Kielijuttu

“Kiitos, kiitos. Thank you!” kiitteli minua nainen pyöränsä selästä, käytyämme lyhyen keskustelun siitä, miten hän pysähtyi odottamaan lapsiaan, minun pysähdyttyäni koirien kanssa odottamaan, että hän ajaa ohitsemme. Hetken perästä nainen lähti jälleen liikkeelle ja ohitti meidät lastensa kanssa, joille huikkaili jotain englanniksi.

En kovin usein pysähdy pohtimaan kieliasioita ja kielisyyttäni, vaikka duunijutuissa usein laskenkin leikkiä puolikielisyydestäni, kun en puhuessani ole löytää oikeita sanoja oikealla kielellä (tai millään kielellä). En ole kaksikielinen sanan siinä merkityksessä, että olisin syntynyt eri kielisille vanhemmille, mutta viiden vanhasta saakka olen elänyt kahdella kielellä, vaikkakin välillä vierähti parisenkymmentä vuotta ilman, että englanti oli arjessani mukana puhuttuna kielenä. Kirjoina kyllä.

Jostain syystä jäin tuon lyhyen hassun kohtaamisen jälkeen pohtimaan. Oletusarvoisesti puhun suomea kenelle tahansa kohtaamalleni ihmiselle, riippumatta ihonväristä, etnisestä vaatetuksesta, mistään, ellei henkilö itse aloita muulla kielellä. En myöskään vaihda kieltä ellei toinen pyydä tai vaihda kieltä itse. Kyseessä ei ole mikään kielifanatismi, vaan lähden siitä, että Suomessa suomi on oletusarvoinen yhteinen kieli. Miksi olettaisin toisin?

Kaupoissa myyjät kuulevat minun puhuvan englantia miehen kanssa, ja jotkut heistä vaihtavat silloin kielekseen englannin. Mies yleensä vaihtaa kieleksi suomen, kun taas minä jatkan englanniksi heidän kanssaan. Miksikö? Siksi, että arvostan efforttia. Ja siksi, että muistan kunka mukavaa oli aikoinaan itsekin kaupassa työskennellessäni saada edes silloin tällöin harjoittaa kielitaitoaan. Samasta syystä kuin en automaattisesti vaihda suomea englanniksi ulkomaalaistaustaisen kanssa.

Suhteeni kieleen – kieliin – on mutkaton. Vaikka imin suomen kieliopin aikoinaan äidinmai…tuttipullosta ja opin englanninkin kieliopin koulussa paremmin kuin 90% amerikkalaisista, ja vaikka minussa on lievää kielioppinatsinkin vikaa (kyllä, minua ärsyttää “alkaa tekemään”, “pystyä tehdä”, than/then -sotkeminen, their-there-they’re, sun muut epäkelpoisuudet), oleellista on tulla ymmärretyksi.

Paljon valitetaan tänä päivänä englannin ylivallasta Suomessakin, Helsingissä nyt varsinkin. Valitetaan, ja pelätään suomen katoamista. Jopa kielen tutkijat – tai ehkä juuri he – ovat huolissaan kielen kehityksestä. Minä en ole. Suomi suomena on lopultakin nuori juttu. Satavuotias tai näin. Vielä edellisen vuosisadan vaihteessa venäjällä oli vahva asema etenkin kaupunkilaisten elämässä, eikä ruotsikaan ollut täysin otettaan menettänyt. Ei tietenkään ole vieläkään.

Juu, meillä on Brooklyn Café, jossa henkilökunta puhuu vain englantia. Ei se voi kovin kamalaa olla, kun kerran ihmiset pistivät pystyy kolehdin pitääkseen kahvilan pystyssä sen keikkuessa konkurssin partaalla. Eikä Brooklyn Café ole yksin. On paljon muitakin ravintoloita ja kahviloita, joissa palvelua ei suomeksi saa.

Sitähän tietenkin kielifoorumeilla jaksetaan kauhistella. Haluaisin nähdä heidän ilmeensä, jos heidät vietäisiin aikakoneella sanotaan vaikka vuoteen 1890 ja pistettäisiin hakemaan kahvia kahvilasta. Näinköhän olisivat saaneet suffejaan suomeksi tilattua silloinkaan!

Kieli ei ole staattinen asia. Mikään kieli ei ole. Kieli elää elämäänsä puhujiensa joukossa ja koska suurin osa maailman kansoista elää vuorovaikutuksessa edes jonkin toisenkin kieliryhmän kanssa, kielet sekoittuvat. Saavat toisiltaan vaikutteita ja lainasanoja. Usein merkityksen muuttuvat matkan varrella. Otetaan vaikka englannin sana hunt. Sen alkuperä on tiettävästi ruotsin sanassa hund. Metsästys – koira. Lähdetään koiralle, eikun metsälle koirien kanssa.

Minua tavallaan harmittaa, että kielitaitoni rajoittuu enää kahteen pääkieleeni, sillä joskus kauan sitten oli toisin. Puhuin suomen ja englannin lisäksi sujuvasti ranskaa ja ruotsia, osasin saksaa auttavasti, pärjäsin mitenkuten jopa italiassa pienessä kyläkaupassa. Hallitsin latinan, vanhan kreikan ja muinaisen heprean kohtalaisesti.

Ranska yhä palautuu hitaasti mutta varmasti, jos vietän ranskankielisessä paikassa aikaa enemmän kuin päivän tai pari. Espanjallakin pystyn auttavasti toimimaan; se tarttui mutsin, mutta etenkin mutsin kuoleman myötä, kun oli kyettävä toimimaan ihmisten kanssa, jotka eivät englantia osanneet kuin ehkä saman verran kuin minä espanjaa.

Jaarittelen. Minusta on ihanaa olla kaksikielinen. Se on suunnaton rikkaus! Tilanteet, joissa voin sotkea kieliä huoletta samalla tavoin kuin kotonakin, saavat rennoimman minäni esiin. Kun ei edes tarvitse yrittää puhua vain yhtä kieltä, pingottaa ja olla oikeaoppinen kummankaan suhteen. Kun voin päästää suustani sellaisia asioita kuin “it’s räntäing again”, ja kun voin vaihtaa kieltä tarvittaessa kesken lauseen.

Mies, jolta itseltään voi päästä suusta vaikkapa “lait the door kii”, pyörittelee minulle silmiään (“Räntäing is not a word!” “It is now! I just used it!” vastaan), mutta minä vain otan parhaat palat kummastakin kielestä ja sekoitan ne iloiseksi sopaksi. Lienen siis aristoteleen kauhistelevan kantapään kauhu. Kieli on tehty puhuttavaksi, ei museoitavaksi. Ja minähän puhun, kun sille päälle satun!

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.