An der schönen blauen Donau

Bored on board
Somewhere above Europe, Mon 14. November 2016, 10:00 EET

I have a book. The flight’s not even that long. But I’m bored. Too tired to read, yet too awake to nap. I’m not really even able to nap in airplanes (or trains, or buses, or…) unless Im unearthly exhausted and fall asleep despite myself.

Just had my third cup of coffee, together with a blueberry juice. My diet this morning has been rather liquidy. At home, I had a cappucino and a glass of red grapefruit juice. At the airport a cappucino and a blueberry smoothie. And now, well, you already know now. The snack cart is just about to reach me, but I think I’ll save my hunger for later and eat when I get to Vienna.

So I left the snowy Helsinki for a few days again. Last week I spent a couple days in cold but snowless Iisalmi and another couple of days in semi-snowy Heinola and then the weekend at home, trying to avoid needing to go outside or do too much inside either. I was determined to rest, but I AM the mother of a family and I HAD been away for most of the week, so really, dream on.

I did get to sleep in, though. Usually I do. Even our dogs don’t harrass me out of bed until closer to noon; they have quite efficiently adapted to our late and lazy life rhythm. Around one pm on Saturday I shook my teens awake and left the dogs in their care while I slightly reluctantly accompanied my husband to the stores. It was MY dad coming to visit on Sunday, after all.

Looking back on Saturday, I didn’t really do too much after we came back from the store, just the usual: hanging up laundry, cooking for kids, taking dogs out, warming up sauna, going to sauna, etc. Still, I was struggling to get one lousy movie watched from Netflix. Interruption after interruption even though the teens were mostly glued to the TV with Playstation Minecraft. I know, I can’t do the math here either :D

Sunday was Father’s Day. None of our kids were with their own dads for the day. No cards, no Father’s Day gifts, just text messages or a brief phone call to wish their dads a Happy Father’s Day. I had a card a a gift for mine. One I made myself, for that matter: one of my watercolor paintings photographed and then printed on canvas. I told my husband that he’ll probably get a Father’s Day gift from his daughter again, when SHE’s 41 in turn.


The things and people you take for granted. Your parents are supposed to be there always and only after they start passing away, do you realise how precious it is to have them. My grandma was supposed to outlive me (you know, supposed to be invincible and immortal) and my mom’s life was cut quite short. The rest of my grandparents have been fertilizing graveyards for a long time already. It’s only my dad and his wife left anymore for me, of the older generation, that is.

I’m so happy my sister and I have been talking regularily lately. Many years passed when we talked only a few times a year, not out of spite or anything, just out of busy lives. Now we have a weekly Skype date and it’s great! This week I probably can’t make that date, though, what with being in Vienna and not knowing if there’s any possibility or even time for it.

An hour to go still, almost. Maybe I’ll try to read some more.

Glühwein, apfelpunsch and the beautiful city of Vienna
On the soft bed in my decadent hotel room, Mon 14. November, 2016, 18:06 CET

The flight came to an end in due time, and I scrambled out of the plane with all those people who seem to have ants in their pants when it comes to getting out of the aircraft (seriously, it would all go so much more smoothly, if everyone would just remain seated until the row in front of them has got their carry-on stuff and is getting out instead of crowding the aisle and pushing forth and whatnot) and made my way to the CAT – the City Airport Train. It took me to the center in 16 minutes exactly, exactly as promised (Helsinki, really, there’s something to learn from here!) and I spent those minutes contemplating between walking and taking the U-bahn.

I was almost heading towards the U at the central station, thinking that I’d probably rather make my detours in the city without my luggage (tiny carry-on roley-poley, but still), get to the hotel as fast as possible to leave the extra baggade behind and actually head to the conference center for this roundtable thing, when my eyes hit the prize. If there is one thing, one single thing that I indulge in on every trip I make outside of Finland, it is allowing myself an approx. 100€ purchase in Desigual. No Desigual in Finland, and I resist the online stores. There was a Desigual there, right there at the central train station, right in front of me.

Luggage or no luggage, I went inside to take a look and immediately saw way too many wonderful things. After some wandering around I selected two dresses for fitting. Right at that moment my phone rang. Call #1 from my youngest teen. There I was, talking on the phone, trying to figure out some school stuff, telling the girl to take care of the school business with her dad or step-dad while I’m away, and holding those dresses in the other hand. The clerk came along to my rescue, taking the dresses to the fitting room for me. I followed soon and tried on the dresses, thinking that they’re both way too nice.

Finally I made my decision with the help of the clerk, bought the dress and a scarf and stepped out of the store and out of the station. Somehow the Desigual had given me such a euphoria that walking seemed like the only reasonable option. I typed the hotel address in googlemaps on my phone and set to walking. I knew my hotel was pretty much in the center, a rock’s throw (couple km) from the central station, but I did not realize my walk would take me through all those nice shopping streets and Weinachtsmarkts and by beautiful churches and all that jazz.

For a while, I was lost in Vienna. Not lost lost, I mean I knew where I was and all, but I was lost in the beauty and the atmosphere and the stores :D Although, I visited only H&M for a shirt (how stupid of me to not have packed a long sleeve other than a hoodie) and “tuliaiset” – gifts – for my teens, and I only stopped once for some apfelpunsch at Stephanplatz (the jul-boot-mug was so cute I had to take it with me!), but I felt like the city was drawing me in and I could just lose myself there.


Finally I wound my way to my hotel, a little past noon. I hadn’t really taken so much time walking there, it just felt to me like time had stopped or something. My room was not ready yet, as I had anticipated, so I left my bag in the luggage room and set off to find my way back to Stephanplatz to take the U to the conference center from there. I thought I had my compass calibrated, but when I checked googlemaps, I was way off. A little detour it was then, but a pretty one. Anyhow, I was at the conference center sometime around 1pm. I registered, got my pass and asked about that roundtable thing but nobody knew anything about it. We looked for it for a while, until I thought to check my emails and, duh, it was canceled.

My whole day plan was kinda cancelled with that and for a while I felt lost in a different way, wondering what to do next. Sightseeing? Back to the hotel to see about my room? Walking a bit? For lack of a better plan, I started walking towards the shores of Donau. The bridge that showed in the map was not there, so I walked to the one where the U1 stops in the middle of the bridge. Donauinsel. Sun was shining sweetly and I already planned to walk all the way back to the hotel. Only three km or so. However, on the other side of Donau, my backpack started to feel a bit heavy on my shoulders and my feet started to feel a bit tired in the boots. I had already walked several kilometers with the extra weight of my backpack. So I hopped on the U again.

Back on Stephansplatz and I was hungry. It’s all kind of fancy there, design stores and modern looking restaurants and bakeries with extravagant chocolate masterpieces on display. I wanted a nice small restaurant, not expensive, no white tablecloths, no pretense and preferably a meal that would keep me happy until tomorrow, or at least late evening. I walked in circles, scanning the shops and restaurants and cafés and finally settled on a simple enough looking place that offered simple Austrian cuisine. I had some schweinkoteletts with fries and a coke (water was expensive there, and I have this principal about how much I’m willing to pay for water) and left happy.

Stopped by the Starbuck’s for a Grande Cappucino (ah, the warm feeling of safety in an international chain when it comes to coffee), visited a couple stores for a little bit of something for the kids and myself too before heading back towards my hotel again. On the way, though, I got lured to another Weinachtsmarkt for some glühwein, and then there was the call #2 from youngest teen.


