Katinhäntä kainalossa

MarilkaLeave a comment
Yleensä meillä nukutaan yöt (paitsi ehkä satunnaisesti uneton minä). Mutta sehän on parhaimmillaankin vain yleinen suuntaviiva lapsiperheessä. Silloin kun lapset oli pieniä – jos nyt jätetään vauva-aika kokonaan omaan luokkaansa – etenkin esikoinen heräili öisin usein pahoihin uniin. Tosikoinen vähän vähemmän, mutta kyllä hänelläkin oli yhteen aikaan tapana kömpiä meidän sänkyyn melkein joka yö, vaikka siitä sitten takaisin omaansa aina kannettiinkin. Mutta nyt kun nuo ovat jo noinkin isoja, on jo sentään enempi harvinaista, että jompi kumpi tulee meidän väliin yöllä.

Joskus kuitenkin. Kuten viime yönä. Tosikoinen pelmahti meidän väliin miehen herättyä jostain syystä käymään veskissä, ja säikäytti minut pahan päiväisesti. Hiipi huoneeseen hiljaan kuin kissa – on oikeasti täysin taas pielessä sanonnat, sillä eihän hiiret suinkaan ole hiljaisia vaan niiden jalat rapisevat, mutten sen sijaan tiedä mitään mikä liikkuisi yhtä aavemaisen hiljaa kuin tuo meidän kissa. Paitsi tosikoinen viime yönä. Kun istahti sänkyni jalkopäähän kuin olisi pudonnut katosta ja lähes aiheutti minulle sydärin.

Ei kuulemma saanut unta. Mielenkiintoinen konsepti kello viisi aamulla, vai mitähän se olisi ollut, jotain sinne päin. Ehkä tuo miehen yöllinen vessareissu käynnisti dominoefektin, jonka ensimmäinen palikka oli kenties herkässä univaiheessa ollut tytär, joka siis heräsi iskän ääniin. Vaikka tuo hiljaa liikkui hänkin. No kuitenkin. Tytär oli siis minun kainalossani ja liikettä havainnut kissa naukui oven takana, tahtoi myös mukaan geimeihin.

Kun tuo katti naukuu oven takana, ei me miehen kanssa nukuta. Aika pieni ääni sillä vielä on, mutta lienee joku tällainen äiti/isä-feature, joka meissä on lasten vuoksi aktivoituneena niin ettei uni tule, jos joku lapsista – tai kissa – itkee. Joten mies nousi sängystä uudestaan tekemään jotain kissalle, ettei naukuisi, kait koitti saada sen rauhoittumaan takaisin johonkin lempipaikoistaan jotta saadaan kaikki nukuttua. Samalla usutin tosikoisenkin takaisin omaan sänkyynsä, kun oli iskä pystyssä saattamaan sinne.

Tytär palasi omaan sänkyynsä ja nukkui aamuun. Mies palasi omaansa, mutta meidän ei käynyt ihan yhtä hyvin kuin tosikoisen. Mikä on erittäin tyypillistä, kun jompi kumpi lapsista on keskellä yötä herättänyt, olkoonkin että nyt meni kenties toisin päin miehen osalta se kuka kenetkin herätti. Vaikea sanoa, miten aamuyö siitä olisi jatkunut ilman kissaa, sillä kissa on ja sekoitti viime yönä lopun pakan.

Eihän se nimittäin halunnut jäädä mihinkään nukkumaan yksin vaan palasi naukumaan oven taa, jolloin hellämielisenä päästin sen meidän sänkyyn. Viiden aikaan on enää puolisentoista tuntia nukkuma-aikaa jäljellä muutenkin. Sitä paitsi elättelin toivetta, että kisu nukahtaisi meidän sänkyyn tai vain kyllästyisi kun me nukutaan ja lähtisi pois, jolloin saataisiin kaikki kuitenkin nukkua. Useimmiten melkoista toiveajattelua kyllä, mutta tämän aamun tunteina ihan realistinen toive, sain huomata.

