Köyhät ja sairaat

Leipäjono rumentaa katukuvaa, joten se pitäisi saada lakaistua pois silmistä. Suomessahan ei ole köyhyyttä, sillä yhteiskunta pitää kaikista huolen. Leipäjono on ikävä muistutus siitä, että yhteiskunnan huolenpito ei riitä kaikille päivittäiseen elämiseen ainakaan pääkaupunkiseudulla, missä eläminen on kallista. Pois silmistä, pois mielestä siis! Avuntarvetta ei kukaan voi eikä edes yritä kiistää, mutta hallituksen epistolan mukaisesti samalla, kun leipäjono lakaistaan maton alle, pyritään aktivoimaan jonottajia.

Aktivoinnissahan ei ole mitään pahaa, päinvastoin! Luin juuri eräästä amerikkalaiskaupungista, joka palkkasi katuihmiset keräämään roskia pientä palkkaa, ruokaa ja terveydenhuoltoa vastaan. Kodittomat ryhtyivät toimeen innolla ja olivat vastuuntuntoisia ja kaupungin edustajan mukaan ensiluokkaisia työntekijöitä. Samalla kadut siistiytyivät, kun roskat siirtyivät roskakoriin eivätkä kodittomat enää notku katujen kulmilla kerjäämässä. “I don’t like to ask for money, I’d rather earn it”, totesi artikkeliin haastateltu koditon.

Ihminen on luontaisesti aktiivinen ja kaipaa tekemistä. Ihminen on tyytyväisempi saamaansa, jos sen eteen on joutunut vähän tekemään jotain. Sosialismi sotii tätä vastaan passivoimalla ihmiset. Vastuu itsestä katoaa, kun kaikki tarjoillaan valmiina ja odotus on, että joku toinen huolehtii, että raha elämiseen tulee jostain. Kiukku nostaa päätään, kun yhteiskunta ei pystykään elättämään kaikkia odotusten mukaisella tasolla.

Ihmisen ei ole tarkoitus olla passiivinen vastaanottaja vaan aktiivinen tekijä. Siksi ihmettelen, että aktivoinnista puhutaan vasta nyt. Että vastikkeettomasta rahanjaosta puhutaan vasta nyt. En tarkoita, että vaikkapa hallituksen kaavailema työttömien aktiivimalli olisi hyvä. Ei se ole, sillä se sysää ongelmat pienen ihmisen niskaan, vaikka syy on yhteiskunnallinen. Aktivointi ei silti olisi pahitteeksi. Muutama tunti viikossa jotakin kaupungin määräämää työtä kuten kunnossapitotöitä kaupungin puistoissa, metsissä ja muissa. Sellaista, mitä kuka tahansa pystyy tekemään.

Leipäjonottajien aktivoinnin pohtimiseksi on perustettu komitea, jonka tehtävä tuntuu lähinnä olevan perustaa lisää komiteoita. Oikeasti ratkaisu ei ole vaikeakaan. Kaupungilta tai vaikka kirkolta, jos niin halutaan, riittävän iso tila – niitähän on vapaana joka puolella kauppojen sulkiessa ovia siellä ja täällä – ja avunhakijat työhön jakamaan ruoka-annoksia. Samalla voisi laajentaa ruuan lahjoittamista esimerkiksi kanavoimalla koulujen ylijäämäruuat näihin ruuanjakelupisteisiin. Pöydät ja tuolit tilaan, jotta ihmiset voivat jäädä sinne istumaan ja juttelemaan samalla. Sosialisointi on helpompaa kuin jonossa hytisten.

On tärkeää pitää huolta avuntarvitsijoista yhteiskunnassamme. Köyhistä, sairaista, niistä jotka eivät kykene itse itseään palkkatyöllä elättämään. Juuri nyt Suomessa on kuitenkin aivan liian helppo hypätä sosiaaliturvan kelkkaan, jos ei työnteko vain huvita. Suomessa yhteiskunnan tuilla voi elää minimipalkkaa paremmin, mikä on todella väärin. Väärin niitä kohtaan, jotka pyristelevät pienen palkkansa turvin, väärin niitä kohtaan, jotka makaavat laakereillaan tukia nostamassa. Ihmisen tarvitsee ottaa elämästään vastuu, jotta se olisi mielekästä.

Suomalaiset olivat ennen köyhyydestään huolimatta sisukasta työteliästä kansaa. Sotien jälkeen vielä puhallettiin yhteen hiileen ja kaikki pakersivat niska limassa paremman huomisen puolesta. Hallitus oli läpeensä sosialistinen ja kansa nyökytteli, että kyllä, on oikein luoda sosialistinen hyvinvointivaltio. Se kuitenkin toimii vain niin kauan kuin ihmiset ovat valmiita työskentelemään sen yhteisen hyvän eteen sen sijaan, että jokainen miettii, mitä itse saa.

Alkoholilakiuudistuksen myötä mediassa on näkynyt suorastaan koomisia kirjoituksia siitä, miten koko Suomi menee viemäristä alas, kun ihmiset eivät osaa mennä ajoissa nukkumaan, kun baareista saa viinaa mukaan aamuyöllä. Tämä on suorastaan surullisenhupaisa kuva siitä, miten aivottomina ihmisiä on alettu pitää. Jos ei äiti ole sanomassa milloin mennä nukkumaan, ei ihminen osaa silmiään sulkea, että jaksaa seuraavana päivänä töissä. Olemme perikadossa!

Ihan niin pahassa jamassa emme sentään vielä ole. Suurin osa suomalaisista on vielä vastuullisia työssäkävijöitä, mutta yhteiskunnan rattaille vastuutta makailemaan nousevien joukko kasvaa kasvamistaan. Eikä se ole vain heidän vikansa, vaan yhteiskunnan vinoutumien vika. Talous on lähtenyt jälleen kasvuun, mutta työpaikkoja ei tunnu olevan sen enempää kuin laskusuhdanteessa. Jotain on pielessä.

