Dolmades on the way to Iisalmi

At approximately 14:30 today I was about to board a train in Tikkurila. Confused as I frequently am with our beloved VR (Valtion Rautatie, i.e. State Railway) and the ambiguous way of marking the cars, I darted back and forth on the platform as the train arrived, trying to determine the correct car to step into. My ticket was for car one, but as has been the case before, the train had two car number ones! Apparently car number seven was also marked as one since at Kouvola the train split and the latter half continued to Lappeenranta.

IHugMyCoffeeSome sort of recollection and maybe even a lucky guess kicked in and I picked the closer one of the car#1’s, asking the train conducter on my way (in plain Finnish), if this car was, in fact, the #1 to Oulu, as I had already figured out that that was the correct one for me. He confirmed and I stepped in and settled into my seat, sipping my tall latte. The conducter stepped in and before the train even left the station, he started checking the tickets.

I offered mine from my phone, the VR app which is a very Finnish app, so I suppose simply the act of having the UI language set to English was reason enough for the said conducter to assume that I am English speaking, despite the fact that I had asked him a question in Finnish only 28 seconds earlier – then again, I guess I can’t assume he remembers every redhead who asks directions from him. So anyhow, while he informed every passanger individually about the coffee, water and cookies offered in this business class car, he effortlessly switched to English when addressing me.

Train travel is just as boring to me as flying. I travel alone, I do not like to sit in the restaurant car, especially since it means leaving all my belongings to the other car (unless I want to drag all my luggage along, which I don’t) and I hate sitting trapped to an uncofortable chair for hours. So I tend to snack. I like to eat in the train. And most commonly I have my own snacks with me – a little bit of candy, some nuts etc. unless the trip takes as long as this one. Five hours in this intimidating green worm. I packed myself some dinner: dolmades and a pulled pork sandwitch.

I’m quite certain that up until my daughter called me and I spoke in Finnish with her, the other passangers in the car shared the assumption od the conducter. I was reading my book about the life and times of Dave Grohl (a bit too much background of the DC punk scene in the book, tends to bore me badly) and eating my dolmades while the normal people went to the restaurant car to get ham on rye (the Finnish rye, Reissumies). Then, I am known (in my own vast mind at least ;) ) for having strange snacks on travels, like fritatta for example.

In Kouvola we waved goodbye to the latter half, err actually first half, since this car#1 was really, logically, the last car of the train until Kouvola. Did I mention that the car numbering of VR is confusing? I have already learned, though, that it is thorougly Helsinki-centered, as the car#1 is usually the one at the Helsinki end of the train, whether it be the last one (en route out of Helsinki) or the first one (on the return trip). Currently, though this is already topsy-turvy and car#1 is actually the first one while we are north-bound. My head is spinning, but the main thing is, I am in the correct train and still on my way to Iisalmi, not Lappeenranta.

Enough about all this train car confusion and blabbering, adding to the language confusion, or at least just something that strikes me as funny, is this business with these very American mormons who boarded the train in Mikkeli. While addressing me, a definite – if maybe not mainstream – Finn in English, the conducter spoke Finnish to these very obviously American mormons (I have never ever in my 41+ years of life in Finland seen Finnish mormons dressed up in those uniforms). Then again, for a while there, they baffled me by speaking Finnish among each other. Must be part of their training or something. They’re not old enough to have been here for very long.

Two more hours to go. I wish I could just nap.

2016-09-14 16.30.34-1

Some things that look like mushrooms may actually be rocks

We ended up driving about 2000km during our week in Lapland. Instead of exploring the grounds of the UK National Park close to us, we drove up to Nellim one day and visited Purnumukka and Kuttura on our last full day in Vuotso. Nellim is a remote village of less than 200 inhabitants, 40km from Ivalo (so by distance, not that remote, but in all other ways, definately), 7km from the Russian border. A pittoresque little road winds through fells and Lake Inari fjords from Ivalo to Nellim. About 2/3 of it is unpaved gravel road, but it was in a rather good shape.

Nellim has been in the news lately for a couple of reasons. One being the said road. Nellim used to be an important location for Finns in WWII, when a lot of food supplies etc. came to the country from Norway and Sweden through Nellim. Currently there is no proper road anymore between Nellim and Norway, but one has been debated over for 25 years. Also, the people of Nellim have been asking for money to pave the whole road between Ivalo and Nellim. Now, finally in June that money has been granted to the village.

I am sure one of the reasons for this is nothing less than the Wilderness Hotel, which is the second thing putting Nellim on the world map. Apparently Nellim is an excellent place for seeing the northern light in the winter time and since the old school of Nellim was abandoned some years ago and a hotel was built in its place, Nellim has been attracting a whole lot of tourists from all over the world, especially in the winter. Summer time is more or less building time for the Lapland holiday resorts, most of the tourists being Finns hiking in the wilderness or Germans touring the sites in their campers.


Winter being the main tourist season, Nellim was rather quiet the day we visited it. There were a few boats in dock (many people haul their boats to Lake Inari for some boating and camping) and some mild car traffic, and the hotel was open despite the construction work being done to expand it by 50%(!) during this summer time. There was an old Lappish man walking down the main road and a couple people at the hotel restaurant terrace, where we too sat for a beer and a sparkly water (beer for Husband, water for me) and a bowl of water for the dogs.



That day there was hot. It was the hottest day of the whole summer so far and we happened to be in the hottest place in all of Finland that day, surprisingly enough. Officially the hottest place was Utsjoki, but the shade temperature on that patio in Nellim read 28C and another one in Ivalo announced the rare temperature of 32C as we drove by on our way back to our cabin.

There is not much to do in Nellim, really. I had seen the picture of their orthodox church in the article where I first read about Nellim, so I knew it was there and wanted to go see it for myself. I would have liked to walk there – it was only a kilometer or so from where we had parked our car – but the day was so hot that we opted for our air conditioned car instead. The church, quite typically, is on a little hill, up a dirt road from the village main habitation. A very pretty log church it was too. I took some pictures, rounding it up and we left.


The next morning was our last day there in Vuotso. We had planned a sauna for the evening and there was packing to do in order to be able to get out of the cabin by noon the next day and so on, so no long drives – at least no really long ones – for that day. In Nellim we had been talking with another couple with a bigger dog in tow there on that hotel terrace, and they had told us about this woman reindeer slaughterer who lives in Purnumukka and has written a couple of books too. Later on I learned that there have been documentaries and articles in magazines and whatnot about her too, but I got really interested in her books – and Purnumukka, especially since it was only about 25km from where we were staying.

So on that Saturday we first drove to Purnumukka, a village of about 20 people, the village of Riitta Lehvonen, the first ever woman to have pursued the profession of a reindeer breeder and slaughterer. A woman who grew up in the city, in Turku, but moved to Lapland straight after highschool to become a wilderness guide at first. She then got married and they decided to swap money to freedom, as she puts it, and they moved to Purnumukka to a house with no running water, to begin with. And she is happy with her life now, after a whole lot of hardships, that I have not yet read about; I have only started the book about her life.

Purnumukka it was then. Tiny, secluded, enticing. Not much there, obviously, apart from the scattered houses, but we did find a nice swamp with a whole lot of cloudberries. And we did see a whole lot of mushrooms that turned out to be rocks. That happened to both of us several times during the week in Lapland. The rocks there are either red with rusty iron ore or dirty yellow like porcinis. A few times I saw a huge one, and now I do mean a boulder more than a rock even, and wondered what the heck it was, as it looked like a mushroom but no way could there be such huge ones. There wasn’t. They were just rocks.


