Kuuntelen ilmanvaihtolaitteemme tasaista huminaa, kellojen kilpatikitystä ja koneeni satunnaista raksutusta. Miten täällä onkin näin hiljaista? Tänä iltana se melkein ahdistaa.

 

Koko viikonloppu on kulunut juostessa yhtäälle ja toisaalle. Eilen aamulla lähdettiin heti aamupalan jälkeen kauppoihin, sieltä suoraan yksille syntymäpäiville ja sieltä kurvasin muun perheen kotiin ja itse jatkoin matkaani Stadiin ystävien kanssa syömään. Palasin vasta kymmenen jälkeen, lasten ollessa tietenkin jo nukkumassa.

 

Tänä aamuna nousin kukonlaulun aikaan, arkiaamujakin aikaisemmin, lasten siis vielä nukkuessa ja lähdin jo ennen seitsemää ajamaan Mäntyharjulle kuorokeikalle. Palasin sieltä vajaat pari tuntia sitten, tyhjään kotiin. Tunnin ajan odottelin ja ihmettelin. Laittelin lasten päiväkotireput ja tanssikamat kuntoon. Tein havaintoja: mies oli pessyt pyykkiä, imuroinut ja siivonnut keittiön. Minun pitäisi vissiin olla useamminkin poissa viikonloppuna 😉

 

Tunti sitten soittelin miehelle, että missä kummassa luuraavat. Kuulin, tytöt eivät tulekaan yöksi kotiin. He jäivät serkuilleen yökylään. Ja yhtäkkiä minut valtasi kamala ikävä!

 

Kerrankin meillä oli konsertti niin ajoissa, että olin keikalta kotona inhimilliseen aikaan (jo seitsemän pintaan, vrt. yleensä 10-11 maissa illalla). Mielessäni jo olin valmistautunut siihen, että ehdin sittenkin viettää lasten kanssa vielä edes lyhyen iltahetken, kun olen heidät nähnyt viimeksi eilen päivällä. Mutta näenkin heidät vasta huomenna töiden jälkeen.

 

Well, I’ll live. Ehkä enemmän kuin varsinainen ikävä – onhan tytöt olleet pitempiäkin aikoja poissa – häiritsee se, että odotin jotakin. Odotin näkeväni heidät. Mutten nähnytkään. Petyin. Tyhjä koti tuntuu kovin tyhjältä. Kun ei mieskään ole vielä kotona. Se tosin korjaantuu kohta – kuulin juuri auton ajavan pihaan.