Ylpeästi yhdessä yksilöinä

Tässä Pride-viikolla, sen ollessa ehkä näkyvämpi kuin koskaan suurten yritysten lähdettyä mukaan liputukseen, näkee jos jonkinlaista kummallista kommenttia toisaalta itse Pridesta, toisaalta siihen osallistuvista ihmisistä.

Microsoftin julistettua Facebookissa osallisuuttaan, keräsi postaus pinon “boikottiin!” -kommentteja. Kysäisin siinä kohden, joko boikotoijat ovat irtisanoneet kännykkä- ja nettiliittymänsä, lakanneet käyttämästä postia ja käymästä ruokakaupassa ja muutenkin työntäneet päänsä pussiin. Saahan sitä boikotoida, mutta moinen huutelu jää aika tyhjäksi ja typeräksi, jos ei oikeasti siirry Linuxiin (jonka kehittäjissä ihan varmasti on myös sateenkaari-ihmisiä), kylvä itselleen puutarhaa ja ala metsästää itse tehdyillä jousilla ja luovu kännyköistään.

Eräs henkilö kommentoi, ettei moisessa “massamaniassa” ole mitään yksilöllistä – eikös homojen pitäisi karttaa massoja. Taisi mainita jotain kaapeista ja piiloutumisestakin. Ensinnäkään Pride ei ole “homojen juhla” vaan tavoitteena on seksuaalivähemmistöjen aseman parantaminen maailmassa. Vaikka tasa-arvoinen avioliittolaki tuli voimaan reilu vuosi sitten, ei Suomikaan edelleenkään ole LGBT-ihmisten paratiisi. Kaukana siitä. Työpaikkasyrjintä – jota toivottavasti vähintäänkin sateenkaarilippua heiluttelevat yritykset pyrkivät aktiivisesti ainakin omista organisaatioistaan kitkemään – ja tällä hetkellä erityisesti translain uudistus vaativat huomiota.

Pride-viikkoon osallistuu tavalla ja tasolla tai toisella lukematon määrä yksilöitä, jokainen omalla tavallaan uniikki – sillä samalla tavalla kuin jokainen meistä ihmisistä on uniikki, yksilö. Se, että yksilöt kokoontuvat yhteen, ei tee heistä automaattisesti homogeenista laumaa, joka ei osaa kuin ammua unisonona. Se, että joukko yksilöitä kokoontuu yhteen ajamaan ihmisoikeuksia ja ihmisarvoa ja erilaisuuden hyväksymistä, ei tee kenestäkään persoonatonta koneiston osaa.

Minulla on 3/3 jollakin tavalla LGBT-nuorta, joista 2/3 on mukana Pride-jutuissa. Yksi lähti Tampereelle kaverin luo. Se oli 15-vuotiaalle tällä haavaa tärkeämpää. Minä en ole osallistunut, enkä osallistu tänäkään vuonna tapahtumiin tai marssiin kaupungilla, mutta “olen hengessä mukana”. Vihaan tuota sanontaa, mutten parempaakaan keksi kuvaamaan sitä, että pyrin omassa sosiaalisessa verkostossani edistämään LGBT-tietoisuutta ja -hyväksyntää.

[https://twitter.com/seta_ry/status/1011604782220562432]

Viime kädessä kyse ei ole sen kummemmasta, kuin mitä Sakris Kupila Hesarin haastattelussa totesi: ”Kunnioittakaa ihmistä ja olkaa ihmisiksi. Ei tämä ole sen kummempaa.” Ei, ei se ole sen kummempaa. Ei ole sinulta poissa, että joku on erilainen. Ei ole sinulta poissa, että joku indentifioi itsensä toisin kuin sinä haluaisit hänet identifioida. Hänelle se on kuitenkin suuri ahdistus ja kipu, ettei voi olla omana itsenään hyväksytty ja kunnioitettu. Ajattele asia toisinpäin – miltä sinusta tuntuisi? “Normaali” tai “enemmistö” ei ole sen arvokkaampaa kuin erilainen. Erilaisuus ei ole uhka, rakkaudettomuus on.

Tänä vuonna Helsinki Pridessa pyritään saamaan ihmisten huomiota erityisesti translain uudistamispyrkimyksiin. Mietipä tällaista skenaariota elämääsi: yhteiskunta kertoo sinulle, että koska nenäsi on liian käyrä, olet vääränlainen ihminen. Et saa ryhtyä parisuhteeseen, etkä varsinkaan perustaa perhettä. Lapsethan voivat traumatisoitua käyrästä nenästäsi! Sitä paitsi, käyränenäisyys on vähintäänkin paheksuttavaa, sinun pitäisi oikeastaan piiloutua kaappiin, ettei kenenkään tarvitsisi nähdä nenääsi. Jos korjautat nenäsi leikkauksella ja saat lääkärin lausunnon suoristetusta nenästä, sinulle ehkä annetaan ihmisoikeutesi takaisin. Lapsia et kuitenkaan saa silloinkaan saada, sillä nenäkorjauksen yhteydessä tehdään pakkosterilisaatio. Onhan asenteesi varmasti vielä korjauksen jälkeenkin käyränenäinen.

Ehkä naurat nyt typerälle vertauskuvalle. Ehkä käyrä nenä on mielestäsi naurettava vertauskohta jollekin niin perustavalaatuiselle asialle kuin sukupuolelle. Niinpä! Mietipä sitä! Kuinka perustavalaatuinen asia onkaan sille, joka on väärään fyysiseen sukupuoleen syntynyt. Kuinka perustavalaatuinen asia onkaan, että vain voidakseen olla yhteiskunnan silmissä sitä, mitä kokee olevansa, täytyy käydä läpi pitkälliset psykologiset tutkimukset, sterilisaatiot ja monta ihmisarvoa alentavaa kohtaamista. X ja Y määrittävät vain osan ihmisen olemuksesta ja olemisesta.

Muuten, niille, jotka nyt älähtävät, että tämähän on muoti-ilmiö! Ei muuten ole. Transsukupuolisia on ollut aina. Ennenvanhaan heidät suljettiin laitoksiin psykopaattileima otsassa. Tai piilotettiin kellariin ennen kuin laitoksia oli olemassakaan. Onneksi ihmisen ymmärrys ihmisyyden moninaisuudesta on kasvanut! Ei se, ettet sitä näe, tee sitä olemattomaksi. Maton alle lakaistu tai kaapiin piilotettu on yhä olemassa.