We picked some cloudberries there. I ate them as I picked them, but since Husband doesn’t like them all that well (that might be a crime in Finland, though, not to love cloudberries and admit it), he picked as much as he could fit in his big hand and then gave them to me for a snack. We walked a bit more until we decided to hop back in the car a head out of the village. According to the village info map (yes, even this little place has one) there are some remnants of WWII right there by the road, but we didn’t manage to see them. Not that we looked too hard, only from the car window. Purnumukka was mostly burned down by the retreating Germans in the Lapland War (at the end of WWII), like so many other villages in Lapland.



We drove out of Purnumukka and north a bit and then turned to go to the little village of Kuttura. Nothing really special about Kuttura, in fact I told Husband that we’re probably suffering the 40km of poor dirt road just to see nothing. Somehow the village had spiked my interest, mainly I suppose because it is on the Ivalo River, along (or as I read later on, the starting point of) one of the most beautiful canoe routes in all of Finland. And truly enough, Ivalo River there was beautiful. The old iron bridge crossing it to the actual village was quite nice too. A bit of a blast from the past.



The other thing that had caught my attention was the story of Urho Kekkonen stopping there at Kuttura on one of his skiing escapades in the 1950′. I love places with stories! Legend has it that Kekkonen had asked the village people if there was something they’d like him to do for them, and they had asked him for a road – back then the only way to the place was via the river or just wilderness. Kekkonen had obliged and according to the legend the road was built loyally following the straight line Kekkonen had drawn on the map. The road is almost like it was drawn with a ruler. Almost.


The road passes vast swampy areas on both sides of the road and I can only imagine how much work it has been to make solid road there, in the swampy lands. Nothing like Louisiana of course, but wet enough. That area is also the gold area of Lapland. There’s plenty of old gold mines and there still are places where gold is actually panned for somewhat actively. At least for the amusement of tourists – and maybe locals themselves too. Along the way down to Kuttura (and back) there is a place, the Gold Kiosk, where there was a gold panning contest going on. A gathering of the super-rednecks of the country, I’d say.


Husband was in need of some smokes so we drove up to Saariselkä for one last time. This time we made a round in the holiday village – I had no idea that the place was so big and so packed with hotels! A couple of reindeer were lazily grazing in the front yard of one and several vacationers (I assume) were lazily slurping beer in front of an Irish pub (Irish pub in Lapland!!) called O’Poro (O’Reindeer in English). I tried to visit a souvenir shop to see if I could find one of those books by Lehvonen, but the place was closed. So we drove to Kuukkeli, where Husband did find one of them for me, the Tyttöteurastaja.

2016-07-23 16.58.00_editedI immeadiately started reading the book, right there in the car on our way back to the cabin and I immediately knew I liked this Lehvonen. She is the same age as Husband, some nine years older than me, and a cool character with lots of empathy, no bullshit kind of an attitude and my kind of sense of humor. Apart from the obvious tending to reindeer and slaughtering them, she takes photographs that are made into postcards and sold in the souvenir shops of Lapland, and she sells condoms called “Aslakin rykimäsukka”, with a picture of mating reindeer on the package. I actually saw them there in Kuukkeli and was snickering because I found the idea so funky, before I knew they were a product of Lehvonen’s (well, made by a HelsinkAslakin+rykimäsukka-5i company, but sold by her, and the picture is hers).


In the evening we had our sauna, with the sausages again. Sauna in the winter time is wonderful when you get warm for a while in the midst of all the cold. Sauna in the summer time, um, let me rephrase that: sauna on hot summer evenings is a different kind of pleasure, when you have good “löyly” first, then come out to the still warm summer evening, sit there in the evening sun, having a cold drink and maybe taking a dip in the lake, if there is one nearby. There was a lake on the other side of the road from our cabin, but we didn’t venture there for a swim. Mainly because I had scouted it out and discovered all the vegetation one would have to walk through to go for a swim. Eww.

The next morning it was time to pack the car and head back south. We had originally planned to stay overnight at Kempele again, but before we reached Rovaniemi the plan was revised, and I canceled our reservation as we decided to make it all the way home that same day. We had a slightly longer stop there at the Santa Clause land at the Arctic Circle, but that wasn’t really my kind of place. We stopped again at Vaskikello, this time to get swarmed by flying ants (they were all over our car making it difficult to get back inside!) and once at Tähtihovi Heinola just to get out, stretch, pee, and change drivers.

2016-07-24 14.03.53

It was midnight when we got home, after 1030km and 13h of driving. It was good to be home again. The trip was good, we enjoyed it, but home is the best place in any case. Our plants had grown like hell during our week away. And the warm weathers followed us from Lapland, and it is finally sunny and hot here in Helsinki too. Last week of vacation is well on its way already. Next Monday it’s back to work again.

[More Lapland pics in Flickr]

Vaskikellon kirous ja muita tarinoita tien päältä

Aurinko vielä paistelee pilvien lomasta, onhan kello vasta puoli yhdeksän tänä heinäkuisena iltana. Mies voi viimein (hetkeksi) jättää kiroilun ja keskittyä vain omaan ajamiseensa päästyään viimein yhden rekan, yhden matkailuvaunun ja yhden “slow motherf*ckerin” ohi. Vaskikello jäi taakse jokin aika sitten.

Vaskikellon kirous

Matkallamme pohjoiseen oli vakaa aikomuksemme pitää kiva vähän pitempi tauko Pyhäjärven Vaslikellossa kauniita vanhoja kirkonkelloja katsellen (muuten, miksi ne on maalattu niin upeiksi vaikkei kai kukaan niitä sieltä kellotornista edes näe?!) ja päivällistä syöden. Joskus siinä viisi kilometriä ennen sitä alkoi kuitenkin sataa. Vettä tuli niin ankarasti, että mies pysähtyi tien laitaan, kun ei eteensä nähnyt noin tuulilasia pitemmälle.

Sateen laannuttua edes hieman jatkettiin matkaa sinne Vaskikellolle saakka ajatellen, että se kapea joskin raju saderintama siitä varmasti menee nopsaan ohi ja voidaan sittenkin nousta jaloittelemaan. No katit se mitään loppui! Siellä värjöteltiin sadetta pitämässä, mies tupakkakatoksessa ja minä autossa koirien kanssa. Lopulta mies palasi autoon, minä syöksyin vessaan ja ottamaan muutaman hätäisen kuvan satunnaisista kelloista. Autolle palatessani kaivoin takaluukun kylmäboxista evästä ja syötiin autossa.

Jatkettiin matkaa sateessa kohti majapaikkaamme. Kempeleellä ei enää satanut. Katseltiin sääennusteita ja tuumattiin, että tehdään se pidempi stoppi Vaskikellossa sitten paluumatkalla kun pitäisi oleman hyvä sää.

Nyt ollaan paluumatkalla. Päätettiin joskus siinä ennen Rovaniemeä skipata yö Kempeleen Moottorimajassa ja ajaa samaa kyytiä kotiin saakka. ETA noin puolilta öin, koska Rovaniemellä Joulupukin turistirysässä oltiin jo harhailtu pitempi stoppi ja kello kävi pitkästi iltapäivää. Luonnollisesti tässä sitten mieluusti pitää stopit lyhyinä jotta joskus kotio saakka päästään.

Pitkä pysähdys Vaskikellossa ei siis ollut ohjelmassa sittenkään, mutta ihan niinkuin Strömssöössä ei mennyt se lyhytkään. Mies pysähtyi kellokatoksen alle, jolloin huomautin ettei se ole mikään parkkipaikka. Nousin autosta ja menin ostamaan kahvia. Ulos palatessani näin auton ihan oikealla parkkipaikalla ja miehen koirien kanssa vähän matkan päässä.

