Ajatusten lentoa

MarilkaLeave a comment
Joskus pitäisi kai nukkuakin

Tottuukohan tähän arkirytmiin taas ollenkaan? Kolmas työviikko loman jälkeen menossa enkä vieläkään osaa mennä nukkumaan riittävän ajoissa, että saisi edes seitsemän tunnin yöunet, mieluummin kahdeksan. Reilut kuusi tuntia ei vaan riitä minulle! Aamunousun tuskaan ei pitempi yöuni riitä, siitä pitää huolen armoton aamu-unisuuteni, mutta päiväväsymykseen kyllä. Onneksi lapset antavat nykyisin yleensä viikonloppuaamuisin nukkua edes puoli kympin tietämille – paitsi että ens lauantaina on häät joiden takia tarvii nousta ajoissa ja siitä eteenpäin esikoisen ratsastustunnit lauantaisin kymmeneltä aamulla. Epäinhimillistä!
Potku kohti Full-HD aikaa
Tiistaiaamuna esikoinen raportoi minulle, että meidän telkkari on sitten rikki. Oli kuulemma posahtanut kesken jonkun dvd:n (missähän välissä lapset maanantaina sellaista ehtivät katsoa?). Kai siinä on kuvaputki poksahtanut. Eihän se ole kuin vasta, hmm, 11 vuotta vanha. Vasta 😀 Mihin nämä vuodet oikein katoaa, kun tuntuu että vastahan se ostettiin 😀
Vuoteen meillä ei ole ollut antennia katolla, eikä siis ole voinut katsoa mitään tv-kanavia toosasta. Nyt ei voi katsoa siitä enää dvd:täkään ennen kuin saadaan aikaiseksi ostaa uusi. Mutta ei sillä kiire! Muksut eivät ole muistaneet että tietokoneeltakin voisi katsoa, joten saadaan kiva tauko tuohon dvd-katseluun. Minähän en ole taas viikkoihin koko töllötintä avannutkaan. Ja mies taas voi rauhassa katsella tietokoneelta jos tahtoo. Luulenpa silti, ettei mene kauankaan, kun meidänkin perhe siirtyy uuden television myötä Full-HD-aikaan.
Kultturellit, boheemit ja levottomat
Kaikkea mielenkiintoista olenkin oppinut mummistani kun olen jatkanut sen elämäkerran lukemista. Ihminen, jonka minä tunsin vanhuuden ja syövän fyysisesti latistamana rauhallisena mumminani, on ollut nuorena hurjapäinen ja levoton, siinä missä kuka tahansa nuori! Paikallaan ei pysynyt kuin puolisen vuotta kerrallaan, aina oli etsimässä elämäänsä uusia haasteita ja seikkailuja. Pääsi toimittajana kokemaan kaikkea huikeaa – kuten lento avonaisella sportti-koneella – ja tapaamaan mitä erilaisimpia ihmisiä näyttelijöistä Suomen tiedehuippuihin. Olen aivan tempautunut mukaan tuohon elämään!
Kolmikymppisenä mummikin oli jotensakin aloilleen asettunut, naimisissa ja omistusasunnossa. Toimittajan työ avasi tarmokkaalle mummilleni ovia vaikka mihin – joksikin aikaa Roomaankin ja sieltäpä sieltä on Rooma-rakkauteni kotoisin, mutsini tarinoista – ja kun tarpeeksi nimeä ehti piireissä niittää, sai melkein tehdä juttua juuri siitä mistä halusi. Ja mummihan halusi. Medisiina, jonka parissa oma äitini mummia aikanaan seurasi, oli lähellä sydäntä, mutta niin oli kulttuuri ja musiikkikin. En itse asiassa ollut edes tajunnut (vaikka hämärästi muistan mutsin joskus siitä kertoneenkin), miten syvällä Suomen kulttuurielämässä mummikin kahlasi.
Jos tuohon yhdistää isäni äidin tanssi/naisvoimistelu-uran ja kulttuurikontaktit ja muun, ei liene ihme, että se niin vahvasti on pulpahtanut pintaan siskossani. Systerin elämä muistuttaa jollain tapaa isoäitieni elämää, kiinnostuksiltaan kummankin elämää, eräänlaisella levottomuudellaan (ja honey, tämä ei ole nyt negatiivinen tässä kohti!) mummini elämää. Kun taas minun elämäni ehkä enemmän kuitenkin hurjan perhekeskeisen isänäitini elämää. Elämäni tietty boheemius on perua mummilta (mutsin kautta tietty), kirjoittaminen ja kielelliset taipumukset tulevat sen sijaan neljältä+kahdelta suunnalta täysillä! Meidän suvussa kaikki kirjoittaa. Oikeesti!
Esineitä
Kyllä, tämäkin liittyy mummin elämäkertaan. Olen menossa äitini lapsuusvuosissa, tai kohta nuoruusvuosissa. Se on tuonut lukemiseen tietenkin yhden oman mausteensa lisää, sillä vaikka siitä jo muuten tiedänkin kaikenlaista, on vastaan tullut paljon sellaista, mitä en ole tiennyt. Tapauksia, yksityiskohtia – ja ihan jo se on uutta, että äitini on ollut samanlainen villi vilperi kuin meidänkin tytöt, kuin meidän tytöistä tuo villimpi tosikoinen. En yksinkertaisesti ollut koskaan poiminut tätä viestiä mutsini kertomasta, en edes siitä kuinka muut äidit eivät suostuneet hoitamaan mutsiani parivuotiaana, koska tämä viipotti pitkin mantuja eikä pysynyt hiekkalaatikolla.
Yksi kirjaa ihan älyttömästi elävöittävä ja minuun lähentävä tekijä on siis nuo esineet. Kun tunnistan mummin kuvausten perusteella erilaisia esineitä, ja huomaan että ai tuoltako se on kotoisin! tai hei, tuohan on meillä! tai hurjaa, sekin on niin vanha! tai ai onko mummi siis tehnyt sen itse! tai hei, tuo oli mun lapsuuden kodissa, missähän se on nyt? Materia kun ei ole vain materiaa enää sitten kun siihen liittyy tarina ja tunne.
Bizarre idioms and vocabulary
Ehkä paras complimentti aikoihin, kun kaveri kommentoi fb-statustani:


