SSD. Singled-sidedly deaf. Toispuoleisesti kuuro. Tekee elämästä vähän erilaista, vaikka hyvin monesti voin jopa unohtaa puolikuurouteni. Mutta kun keittiössä kolistellessani tytär vasemmalla puolellani yrittää vienolla äänellään selittää minulle jotain, tai kun pöytäseurueessa kaikki muut nauravat jollekin, mitä itse en kuullut päädyttyäni istumaan kuuro korva seuruetta kohti, muistuttaa se ikävällä tavalla olemassaolostaan.

Luin ihan joku aika sitten erinomaisen artikkelin aiheesta. Kirjoittaja on toispuoleisesti kuuro muusta syystä – syitähän on monia syntymäkuuroudesta lähtien – mutta kokemus on just eikä melkeen. Tuumin, etten olisi itse osannut siitä paremmin kirjoittaa. Etenkään, kun tämä on minulle vielä kovin uutta. Tunnistin monia asioita, ymmärsin itseäni vähän paremmin, kun luin artikkelin.

Toispuoleinen kuurous vaikuttaa olemiseen ja elämiseen tavoilla, joita en osannut ennakoida mitenkään. Yllätyksenä tuli, että surround-sound meni täydeksi puuroksi TV-huoneessa. Yllätys oli myös se, että aivot tuntuvat käsittelevän kuulosignaalin peilikuvana. Tavan takaa luulen kuulemani äänen tulevan 180 astetta väärästä suunnasta. Sen vuoksi mieheni oli alkuun vähän huolissaan liikenteessä kulkemisestani, mutta alan kai olla oppinut tukeutumaan enemmän näkööni kuin kuulooni.

Kerran terkkarin odotushuoneessa pariskunta jutteli hiljaisella äänellä pari tuolia minusta oikealle. Olin aivan varma, että he istuivat kulman takana minusta vasemmalla. Kun lääkäri kutsui minua oikeanpuoleiselta käytävältä, lähdin vasemmalle, kunnes mies käänsi minut ympäri. Kun mies valvoo minua pitempään ja aiheuttaa jonkin kolauksen vasemmalla puolellani, herään, ja luulen kuulevani jotain alakerrasta (ovi ja portaikko ovat oikealla puolellani. Esimerkkejä riittää.

Nyt kun olen ollut kolme viikkoa taas töissä (kylläpä aika rientää!) ja läppärin ääressä tunkkamisen lisäksi ollut erinäisissä asiakastilanteissa, palavereissa ja workshopeissa, lounaalla ja yksillä Kaislassa työpäivän jälkeen, olen todennut, että oma elämäni on helpompaa, jos vain kerron suoraan handicappini ja pyydän saada asettua siten, että hyvä korvani on muita kohti. Jos ujostelen, käy kuten eilen lounaalla. Tunnen oloni isoloituneeksi, kun en saa muiden puheesta selvää ja näyttäydyn muille jurona, joka ei vitseillekään naura.

Tänään meitä oli after work -yksillä (tai kaksilla) kymmenkuntainen pöytäseurue. Kaikki tuttuja, kaikki kuulovammastani tietoisia ja olin asettunut sopivaan nurkkaan, jossa kuulin seurueeni jutut suhteellisen hyvin. Mutta ympärillä oli hirveä häly, ja yksi siinä vieressäni totesikin, että haasteellistahan siinä mekkalassa on hänelläkin. Minä suljin välillä silmäni. Yksi aisti-input vähemmän. Overflow helpotti vähän.

Tarkoitukseni ei ole valittaa. En kärsi SSD:stäni pääsääntöisesti. Meidän luokkahuoneen kaiku on hankala. Erilaiset hälyisät tilanteet ovat hankalia. Ja pyrin välttämään merkityksellisiä keskusteluita leveillä käytävillä. One-on-one on helpointa jutella, kunhan toinen on joko edessäni tai oikealla puolellani. Neukkarissakin on ihan jees, kunhan olen nurkassa, vasen korva nurkkaa kohti eikä koko joukkio yritä puhua yhteen ääneen.

