Fragments

Two drunks are sitting on the low wall next to Lidl. Skinny legs crossed, beer can in hand, puffy face turned to look at the store-goers and sneer at those better-offs getting our of high-end cars like BMWs and Mercs. People like us. When we come out, they have vanished.

Driving out of the parking lot and turning on to the main road, we see a fragment of a hat, a glimplse of a face, a ray of light reflecting from a beer can. The dudes have migrated to a nook in the little patch of forest on the other side of the road. “That’s one kind of a life, I guess,” I think to myself as I wonder if they have a family somewhere, wishing they were home instead.

A young woman sporting a backpack running down the street in jump shoes. Is she out for a workout or in a hurry to get somewhere? “Would be fun to try out jump shoes sometime,” I note, as another thought enters my mind: my family would not let me put them on, in fear that next they need to call an ambulance.

Middle-aged man in an electric wheelchair in the hardware store with his wife. Wife is browsing the shelves while the man sits helpless in the wheelchair, waiting. Wife finds whatever tool she was looking for and they go through the cash register. “How would that feel? To be bound to a wheelchair, not being able to contribute,” I wonder and recon that it would still be different for me and for my husband. I might take it as a relief from all this *doing*. He might go down in despair.

Three teens sitting in swings in the park, just loitering, being teens. For a fleeting moment I think: “Ah, that freedom of being young! With no care in this world!” Then I remember it’s just an illusion. Teen years are harsh and probably more difficult than anything that comes later. Unless you’re BPD and have a permanently underdeveloped frontal cortex.

The tram starts from the traffic light. It was all predictable, but I fall down on my ass all the same. My balance has failed me, again. It was less than a week since it did it in a bus. I find myself sprawled on the tram floor, in my clunky heels and in my dress. Less than gracefully I gather myself up as fast as I can. People look away demurely. Only two young ladies seem worried as they ask if I’m ok. I decide not to be embarrassed, smile at them and tell them I’m fine. With an aching ankle I step out as we have reached my stop, and hold my head up high as I walk towards my destination.

Stories. We all have our stories and when we see other people out and about, a small fragment of our story is revealed. Most of the time it is puzzling to anyone watching, because the short moment is out of context. Only when you get to know a person, talk to them for some time, do you get to know the outlines of their story. Only when you spend time with them for years on end, might you actually learn their story.

Take a random excerpt from a book. It may intrigue you, it may be meaningless, it may sound completely insane. Read the book flap and it may make sense. Maybe you want to read more and decide to get the book. Maybe it is disinteresting and you will never find out what lies beneath those covers. Obviously, you will never be able to read all books in this universe. Obviously it’s not necessary either.

In her book called “Outline” Rachel Cusk delves into people’s stories in a way that the main character remains practially unknown. All of the characters do, really. It’s all about fragments, pieces of life, that get told. Some stories you can relate to, some not so much. It is an interesting read, but so intense that it felt like overload. Like being trapped in a social situation, forced to listen to people cite their life to you. In the end, I wouldn’t have cared to learn more about any of them. I also decided that I didn’t care to read the rest of the trilogy.

This blog of mine, it too is just fragments. Little bits and pieces of my life, crumbs and morsels of my mind. We all choose what we share with the rest of the world, irl and online. We all construct an official story to show the world and conceal the real one lying beneath. Occasionally the curtain flutters, occasionally you might see through someone else’s curtain. You will still see only a little bit of what’s beyond.

So be kind, do not judge. For you don’t know the whole story. You don’t know what the smile covers up.

Loma, laatikoita ja muutama tuhat sivua

Loman viimeinen viikko pyörähti käyntiin sillä, että heräsin blogipostauksen villiin pyörinään päässäni. Koko loman ajan vaivannut writer’s block on ilmiselvästi tiessään, mikä tietää hyvää suunnitelmalleni pyhittää tämä viimeinen viikko kirjaprojektilleni. Siis kirjoitusprojektilleni. Kirjakäsikirjoitukseni hiomiselle. Mies nimittäin palasi jo töihin, joten paineet jatkaa pihan viimeisiä rakennusprojekteja siirtyivät päivästä iltaan.

Sitäkin lajia on nimittäin tässä loman aikana riittänyt, vaikka terassi saatiinkin valmiiksi jo ennen miehen loman alkua, ja paljukin terassin reunalle (sellainen “puhallettava”, inflatable, you know). Siinä tasaisella alustalla on ollut hyvä rakentaa vähän varastolaatikoita (neljä, tarkalleen ottaen) ja juuri nyt vielä puolivalmiina lähinnä metsämaantien bussipysäkkiä muistuttavaa piskuista puutarhavajaa, ja helliä väsyneitä lihaksia iltasella paljussa.

Tuo tuollainen rakentaminenhan ei ihan varsin ole minun juttuni. Minä lojuisin aurinkotuolissa tai riippumatossa kirjani kanssa vaikka aamusta iltaan. Se on lomaa parhaimmillaan! Olinkin siis varsin iloinen siitä, että siinä ensimmäisellä lomaviikollani keskimmäinen lapsonen tuli meille liki viikoksi jeesailemaan isäänsä (palkkaa vastaan tietenkin ;) ) ja muutenkin vähän olemaan meidän kanssamme vaihteeksi. Minä sain rauhassa lukea, kun isä ja tytär kulkivat rautakaupoissa ja lautatarhoilla ja rakensivat ja pulasivat.

