En ole koskaan ollut mikään viherpeukalo. Olen aivan liian hajamielinen ja laiska pitääkseni niitä hengissä, noin pääsääntöisesti. Nuorena likkana naureskelin usein, että minulla kuolee kaktuksetkin kuivuuteen – mikä piti paikkansa. Oleanterini (jota yhä suren, sillä en ole ikinä löytänyt itselleni uutta mistään) unohdin eräänä syksynä kauan sitten parvekkeelle ja se paleltui.

Siksi onkin mielenkiintoista, että meillä nykyään on hyvinvoiva ja iloinen rivistö orkideoja, jotka vuodesta toiseen kukkivat vuoron perään ja yhtaikaa. Orkideat kun vieläpä ovat tiettävästi niitä vaikeita kasvatettavia. Itse olen todennut niiden voivan sitä paremmin, mitä tehokkaammin unohdan niiden hoidon, tai pikemminkin mitä epämääräisemmin muistan antaa niille vettä, ja unohdan laittaa sekaan lannoitetta kerran kuussa tai edes vuodessa tai kahdessa.

Uloskin nykyään haluan kukkia laittaa, ja sitten kiroan sitä, ettei sada tarpeeksi ja joudun niitä kastelemaan. Tänä kesänä se oli varsin pieni urakka, sillä etupihalla oli vain muutama kasvi, takapihalla kolme. Silti etupihan orvokit lentelivät välillä tuulessa pitkin portaita, kun olivat niin kuiviksi pääseet. Sitkeitä sissejä, laitoin takaisin koreihinsa ja niin ne jatkoivat elämäänsä.

Mies mieluummin kasvattaa hyötykasveja, kuten chilejä ja yrttejä ja kesäkurpitsoja, paprikoita, tomaatteja, munakoisoja, you name it. Tai pikemminkin mies haluaa nähdä niiden kasvavan; minähän ne yleensä lopulta istutin 😉 Yhdessä hoidettiin kauhiat kastelu-urakat, mutta onneksi ehkä hänenkin intonsa on vähän laantunut. En ikävöi meidän hyötypuutarhaa, enkä sitä valtavaa määrää kukkiakaan, toisin kuin ehkä alueen mehiläiset.

Se mehiläisistä ja hyötykasveista, takaisin kukkiin. Monilla on joku lempikukka, tai jokunen lempikukka, niin minullakin. Niitä on vuosien saatossa kertynyt lyhyehkö lista, ja koska kyseessä olen minä, jokaisella kukalla on tietenkin tarinansa.

Orvokki

Tavallinen ja kliseinen, mutta silti ensimmäinen kukka, josta pidin ihan erityisesti. Enkä pelkästään siksi, että orvokki on kaunis, olipa sen väriyhdistelmä mikä tahansa, vaan myös siksi, että yksi lapsuuteni lempilauluista sattui olemaan suloisenkaunis “Orvokkini tummasilmä, kultasydän pieni. Katsot aina lempeästi, kun käy luokses tieni!”

Neilikka

Kuudentoista vanhana olin Viipurissa isoäitini, isäni, ja tämän vaimon kanssa. Olimme silloisen poikaystäväni (josta sittemin tuli ensimmäinen aviomieheni ja lasteni isä) seurustelleet puolisen vuotta ja minulla oli tuon viikonlopun aikana kovin ikävä. Tunsin olevani ihan hirveän kaukana, eikä silloin ollut mitään matkapuhelimia, joilla viestiä jatkuvasti. Viipurin kauppahallissa joku ukkeli tykkäsi, että onpas nätti likka ja nappasi naapurikojun maljakosta neilikan, jonka ojensi minulle italiailaistyyppisen sormipusun saattelemana. Hymyilin hämmentyneenä ja työnsin kukan hiuksiini. Määritin sen ikäväni symboliksi. Silloin olin vielä varsin high on symbols.

Sittemmin The Scarlet Pimpernel – Punainen Neilikka – valloitti minut telkkarin minisarjana (ooh, Richard E. Grant!), mikä vain vaihvisti neilikan erityisyyttä. Luin myöhemmin pari kirjaakin, mutten koskaan ihmeemmin ihastunut niiden kirjoitustyyliin, joten se jäi niihin pariin. Itse hahmosta pidän kuitenkin yhä.