"Never mind the substance in your status updates but gheez, you’re like the best source of bizarre English idioms and vocabulary. Like evr. Seriously."


Lienen tässä kohti vähän friikki. Rakastan murre- ja slangisanoja ja sanontoja. Omalaatuisia sanoja ja rikasta kieltä. Rakastan Aleksis Kiven tekstien ihanaa kummallisuutta. Ja kun en löydä tunnetusta kielestä nyanssiltaan oikeaa sanaa, sanamuotoa tai sanontaa, keksin sellaisen itse. Taivutan sanan tai yhdistelen niitä ja pre- ja suffixeja mieleni mukaan. Sanotaan, kun osaa säännöt, voi niitä myös rikkoa, koska silloin riikkoo niitä oikein. Minä olen imenyt kieliopin äidinmaidossa – tai vastikkeesta, ihan sama. Niin tai näin, väännökseni ovat ainakin kieliopillisesti aina oikein, molemmilla kielillä.
Tämäkin on jotain, mikä kulkee suvussa. Mummini teksti elämäkerrassaan on nautinnollista luettavaa sen kielen rikkaudenkin vuoksi! Mutsini – ja nähdäkseni mumminikin? – on omalta osaltaan muokannnut suomenkieltä (ja monta muutakin asiaa, kulisseista toimittajan ominaisuudessa), tuoneet uudissanoja ihan normikieleen ihan pysyvästikin. Mm. tämä nyt täysin tavallinen sana pehmolelu on jotain, mitä äitini käytti ensimmäisenä kirjoittaessaan 70-luvulla jotain lapsiin liittyvää (mitä mutsi teki silloin ja vielä 80-luvulla paljonkin, ja allekirjoittaneenkin voi löytää erinäisten vauva/lapsikirjojen kuvituksesta ja joistain lehtikuvistakin) – tai näin ainakin sanotaan.
Kissanhäntä
Heh, nuo viimeisimmät ajatukset kuulostaa vähän kissanhännän nostamiselta. Eihän sitä kukaan nosta, jos ei kissa itse, mutta ei se nyt ollut tässä edes tarkoitukseni. Mummin elämäkerta (ja tuo samaan saumaan hauskasti sattunut fb-kommentti) vaan oikeasti inspiroi ja ihastuttaa – ja on niin hauska huomata itsessään samoja piirteitä kuin mummissa oli. Vähän etäiseksi jäänyt mummi on herännyt ihan toisella tavalla mielessäni henkiin ihmisenä, ja väkisinkin toivoo, että mummi vielä eläisi. Olisi ollut ihana tuntea hänet paremmin, niinkuin tunnen toisen vielä elossa olevan isoäitini. Ja nyt olisi takuulla paljon keskusteltavaa!