Perikato meitä odottaa, jos ei jotain tehdä koko yhteiskuntarakenteelle. Sosialismi nykymuodossaan joutaa romukoppaan. Niin yritysten kuin yksityisten keskituloisten verotusta pitäisi laskea niin että yrityksillä on varaa palkata työntekijöitä enemmän ja yksityisillä on varaa maksaa yksityisen sektorin palveluista kuten päiväkodeista ja terveydenhuollosta. Silloin yhteiskunnan ehkä vähän vähentyneet – ehkä edes ei niin paljon vähentyneet, kulutusvoiman kasvettua – verovarat voidaan paremmin ohjata sinne missä niitä tarvitaan oikeasti. Köyhille ja sairaille.

Ei työssäkäyvän keskituloisen pitäisi edes tarvita ytheiskunnan tukea päivähoitoon tai terveydenhuoltoon kuin hätätapauksissa (kuten vaikkapa aivokirurgiassa). Yhteiskunnan kustantamat resurssit kuuluvat pienituloisille ja niille, jotka eivät pysty itse itsestään huolehtimaan. Mielenterveyspalvelut ovat hyvä esimerkki täysin vikaan menneestä säästökohteesta. Jotta yhteiskunta toimisi, tulisi mielenterveyspalveluihin panostaa, ei säästää niistä.

Ihminen voi paremmin, kun hän on vastuussa itsestään. Kun on mielekästä tekemistä ja mahdollisuuksia vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Suomi ylpeilee sillä, miten hyvin täällä voi siihen vaikuttaa, mutta minä väitän sen olevan silkkaa silmänlumetta. Olemme ajautuneet passivoivaan yhteiskuntamalliin, jossa ihmiset voivat huonosti ja aktivoituvat vain kun heiltä yritetään vaatia jotain. Hallituksella on oikea ajatus, mutta toimet ovat väärät ja riittämättömät.

Pitäisiköhän yrittää itse päästä Arkadianmäelle seuraavissa vaaleissa? Tuskinpa sillä merkitystä olisi, yhden pienen äänellä, joka hukkuu satojen muiden erimielisiin ääniin. Kunhan siis jakelen mielipiteeni tässä blogissani.

Itsenäisyydestä

Itsenäinen Suomi täyttää tänään 100 vuotta – mitä tietenkään yksikään suomalainen ei voi olla tietämättä. Maa ainakin täällä Helsingissä on viime yönä peittynyt uuteen puhtoiseen lumivaippaa ja lämpötila on juuri sen yhden karvan verran pakkasen puolella, että lumi ainakin tämän päivää pysyykin maassa sotkeutumatta kaikkialla sen alla vellovaan syksyn sateiden aikaan saamaan mutaan. Päivä on suorastaan valoisa, ehkä vielä tunnin verran.

Media ja sosiaalinen media on täynnä erilaisia kirjoituksia siitä, mitä on olla suomalainen, millainen on Suomi tänä päivänä, keitä me suomalaiset olemme, miksi on hyvä tänä päivänä asua Suomessa. Lueskelin aamusella 100 kohdan listaa, jonka Suomessa asuva britti oli kirjoittanut, listaten syitä, miksi Suomi on hänestä “the most kick-ass country in the world“. Aika moni kohta nauratti, aika moni kohta oli osuva. Suomi on enimmäkseen mainio maa asua, omine quirkeineen ja muineen. Vaikken tästä talven kylmästä pimeydestä pidäkään. Enkä oikein lumestakaan isommin.

Minäkin toisinaan mietin, miksi asun Suomessa. Syyt ovat aika toisenlaiset kuin niillä, jotka ovat tänne omasta halustaan (tai rakkauden perässä) tulleet. Minä asun Suomessa ensisijaisesti siksi, että tänne satuin syntymään, eikä oikein ole ollut mahdollisuutta poiskaan muuttaa. Vielä. En minä sillä, että arvelisin ruohon olevan muualla maailmassa mitenkään vihreämpää kuin Suomessa, paitsi ihan konkreettisesti. Haluaisin jonnekin, missä ruohon on vihreää talvellakin, eikä minun tarvitsisi enää milloinkaan kääriytyä untuvatakkiin.

Minut on kasvatettu kunnioittamaan ja rakastamaan itsenäistä Suomea, isänmaatani. Vaikka joskus muuttaisin jonnekin lämpimään, olen aina suomalainen. Samaan aikaan tiedän, että osa minusta haluaa identifioitua toisin. Kun palaan Suomeen ulkomaan reissulta, minulla on vielä lentokoneessa hurja tarve olla olematta suomalainen. En halua olla osa sitä outoa massaa, joka palaa kotiin kuin lehmälauma. Kuitenkin olen ylpeä siitä, että palaan kotiin lentäessäni Suomeen. Ne on ehkä kaksi vähän eri asiaa.

Tässä näiden EU-vuosikymmenten aikana sitä on toisinaan pysähtynyt miettimään, kuinka itsenäisiä oikeastaan olemme EU:n sanellessa säädöksillään elämäämme. Toisaalta, heti seuraavaan hengenvetoon joudun aina kysymään, kuinka itsenäisiä me oikeastaan olimme sitä ennen, Neuvostoliiton sanellessa elämäämme vähän toisella taktiikalla. Jollain tapaa olemme koko itsenäisyytemme ajan olleet kuin vanhempiensa kotona asuva nipin napin aikuistunut lapsi. Itsenäisiä, mutta ihan kaikkia sääntöjä ei vieläkään pääse itse sanelemaan.

Hyvin tämä maa on luotsattu läpi ensimmäisen itsenäisyyden vuosisadan siitäkin huolimatta. Viime vuosikymmeninä olemme alkaneet jopa oppia olemaan vähän vähemmän anteeksipyyteleviä olemassa olostamme. On totta, että olemme pieni maa Euroopan laidalla, mutta meillä on maailmalle paljon annettavaa – ja olemme jo paljon antaneetkin. Kyllä tästä on ihan hyvä ponnistaa toiseen itsenäiseen vuosisataan.