#HelsinkiPride 2014 – Denying it won’t make it disappear

Viimeistään tässä vaiheessa kuulen sen argumentin: “Minullakin on oikeus olla oma itseni! Ja minun oma itseni ei hyväksy tällaista homo- ja transhömpötystä! On minun oikeuteni olla heitä vastaan.” Eh? On, sinulla on oikeus mielipiteeseesi, ja hyväksyn sinut, vaikka olisit kirahveja vastaan. Aatteesi ei kuitenkaan poista LGBT-ihmisiä, homoseksuaalisuutta, transseksuaalisuutta eikä mitään muutakaan sateenkaarikirjon alle kuuluvaa sen enempää kuin kirahvejakaan. Aatteesi on todennäköisesti kristillispohjainen. Luepa Raamattusi uudelleen: kenen kanssa Jeesus veljeilikään? Kenen puolella hän oli? Vanhurskaiden farisealaisten vai yhteiskunnan syrjittyjen? Teologi tässä, hei. Se oli muuten Paavali, joka puhui homoutta vastaan, ei Jeesus.

Minä olen ihmisyyden puolella. En yhden tai toisen tai minkään muunkaan ryhmän, vaan ihmisyyden. Idealistina toivoisin vain yhtä: että me ihmiset ihmisinä opittaisiin kohtaamaan toinen ihminen ihmisenä, kunnioittamaan häntä toisena ihmisenä, olemaan ihmisiä ihmisille. Aatteet ja vaatteet ja seksuaaliset suuntautumiset ja ihonvärit ja sukupuoli-identiteetit ja nenän muodot sikseen. Ihminen. Sellainen kuin on. Meillä on kaikilla niin puutteita ja vikoja kuin hyviä puolia ja mahtaviakin puolia. Mitä jos annettaisiin rakkauden voittaa? Mitä jos ymmärrettäisiin, että jokainen meistä on arvokas ja ihmisoikeuksien arvoinen? Mitä jos ymmärrettäisiin, ettei erilaisuus ole uhka vaan rikkaus?

Peace, people! Hengitettän syvään ja annetaan rakkauden vallata alaa. Synnyin kai liian myöhään ollakseni hippi, mutta taidan sellainen silti sydämeltäni olla. Hyvää Pride-viikkoa ja -marssia kaikille! Itsehän vietän lauantain keittiössä (nyrkin ja hellan välissä ;P ) leipoen kakkuja tosikoisen sunnuntaista protujuhlaa varten. Eläköön elämän moniaisuus!

Kurpitsavaunuja ja transformereita

“Kuulepas, annahan se transformeri tänne. Sinä olet tyttö, menepä tuonne leikkimään barbeilla toisten tyttöjen kanssa”, ohjasi varahoidon hoitotäti esikoistani tämän ollessa kahden vanha. Lapsi katsoi hoitajaa hämmentyneenä, muttei uskaltanut vieraalle aikuiselle sanoa vastaan vaan kiltisti siirtyi barbien pariin, vaikka mieli halasi leikkimään poikien kanssa transformereilla ja sisällä itketti.

Vieläkö joku kehtaa sanoa, ettei sukupuolineutraalista kasvatuksesta tarvitse tai edes pidä puhua? Kaipa joku kehtaa, sillä näitä roolittajiahan tässä maailmassa riittää. “Et voi leikkiä autoilla, koska olet tyttö.” “En minä sinulle nukkea osta, sinähän olet poika!” Mietitäänkö sitten seuraavaksi, miksi se himoittu sukupuolten tasa-arvo ei toteudu ja miehiä joutuu patistelemaan pitämään perhevapaita ja naisia pusketaan IT-alalle?

En ollenkaan yritä sanoa, etteivätkö miehet ja naiset, tytöt ja pojat olisi erilaisia. Ovathan he, monella tapaa! That said, se ei poista faktaa, että jokainen tyttö on omansalainen, jokainen poika omansalainen ja sitten ovat vielä he, jotka eivät oikein asetu kumpaankaan. Naisia näkyy IT-maailmassa vieläkin aika vähän ja varmaan näin tulee olemaan jatkossakin, sillä se kiinnostaa luontaisesti pienempää joukkoa tyttöjä kuin poikia. Hoiva-ammateissa jako on toisinpäin. Ja se on ok!

Ihminen ihmisenä. Lapsi lapsena. En näe mitään syytä ohjata poikia johonkin malliin ja tyttöjä toiseen. Sukupuolineutraali kasvatus ei tarkoita sen kummempaa kuin että annetaan lasten olla lapsia ja valita mielenkiintonsa kohteet itse ja tukea heitä niissä. Lopetetaan roolien tuputtaminen. En haluaisi yhdenkään lapsen ikinä joutuvan kuulemaan, että se mistä hän on kiinnostunut, on väärin, koska sukupuoli.

Esikoiseni syntyi tyttönä. Tietenkin sen mukaisesti minäkin häntä puin toisinaan myös mekkoihin. Siihen se sukupuoliroolittaminen pitkälti jäi. Koulun alkuun mennessä oli mekottaminen taakse jäänyttä elämää, ainakin jonkin aikaa, sillä lapsi ei niitä päälleen halunnut. Ostin juhlavaatteiksi hänelle mustat housut ja puseron, kuten hän itse pyysi.

Ihan pienenä kyläilimme usein erään naapurissa asuneen ystäväperheen luona. Siellä oli vajaan vuoden vanhempi tyttölapsi, joka tykkäsi niistä barbeista ja tyttömäisistä jutuista. Siellä oli myös aivan huisin hienot barbie-kurpitsavaunut hevosvaljakkoineen. Tuhkimo ja Prinssi. Lapseni tuolloin 2v alkoi himoita samanlaista settiä. Joululahjaksi sellaisen hänelle ostin. En tänä päivänä tiedä viehättikö häntä enemmän hevonen ja prinssi vai vaunu ja Tuhkimo. Tai ehkä vain koko kombo.

Koko lapsuutensa ajan esikoinen leikki ennemmin autoilla, muumeilla ja eläimillä kuin barbeilla tai nukeilla. Kyllä hän nukkevauvaakin (jonka sukupuolesta sanoi, että se on poika) satunnaisesti hoivaili ja laittoi ruokaa niin nukelle kuin nalleillekin leikkikeittiössään. Lapsi työnsi välillä nukkea tai lempipehmoaan rattaissa, välillä luukullista kuorma-autoa, joka oli lastattu eläimin tai pikkuautoin. Hevoset ja legot olivat kova juttu aivan pienestä pitäen. Dinoista esikoinen innostui viiden vanhana Hannoverin Dino-parkissa käytyämme.

En milloinkaan yrittänyt pakottaa lastani muottiin. Hän sai itse valita, millaisia leikkejä leikki ja joulu- ja synttärilahjalelut olivat toiveiden, eivät jonkun tyttö/poikastandardin mukaisia. Meillä oli parkkitaloa ja muumitaloa ja Tuhkimon kurpitsablingbling-kärrysettiä ja hurja määrä dinosauruksia. Ja kun tosikoinen alkoi leluja pyydellä, ilmestyi prinsessakamaa ja kaikenlaista vaaleanpunaista. Silloin kun lapset leikkivät Bratzeillä yhdessä, tyttöbratzeiltä alkoivat hiukset lyhentyä, sillä esikoisen mielestä miehiä oli liian vähän.