2019-07-06 20.24.08.jpg

Kyllähän minä sitten luinkin! Lomani ensimmäisten parin viikon aikana lukaisin Harry Potterit alusta loppuun, ensimmäistä kertaa, suomeksi (erinäisistä syistä). Pojalla on hyllyssään ne englanniksikin, ehkäpä ne ovat sitten ensi kesän projekti. Esikoinen hurahti Pottereihin noin kymmenen vanhana ja nuoremmat sisarukset seurasivat perässä, jos eivät samalla innolla lukien niin ainakin elokuvien (joita meillä on kaksi settiä syystä x) ja pleikkapelien muodossa.

Potterit olivat niin monta vuotta niin läsnä elämässä, etten itse jaksanut ajatellakaan niiden lukemista. Vaikka itse asiassa tosikoinen taisi juuri katsoa koko leffasarjan jälleen kerran läpi, ja kai niitä pleikkapelejäkin ovat välillä pelanneet yhä, ne eivät samalla lailla enää täytä tilaa kotona, joten minulle aika kypsyi lukea ne, täyttää tuo Potterin muotoinen aukko sivistyksessä. Tai loput siitä, sillä väkisinkin olen nähnyt paloja elokuvista ja ainakin pari niistä kokonaankin.

Jaa mitäkö niistä tuumasin? Ensimmäiset pari olivat vähän köykäisiä, selkeämmin nuorille (lapsille) suunnattuja. Kirjat ja tarinat paranivat loppua kohti, vaikka pidin niistä heti ensimmäisestä lähtien. Ne imaisivat mukaansa ja soljuivat helposti eteenpäin. Paitsi se ihan viimeinen, jonka alkupuoliskon jälkipuolisko oli vähän junnaava ja fiilikseni oli vähän samanlainen kuin Ronilla: ei tästä mitään tule, haahuillaan vaan; miksei Harryllä ole suunnitelmaa valmiina? Kun se sitten taas lähti käyntiin, haahuilu tuntuikin merkitykselliseltä. Sitä vaan oli noiden kirjojen kanssa tottunut jatkuvaan äksöniin.

Tuomio: kyllä, ne kannattaa lukea. Viisi tähteä.

Ihan samaa mieltä en ole Frantz Kafkan kirjasesta Investigations of a Dog, johon tartuin Pottereiden jälkeen, ehkä vähän liian suurin odotuksin (joilla ei ollut mitään tekemistä Pottereiden kanssa). Lukaisin tuon 50-sivuisen lehtykäisen yhdessä illassa, keveän pettymyksen siivittämänä. Petyin siihen vähän samalla tavalla kuin David Duchovnyn hyvin erilaiseen, popularistisilla kliseillä kyllästettyyn kirjaan Holy Cow. Kummassakin oli potentiaalia, joka jäi täyttymättä. Kumpikin jäi keveäksi, vaikka ensimmäistä nyt ei voi parhaalla tahdollaankaan sanoa keveäksi lukea. 

Kafka on toki aikakautensa tuote. Nietchemäinen ajatusten kietominen monimutkaisiin lauseisiin oli ehkä pakonkin sanelemaa, jos halusi olla vakavasti otettava ajattelija. Minua se vain tympii. Siksi Nietchekin on yöpöydälläni kesken. Kahlasin sitä satakunta sivua viime talvena, enkä jaksanut enempää. Suunnitelmani on jatkaa sitä jossain vaiheessa, mutta who knows. Se on raskasta lukea. Kuten oli tuo Kafkakin. Vähän ajatusta, paljon sanoja. Ihan hyviä ajatuksia, mutta aivan liikaa sanoja.

Todellinen ajatus jää oikeastaan aika köykäiseksi, kun se kiedotaan koristesanoihin. Vähän niinkuin nainen, joka ei oikeasti näytä juuri miltään, mutta saadaan oikeanlaisella meikillä ja hiusten laitolla näyttämään kaunottarelta. Nainen, jota satunnainen yhden yön hoito aamulla säikähtää, kun meikit on poissa ja hiukset sekaisin. Kuinka kummoinen voi olla ajatus, joka pitää esittää niin monimutkaisesti, ettei sitä tyhmempi tajua ollenkaan ja vähän älykkäämpikin harhautuu koko ajatuksesta sivuun kymmenrivisen lauseen myötä?

Tiedän, että minullakin on taipumusta koukerteluun. Paavalilaiseksi äiti sitä kutsui. Pyrin kuitenkin tietoisesti yksinkertaistamaan ilmaisuani, jotta se on ymmärrettävämpää. Kafkat ja Nietchet ja sen sellaiset syövät minun silmissäni koko uskottavuutensa olemalla teko-fäncyjä. Kirjoita niin monimutkaisesti, ettei kukaan ymmärrä, niin kuulostat älykkäämmältä ajattelijalta kuin kukaan muu. Onhan kai sekin oma taiteen lajinsa. Elitistisen älymystön älytöntä hifistelyä.

Niin, tuo koiran tutkimus oli tarinanakin jotenkin köyhä. Koira kohtasi jotain selittämätöntä, siis sellaista, mitä ei kyllä ihminenkään osaa selittää, ja lähti siksi kyselemään, miten maailma antaa ruuan. Paastosi itsensä henkihieveriin vastausta etsiessään, eikä silti ollut lähempänä vastausta, sillä ruoka ei vain tullut. Koirasta tuli skeptinen vanha narttu, joka halveksui naapuriaankin, jolle kasvotusten oli mielinkielin. Missähän pöllyssä Kafka on ollut tarinaa kirjoittaessaan? Jos haluaa lukea koiran näkemyksiä elämästä, kannattaa ennemmin tarttua Cervantesin kirjaseen The Dialogue of the Dogs.