Kausi käyntiin natisten

MarilkaLeave a comment
Ei tainnut olla yksin tanssisalin lattia, joka natisi jälleen syyskauden alkajaisiksi. Kyllä tämä kesän jäljiltä laiskaksi päässyt kroppa piti melkoista natinaa myös. Kaikki ne jäätelöt ja siiderit, nyt tuli maksun aika. Eikä mitään löysäilyä kauden alkuun vaan heti hommiin! Niin sen pitääkin olla, löysät aloitukset on ekaluokkalaisille 😉 Oma vika, jos on tullut sluibattua koko kesä.

Se oli se tanssikoulun aula tänä syksynä aikaisempaakin hurjempi härdelli. Väkeä oli kuin niitä lampaita, kuten esikoinen joku vuosi sitten asiaa kommentoi, ehkä kuuden vanhana. Ovien koodilaitteetkin menivät väkimäärästä sekaisin, eikä lopulta meinannut päästä sisäänkään ilman että joku avasi oven sisältä käsin. Uusi hieno korttitsydeemihän se hässäkkää aiheutti – aivan liian vaikeaa tällaisille tietotyöläisille 😀

Niinpä tunnit olivat vähän myöhässä, koska ihmisetkin olivat vähän myöhässä, mutta ei sen väliä, pääasia että pääsi tanssimaan! Alkuvenyttelyitä ja tekniikkaa – miten voikin olla aivot niin ulapalla?! Että mihin suuntaan jalkaa? Ja ojennettuna vai flexissä? Ja tasapaino autuaan hukassa. Yhdellä jalalla siis. Sentään pysyin siististi relevéssä kummankin jalan päällä 😀 Mutta kyllä huusi reisilihakset tuskaansa! Niin oli jäykkää jalkaa ja valmiiksi väsynyttä lihasta että!

Lattian poikki aloitettiin sentään kausi iisisti. Ensin vähän afrojuttuja ja jalanheittoja, sitten vasta piqueitä. Ei se mitään, jos jossain kohti vähän pääsi kuopaisu unohtumaan. Tai pää jäkitti paikallaan, kun ei se aivokapasiteetti riittänyt antamaan niskalle relauskäskyä. Jalanheitot sentään tuntuivat hyvältä, tiedä sitten nousiko se jalka oikeasti mihinkään…

Mutta ne piquet… voi elämä että voi joku asia olla vaikeaa! Jos pari sain onnistumaan perätysten, kävelin loppumatkan – pitää osata lopettaa kun on voitolla, eikö? Sillä pahempi skenaario on ehdottomasti se, että kaatuu pitkin pituuttaan lattialle ja vetää vielä puoli salia mukanaankin! Se on se spottaaminen meinaan haasteellista. Mistä johtuen pää oli vähän pyörällä jos sattuikin pyörimään salin toiseen päähän asti. Minulla ei olekaan ennen ollut ihan sellaista huojuntaa Words don’t come easyn soidessa.

Sarjana tanssittiin jotain viime keväältä tuttua, joten sen nyt edes olisi pitänyt olla jees-iisi-nakki, kyllähän ne aina jonnekin jää ja palautuu helponlaisesti. Mutta vähän nihkeetä sekin oli. Sarjan ehkä kummallisimman liikkeen kohdalla syttyi lamppu: "ai tää oli tää!" Ei se oivallus tosin paljon auttanut, askeleet olivat päästä kateissa ja kaikki piti opetella uusiksi. Mutta menihän se. Ja natina kävi, kun porukka kääntyili ja pyöri nahkealla lattialla.

Tunnin jälkeen olo oli kuitenkin mahtava. Tästä se taas lähtee, kausi käyntiin. Tuo on kyllä niin henkireikä kuin olla osaa, ja sitä paitsi tekee niin hyvää piiskata välillä tätä kroppaa liikkeelle ja harjoittaa muutakin kuin istumalihaksia. Ja tänä vuonna, so. syys-kevät, ajattelin repäistä ja lähteä mukaan 30+ SM-skabajoukkueeseenkin. Katotaan ja saa nähdä sitten.