Olin jättänyt kännykän autoon, mutta pitihän sitä nyt edes joku kuva ottaa ja instaa heittää (ja napata pokepallot Vaskikellon pokestopista), joten kävelin autolle kännykkää noutamaan. Oli minun vuoroni päästellä rumia sanoja kun yritin avata auton oven kännykän napatakseni. Auton katto ja konepelti kuhisi lentomuurahaisia, joista innokkaimmat (koiraat, arvaan) lensivät suoraan teepaitani sisään.

Hypin ja huiskin ja kirosin ja hörpin kahviani ja yritin päästä yli tunteesta että niitä murkkuja on kaikkialla – paitsi että niitä OLI vielä kaikkialla (ja siitä puheen ollen läiskäisin juuri vielä yhden jalaltani, *puistatus* ). Etenkin auton päällä. Mieskin oli siinä tullut ihmettelemään, miten päästäisiin takaisin autoon ottamatta koko armeijaa mukaamme. Hain lopulta isoimman mahdollisen limumukin sisältä ja täytin sen vedellä. Sillä mies hääti muurahaiset ovien luota niin että sain työnnettyä koirat takapenkille ja itse syöksähdettyä etupenkille.

Olihan siinä jo alkanut sataa tihuttaakin. Mikä siinä Vaskikellossa oikein on kun ei aurinko siitä tykkää, tai ei ainakaan ole siellä samaan aikaan meidän kanssamme? Viitisen kilsaa Vaskikellosta ja taas oli aurinkoista.

Jätskitötterön metsästys

En ole koko kesänä montakaan jäätelöä syönyt, mutta tänään kun Lapin helteestä lähdettiin ajammaan kohti etelää, päätin että jostain matkan varrelta ostan jäätelön. Silmissä siinteli herkullinen tötterö, tai ehkäpä pehmis. Ei luulisi olevan liikaa vaadittu tässä jäätelönsyöjien pohjoisessa luvatussa maassa. Sodankylässä kävin kaupassa, mutta päätin jättää jätskit sinne ajatellen, että eiköhän Joulupukin turistirysässä ole jätskikoju.

Se oli turistisuudestaan huolimatta kotimatkamme valikoitu pitkä pysähdys; menomatkalla sen(kin) skippasinne sateen vuoksi. Ajelin siis sinne parkkiin ja lähdettiin aluetta ihmettelemään, kunhan oli ensin viety koirat kuselle ruohomättäälle. Siellä oli kiinalaisia, japanilaisia, saksalaisia, brittejä, whatnot, ja jokunen suomeakin puhuva.

Astuin sisälle jotenkin jouluiseen “kauppakeskukseen” etsimään sitä mitä matkaajat yleensäkin ekana kaipaavat. Kävelin ja etsin enkä löytänyt. Lopulta kysyin turhautuneena neuvoa yhden Souvenir-shopin myyjältä, joka neuvoi minulle lähimmät WC:t, aika karmaisevassa kunnossa olevat. Palasin ulos tarpeeni tehtyäni ja löysin koirat pienen tytön luota. Tyttö silitteli koiria ja koirat tykkäsivät. Mies meni vuorollaan, pieni tyttö lähti mumminsa kanssa ja joku tuppisuumies otti Meggiestä kuvan.

Käväisin yhdessä myymälässäkin, kun siellä kerta oltiin, myymälöiden ympäröiminä, ja suunnattiin takaisin autolle. Etsiskelin silmilläni jätskikojua, huonolla menestyksellä. Syöksähdin sisälle keskukseen ovesta jonka vieressä oli pingviini. Erheellistä mainontaa, ei siellä mitään jätskiä ollut. Olin nähnyt parin pikkulapsen syövän tötteröitä, mutta minä luovutin ja päätin kurvata Rovaniemen Prismalle kojun toivossa.

Ei ollut jätskikojua sielläkään. Arvoin Hesen “Pehmytin” ja jonkun tuutin välillä päätyen lopulta suklaa-Dajm-tuuttiin. En siinä ärtymykseni keskellä hogannut edes miehelle ottaa omaa, joten jaettiin tuo onneton tuutti. Käsittämättömän vaikeaa löytää jätskikojua! Sitten noin puolitoista tuntia myöhemmin näin sellaisen jossain Iin? Kemin? Simon? jossain siellä tienoilla Oulun pohjoispuolella jollain pysähdyspaikalla. Olin kuitenkin jo jädekiintiöni täyttänyt.

Vajaamielet maantiellä

Tässä kun on viikkoon kertynyt reippaasti neljättähtuhannetta kilometriä, josta suurim osa näillä maamme mahtavilla maanteillä, on muutama käytösmalli taas jaksanut hämmästyttää.

Ensinnäkin, kiihdyttäminen kun joku on ohittamassa. Onko oikeasti niin pieni ego, että ottaa tunnon päälle, että joku muu haluaa ajaa kovempaa ja menee ohi? Vai onko niin kova tarve kontrolloida takanatulijan nopeutta? Vai viiraako päässä vaan muuten, kun pitää tehdä ohittaminen toiselle liki mahdottomaksi?

Tyyliin, tyyppi ajaa 90km/h satasen alueella ja huomaa ohitusaikeeni. Tyyppi siirtyy ajamaan ihan keskiviivan tuntumaan. Lähden kuitenkin tilaisuuden tullen ohi, ja tyyppi painaa tallan pohjaan ollessani hänen vierellään. Nopeus nousee reippaasti yli sataseen. Lyön itse tallan pohjaan ja Mersun mittarissa on pian 150 ja hurautan ohi. Tämä auto kiihtyy, paremmin kuin 99% Suomen autokannasta.

Ai miksi piti sitten mennä ohi? No koska jos palaan takaisin tyypin taa, jatkaa hän nopeuteni kontrolloimista ysikympin ajollaan.

Toiseksi, pitkillä valoilla protestoiminen. Olen siis ohittanut tyypin, vaikkei hän siitä pidäkään. Mitä tekee tyyppi? Napsauttaa pitkät valot päälle! Tuntuu olevan todella yleistä! Taaskaan ei mene tämän tädin kaaliin. Ensinnäkään, ei se hirveästi edes häiritse. Toiseksi, rykäisen sitten vähän enempi kaulaa. Harva jaksaa pitkään roikkua pärsuksissa kii. Niitäkin toki löytyy.

Kolmanneksi, ohituskaistakäyttäytyminen. Ihan käsittämätöntä kaistapäisyyttä sekin, miten moni ohituskaistatiellä matelee muuten, mutta kun tulee se ohituskaista, painetaan taas kaasu pohjaan, ettei vaan kukaan pääse ohi. Oma lukunsa on sitten ne tyypit, jotka vaihtaa edessäsi ohituskaistalle ja jää sitten jumiimaan  seuraavan auton viereen kunnes on pakko vaihtaa kaistaa takaisin.

Niin ja sitten oli vielä se yksi tyyppi, joka ajoi hiljaa jolloin mies ohitti hänet, minkä jälkeen tyyppiä alkoi vituttaa niin että tuli roikkumaan puskuriin ja tovin päästä ohitti meidät. Ei siinä muuten mitään, mutta hiljensipä sitten taas niin että jäi seuraavaan kunnolla kaulaa, vaikka me oltiin jo ohitusetäisyydellä ennenkuin tuo jästi tuli siihen eteen keikkumaan. Itse olisin ohittanut uudestaan, ihan piruuttani, joten oli ehkä hyvä, että oli mies ratissa; ei lähtenyt provosoitumaan.

