Ansaan narratut

Oletteko huomanneet? Maailma on enää yhtä kohua. Eilen näkkileipä aiheutti syöpää, tänään verenpainelääkkeet. Huomenna rauhoitellaan, että hei hei hei, se on aika pieni se riski. Klikkitavoitteet saavutettu kahdelle päivälle: kohu ja sen rauhoitus. Syöpäriskien väliin heitetään vähän ympäristökohua, sillä eihän yhdellä ja samalla loputtomiin myydä. Hei, tyhmä kierrättäjä! Olet ympäristörikollinen, sillä muovisi dumpataan Kiinassa mereen! Kunnes, aprillia syö silliä! Suomen muovit hoidetaan täällä. Damage on kuitenkin jo tehty. Taas on pientä ihmistä viety kuin sikaa narussa ja Lidlikin lähti mukaan poistamalla myymälöistään muovit. Anteeksi nyt taas kuinka?

Elämme aikaa, jolloin ihmisen pitäisi oleman tiedostavimmillaan. Valistuksen ja koulutuksen aikaa. Kuitenkin tuntuu, että pieni ihminen on enemmän vedätettävissä kuin koskaan. Informaatiota tulee joka tuutista ja kun meidät on opetettu olemaan tiedostavia, on ympäristöasioihin ja sairauksiin vetoaminen mitä helpoin tie massahysteriaan. Kenen lie agendalla tuokin muovijuttu. Vahinkoihin en usko, mitä valeuutisiin tulee. Suonpää Kirkossa ja Kaupungissa kirjoitti, ettei olisi ollut toimittajalta iso vaiva tarkistaa. Ei varmasti olisi. Skeptinen minä sanon, että juttu laitettiin juuri sellaisena kuin se oli, ihan tarkoituksellisesti.

Kuulostanko nyt jo salaliittoteoreetikolta? Ehkä, mutta kun tätä maailmanmenoa tarkastelee, tulee väkisinkin mieleen “What do we want” -meemi. Ihmiset voivat länsimaissa olla koulutetumpia kuin koskaan, mutta helposti yllytettäviä laumaeläimiä he yhä ovat. Vaikka mediakriittisyyttä opetetaan, fiksuinkin haksahtaa välillä ja herkkäuskoinen useinkin. Ei ole aina edes ihan helppoa tunnistaa valetta totuudesta, ei vaikka yrittäisi. Google on yhtaikaa ystävä ja vihollinen.

Uutisia lähinnä puolella silmällä seuraavana (ja ihan tarkoituksellisesti niin) hämmennyin, kun sunnuntaina isäni pilke silmäkulmassa paheksui muovihaaruikoitamme ja -lusikoitamme. Olin nähnyt uutisotsikon Kiinan meriin joutuvasta muovista, mutten ollut lukenut juttua, enkä todellakaan ymmärtänyt minkäänlaista yhteyttä minuun. Eikä sillä yhteyttä ollutkaan, kuten sittemmin kävi ilmi.

Ihmiset hyppivät “barrikadeille” niin helposti. Keksitään tunteisiin menevä kohu ja johan siitä huudellaan. Sumuverho sanon minä. Se norsu, jota ihmiset pällistelevät samaan aikaan kun “taikatemppu” tapahtuu muualla. Joka kerta, kun uutisissa on jokin tällainen massiivikohu, mietin mitä sillä tällä kertaa mahdettiin peittää.

Ei, en mitenkään väitä, etteikö ympäristö olisi tärkeä. En ole ylenpalttisen vihreä, mutten välinpitämätönkään. Kierrätän ja lajittelen, yritän tehdä ekologisia valintoja jossain siellä omien ja ympäristön tarpeiden kohtauspisteessä. Ihminen ei tällä pallolla kuitenkaan voi voittaa. Teet niin tai näin, aina tuhoat maapalloa jotenkin. Jos ostat muovipusseja, muovi. Jos ostat kangaskasseja, kemikaalit ja lapsityövoima. Jos et osta, kansantalous kärsii. Jos ostat, olet kerskakuluttaja.

En osaa päättää, mikä on parempi. Sekö, että tieto on vain joidenkin käytettävissä ja pysyy ehkä oikeana (ajan yleisen tietämystason mukaisesti)? Vai se, että kuka tahansa voi tuottaa “tietoa” muille ihmisille? Auttaisiko, jos tämän Internetin räjäyttäisi palasiksi? Jos lehdet joutuisivat taas kilpailemaan sisällöllä klikkien sijaan? Voisiko olla jotain siltä väliltä? Media ei milloinkaan ole täydellisen riippumaton ja objektiivinen, sillä ihminen ei sitä ole. Tiede siihen kykenee, mutta siihen mennessä, kun “tieteellinen artikkeli” tulee ihmisten luettavaksi, on se jo läpikäynyt suodattimen jos toisenkin, eikä enää ole objektiivinen vaan ajaa jonkun asiaa.

Ignorance is bliss, sanotaan. Siinä on tietty viisaus, olen havainnut. Kun en ahmi kaikkea “tietoa”, menee vähemmän energiaa niiden seulomiseen ja nielen vähemmän jätettä ravinnon mukana. Tieto kyllä löytää minut, kun sitä oikeasti tarvitsen. Kun vastaan tulee triggeri, sanotaanko vaikka että menen lääkärille jostakin syystä ja lääkäri kertoo minulla, että asia X. Se on silloin minulle relevantti ja tulee taholta, jonka luotan jo pureskelleen asian. Siitäkin huolimatta, että lääketeollisuus on niinikään yksi suuri salaliitto. Ehkä.

En minä tiedä, mitä viime kädessä yritän sanoa. Ehkä sitä, että istukaa alas tai nukkukaa yön yli ennen kuin panikoitte jälleen uutta median esittämää “uhkaa”. Ehkä sitä, ettei kaikki ole sitä, miltä se Intternetissä näyttää. Ehkä sitä, että kannattaa hengittää syvään ennen kuin juoksee taas uuden kohun perässä kuin lehmälauma kauko-ohjattavan auton perässä.