Oleanteri

Luin teininä kirjan Oleanterin punainen kukka (Eero Ekqvist) ja kirja itsessään teki minuun suuren vaikutuksen (ja on myös yksi harvoista nk. hengellisistä kirjoista, joita minulla vielä on jäljellä). Tarina sijoittui Israeliin ja jossakin muodossa oleanteri oli merkittävässä osassa; ei en muista enää kovin tarkasti, kuin että kyseessä oli kielletty rakkaustarina, olisiko ollut juutalaisen ja palestiinalaisen välillä? Oleanterista tuli tuon kirjan myötä yksi lempikukistani, joita ahkerasti olen sittemmin kuvannut niin Tinoksella kuin Kanariallakin.

Lilja

Lilja, tai tarkemmin laakson lilja, eli kielo, on nimeni alkuperä jonkinlaisen kiertotien kanssa. Shosun, josta on johdettu Susanna ja siitä Sanna, tarkoittaa kieloa, Lily of the Valley. En vaan silti ihmeemmin ole koskaan pitänyt kieloista, liljoista sitäkin enemmän, joten olen siirtänyt nimeni konnotaation laajemmin liljaan yleensä. Liljasta tuli siis joskus kauan sitten minuuteni symboli. Silloin symboli-aikakautenani. Niinpä minulla on lilja nilkassanikin.

Eri liljoista tiikerililja on suosikkini, ehkä osin Peter Paninkin ansiosta. Niitä myös kasvaa meidän landella, yhä jokunen, isoäitini jäljiltä.

Rhododendron

Landella on valtava rhodo, joka on kukassa aina synttäreideni aikaan. Isoäidillä oli tapana ottaa minusta vuosittainen synttärikuva rhodon vieressä. Ei kai siis ihme, että siihenkin syntyi jonkinlainen kiintymyssuhde. Täällä Stadissa meillä on etupihalla isoäidin jäljiltä parikin lilaa rhodoa ja naapureilla on vaaleanpunaista ja lilaa omillaan.

Orkideat

Monikossa, koska orkideoita on niin monenlaisia, enkä niiden sisältä pysty sanomaan suosikkia. Ne ovat uniikkeja ja kauniita kaikki. Mielenkiintoisesti orkidea on ainoa, josta en osaa oikein sanoa, mistä se edes lähti. Olin entisaikaan kuten niin moni muukin, joka sai orkidean tuliaisiksi: ihastelin sen kukkia kunnes kukat kuolivat, en parhaalla tahdollanikaan saanut sitä hoidettua sen jälkeen, ja niin se kuoli ja heitin sen pois.

Ensimmäinen orkidea, joka ei kuollut, on nykyisin kahteen eri ruukkuun jaettu valkokukkainen Dendrobium, jonka sain joitain vuosia sitten isältäni. Joskus ennen kuin muutimme tänne, missä on orkideoille mitä otollisin ikkuna. Tuo Dendrobium kukkii yhä säännöllisen epäsäännöllisesti; sekä vanha emo että siitä joskus istuttamani pistokas.

Tuon jälkeen ikkunalle on kertynyt useaa eri sorttia orkideaa.

• Phalaenopsiksia minulla on tällä hetkellä kolme: vitivalkoinen, kelta-violetti, ja valko-violetti
• Dendrobiumeja on tuon valkoisen lisäksi myös violetti-valkoinen (Dendrobium bigibbum)
• Yksi tumma ruskea-violetti Zygopetalum
• Viimeisimpinä lisäyksinä kaksi Cympidiumia, valko-vaaleanpunainen ja pinkki-valkoinen

Siinä kai ne. Jonkinlainen lukkarinrakkaus on myös mm. joulukaktukseen, maljaköynnökseen ja verenpisaraan. Joulukaktuksia meillä on pari orkideojen (tai tarkemmin varjoviikuna-bonsain) vieressä. Maljaköynnöksen ostan joka kevät terassille, samoin verenpisaran. Uudenguineanliisat ovat myös ehkä tässä samassa kategoriassa lempi-pihakukkieni joukossa, joskaan tänä kesänä en niitä meille ostanut. Ahkeraliisoja meillä, tai siis landella, oli kaikki lapsuuteni kesät, sillä isoäiti rakasti niitä. Minusta oli lähinnä hauska poksautella niiden siemenkotia. Auringonkukistakin pidän kovasti.

