Ajatusten lentoa

Joskus pitäisi kai nukkuakin

Tottuukohan tähän arkirytmiin taas ollenkaan? Kolmas työviikko loman jälkeen menossa enkä vieläkään osaa mennä nukkumaan riittävän ajoissa, että saisi edes seitsemän tunnin yöunet, mieluummin kahdeksan. Reilut kuusi tuntia ei vaan riitä minulle! Aamunousun tuskaan ei pitempi yöuni riitä, siitä pitää huolen armoton aamu-unisuuteni, mutta päiväväsymykseen kyllä. Onneksi lapset antavat nykyisin yleensä viikonloppuaamuisin nukkua edes puoli kympin tietämille – paitsi että ens lauantaina on häät joiden takia tarvii nousta ajoissa ja siitä eteenpäin esikoisen ratsastustunnit lauantaisin kymmeneltä aamulla. Epäinhimillistä!
Potku kohti Full-HD aikaa
Tiistaiaamuna esikoinen raportoi minulle, että meidän telkkari on sitten rikki. Oli kuulemma posahtanut kesken jonkun dvd:n (missähän välissä lapset maanantaina sellaista ehtivät katsoa?). Kai siinä on kuvaputki poksahtanut. Eihän se ole kuin vasta, hmm, 11 vuotta vanha. Vasta :D Mihin nämä vuodet oikein katoaa, kun tuntuu että vastahan se ostettiin :D
Vuoteen meillä ei ole ollut antennia katolla, eikä siis ole voinut katsoa mitään tv-kanavia toosasta. Nyt ei voi katsoa siitä enää dvd:täkään ennen kuin saadaan aikaiseksi ostaa uusi. Mutta ei sillä kiire! Muksut eivät ole muistaneet että tietokoneeltakin voisi katsoa, joten saadaan kiva tauko tuohon dvd-katseluun. Minähän en ole taas viikkoihin koko töllötintä avannutkaan. Ja mies taas voi rauhassa katsella tietokoneelta jos tahtoo. Luulenpa silti, ettei mene kauankaan, kun meidänkin perhe siirtyy uuden television myötä Full-HD-aikaan.
Kultturellit, boheemit ja levottomat
Kaikkea mielenkiintoista olenkin oppinut mummistani kun olen jatkanut sen elämäkerran lukemista. Ihminen, jonka minä tunsin vanhuuden ja syövän fyysisesti latistamana rauhallisena mumminani, on ollut nuorena hurjapäinen ja levoton, siinä missä kuka tahansa nuori! Paikallaan ei pysynyt kuin puolisen vuotta kerrallaan, aina oli etsimässä elämäänsä uusia haasteita ja seikkailuja. Pääsi toimittajana kokemaan kaikkea huikeaa – kuten lento avonaisella sportti-koneella – ja tapaamaan mitä erilaisimpia ihmisiä näyttelijöistä Suomen tiedehuippuihin. Olen aivan tempautunut mukaan tuohon elämään!
Kolmikymppisenä mummikin oli jotensakin aloilleen asettunut, naimisissa ja omistusasunnossa. Toimittajan työ avasi tarmokkaalle mummilleni ovia vaikka mihin – joksikin aikaa Roomaankin ja sieltäpä sieltä on Rooma-rakkauteni kotoisin, mutsini tarinoista – ja kun tarpeeksi nimeä ehti piireissä niittää, sai melkein tehdä juttua juuri siitä mistä halusi. Ja mummihan halusi. Medisiina, jonka parissa oma äitini mummia aikanaan seurasi, oli lähellä sydäntä, mutta niin oli kulttuuri ja musiikkikin. En itse asiassa ollut edes tajunnut (vaikka hämärästi muistan mutsin joskus siitä kertoneenkin), miten syvällä Suomen kulttuurielämässä mummikin kahlasi.
Jos tuohon yhdistää isäni äidin tanssi/naisvoimistelu-uran ja kulttuurikontaktit ja muun, ei liene ihme, että se niin vahvasti on pulpahtanut pintaan siskossani. Systerin elämä muistuttaa jollain tapaa isoäitieni elämää, kiinnostuksiltaan kummankin elämää, eräänlaisella levottomuudellaan (ja honey, tämä ei ole nyt negatiivinen tässä kohti!) mummini elämää. Kun taas minun elämäni ehkä enemmän kuitenkin hurjan perhekeskeisen isänäitini elämää. Elämäni tietty boheemius on perua mummilta (mutsin kautta tietty), kirjoittaminen ja kielelliset taipumukset tulevat sen sijaan neljältä+kahdelta suunnalta täysillä! Meidän suvussa kaikki kirjoittaa. Oikeesti!
Esineitä
Kyllä, tämäkin liittyy mummin elämäkertaan. Olen menossa äitini lapsuusvuosissa, tai kohta nuoruusvuosissa. Se on tuonut lukemiseen tietenkin yhden oman mausteensa lisää, sillä vaikka siitä jo muuten tiedänkin kaikenlaista, on vastaan tullut paljon sellaista, mitä en ole tiennyt. Tapauksia, yksityiskohtia – ja ihan jo se on uutta, että äitini on ollut samanlainen villi vilperi kuin meidänkin tytöt, kuin meidän tytöistä tuo villimpi tosikoinen. En yksinkertaisesti ollut koskaan poiminut tätä viestiä mutsini kertomasta, en edes siitä kuinka muut äidit eivät suostuneet hoitamaan mutsiani parivuotiaana, koska tämä viipotti pitkin mantuja eikä pysynyt hiekkalaatikolla.
Yksi kirjaa ihan älyttömästi elävöittävä ja minuun lähentävä tekijä on siis nuo esineet. Kun tunnistan mummin kuvausten perusteella erilaisia esineitä, ja huomaan että ai tuoltako se on kotoisin! tai hei, tuohan on meillä! tai hurjaa, sekin on niin vanha! tai ai onko mummi siis tehnyt sen itse! tai hei, tuo oli mun lapsuuden kodissa, missähän se on nyt? Materia kun ei ole vain materiaa enää sitten kun siihen liittyy tarina ja tunne.
Bizarre idioms and vocabulary
Ehkä paras complimentti aikoihin, kun kaveri kommentoi fb-statustani:


"Never mind the substance in your status updates but gheez, you’re like the best source of bizarre English idioms and vocabulary. Like evr. Seriously."


Lienen tässä kohti vähän friikki. Rakastan murre- ja slangisanoja ja sanontoja. Omalaatuisia sanoja ja rikasta kieltä. Rakastan Aleksis Kiven tekstien ihanaa kummallisuutta. Ja kun en löydä tunnetusta kielestä nyanssiltaan oikeaa sanaa, sanamuotoa tai sanontaa, keksin sellaisen itse. Taivutan sanan tai yhdistelen niitä ja pre- ja suffixeja mieleni mukaan. Sanotaan, kun osaa säännöt, voi niitä myös rikkoa, koska silloin riikkoo niitä oikein. Minä olen imenyt kieliopin äidinmaidossa – tai vastikkeesta, ihan sama. Niin tai näin, väännökseni ovat ainakin kieliopillisesti aina oikein, molemmilla kielillä.
Tämäkin on jotain, mikä kulkee suvussa. Mummini teksti elämäkerrassaan on nautinnollista luettavaa sen kielen rikkaudenkin vuoksi! Mutsini – ja nähdäkseni mumminikin? – on omalta osaltaan muokannnut suomenkieltä (ja monta muutakin asiaa, kulisseista toimittajan ominaisuudessa), tuoneet uudissanoja ihan normikieleen ihan pysyvästikin. Mm. tämä nyt täysin tavallinen sana pehmolelu on jotain, mitä äitini käytti ensimmäisenä kirjoittaessaan 70-luvulla jotain lapsiin liittyvää (mitä mutsi teki silloin ja vielä 80-luvulla paljonkin, ja allekirjoittaneenkin voi löytää erinäisten vauva/lapsikirjojen kuvituksesta ja joistain lehtikuvistakin) – tai näin ainakin sanotaan.
Kissanhäntä
Heh, nuo viimeisimmät ajatukset kuulostaa vähän kissanhännän nostamiselta. Eihän sitä kukaan nosta, jos ei kissa itse, mutta ei se nyt ollut tässä edes tarkoitukseni. Mummin elämäkerta (ja tuo samaan saumaan hauskasti sattunut fb-kommentti) vaan oikeasti inspiroi ja ihastuttaa – ja on niin hauska huomata itsessään samoja piirteitä kuin mummissa oli. Vähän etäiseksi jäänyt mummi on herännyt ihan toisella tavalla mielessäni henkiin ihmisenä, ja väkisinkin toivoo, että mummi vielä eläisi. Olisi ollut ihana tuntea hänet paremmin, niinkuin tunnen toisen vielä elossa olevan isoäitini. Ja nyt olisi takuulla paljon keskusteltavaa!

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.