Tuoss vaiheessa, kun Potterit oli sopivasti luettu, ja olin viettänyt pari epävakaista kesäpäivää tosikoisen, koirien, isän, isän vaimon ja toiseksi viimeisen Potterin kanssa landella, oli jo tytärpuoli palannut äidilleen ja mies tarvitsi apua rakentamisproggiksissa ja minun lukemispuuhani jäivät iltapuhteiksi. Ei siinä mitään sinänsä, sillä varastotila on todellakin tarpeen, jotta tuosta pihasta saa joskus siistin. Ihan nurisematta en K-Rauta-keikoista ja boxien kasaamisesta selvinnyt, mutta melkein.

Laatikot ovat nyt valmiit ja reunustavat terassia kolmella sivulla. Puutarhavajakin tosiaan bussipysäkkiä muistuttavasti puolivalmis, eli siitä puuttuu etuseinä ja ovi, ylimmät seinälaudat sekä kattohuopa. Eilen lupaismme naapureille vapaapäivän remppamelusta, joten vapaapäivän sain minäkin. Mitä siis tein? No, luin, tietenkin.  

Kafkan jälkeen lukaisin Anja Snellmanin omaelämäkerrallisen kirjan Antautuminen. Se on ollut lukulistallani ilmestymisestään saakka, mutta vasta viime syksynä kirjamessuilta sen poimini itselleni ja vasta nyt sain sen luettua. Itsekin erityisherkkänä (ja BPD:nä ja whatnot) löysin siitä paljon itseäni, mutta myös paljon hyvin erilaista kokemusta, tietenkin. Vaikka en voi sanoa saaneeni siitä mitään konkreettista, se oli minulle todella vahva lukukokemus.

Suosittelen lukemaan tuon, olipa sitten itse HSP tai ei, olipa lähipiirissä erityisherkkiä tai ei. Kirja avartaa, avatessaan mielen sopukoita käytöksen takana. Kirja kertoo Anjan elämäntarinan löyhästi, tunteiden ja mielenliikkeiden näkökulmasta ennemmin kuin minään kronologisena kertomuksena. Miksi toimin näin? Miltä tuntui tämä? Millaiset tuntemukset ja ajatukset päässäni risteilivät, kun? En ole lukenut muuta Snellmania, joten en osaa verrata tyyliä, mutta tämä oli hyvin runollista luettavaa. Nautinnollista.

Eilen olin tosin siirtynyt tuostakin jo eteenpäin. Hikisen helteinen päivä löysi minut milloin varjon alta, milloin aurinkotuolista, lopulta riippumatosta kädessäni melko tuore kirja Profeetan soturit. Kotimaista kirjallisuutta jälleen. Olen viime aikoina lukenut enemmän kotimaista kuin edellisinä vuosikymmeninä yhteensä. Kasvua ehkä sekin? Jostain syystä minulla on ollut kotimaista kirjallisuutta kohtaan ehkä suomalaisen rujon elokuvateollisuuden synnyttämää ennakkoluuloa, jonka Max Seeck ja Mikko Porvali onnistuivat rikkomaan.

Joskus nuorena, kun haaveilin kirjailijan urasta, tuumailin, että kirjoittaisin itsekin englanniksi. Ymmärsin sen kuitenkin kohtalaiseksi haasteeksi – ei siksi, ettenkö kykenisi tuottamaan oikein pätevää tekstiä, vaan siksi, että asun Suomessa. Täällä kustantaja odottaa suomeksi kirjoitettua, tai ehkä ruotsiksi kirjoitettua. Ja jos kirja on vaikea saada julkaistuksi omassakin maassa, kuinka sitten suoraan ulkomailla? Tokkopa vaan. Ei sillä, että tuosta koskaan tuli todellista ongelmaa, sillä eihän minusta kirjailijaa tullut.

Kun sitten pari vuotta sitten – niin kauanko siitä jo on? – aloin viimein kirjoittaa sitä tarinaa, jota olen mielessäni valmistellut koko tähän astisen elämäni, kyllä se kovin luontevasti vain lähti suomeksi syntymään. Niin vahva ja vanha kieli kuin englanti minulle onkin, äidinkieli on kuitenkin äidinkieli. Vaikka toisinaan blogitekstini syntyvätkin englanniksi. Mikä missäkin tilanteessa ja hetkessä luontevimmalta tuntuu.

Sananvapaudesta ja -vastuusta

Pride-kuukausi on ohi, mutta näin sen jälkimainigeissa en malta olla muutamaa sanasta kirjoittamatta minäkin. En itse Pridestä – siitä ja sen syistä on kirjoitettu paljon ja hyvin (ks. vaikka tämä Paula Tiessalon kirjoitus ja tämä Amnestyn artikkeli, vaikket mitään muuta aiheesta lukisikaan) – vaan vähän sananvapaudesta ja siihen liittyvästä vastuusta. Itse asiassa yhtä paljon LGBT-aihepiirin kuin Jussi Halla-ahonkin innoittamana.

Nimittäin, tämän ajanhetken suurin kuuma peruna on suvaitsevaisuus. Heittäisin mieluusti itse koko sanan roskikseen turhana, sillä jos ihmiset pitäisivät huolen omistaan ja suvaitsisivat toisiaan ja erilaisuutta per se, ei koko sanaa oikeastaan tarvittaisi mihinkään. Se on olemassa vain suvaitsemattomuuden vastakohtana.

Suvaitsevaisuuden hankala haaste on, että jos minun mielestäni ei ole oikein syödä suklaata, mutta jonkun toisen mielestä se on ok ja jonkun kolmannen mielestä suklaa on suorastaan välttämätön ihmiselle, voimmeko me elää sulassa sovussa ja suvaita toisemme? Kuvitellaan keskustelu.