Silloin kun olin ihan pieni, ei meillä ollut omaa autoa ollenkaan. Isovanhemmillani niitä oli, isäni vanhemmilla peräti kolme – yksi Saab kummallekin ja Mini, jota isäni ja setäni lainailivat. Vanhempani tekivät häämatkansa isoisän vihreällä Saabilla. Matkustin paljon niin isoäitini punaisessa Saabissa, sillä kuljin hänen kanssaan todella paljon, kuin tuossa pienessä vihreässä Minissäkin, jok kai oli enempi meillä kuin sedällä, jotensakin pysyväislainassa. Vanhempani välillä nukuttivatkin minua Minin takapenkillä, kun en muuten nukahtanut; autoon nukahdin aina ennen kuin oltiin päästy pihaa pitemmälle.

Äitini vanhemmilla oli valkoinen Fiat 600, jota Topolinoksi (pikku-hiiri/Mikki Hiiri) kutsuivat, kunnes vaihtoivat sen niinikään valkoiseen farmari-Wartburg 353 Touristiin ollessani noin viiden. Haaveilin aina matkustamisesta tuon auton tavaratilassa, ja kerran tuo haaveeni kävikin toteen, kun lähdimme mökiltä käymään kaupassa. Äiti komensi pitämään pään alhaalla aina kun tuli autoja vastaan.

Tuosta Warresta tuli joskus 80-luvun alkupuolella meidän perheen ensimmäinen oma auto, kun ukkini (mummi ei ajanut) halvaantui aivoveritulpan seurauksena, eikä enää voinut ajaa. Äiti meni autokouluun vasta silloin, päälle kolmikymppisenä, ja sai korttinsa pikavauhtia niin että pääsi kuskaamaan ukkia ja mummia tarpeen mukaan.

Ehkä vuosi tai pari myöhemmin vanhempani ostivat pari vuotta vanhan valkoisen Talbot 1510:n, hienon suomalaisen auton, jonka tietuntuma oli aivan jotain muuta kuin pommpivan warren. Jonkin aikaa meillä oli kaksi autoa, kunnes warppuri jouti jo eläkkeelle. Joku sen osti tehdäkseen sen rungosta itselleen peräkärryn.

Talbotilla seikkailtiin monet seikkailut. Muistan muutamankin reissun Vesannolle tai niille main, kun Talbotissa ei toiminut lämmitys tai vinkkarit tai kummatkaan. Huopiin kääriytyneenä hytisin takapenkillä, ja faija pysähteli putsaamaan tuulilasia tuon tuosta. Muistelisin, että Talbotin loppu oli moottoripalo, mutten ole varma. Siinä vaiheessa oli isäsuhteeni huonoimmillaan.

Erään kerran oltiin mutsin kanssa Talbotilla palaamassa himaan Espoon kirkon hautausmaalta, kun mutsi, jonka suuntavaisto oli legendaarisen huono, lähti kehä-kolmosta väärään suuntaan. Päädyttiin sinne Kirkkonummen tietämille, eikä suinkaan Turun motaria pitkin kotiin, mutta siitä sitten alkoikin Espoon ajelutraditio. Vanhempien eron jälkeen oli tavallista, että lähdettiin seikkailemaan autolla pitkin Espoota, mutsi, systeri ja minä, jos ei muuta tekemistä keksitty. Niillä reissuilla käytiin monet hyvät keskustelut!

Talbotilla ei tosin noita eron jälkeisiä ajeluita enää ajeltu, sillä Talbot meni erossa faijalle, kun taas mutsi osti siinä vaiheessa Peugeot 309 sedanin. Olimme systerin kanssa mukana koeajamassa autoa ja näimme autoliikkeessä lutuisia Peugeot-leijonapehmoja, joita mutsilta aloimme kinuta. Mutsi ei niitä meille ostanut – liekö olleet myytävänäkään – mutta kun haimme auton pari päivää myöhemmin, oli auton takaikkunalla kaksi leijonapehmoa odottamassa meitä. Bless that automyyjä!