When I finally made it to the hotel, I was handed my room key along with a “the wifi and minibar are free of charge for the superior room” and the bellhop brought my luggage all the way to the room for me and asked if there was anything else he could do for me before he left me in my room. I had barely settled when the phone rang, the room phone, and in my confusion I lifted the receiver to my deaf ear and wondered for a split second why the sound was so muffled. Switching ears, I heard the lady from reception asking me if everything was good and whether I was lacking anything. Slightly bewildered, I told her everything was just dandy. And it was, still is!

Here I am, feeling like a princess, or something. I mean, it’s not out of this world luxury or anything, but way finer than the Sokos hotel in Iisalmi, let alone that Seurahuone dump I stayed in the first time there. Here I am, exhausted but thrilled to be here, missing my family, but feeling as good about this kind of a trip as one can possibly be. I’m just so happy I’m not staying in any of those colossal hotels closer to the conference center. This here, perfect!


P.S. To my husband, who is probably worried: no, I have not spent hundreds of euros here. Just some very moderate shopping. And Desigual.

Hahtuvavuorten valloitus

HahtuvavuortensalaisuusYksi pikkusiskoni lempikirjoista lapsena oli Hahtuvavuorten salaisuus. Olen sen silloin joskus lukenut itsekin, mutta minulla on vain hataria muistikuvia kirjan tarinasta. Enemmänkin kirjaan liittyy tuntemuksia, tunnemuistoja. Siitä miten siskon kanssa istuttiin meidän jykevän kaapin päällä lukemassa, minä milloin mitäkin (siihen aikaan minulla oli joka päivä uusi kirja luettavana), systeri tuota Hahtuvavuoren salaisuutta. Siitä miten faija luki sitä siskolle ääneen. Niistä satumaisista tunteista, joita tarina herätti.

Muutama päivä sitten, perjantaina, seisoin Seefelder Spitzellä, vuorenhuipulla, auringon pilkistellessä sumun ja alhaalla roikkuvien pilvien lomasta ja muistelin tuota kirjaa. Maisema oli utuinen, vuorenhuiput nousivat pilvenhattaroiden välistä kuin Hahtuvavuoret ikään. Oli voittajafiilis, vaikkei matka tuonne huipulle mikään pitkä ja raskas ollutkaan – junalla ja gondolihissillä melkein perille saakka, vain viimeiset 220m nousua (keuhkot tulessa).

Torstaina työpäivän jälkeen mies vei minut lentokentälle, missä pari työkaveria jo oli suoriutumassa turvatarkastuksesta, loputkin (muutamaa lukuunottamatta) olivat matkalla kentälle. Lennettiin Müncheniin, missä etsiskeltiin väärään terminaaliin ajanutta tilausbussiamme tunnin verran, kunnes viimein kuski ja me yhytimme toisemme. Bussi vei meidät halki pimeiden alppien Itävallan puolelle Seefeldiin, minne saavuimme yhden aikaan yöllä. Hotellissa oli meille tarjolla pientä yöpalaa, “viekää lautaset huoneisiinne, tänne alas ei voi jäädä syömään”.

Aamulla lähdettiin liikkeelle ennen kymmentä. Haettiin supermarketista vettä ja evästä ja kiivettiin Seefelder Spitzelle kulkevan alppijunan lähtöpaikalle. Juna ei tarjonnut kummoisiakaan maisemia hurjasta hehkutuksestaan huolimatta edes paluumatkalla sumun hälvettyä. Tai no siis, kummoisetkaan maisemat noissa maisemissa on upeita itsessään, mutta ei se juna yksinään vielä mikään suuri kokemus ollut. Gondolihissi kulki siitä ylöspäin jo sellaisessa sumussa, ettei sieltä nähnyt maisemia senkään vertaa.

Ylhäällä ensimmäisellä huipulla silmien eteen avautui Hahtuvavuorten valtakunta. Pilvikumpareita, joiden lomasta törrötti vuorenhuippuja. Sumulautat kulkivat ympäriinsä niin että välillä ne kietoivat meidätkin vaippaansa taivaltaessamme siitä tasaista nousua kohti Spitzeä. Välillä sumu hälveni hieman ja rinteiltä avautui komeat näkymät laaksoon ja Seefeldin kylään saakka. Enimmäkseen kuitenkin siinä vaiheessa vielä maailma oli pumpulia.

Huipulle päästessämme suostui aurinko esiin pilvien ja sumun lomasta ensimmäisen kerran. Näkymät olivat huikaisevat. Aivan siinä huipun tuntumassa oli pieni muistolaattakivi ja tuoreita kukkia. Liekö Bettina Kapitel kuollut pudottuaan siitä alas vuosi sitten kesällä, vaiko läheiset vain tehneet muistopaikan sinne huipulle, kenties Bettinan lempipaikalle. Mene ja tiedä, mutta tuo pieni shrine siinä kielekkeellä toi pienen kirpeänsuolaisen aromin huipunvalloitukselle.


Huipulta lähti muutama jatkamaan matkaa vielä seuraavallekin huipulle, useimpien meistä palatessa samaa polkua takaisin gondolihissille. Olin jo mennessä huomannut muutaman horjahduksen askelissani ja lainannut kaverilta kävelysauvaa. Alaspäin epätasaisella kivisellä polulla kulkeminen tuntui vielä horjuvammalta. Tuntui oudolta, sillä normaalielämässäni en huomaa mitään tasapaino-ongelmia kuin ultra-väsyneenä, mutta tuolla havaitsin kipeästi sen, että tasapainojärjestelmästäni puuttuu pala.

Laskeuduttiin vuorenrinnettä junalle saakka kävellen. Varpaissa alkoi jo tuntua, kun sukat luistivat kengissä. Moni valitteli polviaan. Ei me enää olla nuoria ja vetreitä, ei ainakaan kaikki. Keski-ikäistynyttä porukkaa, jonka kunto ei enää ole kuin parikymppisen. Paitsi niiden, joiden on. Alhaalla intouduttiin kuitenkin laskemaan vähän lasten leikkipaikan mäkeä ennen paluuta junalla alas kylään. Mieli ei ole pysynyt kropan vanhenemisen tahdissa ;)


Sangen mielenkiintoisen eikä niin kovin maukkaan tirolilaisen illallisen jälkeen maistui uni. Nukuin kuin tukki aamuun saakka, vaikka hotellihuoneessa oli vähän liian kuuma ja tyyny oli sellainen höyhenlituska. Aamulla oltiin taas liikkeellä kymmeneen mennessä, suuntana sillä kertaa Leutasch. “Huipputiimi” lähti valloittamaan uutta huippua lumituiskussa, pari lähti Innsbruckiin shoppailemaan vesitihkua pakoon, mutta suurin joukkio matkasi bussilla rotkonseinämäkävelylle Leutaschin Geisterklammiin.

Vettä tihutti taukoamatta, kun taivallettiin ritiläpolkua pitkin huikaisevissa rotkomaisemissa. Alla virtasi kristallinkirkas vesi, välillä kuohuen, välillä vähän seesteisemmin. Vieressä pystyseinä. “Polku” on rakennettu noin puoliväliin seinämää, pudotusta rotkoon on ihan kiitettävästi, mutta seinämää riittää ylöspäinkin paljon. Pari kertaa ritiläsilta ylittää rotkon ja siitä vasta huikeat näköalat avautuikin! Sateesta huolimatta – ainakaan ei ollut sumua, kun vesi oli tiivistynyt sateeksi.