Toisinaan odotan ja toivon, että Vogonit tulisivat ja rakentaisivat intergalaktisen moottoritiensä räjäyttäen maapallon tieltään. Hiiret pitäköön backuppinsa.

Paavalinuskoiset

Jos olisin nyt kirjoittamassa teologian graduani, asettaisin riman vähän korkeammalle kuin silloin parikymmentä vuotta sitten. Kirjoittaisin kattavan tutkielman kirkon – tai ehkä suorastaan useamman kirkon tai kristillisen yhteisön – dogmasta (opista) verrattuna Jeesuksen oppiin verrattuna Paavalin oppeihin, tai miten sen nyt muotoilisi. Silloin parikymmentä vuotta sitten mielenkiintoni oli sielunhoidossa ja sielunhoitajien koulutuksessa, oppimisessa. Eikä siinä mitään, se oli ihan hyvä aihe siinä elämäni vaiheessa ja sillä lienee ollut tekemistä sen kanssa, että minusta tuli se mitä nyt olen, kouluttaja ja konsultti.

Silloin parikymmentä vuotta sitten olin myös keskellä sitä kaikkea. Keskellä kristinuskoa ja helluntailaista dogmaa ja pyhää vakaumuksellisuutta. Aikoinaan minua varoiteltiin, että teologianopinnot vievät uskon. Ei minulle niin käynyt. Elämä niiden jälkeen näytti moninaisuutensa ja kristinuskon mahdottomuuden – minun mielestäni ja näkökulmastani – ja vähitellen hivuttauduin kauemmas siitä kaikesta. Ensin reunamille, vähän niinkuin vaihtopenkille istumaan. Sitten popcornin kanssa katsomoon, kunnes totesin, ettei minua kiinnosta enää sielläkään istua ja poistuin koko stadionilta.

Nyt “seurailen” kirkkoa ja helluntailaisuutta ja kaikkea sitä uskonsfääriä vähän samaan tapaan kuin maailmaa yleensäkin: selailen uutisotsikot  – joissa kristillinen historiamme ja yhä kirkon kanssa naimisissa oleva valtiomme on varsin isossa osassa, vaikkakin usein vain välillisesti – ja luen Facebook-päivityksiä ja uutisartikkeleita, kun aihe kiinnostaa. Minulla on yhä paljon kavereita helluntaipiireistä, kuoroista ja teologipiireistä. En tällä(kään) kirjoituksellani halua heistä ketään loukata, enkä kenenkään uskoa väheksyä, vaan haluaisin hiukan herätellä miettimään sitä, mikä minua kristinuskossa eniten tökkii: rakkaudettomuutta, tuomitsevuutta, armottomuutta. Sanalla sanoen asennetta.

Disclaimer #1: Eivät kaikki kristitytkään ole yhtä homogeenista massaa, vaan joukkoon mahtuu kaikenlaisia armollisesta laidasta tuomionpasuunoihin ja kaikkea siltä väliltä. Tässä kirjoituksesani yleistän jonkinlaisten mediaanin mukaan. Sohin yleiskristillistä dogmaa kepillä, joka jo itsessään on yleistys ja tieteellisen tutkimuksen puutteessa mutu-sidonnaista. Tämä on blogikirjoitus, ei väikkäri.

Rakkaus ja armo ovat kristinuskon opin keskiössä. Kristittyjen rakkain ja tärkein raamatunjae on Johannes 3:16 “Sillä niin paljon on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen poikansa, jotta jokaisella joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä”. Tämä tuli nyt 1938-käännöksen mukaisessa muodossa ulkomuistista. Jos olettaisimme, että kaikki olisikin niin yksinkertaista, sen pitäisi riittää. Siis sen, että löydät itsestäsi kyvyn uskoa, että Jeesus oli – anteeksi on – Jumalan poika ja kuoli ristillä syntiesi vuoksi. Asia kuitenkin monimutkaistuu heti kun olet päässyt niin pitkälle, että uskot.

Nimittäin sitten tulee mukaan kuvioon se synti ja sen välttäminen. Sillä vaikka Jeesus kuoli syntien puolesta, pitäisi sinun nyt jatkossa välttää synnin tekemistä, sillä jollakin sumealla logiikalla saatat muuten pahoittaa Jumalan mielen ja menettää tuon luvatun ristin-lunastuksen. Eh? Eikä sekään toki riitä tosi-kristityille, vaan jotta maailma olisi oikeanlainen paikka, pitäisi niidenkin, jotka eivät Jeesukseen usko, elää Jeesuksen, tai siis oikeammin Paavalin, mihin ihan kohta pääsemme, oppien mukaisesti. Muuten saat niskaasi lokaa.

Toki Jeesuskin puhuu synneistä ja pelastetuaan esimerkiksi aviorikoksesta syytetyn naisen kivitykseltä, kehotti naista: “Mene, äläkä enää syntiä tee”. Jeesus ei sinällänsä milloinkaan listannut syntejä itse, vaan eli sen ajan normien puitteissa. Jeesus kaveerasi niiden, kanssa, jotka fariseukset tuomitsivat syntisinä yhteiskunnan ulkopuolelle. Jeesukselta riitti rakkautta jokaiselle. Kehotus elää paremmin, olla rikkomatta yhteiskunnan normeja ja ennen kaikkea satuttamatta muita (vrt. se puoliso, jota aviorikkojanainen petti), kumpusi eräänlaisesta hippi-ajattelusta. Maailma on parempi paikka, jos kaikki rakastavat toisiaan tekevät toisilleen hyvin.

