Minulla on vahva näkömuisti. Muistan kasvoja paremmin kuin nimiä. Muistan asiat – usein jopa tekstit – kuvina päässäni. Muistan kuvina asioita jo ihan varhaisesta lapsuudesta, mistä useimmilla ei ole minkäänlaisia muistijälkiä (ainakaan tietoisia). Varmaan siksi valokuvat ovat minulle niin tärkeä asia. Ne vahvistavat näitä mielessäni olevia kuvia ja muistoja niiden takana.

 

Olen aina ottanut paljon valokuvia. Ennen ihan filmikameralla ja jossain vaiheessa aloin skannata niistä parhaita digimuotoon. Sittemmin, neljä vuotta sitten, ostettiin meidän ensimmäinen digikamera ja systeemi kääntyi ylösalaisin. Nyt meillä on koneella tuhansia valokuvia, mutta yhä teetän parhaat paperikuviksi, albumiin liimattaviksi.

 

Ylläpidän kolmea albumia: tytöille on kummallekin omansa ja meillä on omamme. Eikä ne ole mitään muovitaskullisia albumeita, vaan leikkaan, liimaan ja askartelen ihan pahvisivujen kanssa ja kirjoittelen kuvatekstit ja kaikki. Se on aika aikaa vievää puuhaa, mutta nautin siitä täysillä. Ja olen huomannut, että tyttäretkin rakastavat katsella niitä albumejaan – samoin kuin minä itse – joten se on ilmiselvästi ihan worth the while.

 

Paperikuvien käsitteleminen ja katseleminen on tunnelmallisempaa kuin koneelta. Koneella on paljon kuvia ja onhan se kiva katsella niitä siinä ruudulla, mutta syystä tai toisesta ne kuvat siinä eivät herätä, ainakaan minussa, sitä samaa tunteiden kirjoa, jonka kuvien laitteleminen albumiin ja katseleminen albumista aiheuttaa.

 

Eilen urakoin viimeisen vuoden ajalta satoja kuvia albumiin ja siinä meni tunteja aikaa. Ei vain siksi, että kuvien laittaminen on "työlästä", vaan siksikin, että samalla katselin jokaista kuvaa uudestaan. Jokainen toi mieleen muistoja ja tuntemuksia. Miten overwhelming se tunnetulva voikin joskus olla, jonka yksi kuva saa aikaan!

 

Muistoja ja tunteita. Niistä meidät on tehty.