Kävellessämme rotkolta takaisin bussille katselin läheisiä vuorenrinteitä, joilla sumu leijaili puiden välissä tuoden mieleeni elokuvan Sumuisten vuorten gorillat. Gorilloja tosin tuskin tuolta Alpeilta löytyy ;) Peuroja, lehmiä, hevosia, vuohia ja kiipeileviä ihmisiä senkin edestä. Me ei kylläkään kovin paljontuolla Geisterklammin retkellä kiivetty, mitä nyt laskeuduttiin Saksaan ja kiivettiin takaisin Itävaltaan, muutoin mentiin tasaista maata pitkin.


Retken jälkeen ehti vähän kierrellä Seefeldiä (shoppailusta ei siellä voi puhua ellei ole varaa maksaa 300 euroa teepaidasta, mutta muutaman matkamuiston ostin) ja istua hotellin aulabaarissa ennen illan buffet-ateriaa, joka oli huomattavasti parempi kuin se edellisen päivän illallinen. Tykästyin kovasti erityisesti leipänuudeli(tai mitälienuudeleita olivatkaan)-lihaliemeen. Jälkiruoka-suklaamousse vei kielen mennessään. Viini oli korkeintaan välttävää, mutta toisaalta siitä ei tullut pää kipeäksi.

2016-10-08 19.05.04

Sunnuntaiaamuna oli silti olo hivenen hutera aika monen drinkin ja vesipiipun pössyttelyn jäljiltä. Kello kun oli vasta puoli kymmenen porukan siirtyessä keskustaan Casinon alakertaan jatkoille, päätettiin mekin huonekaverini kanssa mennä vähäksi aikaa sinne istumaan vielä iltaa ennen nukkumaanmenoa. Puolilta öin olin jo nukkumassa, mutta aamulla tuntui silti pään sisällä yhtä sumuiselta kuin ympäröivät Hahtuvavuoretkin.

Bussi haki meidät matkatavaroinemme hotellilta kymmenen aikaan ja kyyditsi meidät ensin Schwangauhun, missä luulimme menevämme kierrokselle Neuschwansteinin Prinsessa Ruusus -linnaan, mutta sen kierroksen buukkaaminen ei ollutkaan onnistunut – eikä siihen olisi aikaakaan lopulta ollut. Kävimme syömässä Wiener-snitzelit (ainakin useimmat söi snitzelit) ja tilasin koirankarvaksi radlerin. Itävallan puolella olin juonut niin hyviä radlereita, että pettymykseni oli suuri, kun pyötään tulikin weissbier, jota tarjoilija kutsui radleriksi.

Tilasin tilalle kokiksen ja myöhemmin nautiskelin oluen ulkoisesti, kun työkaveri vahingossa ohikulkiessaan kumosi lasin sisällön syliini (ja onneksi jo tyhjälle lautaselleni ja penkille).

Farkut kuivuivat Hohenschwangaun linnaan kävellessä ja opasta kuunnellessani tuumin, että se taisi itse asiassa olla linnoista se historiallisesti mielenkiintoisempi paikka. Neuschwanstein kun ei edes ollut koskaan valmistunut, saati että siellä olisi kukaan koskaan asunut. Komeahan se on, mutta lähietäisyydeltä ei edes saa niin hyviä kuvia kuin vähän kauempaa.


Siitä lähdettiin väsyneinä, mutta hyvällä mielellä kohti Münchenin lentokenttää ja kotia. Nukahdin jopa bussiin toviksi. Heräsin siihen, kun bussi pysähteli ja nytkähteli taas liikkeelle. Hämmennyksekseni olimme keskellä Starnbergin kylää, missä kylän halki mateleva autojono kulki kaksi kilometriä tunnissa. Jostain syystä olimme joutuneet poistumaan kakkostieltä ja siinä paloi tunti. Vielä kuvittelimme, että kentällä olisi aikaa edes karkkiostoihin, mutta olimme kovin väärässä.

Pieni matkalaukkuhässäkkä ja turvatarkastuksen massiiviset jonot ja pilkuntarkka nillitys (“What is the spray bottle in your purse?” “Huh? There’s a spray bottle in my purse?” *Spread out the contents of my purse* “My asthma pipes? The powerbank? My lighter?” “I’ll have to scan it again.” — “Okay, everything’s ok, you can go now.”) ja huomattiin olevamme vasta matkalla porteille vievään shuttlen, kun koneen boarding jo aloitettiin.

Mentiin aika haipakkaa siitä shuttlelta portille ja oltiin kuin oltiinkin siellä ennen kuin koko jono oli edes koneessa. Viimeisetkin selviytyivät koneeseen, kone rullasi kiitoradalle ja kääntyi takaisin. Jotain siellä kuuluttivat matkalaukusta, jonka omistaja ei ollutkaan tullut lennolle ja kaik piti purkaa. Lopulta pääsimme ilmaan noin tunnin myöhässä, ja pienen matkalaukkujännitysmomentin jälkeen saatiin laukkumme ja pääsin taksiin ja kotiin puolen yön tietämissä.

Olihan hieno reissu, ensiluokkainen seura ja mahtavat retket ja maisemat! On onni olla töissä sellaisen porukan kanssa, että yhteiset työmatkat tuntuvat lomareissuilta kavereiden kesken eivätkä “pakkomatkoilta” kollegoiden kanssa.

[Lisää kuvia Seefeldinmatkalta Flickrissä]

#citygirl is not amused

(paitsi että Rosson grillattu lohi, kasvikset ja tattikastike oli erinomaista ja pokemoneissakin piisaa)

Iisalmessa. Täällä on paljon Eeveitä, aivan liikaa liikennevaloja näin pieneen kylään, pari kauppaa ja joki. Saavuin eilen illalla pilvenhattaroiden punertaessa taivaalla. Puuduttavan viiden tunnin junamatkan jälkeen raahauduin kuuden minuutin kävelymatkan asemalta hotelliini viluissani, sillä en jaksanut kaivaa rotsia laukusta lyhyen matkan vuoksi. Stadissa oli 20 astetta lämmintä lähtiessäni iltapäivällä matkaan.

Parempiakin päiviä nähneen hotellin ilta-respa antoi avaimen ja ovikoodilapun ja vannotti pitämään niitä mukanani, jos vielä lähtisin ulos. Kiipesin hissittömän hotellin portaat kolmanteen kerrokseen ja mietin, minne tässä paikassa muka enää kahdeksan jälkeen illalla kukaan lähtisi (anteeksi nyt taas, kaikki pikkupaikkakuntalaiset). Virittelin hotspotin, jahka olin irrottanut tyhjän jääkaapin seinästä, sillä läppärini piuha oli vienyt huoneen ainoan vapaan pistokkeen (sekin jakajassa). Rasia kaipaisi ruuvimeisseliä, mutta kaipa se on ihan ok, kun varovasti irrottelee laitteet.

