Ruuhkaviikot

Puhutaan ruuhkavuosista. Niillä tarkoitetaan jotain käsittämätöntä vaihetta elämässä, jossa ravataan pää kolmantena jalkana viemässä lapsia harrastuksiin sen jälkeen kun on ensin kuskattu niitä päiväkotiin ja sieltä pois, ja autettu koululaisia läksyissä ja huolehdittu vaatehuollosta ja tehty ruokaa ja työtkin siinä jossain välissä. Tai näin olen asian ymmärtänyt, vaikken tunnusta koskaan ihan tuollaisia ruuhkavuosia eläneenikään, vaikka lapsiakin on, ja ovat jo jossain siellä teini-iän kynnyksellä jok-ikinen.

Olihan se päiväkotiaika melkoista haipakkaa toisinaan, ja arkea helpottamaan keksin jos jonkinlaista, tärkeimpänä ehkä se ruuanlaiton rajaaminen viikonloppuun; viikolla lapset pärjäsivät pakasteesta lämmitetyillä viikonlopusta jääneillä annoksilla, ja minä ruisleivällä (enkä yhtään tiedä mitä mies söi töiden jälkeen vai söikö mitään…) ja linjanikin pysyivät kuosissa. Harrastuksia en ole koskaan lapsille suonut ylenpalttisesti, sillä en jaksa sitä ruljanssia. Vähemmälläkin pärjää ja lapset ehtii tavata kavereitaankin – niitä jotka eivät myöskään juokse joka ilta jossain treeneissä.

Elämäntapansa jokaisella, sen mukaan mikä hyvältä tuntuu.

Minun ruuhkavuoteni ovat jotain ihan muuta. Emotionaaliset ruuhkavuodet. Avioeroa, sen jälkimaininkeja, uutta seurustelusuhdetta, muuttoa, työpaikanvaihtoa, kissoista luopumista, yhteenmuuttoa, toissasyksyn hardship ja siitä toipuminen, lasten tukeminen omien kamppailujensa kanssa, mutsin syöpädiagnoosia, akustikusneurinoomaa ja sitä seurannut leikkaus ja toipuminen, mutsin Suomi-aikaa, mutsin kuolemaa. Unohdinkohan jotain? Jos laskisin stressipisteet, ei käyrätkään enää riittäisi.

Ruuhkavuodet kulminoituvat ruuhkaviikkoihin, joiden aikana tapahtuu kaikki mahdollinen yhtaikaa. Kuten toissasyksynä sen muun haasteen ohella esikoisen laukun varastamista ja mitä nyt kaikkea muuta. Ja leikkaukseni aikaan miehen jalka-episodi, jonka yhteydessä puhkesi se kumikin. When it rains it pours. Ja nyt mutsin kuolema laukaisi viimeisimmät ruuhkaviikot, vaikkakin toistaiseksi homma on sikäli handussa, että kaikki tapahtuva(paitsi mahdolliset yllärit, joita yhä odotellaan…) on enempivähempi suunniteltua.

Viime viikolla sähköpostini ja facebookkini paukkuivat viestejä, kun ihmiset ilmaisivat suruvalittelujaan, ja kun käytiin mutsin paikallisten ystävien kanssa (osin google-translaten avulla, osin siksi vähän hilpeitäkin muotoja saaneita) keskusteluja käytännön asioista ja systerin ja minun sinne menosta. Varailin lentoja ja ihmettelin, missä siellä asustellaan se aika kun ollaan. Mutsin asunnossa varmaan, mutten tiedä päästäänkö sinne silloin keskiyöllä, kun laskeudumme peräkanaa eri lennoilla LPA:n kentälle.

Muutaman puhelun jaksoin soittaa tarmonpuuskassa silloin heti viikko sitten keskiviikkona, mutta muuten melkein kaikki on sellaisessa pending-tilassa. Odotan, että olen siellä Las Palmasissa, että saadaan asiat hoidettua siellä ensin, ja sitten on aika ihmetellä, mitä pitäisi vielä hoitaa Suomessa, vai pitääkö. Tunteeni tuntuvat odottavan myös. Satunnaisia ikävän hetkiä lukuunottamatta tunnen jatkuvasti olevani odottavassa tilassa. Mitä seuraavaksi? Joko tämä on tässä? Eikä mieli kaikesta huolimatta meinaa ymmärtää, että äiti on oikeasti poissa. Ettei Las Palmasissa olekaan äidin hymyilevät kasvot vastassa, vaan uurnallinen tuhkaa.

Maanantaina istuin terassilla koneeni ääressä, tekemässä töitä ihanassa auringonpaisteessa. Jossain meidän alueella meni joku hälyneuvo, ja ensimmäinen ajatukseni oli: “ei kai jommalle kummalle tytöistä ole sattunut jotain koulussa?!” Minun TÄYTYY relata ja lakata odottamasta seuraavaa iskua. Olen outo sekoitus elämäniloa ja optimismia ja pahinta pelkäävää epäsosiaaliseksi heittäytynyttä surijaa.

Viime viikonloppu oli oikeasti ihana ja rentouttava. Mutsi olisi iloinen, jos tietäisi, että kaikesta huolimatta vietettiin mukava aurinkoinen viikonloppu, että elämä jatkuu ja aurinko paistaa.

Seuraavaan viikkoon, pariin mahtuu yhtä ja toista. Lauantaina vietetään avoin muistotilaisuus meillä kotona (tai jos sääennuste paikkansa pitää, pihalla). Eilen printtailin vähän mutsin kuvia ja ripustin seinälle myös maalauksen, jossa äiti on 2vuotias. Hain kaupasta kahvia ja vähän tarjottavaa. En vaan edes tiedä kuinka paljon porukkaa meille on tulossa!

Maanantaina minulla on ensin aamupäivällä tapaaminen kirurgini kanssa, leikkauksen jälkitarkastus ja mitä siihen sitten kuuluukin. Kuuden aikaan lähtee lento kohti Espanjaa ja välilaskun kautta sinne Las Palmasiin. Olen siellä seuraavaan lauantaihin, sisko torstaihin.

En ollenkaan tiedä, mitä kaikkea meidän pitäisi siellä tehdä mutsin kodin irtaimiston läpikäymisen lisäksi. Tai siis, mutsi jätti meille listan. Vielä pitäisi saada aivot taipumaan käsittämään miten se kaikki tehdään. Kaikki tuntuu niin monimutkaiselta nyt. Jopa joku vaivainen pankissakäynti (ok, se ON monimutkainen espanjaksi…).

Siitä puheen ollen, tänäänkin piti hoitaa vielä monta puhelua ja meiliä taas, ja siskon kanssa juteltiin niin viestitse kuin puhelimitse. Niin paljon hoidettavaa, järkättävää, huolehdittavaa. Kaipa kaikki järjestyy jotenkin kunhan sinne Las Palmasiin saakka päästään.

Suomeen palattuani onkin koulut jo loppu ja tyttärillä kesäloma. Omaani vielä saan odotella jonkun tovin. Ensi viikkoa en osaa mieltää lomaksi ollenkaan.

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.