Tänään sattui Hesarissa silmiini parikin artikkelia suomalaisista nuorista. Toiseen oli haastateltu neljää elämässään menestynyttä nuorta aikuista, toisessa puhuttiin yksinäisyyden aiheuttamasta syrjäytymisestä. Niin erilaisia tarinoita, samassa maassa, näennäisesti samoilla mahdollisuuksilla. Ei, me kaikki emme synny samoin edellytyksin, edes Suomessa. Ei se oikeastaan ole mahdollistakaan, sillä ulkoiset tekijät ovat vain osa kokonaisuutta. Hienoa Suomessa on se, että pääsääntöisesti yksilö voi käyttää koko potentiaalinsa, jos motivaatiota vain riittää.

Näin tenien mutsina sitä toisaalta seurailee tuon kasvavan sukupolvensa hapuilua tässä maailmassa, kun he etsivät paikkaansa, miettivät, mitä elämältään haluavat. Minulla ei ole heille korkealentoisia – tai edes matalalentoisia – tavoitteita. Toivon vain, että he löytävät oman tiensä ja ovat onnellisia elämässään.

Tosikoisen haaveet lentelevät tällä hetkellä melko korkealla ja tyttö on alkanut seurailla kouluarvosanojaan tarkemmin, jotta voisi haaveensa toteuttaa. Nostan hattua! Suunnitelmat voivat muuttua vielä monta kertaa, mutta on hienoa, että on jotain mihin tähdätä.

Esikoisen haaveet ja suunnitelmat ovat muuttuneet viimeisten vuosien aikana monta kertaa, mutta lopultakin taitaa olla niin, että rohkeus tarttua siihen, mikä on mielen pohjalla siintänyt jo vuosia, on puuttunut. Tämän syksyn aikana ajatus on muuttunut todellisuudeksi, kun poika otti yhteyttä Ypäjän Hevosopistoon ja päätti lopettaa päämäärättömäksi kokeneensa lukiossa haahuilun.

Sunnuntaina vien lapseni muuttokuormineen sinne keskelle ei mitään, puolentoista tunnin ajomatkan, mutta noin kolmen tunnin bussimatkan päähän kotoa. Itsenäistymisen ensiaskeleita pienen ihmisen tasolla. Äitiä jännittää varmaan enemmän kuin nuorta, aivan kuten silloin kun vei lapsia ensimmäisiä päiviä päivähoitoon. Ystävät ovat lohduttaneet, että kyllä elämä kantaa.

Kyllä se varmasti kantaakin, ja oikeasti olen hirveän ylpeä, että olen kasvattanut tuollaisen upean nuoren, joka nyt lähtee maailmalle siipiään kokeilemaan. Minä puhkun tuulta niiden alle, minkä voin ja otan aina vastaan, jos lapsi putoaakin vielä alas. Toivon, että kaikki menee hyvin ja että koulu vastaa odotuksia.

Tänään nostan maljan satavuotiaalle itsenäiselle Suomelle ja 17-vuotiaalle itsenäistyvälle esikoiselleni. Kippis ja skål ja cheers!

Kouluruokailusoppa

Yli kaksi miljoonaa veroeuroa lentää vuosittain syömättömän kouluruuan mukana roskikseen, kirjoitti Hesari tänä aamuna. Tottahan siitä some-poru nousi ja ihmiset alkoivat kysellä, miksei ylijäämäruokaa jaella työttömille ja muille nälkäisille. Niitäkin kai tässäkin maassa on, kaikesta sosiaaliturvasta huolimatta. Niin ainakin väitetään – joskin esimerkiksi tuo aiemmin mainittu valtamedia on toistaiseksi pahasti feilannut kyseisen faktan esittämisessä haastattelemalla “köyhiä” perheitä, joille jää etuuksista käteen enemmän kuin tuettomalle keskipalkkaiselle, ja jotka maksavat opiskelevan aikuisen lapsensakin vuokran. Anteeksi kuinka? Mikä köyhä?

Se on kuitenkin tarina sinänsä, annetaan sen nyt olla. Työnnän sen sijaan lusikkani kouluruokaan näin niin kuin veroja maksavana kahden ja puolen koululaisen äitinä. Mieheni kutsuu lapsiani nirsoiksi ja välillä sanoo, ettei heillä vain ole ollut koskaan riittävän nälkä, kun ei mikä tahansa kelpaa. Ei varmaan ole ei, sillä minulla ei ole ollut tarvetta pitää heitä nälässä. Ruokailufilosofiani on kovin erilainen kuin valtavirran, olen huomannut. En nimittäin varsinaisesti näe syytä pakottaa.

Samainen mieheni sanoo myös, että elämä on liian lyhyt huonon ruuan syömiseen. Niin että kumpi se nyt olikaan? Pitää syödä mitä eteen kannetaan, vai olla valikoiva ruokansa suhteen? Vai onko tässä tuplastandardi? Aikuiselle on ok valita, lapsen pitää vain olla kiitollinen, että edes saa ruokaa? Haloo! Elämme 2000-lukua, eikä täällä länsimaissa ole pakko nähdä nälkää. Ei ainakaan, jos sattuu syntymään keskiluokkaiseen perheeseen. Kermaperseiksikin meitä on haukuttu, mutta haukkukoot.

Niin, minun lasteni mielestä “huonoa ruokaa” on tyyliin parsakaali, ruusukaali, kukkakaali, keitetty porkkana, lanttu, rusinat porkkanaraasteessa (yök!) ja vetinen makaronilaatikko. Noin muutaman mainitakseni. Osasta olen ehdottoman samaa mieltä. Aika monessa ruoka-aineessa valmistus on kuitenkin aa ja oo. Makaronilaatikossa ja makaronilaatikossa on eroa. Ruusukaalin ja parsakaalin voi valmistaa mauttomaksi tai pirun maukkaaksi!