Tuo sininen Peugeot ei palvellut kuin pari vuotta ennen kuin sen viat alkoivat olla niin monenmoiset, että painostin mutsia vaihtamaan saksalaiseen autoon. Minähän olin siitä erilainen tyttönuori, että luin Tekniikan Maailmaa ja tunsin autot ja niiden kujeet. Kun Pösö jälleen kerran oli korjaamolla, ja lasku uhkasi olla melkoinen, mutsi viimein minua kuunteli ja hommasi itselleen sinisen sedan-mallisen Opel Kadettin, jonka Beauty-varustelumalli puhutteli äitiä kovin.

Kyllä se kaunis auto olikin, silloisten standardien mukaan! Kaunis ja uskollinen ja palvelikin pitkään ja ongelmitta. Sillä mutsi minua ja systeriä kuskaili ympäriinsä, sillä ajeltiin pitkin ja poikin Suomea, ja sillä käytiin konferenssireissulla aina Jönköpingissä saakka!

Siinä kuudentoista vanhana jo istuin ehkä kuitenkin enemmän hopeanvärisen vuoden ’86 Mazda 626:n kyydissä enemmän kuin mutsin Opelin. Olin jo jonkin aikaa toki ollut mukana porukassa, missä oli paljon nuoria aikuisia ja heillä autoja, mutta tuo Mazda kuului kundille – eksälleni, lasteni isälle – jonka kanssa aloimme seurustella ollessani kuudentoista. Siitä alkoikin toistakymmentä vuotta kestänyt Mazda-aika elämässäni.

Tuota kyseistä Mazdaa en itse ikinä ajanut, sillä minulla ei ollut ajokorttia vielä naimisiin mennessämme, ja siihen mennessä kun se ajoin, olimme jo vaihtaneet tuon vanhan hatchbackin uudempaan, niinikään hopeiseen vuoden ’91 626 sedaniin.

Tuo auto meillä sitten olikin kunnes esikoinen oli parivuotias ja odotin tosikoista. Silloin, alkuvuodesta 2003, päätimme vaihtaa farmariin, sillä onhan sellainen paljon sedania käytännöllisempi kahden lapsen ja rattaiden ja whatnot kanssa. Silloin ostimme ensimmäisen upouuden automme. Tehdastilaus sekään ei ollut, mutta näyttelyauto, joka oli ehkä 5000km ajettu meille tullessaan. Yönsininen Mazda 6.

Seuraavakin automme oli vielä Mazda, vuoden ’98 Madza 626, hopeinen hatchback. Olimme muuttamassa Helsingistä Klaukkalaan ja tarvitsimme toisen auton. Mies, tuo eksäni, ehdotti, että minulle voisi ostaa pikkuauton, sellaisen kauppakassin. Kysyin, että miksi minulle. Ostetaan kauppakassi hänelle, niin minä ajan sitä farmaria. Suivaannuin todella moisesta ajatuksesta! Niinpä haimme sen sijaan Saksasta toisen Mazdan kakkosautoksi kesällä 2005.

Samoihin aikoihin alkoi mies haaveilla tehdastilatusta uudesta autosta, dieselistä, joka kulkisi vähän paremmin kuin Mazda 6 – se nimittäin oli sen verran painavampi auto, että 1.6l moottori, joka oli ollut ok edellisissä Mazdoissa ja oli ok meidän toisessa autossa, tuntui vähän liian pieneltä tuolle autolle. Tilasimmekin lopulta viininpunaisen Toyota Avensis -farmarin, jonka saimme sitten vuoden 2006 helmikuussa, kait.

Saksasta haettu Mazdamme palveli erinomaisesti aina vuoteen 2008, jolloin se alkoi oireilla vanhuutta. Siis ihan niitä tavallisia juttuja, mitä nyt autossa saa siinä vaiheessa tehdä, hihnanvaihtoja (se katkesi Hämeenlinnanväylällä) ja sen sellaista. Lopulta loppukeväästä 2009 se alkoi olla siinä kunnossa, että remppojen hinnalla sai jo uuden auton. Sellaisen siis ostin.