Minä kohtaan suklaafanaatikon patukka kädessä ja puuskahdan: “Sinä saatanallinen ällötys! On luonnotonta syödä suklaata!”

Suklaafanaatikko älähtää: “Ilman suklaata elämäni on valhetta! Mikä sinä olet sanomaan, mitä minä saan syödä?”

Suklaasuvakki (sic. vihaan sanaa suvakki) kuulee keskustelun ja alkaa sovitella: “Eihän se sinulta ole pois, että toinen syö suklaata. Anna fanaatikon syödä ja syö sinä niitä kumikarkkejasi ihan rauhassa.”

Minä: “Ahaa! Minua ei siis suvaita, vain siksi, että minulla on ‘väärä’ mielipide, kun sanon suklaan olevan pahasta.”

Tähänhän se kilpistyy. Asioiden vastustajat martyrisoituvat “kyllä sitä niin suvaitaan, mutta meitä ei suvaita! Meille sanotaan, että ajattelemme väärin!” Kysehän ei ole siitä, että jonkun mielipide olisi vähäpätöisempi tai väärempi kuin jonkun toisen. Kyse on asenteesta. Kyse on halusta kontrolloida ja päättää muiden puolesta. Suklaansyönti voi minusta olla luonnotonta (heh, so not!), mutta se ei tarkoita sitä, että minulla olisi oikeus vaatia kaikkia muitakin lopettamaan suklaansyönnin. Ei, vaikka käskyn lopettaa suklaansyönti olisi antanut itse Ukko Ylijumala.

Jos kunnioittaisin toista ihmistä ihmisenä, jolla on yhtä suuri valta tehdä itseään koskevat valinnat itsenäisesti kuin minullakin, koko edellä esitettyä keskustelua ei edes käytäisi. Ohittaisi suklaansyöjän ja sillä hyvä. Kukaan ei pahoittaisi mieltään, sillä suklaafanaatikko ei yrittänyt tunkea suklaataan minun kurkustani alas, enkä minä yrittänyt kammeta suklaata hänen kädestään, eikä “suvakin” tarvinnut oikaista minua, toisen tuomitsijaa.

Siinä se tuli, se tuomitseminen. Rumasti sanottuna mielipide on kuin persreikä, meillä jokaisella on sellainen. Ja mielipide on fine. Kukaan ei voi sitä kieltää, eikä sanoa sitä vääräksi, vaikka sitäkin tässä maailmassa yritetään, milloin mihinkin suuntaan. Olennaista on ymmärtää, mikä on yksilön oma asia, mikä ehkä ei enää olekaan. On ookoo suojella yhteiskuntaa uhalta, mutta mikä on uhka, mikä on ratkaisu ja mikä on piintynyt ennakkoluulo?

Tämä meni siis nyt vähän sinne maahanmuutonkin puolelle, tämä ajatus. Joitakin satoja vuosia sitten eräät kiivasluonteiset kristityt vallan tavoittelemisen nimissä pyyhkäisivät (vähän ehkä liian agiili termi kuvaamaan tapahtumien oikeaa kulkua, mutta yksinkertaistetaan tämän verran) Ukon kumppaneineen tieltään ja aika väkivaltaisesti pakottivat suomalaiset heimot a) kristinuskon arvoihin (joiden paremmuudesta edellisiin verrattuna en osaa sanoa mitään) ja b) omaan hallintaansa noin maallisestikin.

Vähän myöhemmin samoin aikein ja tavoittein maasta pyyhkäistiin kaikki Mariat ja muut pyhimykset uuden puritaanisemman uskonnon tieltä. Nyt olemme vähän kerrassaan ja pienin askelin vapautumassa tuon jälkimmäisen ikeestä. Sillä uskonnolla ja valtiollahan ei ihan aikuisten oikeasti ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Varsin ahdasmielinen ja pelottelulla saavutettu puritaaninen yhteiskuntakoodi murenee individualismin alle. Minun järkeeni se käy paljon paremmin kuin se, että joku joskus vuosisatoja sitten päätti, miten minun pitäisi elää.

Ai mitäkö tällä on tekemistä tämän kaiken kanssa? Sitä siis, että kyllä, yhteiskuntaamme pitää suojella islamisaatiolta. Ja yhteiskunnan jäseniä rikollisuudelta. Keinot ovatkin sitten eri asia. Halla-aho sanoo, ettei maahanmuuttoa saa kritisoida. Kritisoiminen itsessään on lähes yhtä pöhkö ajatus kuin suvaitsevaisuuskin. Mitä hyötyä on kritisoimisesta, jos ei ole antaa mitään rakentavaa ratkaisua.

Viime kädessä kyse on retoriikasta. Rakentavasta retoriikasta versus hajottavasta retoriikasta. Vapauteen kuuluu aina myös vastuu. Sananvapaus ei tarkoita tuomitsemisvapautta ja se tuntuu olevan aika vaikea asia monelle, sillä jos minun mielipiteeni on, että sinun uskontosi on paska, harjoitanko sen sanoessani sananvapautta vai tuomitsemista? Onko todella sana vapaa vailla vastuuta? Otetaanpa jälleen esimerkki.

Harjoitan jokamiehenoikeutta ja kuljeksin yksityisesti omistetussa metsässä, välittämättä kummemmin siitä, kenelle se kuuluu. Noukin mustikoita, viheltelen iloisesti tallustellessani. Satunpa metsän siimeksessä nuotiopaikalle, jota vartioi puusta veistetty patsas. “Onpa se ruma!” huudahdan ja hakkaan sen kirveellä polttopuiksi. Jos vaan kiinni jään, joudun vastuuseen omaisuuden tuhoamisesta.