Kisuliini pyöri meidän ympärillä aikansa, kuten tavallista, mutta luopui yrityksestä leikkiä meidän kanssa parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen ja kiepsahti sen sijaan kainalooni nukkumaan. En tiedä mikä siinä oikein on, että kun kuka tahansa lapsista, kissa siis mukaan lukien näemmä, on meidän välissä, on minun kainaloni se, mihin käperrytään eikä miehen. No, olen tottunut, yhdeksän vuoden vankalla kokemuksella. Kissa siis käpertyi siihen, missä tosikoinen oli ollut käpertyneenä vain hetkeä aiemmin ja nukahti, käpälä sormeni ympärillä. Hellyyttävää.

Useimmiten en juurikaan nuku, kun joku on kainalossani. Poikkeuksena tästäkin lasten vauva-ajat jolloin olisin nukkunut vaikka ruokapöydässä jos olisin voinut, kun olin niin väsynyt. Mutta nykyisin siis yleensä en. Siksi tyttäret eivät saa normaalisti mitään loppuyön viisumia meidän sänkyyn vaan joutuvat palaamaan takaisin omaansa heti kun paha olo on helpottanut tarpeeksi. Mutta kissa oli sitten kai niin pieni, että nukahdin minäkin vaikka kainalossani oli pörröinen kerä. Mies kuulemma ei – vaikkei kissa edes ollut hänen kainalossaan!

Heräsin vain hetkeksi siihen, kun jossain vaiheessa kissa vaihtoi asentoa. Nousi ja kiepsahti toisinpäin. Niin että sen häntä oli kainalossani. Ja pehmoinen pää kylkeäni vasten. Niin nukuttiin kellonsoittooni asti. Melkein nukuttiin. Kisun moottori nääs hyrähti käyntiin joka kerta kun mies tai minä liikahdettiinkin. Ja sammui sitten taas. Joten niin kauan kuin oltiin suunnilleen liikkumatta, kaikki nukkui, mutta yksi jalan ojennuskin herätti kaikki horrokseen.

Kellon soittoon herättiin tietty kaikki. En enää pomppaa kattoon sen kamalasta ujelluksesta, eikä kisukaan tunnu sitä säikähtävän. Normaaliaamuina se on sille merkki, että nyt voi maukaista oven takan niin pääsee meidän luo. Ja niin hyvin se onkin ehdollistunut joka arkiaamu 6:30 soivaan kellooni, että lähes minuutin tarkasti se tulee meidän oven taa tuohon aikaan viikonloppuaamuisinkin.

Nyt se siis oli jo valmiiksi meidän sängyssä, ja käyttäytyi kellon soidessa juuri kuten mekin. Käänsi kylkeä mukavampaan asentoon 😉 Tarkkaan ottaen se kaipasi belly rubia, joten rapsuttelin ja silittelin kissaa kymmenisen minuuttia ennen kuin vääntäydyin lopulta pystyyn. Ja hektinen aamu sai alkaa.

Tyttöjen juttuja

Marilka3 Comments
Esikoinen vietti kaverisynttäreitään vain parin parhaan ystävänsä kanssa, pyjamabileinä. Tytöt tulivat meille perjantai-iltana, saivat lettukestit, leikkiä ja leffan ja sipsejä. Ja sipistä ja supista sängyssä ennen nukahtamista, tai siis sipisivät ja supisivat ja hihittivät ja kikattivat, saivat tai eivät 😉 Ihan muistui omat yökyläilyt parhaan kaverini kanssa mieleen! Meillähän ei oikeastaan ole yövieraita lapsilla aikaisemmin ollutkaan, jos ei lasketa serkkuja, johtuen kaikenmoisesta asumisen epämääräisyydestä.