Tosikoisesta on kasvanut tyttö. Erilaisia vaiheita hänkin on käynyt läpi, mutta aina on näkynyt melko perinteinen tyttömäisyys. Meikit, käsityöt, prinsessajutut viiden vanhana, vuosikausia hoivattu vauvanukke, Barbiet ja Bratzit. Eivät ne kuitenkaan ole sulkeneet pois autoilla ja dinoilla leikkimistä, puissa kiipeilyä, tai muita “perineisiä poikien leikkejä” – molemmilla lapsillani on aina ollut sekä poikia että tyttöjä kavereinaan.

Parin vanhana tosikoisen lempilelu (uninallen ohella) oli eBaysta ostamani 40cm korkea pehmeä Puuha-Pete. Ei lapsia kiinnosta “tyttöjen jutut” tai “poikien jutut”. Lapsia kiinnostavat jutut. Miksi ihmeessä me aikuiset siis yritämme väkisin tuputtaa heille jotain ikiaikaisia rooleja, joiden nojalla naisia on alistettu vuosisatoja ellei -tuhansia?

Esikoinen alkoi murrosiän kynnyksellä käyttäytyä tyttömäisemmin, halusi mekkoa ja meikkiä, kunnes 13-vuotiaana alkoi hirveä ahdistus, joka syveni lopulta masennukseksi. Porukan paine, luokan muiden tyttöjen asettamat vaatimukset, yritys kasvaa naiseksi, joka hän ei ollut. Vähän aikaa teini haki identiteettiä minun lookkiani matkimalla, kunnes vaihtoi isänsä lookin matkimiseen ja huomasi olevansa sinut sen kanssa. Eiskoiseni ei olekaan tyttö vaan poika.

Sanotaan, että oikeasti transsukupuoliset ihmiset ovat harvassa. En ota kantaa lukuihin, enkä trendeihin, mutta sen tiedän, että ihmisen tunkeminen muottiin on äärettömän vahingollista. Esikoinen oli onnellisen tietämätön sukupuolihaasteestaan aina siihen saakka, kun jokin ulkopuolinen voima yritti väkisin vääntään hänet muottiin, joka ei ollutkaan oma. Päälle vielä murrosiän aiheuttama kehodysforia, ja niin alkoi kamppailu, joka melkein vei lapseni hengen jokunen vuosi sitten. Kun lapsi ilmoitti olevansa transsukupuolinen, poika eikä tyttö, en oikeastaan edes lopulta yllättynyt.

Viikko sitten poikani, josta olen suunnattoman ylpeä, sai viimein trans-diagnoosinsa. Äidin näkökulmasta on hirveän hyvä, että nuoren transtutkimus on perusteellinen, sillä se pakottaa nuoren ajattelemaan asiaa huolella. Äidin näkökulmasta toisaalta on välillä ollut ihan hirveän raskasta seurata sitä nuoren tuskaa ja ahdistusta prosessin edetessä etanan vauhdilla. Nuorelle(kin) kuitenkin pitäisi mahdollistaa juridisen sukupuolen ja nimen vaihtaminen ja esiteineille blokkerihoito. Väärässä sukupuolessa eläminen ja jatkuva itsensä todistelu puoleen tai toiseen on nuorelle mielelle erittäin vahingollista.

Toisaalta lupa pysyviin muutoksiin, kuten hormonihoitoihin ja leikkauksiin, tulee arvioida kunnollisella prosessilla, sillä niiden vaikutuksia ei voi kääntää. Valitettavasti tänä päivänä, kuten kaiken uuden vapaustaistelun tuoksinassa, transsukupuolisuuttakin käytetään toisaalta kapinoinnin välineenä, toisaalta paikkaamaan nuoren egon saamoja haavoja ja traumoja, joilloin kyse ei olekaan oikeasti transsukupuolisuudesta ja mieli usein muuttuu myöhemmin. Mitä paremmin lapsen ja nuoren sallii olla oma itsensä, sitä vähemmän on tarvetta äärimmäisyyksiin, sitä terveempi itsetunto kehittyy ja nuori uskaltaa olla juuri sitä mitä on. Olipa se sitten tyttö, poika tai jotain siltä väliltä tai sen ohi.

Olen onnellinen poikani puolesta. Hän on päässyt masennuksestaan, hän on itsenäistynyt lähdettyään opiskelemaan hevostaloutta, missä on yksi harvoista pojista. Hän on upea nuori mies, joka ei häpeä sitä mitä on eikä yritä olla jotain mitä hän ei ole. Ei yritä olla tyttö, eikä yritä olla stereotyyppinen poika, vaan on juuri sitä mitä on, tekee juuri sitä mikä kiinnostaa – ja saa siihen ja koko elämäänsä vanhempiensa täyden tuen. Hevoset ovat hänen elämänsä ja on hienoa, että hän näyttäisi löytäneen paikkansa maailmassa hevosten parista.

“Miksi pojat ei enää ratsasta? Ennen vanhaanhan nimenomaan miehet ratsastivat eniten.” esikoinen ihmetteli aikoinaan ehkä yhdeksän vanhana eräällä ajomatkalla tallille. Niin, sanopa se. Se on roolitettu tyttöjen lajiksi viimeisen sadan vuoden aikana, miesten siirryttyä autoihin. Söpöt ponit ja muu epämaskuliininen. Voitaisiinko jo lopettaa ihmisten ja asioiden strereotypisoiminen?

[Inspired by Annuskan kirjoitus “Miten kasvattaa miesoletettu, joka ei käyttäydy kuin miesoletettu“]

Köyhät ja sairaat

Leipäjono rumentaa katukuvaa, joten se pitäisi saada lakaistua pois silmistä. Suomessahan ei ole köyhyyttä, sillä yhteiskunta pitää kaikista huolen. Leipäjono on ikävä muistutus siitä, että yhteiskunnan huolenpito ei riitä kaikille päivittäiseen elämiseen ainakaan pääkaupunkiseudulla, missä eläminen on kallista. Pois silmistä, pois mielestä siis! Avuntarvetta ei kukaan voi eikä edes yritä kiistää, mutta hallituksen epistolan mukaisesti samalla, kun leipäjono lakaistaan maton alle, pyritään aktivoimaan jonottajia.

Aktivoinnissahan ei ole mitään pahaa, päinvastoin! Luin juuri eräästä amerikkalaiskaupungista, joka palkkasi katuihmiset keräämään roskia pientä palkkaa, ruokaa ja terveydenhuoltoa vastaan. Kodittomat ryhtyivät toimeen innolla ja olivat vastuuntuntoisia ja kaupungin edustajan mukaan ensiluokkaisia työntekijöitä. Samalla kadut siistiytyivät, kun roskat siirtyivät roskakoriin eivätkä kodittomat enää notku katujen kulmilla kerjäämässä. “I don’t like to ask for money, I’d rather earn it”, totesi artikkeliin haastateltu koditon.

