Pyöräilykauden avaus(yritys)

Aurinko paistoi upeasti. Tiet on jo sulat joskin vielä hiekkaiset, mutta esikoinen oli nähnyt harjauskoneita liikkeellä. Ajateltiin, että on mainio hetki korkata pyöräilykausi. Tsekata kumit ja pumpata ne täyteen viime kesänä hankitulla hienolla pumpulla, jonka ansiosta ei enää koskaan tarvitse roudata fillareita millekään huoltsikoille kumien täyttöön. Vedettiin siis ulkoilureleet niskaan ja lähdettiin pihalle.

Tai siis tytöt vetivät ulkovaatteet päällen ja minä vähän jälkijunassa. Tyyliin: missä mun takki? Ai, esikoisen päällä – oma vastaavansa sattui olemaan isänsä luona. Missä mun lenkkarit on? Ai, esikoisen jalassa – omansa ovat liian pienet. Vaatekaapistani ja kenkävarastostani on yhtäkkiä viime vuoden aikana tullut yleistä riistaa esikoiselle. Toisaalta, ei se minua kovin haittaa, lainatkoon vaan. Löysin minä nytkin vaihtoehtoista päälle- ja jalkaanpantavaa, sillä ei voi sanoa, että ko. varastoni olisi kovin pieni…

Tytöt haki pyöränsä kellarista, minä vain otin pumpun mukaani ja ryhdyin pumppaamaan. Oma pyöränihän varastettiin viime kesänä (mitä en ymmärrä laisinkaan: olin keväällä pannuttanut sillä pahasti, sen toinen jarru oli rikki, se oli muutenkin kyseisestä kaatumisesta kolhiintunut ja varmaan kellarin vanhimpia pyöriä, ja kahdella lukolla kiinni), enkä ole vielä saanut hommattua uuttaa tsygää.

Vähän tuntui ilma hyisenpuoleiselta siinä kumeja pumpatessani, mutta lähdettiin silti tekemään edes pieni lenkki, tytöt polkien ja minä vierellä kävellen. Otin kuvia tytöistä pyöräilemässä lumikasojen ohi. Noin puolen kilsan päässä himasta alkoi taivaalta tiputella lumihiutaleita. Hyinen tuuli oli jo pakastanut korvani – en ollut ymmärtänyt tarvitsevani pipoa, eikä hupusta ollut paljon suojaa. Päätettiin siis ihan vaan kurvata sieltä kävelytien päästä takaisin kotia kohti.

Tosikoinen tyylilleen uskollisena marisi siitä(kin, kuten oli marissut ensin uloslähtemisestä), valitti, että lenkki oli aivan liian lyhyt. Sanoin, että saahan hän jäädä pyöräilemään, mutta minä menen kotiin, ja siskonsa myös. Kun puolentoista kilsan lenkistämme oli jäljellä noin 200 metriä, totesi tyttö, että kyllä hänkin sittenkin tulee kotiin meidän kanssa. “Onhan nää munkin korvani aika jäässä,” tuo myönsi.

Esikoinen paineli tuon viimeiset parisataa metriä edeltä himaa kohti, tosikoinen meinasi mennä perässä, mutta pysähtyikin odottamaan minua. “Juokse nyt vähäsen!” komensi tyttö minun tuumiessani, että kotiin oli vielä aivan liian pitkä matka, saatan jäätyä patsaaksi matkalla. Pinkaisinkin siitä siis juoksuun. “Kumpi eka kotona!” ja painelin menemään. Tytär polki vierellä ja minä kiihdytin jaloistani irti kaiken mikä lähti. Tultiin kotipihaan rintarinnan.

Tulipahan vähän lämpimämpi minullekin. 

Laitettiin pyörät kellariin ja palattiin himaan. Missä se kevät oikein on? Esikoinen aikoo kaikesta huolimatta alkaa kulkea kouluun jo pyörällä, ja tosikoinen taas harmitteli jälleen, että vasta kolmannella luokalla (ensi syksynä) hänkin voi pyöräillä kouluun.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.