Tämä vaatii itseltäni tiettyä asennoitumista, mutta myös niiltä, joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä. Minun – kaikkien – on mukavampi olla, jos lähelläni olevat muistavat itse siirtyä oikealle puolelleni halutessaan minun kuulevankin, mitä he sanovat, jos he muistavat olla puhumatta kaikki yhtaikaa, ja antavat minun valita paikan ruokapöydässä ensimmäisenä. Silloin kaikki sujuu, eikä minun tarvitse pyydellä erikseen.

Kuten olen jo aiemmin kirjoittanutkin, ei niin paha ettei jotain hyvääkin. Ennen muuta se, että nukun sikeämmin kuin ennen, kun hyvä korvani on tyynyä vasten, enkä kuule kaikenlaisia ääniä niinkuin ennen ja sitten herää niihin. Ja voin kirjaimellisesti kääntää kuuron korvan lasten marinalle ja jurinalle. Yleisesti ottaen en kuitenkaan tahallani ole kuulematta. Tai saamatta puheesta selvää.

Ja tuottaahan tämä niitä hassujakin hetkiä, kun kuulen jotain aivan muuta kuin mitä toinen oikeasti sanoi. Äänteiden ja sanojen erottaminen on yksi niistä asioista, jotka eniten kärsivät stereo-kuulon menetyksestä. Niinpä kun tytär sanoo “täällä on liikaa vettä” tiskipöytää kuivatessaan, saatan kuulla “teillä on liikaa peppuja”. Tai sitten kaikki menee vain puuroksi. Tai menee puurot ja vellit sekaisin.

Sanotaan, että kuulovamman kanssa elävät käyttävät 50% enemmän energiaa pelkästään kuulemiseen, erottamiseen, keskusteluissa mukana pysymiseen kuin normaalikuuloiset ihmiset. Siksi he ovat yleensä väsyneempiä illalla. Minä ainakin olen. Nukun 8-9 tuntia yössä, olen sippi aamulla, ja vaikka välillä piristyn, olen taas sippi illalla. Toisaalta, uneni on tämän myötä parempilaatuista, kuten jo totesinkin.

Minun korvani myös soi. Kaikilla ei korva soi, vaikka se on kuuro (tinnitus on aivojen pyrkimys tuottaa äänisignaaleja, joita ei oikeasti ole, kun korva ei kuule tai kuulo on alentunut). Minulla soi. Välillä kahdella tai kolmella eri taajuudella. Ja humisee, kuin jossain lähistöllä olisi kuorma-auto tyhjäkäynnillä. Senkin useimmiten silti unohdan, eikä se häiritse untani. Mutta luulen, että se osaltaan hankaloittaa kuulemistani, kun edes pääni sisällä ei ole hiljaista ikinä.

Elämän ironiaa on, että silloin aikoinaan kun opiskelin teologiaa, ja siinä sivuaineena psykiatriaa, tein teologien psykiatrian approon kuuluvan kahden viikon työharjoittelun HUSin (tai silloin se vielä oli HYKS) kuurojen psykiatrisella polilla. Kuulovammaisten maailma ei siis ole aivan täysin vieras minulle, vaikken viittoa osaakaan. Psykiatri, jonka takinliepeestä pidin kiinni tuon pari viikkoa, opasti minua hyvin. Tinnitus on muuten monesti itsessään psyykkisiä ongelmia aiheuttava.

Jakson päätteeksi käsittelin asian minulle tyypillisellä tavalla: kirjoitin tarinan onnettomuuden seurauksena kuuroutuneesta tytöstä. Minä en ole tuon tarinan tyttö. En ollut, en ole edelleenkään. En ole tuon tytön veneessä. Kuulen yhä toisella korvallani. Mutta minullakin on kuulovamma, jonka kanssa opettelen elämään. Positiivisemmalla mielellä huomattavasti, kuin tarinani tyttö!

“I've had brain surgery – what's your excuse?”

“Ear out of order”

Pitäisiköhän hommata mental wearia itselleni?

“Äiti on vähän väsynyt”