Tuleepa pian metsäpolulla vastaan nainen, läheisen talon emäntä. “Perse on kuin levinuuni ja naamakin niin ruma, että ihme on jos ei ukkos käy vieraissa!” tölväisen, sillä onhan minulla sananvapaus ja siten saan mielipiteeni vapaasti ilmaista. Kenties rikon jotain naisen sisältä, mutta kukapa sitä tietäisi tai siitä välittäisi. “Kasvata kovempi nahka!” Yhtäkkiä vastuu onkin vastaanottajalla ja minä mulkero pääsen kuin koira veräjästä. “En minä ole vastuussa sinun tunteistasi!” huikkaan itkemään jääneen naisen perään.

Time out! Kyllä me jokainen olemme vastuussa sanoistamme. Poliittinen korrektius on yksi niistä asioista, jotka ovat jo menneet överiksi, mutta sellainen terve maalaisjärki on kadonnut kyllä siitä toisestakin päästä. “Jos et osaa sanoa mitään kaunista, älä sano mitään”, opetti äitini minulle aikoinaan. Samaa oppia olen yrittänyt omille lapsilleni opettaa. Ei meillä ole mitään oikeutta tieten tahtoen tölviä ja loukata ihmisiä, vain koska meillä on mielipide. Ulkonäköesimerkille on helppo nyökkäillä, mutta jostain syystä vaikkapa tuo Pridessa marssiva seksuaalivähemmistöväki onkin yhtäkkiä vapaata riistaa. Koska poikkeavat valtaväestön normista.

Retoriikka on vaikea laji, mutta sillä MITEN asiat esittää on vähintään yhtä suuri merkitys kuin sillä MITÄ sanoo. Rakentava puhe vie eteenpäin, tuomitseva pysäyttää ihmiset jankkaamaan. Avoimesti kuunteleva keskustelu tuottaa ratkaisuja, yksipuolinen “minä olen oikeassa” -paasaus synnyttää kiukkureaktioita yksissä ja hurmosta toisissa.

Siis, jos minusta uskontosi on paska, miten sen sanon? Pitkästi sanottuna: “Sinulla on oikeus uskoa kuten haluat, mutta sinulla ei ole oikeutta yrittää muuttaa minun elämääni oman uskosi mukaiseksi tai satuttaa sen nojalla ketään.” Lyhyesti: “En pidä uskoasi totena ja minusta se loukkaa ihmisarvoja.” Summa summarum silti, yhtä vähän kuin sen “paskan uskon” kannattaja saa muuttaa minun uskojani ja elämääni, on minulla valtaa muuttaa hänen.

Näillä meidän abrahamistisilla uskonnoilla on taipumus olla aika agressiivisia, etenkin näillä myöhäisherännäisillä kuten kristinuskolla ja islamilla, jotka molemmat uskovat käännyttämiseen. Yhteiskuntaamme pitäisi suojella molemmilta, ei pelkästään islamilta. Uskokoon jokainen siten kuin tahtoo. Olkoon kuitenkin tuomitsematta sitä, joka ei usko samoin. Jos muistat, ei Jeesuskaan tuominnut. Päin vastoin.

Toisenlainen tuska ja ylpeys

Viime viikonlopun jälkimainingeissa media on täynnä Tuskaa ja Pridea. Melkein jokainen pukeutui joko mustaan tai sateenkaaren väreihin. Tai sitten ei. Helsingin keskustan alue pullisteli kansaa, mutta suurin osa suomalaisistakin vietti kuitenkin tuonkin viikonlopun ihan niinkuin minkä tahansa viikonlopun. Itsehän rakensin terassia kirjamellisesti hiki päässä ja selkä vääränä.

Joskus ennen Juhannusta, kun vielä elin siinä harhassa, että terassimme valmistuisi suorastaan Juhannukseksi, ilmoittauduin halaajaksi. You know, mukaan siihen kirkon tempaukseen, josta Päivi Räsänen niin mielensä pahoitti. Jonkinasteista ironiaa kannaltani, että häppeninki oli nimenomaan kirkollisen tahon organisoima, mutta suurinhan on rakkaus. Kerrankin.

Viimeiseen asti toivoin voivani mennä halaamaan ihmisiä, jotka halausta elämäänsä tarvitsevat, mutta lopulta oli pakko myöntyä. Terassi ei itse itseään rakenna, eikä se ollut vielä Priden lähestyessä lähellekään valmis, joten minkäs teit. Hivenen lohdutti se, että halaajaksi oli ennemmin tunkua kuin pulaa. Sain taas ainakin hetkeksi vähän uskoa ihmiskuntaan.

Viime viikonloppuun mennessä meillä oli jo takana monta iltaa ja täyttä työpäivää uurastusta. Alkuun miehen kanssa pakersi esikoinen, ja Juhannukseen mennessä koolaus oli poikittaistukia vaille valmis ja Juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina saatiin pari ensimmäistä kansilautaakin paikalleen.

Ennen Juhannusta oltiin parikin iltaa tuskailtu perustuksen tasaamisen kanssa, sillä vaikka ruuvattavat tolpat tekivät sen helpommaksi, ne myös tekivät sen aika, tuota, kettumaiseksi hommaksi. Esikoisella paloivat päreet siihen ihan vallan, jolloin sitten tapahtuikin sellainen luonteva vuoronvaihto ja minä löysin itseni terassityömaalta kutakuinkin jokaisena vapaana hetkenäni noin Juhannusaatonaatosta alkaen.