Se oli ensimmäinen ihan ikioma autoni, sporttiviritetty Honda Civic hatchback 1.8l, hopeinen sattumoisin sekin. Rakastin tuota autoa! Siinä oli kaikki vimpan päälle, vain peruutustutka puuttui, mutta sen sain autoon synttärilahjaksi. Kolme vuotta sillä autolla ajoin, kunnes firma tarjosi mahdollisuuden leasing-autoon ja päätin vaihtaa sen myötä uuteen.

Se oli vähän huti. Tai no, olihan se Honda Insight -hybridi, graffitinharmaa hatchback, oikein hyvä kaupunkiauto, jollaiseksi sen olin tarkoittanutkin. Siinä vaiheessa olimme juuri muuttamassa yhteen nykyisen mieheni kanssa, ja hänellä oli ennestään “väyrynen”, hopeinen vuoden 2000 (kai) E320 sedan-Mersu, jolla luultiin ajavamme kaikki pitemmät reissut ja kaikki ne kerran, kun kaikki kolme lasta piti saada samaan autoon.

Kävi kuitenkin vähän toisin. Erinäisistä syistä elämä heitti häränpyllyä taloudellisesti, ja päädyimme pistämään mersun seisontaan siinä vaiheessa, kun se olisi tarvinnut uuden akun ja jotain muuta pientä laittoa, ja ajelimme Hondalla kunnes sen liisari päättyi. Asuimme Helsingissä, emme tarvinneet kahta autoa. Kun Honda lähti takaisin leasing-yhtiölle 2015, laitettiin väyrynen kuntoon ja ajeltiin sillä seuraavat kolme vuotta vielä.

Mersu on mersu ja kestää ja kestää, mutta tuo malli oli tunnetusti koriltaan susi. Se alkoi ruostua pahasti ja kattoikkunasta tuli vesi läpi niin että eräällä rankkasateella vaihdelaatikko kostui ja ongelmiahan siitä tuli. Kesällä 2018 ostimme uuden Mersun – kyllä, vaihdoin Mazda-miehestä Mersu-mieheen – mustan AMG-stailatun GLK 350 3.2l diesel citymaasturin ja myimme väyrysen pois.

Se oli tuo kyseinen citymaasturi, jonka minä puolitoista kuukautta sitten ruttasin. Auto on yhä korjaamolla, odottelemassa varaosia Saksasta, ja mies puolestaan odottelee autoa takaisin käyttöön, jotta pääsee hakemaan laattoja ja vesieristelevyjä ja mitä nyt kaikkea rautakaupoista.

Nyt meillä on siis yhdeksän yhden auton vuoden jälkeen taas kaksi autoa taloudessa, kun maasturin päädyttyä korjaamolle ostimme väliaika-autoksi AMG-Mersun, joka ei jää väliaikaiseksi, vaan ehkä noista kahdesta autosta jopa pysyvämmäksi, miehen harrasteautoksi jos ei muuta. Vuoden 2007 musta sedan CLS 63 6.2l V8 AMG, ihan ehta urheiluauto siis. Ei mikään uusi, mutta erinomaisessa kunnossa.

Olisihan noista autoista tarinaa vaikka kirjan verran. Siis kaikista elämäni autoista ja muutamasta muusta, jotka jätin tästä pois. Kaikenlaista sellaista kuten se yksi vuokra-auto, joka hajoili pitkin mökkimatkaa, ja Saabin legendaariset puskurit, joiden päällä tennarinikin pysyivät kymmenen kilometrin matkan pomppuisia hiekkateitä pitkin, ja kaikenmoiset avainten sisäänlukitsemiset ja mitä nyt kaikkea. Sitä sellaista, mitä tapahtuu ihan tavallisessa elämässä.

Auto on ehkä vain kulkupeli, tapa päästä paikasta toiseen. Ne ovat kuitenkin niin kovin monessa menossa mukana nykyihmisen elämässä, melkein kuin hevonen ajalla ennen autoja, että niihin kiintyy ja niihin kiinnittyy muistoja. Minä en ole koskaan antanut autoilleni nimiä, mutta tiedän monia, jotka ovat. Autokin on monella tapaa tunnejuttu. Ja nyt, noihin nopeisiin mersuihin tottuneena, minusta tuntuu, että millään muulla enää ikinä halua ajaakaan 😀