Pokemonit ja muut karvaiset otukset GO

Hivenen huvittuneena olen seuraillut tätä mediamässytystä Pokémon GOsta ja käynyt siitä(kin) vielä mielenkiintoisempia keskusteluja mieheni kanssa, joka on sitä mieltä että peli on vaarallinen ja idioottimainen, tosin paljolti eri syistä kuin media toitottaa. En mene siihen kaikkeen nyt, vaan tyydyn toteamaan että siitäkin huolimatta minäkin sitä pelailen koska se on minusta hubaa. Toistaiseksi se ei ole sentään perherauhaa uhannut ;)

Lapissa ei kamalasti Pokemoneja bongaa, vaikka sielläkin pokestoppeja on joka turistikohteessa ja ainakin Ivalossa ainakin kaksi. Muita karvaisia (jaa, ei poket ehkä ole karvaisia, ei ainakaan kaikki, vaikka ne sellaisiksi miellänkin) otuksia siellä voi bongata kyllä sitäkin enemmän. Poroja tietenkin etunenässä, teillä, metsissä, keskellä Saariselän hotellialuetta, you name it. Nähtiinpä kuitenkin yksi hiirikin vilistämässä tietä pitkin, ja paluumatkalla vähän Sodankylästä etelään yksi metsästyskoira haahuilu keskellä tietä. Toivottavasti löysi kotiinsa tai omistajansa tai toistepäin.

Meidän omat karvaturrit on puolestaan tallessa auton takapenkillä, vaikkei ihan heti uskois; niin hiljaa tuolla nukkuvat että hetki sitten piti ihan tarkistaa että varmasti ovat vielä mukana. Kumpikaan ei ole ollut mikään hyvä automatkaaja, Meggie superhuono ja Timmy satunnaisesti ok. Vähän pelkäsin mitä tästä reissusta niiden kanssa tulee, mutta niin vaan oppivat viimein relaamaan autossa! Nyt ovat oikein helppoa matkaseuraa!


240 kilsaa kotiin, Jyväskylä ohitettu.

[Lappikuvia in Flickr]

North of the Arctic Circle

The sun is shining from behind one of the many scattered clouds in the arctic sky above. I am sitting on the log railing of the porch of our little rental cabin. Dogs are wiped out from all the car rides and hikes and the current heat so instead of roaming around or chasing each other in the yard, they are just sacked out on the deck next to me, except for getting a tad riled up by the occasional passing boat.

When we packed out bags and dogs and foods into the car last Sunday, the weather was far from being nice. Not exactly bad down in Helsinki, but getting worse as we advanced towards the northern parts of Finland. Maybe a hundred kilometers from Oulu it got downright stormy. We were going to stop at Vaskikello to admire the nice bells and have some dinner, but as it went, we ate in the car and waited for the worst to pass.

The evening at Kempele was nice and almost like sunny. No more rain, let alone storm. We crashed for the night in a crappy yet tidy motel that accepted our dogs too and continued our journey in the morning after a meager breakfast at the neighboring gas station.

Just like the previous day, the storm front was long and narrow and exactly above E75, following its course. We got some rains before arriving at Rovaniemi, but there while the dogs and I were waiting for Husband to do some shopping at the Prisma there (the last big supermarket on the way up north), a thunderstorm hit the area. Meggie was in sheer terror, panting and trembling for the whole time.

As we continued our drive north past the Arctic Circle line, towards Sodankylä (and the last Lidl on our way), the weather started to clear up ever so slightly, with a faint promise of sun instead of rain. It was cloudy and cool at Luosto where we made a little excursion out of our route, just to walk a bit, but at least we remained dry.

Our cabin here at Vuotso is a really nice one, small but compact and cozy. The dogs are a bit nervous in it, not really feeling at home, but managing. Like little babies. Need to be watched over while they’re eating and such. Plus, they need to be lifted up to the sleeping quarters because of the steep stairs they can’t manage on their own. That right there is a nightmare for Timmy who does not like to be lifted at all in the first place.

On the first evening here I made some guacamole, entrecôte souvlaki and skewers of onion, peppers and tomato. We popped a bottle of bubbly and later on a bottle of red wine as Husband set out to grill the skewers and souvlaki in the fire pit. Our vacation had started.

Our first day here dawned cloudy and cool. We slept in, made breakfast ever so leisurely – warming up karelian pies in the oven and brewing some espresso on the Bialetti – and set out to Ivalo to scout out our surroundings a bit. I went to the local S-market there and discovered an actual coffee shop there.

I ordered two regular cappucinos to go and was astounded to get the smallest cappucinos I’ve ever seen anywhere, for pretty much the same price as a regular proper size cappucino is at home, down south. The coffee was good, mind you, the one that we ended up sharing with Husband after I spilled the other one all over the trunk of our car. Heavily overpriced though.

On our way back to the cabin we got off the main road in Saariselkä and drove to the top of Kaunispää. It’s a tourist trap, but since we’re not exactly gonna hike up any of those mountains, er, fells, I figured it would be cool to at least drive up one then. There’s a rather big souvenir shop up there and I got some gifts for the teens and found the most beautiful amethyst ring that I’ve been dreaming of since. Just not in our budget right now.

Yesterday we woke up relatively early and after the breakfast we packed some lunch in a backpack and started our day trip up north to Inari and then on towards the western border for a small hike in the beautiful scenery of Kevo natural park. We did a short pitstop in Ivalo and a longer one in Inari where we took turns in scouring the inventory of the shop there. Husband found a nice new knife for himself, I a lovely silver “Lapland Risku” necklace for myself.

Up there in Inari there is a little water plane airport with a sightseeing plane just waiting for customers. I was walking around with the dogs for some time while waiting for Husband to pick his knife, thinking that if we didn’t have our dogs with us, I’d have been interested in going for a sightseeing flight. It is a bit restrictive to travel with dogs.

Once we got to the Sulaoja parking lot the sun was hot on a mostly clear sky. We changed our sandals to trekking shoes and set off on the trail. I have been hiking there once before, when I was fourteen years old and went on a 4-5 day hike with my dad and godfather. Kevo, even the southernmost parts of it, was as awesome as I remembered.

Hiking further into the natural park you would find an amazing ravine (nothing like the Grand Canyon of course, but our Finnish smaller scale similar kind of place) and about two days hike into the area there is Finland’s biggest (I think) waterfall. Again, not exactly the Niagara falls, but worth seeing anyway. I remember camping quite close to the waterfall, watching the midnight sun and thinking that life up there is pretty awesome.

Yesterday we did not venture further than approximately one kilometer into the park, walking a trail of two kilometers total. We didn’t see the best of the ravine, just a hint of one. Obviously, no waterfall either. We did however pass the biggest natural spring in the country. The spring is underwater, at the bottom of a pond that lets out into a brooke, and the water on the surface is like jade, with a really peculiar hue. The spring I had not seen before.

Today we didn’t drive far, only about forty kilometers north to Laanila where we walked approximately one kilometer to an abandoned gold mine – to be exact, it was in action for only two years in 1902-04 and no gold was ever found there – to look aroud a bit, and then back to the car. We had lunch picnic by a little brooke next to the info parking area and I walked in the stream a bit to get some photos.

Last night, or even the one before, the skies were clear and there would’ve been a chance to see the midnight sun again. Last night I was asleep at that time, the night before I did actually venture outside around midnight after finishing my book and before going to sleep, but our cabin is in a spot where the sun goes behind a pine forest around ten, so no midnight sun here for us.