Paavali on se, joka kirjeissään alkaa listata niitä älä tee -asioita. Kristityt suu hurskaudesta vaahdoten puhuvat armosta ja siitä, miten Uusi testamentti on armon testamentti, joka lisää armon kuorrutuksen kymmenelle käskylle. Uusi rakkauden laki vanhan kovan lain tilalle. Hyvä ajatus – mutta paavalilaisesta uskosta on armo lopultakin varsin kaukana. Paavali, joka tuli suoraan sieltä fariseusten maailmasta ja käänsi takkinsa matkallaan etsimään ja tuhoamaan Jeesuksen seuraajia, tuo aimo tuulahduksen vanhaa lakia koko kristinuskoon. Sääntöjä ja kieltoja. Paavali päätti, miten kristityn tulee elää. Eikä sillä enää ollut oikeastaan Jeesuksen kanssa tekemistä kuin vähäsen.

Paavali oli ensimmäinen kristitty vallankäyttäjä. Uskonto on lopultakin vallankäyttöä: joku kertoo muille, miten tulee ajatella, miten tulee elää, miten tulee toimia. Jos et elä sääntöjen ja kieltojen mukaan oikein, saat nuhteita ja sinut erotetaan yhteisöstä. Eh? Missä Jeesus? Mitä Jeesus tekisi? Jeesus on kutistunut ristillä riippuvaksi viime käden oljenkorreksi. Paavali tuli ja otti ohjat ja vallan käsiinsä ja luotsasi jo varhaisen kristinyhteisön melkoisen juutalaiseen elintapaan: elä annettujen sääntöjen mukaan, tai et ole kelpoinen.

Siksi kirstitty yhteiskunta, siis sellainen kuin vaikka Suomi, jonka koko lainsäädäntö ja valtio perustuu valtionuskonnolle, vaalii niitä paavalilaisia sääntöjään niin tiukasti. Sillä tavoin meidät on opetettu. Et ole hyvä ihminen, jos et elä Paavalin asettamien sääntöjen mukaan. Suurin osa kansasta ei edes tiedä, mistä se kaikki juontuu. Niin vain on. Niin on opetettu. Niin on tapana. Niin sanottiin rippikoulussa, jonka kävin, koska kaikki muutkin. Ai Jeesus? Mikä vitsi! Kuka sellaista uskoo?!

Disclaimer #2: Jeesus kiistatta oli historiallinen henkilö – uskoi hänen jumaluuteensa tai on uskomatta, jonka elämästä on pari sentuhatta vuotta aikaa. Jos ajanlaskumme on oikeassa, 18 vuoden kuluttua Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta tulee tasan se 2000 vuotta – asia, jota matemaattinen osa aivoistani ei koulussa kyennyt käsittämään. Miten joka vuosi siitä voi olla 2000 vuotta? Eikö sen pitäisi joskus olla 2001 ja 2002 ja niin edelleen. Lite ditåt, kuka niitä vuosia enää laskee, kun niitä on se pari tuhatta. Lapsen tosikkoaivoille se oli hämmentävää.

Niin, siis Jeesuksen elämästä on se parituhatta vuotta plusmiinus joku vuosikymmen ja kuolemasta siis niinikään. Siitä ristinkuolemasta, josta tuli Jeesuksen elämää tärkeämpi asia. Paavalin opit nousivat melko varhain Jeesuksen oppeja tärkeämmiksi. Jeesuksen kuolemasta tuli melko varhain hänen elämäänsä tärkeämpi. Paavalin saarnaaminen taisi kolahtaa johtajaa ja selkeitä ohjeita kaipaaviin ihmisiin paljon enemmän kuin Jeesuksen hippimäinen rakkaudenjulistus.

Kuten sanottua, en itse enää usko Jeesukseen, en Jumalaan (en vaikka kirjoitin Jumalan isolla), en mihinkään muuhunkaan jumalaan. Uskon, että ympärillämme, maailmankaikkeudessamme on asioita, joita emme voi käsiittää, nähdä, tai käsin koskea. Uskon rakkauteen ja armoon ja sen puitteissa historiallinen Jeesus on eräänlainen sankarini. Ei siksi, että uskoisin hänen kuolemansa tuovan minulle ikuista elämää, vaan sen vuoksi, miten hän eli ja kohtasi toiset ihmiset.

Kumpa tässä maailmassa olisi enemmän rakkautta ja vähemmän uskontoa. En edes tarkoita uskoa – uskokoon ken haluaa ja mihin haluaa – vaan uskontoa. Järjestäytynyttä, dogmaattista uskontoa, joka sanelee sääntöjä, kieltoja ja normeja. Kumpa ihmiset lakkaisivat yrittämästä pakottaa toisia omaan uskoonsa tai uskontoonsa tai miten sen haluaakin ilmaista. Toki tiedän, että mm. Matteuksen mukaan Jeesus kehotti: “Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla…” Kuuluisa lähetyskäsky, jonka nojalla on tehty hirveästi pahaa maailmassa. Kuka lie senkin Matteuksen teksteihin lisännyt, tekojensa pyhitykseksi.

Disclaimer #3: Ehkä Jeesus tosiaan sanoi niin, mutta se menee jo sinne evankeliumien mytologia puolelle ja edellyttää, että uskomme Jeesusksen oikeasti nouseen kuolleista. Raamatusta nyt ei kukaan enää ota selvää, sillä sehän koottiinkin nykymuotoonsa useampi sata vuotta Jeesuksen elämän jälkeen perimätiedon pohjalta. Jonkinasteisena esi-promoottorina silloin seuraava vallanhaluinen tyyppi, “ensimmäinen kristitty keisari” Konstantinus, joka alkoi ottaa kantaa harhaoppisuuksiin ja mm. julisti areiolaisuuden harhaopiksi.

Parisenkymmentä vuotta Konstantinuksen kuoleman jälkeen Aleksandrian piispa Athanasios (kyllä, jo 300-luvulla oli piispoja) sai tahtonsa läpi Karthagon kirkolliskokouksessa (kyllä, jo 300-luvulla oli kirkolliskokouksia) ja Raamattu kanonisoitiin nykymuotoonsa. Pointtina siis, että jokainen voi tämän nojalla valita, mitä Raamatusta ottaa ja mitä jättää.

