Tytär selvittää innoissaan, kuinka he ovat päiväkotiryhmän kanssa olleet urheilukentällä juoksemassa ja hyppäämässä pituutta. Kun puheryöppy loppuu, tulee hetken hiljaisuus. Sitten kuuluu vakavammalla ja hiljaisemmalla äänellä: "Äiti, miksen mä jaksa juosta yhtä kovaa ja yhtä pitkälle ku muut?" Jälleen näitä sydäntä särkeviä kysymyksiä. Nii-in.

 

Muut eivät (tietenkään) taas ole aivan kaikki muut, mutta aivan riittävän muut. Tytär-parka lienee perinyt fysiikkansa äidiltä. En ollut minäkään koskaan "hyvä juoksemaan", en juossut sen paremmin kovaa kuin kovin pitkällekään. Nykyään en juuri juokse ja sillä hyvä. Keskityn liikkumaan tavalla josta nautin ja jossa olen sitä paitsi ihan hyväkin.

 

Selitin tyttärelle, miten kukaan ei ole kaikessa hyvä. Joku juoksee kovempaa kuin hän tai minä, mutta tytär on hyvä ellei parempikin jossain muussa asiassa. Miksi on vaan niin paljon helpompi huomata olevansa jossain asiassa huonompi kuin muut, kuin olevansa jossain asiassa parempi kuin muut? Miksi itseään aina arvioi niin kriittisesti?

 

Sydän toivoisi niin, että oma lapsi olisi kaikessa paras ja kaunein. Pää kertoo, ettei niin voi edes olla, edes lapsinerot eivät ole kaikessa parhaita. Pää kertoo, ettei sellainen olisi edes hyväksi. Millaisia aikuisia heistä kasvaisikaan, jos he aina olisivat kaikessa parhaita? Olenhan kohdannut niitäkin, jotka ainakin luulevat olevansa aina kaikessa parhaita eivätkä näe omia heikkouksiaan – huhhuh!

 

Kyllä se pitää vain voida tunnistaa, ettei ole kaikessa hyvä. Saati paras. Haaste onkin, miten huomata se, että joissain asioissa pärjää hyvin tai jopa parhaiten. Realistinen minäkuva? Kai se tulee täältä kotoa. Kannustetaan ja kehutaan ja autetaan käsittelemään pettymykset, kun kaikessa ei pärjääkään.

 

Vahva itsetunto, joka sietää myös ne kolhut. Sitä toivon lapsilleni. Sen kautta voi hyväksyä niin itsensä kuin muutkin vahvuuksineen ja heikkouksineen, juuri sellaisina kuin he ovat, eikä tarvitse yrittää päteä muita mollaamalla.

Tyttäreni löysivät kaapin perukoille unohtuneet Tarzan-juomapullot ja tulivat pyytämään, että lähtisimme metsään eväsretkelle. Minä en flunssani kanssa millään jaksanut ja miehellä on duunit kesken tuolla pihalla. Ehdotin tytöille eväsretkeä talomme päädyssä olevalla kalliolla. Sinne he saattoivat mennä ilman aikuistakin.

 

Laitettiin eväät koriin ja lapset lähtivät, toinen kantaen koria, toinen retkialustaa. Ja siellä he sitten kallion laella nököttivät syömässä eväitä. Suloisia.

 

Joskus lapsena isälläni oli tapana viedä minua ja siskoani milloin millekin suoretkelle tai muulle metsäretkelle. Luulisin oppineenikin niillä retkillä paljon, sen lisäksi, että minusta oli oikeasti hauskaa mennä metsään ja syödä siellä eväitäkin. Mitä ilmeisimmin lapsista yleensäkin se on hauskaa. Miehenikin kanssa olemme kyllä metsissä kuljeskelleet aina silloin tällöin, myös lasten kanssa. Ja olin minä joskus partiolainenkin, vähän aikaa.