On the second evening here we warmed up the sauna and enjoyed some “löyly” and chilling on the deck while munching on fennel and lamb sausages grilled on the rocks, in the sauna. Yesterday evening, after returning from Kevo, we grilled a ranch entrecôte in the fire pit and had some red wine and mozzarella salad with it.

Traveling with dogs, you can’t exactly pick and choose a restaurant and eat out every evening, but I believe we’re eating better than we would in any restaurant anyway. The only thing missing is some fresh reindeer meat. We’ve seen plenty of them walking around, on the road, in the wilderness, but it’s not slaughter time now and there’s only frozen meat in the stores.

Now the firepit is blazing again with a bonfire happily dancingw, producing coals for us to grill some blue cheese burgers to go with guacamole. Two full days left of this Lapland vacation. I could easily be happy here for a longer time. Vuotso is the perfect location, this cabin is secluded from the tourist zones and just the nicest little cabin. Yes, I would very well like it here for a couple weeks longer.

[More Lapland pics in Flickr]

Helsingistä länteen

Hetken ehdin kotosalla (ja vähän toimistollakin) hengähtää (lue tehdä pihatöitä ja töitä), kun taas vietiin. Lähdin tiistaina kotityöpäivän päätteeksi siinä neljän pintaan ajamaan kohti Poria. Ihan omalla autolla tällä reissulla. Kehä-ykkösellä körötellessäni pohdin, ettei ehkä ollut paras mahdollinen ajatus pyrkiä Stadista ulos juuri siinä neljän aikaan. Turun motarilla tunne vain vahvistui. Ensimmäiset kolme varttia siis jonotin ulos pk-seudulta kuumassa autossa auringon paahteessa. Jäälatteni loppui ennen ruuhkaa. Ja tajusin unohtaneeni hiusharjan kotiin. Onneksi käsilaukussa kulkee aina mukana pieni matkaharja.

Lopulta pääsin ajelemaan järjellisiä nopeuksia (miinus tietyöt) ja käännyin kohti Poria. Muistin siinä ajellessani, miksi tuo Porintie on niin ärsyttävä ajaa. Ne rekat. Ja ennen kaikkea ne henkilöautot, joita ei edes kiinnosta ohittaa niitä, joten rekan ohituksen sijaan siellä joutuu ohittamaan keskimäärin viisi henkilöautoa + rekan. Ohituskaistoja on jokunen, mutta yleensä nuo jonot tietenkin saavuttaa kokolailla juuri ohituskaistan päättyessä. Siksi en mielelläni pysähtele – kaikki ohittamani autot on taas edessäni kun palaan tielle. Oli kuitenkin pakko poiketa Forssan ABC:lle tyhjentämään kupla otsasta.

Joskus Forssan jälkeen pääsin kuitenkin ajelemaan omaa tahtia, ilman että kukaan oli edessäni säätelemässä tahtia. Aina kunnes eräs traktori häiritsi menoa. Mistä lie siihen oli ilmaantunut, mutta siinä vaiheessa kun minä sen saavutin, se oli kääntymässä vasemmalle ja sen takana seisoi joku pösö. Traktorin käännyttyä valmistauduin kiihdyttämään niinkuin normaalit ihmiset sellaisessa tilanteessa tekevät ja melkein ehdin törmätä pösöön, joka ei vaan meinannut liikkua. Onneksi refleksini ovat nopeat ja jarrutin hyvinkin ajoissa. Minkä jälkeen kaasuttelin sievästi pösön ohi.

Pösön blondi kuskityttö suivaantui manööveristäni ja hännysteli, kunnes suhahti ohi. Tuumasin, että antaa mennä vaan, jos ego on siitä kiinni ja jatkoin omaa tahtiani. Eipä kuitenkaan aikaakaan kun saavutettiin rekka. Pösö junnasi ja junnasi eikä päässyt rekasta ohi, vaikka paikkoja olisi ollut. Hujautin siis uudelleen pösön ja samantien rekankin ohi. Tuumasin vaan, ettei kande alkaa isotella ennenkuin osaa ajaa. Mersulla on muuten niin kiva ohitella maantiellä, kun se tarvittaessa kiih-tyy!

Pääsin viimein seitsemän pintaan perille Poriin, ajoin auton hotellin talliin ja kirjauduin sisään. Sen jälkeen ilta olikin business as usual: kamat huoneeseen, soitto kotiin, ruokaa hotellin ravintolasta, leffa Netflixistä, idlailua naamakirjassa ja liian myöhään peiton alle. Yksinäinen hotellisänky ei vaan houkuttele nukkumaan. Niinpä olinkin aamulla kellon soidessa 6:40 aivan liian väsynyt. Vääntäydyin kuitenkin ylös, alas ja aamupalalle ja lähdin ajamaan asiakkaalle googlemapsin kanssa.

Päivän koulutusten jälkeen tuumasin, että oma auto, oma lupa – mitäpä siellä hotellihuoneessa yksin ja Porikin on niin nähty – ja suuntasinkin auton nokan kohti Yyterin santoja. Pari kertaa siellä olen ennenkin käynyt; kerran vähän viileällä syys- tai kevätsäällä ja kerran kuumana kesäpäivänä esikoisen ollessa vailla parivuotias. Bongasin matkalla Teboilin ja tein mental noten tankata paluumatkalla. Bongasin matkalla myös Yyterin kylpylähotellin ja tein mental noten tsekata sen hinnat ennen kuin seuraavan kerran tulen Poriin elokuussa. Silloin voisi vielä olla aika päheetä olla siinä ihan Yyterin rannan tuntumassa yötä.

Jätin auton sinne parkkikselle ja arvoin suunnan. Kyltit are for wussies. Tarvoin tennareissani (joissa onneksi on paksu pohja, joskin olin valmistautunut tarvittaessa riisumaan kengät pois) hiekkapolkua ylös, valittuani suunnaksi linnan tornin. “Linna” osoittautui vesiliukumäen portin tolpaksi, joten kiersin liukumäkiaitauksen ja jatkoin matkaani kohti vähemmän metsittyneitä dyynejä ja rantaa tuulen tuivertaessa, auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta. Hiukan oli viileämpää kuin edellisen kerran dyyneillä taivaltaessani – Maspalomasissa pari vuotta sitten näihin aikoihin vuodesta.

Aikani kuljeksin märällä rantahiekalla, auringosta nautiskellen. Suunnitelmani oli kävellä rannan toiseen päähän saakka, mutta hylkäsin lopulta ajatuksen sillä tuuli tuntui korvissa aika pahasti kylmältä. Kiipesin sen sijaan dyynien huipulle ja tarvoin hiekassa kohti rannan pääväylää ja sitä myöti sitten autolle. Hetken mietin, jäisinkö syömään siihen ravintola Laguuniin vai mikä se olikaan, mutta nousin autoon ja ajoin hotelliin, tankkaus-pitstopin kautta.


Poikkesin peruskaavastani sen verran, että söinkin ihan siellä hotellin ravintolassa ennen huoneeseen menoa. Mies oli tällä kertaa oikeassa. Heti siinä oli vanhempi mieshenkilö kyselemässä minulta kaikenlaista kuten haluaisinko jotain juotavaa ja mitä haluaisin syödä. Aika epätoivoiseksi jäi yritys tosin, sillä toi sitten minulle laskun syötyäni ja ihan itse jouduin ruokani maksamaan ;)

Tsemppasin itseni suunnilleen ajoissa nukkumaan, joskin sitten puoli yhdentoista aikaan alkoi kännykkä plingailla viestejä kotoa. Kevyttä draamaa uhkasi olla tosikoisen kanssa, mutta se meni onneksi ohi.