Ihminen on luontaisesti aktiivinen ja kaipaa tekemistä. Ihminen on tyytyväisempi saamaansa, jos sen eteen on joutunut vähän tekemään jotain. Sosialismi sotii tätä vastaan passivoimalla ihmiset. Vastuu itsestä katoaa, kun kaikki tarjoillaan valmiina ja odotus on, että joku toinen huolehtii, että raha elämiseen tulee jostain. Kiukku nostaa päätään, kun yhteiskunta ei pystykään elättämään kaikkia odotusten mukaisella tasolla.

Ihmisen ei ole tarkoitus olla passiivinen vastaanottaja vaan aktiivinen tekijä. Siksi ihmettelen, että aktivoinnista puhutaan vasta nyt. Että vastikkeettomasta rahanjaosta puhutaan vasta nyt. En tarkoita, että vaikkapa hallituksen kaavailema työttömien aktiivimalli olisi hyvä. Ei se ole, sillä se sysää ongelmat pienen ihmisen niskaan, vaikka syy on yhteiskunnallinen. Aktivointi ei silti olisi pahitteeksi. Muutama tunti viikossa jotakin kaupungin määräämää työtä kuten kunnossapitotöitä kaupungin puistoissa, metsissä ja muissa. Sellaista, mitä kuka tahansa pystyy tekemään.

Leipäjonottajien aktivoinnin pohtimiseksi on perustettu komitea, jonka tehtävä tuntuu lähinnä olevan perustaa lisää komiteoita. Oikeasti ratkaisu ei ole vaikeakaan. Kaupungilta tai vaikka kirkolta, jos niin halutaan, riittävän iso tila – niitähän on vapaana joka puolella kauppojen sulkiessa ovia siellä ja täällä – ja avunhakijat työhön jakamaan ruoka-annoksia. Samalla voisi laajentaa ruuan lahjoittamista esimerkiksi kanavoimalla koulujen ylijäämäruuat näihin ruuanjakelupisteisiin. Pöydät ja tuolit tilaan, jotta ihmiset voivat jäädä sinne istumaan ja juttelemaan samalla. Sosialisointi on helpompaa kuin jonossa hytisten.

On tärkeää pitää huolta avuntarvitsijoista yhteiskunnassamme. Köyhistä, sairaista, niistä jotka eivät kykene itse itseään palkkatyöllä elättämään. Juuri nyt Suomessa on kuitenkin aivan liian helppo hypätä sosiaaliturvan kelkkaan, jos ei työnteko vain huvita. Suomessa yhteiskunnan tuilla voi elää minimipalkkaa paremmin, mikä on todella väärin. Väärin niitä kohtaan, jotka pyristelevät pienen palkkansa turvin, väärin niitä kohtaan, jotka makaavat laakereillaan tukia nostamassa. Ihmisen tarvitsee ottaa elämästään vastuu, jotta se olisi mielekästä.

Suomalaiset olivat ennen köyhyydestään huolimatta sisukasta työteliästä kansaa. Sotien jälkeen vielä puhallettiin yhteen hiileen ja kaikki pakersivat niska limassa paremman huomisen puolesta. Hallitus oli läpeensä sosialistinen ja kansa nyökytteli, että kyllä, on oikein luoda sosialistinen hyvinvointivaltio. Se kuitenkin toimii vain niin kauan kuin ihmiset ovat valmiita työskentelemään sen yhteisen hyvän eteen sen sijaan, että jokainen miettii, mitä itse saa.

Alkoholilakiuudistuksen myötä mediassa on näkynyt suorastaan koomisia kirjoituksia siitä, miten koko Suomi menee viemäristä alas, kun ihmiset eivät osaa mennä ajoissa nukkumaan, kun baareista saa viinaa mukaan aamuyöllä. Tämä on suorastaan surullisenhupaisa kuva siitä, miten aivottomina ihmisiä on alettu pitää. Jos ei äiti ole sanomassa milloin mennä nukkumaan, ei ihminen osaa silmiään sulkea, että jaksaa seuraavana päivänä töissä. Olemme perikadossa!

Ihan niin pahassa jamassa emme sentään vielä ole. Suurin osa suomalaisista on vielä vastuullisia työssäkävijöitä, mutta yhteiskunnan rattaille vastuutta makailemaan nousevien joukko kasvaa kasvamistaan. Eikä se ole vain heidän vikansa, vaan yhteiskunnan vinoutumien vika. Talous on lähtenyt jälleen kasvuun, mutta työpaikkoja ei tunnu olevan sen enempää kuin laskusuhdanteessa. Jotain on pielessä.

Perikato meitä odottaa, jos ei jotain tehdä koko yhteiskuntarakenteelle. Sosialismi nykymuodossaan joutaa romukoppaan. Niin yritysten kuin yksityisten keskituloisten verotusta pitäisi laskea niin että yrityksillä on varaa palkata työntekijöitä enemmän ja yksityisillä on varaa maksaa yksityisen sektorin palveluista kuten päiväkodeista ja terveydenhuollosta. Silloin yhteiskunnan ehkä vähän vähentyneet – ehkä edes ei niin paljon vähentyneet, kulutusvoiman kasvettua – verovarat voidaan paremmin ohjata sinne missä niitä tarvitaan oikeasti. Köyhille ja sairaille.

Ei työssäkäyvän keskituloisen pitäisi edes tarvita ytheiskunnan tukea päivähoitoon tai terveydenhuoltoon kuin hätätapauksissa (kuten vaikkapa aivokirurgiassa). Yhteiskunnan kustantamat resurssit kuuluvat pienituloisille ja niille, jotka eivät pysty itse itsestään huolehtimaan. Mielenterveyspalvelut ovat hyvä esimerkki täysin vikaan menneestä säästökohteesta. Jotta yhteiskunta toimisi, tulisi mielenterveyspalveluihin panostaa, ei säästää niistä.

Ihminen voi paremmin, kun hän on vastuussa itsestään. Kun on mielekästä tekemistä ja mahdollisuuksia vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Suomi ylpeilee sillä, miten hyvin täällä voi siihen vaikuttaa, mutta minä väitän sen olevan silkkaa silmänlumetta. Olemme ajautuneet passivoivaan yhteiskuntamalliin, jossa ihmiset voivat huonosti ja aktivoituvat vain kun heiltä yritetään vaatia jotain. Hallituksella on oikea ajatus, mutta toimet ovat väärät ja riittämättömät.

Pitäisiköhän yrittää itse päästä Arkadianmäelle seuraavissa vaaleissa? Tuskinpa sillä merkitystä olisi, yhden pienen äänellä, joka hukkuu satojen muiden erimielisiin ääniin. Kunhan siis jakelen mielipiteeni tässä blogissani.

Itsenäisyydestä

Itsenäinen Suomi täyttää tänään 100 vuotta – mitä tietenkään yksikään suomalainen ei voi olla tietämättä. Maa ainakin täällä Helsingissä on viime yönä peittynyt uuteen puhtoiseen lumivaippaa ja lämpötila on juuri sen yhden karvan verran pakkasen puolella, että lumi ainakin tämän päivää pysyykin maassa sotkeutumatta kaikkialla sen alla vellovaan syksyn sateiden aikaan saamaan mutaan. Päivä on suorastaan valoisa, ehkä vielä tunnin verran.

