Kävin torstaina yhdellä tunnilla vähän kokeilemasa, miten se ratsastus oikein sujuukaan piitkän tauon ja vähäisen taustan kanssa ja koska tunnille ei kuitenkaan vakituisesti pystytä vielä ottamaan yhtä lisää, sovittiin että ratsastan esikoisen alkeiskurssin loppuun siellä noiden tyttöjen seassa. Ihan hauskaa sinänsä, se on nyt vähän niinkun esikoisen ja minun yhteinen harrastus ja juttu, kun käydään samalla tunnillakin. Tosikoisella ja minulla yhteinen juttu on tanssi, tosin ei tosiaan käydä samoilla tunneilla 😀

Torstaina lainasin esikoisen kypärää tunnille, mutta nyt kun ratsastettiin yhtaikaa oli kypärä tietty tyttären päässä. En ehtinyt omaa hommata tässä välissä, joten jouduin vielä tänään tyytymään kollektiivikypärään tallilta, huivi välissä ja toivoen, ettei sieltä tartu täitä päähän… Tunnin jälkeen lähdettiinkin sitten tyttärien kanssa kauppoihin, mm. ostamaan minulle omaa kypärää. Ja ah niin monta muuta asiaa! Melkoiseksi varusteluksi on tämä elämä mennyt yhtäkkiä!

Itselleni ostin Idän Ratsusta kypärän lisäksi hanskat, housut ja raipan, esikoiselle niinikään raipan ja keinonahkahanskat, samanlaiset kuin minulle. Me ollaan nyt muutenkin sitten kyllä tyttären kanssa melkoisia samiksia, sillä lisäksi vielä samalla kun ostin itselleni Budget Sportista takin ratsastusta varten, ostin tyttärelle samanlaisen. Itselleni mustan kokoa 36, 9-vuotiaalleni samanlaisen punaisen kokoa 34! Samankokoisen sportti-teepaidan tytölle ostin myös. Mutta hurjimmalta melkein tuntui ostaa hänelle sisäpelikengät kokoa 37,5… Vähän reilut, muttei kuitenkaan liian reilut! Hurja miten se on jo iso tyttö!

Kauppareissun muuhun agendaan kuului myös kissanhiekkaa ja -ruokaa. Toki myös sisäpelikengät tosikoisellekin ja pienennytettävänä olleen vihkisormukseni noutoa kultasepänliikkeestä, mutta jotenkin enimmäkseen tuntui koko ostoslista enempi eläimiä kuin ihmisiä koskevalta, vaikka ratsastusvarusteet tietty tulevatkin ihmisten eikä hevosten päälle. Miten tässä näin on käynyt?

Lapsena ja teininä rakastin eläimiä kuten useimmat tytöt rakastaa. Halusin joskus koiraa kovastikin, mutta sellaista ei meille(kään) otettu, sen sijaan kani otettiin, kun olin jotain 8. Sen kohtalona oli sairastua pahasti alle kolmivuotiaana ja se oli pakko lopettaa. Itkin pupuani pitkään enkä varsinaisesti halunnut enää uusia eläimiä. Mutta siskoni muuti tilanteen saamalla tahtonsa läpi ja meille tuli kummitätini silloiselta "pupufarmilta" kaksi uutta sekarotuista kania kotiin kun olin kuudentoista. Tuon pupun annoin pois mennessäni naimisiin kolmisen vuotta myöhemmin, mitä olen sittemmin katunut kovastikin, siis sitä että annoin pupun pois.

Luulen, että nämä luopumiskokemukset jättivät minuun oman jälkensä suhteessa eläimiin. En halunnut enää eläimiä, koska niistä joutuu luopumaan. Enkä halunnut ratsastusharrastusta meidän perheeseen jostain selittämättömästä syystä. Mutta nyt meillä on kissa ja minä ja esikoinen ratsastetaan jo molemmat. Eläimet ovat yhtäkkiä taas osa elämääni ja nautin siitä täysin siemauksin!

Juoksin eteenpäin keuhkojani seuraillen. Eihän siitä flunssastakaan ole vielä kauan ja ääni on vielä painuksissa ja juokseminen on muutenkin ollut raskasta noille keuhkoilleni viimeiset puolitoista vuotta. Joten koitin ottaa kevyesti. Reilun vartin ehdin juosta, sitten alkoi tuntua tuttu pisto keuhkoissa, ei vielä kivuksi asti, mutta sieltä se alkoi. Joten kevensin kävelyyn, virtuaaliseen sauvakävelyyn oikeastaan. Senkin uhalla että näytin täysin dorkalta, leikin sauvakävelyä samalla kun pistelin reipasta kävelyä eteenpäin.