Aamusella pikaisen aamupalan jälkeen luovutin huoneeni ja lähdin ajamaan kohti asiakasta karttamuistiini luottaen. Johan minä sinne kerran ajoin, kyllä minä sinne uudestaankin! Siinä kohti kun tienviitassa luki YYTERI 13, totesin, että pahus! Ajoin ohi! Käännyin seuraavassa mahdollisessa risteyksessä ympäri ja vahingosta viisastuneena avasin sen googlemapsin. Jotenkin onnistuin sohimaan siinä matkalla navigaattorin päälle ja yritin ymmärtää, miten siitä poistutaan (vihaan navigaattorin opastamana ajamista, kurkin mieluummin karttaa), kun kännykkäni soi ja vastasin tosikoiselle.

Tyttärellä oli lievä hätä kotona mahakipujen kanssa, puhuin tytön kanssa ja mietin, miten ihmeessä samalla saisin katsottua sitä karttaa etten nyt uudestaan harhaile. Navigaattori oli tällä kertaa onni onnettomuudessa, sillä sepä antoikin minulle ohjeet korvaani ihan siinä puhelun lomassa!

Päivä päätteeksi oli aika suunnata auton nokka kohti Raumaa. Etsin ramppia päätielle oikeaan suuntaan (oikealle), mutta missasin rampin (joka olikin loogisesti vasemmalla) ja ajelin jälleen väärään suuntaan, kunnes käännyin samalla Nesteen pihalla takaisinpäin. Väli Pori-Rauma on muuten tuskaisa ajettava. Ei ehkä muuten, mutta liikennettä on paljon ja niitä autoja tuntui riittävän, joiden mielestä 60km/h on ihan ok nopeus satasenkin alueella. Eikä ohi pääse, kun vastaan tulee autoa yhtenä virtana. Yritin hokea itselleni, ettei minulla mikään kiire, valmiissa maailmassa. Perille pääsin, vaikka suurimman osan ajasta junnasinkin hitaasti jonossa.

Täällä sitä siis ollaan. Taas yksi hotellihuone, joka muistuttaa kutakuinkin jokaista muuta hotellihuonetta maailmassa. Ei sillä, pääasia, että on sänky jossa nukkua. Ja Internet-yhteys. Ei sovi unohtaa nettiä! Tosin kännykästä jaettu wifi yleensä (Suomessa) pelastaa nekin tilanteet, joissa hotellin wifi ei skulaa. Aina ei kuitenkaan ole riittävästi kenttää. Kuten siinä bunkkerissa, jossa tänä iltana söin taivaallisen hyvää hiillostettua lohta ja salaattia. Yritin ruokaa odotellessani jutella miehen kanssa puhelimessa, to no avail. Kun ei ole kenttää niin ei ole.

Jotenkin tuossa hotelliin navigoidessani kuvittelin, että Rauman vanha kaupunki (jota halusin lähteä katselemaan ja kuvailemaan) olisi ollut jotenkin kaukanakin hotellista. Sisäänkirjauduttuani vein tavarani huoneeseeni ja lähdin saman tien liikkeelle, autolla, tyhmästi. Jätin auton parkkiin siihen vanhan Rauman laitamille ja kirosin jo tyhmyyttäni tajutessani kuinka lähellä hotellia oikeasti olin. Tehty mikä tehty kuitenkin, joten lähdin käppäilemään. Kyllä olikin kaunista! En muista ennen Raumalla käyneenikään.

En varsinaisesti ajatellut syödä ihan vielä niin aikaisin (kuuden maissa), mutta se kellariravintola osui siihen matkanvarrelle niin mageena ja houkuttelevana, että sinnepä sisälle kävelin syömään. Päivällisen jälkeen vielä kävelin vähän matkaa kanavan varteen ja kirosin tyhmyyttäni uudelleen. Sen sijaan että olisin siitä jatkanut matkaani hotelliin ne viimeiset ehkä pari sataa metriä, jouduin palaamaan päinvastaiseen suuntaan autolle. Ei siinä mitään, sen siis tein. Ajoin auton hotellin parkkiin ja kävelin vielä uudestaan siihen kanavan varteen katsastamaan pieniä suihkulähteitä.


Huomenna minulla on googlemapsin mukaan kolmen minuutin matka asiakkaalle. Ja siitä sitten koulutuspäivän jälkeen nokka kohti Turkua ja sitä kautta kotia. Onneksi on viikonloppu edessä! Reissaaminen aina väsyttää…

Jyväskylän ihmeet

Vaihteeksi keski-Suomessa. Aurinko hohtaa jossain taivaanrannan tuntumassa, värjäillen illan punertavaksi. Hotellihuoneeni ikkunasta valoverhojen läpi sitä katselen, maisemaa, joka nyt muuten ei kovin silmiä hivele: ikkunani antaa kohti rautatieasemaa. Shellin katos melkein näyttää siltä kuin laskevan auringon valo hohkaisi siitä oranssisena, mutta eiköhän ne ole ihan ledit tai mitkälie vaan siellä muovireunuksen sisällä.

Eilen lähdin junalla Tikkurilasta työpäivän jälkeen. Seisoin laiturilla puhuen isäni kanssa puhelimessa, kun kilometrin mittainen juna jarrutteli siihen asemalle. Ohitseni vilahti vaunu, jossa luki Extra-luokka. Yritin lukea ovien vierestä vaunujen numeroita ja ymmärtää, mistä pitäisi kiivetä junaan sisälle. Extra-luokan lipussani luki vaunu 1, mutta vaunussa 1 ei lukenut Extra-luokkaa. Lopetin puhelun, nousin junaan ja kääntyilin pohtien mihin suuntaan oikein pitäisi mennä. Kysyin ovella roikkuneelta konnarilta, joka kertoi minun olevan oikeassa paikassa, sinne vaan istumaan. Junassa oli kaksi extra-luokan vaunua.

Jämsän asemalla seistessämme pohdin, millä asemalla seistään. Katselin ikkunasta, ettei Jyväskylältä ainakaan vielä näytä, ja muistelin viimeisimmän kuulutuksen olleen Jämsä. Olin kuitenkin siinä kuulutuksen ja aseman välillä uppoutunut kirjaani niin täysin etten ollut ollenkaan varma. Palasin kirjani pariin luottaen siihen, että olisin havainnut, jos oltaisiin menty jo tunneleista läpi ja junassa olisi kuulutettu Jyväskylä. Ja olin oikeassa.

Laskeuduin junasta laukkuineni Jyväskylän lempeän keväiseen iltaan. Vaikkei minulla kollarissani kylmä ollutkaan, harmittelin yhä sitä, ettei minulla ollut istuvaa kevättakkia, sekä sitä, että olin paikassa, jossa luultavasti kaupat olivat menneet kiinni jo seitsemältä. Kello oli varttia vaille kahdeksan kun kirjauduin sisälle hotelliin ja kysyin respan tytöltä hivenen toiveikkaana tuota keskustan kauppojen aukioloa. Tyttö muisteli, että ainakin se HenkkaMaukka menee vasta ysiltä kiinni, tai ainakin nyt Sokos.

Vein reppuni ja lentolaukkuni huoneeseeni, käännyin kannoillani ja suuntasin kulkuni kohti kävelykatua ja H&M:ää. Kello oli 19:57 kun astuin sen ovista sisään ja aloin etisä takkeja. Ovissa luki, että sulkemisaika oli klo 20, mutta kiireettömistä ihmisistä päättelin, että ehkä se oli vanha kellonaika. Väärin päätelty, sillä ystävällisesti hymyilevä myyjä minulle ohikävellessään kertoi, että kauppa suljetaan muutaman minuutin päästä.