Netflix-leffa, soitto kotiin ja yritin alkaa nukkua. Uni ei vaan tullut silmään, eikä vähiten siitä syystä, että huoneessa oli pahuksen kuuma. On muuten vieläkin. Eikä mitään ilmastointia, ei mitään lämpötilan säätöää. Patteri ei ole kuin aavistuksen lämmin, mutta vaikka olisi kuumakin, ei sitä hevin säädetä termostaatin pyöriessä tyhjää liki irtonaisena. Ehkä valittaisin respaan, jos arvelisin, että asialle voisi tehdä jotain, tai toinen huone ratkaisisi ongelman, mutten usko. Note to self: ens kerralla (marraskuussa) huone tuosta parin korttelin päästä Sokos Hotellista.

Aamusella menin aamupalalle kaikkine kimpsuineni, sillä oli hiukan vaikea päästä sängystä ylös – nukuin sitten lopulta sikeästi, kun viimein nukahdin. Aamupalan positiiviset: pekoni oli hyvää, samoin karjalanpiirakka, eikä siellä tarjoiltu munajauhepöperöä vaan oikeita paistettuja kananmunia. Kahviakin sain kupillisen, mutta mukaani en sitä saanut pahvimukien puuttuessa. Kahvilasta noin kilsan kävelymatkani varrella en edes haaveillut (eikä sellaista tästä kylästä tosiaan löydykään), mutta ajattelin edes R-kiskalta hakea kupin. Olin kuitenkin liikkeellä liian varhain; ärrä avautui vasta kasilta jolloin minun piti jo olla asiakkaalla.

Citygirl is not amused
#citygirl is not amused

Siellä onneksi oli isoja pahvimukeja ja sain tankattua kofeiinia. Oli sellainen aamu, että suoraan suoneen olisi ollut paras. Oli sellainen päivä suorastaan! Porukka oli mukavaa ja kaikkee, mutta se on kumma, miten joinain päivinä aika kuluu hirveän paljon hitaammin kuin toisina. Tänään oli sellainen päivä. Tuntui että jokainen minuutti kesti tunnin. Lopulta se työpäivä sentään loppui ja nälkäisenä (aamupala jäi ohueksi ja lounas vähän niinkun samoin) lähdin lampsimaan kohti hotellia.

Heitin repun huoneeseen ja totesin, ettei tässä (Iisalmen Seurahuoneen)murjussa näemmä edes siivooja käy huoneissa oleskelun aikana. Sänkyni oli yhtä petaamatta kuin aamullakin. Ei se minua isommin haittaa tosin. Vaihdoin sukkikset ja mekon farkkuihin ja korot Vanseihin ja lähdin takaisin ulos. Käppäilemään, pokemetsälle ja etsimään ruokaa. Välillä vähän tihutti vettä, Eeveitä hyppi nenille, ja ravintolatarjonta lähinnä masensi. Pari kiinalaista, kebabia ja pizzaa. Viimeisenä oljenkortena onneksi se Rosso.

Ensin piti kuitenkin tietenkin tsekata kauppahalli, jonka ohi (ja läpikin) kävelin, mutta ajat on olleet täälläkin paremmat; puolet oli suljettu. Samoin oli kylän ainoan kauppakeskuksen laita. Noin kymmenen paikkaa myymälöille, puolet niistä kiinni. Ajankuluksi kuljeskelin H&M:ssä, mistä ostin tarvitsemani sporttiliivin. Käväisin Kappahlissa ja sovitin muutaman vaatteen Vero Modassa. Tumma harmaa neule vaati päästä mukaan, joten armahdin sitä ja palasin vielä henkkamaukkaankin ostamaan mustan topin (yleensä minulla on aina sellainen mukanani muttei nyt!), jotta voin huomenna laittaa tuon uuden neuletakkini päälleni.

Istahdin Rossoon alussa maintsemalleni illalliselle, joka oli erinomainen! Vatsa siinä täyttyi niin että lähtiessä valitsin suorimman tien sijaan kiertoreitin puistikon kautta, jonka toisessa päässä on luterilainen kirkko ja toisessa ortodoksikirkko. Hotellin lähestyessä poke-sightingeihin ilmaantui Meowth, joka on jo monesti kummitellut minulle ja kerran päässyt karkuunkin. Päätin kerrankin lähteä oikein etsintäretkelle. Kävelin ensin joenrantaan, minne matkalla sightingeihin ilmestyi jo Pikachukin! Kumpaakaan ei rannasta löytynyt, Pika suorastaan katosi. Vaihdoin kulkusuuntaa ja kiersin pienen lenkin, jonka varrelta sain kuin sainkin napattua kumpaisenkin.

Palasin hotelliin hyvillä mielin. Kahvitilanne ei vaikuta yhtään aamuista paremmalta, mutta poketilanne vaikuttaa – tajusin aamulla, että täysin tyhjä PoGoni oli vain jumissa ja vaati restartin.

Huomenna on uusi päivä asiakkaalla, neljän pintaan lähtee juna ja olen himassa kymmenen aikaan illalla. Arvon yhä, viitsinkö raahata pakaasini aamulla asiakkaalle ja iltapäivällä junalle kävellen, vai pitäisikö koittaa googlata paikallisen taksin numero. Aamulla jo meinasin viereen valoihin (mainitsinko, että täällä on niitä ihan liikaa paikan kokoon verrattuna?) napata kuvan taksin ikkunan puhelinnumerotarrasta, kun tajusin, ettei tarrassa suinkaan mainostettu taksia vaan riistatoimituksia. Eyeroll.


Dolmades on the way to Iisalmi

At approximately 14:30 today I was about to board a train in Tikkurila. Confused as I frequently am with our beloved VR (Valtion Rautatie, i.e. State Railway) and the ambiguous way of marking the cars, I darted back and forth on the platform as the train arrived, trying to determine the correct car to step into. My ticket was for car one, but as has been the case before, the train had two car number ones! Apparently car number seven was also marked as one since at Kouvola the train split and the latter half continued to Lappeenranta.

IHugMyCoffeeSome sort of recollection and maybe even a lucky guess kicked in and I picked the closer one of the car#1’s, asking the train conducter on my way (in plain Finnish), if this car was, in fact, the #1 to Oulu, as I had already figured out that that was the correct one for me. He confirmed and I stepped in and settled into my seat, sipping my tall latte. The conducter stepped in and before the train even left the station, he started checking the tickets.

I offered mine from my phone, the VR app which is a very Finnish app, so I suppose simply the act of having the UI language set to English was reason enough for the said conducter to assume that I am English speaking, despite the fact that I had asked him a question in Finnish only 28 seconds earlier – then again, I guess I can’t assume he remembers every redhead who asks directions from him. So anyhow, while he informed every passanger individually about the coffee, water and cookies offered in this business class car, he effortlessly switched to English when addressing me.

Train travel is just as boring to me as flying. I travel alone, I do not like to sit in the restaurant car, especially since it means leaving all my belongings to the other car (unless I want to drag all my luggage along, which I don’t) and I hate sitting trapped to an uncofortable chair for hours. So I tend to snack. I like to eat in the train. And most commonly I have my own snacks with me – a little bit of candy, some nuts etc. unless the trip takes as long as this one. Five hours in this intimidating green worm. I packed myself some dinner: dolmades and a pulled pork sandwitch.