Tytöillähän usein on vain se yksi bestis, tytöt kulkevat pareittain. Näin minäkin pitkälti aikoinaan, vaikka kavereihin kuuluikin sitten myös paljon poikia. Mutta esikoisella on oikeastaan aina ollut kaksi kaveria. Ihan pienenä jo oli puistossa tyttökolmikko, jossa tosin oli vähän sellaista tyttöjen skismaa mukana. Päiväkodissa esikoinen kavereineen oli tyttökolmikko, ja nyt koulussa samoin. Tosikoisella puolestaan on se yksi bestis, joskin myös liuta muita hyviä ystäviä.
Meidän tytöt ovat keskenään hyvin erilaisia. Tosikoinen tykkää koruista ja meikeistä, hameista ja rimpsuista, pinkistä ja kimaltavasta, kaikesta tyttömäisestä. Esikoinen puolestaan on pikkuisen sellainen luonnonlapsi poikatyttö, jossa näen aika paljon itseni lapsena. Lempivaatteena farkut tai verkkarit ja kollari, hiukset auki, tennarit jalassa ja lippis päässä. Eikä meinaa oikein suostua hameita käyttämään pakottamallakaan. 
Tosikoinen on vasta kuusi, joten hänen ja bestiksensä jutut ja tuohut, vaikka tyttöjuttuja ovatkin, ovat vielä aika tavalla lasten juttuja. Esikoinen puolestaan, noh, kolmas luokka näyttää jo muuttaneen pikkutytön esi-esi-teiniksi. Tänä syksynä on verkkarit vaihtuneet farkkuihin ilman eri komentoa, eikä jalkaan enää kelpaa mitkä tahansa jalat lämpiminä ja kuivina pitävät kengät, vaan varsitennarit ne olla piti. 
Pojat, jotka ennen olivat ihan kivasti kavereita, ovat nyt "hyi, poikabakteereja!" virne suupielessä 😉 Ja äänessä selvä mielihyvä, kun kysyy äidiltä: "Miks pojat osottaa tykkäämisensä kiusaamalla? Se on ihan tyhmää." ja sitten kerrotaan kaikista niistä pojista jotka on suoraan tai kaverin kautta tunnustaneet olleensa tai olevansa ihastuneita tyttäreen. Esikoisella on ikäisekseen ihme taito asettua asioiden ulkopuolelle silloinkin kun ne koskevat itseään, sillä tuon poikakeskustelun aikana esitti senkin mielipiteen ihan itse, että vaikka nyt tuntuu tältä, kyllähän se jonain päivänä on toisin ja pojista tykätään.
Siskonsa kanssa ei esikoinen tietenkään jaa näitä ikäänsä kuuluvia kuvioita, enkä ole oikeastaan juurikaan paikalla tyttären kavereiden ollessa meillä koulupäivän jälkeen, joten oli varsin hauskaa kuunnella ja seurailla tyttökolmikon edesottamuksia pyjamabileissä. Juttuja vaatteista ja kavereista. "Mä unohdin lakata mun kynnet!" Elokuvan hauskaa kommentointia. Kikatusta yhteisille vitseille. Kuulinpa jotain jostain pojastakin leffan aikana, oliskohan koskenut söpöä päänäyttelijää, Konsta Hietasta?
Mietin, miten esiteineiltä nuo yhdeksänvuotiaat jo kuulostivat juttuineen! Mietin, olinko muka itsekin sellainen "noin nuorena". Kyllä vaan taisin olla. Muistan vielä elävästi sen, miten romantiikka tuntui jännittävältä jutulta, pojista supistiin, vaikkei julkisesti saanut niistä oikein kiinnostunut ollakaan. Meikkailtiin tyttöporukalla luokkakaverin luona, tentattiin synttäreillä luokan "kokenutta" poikaa, jolla oli jo ollut tyttöystävä jos toinenkin kymmenen vanhana. Aikuisten maailma sekä kiehtoi, että vähän hirvitti.
Aikuiset väittävät, että lapset kasvavat isoiksi, teineiksi yhä nuorempina. En minä oikein tiedä. Eiköhän se ole vain niin, että aikuisen näkökulmasta se itseään niin isona pitävä yhdeksän-kymmenen-yhdentoista vanha vaan on vielä niin pieni – eikä omaa sitä ikää enää oikein muista. Minä muistan. Ja väitän, että ihan samoissa mennään. Siitä se lähtee, matka kohti teini-ikää. Ainakin tyttären nykyinen seura sillä matkalla on oikein mukavan oloista 🙂

Musikaalimaniaa

MarilkaLeave a comment
En osaa oikein itsekään sanoa, mistä se on aikoinaan lähtenyt. Ehkä Sound of Musicista, Maija Poppasesta ja Hääkarkurista isoäidin luona? Ehkä peräti niistä opereteista, joita isä vei katsomaan? Vaikea sanoa, mutta niin kauan kuin muistan, olen rakastanut musikaaleja. Kovin paljon niitä en ole nähnyt livenä teatterissa, harmi kyllä, mutta elokuvina sitäkin enenmmän.