Sotakoneita ja tötteröpäitä

MarilkaLeave a comment
Lähdettiin eilen puoli neljän aikaan kohti Malmin lentokenttää. Auto vietiin suosiolla Pasilaan, mistä matkattiin bussikuljetuksella Malmille. Kun noustiin bussista lentokentän lähellä, nähtiin ensimmäiseksi punainen kaksitasoinen Pitts Special, joka kieppui pitkin taivasta, syöksähtellen, pituussuuntaisesti pyörien ja silmukoita tehden. Tuijotettiin saman tien hetki taivaalle, ennen kuin lähdettiin kävelemään kohti lentokenttää, varsinaista tapahtumapaikkaa. Missä portilla järkkäri töksäytti: "Nyt tarvis kyllä nuorella väellä olla korvatulpat." Jep, ne unohtui.
 
 
 
Jatkettiin matkaa kohti lentokenttää. Juuri kun lähestyttiin kentän päädyn ohittavaa pätkää, pysäyttivät toiset järkkärit meidät, ja kaikki muutkin samaan suuntaan kulkijat. Tie oli poikki "sotakoneiden" lentonäytöksen ajan, mutta mitä ilmeisimmin vain toiseen suuntaan – toisesta suunnasta kyllä lappoi väkeä tietä pitkin pois päin. Oltiin tultu paikalle juuri oikeaan aikaan, juuri siihen aikaan kun olin paikalle halunnutkin.
 
Ensimmäisenä oli hävittäjäkone Hawkin näytöslento. Kyllä se kiisi kovaa! Lensi matalalta yli, singahteli, teki silmukoita ja surmansyöksyjä. Kymmenisen minuuttia katseltiin niska kenossa tuota Hawkia, kunnes se kävi hakemassa mukaan kolme kaveria. Oli vuorossa Midnight Hawks ryhmälento. Jos se yksittäinen Hawk oli komea, oli tuo muodostelmalento vielä hiukeampi! Neljä järeää hävittäjää lentää täysin yksissä, tehden kuvioita ja silmukoita ja syöksyjä. Niitä katsellessa ymmärsin hyvin, miksi on haluttua ja hienoa olla armeijan pilotti. Voin vain kuvitella sen adrenaliini-rushin joka kerta kun istuu sellaisen maskuliinisen vahvan koneen puikkoihin! TopGun oli joskus lempielokuvani, mutta livenä nuo koneet, wow!
 
 
 
 
Hawkien jälkeen taivaan täytti hurja jyly, kun päivän äänekkäin esiintyjä, komeaakin komeampi Hornet ampaisi yli. Hornet jatkoi samaa linjaa aikaisempien esiintyjien kanssa, silmukoiden, syöksyillen ja kiihdyttäen välillä hurjaan vauhtiin, välillä himmaillen, vähän niinkuin poseeraten. Olin juuri selittänyt lapsille, miksi niitä kutsutaan hävittäjäkoneiksi, kun Hornet näytti sen demona pudottamalla pariin otteeseen muutaman valopommin ilmaan kentän yläpuolella.
 
 
Hornetin mentyä lähdettiin kulkemaan kohti varsinaista näyttelyaluetta. Ilmaan nousi seuraavaksi Extra300-kone, pieni potkurikone, joka niinikään teki temppuja taivaalla. Mutta kyllä tuntui jotenkin epäkiitolliselta hommalta nousta ilmaan heti Hornetin jälkeen! Kaipa siellä jossain näyttelyalueella kentän laidalla oli porukkaa sitäkin katsomassa, mutta ainakin siellä laitamilla, missä itsekin yhä oltiin, oli useimpien suurin mielenkiinto menetetty. Kamerat pysyivä alhaalla, innokkaimpia kuvaajia lukuunottamatta.
 
 
Mekin päästiin lopulta näyttelyalueelle asti. Katseltiin paria konetta siinä kentän laidalla, valuen hiljaksiin kohti kentän aitaa. Ämyreistä kuului selostus sillä hetkellä ilmassa taiteilevan CAP231-koneen nuoteista. Päästiin aidan luo juuri parahiksi näkemään se päivän neljäs minua erityisesti kiehtonut näytös: temppuja tekevä helikopteri, RedBull BO 105. Kopteri teki ilmassa silmukoita ja syöksyjä siinä missä hävittäjät ja taitolentokoneetkin, tosin paljon hitaammalla vauhdilla. Kopteri myös lensi ajoittain kokonaan ylösalaisin. Aika magee!
 
