Onko surullisempaa olemassa? Ehkäpä, mutta kun itse on sellainen, ei paljon naurata.

 

Se flunssa siis oli iskemässä. Kyllähän sen tiesinkin, mutta en halunnut antautua. Vaan eipä se aina sitä kysy. Tänä aamuna heräsin ilman ääntä. Olo on vähän niin ja näin, muttei mitään, mikä ei buranalla kurissa pysyisi. Ääni vain on kateissa.

 

Töissä olen silti. Ja pihiseehän se ääni sentään. En vaan kyllä yhtään ymmärrä, miten se kestää kokonaista kolme tuntia intensiivistä puhetta! Ehkä se tästä vertyy? Optimisti, optimisti…

 

Surullisinta minusta on se, että tämä on jo toinen kerta vuoden sisällä, kun näin käy. Äänihuulet ovat ilmeisesti (perinnöllisesti?) minun(kin, kuten mutsini ja ilmiselvästi nuoremman tyttärenikin) heikko kohtani. Ei yhtään hyvä juttu tässä ammatissa. Että se työväline on akilleen kantapää.

 

Ei se auta. Face the music vaan.