I’m quite certain that up until my daughter called me and I spoke in Finnish with her, the other passangers in the car shared the assumption od the conducter. I was reading my book about the life and times of Dave Grohl (a bit too much background of the DC punk scene in the book, tends to bore me badly) and eating my dolmades while the normal people went to the restaurant car to get ham on rye (the Finnish rye, Reissumies). Then, I am known (in my own vast mind at least ;) ) for having strange snacks on travels, like fritatta for example.

In Kouvola we waved goodbye to the latter half, err actually first half, since this car#1 was really, logically, the last car of the train until Kouvola. Did I mention that the car numbering of VR is confusing? I have already learned, though, that it is thorougly Helsinki-centered, as the car#1 is usually the one at the Helsinki end of the train, whether it be the last one (en route out of Helsinki) or the first one (on the return trip). Currently, though this is already topsy-turvy and car#1 is actually the first one while we are north-bound. My head is spinning, but the main thing is, I am in the correct train and still on my way to Iisalmi, not Lappeenranta.

Enough about all this train car confusion and blabbering, adding to the language confusion, or at least just something that strikes me as funny, is this business with these very American mormons who boarded the train in Mikkeli. While addressing me, a definite – if maybe not mainstream – Finn in English, the conducter spoke Finnish to these very obviously American mormons (I have never ever in my 41+ years of life in Finland seen Finnish mormons dressed up in those uniforms). Then again, for a while there, they baffled me by speaking Finnish among each other. Must be part of their training or something. They’re not old enough to have been here for very long.

Two more hours to go. I wish I could just nap.

2016-09-14 16.30.34-1

Some things that look like mushrooms may actually be rocks

We ended up driving about 2000km during our week in Lapland. Instead of exploring the grounds of the UK National Park close to us, we drove up to Nellim one day and visited Purnumukka and Kuttura on our last full day in Vuotso. Nellim is a remote village of less than 200 inhabitants, 40km from Ivalo (so by distance, not that remote, but in all other ways, definately), 7km from the Russian border. A pittoresque little road winds through fells and Lake Inari fjords from Ivalo to Nellim. About 2/3 of it is unpaved gravel road, but it was in a rather good shape.

Nellim has been in the news lately for a couple of reasons. One being the said road. Nellim used to be an important location for Finns in WWII, when a lot of food supplies etc. came to the country from Norway and Sweden through Nellim. Currently there is no proper road anymore between Nellim and Norway, but one has been debated over for 25 years. Also, the people of Nellim have been asking for money to pave the whole road between Ivalo and Nellim. Now, finally in June that money has been granted to the village.

I am sure one of the reasons for this is nothing less than the Wilderness Hotel, which is the second thing putting Nellim on the world map. Apparently Nellim is an excellent place for seeing the northern light in the winter time and since the old school of Nellim was abandoned some years ago and a hotel was built in its place, Nellim has been attracting a whole lot of tourists from all over the world, especially in the winter. Summer time is more or less building time for the Lapland holiday resorts, most of the tourists being Finns hiking in the wilderness or Germans touring the sites in their campers.


Winter being the main tourist season, Nellim was rather quiet the day we visited it. There were a few boats in dock (many people haul their boats to Lake Inari for some boating and camping) and some mild car traffic, and the hotel was open despite the construction work being done to expand it by 50%(!) during this summer time. There was an old Lappish man walking down the main road and a couple people at the hotel restaurant terrace, where we too sat for a beer and a sparkly water (beer for Husband, water for me) and a bowl of water for the dogs.



That day there was hot. It was the hottest day of the whole summer so far and we happened to be in the hottest place in all of Finland that day, surprisingly enough. Officially the hottest place was Utsjoki, but the shade temperature on that patio in Nellim read 28C and another one in Ivalo announced the rare temperature of 32C as we drove by on our way back to our cabin.

There is not much to do in Nellim, really. I had seen the picture of their orthodox church in the article where I first read about Nellim, so I knew it was there and wanted to go see it for myself. I would have liked to walk there – it was only a kilometer or so from where we had parked our car – but the day was so hot that we opted for our air conditioned car instead. The church, quite typically, is on a little hill, up a dirt road from the village main habitation. A very pretty log church it was too. I took some pictures, rounding it up and we left.


The next morning was our last day there in Vuotso. We had planned a sauna for the evening and there was packing to do in order to be able to get out of the cabin by noon the next day and so on, so no long drives – at least no really long ones – for that day. In Nellim we had been talking with another couple with a bigger dog in tow there on that hotel terrace, and they had told us about this woman reindeer slaughterer who lives in Purnumukka and has written a couple of books too. Later on I learned that there have been documentaries and articles in magazines and whatnot about her too, but I got really interested in her books – and Purnumukka, especially since it was only about 25km from where we were staying.

So on that Saturday we first drove to Purnumukka, a village of about 20 people, the village of Riitta Lehvonen, the first ever woman to have pursued the profession of a reindeer breeder and slaughterer. A woman who grew up in the city, in Turku, but moved to Lapland straight after highschool to become a wilderness guide at first. She then got married and they decided to swap money to freedom, as she puts it, and they moved to Purnumukka to a house with no running water, to begin with. And she is happy with her life now, after a whole lot of hardships, that I have not yet read about; I have only started the book about her life.

Purnumukka it was then. Tiny, secluded, enticing. Not much there, obviously, apart from the scattered houses, but we did find a nice swamp with a whole lot of cloudberries. And we did see a whole lot of mushrooms that turned out to be rocks. That happened to both of us several times during the week in Lapland. The rocks there are either red with rusty iron ore or dirty yellow like porcinis. A few times I saw a huge one, and now I do mean a boulder more than a rock even, and wondered what the heck it was, as it looked like a mushroom but no way could there be such huge ones. There wasn’t. They were just rocks.


We picked some cloudberries there. I ate them as I picked them, but since Husband doesn’t like them all that well (that might be a crime in Finland, though, not to love cloudberries and admit it), he picked as much as he could fit in his big hand and then gave them to me for a snack. We walked a bit more until we decided to hop back in the car a head out of the village. According to the village info map (yes, even this little place has one) there are some remnants of WWII right there by the road, but we didn’t manage to see them. Not that we looked too hard, only from the car window. Purnumukka was mostly burned down by the retreating Germans in the Lapland War (at the end of WWII), like so many other villages in Lapland.



We drove out of Purnumukka and north a bit and then turned to go to the little village of Kuttura. Nothing really special about Kuttura, in fact I told Husband that we’re probably suffering the 40km of poor dirt road just to see nothing. Somehow the village had spiked my interest, mainly I suppose because it is on the Ivalo River, along (or as I read later on, the starting point of) one of the most beautiful canoe routes in all of Finland. And truly enough, Ivalo River there was beautiful. The old iron bridge crossing it to the actual village was quite nice too. A bit of a blast from the past.



The other thing that had caught my attention was the story of Urho Kekkonen stopping there at Kuttura on one of his skiing escapades in the 1950′. I love places with stories! Legend has it that Kekkonen had asked the village people if there was something they’d like him to do for them, and they had asked him for a road – back then the only way to the place was via the river or just wilderness. Kekkonen had obliged and according to the legend the road was built loyally following the straight line Kekkonen had drawn on the map. The road is almost like it was drawn with a ruler. Almost.