Touk2016-05-02 20.12.56okuu ei enää ole kevättakkien aikaa, tiedänhän minä sen. Olen kuitenkin tänne asti selvinnyt ilman, kevyttoppiksella, ja toivoin selviäväni ilman syksyyn saakka, jolloin toivon olevani taas takkeihini sopivan kokoinen. En ole siitä kovin vakuuttunut, mutta toivon. Silti, silläkin välin tarvitsen kuin tarvitsenkin kevyen takin. Lienen kuitenkin nirso, sillä mikään sellainen klassinen poplari tms. ei vaan kelpaa. Olin jo luopua toivosta, kun näin mustan kivan puuvillatakin. Sovitin, ja kävelin kassajonoon. Matkalla etsin nipun nilkkasukkia laarista. Olin ulkona klo 20:03. Ehkä elämäni nopein shoppailu.

Hotellissa nakkasin ostospussini huoneeseeni ja lähdin etsimään ruokaa. Ei sitä kamalan kaukaa tarvinnut hakea, ihan oli tähtäimessä alakerran ravintola, josta valitsin Gorgonzola-salaatin huoneeseen vietäväksi. Kyytipojaksi lasi Pinot Grigioa. Siinä odotellessani naukkailin Napue gin&tonicia ja soittelin miehelleni. “And old guys are trying to flirt with you?” kysyi mies, kun kerroin notkuvani baaritiskillä ruokaa odottamassa. “Nope, no old guys flirting with me,” nauroin takaisin ja lähellä istunut vanhempi mies loi minuun hieman kummallisen katseen.

Ruoka huoneeseen on hotellissa ihan parasta, kun yksin on matkassa. Inhoan istua ravintolassa keskenäni, joten nautin huoneeni yksinäisyydestä paljon enemmän. Eilenkin avasin Netflixin ja katsoin elokuvan samalla kun söin herkullisen salaattini ja naukkailin viiniäni. Tänään tein samat, tosin salaatissa oli paljon vähemmän gorgonzolaa eikä se vienyt oikein nälkääni. Söin minibaarista Pringlesit. Hyvästi vanhat takkini…

Tänään aamupalan jälkeen noukin vastaanotosta vuokra-autoni ja muistin, että sehän on tietenkin keppivaihteinen. Ei siinä mitään, sinänsä, olen minä vaihteita veivannut vuositolkulla, mutta nyt olen vuosia ajanut automaatilla. Viimeiset kahdeksan kuukautta raskaalla Mersulla. Sellainen piskuinen pösö oli jotenkin kiikkerä. Niin herkkä ohjaus, että huh! Ja se kytkin. Sammutin moottorin pari kertaa kuin amatööri, kun unohdin painaa sen pohjaan jarruttaessani valoihin.

Matkalla asiakkaalle aamulla bongasin Tikkakosken Ilmavoimamuseon ja tuumin, että siellä voisi olla kiva käydä. Niinpä kun päivä asiakkaalla päättyi, kurvasin sinne matkallani takaisin hotelliin. Kyllä oli magee museo! Täynnä vanhoja ilmavoimien koneita, moottoreita, roottoreita ja muita osia. Parin koneen ohjaamoon pääsi istumaan ja ihmettelemään sitä nappien ja nippeleiden määrää. Miten ihmeessä ne lentäjät osaa ne kaikki ulkoa? Ei siinä meinaan paljon taideta lukea jotain pientä tekstiä kyynärpään kohdalla, että oikean vivun saa oikeaan asentoon.

Hotellissa kirjoittelin yhden blogipostauksen ammattiblogiini, huomenna julkaistavaksi, ja lähdin jälleen tuonne kävelyraitille, apteekkia etsimään tällä kertaa. Avaava astmalääkkeeni sanoi eilen illalla kilin kolin, kun sitä olisin tarvinnut (hotellihuoneiden kuiva ilma on myrkkyä). Eilen en kiireeltäni juuri huomiota kanssakulkijoihini kiinnittänyt, mutta tänään huomasin kyllä ilmestyksen jos toisenkin siinä raitilla. Siis sellaisia vaatekokonaisuuksia että huh! Mikroshortsit ja pitsileggingsit ja korolliset platform -sandaalit. Polvista revityt mamma-farkut. Lestadiolaishame, tennissukat ja tennarit. Muutamia mainitakseni. Anteeksi. Mut, siis, niinku.2016-05-02 21.00.19

Yliopiston apteekissa vuoroani vuottaessani pohdiskelin sitä, miten Yliopiston apteekit on kaikkialla niin hitaita. Hitaimmat apteekit mitä tiedän. Vaikka tekevät aivan samoja asioita kuin muutkin apteekit. Mikä tekee niistä niin hitaita?

Siitä sitten melkein meinasin kävellä satamaan kahvilaan, mutta käännyin takaisin ennen rautatien ylikulkusiltaa. Ei huvittanutkaan. Melkein meinasin mennä American Dinersiin syömään, mutta pähkittyäni ruokalistaa tovin totesin ettei huvitakaan. Melkein meinasin hakea S-marketista jotain syötävää, muttei tehnyt mieli. Kävelin siis hotelliin vaan ja lopun jo tiedättekin.

Mies grillaili broiskua kotipihalla auringossa. Voi miten paljon mieluummin olisin siellä. Huomenillalla himaan <3 Ens viikolla sitten yön verran pitempi reissu länsirannikolle.

Reissua reissun päälle

Viikko sitten pakkasin kahta lentolaukkua, selasin sähköpostia, duunasin CSS-tyylejä webpartille ja paistoin tytöille pinaattilättyjä, multitaskaten. Lienee pieni ihme, että tyylit oli ihan ok, että lätyt eivät (pahasti ;) ) palaneet, ja että mukanani oli kaikki tarvittava (paitsi sormus ja kaulaketju). Passinkin olin sentään muistanut ottaa! Vielä siinä viime tingassa ennen taksiin syöksymistä ilmoitin myyjälle, etten voi ostaa nyt kortillani noin suunnilleen luottorajani hintaista lisenssiä, ja lähetin viimeiset viilaukset tyyleistä duunikaverille. Olin aika disorientoitunut, mutta selvisin kentälle ja turvatarkastuksesta ja kaikesta jonkinlaisessa sumussa.

Turvatarkastuksessa ei ollut juuri silloin jonoa ollenkaan, joten minulla oli aikaa käsissäni varsin paljon. Koskaanhan ei voi tietää; samalla lennolla matkustanut duunikaverini tuli kentälle vain vähän minun jälkeeni ja oli kuulemma jumissa jonossa pitkään. Haahuilin kentällä katsellen koruja, sillä koruttomuuteni häiritsi. Tunsin itseni puolialastomaksi. Harkitsin kivan Kalevala-korun ostamista ja vähän halvemman sydänkorun ostamista, mutta päädyin lopulta siihen, että elän minä ilmankin, onhan noita kotona (sitä paitsi se koru, jonka oikeasti olisin halunnut, ei ihan nyt mahtunut budjettiini). Sormus sitä paitsi harmitti enemmän.

Lopulta vaan hipsin portille ja avasin iPadin odotellessani. Duunikaveri saapui, ja siinä kun oltiin menty portin toiselle puolen, löytyi toinenkin tuttu, joka oli matkalla samaan paikkaan, näemmä samalla lennolla. Brysseliin oli siis matka, koulutukseen, joka oli muuten aivan loistavan hyvä setti!