Media ja sosiaalinen media on täynnä erilaisia kirjoituksia siitä, mitä on olla suomalainen, millainen on Suomi tänä päivänä, keitä me suomalaiset olemme, miksi on hyvä tänä päivänä asua Suomessa. Lueskelin aamusella 100 kohdan listaa, jonka Suomessa asuva britti oli kirjoittanut, listaten syitä, miksi Suomi on hänestä “the most kick-ass country in the world“. Aika moni kohta nauratti, aika moni kohta oli osuva. Suomi on enimmäkseen mainio maa asua, omine quirkeineen ja muineen. Vaikken tästä talven kylmästä pimeydestä pidäkään. Enkä oikein lumestakaan isommin.

Minäkin toisinaan mietin, miksi asun Suomessa. Syyt ovat aika toisenlaiset kuin niillä, jotka ovat tänne omasta halustaan (tai rakkauden perässä) tulleet. Minä asun Suomessa ensisijaisesti siksi, että tänne satuin syntymään, eikä oikein ole ollut mahdollisuutta poiskaan muuttaa. Vielä. En minä sillä, että arvelisin ruohon olevan muualla maailmassa mitenkään vihreämpää kuin Suomessa, paitsi ihan konkreettisesti. Haluaisin jonnekin, missä ruohon on vihreää talvellakin, eikä minun tarvitsisi enää milloinkaan kääriytyä untuvatakkiin.

Minut on kasvatettu kunnioittamaan ja rakastamaan itsenäistä Suomea, isänmaatani. Vaikka joskus muuttaisin jonnekin lämpimään, olen aina suomalainen. Samaan aikaan tiedän, että osa minusta haluaa identifioitua toisin. Kun palaan Suomeen ulkomaan reissulta, minulla on vielä lentokoneessa hurja tarve olla olematta suomalainen. En halua olla osa sitä outoa massaa, joka palaa kotiin kuin lehmälauma. Kuitenkin olen ylpeä siitä, että palaan kotiin lentäessäni Suomeen. Ne on ehkä kaksi vähän eri asiaa.

Tässä näiden EU-vuosikymmenten aikana sitä on toisinaan pysähtynyt miettimään, kuinka itsenäisiä oikeastaan olemme EU:n sanellessa säädöksillään elämäämme. Toisaalta, heti seuraavaan hengenvetoon joudun aina kysymään, kuinka itsenäisiä me oikeastaan olimme sitä ennen, Neuvostoliiton sanellessa elämäämme vähän toisella taktiikalla. Jollain tapaa olemme koko itsenäisyytemme ajan olleet kuin vanhempiensa kotona asuva nipin napin aikuistunut lapsi. Itsenäisiä, mutta ihan kaikkia sääntöjä ei vieläkään pääse itse sanelemaan.

Hyvin tämä maa on luotsattu läpi ensimmäisen itsenäisyyden vuosisadan siitäkin huolimatta. Viime vuosikymmeninä olemme alkaneet jopa oppia olemaan vähän vähemmän anteeksipyyteleviä olemassa olostamme. On totta, että olemme pieni maa Euroopan laidalla, mutta meillä on maailmalle paljon annettavaa – ja olemme jo paljon antaneetkin. Kyllä tästä on ihan hyvä ponnistaa toiseen itsenäiseen vuosisataan.

Tänään sattui Hesarissa silmiini parikin artikkelia suomalaisista nuorista. Toiseen oli haastateltu neljää elämässään menestynyttä nuorta aikuista, toisessa puhuttiin yksinäisyyden aiheuttamasta syrjäytymisestä. Niin erilaisia tarinoita, samassa maassa, näennäisesti samoilla mahdollisuuksilla. Ei, me kaikki emme synny samoin edellytyksin, edes Suomessa. Ei se oikeastaan ole mahdollistakaan, sillä ulkoiset tekijät ovat vain osa kokonaisuutta. Hienoa Suomessa on se, että pääsääntöisesti yksilö voi käyttää koko potentiaalinsa, jos motivaatiota vain riittää.

Näin tenien mutsina sitä toisaalta seurailee tuon kasvavan sukupolvensa hapuilua tässä maailmassa, kun he etsivät paikkaansa, miettivät, mitä elämältään haluavat. Minulla ei ole heille korkealentoisia – tai edes matalalentoisia – tavoitteita. Toivon vain, että he löytävät oman tiensä ja ovat onnellisia elämässään.

Tosikoisen haaveet lentelevät tällä hetkellä melko korkealla ja tyttö on alkanut seurailla kouluarvosanojaan tarkemmin, jotta voisi haaveensa toteuttaa. Nostan hattua! Suunnitelmat voivat muuttua vielä monta kertaa, mutta on hienoa, että on jotain mihin tähdätä.

Esikoisen haaveet ja suunnitelmat ovat muuttuneet viimeisten vuosien aikana monta kertaa, mutta lopultakin taitaa olla niin, että rohkeus tarttua siihen, mikä on mielen pohjalla siintänyt jo vuosia, on puuttunut. Tämän syksyn aikana ajatus on muuttunut todellisuudeksi, kun poika otti yhteyttä Ypäjän Hevosopistoon ja päätti lopettaa päämäärättömäksi kokeneensa lukiossa haahuilun.

Sunnuntaina vien lapseni muuttokuormineen sinne keskelle ei mitään, puolentoista tunnin ajomatkan, mutta noin kolmen tunnin bussimatkan päähän kotoa. Itsenäistymisen ensiaskeleita pienen ihmisen tasolla. Äitiä jännittää varmaan enemmän kuin nuorta, aivan kuten silloin kun vei lapsia ensimmäisiä päiviä päivähoitoon. Ystävät ovat lohduttaneet, että kyllä elämä kantaa.

Kyllä se varmasti kantaakin, ja oikeasti olen hirveän ylpeä, että olen kasvattanut tuollaisen upean nuoren, joka nyt lähtee maailmalle siipiään kokeilemaan. Minä puhkun tuulta niiden alle, minkä voin ja otan aina vastaan, jos lapsi putoaakin vielä alas. Toivon, että kaikki menee hyvin ja että koulu vastaa odotuksia.

Tänään nostan maljan satavuotiaalle itsenäiselle Suomelle ja 17-vuotiaalle itsenäistyvälle esikoiselleni. Kippis ja skål ja cheers!