Suuntana minulla oli Kokkolan huisi keskusta, sillä kuten sanottua, osa vaatteistani ja hiuslakkanikin oli jäänyt kotiin. Ihan tarkalleen ottaen minun oli tarkoitus vain hakea HenkkaMaukasta itselleni musta toppi, jostain lelukaupasta lapsille jotain ihan pientä ja ruokakaupasta hiuslakka ja siideri. Viimeisin toimi, ihan lopuksi hain Siwasta hiuslakan, Elovena-juoman ja tölkin Crowmooria, joka on tuossa vieressäni avattuna. Mutta virtuaalisauvakävelyn ja Siwan väliin mahtuu paljon.

Mick’sissä oli ihana mekko. Jonka jätin kauppaan, ehkä ensisijaisesti siksi, että olin vielä sen verran hiessä lenkistä ettei viitsinyt alkaa sovittaa vaatteita. Kiertelin kaupassa muistuttaen itseäni, että olen vain hakemassa mustaa narutoppia. Ja selvisin sieltä ulos, meinasin lähteä oikeaan suuntaan, kun Click’s kenkäkauppa imaisi minut magneetin lailla sisäänsä. Katselin ihania saappaita, muistuttaen itselleni, että niitä on kotona jo aika monta paria. "Muttei juuri tuollaisia!" huusi ääni sisälläni. Pakenin noin about viimeisen järjen hipun voimin kaupasta.

Vain mennäkseni sinne HenkkaMaukkaan etsimään sitä toppia. Kaikki meni ihan hyvin aluksi. Löysin topin enkä katsellut muuta. Kunnes tulin ajatelleeksi, että voisin kyllä viimeinkin ostaa ne uudet verkkaritkin, joita olen tarvinnut jo jonkin aikaa. Siitä vierestä löytyi toppaliivejä, sellaista olen halunnut jo kauan ja kun siinä oli juuri ideaali malli, ohhoh. Sellaisia oli lapsillekin, melkein ostin, mutten ihan. En vielä H&M:stä. Sieltä lähti mukaan tosin esikoiselle teepaita ja kollaritakki – molemmat oikeaan tarpeeseen.

Tosikoiselle ei ollut kuitenkaan vielä mitään, joten jouduin kiertämään monta muutakin kauppaa. Lopulta tarttui matkaan hällekin teepaita, ja lapsillekin ne toppaliivit. Ja huivit koko tyttököörille. Joku ihmeen like mother like daughters -päivä mulla, mutta toisaalta, tunnen tyttäreni tai ainakin luulen tuntevani ja villi veikkaukseni lienee, että toppaliivini olisi joka tapauksessa aiheuttanut "mä haluun kans"-kuoron kotona. Eihän se tarkoita, että olisi pakko ostaa, mutta olihan ne aika mageita. Voi olla, että vähän turhia, mutta lienen vähän stressaantunut ja ikävissänikin, annettakoon shoppailuni anteeksi. Joohan.

Tsippailin sitten lopulta vähin äänin hotellihuoneeseeni, mukanani kolme vaatekassia, lienee ollut koomista. Lähtee reippaana lenkille, palaa ostosten kanssa 😉 No mitäs tuosta, en minä ennenkään ole välittänyt muiden mietteistä. Olin minä silti ihan iloinen, että saatoin vain luikahtaa respan ohi huomaamattomasti, sillä olin jo lähtiessä kysynyt sen, mitä pitkin. Eli että onko hotellin w-lanissa tiettävää hitautta. Ei kuulemma ole. Ei olekaan, ei. Ei enää Firefoxilla. Google Chrome oli täydellisen mahdoton, ei ladannut sivuja ollenkaan.

Hassua muuten, että minun on oikeasti vähän ikävä perhettäni, vaikka olen ollut poissa vasta vuorokauden. Työreissussa on tälleen iltasella varsinkin sangen yksinäistä. Jos ehkä joskus tämä hiljaisuus ja rauha maistuukin, ei tämä useimmiten mitään suurta herkkua ole kuitenkaan. No, huomenna kotiin. Ei nämä minun reissuni onneksi yleensä ole kuin muutaman yön keikkoja.