The road passes vast swampy areas on both sides of the road and I can only imagine how much work it has been to make solid road there, in the swampy lands. Nothing like Louisiana of course, but wet enough. That area is also the gold area of Lapland. There’s plenty of old gold mines and there still are places where gold is actually panned for somewhat actively. At least for the amusement of tourists – and maybe locals themselves too. Along the way down to Kuttura (and back) there is a place, the Gold Kiosk, where there was a gold panning contest going on. A gathering of the super-rednecks of the country, I’d say.


Husband was in need of some smokes so we drove up to Saariselkä for one last time. This time we made a round in the holiday village – I had no idea that the place was so big and so packed with hotels! A couple of reindeer were lazily grazing in the front yard of one and several vacationers (I assume) were lazily slurping beer in front of an Irish pub (Irish pub in Lapland!!) called O’Poro (O’Reindeer in English). I tried to visit a souvenir shop to see if I could find one of those books by Lehvonen, but the place was closed. So we drove to Kuukkeli, where Husband did find one of them for me, the Tyttöteurastaja.

2016-07-23 16.58.00_editedI immeadiately started reading the book, right there in the car on our way back to the cabin and I immediately knew I liked this Lehvonen. She is the same age as Husband, some nine years older than me, and a cool character with lots of empathy, no bullshit kind of an attitude and my kind of sense of humor. Apart from the obvious tending to reindeer and slaughtering them, she takes photographs that are made into postcards and sold in the souvenir shops of Lapland, and she sells condoms called “Aslakin rykimäsukka”, with a picture of mating reindeer on the package. I actually saw them there in Kuukkeli and was snickering because I found the idea so funky, before I knew they were a product of Lehvonen’s (well, made by a HelsinkAslakin+rykimäsukka-5i company, but sold by her, and the picture is hers).


In the evening we had our sauna, with the sausages again. Sauna in the winter time is wonderful when you get warm for a while in the midst of all the cold. Sauna in the summer time, um, let me rephrase that: sauna on hot summer evenings is a different kind of pleasure, when you have good “löyly” first, then come out to the still warm summer evening, sit there in the evening sun, having a cold drink and maybe taking a dip in the lake, if there is one nearby. There was a lake on the other side of the road from our cabin, but we didn’t venture there for a swim. Mainly because I had scouted it out and discovered all the vegetation one would have to walk through to go for a swim. Eww.

The next morning it was time to pack the car and head back south. We had originally planned to stay overnight at Kempele again, but before we reached Rovaniemi the plan was revised, and I canceled our reservation as we decided to make it all the way home that same day. We had a slightly longer stop there at the Santa Clause land at the Arctic Circle, but that wasn’t really my kind of place. We stopped again at Vaskikello, this time to get swarmed by flying ants (they were all over our car making it difficult to get back inside!) and once at Tähtihovi Heinola just to get out, stretch, pee, and change drivers.

2016-07-24 14.03.53

It was midnight when we got home, after 1030km and 13h of driving. It was good to be home again. The trip was good, we enjoyed it, but home is the best place in any case. Our plants had grown like hell during our week away. And the warm weathers followed us from Lapland, and it is finally sunny and hot here in Helsinki too. Last week of vacation is well on its way already. Next Monday it’s back to work again.

[More Lapland pics in Flickr]

Vaskikellon kirous ja muita tarinoita tien päältä

Aurinko vielä paistelee pilvien lomasta, onhan kello vasta puoli yhdeksän tänä heinäkuisena iltana. Mies voi viimein (hetkeksi) jättää kiroilun ja keskittyä vain omaan ajamiseensa päästyään viimein yhden rekan, yhden matkailuvaunun ja yhden “slow motherf*ckerin” ohi. Vaskikello jäi taakse jokin aika sitten.

Vaskikellon kirous

Matkallamme pohjoiseen oli vakaa aikomuksemme pitää kiva vähän pitempi tauko Pyhäjärven Vaslikellossa kauniita vanhoja kirkonkelloja katsellen (muuten, miksi ne on maalattu niin upeiksi vaikkei kai kukaan niitä sieltä kellotornista edes näe?!) ja päivällistä syöden. Joskus siinä viisi kilometriä ennen sitä alkoi kuitenkin sataa. Vettä tuli niin ankarasti, että mies pysähtyi tien laitaan, kun ei eteensä nähnyt noin tuulilasia pitemmälle.

Sateen laannuttua edes hieman jatkettiin matkaa sinne Vaskikellolle saakka ajatellen, että se kapea joskin raju saderintama siitä varmasti menee nopsaan ohi ja voidaan sittenkin nousta jaloittelemaan. No katit se mitään loppui! Siellä värjöteltiin sadetta pitämässä, mies tupakkakatoksessa ja minä autossa koirien kanssa. Lopulta mies palasi autoon, minä syöksyin vessaan ja ottamaan muutaman hätäisen kuvan satunnaisista kelloista. Autolle palatessani kaivoin takaluukun kylmäboxista evästä ja syötiin autossa.

Jatkettiin matkaa sateessa kohti majapaikkaamme. Kempeleellä ei enää satanut. Katseltiin sääennusteita ja tuumattiin, että tehdään se pidempi stoppi Vaskikellossa sitten paluumatkalla kun pitäisi oleman hyvä sää.

Nyt ollaan paluumatkalla. Päätettiin joskus siinä ennen Rovaniemeä skipata yö Kempeleen Moottorimajassa ja ajaa samaa kyytiä kotiin saakka. ETA noin puolilta öin, koska Rovaniemellä Joulupukin turistirysässä oltiin jo harhailtu pitempi stoppi ja kello kävi pitkästi iltapäivää. Luonnollisesti tässä sitten mieluusti pitää stopit lyhyinä jotta joskus kotio saakka päästään.

Pitkä pysähdys Vaskikellossa ei siis ollut ohjelmassa sittenkään, mutta ihan niinkuin Strömssöössä ei mennyt se lyhytkään. Mies pysähtyi kellokatoksen alle, jolloin huomautin ettei se ole mikään parkkipaikka. Nousin autosta ja menin ostamaan kahvia. Ulos palatessani näin auton ihan oikealla parkkipaikalla ja miehen koirien kanssa vähän matkan päässä.

Olin jättänyt kännykän autoon, mutta pitihän sitä nyt edes joku kuva ottaa ja instaa heittää (ja napata pokepallot Vaskikellon pokestopista), joten kävelin autolle kännykkää noutamaan. Oli minun vuoroni päästellä rumia sanoja kun yritin avata auton oven kännykän napatakseni. Auton katto ja konepelti kuhisi lentomuurahaisia, joista innokkaimmat (koiraat, arvaan) lensivät suoraan teepaitani sisään.

Hypin ja huiskin ja kirosin ja hörpin kahviani ja yritin päästä yli tunteesta että niitä murkkuja on kaikkialla – paitsi että niitä OLI vielä kaikkialla (ja siitä puheen ollen läiskäisin juuri vielä yhden jalaltani, *puistatus* ). Etenkin auton päällä. Mieskin oli siinä tullut ihmettelemään, miten päästäisiin takaisin autoon ottamatta koko armeijaa mukaamme. Hain lopulta isoimman mahdollisen limumukin sisältä ja täytin sen vedellä. Sillä mies hääti muurahaiset ovien luota niin että sain työnnettyä koirat takapenkille ja itse syöksähdettyä etupenkille.

Olihan siinä jo alkanut sataa tihuttaakin. Mikä siinä Vaskikellossa oikein on kun ei aurinko siitä tykkää, tai ei ainakaan ole siellä samaan aikaan meidän kanssamme? Viitisen kilsaa Vaskikellosta ja taas oli aurinkoista.