Työni puitteissa käyn satunnaisesti erilaisissa oppilaitoksissa (toisen asteen ja joskus vähän kolmannenkin) ja joudun syömään niiden ruokaloissa. Joskus syön pelkästään salaattia, joskus ronkin vähän lämmintä epämääräistä *jotain*. Kiristelen hampaitani siitä, että maksoin siitä mauttomasta ja vetisestä annoksesta melkein kympin. En siis edes osaa syyttää lapsiani siitä, ettei kouluruoka maistu.

Minulla olisi kovin yksinkertainen ratkaisu lasten syömättömyyteen. Siirretään kouluruuan valmistus pois liikelaitoksilta, kuten Amicalta ja Sodexholta ja mitä näitä Palmioita nyt on ja ruuan valmistus taikaisin koulukeittiöihin tai alueellisiin keskuskeittiöihin. Yksinkertaistetaan ruokalistaa: sen sijaan että yritetään väkisin vääntää ruokaan kamalasti kaikkea kummallista, tehdään yksinkertaisia ruokia. Makaronilaatikko makaronilaatikkona ilman porkkanaa. Porkkanaraaste porkkanana ilman ananaksia ja rusinoita ja lanttua. Ja niin edelleen. Tarjoillaan vaikka vähän erillään niitä lisäjuttuja. Maustetaan maukkaaksi, eikä kummalliseksi. Laitetaan herrajjestas suolasirottimet pöytiin!

Kun mielipiteeni kouluruuasta ilmaisen, saan niskaani melkoisen ryöpyn. Pitää olla kiitollinen, kun ilmaiseksi annetaan! (Öö, ilmaiseksi? Ihan omilla veroillani lasteni ruuan kustannan.) Kermaperseiden pitäisi oppia mitä on olla nälässä! (Öö, miksi ihmeessä pitäisi?) Ei saa haukkua ilmaista! (Öö, taas toi ilmainen! Saan kai minä laatua vaatia, kun kerran oikeasti siitäkin maksan!) Lasten pitää syödä koulussa, ei tässä kyse ole rahasta vaan asenteesta! (Niin ja? Ei syöminen velvollisuus ole.) Ja mitä näitä nyt on.

For the record. Kaikesta kermaperseydestäni huolimatta yritin, y-ri-tin, välittää lapsilleni positiivisen asenteen kouluruuasta. Se ei vaan kantanut ensimmäisiä kouluruokalassa vietettyjä hetkiä pitemmälle. Kun ei maistu, ei maistu. Kysyin tuossa tosikoiselta, millä kouluruuasta saisi parempaa, jotta hänkin sitä söisi. Vastaus oli ykskantaan: “Sun pitäs tulla kouluun kokiksi.” Meillä saa kotona hyvää ruokaa. Laadukkaista raaka-aineista valmistettua keskiluokkaisen kodin maukasta ruokaa. Ei eineksiä. Sekin tekee minusta elitistin.

No sori!

Syyllistäminen on äärettömän huono taktiikka. Olen elänyt syyllistämisen kanssa suurimman osan elämääni ja se on minulle punainen vaate. Nälkää näkevistä puhuminen lapsille, jotka eivät nälkää näe, on järjetöntä. Miten nälkäisen vatsa täyttyy sillä, että ei-nälkäinen syö vatsansa täyteen ruokaa, josta ei tykkää, jota ei selvästikään tarvitse? Äitinikin yritti: “Syö se hernekeittosi! Afrikassa lapset näkevät nälkää, sinun pitäisi olla kiitollinen!” Minä kymmenvuotiaana vastasin: “Ole hyvä ja pakkaa tämä hernarini lähetettäväksi Afrikkaan niille nälkäisille. Minä en tätä syö.”

Ihan silleen vakavasti ottaen. Kuulun siihen luokkaan tässä maassa, jota kai 88% kansasta halveksuu, koska kehtaan kuulua niihin 12%:iin, jotka tienaavat eniten ja näin ollen myös maksavat veroja eniten (aika surullista sinänsä, sillä en kyllä edes tienaa mitään jättisummia minäkään). On siis varmaan aivan ymmärrettävää, että minun valitukseni verovaroin kustannettavasta ruuasta aiheuttaa närää, sillä valtaosa muista on sillä vastaanottavalla puolella. Minä olen kuitenkin vähän sitä mieltä, että saan vaatia. Saan vaatia vastinetta sille rahalle, jonka palkastani yhteiskunnalle “lahjoitan”, jolla kustannan omien ja monen muunkin lasten kouluruokailun.

Ehkä tässä kouluruokailussakin pitäisi mennä siihen, että kyöhyysrajan alapuolella olevien perheiden lapsille se on ilmainen, loput maksavat siitä porrastetusti tai pakkaavat lapsilleen eväät, kuten Jenkeissä. Sitten katsotaan, kuinka moni siitä viitsii maksaa. Sitten katsotaan, miten muutkin alkavat vaatia sille parempaa laatua. Parempi laatu muuten ei tarkoita trendien aallonharjalla keikkumista, vaikka Sukula niin yrittääkin maisteluvideossaan viestittää. Vai sovittaisiinko ihan vaan, että verovaroillakin saisi lapsille parempaa? Jätetään vaikka suurmoskeija tai seuraava musiikkitalo rahoittamatta.

Malttia, rakkautta ja perspektiiviä

Toisinaan rattijuoppo ajaa koululaisen päälle ja siitä syntyy hetkeksi iso suru ja vähän aikaa poliitikot pohtivat alkolukkoja ja muita tiukennuksia. Joskus joku mieleltään sairas tuo kouluun aseen ja alkaa ampua sillä opettajia ja toisia oppilaita. Siitä syntyy hetkeksi iso suru ja vähän aikaa poliitikot pohtivat aselain tiukennuksia. Harvoin, mutta välillä, mieleltään sairas ihminen ajaa jalkakäytävälle lanaten mennessään muutaman viattoman kävelijän. Siityä syntyy hetkeksi iso suru ja vähän aikaa poliitikot pohtivat mielenterveyspalveluiden tilaa.