Toistan silti, kumpa ihmiset uskonnosta riippumatta (katseeni kääntyy ensisijaisesti islamiin ja kristinuskoon) lakkaisivat yrittämästä pakottaa muita muotteihin. Uskonnollisiin muotteihin, aatteellisiin muotteihin, mihin tahansa muotteihin. Kumpa ihmiset voisivat olla toisilleen yhtä armollisia kuin Jeesus (jos nyt tässä siis otan pirun tavoin Raamatusta sen, mikä ajaa omaa asiaani ;) ) oli kanssakulkijoilleen. Jopa sääntö-Paavali lausui paljon siteeratussa 1. Kor 13. luvussa: “Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.

Ihmisyyden kulmakivet. Usko – johonkin itseä suurempaan, sillä on pelottavaa olla suurin. Toivo – sillä ilman toivoa paremmasta huomisesta kuolemme epätoivoon. Rakkaus – sillä ilman sitä olisimme vain heliseviä vaskeja ja kumisevia kulkusia. Rakkaus, sillä se on lempeä ja pitkämielinen, ei kadehdi, ei kersku, ei etsi omaa etuaan vaan toisen, kärsii kaiken ja voittaa kaiken.

Kristikunta, laajasti nämä uskontovaltioiden epäuskovatkin jäsenet käsittäen, on hyvin paavalinuskoista. Käskyt ja säännöt ovat keskiössä Paavalinkin julistaman rakkauden sijaan. Lähetyskäsky otetaan niin tosissaan, että sen sijaan, että ihmisiä rakastettaisiin ja erilaisuutta hyväksyttäisiin, miekan kanssa uhaten sanotaan, että joko uskot hyvällä tai itket ja uskot. Joko teet kuten sanon tai itket ja teet. Säännöt ja kiellot, järjestys. Dogma. Milloin ne kääntyivät  ihmistä vastaan? Eikö niiden pitäisi olla ihmisen puolella?

Ylpeästi yhdessä yksilöinä

Tässä Pride-viikolla, sen ollessa ehkä näkyvämpi kuin koskaan suurten yritysten lähdettyä mukaan liputukseen, näkee jos jonkinlaista kummallista kommenttia toisaalta itse Pridesta, toisaalta siihen osallistuvista ihmisistä.

Microsoftin julistettua Facebookissa osallisuuttaan, keräsi postaus pinon “boikottiin!” -kommentteja. Kysäisin siinä kohden, joko boikotoijat ovat irtisanoneet kännykkä- ja nettiliittymänsä, lakanneet käyttämästä postia ja käymästä ruokakaupassa ja muutenkin työntäneet päänsä pussiin. Saahan sitä boikotoida, mutta moinen huutelu jää aika tyhjäksi ja typeräksi, jos ei oikeasti siirry Linuxiin (jonka kehittäjissä ihan varmasti on myös sateenkaari-ihmisiä), kylvä itselleen puutarhaa ja ala metsästää itse tehdyillä jousilla ja luovu kännyköistään.

Eräs henkilö kommentoi, ettei moisessa “massamaniassa” ole mitään yksilöllistä – eikös homojen pitäisi karttaa massoja. Taisi mainita jotain kaapeista ja piiloutumisestakin. Ensinnäkään Pride ei ole “homojen juhla” vaan tavoitteena on seksuaalivähemmistöjen aseman parantaminen maailmassa. Vaikka tasa-arvoinen avioliittolaki tuli voimaan reilu vuosi sitten, ei Suomikaan edelleenkään ole LGBT-ihmisten paratiisi. Kaukana siitä. Työpaikkasyrjintä – jota toivottavasti vähintäänkin sateenkaarilippua heiluttelevat yritykset pyrkivät aktiivisesti ainakin omista organisaatioistaan kitkemään – ja tällä hetkellä erityisesti translain uudistus vaativat huomiota.

Pride-viikkoon osallistuu tavalla ja tasolla tai toisella lukematon määrä yksilöitä, jokainen omalla tavallaan uniikki – sillä samalla tavalla kuin jokainen meistä ihmisistä on uniikki, yksilö. Se, että yksilöt kokoontuvat yhteen, ei tee heistä automaattisesti homogeenista laumaa, joka ei osaa kuin ammua unisonona. Se, että joukko yksilöitä kokoontuu yhteen ajamaan ihmisoikeuksia ja ihmisarvoa ja erilaisuuden hyväksymistä, ei tee kenestäkään persoonatonta koneiston osaa.

Minulla on 3/3 jollakin tavalla LGBT-nuorta, joista 2/3 on mukana Pride-jutuissa. Yksi lähti Tampereelle kaverin luo. Se oli 15-vuotiaalle tällä haavaa tärkeämpää. Minä en ole osallistunut, enkä osallistu tänäkään vuonna tapahtumiin tai marssiin kaupungilla, mutta “olen hengessä mukana”. Vihaan tuota sanontaa, mutten parempaakaan keksi kuvaamaan sitä, että pyrin omassa sosiaalisessa verkostossani edistämään LGBT-tietoisuutta ja -hyväksyntää.

[https://twitter.com/seta_ry/status/1011604782220562432]

Viime kädessä kyse ei ole sen kummemmasta, kuin mitä Sakris Kupila Hesarin haastattelussa totesi: ”Kunnioittakaa ihmistä ja olkaa ihmisiksi. Ei tämä ole sen kummempaa.” Ei, ei se ole sen kummempaa. Ei ole sinulta poissa, että joku on erilainen. Ei ole sinulta poissa, että joku indentifioi itsensä toisin kuin sinä haluaisit hänet identifioida. Hänelle se on kuitenkin suuri ahdistus ja kipu, ettei voi olla omana itsenään hyväksytty ja kunnioitettu. Ajattele asia toisinpäin – miltä sinusta tuntuisi? “Normaali” tai “enemmistö” ei ole sen arvokkaampaa kuin erilainen. Erilaisuus ei ole uhka, rakkaudettomuus on.