Kouluruokailusoppa

Yli kaksi miljoonaa veroeuroa lentää vuosittain syömättömän kouluruuan mukana roskikseen, kirjoitti Hesari tänä aamuna. Tottahan siitä some-poru nousi ja ihmiset alkoivat kysellä, miksei ylijäämäruokaa jaella työttömille ja muille nälkäisille. Niitäkin kai tässäkin maassa on, kaikesta sosiaaliturvasta huolimatta. Niin ainakin väitetään – joskin esimerkiksi tuo aiemmin mainittu valtamedia on toistaiseksi pahasti feilannut kyseisen faktan esittämisessä haastattelemalla “köyhiä” perheitä, joille jää etuuksista käteen enemmän kuin tuettomalle keskipalkkaiselle, ja jotka maksavat opiskelevan aikuisen lapsensakin vuokran. Anteeksi kuinka? Mikä köyhä?

Se on kuitenkin tarina sinänsä, annetaan sen nyt olla. Työnnän sen sijaan lusikkani kouluruokaan näin niin kuin veroja maksavana kahden ja puolen koululaisen äitinä. Mieheni kutsuu lapsiani nirsoiksi ja välillä sanoo, ettei heillä vain ole ollut koskaan riittävän nälkä, kun ei mikä tahansa kelpaa. Ei varmaan ole ei, sillä minulla ei ole ollut tarvetta pitää heitä nälässä. Ruokailufilosofiani on kovin erilainen kuin valtavirran, olen huomannut. En nimittäin varsinaisesti näe syytä pakottaa.

Samainen mieheni sanoo myös, että elämä on liian lyhyt huonon ruuan syömiseen. Niin että kumpi se nyt olikaan? Pitää syödä mitä eteen kannetaan, vai olla valikoiva ruokansa suhteen? Vai onko tässä tuplastandardi? Aikuiselle on ok valita, lapsen pitää vain olla kiitollinen, että edes saa ruokaa? Haloo! Elämme 2000-lukua, eikä täällä länsimaissa ole pakko nähdä nälkää. Ei ainakaan, jos sattuu syntymään keskiluokkaiseen perheeseen. Kermaperseiksikin meitä on haukuttu, mutta haukkukoot.

Niin, minun lasteni mielestä “huonoa ruokaa” on tyyliin parsakaali, ruusukaali, kukkakaali, keitetty porkkana, lanttu, rusinat porkkanaraasteessa (yök!) ja vetinen makaronilaatikko. Noin muutaman mainitakseni. Osasta olen ehdottoman samaa mieltä. Aika monessa ruoka-aineessa valmistus on kuitenkin aa ja oo. Makaronilaatikossa ja makaronilaatikossa on eroa. Ruusukaalin ja parsakaalin voi valmistaa mauttomaksi tai pirun maukkaaksi!

Työni puitteissa käyn satunnaisesti erilaisissa oppilaitoksissa (toisen asteen ja joskus vähän kolmannenkin) ja joudun syömään niiden ruokaloissa. Joskus syön pelkästään salaattia, joskus ronkin vähän lämmintä epämääräistä *jotain*. Kiristelen hampaitani siitä, että maksoin siitä mauttomasta ja vetisestä annoksesta melkein kympin. En siis edes osaa syyttää lapsiani siitä, ettei kouluruoka maistu.

Minulla olisi kovin yksinkertainen ratkaisu lasten syömättömyyteen. Siirretään kouluruuan valmistus pois liikelaitoksilta, kuten Amicalta ja Sodexholta ja mitä näitä Palmioita nyt on ja ruuan valmistus taikaisin koulukeittiöihin tai alueellisiin keskuskeittiöihin. Yksinkertaistetaan ruokalistaa: sen sijaan että yritetään väkisin vääntää ruokaan kamalasti kaikkea kummallista, tehdään yksinkertaisia ruokia. Makaronilaatikko makaronilaatikkona ilman porkkanaa. Porkkanaraaste porkkanana ilman ananaksia ja rusinoita ja lanttua. Ja niin edelleen. Tarjoillaan vaikka vähän erillään niitä lisäjuttuja. Maustetaan maukkaaksi, eikä kummalliseksi. Laitetaan herrajjestas suolasirottimet pöytiin!

Kun mielipiteeni kouluruuasta ilmaisen, saan niskaani melkoisen ryöpyn. Pitää olla kiitollinen, kun ilmaiseksi annetaan! (Öö, ilmaiseksi? Ihan omilla veroillani lasteni ruuan kustannan.) Kermaperseiden pitäisi oppia mitä on olla nälässä! (Öö, miksi ihmeessä pitäisi?) Ei saa haukkua ilmaista! (Öö, taas toi ilmainen! Saan kai minä laatua vaatia, kun kerran oikeasti siitäkin maksan!) Lasten pitää syödä koulussa, ei tässä kyse ole rahasta vaan asenteesta! (Niin ja? Ei syöminen velvollisuus ole.) Ja mitä näitä nyt on.

For the record. Kaikesta kermaperseydestäni huolimatta yritin, y-ri-tin, välittää lapsilleni positiivisen asenteen kouluruuasta. Se ei vaan kantanut ensimmäisiä kouluruokalassa vietettyjä hetkiä pitemmälle. Kun ei maistu, ei maistu. Kysyin tuossa tosikoiselta, millä kouluruuasta saisi parempaa, jotta hänkin sitä söisi. Vastaus oli ykskantaan: “Sun pitäs tulla kouluun kokiksi.” Meillä saa kotona hyvää ruokaa. Laadukkaista raaka-aineista valmistettua keskiluokkaisen kodin maukasta ruokaa. Ei eineksiä. Sekin tekee minusta elitistin.

No sori!

Syyllistäminen on äärettömän huono taktiikka. Olen elänyt syyllistämisen kanssa suurimman osan elämääni ja se on minulle punainen vaate. Nälkää näkevistä puhuminen lapsille, jotka eivät nälkää näe, on järjetöntä. Miten nälkäisen vatsa täyttyy sillä, että ei-nälkäinen syö vatsansa täyteen ruokaa, josta ei tykkää, jota ei selvästikään tarvitse? Äitinikin yritti: “Syö se hernekeittosi! Afrikassa lapset näkevät nälkää, sinun pitäisi olla kiitollinen!” Minä kymmenvuotiaana vastasin: “Ole hyvä ja pakkaa tämä hernarini lähetettäväksi Afrikkaan niille nälkäisille. Minä en tätä syö.”

Ihan silleen vakavasti ottaen. Kuulun siihen luokkaan tässä maassa, jota kai 88% kansasta halveksuu, koska kehtaan kuulua niihin 12%:iin, jotka tienaavat eniten ja näin ollen myös maksavat veroja eniten (aika surullista sinänsä, sillä en kyllä edes tienaa mitään jättisummia minäkään). On siis varmaan aivan ymmärrettävää, että minun valitukseni verovaroin kustannettavasta ruuasta aiheuttaa närää, sillä valtaosa muista on sillä vastaanottavalla puolella. Minä olen kuitenkin vähän sitä mieltä, että saan vaatia. Saan vaatia vastinetta sille rahalle, jonka palkastani yhteiskunnalle “lahjoitan”, jolla kustannan omien ja monen muunkin lasten kouluruokailun.

