Tyttäreni löysivät kaapin perukoille unohtuneet Tarzan-juomapullot ja tulivat pyytämään, että lähtisimme metsään eväsretkelle. Minä en flunssani kanssa millään jaksanut ja miehellä on duunit kesken tuolla pihalla. Ehdotin tytöille eväsretkeä talomme päädyssä olevalla kalliolla. Sinne he saattoivat mennä ilman aikuistakin.

 

Laitettiin eväät koriin ja lapset lähtivät, toinen kantaen koria, toinen retkialustaa. Ja siellä he sitten kallion laella nököttivät syömässä eväitä. Suloisia.

 

Joskus lapsena isälläni oli tapana viedä minua ja siskoani milloin millekin suoretkelle tai muulle metsäretkelle. Luulisin oppineenikin niillä retkillä paljon, sen lisäksi, että minusta oli oikeasti hauskaa mennä metsään ja syödä siellä eväitäkin. Mitä ilmeisimmin lapsista yleensäkin se on hauskaa. Miehenikin kanssa olemme kyllä metsissä kuljeskelleet aina silloin tällöin, myös lasten kanssa. Ja olin minä joskus partiolainenkin, vähän aikaa.

 

Se vähäinenkin eränkävijyys näyttäisi kuitenkin karisseen vuosien myötä pois ja tilalle on tullut jatkuvasti "paheneva" mukavuudenhaluisuus. Nautiskelen kodin lämmöstä ja mukavuudesta, en mitenkään erityisemmin halua tarpoa metsään syömään eväitä kylmissäni, paleltunein sormin. Vähän niinkuin en ole enää aikapäiviin kaivannut telttaretkillekään. Miksi nukkua kovalla alustalla ahtaassa makuupussissa nenä jäässä, kun voi nukkua pehmeässä lämpimässä sängyssäkin? Tulenkin teen mieluummin takkaan kuin nuotioon. Ja laitan ruuan mieluummin keittiössä hellalla kuin nuotiolla – vaikka silloin partiolaisena niin opeteltiin keittämään riisit notskilla pakissa. Jos minulta kysyttäisiin, mökilläkin olisi niin tiskikone kuin suihkukin. En kaipaa karua erämökkiä vaan rentoutuakseni tarvitsisin mieluiten täysihoidon 😉

 

Mukavuudenhalua, niin. So call me a pampered one. Frankly my dear, I don’t give a damn.