Lauantaiaamuna ennen kuin sen paremmin Pride- kuin Tuskaväkikään oli aamukahviaankaan hörppinyt (hyvä on, vähän ehkä aamu-unisen värittämä kuva, sillä oli kello “jo” yhdeksän), läksimme miehen kanssa kohti Finnoon Askoa. Siellä piti nettitietojen mukaan oleman parikin settiä tiikkistä ulkopöytää ja tuoleja. Tuolit olisikin saatu saman tien, mutta pöytä “ei ole”. Pitää tilata keskusvarastolta. Hyvin epäavulias myyjä vähän nyreissään katsoi, että Lommilassa olis pöytä, muttei sitten taas tuoleja.

Poistuimme liikkeestä vähin äänin ja autossa googlasin itse Askon myymälöiden yhteystietoja. Finnoo ja Lommila listalta ruksittuina soitin Lanternan Askoon, missä hyvinkin avulias ja ystävällinen myyjä selvitteli minulle varastotilannetta niin pöydän kuin tuolien kuin pehmusteidenkin osalta. Teimme kaupat puhelimessa, “tervetuloa  noutamaan!”. Pöydästä ja kuudesta tuolista siis. Pehmusteita ei sielläkään ollut ja itse asiassa, tuoleistakin kolme saadaan vasta huomenna.

Ajoimme Lanternaan pienen K-market Hertta -pitstopin kautta. Kävimme maksamassa ja noudimme pöydän sekä kolme tuolia (ei tuonne autoon ihan helposti olisi kaikki kuusi kerralla mahtuneetkaan, joten vähän onni onnettomuudessa tämäkin). Tuolit pakkasimme autoon, pöydän virittelimme auton katolle – hurray for taakkatelineet! – ja ajoimme Variston Askoon pöytä auton katolla, kolme tuolia auton perällä, ja paketti krokotiilin häntäleikettä sekä pullo Pol Rogeria takapenkin jalkatilassa hakemaan tuolien pehmusteet.

Ai terassi? Kyllä maar se oli päivän pääagenda! Parin tunnin puutarhakalusteiden hakureissu venähti noin kaksinkertaiseksi ja oltiin kotosalla vasta yhden aikaan, kasattiin kalusteet terassin jo valmiille osalle (17 riviä lautoja) ja käytiin vielä heittämässä pieni kierrätyskeikkakin ostarille. Joskus siinä puoli kolmen helteiden aikaan päästiin viimein jatkamaan terassin laudoitusta. Pride oli siinä vaiheessa jo siirtynyt kulkueesta puistojuhlan puolelle.

Reilut kuusi tuntia puurrettiin mitaten ja sahaten (pöytäjiiri hoiti sen miehen ohjauksessa) ja ruuvaten ja kun iltasella lopen uupuneina lopetimme hommat, oli terassi edennyt 20 riviä aina porrassyvennykseen saakka. Jäljellä oli sunnuntaiksi viisi riviä kummallakin puolen porrasta (ja muutama muu pikkujuttu). Istuttiin uusilla tuoleillamme uuden pöytämme ääressä iltasella auringon painuessa puiden ja kerrostalojen taa ja skoolattiin Pol Rogerilla. Oltiin me se ansaittu!

Sunnuntaina ei ollut kiire aamulla ylös. Viimeiset viisi riviä valmistuivat reilussa tunnissa, joten siinä ehti sitten hyvin piipahtaa myös K-raudan lautatarhalla hakemassa vähän lisää kakkosnelosta terassin varastolaatikkopenkkejä varten. Ei nyt ehkä ihan sitä, mitä olin kuvitellut tekeväni loppupäivän, mutta en minä ihan hirveän kamalasti marissutkaan. Sitä paitsi, siitäkin huolimatta ehdittiin laittaa vähän parempi ruoka, eli marinoida ja grillata se krokotiilinhäntä.

Eilen illalla vielä aherrettiin terassin ja kiviportaan väliin lisäporras ja nyt on terassi viimeistelylautoja (ja niitä laatikoita) vaille valmis. Nostelin uudenguineanliisani (kolme ruukkua) ja kolmivärisen maljaköynnökseni terassille väriä tuomaan. Muutama lilakukkainen chili pääsi myös jo terassinreunalle. Epäilen, että ennen pitkää terassin reunukset ovat yhtä vihreää chilipuskaa.

Kyllä kelpaa! Terassi tuo aivan uskomattoman määrän lisää tilaa pihallemme, siis lisää käyttökelpoista tilaa. Ensimmäistä kertaa meillä on täällä tasainen alusta, sillä vanha patio oli kaikkea muuta ja sora-alueetkin, vaikka muuten ovat tasaisia, vajottavat jonnin verran vielä. Siinä oli hyvä eilen ja tänään vähän tehdä töitä uuden terassipöydän ääressä ja tarjota tänään isälle ja vaimolleen kahvit ja kirsikkapiirakat. Eikä enää tarvitse pelätä shampanjalasien kaatuvat pelkästä väärään suuntaan hengittämisestä.

Ihan tuskitta ei tämäkään projekti mennyt. Koolausten välissä sattui kolhua jos toistakin ja taas on jalat mustelmilla ja polviin sattuu. Nilkkakin taittui kevyesti pari kertaa. Selkä meni jumiin niin minulla kuin miehelläkin, joskin mies sanoi, ettei sillä ollut tuon työn kanssa mitään tekemistä. Mene ja tiedä. Vuoronperään noita selkiämme olemme kuitenkin valittaneet, etenkin sitten iltasella työt jo lopetettuamme, kun hetki on istuttu pöydän ääressä ja selkä mokoma kramppaa noustessa.

“Crybabies! You’re both just crybabies!” huusi tosikoinen ikkunastaan valituksiamme aikansa kuunneltuaan. Niin. Olisi tullut itse rakentamaan terassin. Vanhuus ei tule yksin ;)

Life is a book club

“Reading isn’t the opposite of doing, it’s the opposite of dying.”