 

Se vähäinenkin eränkävijyys näyttäisi kuitenkin karisseen vuosien myötä pois ja tilalle on tullut jatkuvasti "paheneva" mukavuudenhaluisuus. Nautiskelen kodin lämmöstä ja mukavuudesta, en mitenkään erityisemmin halua tarpoa metsään syömään eväitä kylmissäni, paleltunein sormin. Vähän niinkuin en ole enää aikapäiviin kaivannut telttaretkillekään. Miksi nukkua kovalla alustalla ahtaassa makuupussissa nenä jäässä, kun voi nukkua pehmeässä lämpimässä sängyssäkin? Tulenkin teen mieluummin takkaan kuin nuotioon. Ja laitan ruuan mieluummin keittiössä hellalla kuin nuotiolla – vaikka silloin partiolaisena niin opeteltiin keittämään riisit notskilla pakissa. Jos minulta kysyttäisiin, mökilläkin olisi niin tiskikone kuin suihkukin. En kaipaa karua erämökkiä vaan rentoutuakseni tarvitsisin mieluiten täysihoidon 😉

 

Mukavuudenhalua, niin. So call me a pampered one. Frankly my dear, I don’t give a damn.

Onko surullisempaa olemassa? Ehkäpä, mutta kun itse on sellainen, ei paljon naurata.

 

Se flunssa siis oli iskemässä. Kyllähän sen tiesinkin, mutta en halunnut antautua. Vaan eipä se aina sitä kysy. Tänä aamuna heräsin ilman ääntä. Olo on vähän niin ja näin, muttei mitään, mikä ei buranalla kurissa pysyisi. Ääni vain on kateissa.

 

Töissä olen silti. Ja pihiseehän se ääni sentään. En vaan kyllä yhtään ymmärrä, miten se kestää kokonaista kolme tuntia intensiivistä puhetta! Ehkä se tästä vertyy? Optimisti, optimisti…

 

Surullisinta minusta on se, että tämä on jo toinen kerta vuoden sisällä, kun näin käy. Äänihuulet ovat ilmeisesti (perinnöllisesti?) minun(kin, kuten mutsini ja ilmiselvästi nuoremman tyttärenikin) heikko kohtani. Ei yhtään hyvä juttu tässä ammatissa. Että se työväline on akilleen kantapää.

 

Ei se auta. Face the music vaan.

Herään levottomasta unestani herästyskellon periksiantamattomaan soittoon. Läimäytän sen hiljaiseksi kämmenelläni ja nostan sen rintakehäni päälle. Kurkistan kellon valolla – niin, vielä on sysipimeää – onko se todella jo varttia vaille seitsemän. Kyllä vain. Huokaisen ja mumisen vieressä uniaan yhä jatkavalle miehelleni, että torkun vielä viisi minuuttia.

 

Kymmenen minuutin kuluttua kampean itseni ylös sängystä, unisena ja viluisena. Ei meillä kotona kylmä ole, mutta minua paleltaa aina aamuisin. Kroppani on vielä umpiunessa raahautuessani pystyyn ja aamutoimiin, joten ruumiinlämpöni on vielä alhainen kuin talvihorteisella eläimellä.

 

Herättelen lapsia ja huikkaan miehelle, että hänenkin olisi kyllä jo aika nousta. Pesen hampaani, juon lasin tuoremehua – muuta en vielä siihen aikaan aamusta saa alas – ja menen suihkuun. Annan kuuman veden valua vartaloani pitkin, alan vähitellen lämmetä. Puen ja laitan itseni valmiiksi, hoputan ja autan lapsia siinä samalla.

 

Ajomatkalla töihin käteni ja jalkani, silmänikin, toimivat ilman aivojeni ohjausta. Seison ruuhkassa, tuijotan tylsänä tuulilasista ulos, vilkuillen välillä taustapeilistä, ettei kukaan ole hyökkäämässä takaluukustani sisään. Ajatukseni harhailevat. Mietin, onko elämäni todellakin tätä samaa, same old same old, vielä seuraavat 30+ vuotta?! Ajatus tuntuu musertavalta. Päivä kerrallaan vaan, pakotan itseni ajattelemaan.