Tänä vuonna Helsinki Pridessa pyritään saamaan ihmisten huomiota erityisesti translain uudistamispyrkimyksiin. Mietipä tällaista skenaariota elämääsi: yhteiskunta kertoo sinulle, että koska nenäsi on liian käyrä, olet vääränlainen ihminen. Et saa ryhtyä parisuhteeseen, etkä varsinkaan perustaa perhettä. Lapsethan voivat traumatisoitua käyrästä nenästäsi! Sitä paitsi, käyränenäisyys on vähintäänkin paheksuttavaa, sinun pitäisi oikeastaan piiloutua kaappiin, ettei kenenkään tarvitsisi nähdä nenääsi. Jos korjautat nenäsi leikkauksella ja saat lääkärin lausunnon suoristetusta nenästä, sinulle ehkä annetaan ihmisoikeutesi takaisin. Lapsia et kuitenkaan saa silloinkaan saada, sillä nenäkorjauksen yhteydessä tehdään pakkosterilisaatio. Onhan asenteesi varmasti vielä korjauksen jälkeenkin käyränenäinen.

Ehkä naurat nyt typerälle vertauskuvalle. Ehkä käyrä nenä on mielestäsi naurettava vertauskohta jollekin niin perustavalaatuiselle asialle kuin sukupuolelle. Niinpä! Mietipä sitä! Kuinka perustavalaatuinen asia onkaan sille, joka on väärään fyysiseen sukupuoleen syntynyt. Kuinka perustavalaatuinen asia onkaan, että vain voidakseen olla yhteiskunnan silmissä sitä, mitä kokee olevansa, täytyy käydä läpi pitkälliset psykologiset tutkimukset, sterilisaatiot ja monta ihmisarvoa alentavaa kohtaamista. X ja Y määrittävät vain osan ihmisen olemuksesta ja olemisesta.

Muuten, niille, jotka nyt älähtävät, että tämähän on muoti-ilmiö! Ei muuten ole. Transsukupuolisia on ollut aina. Ennenvanhaan heidät suljettiin laitoksiin psykopaattileima otsassa. Tai piilotettiin kellariin ennen kuin laitoksia oli olemassakaan. Onneksi ihmisen ymmärrys ihmisyyden moninaisuudesta on kasvanut! Ei se, ettet sitä näe, tee sitä olemattomaksi. Maton alle lakaistu tai kaapiin piilotettu on yhä olemassa.

#HelsinkiPride 2014 – Denying it won’t make it disappear

Viimeistään tässä vaiheessa kuulen sen argumentin: “Minullakin on oikeus olla oma itseni! Ja minun oma itseni ei hyväksy tällaista homo- ja transhömpötystä! On minun oikeuteni olla heitä vastaan.” Eh? On, sinulla on oikeus mielipiteeseesi, ja hyväksyn sinut, vaikka olisit kirahveja vastaan. Aatteesi ei kuitenkaan poista LGBT-ihmisiä, homoseksuaalisuutta, transseksuaalisuutta eikä mitään muutakaan sateenkaarikirjon alle kuuluvaa sen enempää kuin kirahvejakaan. Aatteesi on todennäköisesti kristillispohjainen. Luepa Raamattusi uudelleen: kenen kanssa Jeesus veljeilikään? Kenen puolella hän oli? Vanhurskaiden farisealaisten vai yhteiskunnan syrjittyjen? Teologi tässä, hei. Se oli muuten Paavali, joka puhui homoutta vastaan, ei Jeesus.

Minä olen ihmisyyden puolella. En yhden tai toisen tai minkään muunkaan ryhmän, vaan ihmisyyden. Idealistina toivoisin vain yhtä: että me ihmiset ihmisinä opittaisiin kohtaamaan toinen ihminen ihmisenä, kunnioittamaan häntä toisena ihmisenä, olemaan ihmisiä ihmisille. Aatteet ja vaatteet ja seksuaaliset suuntautumiset ja ihonvärit ja sukupuoli-identiteetit ja nenän muodot sikseen. Ihminen. Sellainen kuin on. Meillä on kaikilla niin puutteita ja vikoja kuin hyviä puolia ja mahtaviakin puolia. Mitä jos annettaisiin rakkauden voittaa? Mitä jos ymmärrettäisiin, että jokainen meistä on arvokas ja ihmisoikeuksien arvoinen? Mitä jos ymmärrettäisiin, ettei erilaisuus ole uhka vaan rikkaus?

Peace, people! Hengitettän syvään ja annetaan rakkauden vallata alaa. Synnyin kai liian myöhään ollakseni hippi, mutta taidan sellainen silti sydämeltäni olla. Hyvää Pride-viikkoa ja -marssia kaikille! Itsehän vietän lauantain keittiössä (nyrkin ja hellan välissä ;P ) leipoen kakkuja tosikoisen sunnuntaista protujuhlaa varten. Eläköön elämän moniaisuus!

Kurpitsavaunuja ja transformereita

“Kuulepas, annahan se transformeri tänne. Sinä olet tyttö, menepä tuonne leikkimään barbeilla toisten tyttöjen kanssa”, ohjasi varahoidon hoitotäti esikoistani tämän ollessa kahden vanha. Lapsi katsoi hoitajaa hämmentyneenä, muttei uskaltanut vieraalle aikuiselle sanoa vastaan vaan kiltisti siirtyi barbien pariin, vaikka mieli halasi leikkimään poikien kanssa transformereilla ja sisällä itketti.