Kun kantasuomalainen tappaa ihmisiä järjettömällä tavalla, hyväksytään syyksi mielenterveydelliset ongelmat. Hetken aikaa mediassa vatvotaan sitä, miten tapahtunut olisi voitu estää. Olisiko jokaisessa autossa syytä olla alkolukko? Pitäisikö aselupaa hankkivalle teettää psykologiset testit? Olisiko poliisi voinut estää yliajon, sillä läheinenhän oli ilmaissut huolensa? Onko avohoito riittämätöntä? Joskus pohdinta johtaa toimiin, joskus se jää vain sanahelinäksi. Joskus otetaan muutaman vuoden kuluttua askel takaisinpäin, sillä tiukennus ei ollut sittenkään oikea ratkaisu.

Kun kantasuomalainen on tappanut ihmisiä järjettömällä tavalla, missä ovat barrikadeille nousijat silloin? Missä ne, jotka vaativat parempaa psykiatrista hoitoa ja enemmän sairaalapaikkoja? Omaiset yrittävät pitää ääntä, kertoa, miten apua on vaikea saada ja miten huonokuntoisia itsetuhoisia ja arvaamattomia potilaita lähetetään yksin kotiin, “avohoitoon”. Avunhuudot muuttuvat vaimeiksi piipityksiksi koneistossa.

Suomeen, kuten muuallekin Eurooppaan, on viimeisen kahden vuoden aikana tulvinut pakolaisia. Heitä on maassa jo kymmeniä tuhansia. Iso osa heistä on oikeasti turvapaikan tarpeessa. Iso osa heistä käyttäytyy kunnolla. Isolla osalla heistä ei ole ISISin kanssa muuta tekemistä, kuin että sitä he ovat lähteneet pakoon.

Väkisinkin isossa joukossa ihmisiä on muutama mätäkin omena. On muutama mielenterveydeltään hapertunut – kuinkahan hyvässä hapessa sitä itse olisi, jos joutuisi lähtemään kotoaan pakoon, toisenlaiseen kulttuuriin, toisenlaiseen ilmastoon, maahan johon sinua ei haluta? – ja muutama radikalisoitunut soluttautuja. On muutama elintasopakolainen sieltä, missä ei edes sodita. Paremman elämän sijaan uudessa maassa odottaa käsittämätön kulttuuri, kummallinen ruoka, kuukausien toimettomuus, rahattomuus ja seksittömyys. Vähemmästäkin turhautuu.

Liekö siis ihme, jos jossakin vaiheessa jollakin naksahtaa päässä? Yrittämättä arvailla tuon Turun 18-vuotiaan miehen mielentiloja, ISIS-kytköksiä tai muitakaan motiiveihin liittyviä asioita, yrittämättä synnyttää empatiaa hirmutekojen tekijää kohtaan – sillä siihen en toki itsekään kykene – yrittämättä puolustella, vähätellä tai selitellä, haluan vain sanoa, ettei yhden mädän omenan takia pidä tuomita kaikkia. Eikä etenkään tehdä johtopäätöksiä kenenkään ihonvärin pohjalta. Ei ne kaikki ei-valkoiset ole tänne tulleet sinua tappamaan ja vaimoasi ja tyttäriäsi raiskaamaan.

Viha ei ole koskaan synnyttänyt mitään hyvää. Vihalla vihaan vastaaminen lietsoo lisää vihaa. On mieletöntä sanoa, että muutaman tyypin takia kaikki pakolaiset pitäisi ajaa pois maasta. On mieletöntä sanoa, että kaikki, joiden ihonväri on eri kuin valtaväestön, olisivat syypäitä Turun tapahtumiin. On mieletöntä ajatella, että rajojen kiinni laittamisella jotenkin ratkaistaisiin tämä ongelma, jonka oire tuo Turun puukotus oli.

Viimeistään tässä vaiheessa itse kukin sinisilmäinen idealisti joutuu tarkistamaan kantansa vapaan maahantulon osalta. Olisi varmasti hyvä skreenata tulijat vähän tarkemmin. Olisi varmasti hyvä pitää kielteisen päätöksen saaneet valvonnassa, eikä antaa heidän vaeltaa vapaina pitkin maata – sillä kielteinen päätös tarkoittaa tiettävästi sitä, ettei heidän täällä ololleen ole perusteita. Olisi varmasti hyvä tehostaa akanoiden erottelua jyvistä, jotta oikeasti avun ja turvan tarpeessa olevat ihmiset pääsisivät mahdollisimman pian normaalin elämän alkuun.

Näiden tapahtumien jälkeen tarvitaan malttia. On muistettava, että Turussakin oli niin uhreina kuin heidän auttajinaan sekä suomalaisia että ulkomaalaisia. On muistettava, että niin pakolaisissa kuin kantasuomalaisissakin on sekä hyviä että pahoja ihmisiä – ja ennenkaikkea kaikkea siltä väliltä. On muistettava, että maailma ei ole mustavalkoinen, pakolaiskysymys ei ole mustavalkoinen, ihminen ei ole mustavalkoinen paitsi ehkä ajattelultaan.

Se, mikä minua erityisesti on perjantain tapahtumien jälkeen surettanut, on se, miten tämä kaikki on heijastunut ei niin valkoisiin Suomen kansalaisiin. Joku ei pääse työpaikalleen enää ilman henkkaria, ihonvärin vuoksi. Toinen hakataan koulussa, ihonvärin vuoksi. Tummaihoiset adoptiolapset, jotka jo muutenkin ovat saaneet viime vuosina enenevässä määrin kuulla solvauksia, saavat pelätä turvallisuutensa vuoksi. Täällä pitkään asuneet ulkomaalaiset saavat pelätä turvallisuutensa vuoksi. Syyttömät pakolaiset ja turvapaikanhakijat saavat täälläkin pelätä turvallisuutensa vuoksi.