Jätskitötterön metsästys

En ole koko kesänä montakaan jäätelöä syönyt, mutta tänään kun Lapin helteestä lähdettiin ajammaan kohti etelää, päätin että jostain matkan varrelta ostan jäätelön. Silmissä siinteli herkullinen tötterö, tai ehkäpä pehmis. Ei luulisi olevan liikaa vaadittu tässä jäätelönsyöjien pohjoisessa luvatussa maassa. Sodankylässä kävin kaupassa, mutta päätin jättää jätskit sinne ajatellen, että eiköhän Joulupukin turistirysässä ole jätskikoju.

Se oli turistisuudestaan huolimatta kotimatkamme valikoitu pitkä pysähdys; menomatkalla sen(kin) skippasinne sateen vuoksi. Ajelin siis sinne parkkiin ja lähdettiin aluetta ihmettelemään, kunhan oli ensin viety koirat kuselle ruohomättäälle. Siellä oli kiinalaisia, japanilaisia, saksalaisia, brittejä, whatnot, ja jokunen suomeakin puhuva.

Astuin sisälle jotenkin jouluiseen “kauppakeskukseen” etsimään sitä mitä matkaajat yleensäkin ekana kaipaavat. Kävelin ja etsin enkä löytänyt. Lopulta kysyin turhautuneena neuvoa yhden Souvenir-shopin myyjältä, joka neuvoi minulle lähimmät WC:t, aika karmaisevassa kunnossa olevat. Palasin ulos tarpeeni tehtyäni ja löysin koirat pienen tytön luota. Tyttö silitteli koiria ja koirat tykkäsivät. Mies meni vuorollaan, pieni tyttö lähti mumminsa kanssa ja joku tuppisuumies otti Meggiestä kuvan.

Käväisin yhdessä myymälässäkin, kun siellä kerta oltiin, myymälöiden ympäröiminä, ja suunnattiin takaisin autolle. Etsiskelin silmilläni jätskikojua, huonolla menestyksellä. Syöksähdin sisälle keskukseen ovesta jonka vieressä oli pingviini. Erheellistä mainontaa, ei siellä mitään jätskiä ollut. Olin nähnyt parin pikkulapsen syövän tötteröitä, mutta minä luovutin ja päätin kurvata Rovaniemen Prismalle kojun toivossa.

Ei ollut jätskikojua sielläkään. Arvoin Hesen “Pehmytin” ja jonkun tuutin välillä päätyen lopulta suklaa-Dajm-tuuttiin. En siinä ärtymykseni keskellä hogannut edes miehelle ottaa omaa, joten jaettiin tuo onneton tuutti. Käsittämättömän vaikeaa löytää jätskikojua! Sitten noin puolitoista tuntia myöhemmin näin sellaisen jossain Iin? Kemin? Simon? jossain siellä tienoilla Oulun pohjoispuolella jollain pysähdyspaikalla. Olin kuitenkin jo jädekiintiöni täyttänyt.

Vajaamielet maantiellä

Tässä kun on viikkoon kertynyt reippaasti neljättähtuhannetta kilometriä, josta suurim osa näillä maamme mahtavilla maanteillä, on muutama käytösmalli taas jaksanut hämmästyttää.

Ensinnäkin, kiihdyttäminen kun joku on ohittamassa. Onko oikeasti niin pieni ego, että ottaa tunnon päälle, että joku muu haluaa ajaa kovempaa ja menee ohi? Vai onko niin kova tarve kontrolloida takanatulijan nopeutta? Vai viiraako päässä vaan muuten, kun pitää tehdä ohittaminen toiselle liki mahdottomaksi?

Tyyliin, tyyppi ajaa 90km/h satasen alueella ja huomaa ohitusaikeeni. Tyyppi siirtyy ajamaan ihan keskiviivan tuntumaan. Lähden kuitenkin tilaisuuden tullen ohi, ja tyyppi painaa tallan pohjaan ollessani hänen vierellään. Nopeus nousee reippaasti yli sataseen. Lyön itse tallan pohjaan ja Mersun mittarissa on pian 150 ja hurautan ohi. Tämä auto kiihtyy, paremmin kuin 99% Suomen autokannasta.

Ai miksi piti sitten mennä ohi? No koska jos palaan takaisin tyypin taa, jatkaa hän nopeuteni kontrolloimista ysikympin ajollaan.

Toiseksi, pitkillä valoilla protestoiminen. Olen siis ohittanut tyypin, vaikkei hän siitä pidäkään. Mitä tekee tyyppi? Napsauttaa pitkät valot päälle! Tuntuu olevan todella yleistä! Taaskaan ei mene tämän tädin kaaliin. Ensinnäkään, ei se hirveästi edes häiritse. Toiseksi, rykäisen sitten vähän enempi kaulaa. Harva jaksaa pitkään roikkua pärsuksissa kii. Niitäkin toki löytyy.

Kolmanneksi, ohituskaistakäyttäytyminen. Ihan käsittämätöntä kaistapäisyyttä sekin, miten moni ohituskaistatiellä matelee muuten, mutta kun tulee se ohituskaista, painetaan taas kaasu pohjaan, ettei vaan kukaan pääse ohi. Oma lukunsa on sitten ne tyypit, jotka vaihtaa edessäsi ohituskaistalle ja jää sitten jumiimaan  seuraavan auton viereen kunnes on pakko vaihtaa kaistaa takaisin.

Niin ja sitten oli vielä se yksi tyyppi, joka ajoi hiljaa jolloin mies ohitti hänet, minkä jälkeen tyyppiä alkoi vituttaa niin että tuli roikkumaan puskuriin ja tovin päästä ohitti meidät. Ei siinä muuten mitään, mutta hiljensipä sitten taas niin että jäi seuraavaan kunnolla kaulaa, vaikka me oltiin jo ohitusetäisyydellä ennenkuin tuo jästi tuli siihen eteen keikkumaan. Itse olisin ohittanut uudestaan, ihan piruuttani, joten oli ehkä hyvä, että oli mies ratissa; ei lähtenyt provosoitumaan.

Pokemonit ja muut karvaiset otukset GO

Hivenen huvittuneena olen seuraillut tätä mediamässytystä Pokémon GOsta ja käynyt siitä(kin) vielä mielenkiintoisempia keskusteluja mieheni kanssa, joka on sitä mieltä että peli on vaarallinen ja idioottimainen, tosin paljolti eri syistä kuin media toitottaa. En mene siihen kaikkeen nyt, vaan tyydyn toteamaan että siitäkin huolimatta minäkin sitä pelailen koska se on minusta hubaa. Toistaiseksi se ei ole sentään perherauhaa uhannut ;)

Lapissa ei kamalasti Pokemoneja bongaa, vaikka sielläkin pokestoppeja on joka turistikohteessa ja ainakin Ivalossa ainakin kaksi. Muita karvaisia (jaa, ei poket ehkä ole karvaisia, ei ainakaan kaikki, vaikka ne sellaisiksi miellänkin) otuksia siellä voi bongata kyllä sitäkin enemmän. Poroja tietenkin etunenässä, teillä, metsissä, keskellä Saariselän hotellialuetta, you name it. Nähtiinpä kuitenkin yksi hiirikin vilistämässä tietä pitkin, ja paluumatkalla vähän Sodankylästä etelään yksi metsästyskoira haahuilu keskellä tietä. Toivottavasti löysi kotiinsa tai omistajansa tai toistepäin.