Vieläkö joku kehtaa sanoa, ettei sukupuolineutraalista kasvatuksesta tarvitse tai edes pidä puhua? Kaipa joku kehtaa, sillä näitä roolittajiahan tässä maailmassa riittää. “Et voi leikkiä autoilla, koska olet tyttö.” “En minä sinulle nukkea osta, sinähän olet poika!” Mietitäänkö sitten seuraavaksi, miksi se himoittu sukupuolten tasa-arvo ei toteudu ja miehiä joutuu patistelemaan pitämään perhevapaita ja naisia pusketaan IT-alalle?

En ollenkaan yritä sanoa, etteivätkö miehet ja naiset, tytöt ja pojat olisi erilaisia. Ovathan he, monella tapaa! That said, se ei poista faktaa, että jokainen tyttö on omansalainen, jokainen poika omansalainen ja sitten ovat vielä he, jotka eivät oikein asetu kumpaankaan. Naisia näkyy IT-maailmassa vieläkin aika vähän ja varmaan näin tulee olemaan jatkossakin, sillä se kiinnostaa luontaisesti pienempää joukkoa tyttöjä kuin poikia. Hoiva-ammateissa jako on toisinpäin. Ja se on ok!

Ihminen ihmisenä. Lapsi lapsena. En näe mitään syytä ohjata poikia johonkin malliin ja tyttöjä toiseen. Sukupuolineutraali kasvatus ei tarkoita sen kummempaa kuin että annetaan lasten olla lapsia ja valita mielenkiintonsa kohteet itse ja tukea heitä niissä. Lopetetaan roolien tuputtaminen. En haluaisi yhdenkään lapsen ikinä joutuvan kuulemaan, että se mistä hän on kiinnostunut, on väärin, koska sukupuoli.

Esikoiseni syntyi tyttönä. Tietenkin sen mukaisesti minäkin häntä puin toisinaan myös mekkoihin. Siihen se sukupuoliroolittaminen pitkälti jäi. Koulun alkuun mennessä oli mekottaminen taakse jäänyttä elämää, ainakin jonkin aikaa, sillä lapsi ei niitä päälleen halunnut. Ostin juhlavaatteiksi hänelle mustat housut ja puseron, kuten hän itse pyysi.

Ihan pienenä kyläilimme usein erään naapurissa asuneen ystäväperheen luona. Siellä oli vajaan vuoden vanhempi tyttölapsi, joka tykkäsi niistä barbeista ja tyttömäisistä jutuista. Siellä oli myös aivan huisin hienot barbie-kurpitsavaunut hevosvaljakkoineen. Tuhkimo ja Prinssi. Lapseni tuolloin 2v alkoi himoita samanlaista settiä. Joululahjaksi sellaisen hänelle ostin. En tänä päivänä tiedä viehättikö häntä enemmän hevonen ja prinssi vai vaunu ja Tuhkimo. Tai ehkä vain koko kombo.

Koko lapsuutensa ajan esikoinen leikki ennemmin autoilla, muumeilla ja eläimillä kuin barbeilla tai nukeilla. Kyllä hän nukkevauvaakin (jonka sukupuolesta sanoi, että se on poika) satunnaisesti hoivaili ja laittoi ruokaa niin nukelle kuin nalleillekin leikkikeittiössään. Lapsi työnsi välillä nukkea tai lempipehmoaan rattaissa, välillä luukullista kuorma-autoa, joka oli lastattu eläimin tai pikkuautoin. Hevoset ja legot olivat kova juttu aivan pienestä pitäen. Dinoista esikoinen innostui viiden vanhana Hannoverin Dino-parkissa käytyämme.

En milloinkaan yrittänyt pakottaa lastani muottiin. Hän sai itse valita, millaisia leikkejä leikki ja joulu- ja synttärilahjalelut olivat toiveiden, eivät jonkun tyttö/poikastandardin mukaisia. Meillä oli parkkitaloa ja muumitaloa ja Tuhkimon kurpitsablingbling-kärrysettiä ja hurja määrä dinosauruksia. Ja kun tosikoinen alkoi leluja pyydellä, ilmestyi prinsessakamaa ja kaikenlaista vaaleanpunaista. Silloin kun lapset leikkivät Bratzeillä yhdessä, tyttöbratzeiltä alkoivat hiukset lyhentyä, sillä esikoisen mielestä miehiä oli liian vähän.

Tosikoisesta on kasvanut tyttö. Erilaisia vaiheita hänkin on käynyt läpi, mutta aina on näkynyt melko perinteinen tyttömäisyys. Meikit, käsityöt, prinsessajutut viiden vanhana, vuosikausia hoivattu vauvanukke, Barbiet ja Bratzit. Eivät ne kuitenkaan ole sulkeneet pois autoilla ja dinoilla leikkimistä, puissa kiipeilyä, tai muita “perineisiä poikien leikkejä” – molemmilla lapsillani on aina ollut sekä poikia että tyttöjä kavereinaan.

Parin vanhana tosikoisen lempilelu (uninallen ohella) oli eBaysta ostamani 40cm korkea pehmeä Puuha-Pete. Ei lapsia kiinnosta “tyttöjen jutut” tai “poikien jutut”. Lapsia kiinnostavat jutut. Miksi ihmeessä me aikuiset siis yritämme väkisin tuputtaa heille jotain ikiaikaisia rooleja, joiden nojalla naisia on alistettu vuosisatoja ellei -tuhansia?

Esikoinen alkoi murrosiän kynnyksellä käyttäytyä tyttömäisemmin, halusi mekkoa ja meikkiä, kunnes 13-vuotiaana alkoi hirveä ahdistus, joka syveni lopulta masennukseksi. Porukan paine, luokan muiden tyttöjen asettamat vaatimukset, yritys kasvaa naiseksi, joka hän ei ollut. Vähän aikaa teini haki identiteettiä minun lookkiani matkimalla, kunnes vaihtoi isänsä lookin matkimiseen ja huomasi olevansa sinut sen kanssa. Eiskoiseni ei olekaan tyttö vaan poika.