Ymmärrän islamisaation pelon. Se on ihan validi pelko. Ei olisi ensimmäinenkään kerta, kun muslimit yrittävät valloittaa Euroopan. Kuitenkin mielestäni on hiukan kaukaa haettua, että pakolaisjoukot ovat täällä vain istuttaakseen islaminuskon ja kulttuurinsa tänne. Terrori-iskutkaan ei ihan palvele sitä tarkoitusta. Niiden tehtävä on lietsoa pelkoa ja vihaa, ja jos annamme niille vallan, on terroristi voittanut.

Naisten burkhat, tyttöjen yksityisten pukukoppien vaatimukset, porsaanlihan ja suvivirren kouluista poistamisen vaatiminen ynnä muut erityisvaateet, joita maan kasvava islamilaisväestö esittää, ovat ehkä jo lähempänä ajatusta maan islamisaation uhasta. Itse olen sitä mieltä, että maassa maan tavalla tai maasta pois. Jos ei meidän kulttuuri miellytä, ei täällä ole pakko olla. Suomalainen kulttuuri voi varmasti rikastua maahanmuuttajien kulttuurista, jos molemmin puolin on avoin mieli. Maahanmuuttajilla ei kuitenkaan ole sen enempää oikeutta vaatia kulttuurisia muutoksia kuin anopilla järjestellä keittiöni kaappeja.

Hirmuteko, oli se sitten terroriteko tai ei, järkyttää toki aina. Sitä enemmän se järkyttää, mitä lähemmäs se tulee. Ihmiset kokevat perusturvallisuutensa järkkyvän. Ymmärrän. Samaan aikaan kuitenkin on huomattavasti suuremmat mahdollisuudet jäädä auton alle suojatiellä kuin joutua hirmuteon uhriksi. Joku toki joutuu. Joku myös voittaa lotossa. Lotossa voittamisen mahdollisuus on näistä kahdesta se suurempi; lotto pelataan viikottain ja liki aina löytyy voittaja, kun taas terrori-iskuja ei ihan niin usein tapahdu onneksi edes Euroopanlaajuisesti. Harva meistä silti edes uneksii lottovoitosta. Turvallisuutemme ei tämän yksittäisen tapauksen jälkeen ole juuri sen vähäisempi kuin ennenkään.

X, Y, Z ja muut sukupolvet

Aamun pohdinta. Milleniaalit, X- ja Y-sukupolvet ja muut kummalliset liukuvat sukupolvimääritelmät. Luin Hesarin pääkirjoitusta, jossa Aino Miikkulainen kirjoittaa:

“Ennen vuosituhannen vaihdetta syntyneet millenniaalit, joihin itsekin kuulun, taistelivat ympäristöarvojen puolesta. Nykynuorille tärkeintä on sukupuolten, etnisten taustojen ja seksuaalisten suuntautumisten tasa-arvo. ENGLANNIKSI tätä sukupolvea Z…” ja heräsin jälleen pohtimaan, että mikä sukupolvi nyt sitten on mikä.

Tiettävästi minä 70-luvun lapsena kuulun nuoriin GenX:.iin. Siskoni puolestaan milleniaaleihin, eli GenY:hyn. Lapseni kai GenZ:aan sitten, vaikka milleniaaleihinkin vielä luetaan varhain tällä vuostuhannella syntyneitä. Heistä ei kuitenkaan vielä yksikään ole työelämässä, vanhimmatkin tämän vuostuhannen lapset kun ovat tänä vuonna 17. Miikkulainen siis venyttää Y:n jonnekin 90-luvulla syntyneisiin.

Välillä mietin, mikä sukupolvet erottaa, sillä liukuviahan ne oikeastaan ovat. Mielenkiintoista matematiikkaa joskus omassakin elämässäni on tullut laskettua havaittuani, että joku kaverini on oikeasti lähempänä äitini ikää kuin minun ja vice versa. Ikä ja syntymävuosi ovat kuitenkin vain lukuja. Ihmiset identifioituvat eri syistä eri ryhmiin.

Toki trendit vellovat ja esim. 80-luvun nuori on ihan muuta kuin 90-luvun nuori. Toisaalta, itse koen itseni 80-luvun nuoreksi, vaikka useimmat ikäiseni kokevat itsensä enempi 90-luvun nuoreksi. Ja niin ees päin.

Kuinka paljon sukupolvien erossa on lopultakaan kyse muusta kuin elämäntilanteen ja iän mukanaan tuoman katsantokannan erosta? Nuoriso on kautta viimeisen vuosisadan joka vuosikymmenellä mullistanut jotain. Vanhemmat sukupolvet ovat aina olleet kauhuissaan. Tämän päivän kauhistelvat vanhemmat sukupolvet olivat mukana rock’n’roll-vallankumouksessa tai vähintäänkin hippiajassa, vaikkeivät itse hippejä olisi olleetkaan.

Maailma on nuorisokulttuurin nousun myötä ollut jatkuvassa myllerryksessä, jokaisen uuden nuorisosukupolven (sic!) ottaessa jonkin uuden vanhan arvon ravisteluun. Sukupolvien välille ei tarvitse syntyä kuilua, jos vanhempikin polvi on valmis uudelleenajattelemaan arvojaan. Kuten vaikkapa tuota pääkirjoituksen seksuaalitasa-arvoa.

Kristinusko on vuosisatojen saatossa luonut läntisen maailman arvopohjan, jota näinä individualismin ja tieteen voittokulun vuosikymmeninä on alettu murtaa ja muovata uusiksi. Hyvä niin! Ennen EI ollut paremmin. Ei, vaikka varmaan tuntui turvallisemmalta nojata johonkin järjestykseen. Maailman jäsentäminen oli helpompaa, kun oli säännöt. On vain miehiä ja naisia ja avioliitto voi olla vain heidän välillään. Piste.