Jokaisella on suosikkinsa näyttelijöissä, ohjaajissa. Vaikka katsoisi paljon kaikkea eri tekijöiltä, on aina joitakuita, joiden työt nousevat muiden edelle. Ihan ensimmäinen suosikkini – luonnollisestikin, kun katsoo edellä mainittuja elokuvia – oli, ja on yhä, Julie Andrews. Ja Andrewsin tuotannosta ykkössuosikikseni ja ehkä yhdeksi kaikkien aikojen leffasuosikikseni muutenkin on vuosien saatossa noussut Victor/Victoria. Sen Le Jazz Hot saa joka kerta väreet kulkemaan selkääni pitkin.

Hääkarkuri lienee ensimmäinen kosketukseni Fred Astairen tuotantoon. Ja saman tien tuo hännystakkiin ja silinteriin melkein joka elokuvassa sonnustautunut loistava steppaaja teki vaikutuksen. Astairella on ollut monta hyvää vastanäyttelijää, vaikka useimmiten varmaan yhdistetäänkin Hääkarkurissäkin näytelleeseen Ginger Rogersiin. Astairen elokuvia olen kuitenkin loppujen lopuksi nähnyt melko vähän, sillä kun tutustuin Gene Kellyyn, ei enää ollut Kellyn voittanutta.

Vaikka Astaire on mahtavan taitava tanssija, on Kelly silti vertaansa vailla, jos minulta kysytään. Ei ole toista, joka tanssii joka solullaan, jonka jokainen lihas tottelee täydellisesti, jonka jokainen jänne tuntuu elävän joka liikkeessä mukana. Joka saa samanlaista intensiteettiä mukaan joka tanssirutiiniin, olipa se sitten lempeä ja rauhallinen kepeä tanssi tai hurja akrobatianumero, joissa Kelly on mestari.

Kellynkin rinnalla on elokuvissa nähty useita daameja, jokainen omalla tavallaan erityinen ja taitava. Mutta toisin kuin Astairen suhteen, jonka elokuvista en sinänsä ole tullut poimineeksi ketään naisnäyttelijöitä erikseen, on Kellyn vastanäyttelijöistä noussut esiin selkeät omat suosikkini: Astairenkin kanssa näytelleet Judie Garland ja Leslie Caron. Heidän elokuviaan olen bongaillut ilman edellämainittuja kavaljeerejakin. Parhaita ovat tietenkin ne, missä on jokin kombinaatio edellä mainituista.

Kyllä, aivan totta, tämä kaikki vie kauas viime vuosisadan puoliväliin ja allekin. Elokuvat itsessään juonellisesti varsin naiiveja, mutta se musiikki ja se tanssi on niin nautittavaa katsottavaa, että olen noita leffoja katsellut telkkarista sen minkä olen voinut – joskus kymmenisen vuotta sitten tuli joku koko kevään Kelly-sarja, joka viikko joku Kelly-leffa, ja se oli juhlaa se 🙂 Sittemmin olen vähän kerrassaan tilaillut niitä Amazonilta, välillä törmäten region-ongelmiin, välillä en.

Joskus samoihin aikoihin, kymmenisen vuotta sitten tuli telkusta (alunperin jostain 70-luvulta) myös kolmiosainen sarja That’s Entertainment, jossa Astaire, Kelly ja kumppanit muistelivat ja esittelivät MGM:n kulta-ajan helmiä – leffoja ja näyttelijöitä. Cyd Cherise, Lena Horn, Eleanor Powell, Mickey Rooney, Bobby Van, Bing Crosby, Frank Sinatra… Otin nuo silloin nauhalle, mutta laatu oli niin surkea, etten ole jaksanut katsoa uudestaan. Nyt tilasin sarjan dvd:nä Amazonilta ja olen ja katsonut kaksi ekaa osaa. Että se nostaa hyvän fiiliksen!

