Ei voi mitään. Se tulee vääjäämättä. Armotta. Auttamatta. Talvi nimittäin.

 

Viime viikonloppuun asti syksy oli niin ihanan lämmin. Ok, tässä vaiheessa vuotta kymmenenkin astetta qualifies as warm. Mutta tällä viikolla on ollut jo merkki toisensa perään siitä tosiseikasta, että kyllä, talvi on ovella.

 

Ensin alkoivat lapset valittaa, että jalat palelevat lenkkareissa. Siirryttiin siis talvikenkiin.  

 

Seuraavana aamuna oli kuuraa maassa. Nurmikko oli huurteessa ja auton takalasi jäässä (ja missä on skraba? missä on takalasin lämmittimen nappi, mitä siihen tulee…?). Lapsille pakkasin oikein fleecepuvut mukaan hoitoon.

 

Tänä aamuna, eilisestä viisastuneena, etsin jo käsineetkin käsiini. Tuntuu suurelta periksiantamisen merkiltä. Talvitakkia en kuitenkaan vielä suostu käyttämään, enkä sukkahousuja. Mutta ei siihenkään enää kauan mene, sen verran jo jalkoja(kin) viluttaa!

 

Täytyy kai nyt viikonlopun aikana kaivaa jostain varastosta ne skrabat autoihin ja lohkopiuhat ja sisätilanlämmittimet. Niin ja mies mumisi tänä aamuna jotain talvirenkaidenkin vaihtamisesta.

 

Syvä huokaus.