Valtaväestön turvallisuudentunne ei kuitenkaan ole kovin hyvä perustelu yksilöiden alaspainamiselle ja pakottamiselle johonkin, mihin he eivät sovi. Valtaväestö ei menetä mitään – paitsi ehkä sen turvallisuudentunteensa joutuessaan jäsentämään maailmaa uudestaan – jonkun toisen saadessa vapauden olla mitä on ja tulla noteeratuksi sellaisena, tulematta tuomituksi saati poltetuksi noitana roviolla.

Avoin mieli ei katso ikää ja sukupolvea, eikä kenenkään ole pakko jämähtää. Maailma muuttuu ja hyvä niin.

Silmiin sattunutta

En nyt puhu katupölystä (jota sitäkin on, vaikkei minua olekaan juuri vielä vaivannut, esikoista sitäkin enemmän), enkä siitepölystäkään (josta samat sanat), vaan kun tässä vaihteeksi on aikaa aamulla cappucinon seurassa rauhassa selailla Facebookkia ja uutisia, sattuu silmiin kaikenlaista ajtuksia herättävää. Eilisten hajanaisten havaintojen lisäksi.

Kunnollisen kahvin metsästys

Sinänsä juon kahvia kuin kahvia, vaikka mustana, kunhan saan kofeiinifiksini aamulla. Kuitenkin, jos aikaa suinkin on, etsin mieluummin itselleni kunnollisen cappucinon tai latten automaatti- ja tippukahvin sijaan. Kotona toki juon ensimmäisen, pehmeän ja täydellisen macchiaton, mutta niinä aamuina, kun joudun sonnustautumaan kotoa jonnekin, ei se yksi kovin pitkälle riitä. Eilen oli sellainen päivä, kolmas tällä viikolla.

Olen havainnut, että vaikka kahvilakulttuuri Helsingissä alkaa jo olla aika ok, ja näiden isojen ketjujen – Espresso House, Robert’s, Starbuck’s ja Picnic – lisäksi monista pienistäkin kahviloista saa muutakin kuin sitä sumppia, on monilla alueilla ihan mahdotonta löytää mitään muuta kuin tunteja seissyttä Juhlamokkaa. Niin myös siinä Hakaniemen metroasema nurkilla Kallion puolella. Chillin vierestä sentään löytyi pieni leipomomyymälä, joka jättimarenkien, herkullisen näköisten kakkujen, leipien ja muiden leivonnaisten lisäksi tarjoili italialaispaahtoista espressoa. Halvemmalla kuin edellämainitut ketjut.

Wilma-viestit

Eilisen koulutuspäivän aikana kun tauoilla tsekkailin kännykkääni, tulvi sinne ihan liian monta Wilma-viestiä. Syy ei suinkaan ollut koulun, vaan nuorimmaiseni, joka ei vaan aamulla vaivautunut kouluun. En tiedä, mitä sen lapsen kanssa pitäisi tehdä, kun asenne on fuck you, ei kiinnosta. Koulusta ei juuri ole apua, sillä nykypäivänä ei koulut usko rangaistuksiin, jotka motivoisi edes vähän. Itsekin olen yrittänyt tätä vastuuttamista ja luottamista, mutta se ei näytä seiskateinin kanssa johtavan mihinkään, joten lähti laitteet jäähylle ja niiden kanssa säännöt kovenee jatkossakin. Eilen keitti vaihteeksi yli.

Muumit of Finland eikun…

Suhteellisen hupaisa pieni juttu, missä muumit poseeraavat TOF-kuvissa. http://kikatin.com/tarinat-jotka-tove-jansson-jatti-kirjoittamatta-tom-muumiland

Suomalainen Sisu

Se voima tai piirre, jonka vuoksi suomalaiset eivät ole uhriutuneet vuosisatojen saatossa, vaan työskennelleet kovemmin silloinkin kun Venäjä on potkinut päähän ja mitä nyt kaikkee. Aina tähän päivään asti, kun uhriutuminen on päivän sana ja Suomalainen Sisu on vikinäryhmä, joka itkee sitä, miten pakolaiset on tuhonneet Suomen, vain vähän karrikoiden. http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005137604.html

Vain tilaajille

Hesari on koventanut linjaansa ilmaisten artikkelien suhteen. Lienee lehdellä jonkinlainen ahdinko. En silti edelleenkään osta tilausta, vaikka välillä ärsyttääkin, etten voi jotain mielenkiintoisen oloista artikkelia lukea. Hesari ei silti mielestäni ole tilauksen arvoinen. Ei enää. Sekin on mennyt klikkiotsikointiin ja mukauutisiin niin vahvasti. Silti selailen mieluummin Hesarin etusivun kuin Ylen. Go figure.

Lontoon terrori-isku

Isis on ilmoittautunut tekijäksi, joten liekö Brexitillä mitään tekemistä asian kanssa. Tai ehkä onkin, sillä sen jälkeen Britannian rajat sulkeutuu Isis-pakolaisille. Logiikka ontuu ihan vähän, mutta eihän terrorismissa sitä ole muutenkaan, joten yhtä hyvin. Anyway, se oli noin niinkun terrori-iskujen skaalassa aika epäonnistunut sikäli, että uhrien määrä on kai tällä hetkellä viisi, joista yksi on hyökkääjä itse. Onneksi.

Perjantai

‘Nuff said.

Ihan aito avioliitto

Ihan näin alkuun: onneksi olkoon sateenkaariväki. Toivottavasti vatvominen ja puljaaminen viimein loppuu ja saatte nauttia samoista oikeuksista kuin me heteron valtaväestön edustajat. Onneksi meistä selvästi suurin osa näkee omaa napaansa pitemmälle ja ymmärtää, että rakkautenne ja perheenne on aivan yhtä arvokas kuin keskivertoheteronkin ja ansaitsette tasa-arvoisen kohtelun yhteiskunnassa. Seuraavaksi vielä jos se äitiyslaki ja samassa hengessä miksei isyyslaki sekä tietenkin vielä translakikin saataisiin kuntoon, voisi jo sanoa, että terve järki ja rakkaus voittavat.