 

Ajetaan yhä katkoajoa, pysähdellen pitkin kehä-ykköstä. Miten voi kilometrin matkakin kestää kymmenen minuuttia? Saavun viimein, kymmenisen minuuttia myöhässä, asiakasyrityksen parkkihalliin ja nousen autosta. Paleltaa jälleen. Näinköhän se on flunssakin iskemässä? Miksi kaikki näyttäytyykin tänä aamuna niin sinisenä? Radiossakin soi "…I’m feeling like the color blue…"

 

Ja sitten pitäisi hymyillä ja olla pirteä ja skarppina koko päivä. Painan mielessäni nappia ja saan työroolin naksahtamaan päälle. Mitä alakuloisempi aamu, sitä dramaattisempi muutos. Välillä oikein kuuntelen, onko tuo iloisesti ranting away ääni todella minun? Niin se päivä taas rullaa. Ja on ohi ennen kuin huomaakaan – aika kuluu nopsaan, kun puhuttavaa on enemmän kuin aikaa. Työni (yksi) hyvä puoli 😉

Viime aikoina olen syönyt silloin tällöin sellaisessa työmaaruokalassa, joka muistuttaa erehdyttävästi kouluruokalaa. Siellä olen hyvin hyvin pitkästä aikaa joutunut suorastaan kuorimaan perunoita itse. Siis kuoriperunaahan en itse keitä koskaan, heh, en nykyisin juuri keitä perunaa piste. Kypsien perunoiden kuoriminen on kuitenkin palauttanut mieleeni mielenkiintoisia seikkoja kasvatuksestani sekä saanut huomaamaan, miten syvään tietyt asiat ovat juurtuneet.

 

Nimittäin tapakasvatukseni oli varsin perinteistä laadultaan. Ruokapöytätavatkin opeteltiin meillä hienomman kautta. Perunoita ei kuorita peukaloa apuna käyttäen vaan kauniisti haarukalla ja veitsellä (jaa-a, mitenkähän ne omat lapseni oppivat kuorimaan perunat nätisti, kun ei meillä kotona niitä kerran koskaan ole?!). Kyynärpäitä ei nosteta pöydälle. Suuhun ei lisätä ruokaa ennen kuin edelliset on pureksittu (myönnetään, tästä välillä luistan). Kyynärpäät pidetään supussa. Istutaan pöydässä selkä suorassa ja jalat lattialla (sikäli kun yltävät…).

 

Kyllä, nämä ja monet muut vanhempieni jankkaamat tapakasvatusasiat kyllästyttivät ja ottivat päähän silloin lapsena. Sittemmin aikuisena olen ollut lähinnä kiitollinen siitä, että minulle jo lapsena opetettiin, miten käyttäydytään hienoissa(kin) tilanteissa. Tiedän, mitä haarukkaa käyttää mihinkin ruokalajiin vaikka niitä olisi monta. En tunne oloani epävarmaksi hienommassakaan tilanteessa. On sillä omat rasitteensakin silti – etten voi edes työmaaruokalassa käyttää peukaloani perunankuorimiseen, kun ei pääni anna lupaa!

 

Silti, jos ei tilanne erityisesti sitä vaadi, olen aika rela. Syön yleensä pelkällä haarukalla (äidiltä perittyä?). En ole erityisen innokas teitittelijä – mutta osaan toki lukea ihmisiä ja tilanteita ja teititellä kun on tarpeen. Käsipäivää on jotain, mistä sain täydellisesti tarpeekseni teininä, joten vältän sitä viimeiseen asti… Meissä kaikissa asuu pieni kapinallinen 😉

 

Taitaa olla niin, että olen käytöstavoiltani samanlainen kameleontti kuin puhetavoiltanikin. MINÄni on aika boheemi, mutta tiukassa istuu myös se lapsena minuun iskostettu (yleis)sivistys. Kumpa vaan osaisin riittävän hyvin iskostaa tuon sivistyksen omiinkin lapsiini, vaikka kotiesimerkkini enemmän sinne boheemin puolelle kallistuukin.