Hypättiin lentokentältä junaan – olipa vaikea ostaa lippu asemalle, jonka Google maps nimesi Brussels Southiksi, kun se onkin ranskaksi Midi ja hollanniksi Zuid (no, tuonhan voi saksan pohjalta arvata, mutta kuitenkin…) – ja käveltiin sitten reilu kilsa hotellillemme, joka sattui olemaan siellä alueella, missä ei juuri muita valkoihoisia näkynyt. Ihan rauhallista siellä oli, ruokapaikat vaan olivat vähän kortilla. Ensimmäisenä iltana etsittiin purtavaa, poikettiin muutamaankin katuruokamestaan, joiden vitriinissä oleva ruoka näytti siltä, että on seissyt siinä viikon, ja jatkettiin matkaa.

Viittä vaille kahdeksan oltiin paikallisen Lidlin ovella ajatuksena ostaa jotain evästä ja mennä hotelliin syömään, mutta vartija ei enää päästänyt sisään. Ei auttanut vaikka kuinka yritin vannoa, että ollaan nopeita. Oltiin siis jo palaamassa hotelliin tyhjin käsin, kun satuttiin huomaamaan siistin näköinen pizzeria ja mentiin pizzalle. Yleensä suht truvallista ruokaa – joskin pizzani päälle paistamisen jälkeen lykätyt salamiviipaleet jäi kyllä syömättä…

Ensimmäisen koulutuspäivän jälkeen tavattiin EU:lla työskentelevä ystäväni, joka vähän kävelytti meitä siellä ihan ydinkeskustassa, vei katsomaan pissivää poikaa, houkutteli ostamaan vohvelit ja lopulta vei meidät syömään oikein mainioon italialaiseen ravintolaan nimeltä Ricotta & Parmesan. Voin suositella! Hassua, edelliselläkin kerralla Brysselissä söin italialaisessa ravintolassa. Hyvin hyvin pienessä sellaisessa, mutta sielläkin oli ruoka erinomaista!

Matkan toisena iltana oli koulutuksen osallistujien ja järjestäjien yhteisillallinen. Hyvää ruokaa, viiniä ja mainiota seuraa. Joku siinä lähtiessä yritti houkutella baarikierroksellekin (tiesin jo valmiiksi, kuka minua yrittäisi illan mittaan iskeä enkä ollut väärässä tälläkään kertaa), mutta sanoin kiitos ei ja palattiin duunikaverin kanssa hotelliimme. Laskin itselleni kuuman kylvyn – matkan toisen jo – ja annoin kävelystä väsyneiden lihasteni ja kaikesta opiskelusta ja sosialisoinnista väsyneen mieleni rentotua kylvyssä ennen kuin kömmin vällyjen väliin nukkumaan.

Perjantaina päivän päätyttyä jo siinä kolmen maissa käveltiin reilun kilsan verran Brysselin päärautatieasemalle ja hurautettiin junalla lentokentälle. Sille samalle lentokentälle, jolla sitten vain muutama päivä sen jälkeen – tänään – räjäytettiin pari pommia. Aika lähelle tuli terrorismi tällä kertaa, vaikka olinkin jo turvallisesti kotona taas. Niskakarvat nousivat pystyyn. Silloin perjantaina olin kuitenkin autaan tietämätön mistään tulevasta ja aikani kuluksi kulutin aikaa Desigualin myymälässä, mistä lopulta kävelin ulos hymyssä suin uusi mekko pussissa.


Olin kotona vasta joskus puoli kahdentoista maissa, jaoin tuliaiset miehelle (sen reissun tuliaisvoittaja: suklainen olutpullo ja Chouffe-paketti jossa neljä olutta ja kiva tonttu-lasi) ja tytöille (joista toinen jo nukkui oltuaan illan duunissa) ja menin nukkumaan itsekin. Aamulla oli vastassa levon sijaan aikainen herätys, sillä minun piti olla satamassa jo puoli kymmenen aikaan. Oli vuorossa tyttöjen reissu Tallinnaan.

Meillä oli vuosia kevättraditiona yhden kaveriporukan kesken, että tehtiin shoppailu- ja kauneudenhoitoreissu Tallinnaan jollakin kokoonpanolla. Sitten kaikenmaailman kiireiden myötä se jäi, kun ei kukaan oikein ehtinyt tai siis ei löytynyt yhteisiä viikonloppuja. Nyt päätettiin elvyttää perinne ja niinpä meitä lähti kuusi keski-ikäistä äitinaista Tallinnaan. Jotkut kävi kauneushoidoissa, toiset vain kuljeksivat ja/tai shoppailivat. Minä en ole koskaan ollut sellainen kauneushoitoihminen, joten kuljin ympäri Viru-keskusta yhden noista kavereistani kanssa. Ihan on muuttunut sellaiseksi boutique-keskukseksi! Poissa oli kaikki ne kivat vähän erilaiset vaateliikkeet. Ihan blaah! Tamariksen kivat nahkasaappaat löytyi puoleen hintaan, muttei vaatepuolelta mitään!

Hotellille palattuamme muistin yhtäkkiä nähneeni matkalla satamasta hotelliin toisen kauppakeskuksen siinä nurkan takana ja siinä ainakin H&M:n kyltin. Minulla oli vielä vähän aikaa ennen kuin tavattiin illalliselle lähtöä varten, joten päätin lähteä siinä piipahtamaan ajatuksena löytää ainakin jotain tuliaista tytöille. En sitten henkkamaukkaan lopulta mennyt ollenkaan, sillä New Yorker houkutteli enemmän ja sieltä löysinkin kivat paidat kummallekin.

Illallista varten oltiin varattu pyötä ravintolasta nimeltä Kaks Kokka. Että oli hyvä ruoka, hyvä palvelu, hyvä viini! Sitäkin suosittelen. Menu ei ole pitkä, mutta valinnanvaikeutta se aiheutti silti. Söin alkuruuaksi mausteisen miso-keiton ja pääruuaksi “lampaanpeppua”. Herkullista. Siitä jatkettiin matkaa läheiseen pubiin nimeltä Scotland Yard. Paikan erikoisuus oli kidutus/sähkö/taijotainsellaista-tuoleihin sijoitetut WC-pytyt :D

Käytiin me tsekkaamassa oman hotellimme yökerhokin – ei juuri elämää – ja puolet meistä lähti vielä Viru-hotellin yökerhoon katsomaan millaista eloa siellä oli. Siellä soitti paikallinen ilmeisen suosittu 2Quick Start, silleen keskinkertaista iskelmää tai jotain (mutta niillä oli ihan huippu percussionisti-tyttö!). Pari tuntia siellä viihdyttiin ja sitten alkoi jo väsy painaa niin että lähdettiin nukkumaan.

Aamulla aamupalan jälkeen lähdettiin hissuksiin kohti satamaa. Oltiin illalla bongattu ne kaivatut vaatekaupat siinä yhdellä sivukadulla ihan matkan varrella kohti satamaa ja katkokäveltiin kaupasta kauppaan kunnes oli aika siirtyä sataman ruuhkaan odottamaan laivalle pääsyä. Kaikkea kivaa tarttui kuin tarttuikin mukaan, kun viimein löytyi oikeat kaupat!


Nyt on vähän väsy moisen reissaamisen jälkeen, mutta enpä mokomalle klusterille mitään mahtanut (Tallinnankin olin maksanut ennen työreissun ilmenemistä). Hienot oli reissut, mutta onneksi kohta on pääsiäinen ja saa vähän nukkua, ja maalata portaita. Se on oikeasti aika terapeuttista puuhaa!