Meidän omat karvaturrit on puolestaan tallessa auton takapenkillä, vaikkei ihan heti uskois; niin hiljaa tuolla nukkuvat että hetki sitten piti ihan tarkistaa että varmasti ovat vielä mukana. Kumpikaan ei ole ollut mikään hyvä automatkaaja, Meggie superhuono ja Timmy satunnaisesti ok. Vähän pelkäsin mitä tästä reissusta niiden kanssa tulee, mutta niin vaan oppivat viimein relaamaan autossa! Nyt ovat oikein helppoa matkaseuraa!


240 kilsaa kotiin, Jyväskylä ohitettu.

[Lappikuvia in Flickr]

North of the Arctic Circle

The sun is shining from behind one of the many scattered clouds in the arctic sky above. I am sitting on the log railing of the porch of our little rental cabin. Dogs are wiped out from all the car rides and hikes and the current heat so instead of roaming around or chasing each other in the yard, they are just sacked out on the deck next to me, except for getting a tad riled up by the occasional passing boat.

When we packed out bags and dogs and foods into the car last Sunday, the weather was far from being nice. Not exactly bad down in Helsinki, but getting worse as we advanced towards the northern parts of Finland. Maybe a hundred kilometers from Oulu it got downright stormy. We were going to stop at Vaskikello to admire the nice bells and have some dinner, but as it went, we ate in the car and waited for the worst to pass.

The evening at Kempele was nice and almost like sunny. No more rain, let alone storm. We crashed for the night in a crappy yet tidy motel that accepted our dogs too and continued our journey in the morning after a meager breakfast at the neighboring gas station.

Just like the previous day, the storm front was long and narrow and exactly above E75, following its course. We got some rains before arriving at Rovaniemi, but there while the dogs and I were waiting for Husband to do some shopping at the Prisma there (the last big supermarket on the way up north), a thunderstorm hit the area. Meggie was in sheer terror, panting and trembling for the whole time.

As we continued our drive north past the Arctic Circle line, towards Sodankylä (and the last Lidl on our way), the weather started to clear up ever so slightly, with a faint promise of sun instead of rain. It was cloudy and cool at Luosto where we made a little excursion out of our route, just to walk a bit, but at least we remained dry.

Our cabin here at Vuotso is a really nice one, small but compact and cozy. The dogs are a bit nervous in it, not really feeling at home, but managing. Like little babies. Need to be watched over while they’re eating and such. Plus, they need to be lifted up to the sleeping quarters because of the steep stairs they can’t manage on their own. That right there is a nightmare for Timmy who does not like to be lifted at all in the first place.

On the first evening here I made some guacamole, entrecôte souvlaki and skewers of onion, peppers and tomato. We popped a bottle of bubbly and later on a bottle of red wine as Husband set out to grill the skewers and souvlaki in the fire pit. Our vacation had started.

Our first day here dawned cloudy and cool. We slept in, made breakfast ever so leisurely – warming up karelian pies in the oven and brewing some espresso on the Bialetti – and set out to Ivalo to scout out our surroundings a bit. I went to the local S-market there and discovered an actual coffee shop there.

I ordered two regular cappucinos to go and was astounded to get the smallest cappucinos I’ve ever seen anywhere, for pretty much the same price as a regular proper size cappucino is at home, down south. The coffee was good, mind you, the one that we ended up sharing with Husband after I spilled the other one all over the trunk of our car. Heavily overpriced though.

On our way back to the cabin we got off the main road in Saariselkä and drove to the top of Kaunispää. It’s a tourist trap, but since we’re not exactly gonna hike up any of those mountains, er, fells, I figured it would be cool to at least drive up one then. There’s a rather big souvenir shop up there and I got some gifts for the teens and found the most beautiful amethyst ring that I’ve been dreaming of since. Just not in our budget right now.

Yesterday we woke up relatively early and after the breakfast we packed some lunch in a backpack and started our day trip up north to Inari and then on towards the western border for a small hike in the beautiful scenery of Kevo natural park. We did a short pitstop in Ivalo and a longer one in Inari where we took turns in scouring the inventory of the shop there. Husband found a nice new knife for himself, I a lovely silver “Lapland Risku” necklace for myself.

Up there in Inari there is a little water plane airport with a sightseeing plane just waiting for customers. I was walking around with the dogs for some time while waiting for Husband to pick his knife, thinking that if we didn’t have our dogs with us, I’d have been interested in going for a sightseeing flight. It is a bit restrictive to travel with dogs.

Once we got to the Sulaoja parking lot the sun was hot on a mostly clear sky. We changed our sandals to trekking shoes and set off on the trail. I have been hiking there once before, when I was fourteen years old and went on a 4-5 day hike with my dad and godfather. Kevo, even the southernmost parts of it, was as awesome as I remembered.

Hiking further into the natural park you would find an amazing ravine (nothing like the Grand Canyon of course, but our Finnish smaller scale similar kind of place) and about two days hike into the area there is Finland’s biggest (I think) waterfall. Again, not exactly the Niagara falls, but worth seeing anyway. I remember camping quite close to the waterfall, watching the midnight sun and thinking that life up there is pretty awesome.

Yesterday we did not venture further than approximately one kilometer into the park, walking a trail of two kilometers total. We didn’t see the best of the ravine, just a hint of one. Obviously, no waterfall either. We did however pass the biggest natural spring in the country. The spring is underwater, at the bottom of a pond that lets out into a brooke, and the water on the surface is like jade, with a really peculiar hue. The spring I had not seen before.

Today we didn’t drive far, only about forty kilometers north to Laanila where we walked approximately one kilometer to an abandoned gold mine – to be exact, it was in action for only two years in 1902-04 and no gold was ever found there – to look aroud a bit, and then back to the car. We had lunch picnic by a little brooke next to the info parking area and I walked in the stream a bit to get some photos.

Last night, or even the one before, the skies were clear and there would’ve been a chance to see the midnight sun again. Last night I was asleep at that time, the night before I did actually venture outside around midnight after finishing my book and before going to sleep, but our cabin is in a spot where the sun goes behind a pine forest around ten, so no midnight sun here for us.

On the second evening here we warmed up the sauna and enjoyed some “löyly” and chilling on the deck while munching on fennel and lamb sausages grilled on the rocks, in the sauna. Yesterday evening, after returning from Kevo, we grilled a ranch entrecôte in the fire pit and had some red wine and mozzarella salad with it.

Traveling with dogs, you can’t exactly pick and choose a restaurant and eat out every evening, but I believe we’re eating better than we would in any restaurant anyway. The only thing missing is some fresh reindeer meat. We’ve seen plenty of them walking around, on the road, in the wilderness, but it’s not slaughter time now and there’s only frozen meat in the stores.

Now the firepit is blazing again with a bonfire happily dancingw, producing coals for us to grill some blue cheese burgers to go with guacamole. Two full days left of this Lapland vacation. I could easily be happy here for a longer time. Vuotso is the perfect location, this cabin is secluded from the tourist zones and just the nicest little cabin. Yes, I would very well like it here for a couple weeks longer.

[More Lapland pics in Flickr]