 
 
 
Kopterin jälkeen ilmaan nousi vanhoja ja arvoikkaita: ensin DC-6 VIP-lennolle, tehden nousun jälkeen komean ohilennon matalalla, tuli mieleen Mavericin lennonjohtotornin ohilennot TopGunissa. Sen jälkeen ilmaan nousi DC-3, jonka portailla tai jossain seisoin kuoron kanssa lähemmäs parikymmentä vuotta sitten äänitteen kansikuvauksissa. DC-3:n ovi oli auki, mitä ihmeteltiin aikamme, kunnes saatiin kuulutuksesta sen verran selvää, että tiedettiin odottaa koneesta hyppääjiä ylimääräisinä ohjelmanumeroina.
 
 
Ennen noita hyppääjiä nousi ilmaan vielä yksi kone, jota ei ollut ohjelmassa lainkaan. Siitä hyppäsi puolen tusinaa laskuvarjohyppääjää, melko matalalta. Noiden jälkeen hyppäsi porukkaa DC-3:stakin, puolestaan hyvinkin korkelta. Ihan viimeiseksi koneesta hyppäsi Lepakkomies-skydiver ryhmä, jolla oli lepakonsiipiasusteet ja pienet raketit tai jotain jaloissa, niin että ensin liitelivät taivaalla jonkin aikaa ilman laskuvarjoja ja sitten vielä varjojen kanssa ennen laskeutumistaan.
 
 
 
 
 
Näytösten jälkeen lähdettin tutkimaan näyttelyaluetta enempi. Lapsille piipahdus yhdessä tivolilaitteessa – tosikoinen sitä monkui siitä asti kun paikalle päästiin niin että minulta oli jo pinna palaa – ja sitten katsomaan ikivanhaa Taivaankirppua, autogiroja, ja paria maassa seisonutta "sotakonetta". Mies kävi katsomassa armeijan kuljetuskonetta, johon ei päässyt sisälle. Minä ja tytöt jonoteltiin kurkkaamaan armeijan helikopteriin, josta tosikoinen jonossa minulta kysyi: "Eiks nii et toi on sotakone."
 
 
 
 
 
Koneiden katselun jälkeen haukattiin vähän välipalaa – makkaraa, broilerinsiipiä, poppareita, sipsejä, hodaria, sen sellaista mitä nyt tuollaisesta paikasta saa. Etsittiin infosta viimein lapsille (ja itselle, tosin en koskaan lopulta kokenut tarpeelliseksi käyttää niitä) ne korvatulpat, napattiin jälkkäriksi donitsit ja mentiin etsimään paikkoja konserttilavan luota. Asetuttiin kohtaan, jossa tytöt nostettiin roskiksen päälle istumaan ja itse istuin aidanpätkällä, kamera kädessäni. Leningrad Cowboys ja Red Army Airforce kuoro astuivat lavalle ja aloittivat shown.
 
 
 
Tytöt kyllästyivät korvatulppiin viidessä minuutissa ja esikoinen koko konserttiinkin alle puolessa tunnissa. Mies tykkäsi ja tokihan minäkin jammailin mukana, kuten aina. Hivuttauduttiin vähän lähemmäksi, tyttöjen pyynnöstä, ja nostettiin likat meidän hartioille, jotta näkivät paremmin. Eipä ehditty siinä kovin kauan sillä tavoin olla, kun siihen tuli järkkäri, joka pyysi meitä ottamaan lapset pois olkapäiltä. "Turvallisuudesta vastaavat järjestysmiehet toivovat, ettei lapsia nosteta hartioille, etteivät ne putoa sieltä." Ei jaksettu alkaa vängätä, nostettiin likat alas ja lähdettiin kotiin. Johan se oli kello melkein kahdeksankin.
 
Tänään oli tarkoitus lähteä Rautatiemuseopäivään Hyvinkäälle katsomaan höyryvetureita ja kenties ajelulle Ukko-Pekan vetämässä junassa. Mutta aamulla tuli vettä niin kaatamalla, että päätettiin olla uhmaamatta sadetta ja olla sittenkin kotosalla. Puoli kahden aikaan alkoi kuitenkin aurinko paistaa ja minua harmittaa, ettei menty. Oli kuitenkin jo myöhäistä lähteä, sillä juuri puoli kahdelta lähti Ukko-Pekka viimeiselle keikalleen. No, ensi vuonna sitten uusi yirtys!
 
