…ja bestmanin vaimo, sulhasen käly, ja suklaakakkuleipuri. Aika monta roolia siihen nähden, ettei minulla häissä silti ollut sen kummempaa varsinaista roolia kuin vieraan itsessään arvokas rooli. Kameranikin kanssa heiluin, tietty, vaikken mikään nimetty kuvaaja ollut suinkaan. Pitkästä aikaa häät, joiden valmisteluihin minäkin lusikkani laitoin, jos kohta vain kärjen verran, enempi bestmanin ja morsiusneitojen taustajoukkona. Niin, ja niiden suklaakakkujen ja lasten pelien&piirustusvälineiden verran. Kauniit oli häät, kaunis oli morsian, kauniit morsiusneidot ja kaunis oli ilmakin 🙂 Ja sulhanen ja bestman komeat veljekset.
Eilen aamulla tosikoinen heräsi ennen kuutta. Totta kyllä, pitihän meidän ajoissa nousta, mutta oli tuo sentään jo liioittelua! Tyttö tuli meidän väliiin torkkumaan pariksi tunniksi, kissa seurasi perässä hyörien ja pyörien ja asettumatta paikalleen ollenkaan, lopulta sinne tuli esikoinenkin. Meidän sänky oli kuin mikäkin hollitupa, kun yksi ja toinen ravasi pois ja takaisin, kunnes lopulta noustiin aamupalalle koko sakki.
Aamupalan jälkeen luotsasin tyttäret aamupesuille ja suihkuun, siitä vähän vaatetta päälle ja ystävän luo hiustenlaittoon. Ystäväni, lasteni ystävien äiti, oli luvannut tehdä tytöille hääkampaukset, häneltä kun se luonnistuu – minähän olen hiusten laiton suhteen täysin avuton. Roudasin siis tytöt sinne, kävin vielä hakemassa hääparille kortin, ja tulin himaan laittaamaan itseäni kuntoon. Mies viimeisteli omia hiustenlaittojaan ja veti pukua päälleen ja lähti hakemaan sulhasen viimeisiin toimiin ennen häitä. Minä värjäsin pääni ja kävin suihkussa, sitten olikin aika hakea pienet prinsessat kotiin. En ollut tuntea tyttäriäni, niin upeita olivat! Esikoinen näytti aivan Shirley Templeltä.
Päästiin lähtemään kirkkoon hyvissä ajoin. Seremonia meni hyvin putkeen. Tyttöjä vähän jänskitti kävely kirkon käytävää pitkin, kaikki silmäparit heitä(kin) kohti, mutta hyvin se meni. Ulkona tytöt jakoivat riisiä häävieraille, ja sitten niitä päästiinkin viskelemään niitä hääparin päälle. Hääpari kurvasi sulhasen autolla bestman ratissa kolisten liikkeelle ja häävieraat pakkautuivat omiin autohinsa ja ajettiin kaikki hääjuhlapaikalle.
Tosikoinen kieltäytyi alkumaljasta: “mä en tykkää sellasesta miss on hiilihappoo!” ja molemmat neidit alkupalaleivistä: “no mä ees maistoin! mut se ei ollu hyvää”. Pääruualla kumpikin söi peräti vähän lihapullaa, tomaattia ja kurkkua, mutta herkut maistuivat kyllä, tosin siis tosikoinenhan ei kakkuja syö muutenkaan. Joskus entisaikaan stressasin lasten (tai silloin kai vasta esikoisen) syömättömyydestä juhlissa, mutten enää. Syövät mitä syövät tai ovat syömättä. Niin tai näin, siihen ei kukaan kuole.
Mies juonsi hääjuhlan, tytöt edustivat niin kuvauksissa kuin esimerkillisesti óhjelmaa kuunnellen ja esikoinen jopa tarttui mikkiin oikaistakseen sulhasen siskon kertoman pienen tyttöjäkin sivunneen anekdootin, joka esikoisesta ei mennyt ihan totuudenmukaisesti. Olin suunnattoman ylpeä reippaista kauniista tyttäristäni, jotka eivät ujostelleet, eivät kiukutelleet, eivät säätäneet ylimääräistä. Kävivät välillä piirtämässä yläkerrassa ja välillä pihalla juoksentelemassa ja leikkimässä muiden lasten kanssa.
Tanssin aikaan tosikoisessa alkoi vähän näkyä väsy, sokeri ja jännityksen purkautuminen kun olisi vain “tanssinut” eli pomppinut ja pyörinyt ympäri lattiaa kieputtaen minua kanssani sen jälkeen kun ei enää saanut sulhasta tanssiin. Esikoinenkin tanssi hetken aikaa sulhasen kanssa, ja sitten harmitti kun ei serkkupoika rohjennut tulla tanssimaan. Pääsin minäkin lattialle muutoinkin kuin vain tosikoisen pommpukaverina, miehen ja miehen veljen kanssa tanssimaan. Paljain jaloin. Sillä terassi ei ihan ollut tanssille tai korkokengillekään suunniteltu – piikkikorkoni olisivat vain jääneet lautojen rakoihin kiinni.
Kaikki meni hienosti putkeen, kunnes oli iltapalan aika, eikä esikoista näkynyt missään. Mies kävi etsimässä tyttöä, tosikoinen tuli sisälle jo, mutta esikoista ei näkynyt ei kuulunut. Tosikoinen sanoi, että he olivat leikkineet piilosta ulkona, että sisko on varmaan keksinyt niin hyvän piilon, ettei kukaan häntä löydä. Ja serkutkin vahvistivat, että tyttö oli viimeksi nähty leikkimässä piilosta ulkona. Sisätilatkin tarkistettiin, mutta ei löytynyt sisältä, eikä kukaan ollut nähnytkään hänen sisään tulevan. Joten lähdin ulos etsimään.
Kiertelin pihamaata, se on melko iso alue ja reunalla järvi. Eihän esikoisella mitään syytä olisi järveen juhlissa mennä, ei tuon ikäinen nyt enää kurkottele laituriltakaan, ja uimataitoinenkin on. Mutta mistäs sitä tietää, jos olisikin luiskahtanut laiturilta vahingossa ja mekon helmat vetäneet pinnan alle. Joten kun ei neiti vastannut, vaikka huusin minkä keuhkoista lähti, aloin huolestua tosissani. Nappasin juhlakengät käteen ja lähdin paljain jaloin samoamaan käpyistä metsää itku jo kurkussa, itkeskelevä tosikoinen kannoillani. Epätoivo oli todellista todellisempi!
Serkut ja muutama muukin lapsi oli liittynyt etsintäpartioon ja lopulta joku tuli huhuilemaan, että tytär oli löytynyt. Tyttö olikin ollut wc:ssä vähän pitemmällä hädällä! Melkein aloin itkeä helpotuksesta! Ja sen myötä purkautui omakin päivän jännitykseni yhtäkkisenä uupumuksena niin että koska kellokin oli jo lähemmäs yhdeksän, päätin että nyt meidän tyttökööri lähtee kotiin ja nukkumaan! Mies jäi vielä juhliin, oli vielä hääparin kuskaaminen sieltä pois.
Loppu hyvin kaikki hyvin. Ja olihan hääjuhla tuota yhtä sydämen seisauttanutta insidenttiä lukuunottamatta upea ja erittäin onnistunut!