Sanotaan, että oikeasti transsukupuoliset ihmiset ovat harvassa. En ota kantaa lukuihin, enkä trendeihin, mutta sen tiedän, että ihmisen tunkeminen muottiin on äärettömän vahingollista. Esikoinen oli onnellisen tietämätön sukupuolihaasteestaan aina siihen saakka, kun jokin ulkopuolinen voima yritti väkisin vääntään hänet muottiin, joka ei ollutkaan oma. Päälle vielä murrosiän aiheuttama kehodysforia, ja niin alkoi kamppailu, joka melkein vei lapseni hengen jokunen vuosi sitten. Kun lapsi ilmoitti olevansa transsukupuolinen, poika eikä tyttö, en oikeastaan edes lopulta yllättynyt.

Viikko sitten poikani, josta olen suunnattoman ylpeä, sai viimein trans-diagnoosinsa. Äidin näkökulmasta on hirveän hyvä, että nuoren transtutkimus on perusteellinen, sillä se pakottaa nuoren ajattelemaan asiaa huolella. Äidin näkökulmasta toisaalta on välillä ollut ihan hirveän raskasta seurata sitä nuoren tuskaa ja ahdistusta prosessin edetessä etanan vauhdilla. Nuorelle(kin) kuitenkin pitäisi mahdollistaa juridisen sukupuolen ja nimen vaihtaminen ja esiteineille blokkerihoito. Väärässä sukupuolessa eläminen ja jatkuva itsensä todistelu puoleen tai toiseen on nuorelle mielelle erittäin vahingollista.

Toisaalta lupa pysyviin muutoksiin, kuten hormonihoitoihin ja leikkauksiin, tulee arvioida kunnollisella prosessilla, sillä niiden vaikutuksia ei voi kääntää. Valitettavasti tänä päivänä, kuten kaiken uuden vapaustaistelun tuoksinassa, transsukupuolisuuttakin käytetään toisaalta kapinoinnin välineenä, toisaalta paikkaamaan nuoren egon saamoja haavoja ja traumoja, joilloin kyse ei olekaan oikeasti transsukupuolisuudesta ja mieli usein muuttuu myöhemmin. Mitä paremmin lapsen ja nuoren sallii olla oma itsensä, sitä vähemmän on tarvetta äärimmäisyyksiin, sitä terveempi itsetunto kehittyy ja nuori uskaltaa olla juuri sitä mitä on. Olipa se sitten tyttö, poika tai jotain siltä väliltä tai sen ohi.

Olen onnellinen poikani puolesta. Hän on päässyt masennuksestaan, hän on itsenäistynyt lähdettyään opiskelemaan hevostaloutta, missä on yksi harvoista pojista. Hän on upea nuori mies, joka ei häpeä sitä mitä on eikä yritä olla jotain mitä hän ei ole. Ei yritä olla tyttö, eikä yritä olla stereotyyppinen poika, vaan on juuri sitä mitä on, tekee juuri sitä mikä kiinnostaa – ja saa siihen ja koko elämäänsä vanhempiensa täyden tuen. Hevoset ovat hänen elämänsä ja on hienoa, että hän näyttäisi löytäneen paikkansa maailmassa hevosten parista.

“Miksi pojat ei enää ratsasta? Ennen vanhaanhan nimenomaan miehet ratsastivat eniten.” esikoinen ihmetteli aikoinaan ehkä yhdeksän vanhana eräällä ajomatkalla tallille. Niin, sanopa se. Se on roolitettu tyttöjen lajiksi viimeisen sadan vuoden aikana, miesten siirryttyä autoihin. Söpöt ponit ja muu epämaskuliininen. Voitaisiinko jo lopettaa ihmisten ja asioiden strereotypisoiminen?

[Inspired by Annuskan kirjoitus “Miten kasvattaa miesoletettu, joka ei käyttäydy kuin miesoletettu“]

Köyhät ja sairaat

Leipäjono rumentaa katukuvaa, joten se pitäisi saada lakaistua pois silmistä. Suomessahan ei ole köyhyyttä, sillä yhteiskunta pitää kaikista huolen. Leipäjono on ikävä muistutus siitä, että yhteiskunnan huolenpito ei riitä kaikille päivittäiseen elämiseen ainakaan pääkaupunkiseudulla, missä eläminen on kallista. Pois silmistä, pois mielestä siis! Avuntarvetta ei kukaan voi eikä edes yritä kiistää, mutta hallituksen epistolan mukaisesti samalla, kun leipäjono lakaistaan maton alle, pyritään aktivoimaan jonottajia.

Aktivoinnissahan ei ole mitään pahaa, päinvastoin! Luin juuri eräästä amerikkalaiskaupungista, joka palkkasi katuihmiset keräämään roskia pientä palkkaa, ruokaa ja terveydenhuoltoa vastaan. Kodittomat ryhtyivät toimeen innolla ja olivat vastuuntuntoisia ja kaupungin edustajan mukaan ensiluokkaisia työntekijöitä. Samalla kadut siistiytyivät, kun roskat siirtyivät roskakoriin eivätkä kodittomat enää notku katujen kulmilla kerjäämässä. “I don’t like to ask for money, I’d rather earn it”, totesi artikkeliin haastateltu koditon.

Ihminen on luontaisesti aktiivinen ja kaipaa tekemistä. Ihminen on tyytyväisempi saamaansa, jos sen eteen on joutunut vähän tekemään jotain. Sosialismi sotii tätä vastaan passivoimalla ihmiset. Vastuu itsestä katoaa, kun kaikki tarjoillaan valmiina ja odotus on, että joku toinen huolehtii, että raha elämiseen tulee jostain. Kiukku nostaa päätään, kun yhteiskunta ei pystykään elättämään kaikkia odotusten mukaisella tasolla.

