puhtaasti etänä. Tämän ei luulisi olevan mahdotonta muuallakaan – lukiolainen ei enää tarvitse äitiä tai isää kotiin pitämään kädestä kiinni. Ei yläasteikäinenkään. Ala-aste ja päiväkodit jo vähän eri juttu. Silti Helsingin ja Vantaan lukiolaiset (ja kaikki muutkin koululaiset)  tämän hetken tiedon mukaan tungeksivat taas maanantaina käytävillä ja jakavat pienen ruokasalin lounasaikaan.

Paitsi meidän kermaperseiden lapset, jotka me pahat hyväosaiset pidämme kotona, koska voimme, ja kuormitamme opettajia, jotka joutuvat näin laatimaan etäopiskelutehtäviä niille, jotka eivät kouluun tule. Näin ainakin täällä päin Suomea; ilmeisesti kaikkialla koronaa ei pidetä riittävänä syynä pitää lapsi kotona.

On iso ero siinä, oletko puolen miljoonan Helsingissä, missä suurin osa tartunnoista on, vai Lapissa pienessä kylässä monen sadan kilometrin päässä sieltä, missä se yksi Lapin (nyt jo parantunut) tartuntapotilas oli. On surkeampaa olla työväenluokkalainen Helsingissä kuin vaikkapa Pihtiputaalla (täysin tuulesta temmattu ensimmäinen paikkakunta joka mieleen juolahti). Maaseudulla tartuntavaara on luokasta tai luokattomuudesta riippumatta vähäinen, kaupungissa luokasta riippuen isompi tai pienempi, riskiryhmää tai ei.

Jos nyt tuntuu katkeralta, kun et voi jäädä kotiin turvaan, on hyvä muistaa, että pelkästään jo se, että me jotka niin voimme tehdä, jäämme kotiin. Omalta osaltamme vähennämme ihmisiä liikkeellä. Suomen tartunnat ovat vielä tähänkin saakka olleet ensisijaisesti sellaisilla, jotka ovat matkustaneet ulkomaille viimeisen kuukauden-parin sisällä. Pääsääntöisesti he ovat juuri niitä, jotka pystyvät myös jäämään etätöihin. Toki nyt on jo vähän myöhäistä, sillä kurat ovat tämän viruksen osalta joka tapauksessa housuissa, mutta yksikin tartuttaja vähemmän liikkeellä on kuitenkin juuri sitä: yksi tartuttaja vähemmän liikkeellä riskeeraamassa niitä, jotka eivät voi jäädä kotiin.