Elämän oikeita ja nurjia

Perjantai-iltana hain hyväntuulisen iloisesti rupattelevan esikoistyttöni elokuvista. Kymmenen minuutin kotimatkan aikana tuuli ehti kääntyä ja kotiovesta sisään astui teini, joka mukaan äiti pilaa hänen elämänsä ja sitä rataa; jokaisen teinin tai entisen teinin vanhempi osaa varmaan täydentää loput.

Perjantai-ilta ei näin ollut mikään elämän tähtihetki, vaikka tilanne rauhoittuikin minun kadottuani toiseen kerrokseen. (Melkein)teini jäi alakertaan avautumaan siskolle ja siskopuolelle äidin ja elämän epäreiluudesta, ja lopulta tytöt yhteistuumin ottivat lämmintä mehua suruunsa.

Lauantaiaamuna suikkasin suukon ensin esikoisen otsaan (“onks sun PAKKO?!”) ja sitte tosikoisen otsaan, joka koitti lähteä karkuun. Kyllä, nimenomaan otsa yritti pakoon. “On pakko. Kaksi asiaa tytöt: ensinnäkin rakas esikoiseni: sä olisit paljon onnettomampi jos sun äitisi ei koskaan haluaisi suukotta ja halata sua. Ja rakas tosikoiseni: sun ei tarvitse olla lojaali ja matkia siskosi kiemuroita. Ei, en odota vastausta.” Ja kävelin keittiöön laittamaan cappucinoja meille.

Esiteini taisi sulaa vähän lausumastani, sillä sen jälkeen äidillekin puhuttiin taas nätisti. Ja ehkä kavereiden vierailu piristi ja sai elämän näyttämään vähemmän mustalta, sillä illemmalla tuli taakseni ja kietoi käsivartensa kaulani ympärille, painoi poskensa poskeani vasten ja rupatteli niitä näitä hiihto- ja kesälomasuunnitelmista, joita oli kaavaillut yhdessä “besujensa” kanssa meidän patjoilla, tyynyillä ja peitoilla vuoratussa hideoutissa portaiden alla.

Nuorempien neitien kanssa käytiin leppoisasti sujuneen päivällisen jälkeen saunassa, missä katseltiin jälleen lumikonoksia ikkunan takana. Tosikoinen pesi selkäni ja pyysi minua pesemään hiuksensa, sillä hän oli päivällä saanut akvarellipaperista ilkeän viiltohaavan sormeensa.

Loppuilta vietettiin tv-huoneessa katsoen Disneyn Junglebook ja Junglebook 2 koko perheen voimin. “Onhan tää karhun elämää, saa päivät mettä kämmentää… the bear necessities of life will come to you…”. Baloo <3

Tänään vähän puoliväkisin raahattiin tyttäret ulos ja kävelylle Tuomarinkylän kartanolle. Vastahakoisesta lähdöstä huolimatta kaikilla tuntui olevan pääsääntöisesti ihan hauskaa. Tosikoinen heitteli kärrynpyöriä lumessa. Esikoinen tsekkaili hevosia samalla kun ilmoitti että ei, hän ei edelleenkään halua vaihtaa tallia. Käytiin myös kurkkimassa mainiota sisustuspuotia.

Paluumatkalla viima puhalsi naamaan osan matkaa; nurina oli suorastaan väistämätöntä. Mutta viiman väistyttyä jääfudis siivitti matka kohti kotia ja kuumaa kaakaota.

Esikoisen lähdettyä kavereidensa kanssa Jumboon ja muuta, minä mietin, miten kamalaa se olisi jos lapsi katoaisi. Nimittäin aamulla facebookissa näin ystäväni pojan kadonneen. Poika oli lähtenyt lauantaina aamupäivällä liikkeelle kaverinsa kanssa, eikä palannut kotiin. Jokaisen äidin painajainen. My heart reaches out to my friend.

Nukkumaanmenon aikaan tosikoinen tuskaili kielivalintojen äärellä. Isoja päätöksiä pienille lapsille, valita ysiluokkaan asti ulottuva kieliopiskelu, tietäen, että jos ei nyt ota kieltä, seuraava tsänssi on vasta kasilla. Tytär oli lähes lamaantunut valinnan edessä, itkien ettei ymmärrä edes lomakkeen vaihtoehtoja. Systeemi tuntui hänestä täysin epäreilulta. Elämä on. Lopulta pää rintaani nojaten ruksi saksan ja minä autoin tulkitsemaan lopun lomakkeesta.

–> Poika löytyi tätä kirjoittaessani (su iltana)! Mahtavaa!

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.