Tänään on siis vaan pesty pyykkiä ja tehty ruokaa ja siivottu keittiötä. Ja lapset pelanneet tietokoneella ja minä saanut kohtauksen Littles’t Pet Shop -nettimaailman törkeästä toimintatavasta – tyttären rekisteröimät lemmikit ovat menneet umpeen (elinaika vuosi) ja käyttäjätunnus annettu eteenpäin ilman mitään tiedonantoa! Ja koska sivuston tietoturva on köykäistäkin köykäisempi, eksyttiin sisälle uuden tunnuksenhaltijan profiiliin, kun selviteltiin tunnuksen salasanaa kun luultiin että muistettiin sitten vain väärin. Kaikkiaan etenkin lapsen kannalta raivostuttava ja epäreilu palvelu, kunhan jaksan laitan Hasbrolle meilitse valituksen.

Melkein meinas olla halpa reissu

Marilka2 Comments
Lähdin Jumboon ihan vaan hoitamaan yhtä kännykkäliittymäasiaa. Mitään muuta ei oikeastaan ollut agendassa. Paitsi ehkä esikoisen synttärilahja. Mutta minä&Jumbo, tietäähän sen mitä siitä tulee, jollen ole jollain tavalla kipeä tai melkein kuollut väsymyksestä. Puolikuollut ei selvästikään riitä.

Ajoin Jumboon ylätasolle, kävin ensimmäiseksi apteekissa. Sillä vaikken sitä ollut mental agendaani kirjannutkaan, sieltä piti kyllä hakea vitamiineja niin lapsilla kuin kissallekin ja kissalle madotuskuurikin. Apteekin jälkeen suuntasin kepeästi askeleeni kohti ElisaShopitia – eikun sehän olikin Sonera Kauppa! Niin hyvin kuin luulen Jumbon tuntevanikin, en osannut mitenkään paikantaa ElisaShopitia kun ei se kerran ollutkaan se Sonera Kauppa. Tutkin tovin opastaulua ja löysin oikean liikkeen.
Apteekkikamat pussissa ja kändeliittymäpaperit kädessä kävelin takaisin aukiolle, josta olisin voinut jatkaa matkaani autoon ja kotiin. Mutta kaarsinkin oikeaan katselemaan korviksia, jotta joskos sieltä olisi löytynyt sopivat parit tytöille viikon päässä häämöttäviin häihin, joissa morsiusneitoistavat. Se olisi ollut jotenkin melko hyvin perusteltavissa tarpeelliseksi ostokseksi. Ainakin melkein.
En kuitenkaan löytänyt kivoja korviksia sen paremmin siitä kuin siitä toiseltakaan kulmalta. Jalkani lähtivät kuljettamaan minua kohti vaatekauppakäytävää. Joku harha päässäni väitti siellä olevan myös kirjakaupan, johon olin matkalla sen esikoisen lahjan vuoksi. Harha mikä harha 😀 Katsastin kenkäkaupat, mutta mielessä väikkyivät ne kuukausi sitten ostetut saappaat, joita en vieläkään ole päässyt kokeilemaan, joten peräännyin niistä suosiolla. Pyörähdin ympäri pari kertaa ihmetellen missä se kirjakauppa oikein oli, kunnes tajusin erheeni.
Mutta hei! olin vaatekauppapläjäyksen vieressä! Ajattelin että kun kerran siinä vieressä olin, niin tottahan voin käydä sisällä asti kurkkaamassa! Eihän sieltä ole pakko ostaa mitään. Ai miten niin elän itsepetoksessa 😛 Kävin ensimmäisessä kaupassa, sovitin parit housut, jotka olivat melkein kivoja muttei ihan. Sinne jäivät. Kävin toisessa, sama juttu. Samoin kolmannessa. Aloin jo onnitella itseäni siitä, miten onnistuinkin välttämään kaupassa kaikki sopivat vaatteet ja selvisin näin shoppailusta ostamatta mitään!
Kolmannen kaupan jälkeen suuntasin kulkuni viimein sinne kirjakauppaan. Tai ainakin sitä kohti. Matkan varrelle jäi nimittäin vielä DinSko, josta jälleen peruutin pienehkön "niin ihania kenkiä taas!" huokailun jälkeen, sekä Seppälä, ja pakkohan se vielä oli tsekata. Mikä vikatikki, jos periaatteessa ainakin aioin selvitä mitään ostamatta! Siellähän oli vaikka mitä! Sovitin monet housut ja yhden tunika-takki-mekko-paita-whatever-hässäkän. Keikistelin peilin edessä sovituskopissa hässäkkä ja farkut päälläni ja yritin puhua itseäni ympäri vuoroin ostamaan vuoroin jättämään setin.
Aika harvoin se jättämään usuttava, onko se nyt sitten se olkapäällä istuva enkeli? voittaa. Kyllä se vaan yleensä on se ostamaan usuttava, joka kerää potin kotiin. Niin nytkin. Kiersin ja kaarsin kaupassa vielä vieden niitä loppuja vaatteita takaisin paikoilleen, mutta käteni eivät totelleet aivojen käskyjä enää viimeisten kahden vaatekappaleen kanssa. Ja jotenkin jalat veivät kassalle, ohi muotilehtiä lueskelleiden tylsistyneiden miesten. Seppälässä on sitten otettu kaikki huomioon 😉
Kotiin asti tuli siis uudet farkut ja se hässäkkä. Aivan ihanat vaatteet! Kotiin päästyäni olin jo ehtinyt perustellakin ostokset itselleni. Täytyyhän sitä syksyllä (tai talvella, kesällä tai keväällä tai ihan millon vaan 😉 ) jotain uutta työvaatetta olla! Duh! Ja sitä paitsi, syksyn tulon auttamatonta ankeutta hivenen lieventää, että on jotain mielekästä jota syksyltä odottaa. Kuten uusia vaatteita kesäkuosien jälkeen. Tai uudet saappaat. Diih.