Ehkä tässä kouluruokailussakin pitäisi mennä siihen, että kyöhyysrajan alapuolella olevien perheiden lapsille se on ilmainen, loput maksavat siitä porrastetusti tai pakkaavat lapsilleen eväät, kuten Jenkeissä. Sitten katsotaan, kuinka moni siitä viitsii maksaa. Sitten katsotaan, miten muutkin alkavat vaatia sille parempaa laatua. Parempi laatu muuten ei tarkoita trendien aallonharjalla keikkumista, vaikka Sukula niin yrittääkin maisteluvideossaan viestittää. Vai sovittaisiinko ihan vaan, että verovaroillakin saisi lapsille parempaa? Jätetään vaikka suurmoskeija tai seuraava musiikkitalo rahoittamatta.

Malttia, rakkautta ja perspektiiviä

Toisinaan rattijuoppo ajaa koululaisen päälle ja siitä syntyy hetkeksi iso suru ja vähän aikaa poliitikot pohtivat alkolukkoja ja muita tiukennuksia. Joskus joku mieleltään sairas tuo kouluun aseen ja alkaa ampua sillä opettajia ja toisia oppilaita. Siitä syntyy hetkeksi iso suru ja vähän aikaa poliitikot pohtivat aselain tiukennuksia. Harvoin, mutta välillä, mieleltään sairas ihminen ajaa jalkakäytävälle lanaten mennessään muutaman viattoman kävelijän. Siityä syntyy hetkeksi iso suru ja vähän aikaa poliitikot pohtivat mielenterveyspalveluiden tilaa.

Kun kantasuomalainen tappaa ihmisiä järjettömällä tavalla, hyväksytään syyksi mielenterveydelliset ongelmat. Hetken aikaa mediassa vatvotaan sitä, miten tapahtunut olisi voitu estää. Olisiko jokaisessa autossa syytä olla alkolukko? Pitäisikö aselupaa hankkivalle teettää psykologiset testit? Olisiko poliisi voinut estää yliajon, sillä läheinenhän oli ilmaissut huolensa? Onko avohoito riittämätöntä? Joskus pohdinta johtaa toimiin, joskus se jää vain sanahelinäksi. Joskus otetaan muutaman vuoden kuluttua askel takaisinpäin, sillä tiukennus ei ollut sittenkään oikea ratkaisu.

Kun kantasuomalainen on tappanut ihmisiä järjettömällä tavalla, missä ovat barrikadeille nousijat silloin? Missä ne, jotka vaativat parempaa psykiatrista hoitoa ja enemmän sairaalapaikkoja? Omaiset yrittävät pitää ääntä, kertoa, miten apua on vaikea saada ja miten huonokuntoisia itsetuhoisia ja arvaamattomia potilaita lähetetään yksin kotiin, “avohoitoon”. Avunhuudot muuttuvat vaimeiksi piipityksiksi koneistossa.

Suomeen, kuten muuallekin Eurooppaan, on viimeisen kahden vuoden aikana tulvinut pakolaisia. Heitä on maassa jo kymmeniä tuhansia. Iso osa heistä on oikeasti turvapaikan tarpeessa. Iso osa heistä käyttäytyy kunnolla. Isolla osalla heistä ei ole ISISin kanssa muuta tekemistä, kuin että sitä he ovat lähteneet pakoon.

Väkisinkin isossa joukossa ihmisiä on muutama mätäkin omena. On muutama mielenterveydeltään hapertunut – kuinkahan hyvässä hapessa sitä itse olisi, jos joutuisi lähtemään kotoaan pakoon, toisenlaiseen kulttuuriin, toisenlaiseen ilmastoon, maahan johon sinua ei haluta? – ja muutama radikalisoitunut soluttautuja. On muutama elintasopakolainen sieltä, missä ei edes sodita. Paremman elämän sijaan uudessa maassa odottaa käsittämätön kulttuuri, kummallinen ruoka, kuukausien toimettomuus, rahattomuus ja seksittömyys. Vähemmästäkin turhautuu.

Liekö siis ihme, jos jossakin vaiheessa jollakin naksahtaa päässä? Yrittämättä arvailla tuon Turun 18-vuotiaan miehen mielentiloja, ISIS-kytköksiä tai muitakaan motiiveihin liittyviä asioita, yrittämättä synnyttää empatiaa hirmutekojen tekijää kohtaan – sillä siihen en toki itsekään kykene – yrittämättä puolustella, vähätellä tai selitellä, haluan vain sanoa, ettei yhden mädän omenan takia pidä tuomita kaikkia. Eikä etenkään tehdä johtopäätöksiä kenenkään ihonvärin pohjalta. Ei ne kaikki ei-valkoiset ole tänne tulleet sinua tappamaan ja vaimoasi ja tyttäriäsi raiskaamaan.

Viha ei ole koskaan synnyttänyt mitään hyvää. Vihalla vihaan vastaaminen lietsoo lisää vihaa. On mieletöntä sanoa, että muutaman tyypin takia kaikki pakolaiset pitäisi ajaa pois maasta. On mieletöntä sanoa, että kaikki, joiden ihonväri on eri kuin valtaväestön, olisivat syypäitä Turun tapahtumiin. On mieletöntä ajatella, että rajojen kiinni laittamisella jotenkin ratkaistaisiin tämä ongelma, jonka oire tuo Turun puukotus oli.

Viimeistään tässä vaiheessa itse kukin sinisilmäinen idealisti joutuu tarkistamaan kantansa vapaan maahantulon osalta. Olisi varmasti hyvä skreenata tulijat vähän tarkemmin. Olisi varmasti hyvä pitää kielteisen päätöksen saaneet valvonnassa, eikä antaa heidän vaeltaa vapaina pitkin maata – sillä kielteinen päätös tarkoittaa tiettävästi sitä, ettei heidän täällä ololleen ole perusteita. Olisi varmasti hyvä tehostaa akanoiden erottelua jyvistä, jotta oikeasti avun ja turvan tarpeessa olevat ihmiset pääsisivät mahdollisimman pian normaalin elämän alkuun.

Näiden tapahtumien jälkeen tarvitaan malttia. On muistettava, että Turussakin oli niin uhreina kuin heidän auttajinaan sekä suomalaisia että ulkomaalaisia. On muistettava, että niin pakolaisissa kuin kantasuomalaisissakin on sekä hyviä että pahoja ihmisiä – ja ennenkaikkea kaikkea siltä väliltä. On muistettava, että maailma ei ole mustavalkoinen, pakolaiskysymys ei ole mustavalkoinen, ihminen ei ole mustavalkoinen paitsi ehkä ajattelultaan.