Ihmisen ei ole tarkoitus olla passiivinen vastaanottaja vaan aktiivinen tekijä. Siksi ihmettelen, että aktivoinnista puhutaan vasta nyt. Että vastikkeettomasta rahanjaosta puhutaan vasta nyt. En tarkoita, että vaikkapa hallituksen kaavailema työttömien aktiivimalli olisi hyvä. Ei se ole, sillä se sysää ongelmat pienen ihmisen niskaan, vaikka syy on yhteiskunnallinen. Aktivointi ei silti olisi pahitteeksi. Muutama tunti viikossa jotakin kaupungin määräämää työtä kuten kunnossapitotöitä kaupungin puistoissa, metsissä ja muissa. Sellaista, mitä kuka tahansa pystyy tekemään.

Leipäjonottajien aktivoinnin pohtimiseksi on perustettu komitea, jonka tehtävä tuntuu lähinnä olevan perustaa lisää komiteoita. Oikeasti ratkaisu ei ole vaikeakaan. Kaupungilta tai vaikka kirkolta, jos niin halutaan, riittävän iso tila – niitähän on vapaana joka puolella kauppojen sulkiessa ovia siellä ja täällä – ja avunhakijat työhön jakamaan ruoka-annoksia. Samalla voisi laajentaa ruuan lahjoittamista esimerkiksi kanavoimalla koulujen ylijäämäruuat näihin ruuanjakelupisteisiin. Pöydät ja tuolit tilaan, jotta ihmiset voivat jäädä sinne istumaan ja juttelemaan samalla. Sosialisointi on helpompaa kuin jonossa hytisten.

On tärkeää pitää huolta avuntarvitsijoista yhteiskunnassamme. Köyhistä, sairaista, niistä jotka eivät kykene itse itseään palkkatyöllä elättämään. Juuri nyt Suomessa on kuitenkin aivan liian helppo hypätä sosiaaliturvan kelkkaan, jos ei työnteko vain huvita. Suomessa yhteiskunnan tuilla voi elää minimipalkkaa paremmin, mikä on todella väärin. Väärin niitä kohtaan, jotka pyristelevät pienen palkkansa turvin, väärin niitä kohtaan, jotka makaavat laakereillaan tukia nostamassa. Ihmisen tarvitsee ottaa elämästään vastuu, jotta se olisi mielekästä.

Suomalaiset olivat ennen köyhyydestään huolimatta sisukasta työteliästä kansaa. Sotien jälkeen vielä puhallettiin yhteen hiileen ja kaikki pakersivat niska limassa paremman huomisen puolesta. Hallitus oli läpeensä sosialistinen ja kansa nyökytteli, että kyllä, on oikein luoda sosialistinen hyvinvointivaltio. Se kuitenkin toimii vain niin kauan kuin ihmiset ovat valmiita työskentelemään sen yhteisen hyvän eteen sen sijaan, että jokainen miettii, mitä itse saa.

Alkoholilakiuudistuksen myötä mediassa on näkynyt suorastaan koomisia kirjoituksia siitä, miten koko Suomi menee viemäristä alas, kun ihmiset eivät osaa mennä ajoissa nukkumaan, kun baareista saa viinaa mukaan aamuyöllä. Tämä on suorastaan surullisenhupaisa kuva siitä, miten aivottomina ihmisiä on alettu pitää. Jos ei äiti ole sanomassa milloin mennä nukkumaan, ei ihminen osaa silmiään sulkea, että jaksaa seuraavana päivänä töissä. Olemme perikadossa!

Ihan niin pahassa jamassa emme sentään vielä ole. Suurin osa suomalaisista on vielä vastuullisia työssäkävijöitä, mutta yhteiskunnan rattaille vastuutta makailemaan nousevien joukko kasvaa kasvamistaan. Eikä se ole vain heidän vikansa, vaan yhteiskunnan vinoutumien vika. Talous on lähtenyt jälleen kasvuun, mutta työpaikkoja ei tunnu olevan sen enempää kuin laskusuhdanteessa. Jotain on pielessä.

Perikato meitä odottaa, jos ei jotain tehdä koko yhteiskuntarakenteelle. Sosialismi nykymuodossaan joutaa romukoppaan. Niin yritysten kuin yksityisten keskituloisten verotusta pitäisi laskea niin että yrityksillä on varaa palkata työntekijöitä enemmän ja yksityisillä on varaa maksaa yksityisen sektorin palveluista kuten päiväkodeista ja terveydenhuollosta. Silloin yhteiskunnan ehkä vähän vähentyneet – ehkä edes ei niin paljon vähentyneet, kulutusvoiman kasvettua – verovarat voidaan paremmin ohjata sinne missä niitä tarvitaan oikeasti. Köyhille ja sairaille.

Ei työssäkäyvän keskituloisen pitäisi edes tarvita ytheiskunnan tukea päivähoitoon tai terveydenhuoltoon kuin hätätapauksissa (kuten vaikkapa aivokirurgiassa). Yhteiskunnan kustantamat resurssit kuuluvat pienituloisille ja niille, jotka eivät pysty itse itsestään huolehtimaan. Mielenterveyspalvelut ovat hyvä esimerkki täysin vikaan menneestä säästökohteesta. Jotta yhteiskunta toimisi, tulisi mielenterveyspalveluihin panostaa, ei säästää niistä.

Ihminen voi paremmin, kun hän on vastuussa itsestään. Kun on mielekästä tekemistä ja mahdollisuuksia vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Suomi ylpeilee sillä, miten hyvin täällä voi siihen vaikuttaa, mutta minä väitän sen olevan silkkaa silmänlumetta. Olemme ajautuneet passivoivaan yhteiskuntamalliin, jossa ihmiset voivat huonosti ja aktivoituvat vain kun heiltä yritetään vaatia jotain. Hallituksella on oikea ajatus, mutta toimet ovat väärät ja riittämättömät.

Pitäisiköhän yrittää itse päästä Arkadianmäelle seuraavissa vaaleissa? Tuskinpa sillä merkitystä olisi, yhden pienen äänellä, joka hukkuu satojen muiden erimielisiin ääniin. Kunhan siis jakelen mielipiteeni tässä blogissani.