Tytär selvittää innoissaan, kuinka he ovat päiväkotiryhmän kanssa olleet urheilukentällä juoksemassa ja hyppäämässä pituutta. Kun puheryöppy loppuu, tulee hetken hiljaisuus. Sitten kuuluu vakavammalla ja hiljaisemmalla äänellä: "Äiti, miksen mä jaksa juosta yhtä kovaa ja yhtä pitkälle ku muut?" Jälleen näitä sydäntä särkeviä kysymyksiä. Nii-in.

 

Muut eivät (tietenkään) taas ole aivan kaikki muut, mutta aivan riittävän muut. Tytär-parka lienee perinyt fysiikkansa äidiltä. En ollut minäkään koskaan "hyvä juoksemaan", en juossut sen paremmin kovaa kuin kovin pitkällekään. Nykyään en juuri juokse ja sillä hyvä. Keskityn liikkumaan tavalla josta nautin ja jossa olen sitä paitsi ihan hyväkin.

 

Selitin tyttärelle, miten kukaan ei ole kaikessa hyvä. Joku juoksee kovempaa kuin hän tai minä, mutta tytär on hyvä ellei parempikin jossain muussa asiassa. Miksi on vaan niin paljon helpompi huomata olevansa jossain asiassa huonompi kuin muut, kuin olevansa jossain asiassa parempi kuin muut? Miksi itseään aina arvioi niin kriittisesti?

 

Sydän toivoisi niin, että oma lapsi olisi kaikessa paras ja kaunein. Pää kertoo, ettei niin voi edes olla, edes lapsinerot eivät ole kaikessa parhaita. Pää kertoo, ettei sellainen olisi edes hyväksi. Millaisia aikuisia heistä kasvaisikaan, jos he aina olisivat kaikessa parhaita? Olenhan kohdannut niitäkin, jotka ainakin luulevat olevansa aina kaikessa parhaita eivätkä näe omia heikkouksiaan – huhhuh!

 

Kyllä se pitää vain voida tunnistaa, ettei ole kaikessa hyvä. Saati paras. Haaste onkin, miten huomata se, että joissain asioissa pärjää hyvin tai jopa parhaiten. Realistinen minäkuva? Kai se tulee täältä kotoa. Kannustetaan ja kehutaan ja autetaan käsittelemään pettymykset, kun kaikessa ei pärjääkään.

 

Vahva itsetunto, joka sietää myös ne kolhut. Sitä toivon lapsilleni. Sen kautta voi hyväksyä niin itsensä kuin muutkin vahvuuksineen ja heikkouksineen, juuri sellaisina kuin he ovat, eikä tarvitse yrittää päteä muita mollaamalla.