Se, mikä minua erityisesti on perjantain tapahtumien jälkeen surettanut, on se, miten tämä kaikki on heijastunut ei niin valkoisiin Suomen kansalaisiin. Joku ei pääse työpaikalleen enää ilman henkkaria, ihonvärin vuoksi. Toinen hakataan koulussa, ihonvärin vuoksi. Tummaihoiset adoptiolapset, jotka jo muutenkin ovat saaneet viime vuosina enenevässä määrin kuulla solvauksia, saavat pelätä turvallisuutensa vuoksi. Täällä pitkään asuneet ulkomaalaiset saavat pelätä turvallisuutensa vuoksi. Syyttömät pakolaiset ja turvapaikanhakijat saavat täälläkin pelätä turvallisuutensa vuoksi.

Ymmärrän islamisaation pelon. Se on ihan validi pelko. Ei olisi ensimmäinenkään kerta, kun muslimit yrittävät valloittaa Euroopan. Kuitenkin mielestäni on hiukan kaukaa haettua, että pakolaisjoukot ovat täällä vain istuttaakseen islaminuskon ja kulttuurinsa tänne. Terrori-iskutkaan ei ihan palvele sitä tarkoitusta. Niiden tehtävä on lietsoa pelkoa ja vihaa, ja jos annamme niille vallan, on terroristi voittanut.

Naisten burkhat, tyttöjen yksityisten pukukoppien vaatimukset, porsaanlihan ja suvivirren kouluista poistamisen vaatiminen ynnä muut erityisvaateet, joita maan kasvava islamilaisväestö esittää, ovat ehkä jo lähempänä ajatusta maan islamisaation uhasta. Itse olen sitä mieltä, että maassa maan tavalla tai maasta pois. Jos ei meidän kulttuuri miellytä, ei täällä ole pakko olla. Suomalainen kulttuuri voi varmasti rikastua maahanmuuttajien kulttuurista, jos molemmin puolin on avoin mieli. Maahanmuuttajilla ei kuitenkaan ole sen enempää oikeutta vaatia kulttuurisia muutoksia kuin anopilla järjestellä keittiöni kaappeja.

Hirmuteko, oli se sitten terroriteko tai ei, järkyttää toki aina. Sitä enemmän se järkyttää, mitä lähemmäs se tulee. Ihmiset kokevat perusturvallisuutensa järkkyvän. Ymmärrän. Samaan aikaan kuitenkin on huomattavasti suuremmat mahdollisuudet jäädä auton alle suojatiellä kuin joutua hirmuteon uhriksi. Joku toki joutuu. Joku myös voittaa lotossa. Lotossa voittamisen mahdollisuus on näistä kahdesta se suurempi; lotto pelataan viikottain ja liki aina löytyy voittaja, kun taas terrori-iskuja ei ihan niin usein tapahdu onneksi edes Euroopanlaajuisesti. Harva meistä silti edes uneksii lottovoitosta. Turvallisuutemme ei tämän yksittäisen tapauksen jälkeen ole juuri sen vähäisempi kuin ennenkään.

X, Y, Z ja muut sukupolvet

Aamun pohdinta. Milleniaalit, X- ja Y-sukupolvet ja muut kummalliset liukuvat sukupolvimääritelmät. Luin Hesarin pääkirjoitusta, jossa Aino Miikkulainen kirjoittaa:

“Ennen vuosituhannen vaihdetta syntyneet millenniaalit, joihin itsekin kuulun, taistelivat ympäristöarvojen puolesta. Nykynuorille tärkeintä on sukupuolten, etnisten taustojen ja seksuaalisten suuntautumisten tasa-arvo. ENGLANNIKSI tätä sukupolvea Z…” ja heräsin jälleen pohtimaan, että mikä sukupolvi nyt sitten on mikä.

Tiettävästi minä 70-luvun lapsena kuulun nuoriin GenX:.iin. Siskoni puolestaan milleniaaleihin, eli GenY:hyn. Lapseni kai GenZ:aan sitten, vaikka milleniaaleihinkin vielä luetaan varhain tällä vuostuhannella syntyneitä. Heistä ei kuitenkaan vielä yksikään ole työelämässä, vanhimmatkin tämän vuostuhannen lapset kun ovat tänä vuonna 17. Miikkulainen siis venyttää Y:n jonnekin 90-luvulla syntyneisiin.

Välillä mietin, mikä sukupolvet erottaa, sillä liukuviahan ne oikeastaan ovat. Mielenkiintoista matematiikkaa joskus omassakin elämässäni on tullut laskettua havaittuani, että joku kaverini on oikeasti lähempänä äitini ikää kuin minun ja vice versa. Ikä ja syntymävuosi ovat kuitenkin vain lukuja. Ihmiset identifioituvat eri syistä eri ryhmiin.

Toki trendit vellovat ja esim. 80-luvun nuori on ihan muuta kuin 90-luvun nuori. Toisaalta, itse koen itseni 80-luvun nuoreksi, vaikka useimmat ikäiseni kokevat itsensä enempi 90-luvun nuoreksi. Ja niin ees päin.

Kuinka paljon sukupolvien erossa on lopultakaan kyse muusta kuin elämäntilanteen ja iän mukanaan tuoman katsantokannan erosta? Nuoriso on kautta viimeisen vuosisadan joka vuosikymmenellä mullistanut jotain. Vanhemmat sukupolvet ovat aina olleet kauhuissaan. Tämän päivän kauhistelvat vanhemmat sukupolvet olivat mukana rock’n’roll-vallankumouksessa tai vähintäänkin hippiajassa, vaikkeivät itse hippejä olisi olleetkaan.

Maailma on nuorisokulttuurin nousun myötä ollut jatkuvassa myllerryksessä, jokaisen uuden nuorisosukupolven (sic!) ottaessa jonkin uuden vanhan arvon ravisteluun. Sukupolvien välille ei tarvitse syntyä kuilua, jos vanhempikin polvi on valmis uudelleenajattelemaan arvojaan. Kuten vaikkapa tuota pääkirjoituksen seksuaalitasa-arvoa.

Kristinusko on vuosisatojen saatossa luonut läntisen maailman arvopohjan, jota näinä individualismin ja tieteen voittokulun vuosikymmeninä on alettu murtaa ja muovata uusiksi. Hyvä niin! Ennen EI ollut paremmin. Ei, vaikka varmaan tuntui turvallisemmalta nojata johonkin järjestykseen. Maailman jäsentäminen oli helpompaa, kun oli säännöt. On vain miehiä ja naisia ja avioliitto voi olla vain heidän välillään. Piste.

Valtaväestön turvallisuudentunne ei kuitenkaan ole kovin hyvä perustelu yksilöiden alaspainamiselle ja pakottamiselle johonkin, mihin he eivät sovi. Valtaväestö ei menetä mitään – paitsi ehkä sen turvallisuudentunteensa joutuessaan jäsentämään maailmaa uudestaan – jonkun toisen saadessa vapauden olla mitä on ja tulla noteeratuksi sellaisena, tulematta tuomituksi saati poltetuksi noitana roviolla.

Avoin mieli ei katso ikää ja sukupolvea, eikä kenenkään ole pakko jämähtää. Maailma muuttuu ja hyvä niin.