Voisin tässä yhteiskunnallista keskustelua jollain silmällä seuranneena hämmästellä ja kummastella Aito Avioliitto -aloitteen kannattajia ja sitä fanaattista suhtautumista, joka etenkin uskoviksi kristityiksi itseään tituleeraavilla on tätä tasa-arvoisuutta kohtaan. En kuitenkaan hämmästele enkä kummastele, ainoastaan suren. Valitettavasti tunnen tuon fanaattisuuden henkilökohtaisesti, elinhän nuoruusvuoteni helluntailaisuudessa ja sen ahtaudessa, mitä seksuaalisuuteen tulee.

Minä siis ymmärrän. Ymmärrän sen, ettei Raamatun ja sitä myötä kristillisen doktriinin mukaan homoseksuaalisuus ole oikein. Kuten ei esiaviollinen seksikään. Homous on synti, joten se täytyy kieltää ja homoille tarjota mahdollisuus eheytymiseen. Ei avioliittoon. Ymmärrän sen, että tällainen laki tuntuu fanaattisesta kristitystä iskulta vyön alle (pun intended) ja juuri nyt varmasti kristikunnassa rukoillaan hartaasti Suomen kadotukseen matkalla olevan kansan puolesta.

En kuitenkaan ymmärrä, mitä tekemistä näiden kristittyjen uskomuksilla on meidän yhteiskuntamme lakien kanssa. Olkoonkin, että historiallisesti olemme kristitty kansa ja alunperin laki ja Raamattu kulki koko lailla käsi kädessä. Olemme kuitenkin kulkeneet läpi valistuksen ja ohi kirkon vallan. Olemme ihmisiä, joille oma ajattelu on sallittua. Ihmisiä, joista valtaosa ei enää usko kirkon – minkään kirkon – oppeja. Kirkko, helluntailaiset, ketkä tahansa kristityt pitäkööt avioliittonsa heteroavioliittona ja pitäkööt uskonsa ja pitäkööt ymmärryksensä oikeasta ja väärästä. Muita ei kuitenkaan tarvitsisi sitoa heidän oppiinsa.

Ymmärrän, että kristityt uskovat omistavansa totuuden, onhan heidän jumalansa Totuuden Jumala. Minulla on uutisia! Se on vain yksi totuus! Vain kristittyjen totuus! Ja asiat, jotka kristityistä ovat kauhistus, voivat olla jossain muualla aivan normaali asia. Ihan kuten hindu ei syö lehmää, mutta kristitty ei siitä omantunnontuskia saa. Hinduillakin on totuus. Se totuus on, että lehmä on pyhä eikä sitä sovi syödä. Intiassa on muitakin uskontoja, eikä tiettävästi hindut pakota muslimeja olemaan syömättä lehmiä tai muslimit pakota hinduja olemaan syömättä possua. Olkoonkin, että tämä uskonnollinen kahtiajakautuneisuus synnytti sodan ja kaksi erillistä valtiota – mikä oikeastaan vain vahvistaa pointtia, ettei uskonnon pitäisi ohjata yhteiskuntaa.

Kristinuskon keskeinen sanoma on rakkaus. Aika usein sitä on aika vaikea nähdä, sillä se hukkuu kaiken maailman oppikiistojen ja syntisten tuomitsemisten alle. Jos nyt Raamattua on yhtään uskominen, julisti Jeesus nimenomaan rakkautta ja veljeili kaikkien niiden kanssa, joita juutalainen hurskasteleva yhteiskunta hylki. Aika kauas on nykykristikunta siitä tullut. Nykykristityt uskovat mieluummin Paavalin kirjoituksia. Paavalin, joka oli ennen fariseus eli lainoppinut ja näin ollen ihan luonnostaan lainlaatija. Paavali se oli, ei Jeesus, joka käski naisen vaieta seurakunnassa (koska juoruaminen häiritsi saarnaa) ja sanoi, ettei miehen pidä maata miehen kanssa kuten naisen kanssa maataan (niin no, vähän erillä laillahan se yleensä tapahtuukin ;) ).

Jos palattaisiin ihan kristinuskon alkulähteille, sinne Jeesuksen tekoihin siten kuin evankeliumit sen paremman historiankirjoituksen puutteessa kertovat, ei kovin suuria oppikeskusteluita tarvitsisi käydä, sillä Jeesus itse julisti ihan vain sitä lähimmäisistä välittämistä. Kristityt tänä päivänä voisivat ottaa mestaristaan oppia ja jättää ne kivet heittämättä. Keskittyä enemmän vaikkapa vähäosaisten auttamiseen (pyyteettä, ilman sitä ainaista evankeliointia) ja vähemmän muiden ihmisten seksielämään. Ymmärrän,faktuaalisesti, että kristinuskon perusoppiin kuuluu evankeliointi ja käännyttäminen – Jeesushan se käski: menkää ja tehkää jne. – uskoohan kristinusko olevansa ainoa oikea usko(nto). En silti ymmärrä sitä näin inhimillisesti.

Minullekin eräs henkilö sanoi mielipiteeni ilmaistuani: “Tervetuloa Jumalan luo.” Minä olen jo Jumalani löytänyt, kiitos vaan. Ihmisyys, inhimillisyys ja rakkaus. Siinä minulle Jumalaa tarpeeksi. That said, hyväksyn sen, että ihmisillä on erilaisia mielipiteitä, eikä uskovan mielipide tasa-arvoisesta avioliitosta tai translaista tai muustakaan ole sen väheksyttävämpi kuin minun mielipiteeni. Meinaan vaan, että ei kai se heille kuulu, onko joku naimisissa samaa vai eri sukupuolta olevan kanssa? Ei kai se heiltä ole poissa, sillä ei kukaan heitä pakota naimisiin samaa sukupuolta olevan kanssa.

Live, love, breathe. Elä ja anna elää. Peace, people!