When you love reading and are surrounded by (or at least have one or two in your life) with others who love reading, your life becomes a book club quite naturally. You read, you talk about what you’re reading and what you’ve read, you share ideas, thoughts and books. Even if you don’t necessarily read the same book at the same time. Those traditional “everybody read this book and then we discuss it” book clubs have somehow always rubbed me the wrong way.

endofyourlife

Will Schwalbe and his mother had a book club somewhere between the idea of “our whole life has been a book club” and a traditional one. Just the two of them. A book club that had nothing and yet everything to do with Will’s mother’s, Mary Anne’s, pancreatic cancer, which was diagnosed at a point where she was supposed to have maybe four to six months of time left. She however lived for two more years, going through chemo and other treatments. A whole lot of the book club actually happened in the outpatient center waiting for chemos and doctor’s appointments etc. In fact, that’s where it started.

From the very beginning this true story totally engulfed me. Not that it was a page turner, not really, but there were so many aspects to the book, that simply drew me in on a very deep level. For one, and the main reason I even got interested in the book, there were the books those two were reading. My list of books to read grew significantly while reading this one. And then there was the whole setting of terminal illness, treatments, the relationship between the mother and the son, all about the people and their realizations and Mary Anne’s wisdom. It all made be pause and reflect here and there and constantly, making reading the book quite slow.

I made as many as 35 (exactly, it seems!) bookmark notes in the book while reading it. Highly irregular for me, but this one I really wanted to be able to return to through some passages I found especially good or hitting home. My first note is marked on the very first sentence of the book: “We are nuts about the mocha in the waiting room at Memorial Sloan-Kettering’ outpatient care center.” Oh, I’m nuts about the cappucinos of Espresso House, but the mocha was not the reason for the note. It’s just that the book had me with its very opening line. The best ones do.

Actually, that thought is in the book too, at the very beginning of the second chapter, “Appointment in Samarra”. Each chapter title marks something Will and Mary Anne read – a book, a flyer, an article, a new version of an old story. Will and Mary Anne were suckers for opening lines, too. And books about books and reading. And Mary Anne shared my habit of checking out the ending first. This, by the way, is a learning point for me when reading in Kindle. Of course I can go the end of the book in Kindle too, but then it messes the furthest read point. So I don’t. So I endure the suspence on a much more intense level than with paper books where I can just flip throught the pages occasionally to ease my mind.

While books and reading were definitely the salt and sugar of the book, the setting of cancer and dying threw me right back to the time when my mother was diagnosed and treated and dying and died. It was a difficult time for me – us all, obviously, but I had my own issues with mom and they pretty much exploded at that time, making my relationship with mom cordial at best, at the time of her death. Mary Anne and my mom shared a bunch of qualities and then again were like night and day.

My relationship with my mom was much like Will’s with his, until the ugliness of things surfaced. While Will realized that part of the process of his mom was dying was mourning not just her death, but also the death of his dreams of things to come, I realized that I was mourning a mother I hadn’t had. Not to get me wrong – I was close with my mom. In fact, the whole problem lies exactly there: I was too close with my mom. It was a codependence that ripped me off my integrity as a person.

Funny how little things can make you feel like you totally can relate to someone else’s life and story. I was in the middle of a meeting when my mom called me to let me know about her cancer. Will was in the middle of a book fair, working. Will found himself crying for the first time for his mom on a flight – though his mom at that point still very much alive. When my mom died, I cried properly for the first time a couple weeks later, on board an airplane, headed to Las Palmas to bury my mother.

Also, Will’s mom was quite religious about thank you notes. My dad, too. Or at least thank you phone calls. Where Will spent Christmas Day writing notes, I called my grandparents and godparents to thank them for their Christmas gifts. I hated those calls. I felt awkward and apart from my grandma, the receivers of them seemed to feel a bit awkward (or maybe it was all just me). My grandma took the opportunity to go on and on about what she’d been thinking when buying the gift, how extraordinary she had found it and “isn’t it just the best thing since sliced bread?” And I’d feel even more awkward. My dad called to remind me about these calls still when I was over thirty, until I once totally snapped about it. Will found later on, that there’s a great joy in thanking. I still rather give than thank. I think I’m traumatized ;)

It also seemed to me, I was a pretty similar kid as Will. Preferring the indoors with books to the outdoors with sports. Rather reading and talking about books and music with his friends, huddled in his room, than outside doing sports. Not that those two necessarily rule each other out, just as a preference. I was a pretty lonely kid, with books as my best friends, but I do remember spending hours with my few friends just reading together. We’d swap books – which is how I found e.g. Nancy Drew and the Dana Girls series – and read some more. Then we’d go for a swim, play some badminton outside, go skiing, and play cards. Or go out to the lake in a row boat and read there!

The list of books mentioned and talked of in this book is so long that I won’t bother to even start. A few are worth mentioning, though, the first one being The Hobbit. Tolkien has never really been my thing, but I think I figured out why: Will read it while being delirious with fever. I think I might have enjoyed it like that too ;) Will did return to The Hobbit as an adult though, and noted that it still had the same power over him. I thought I might give Hobbit a chance, maybe, some day. Possibly. I never got past page 150 of the Lord of the Rings, and if a book takes that long (or longer, I suppose) to begin and draw me in, it’s not my kind of book.

One book that, due to its nature as a daily passage book, is mentioned and referred to throughout the book. “Daily Strength for Daily Needs” is the title of this book. Mary Anne gets an old used copy of it and somehow the worn book with markings and dog ears makes it a remarkable book in itself. It is quite religious in its passages, having some Christian thoughts and some non for each day. Mary Anne immediately falls in love with the book and carries it with her always. Sometimes she leaves it lying out in the open, opened at a certain page, for Will to find and read too. She doesn’t push, for Will is not religious, but she offers. And the book itself intrigues Will too.