Vuosisadan takaa

Marilka2 Comments
Molemmat isoäitini ovat (olleet) kirjoittavaisia ihmisiä. Isänäitini, yhä elossa oleva isoäitini, Viipurin evakko, on minut pienestä asti kyllästänyt tarinoillaan ja valokuvillaan lapsuudestaan ja nuoruudestaan niin Viipurissa kuin aikanaan Helsingissäkin. Silti, kun isoäiti joitakuita vuosia sitten kirjoitti omat sotamuistelonsa, oli niissä paljon sellaistakin mitä en muistanut koskaan kuulleenikaan. Ei siis ihme, että nyt ahmin mummini elämäkertaa niin suurella mielenkiinnolla, sillä en muista mummini, joka kuoli ollessani yhdentoista, milloinkaan lapsuudestaan minulle puhuneenkaan. Tämä on kaikki minulle uutta!

Isoäitini perhe oli melko varakas kauppiasperhe, ja minä tietenkin lapsesta asti muodostin kuvani viime vuosisadan alkupuoliskolta isoäitini melko etuoikeutetun elämän perusteella ja tarinat työläisten oloista ovat siksi tuntuneet aina lähinnä sadulta. Lähes sadulta se tuntuu nytkin, kun luen mummini elämäkerrasta vaasalaisesta työläisperheen elämästä, ulkohuusseineen, pesuvateineen, vedettävine siskonpeteineen ja penninvenytyksineen. Tuntuu lähinnä hurjalta, että mummini on elänyt sellaisissa ulkoisissa olosuhteissa – eikä suinkaan niistä millään ilmaise kärsineensä – kun minä tuota elämäkertaa luen täällä 166neliön omakotitalossani, kaksi autoa pihassani.

Asuinolot ja polkupyörättömyys sikseen, mummini elämä on ollut mielenkiintoista. Mummin sisarukset jotka tunsin lapsena, mummin isä ja äiti joista en ole tähän asti tiennyt kuin suunnilleen nimen, saavat persoonan ja heräävät henkiin elämäkerran sivuilla, saavat toivomaan, että olisin voinut tuntea heidät. Etenkin isomummini kiehtoo suuresti. Matilda-mummosta olen jotain vähän kuullutkin omalta äidiltäni kyllä, mutta tähän asti hänkin on silti tähän asti ollut kaukainen ja sinänsä persoonaton.

Mummin elämä kaikkiaan tuntuu kovin kaukaiselta omaan elämääni verrattuna. Täysin eri yhteiskunta, täysin erilaiset olot. Puhumattakaan siitä, mitä mummi kirjoitti äitinsä elämänvaiheista summittaisesti! Ajalta, jolla käytiin kiertolaiskoulua jos sitäkään. Ajalta, jolla lapsi saatettiin antaa kotiapulaiseksi sukulaisperheeseen. Ajalta, jolla palkka saatettiin maksaa kultana, joka menetti sittemmin arvonsa paperina. Ajalta, josta on vaikea löytää juuri mitään kosketuspintaa omaan maailmaani.