Vaikka olenkin jollain tapaa nimenomaan noiden vanhojen kepeiden musikaalien fani – suosikkeja mm. Singin’ in the Rain, Summerstock, An American in Paris, On the Town…), rakastan toki näitä uudempiakin musikaaleja, Broadway-spektaakkeleita, Andrew Lloyd Webber -musikaaleja. Les Miserables, Cats, Viulunsoittaja katolla, Evita, West Side Story, Oopperan kummitus, Moulin Rouge, Chicago… muutaman sekaisin mainitakseni. Noidenkin filmatisointeja minulla on tuolla hyllyssäni, tottakai!

Musikaalit ovat olleet yksi innoittajani tanssin maailmaan – tai no, se tärkein tietenkin 😀 Tunneilla, joilla käyn, on aina tehty tansseja musikaalimusiikkiin aina silloin tällöin – onhan opettajana vahvasti Suomen musikaalimaailmassa vaikuttava henkilö. Mutta riemastuin suuresti, kun siellä tänä syksynä aloitettiin ihan suorastaan musikaalitanssitunnit! Kaikki musiikki, kaikki sarjat tulevat erilaisista musikaaleista. Siis wow 🙂

Maanantai ihan vääränä päivänä

MarilkaLeave a comment
Taitaa olla jotenkin pitkä piuha, kun menee keskiviikkoon asti ennen kuin maanantai iskee. Se oikea maanantai oli nimittäin ihan okei päivä, mitä nyt välillä vähän jotain satunnaisia sammakoita meinasin suustani päästellä, muttei mitään katastrofaalista kuitenkaan. Tanssitunnit illalla olivat fantastisia. Tiistaikin oli ihan mainio päivä, ja sen kruunasi vallan erinomainen palaute työstäni. Ja illalla sain jopa tulevan viikonlopun kaikki miljoona menoa aikataulutettua mielekkäästi.

Mutta tänä aamuna? Liekö sitten oikeasti sittenkin johtunut esikoisen kasin aamusta vai mistä, mutta oli kyllä koko perhe niin pahalla tuulella että oksat pois! Tytöt änkivät yhtaikaa hammaspesulle ja alkoivat töniä, sättiä ja muutenkin kiusata toisiaan tietenkin. Tosikoinen temppuili kissan kanssa kun olisi pitänyt pukea ja nosti hirveän metelin, kun kissa vietiin huoneestaan pois. Ja kummankin kanssa sai käydä saman keskustelun takin laittamisesta – ei se aamu mikään ihan lämmin enää ole vaikkei ehkä kylmäkään. Tai no, kun olisikin ollut keskustelu myös tosikoisen kanssa vaan ei tietenkään. Huutomatsiksihan sekin meni ja vedin sille lopulta rotsin päälle väkisin.
Siihen mennessä olin jo niin pahalla päällä, että pienikin odottelu siinä isossa risteyksessä matkalla päiväkotiin uhkasi pahasti nostaa verenpainetta. Ja traktori joka tukki tien päiväkotiin aiheutti jo hiusten repimistä. Ja ne kaikki ajotaidottomat liikenteessä matkalla duuniin, ne jotka hidastelevat vihreissä ja on menossa suoraan mutta ajavat kääntyvien kaistaa kunnes tukkivat kääntyjiltä tien risteyksessä. Meinasin vallan hikeentyä. Duuniin päästessäni olin kyllästynyt koko maailmaan. Onneksi työkaverit pelastivat, muutama nauru aamuun ja taas hymyilytti.
Hetken sitten jo luulin maanantain kääntyneen takaisin keskiviikoksi, kun kolleega aka meidän support sai kuin saikin HyperV:ni tässä koneellani toimimaan ja pääsin asentelemaan virtuaalikonettani, jotta pääsen pyörittämään SharePoint2010:ä kohta. Kohta siksi, että vaikka kerran jo muka sain asennuksen kondikseen, tapahtui viime metreillä joku fatal error, jonka seurauksena en saa SP:a sen paremmin pois kuin korjattuakaan, mutta ainakaan se ei pelitä. Joten ei kun uusiksi vaan!
Huomenna jatkuu (m)asennusurakkani, nyt on päivällä mahdollisuus vielä näyttää paremmat puolensakin, kun on vuorossa viikon viimeinen tanssitunti.