Even though I read a lot in Kindle, I still love those actual paper books. I love having a library, I love seeing and touching and smelling books, and I very much love my old copies of books, many of which I haven’t even read. There’s something about the physicality of a book, especially one that has been owned before. Like the previous owner(s) have left something of their life and story behind in the book. Most of my old books belonged to my grandparents or great-grandparents. We’re a pretty booky family, just like Will’s too. He also shares my notion that eBooks are good for consuming certain types of books on the go, but there’s a lot that you simply need to have physically.

One of Mary Anne’s many projects was gathering funds to build a library in Afganistan. Mary Anne traveled the world taking part in all sorts of humanitarian aid projects and fought for women’s rights where there were none and towards the end of her life, when she could channel her strength to one thing anymore, she chose to make this library her first and foremost priority and was determined to see it through before she died. She more or less did too.

When asked, why this library was so important to her, she answered not that because she loves books and thinks their important but because “sometimes even before medicine and shelter-they want books for their children.” Because she had seen the power of books, not just in her own family’s priviledged life, but specifically for those less fortunate in this world. “When ever you read something wonderful, it cahnges your life, even if you aren’t aware of it,” Mary Anne noted a bit later in the book. Indeed! Even when you read something not so wonderful.

Another one of my favorite quotes about reading comes not from Mary Anne or Will, but is form the book The Uncommon Reader, quoted in this book. In the passage, the Queen of England says: “Books are not about passing time. They’re about other lives. Other worlds. Far from wanting time to pass, Sir Kevin, one just wishes one had more of it. If one wanted to pass time, one could go to New Zeeland.”  Now ain’t that the truth!

Mary Anne lived her life going to places most people don’t dare go because of the war and the unrest. Places my husband wouldn’t let me go for fear of something happening to me. Still she never regarded herself a brave woman – though most other people did. Her notion of bravery goes in the lines of “bravery is not somehing you do because you do without fear; it’s something you do in spite of it”. One could then draw the conclusion that Mary Anne was not afraid of dying, not when she went to those places and not when she suffered her cancer, and she said so much herself too. She lived as much, too. My mom, too, said so, but in the end she feared death more than anything.

Dealing with death, you inevitably think about loneliness too. The loneliness that will result from the death of someone you love. Growing up, mom was my best friend (something she accomplished by guilt tripping and isolating me, the latter being maybe not so calculated, though). As I noted, I was a lonely kid. I had a few good friends, but one after the other they all moved away. I spent a lot of time alone with my books and little sister. Will touched the subject of loneliness while he and Mary Anne were reading the book Kokoro, by Natsume Soseki. There, a teacher says: “Loneliness is the price we have to pay for being born in this modern world, so full of freedom, independence and our own egoistical selves.” Will thought it true. Me, I’m not entirely sure.

One thing is for sure, though. If you have siblings, you are never entirely alone. Will has two siblings. I have a sister, who was a total nuisance to me when growing up (though of course I loved her even then!), and whom I almost lost from my life (mostly thanks to my mom) at the point when mom was dying, but who has always been there for me, like I’ve been there for her. At the era of personalized cell phone ring tones, my sister’s tone on my phone was the Friends theme song. As said, we had a bit of a fall out but managed to correct things later on and currently talk weekly over messenger (as she lives on the other side of the Atlantic with her family). She’s the one I have my “book club” with. We don’t always talk about books, but often we do.

We also talk a lot about our kids, oviously. Mine are already adults, or almost. Her’s are only starting their school career, one just finishing first grade, the other one still a preschooler. Naturally we talk a whole lot about raising kids – and about our parents and how we were raised. Will writes about this when reflecting on a book called “The Price of Salt”, that made him remember something from his childhood. “You piece together your parents’ child-raising theories by analyzing later why they did what they did. One of the many great things about having siblings is that you get to do this in a communal, Talmudic way.” True dat! My only regret is that with our age difference and very different lives, we have only got to this with my sister, when my kids are practically grown. Then again, its just as important to me as a person as it is for making decisions about your own ways of raising children. So better late than never, I suppose!

While being hugely different in so many ways, my sister and I are still rather similar in some ways. She is meticulous and religious about rules and wants to do the child-raising thing by the book (which book, though, is sometimes the question) wheras I paint with the big brush. “Lite ditåt”, my grandmother used to say. It means more or less on the spot, close enough. One thing we have in common is the need to devour stories, read books, to widen our horizons, to understand this world and people better. Here my husband is quite different: he reads to learn “stuff”, things. And a vast knowledge about all sorts of things he has too! One of the things I fell in love with. And this is something I realized while reading this book and how Will describes the differences between Stieg Larsson’s detective characters and their ways of acquiring information and understanding.

“While Lisbeth Salander finds what she needs on the computer, Bloomkvist looks to books and genealogies and photographs  […] for his discoveries. The two characters compliment each other, as do their approaches to knowledge.” I think this very much goes for me and my husband too.

At the end of the book Mary Anne dies, obviously. Surrounded by her family. In this book, you didn’t need to flip to the end to understand that. Will wrote his book, which he had started to plan already while his mom was still alive, Mary Anne even giving him some notes for it. She did love to be in the middle of things and influence pretty much everything. At some point while reading the book I simply had to google her too. She did seem to be quite a remarkable woman! Read and be inspired!

“We’re all in the en-of-our-life book club, whether we acknowledge it or not; each book we read may well be the last, each conversation the final one.”