Mutta mummi kirjoittaa mielenkiintoisesti. Toimittaja ja näytelmäkirjailija kun oli, oli sana hänellä hallussa ja proosa sen mukaista. Muistot lapsuudesta ja nuoruudesta eivät ole mitenkään yhtenäisiä, mutta mummi on maalannut pienistä paloista hauskoja ajan- ja paikankuvia. Hyväntuulinen huumorinpilke silmäkulmassa, kirjaimellisesti! Sillä ihmettelin aikani, miksi toisinaan pisteen päällä oli heittomerkki, tavalla jota en tietokoneella pysty edes toistamaan, kunnes jossakin yhteydessä tajusin, että mummini on silloin joskus 80-luvun alkupuoliskolla kauan ennen nykyhymiöitä heitellyt tekstinsä sekaan silmäniskuja!

Oman elämänsä ohessa mummi on kirjoittanut paloja myös muiden häntä koskettaneiden ihmisten elämästä, luoden näin vähän laajempaakin kuvaa ajasta. Minua on hämmentänyt mm. avioerojen paljous siihen nähden että oikeasti luulin niiden olleen vähintäänkin harvinaisia tuohon aikaan ja aikaisemmin! Ja löytyypä sieltä varsin erikoisia tarinoita esi-isistäni ja -äideistäni muutenkin – selittää ehkä monta asiaa minussa 😉

Yksi ehkä vähän ihan oikeasti selittävä tekijä on mummini sukujuurien sijoittuminen Suomen kartalle. Olen aina tiennyt olevani neljännekseltäni savolainen (joskin oikeasti tuokin juuri ehti jo siirtyä Helsinkiin luoden kolmesta stadilaispolvestani ensimmäisen) ja neljännekseltäni viipurilainen. Mutta kun ihan tarkkoja ollaan, on minussa tuota savolaista/karjalaista tai savon-karjalaista verta enemmänkin, sillä mummini äiti on kerimäeltä kotoisin ja siellä ja Viipurissakin elämäänsä elänyt jonnekin ajalle ennen mummini syntymää.

Joten mummini oli yhtä vaasalainen kuin isoisäni helsinkiläinen ja voin oikeammin juureni laskea niistäkin polven verran kauemmas. Toisaalta, isoäitini äiti taas oli vaasasta päin, joten samaa poikittaisakselia menivät molempien isoäitieni äitien elämät, vain toisinpäin. Ehkä se tasaa potin ja tuo minuun sittenkin sen palan myös pohjalaista?

Miksi sillä sitten on merkitystä? Eihän sillä tavallaan olekaan, jos sen niin tahtoo ajatella. Mutta minua kiinnostaa. Minut on kasvatettu tuntemaan isäni puolen juuret, tietämään mistä olen tullut, vaikka tosiaan laskennallisesti kolmannen polven stadilainen olenkin (ja nurtsilaistumiseni on puhtaasti in situ). Minua kiinnostaa myös se, mitä on ollut ennen minua.

Mummin elämäkerta on seissyt silti lukemattomana hyllyssäni vuosia, pikkusiskoni on patistanut sitä lukemaan. Jollain "se on niin paksu, luen sen joskus kun on aikaa"-verukkeella se on tähän asti jäänyt avaamatta. Mutta nyt, nyt se on tuossa ja se on mitä mielenkiintoisinta, todellakin. Toivon että omat lapseni sen joskus lukevat, vaikka ovatkin vielä kauempana mummini ajan maailmasta kuin minä.

Tämän jälkeen minun esihistoriastani puuttuu enää se viimeinen neljännes, äitini isän suvun tarina, joka myös jää saamatta. Ukki ei kertonut elämästään mummia enempää, muttei sitä myöskään koskaan kirjoittanut mihinkään. Useimmat kai eivät kirjoita, meillä on ehkä vähän outo suku, molemmin puolin. Itse toivon ätini joskus kirjoittavan oman elämäkertansa, vaikka paljon siitä onkin ihan suullisesti meille jo siirtynyt. 

Ja minä, hehe, ilman varsinaista elämäkertaanikin lapseni hukkuvat kirjallisiin tuotoksiini kuoltuani, elleivät tyynesti polta sitä kaikkea mukanani 😉 Mutta tytöstä taitaa polvi vaan paheta – esikoinen on aloittanut päiväkirjojen täyttämisen jo pari-kolme vuotta nuorempana kuin minä…