Sauvat kainalossa

Marilka3 Comments
Kuten olen kirjoittanutkin, alkoi jossain vaiheessa jo kyllästyttää, etten enää pysty juoksemaan tekemättä kikkaviitosia jotta keuhkoni kestäisivät edes viiden kilsan lenkin. Enkä aina edes keksinyt niitä oikeita kikkoja, joten pääsääntöisesti juoksulenkkini muuttuivat parin-kolme kilsan kohdalla kiukkuiseksi kävelyksi. Luovutin siis, hengästyminen ulkoilmassa ei liene välttämätöntä – hengästyä voi sisälläkin 😉 ja ulkona liikkua hengästymättä.

Ostin siis ne sauvat. Tehokasta, mutta keuhkoystävällistä, ja mikäli kuulopuheita on uskominen, myös selkäystävällisempää. Kävin ensimmäisellä sauvalenkillä puolisentoista viikkoa sitten ja tunsin itseni surullisen keski-ikäiseksi, vaikka korviini pauhasikin GreenDay ja Mötley Crüe. Kaikki muut sauvailijat olivat päälle viidenkymmenen. Ja vastaan hölkänneet miehet virnistelivät minulle. Painelin silti sisukkaasti reilun tunnin hyvin reippaan lenkin ja päätin, etten anna mokomien minua häiritä.
Tänään oltiin aamulla tallilla esikoisen ratsastustunnilla, minkä jälkeen vietin päivän tiiviisti keittiössä huomisten synttäreiden tarjoomisia leipoen. Aina tuonne melkein iltakuuteen asti, jolloin päätin, että nyt on päästävä ulos vähän auringonpaisteesta nauttimaan, ja ennen kaikkea liikkumaan. Samaan aikaan samaan tulokseen oli tullut myös tosikoinen, että siis ulos ja liikkumaan oli päästävä, sillä tytär ilmoitti lähtevänsä pyöräilemään. No, yksin se olisi hänelle tarkoittanut suhaamista tuota kotitietä eestaas, joten ehdotin yhteistä lenkkiä.
Niinpä minä vedin lenkkarit jalkaan ja sauvat käteen ja tytär kypärän päähän ja haki pyörän telineestä ja mentiin. Tehtiin pitkähkö lenkki, joskin aika paljon lyhkäisempi kuin edelliseni, mutta tosikoinen alkoi jo väsyä ylämäkiin. Valitsin reitin kotia kohti tosikoisen entisen päiväkotikaverin talon ohi, jolloin saatiin päähämme soittaa ovikelloa. Meidät kutsuttiin sisään – tai oikeammin ulos, terassille nauttimaan ilta-auringosta. Lapset pommpivat ja kikattivat trampoliinilla, me aikuiset juteltiin lonkeroiden äärellä.
Aika hujahti siinä niin että aurinko painui jo horisontin taa ja alkoi jo tulla vähän viileä. Meidän oli aika lähteä kotiin. Minulla ei ollut puseroa mukana, teepaidassa tuli vähän vilu, joten piti päästä vauhtiin että lämpiää. Tosikoisellakin oli yhtäkkiä kiire kotiin ja ehdotti että juoksisin. Otin sauvat kainaloon ja juoksin tyttären pyöräillessä vieressä sen ehkä vajaan kilometrin himaan sieltä.
Ja jäin miettimään, josko sittenkin sitä voisi vielä juostakin. Se juokseminen tuntui niin hyvältä (eikä tuossa vajaassa kilsassa vielä keuhkotkaan suuttuneet)…